Avainsana-arkisto: Ga-Metru

Lyhyt ja ytimekäs johdatus monadologiaan

Metru Nui
Vuosikymmeniä sitten

Luentosali oli täynnä; Desable huomasi harmikseen, että hänen oli saadakseen kuulla mestarin oppeja välttämätöntä tyytyä nöyryyttävään porraspaikkaan. Olkoon, mietti matoran istuessaan alimmalle portaalle – mikään ei saanut pilata näin harvinaislaatuista tilaisuutta kuulla uusinta uutta spekulatiivisen filosofian keskuksesta, jonka oppineet matkustivat niin harvoin pois kotosaareltaan. Kuinka kauan hän olikaan lukenut ylistäviä kuvauksia vierasluennoitsijan retorisista taidoista tietäen sydämessään, että tuskin saisi milloinkaan kuulla tämän puhetta? Kuinka onnellinen hän olikaan ollut, kun tieto oli osoittautunut virheelliseksi?

Innostunutta puheensorinaa kantautui joka puolelta. Muutamalla oli mukanaan tapahtumaa mainostavia lentolehtisiä, joiden ennakoivat kuvaukset luennon sisällöstä herättivät kiivasta keskustelua; Desable yritti olla kuuntelematta. Hänestä oli aina ollut intellektuaalisesti rehellisintä kohdata uusi teoria ja malli sellaisenaan, ilman turhia ennakkoluuloja. Miksi saastuttaa mieltään väärinymmärryksiin tai puutteellisiin lähteisiin perustuvilla vasta-argumenteilla, kun mestari itse oli saapumassa paikalle esittelemään oppinsa puhtaimmassa, selkeimmässä muodossaan? Ko-matoran odotti jo kauhulla sitä, ryhtyisikö yleisö vapaiden kysymysten osion koittaessa turhiin yrityksiin kumota heille esitelty metafyysinen malli; päästettäisiinkö vapaaksi lapsellisia argumentteja, joiden tyhjänpäiväiseen setvimiseen tuhlaantuisi koko loppuaika.

Joillekin oli tärkeintä olla oikeassa – tai vaikuttaa siltä, että oli oikeassa – mutta Desable tiesi, kuinka helppoa sellaisilla haluilla oli sokaista itsensä älyllisesti ja evätä itseltään mahdollisuus sisäistää täydellisesti opinkappale, jota vastaan oli hyökkäämässä. Hän itse suostui hyväksymään minkä tahansa premissin vain nähdäkseen, mihin ajattelun aallot niiden seurauksena kannattivat; vasta sitten, kun oli syntynyt selkeä kokonaiskuva, saatettiin ryhtyä puhumaan todesta ja epätodesta.

Liitutaulut oli siirretty pois salin edustalta; kun oli kyse näin kuulusta sanataiturista, niiden läsnäolo olisi ollut loukkaus. Tilalla oli oranssi banneri, jolla komeilivat sanat LEIBIONIZ – JOHDATUS MONADOLOGIAAN. Luentosali alkoi hämärtyä, ja valokeila jäi osoittamaan vielä toistaiseksi tyhjää puhujakoroketta. Yleisö ymmärsi välittömästi vaieta; mestarista säkenöivä arvovalta oli vangitseva siitä huolimatta, ettei tämä ollut vielä paikalla.

Ovi avautui, kuten se oli viime minuuttien aikana tehnyt vielä tiuhaan, eikä Desable voinut olla ajattelematta sitä, kuinka epäkunnioittavaa oli tulla näin maineikkaaseen tilaisuuteen myöhässä. Olkoonkin, että akateemisen maailman aikakäsitys oli luisuva; joistakin käytänteistä ei tingitty. Ga-matoranit hänen viereisillä penkeillään supattivat jostakin, mikä oli myös melko räikeää–

”Väisty, senkin vätys”, kuuli Desable takaataan. Hän kääntyi katsomaan maistellen kielensä päällä jo sujuvaa sutkautusta siitä, sopiko moinen kielenkäyttö suuren Leibionizin vierasluentoon, mutta sulki suunsa ja siirtyi nopeasti huomattuaan, kuka oli kyseessä.

Vähintään kuuden peruukin alle haudatusta kirkkaanvihreästä kanohi Mirusta tuijotti häntä ärtynyt silmäpari, joka kuului suurelle Leibionizille itselleen.

Niin. Oma vikahan se oli ollut. Portaat varataan kulkemiselle; portaille istuminen on väärin. Hänen syynsä. Täysin hänen syynsä.

Ga-matoranien katseet ja hiljainen kikatus pysyivät pois Desablen mielestä sitä tehokkaammin, mitä enemmän hän toisti mantraansa.

Mestari harppoi korokkeelle ja ryki pari kertaa, vaikka salissa vallitsi lähes täysi hiljaisuus; sen jälkeen hän iski huonekalulle kasan kirjoja, pussin Bioritoja sekä jotakin, joka saattoi olla nippu luentomuistiinpanoja. Leibioniz selasi niitä hetken – yksi arkki leijui maahan, mikä ei näyttänyt haittaavan – ja pysähtyi tietyn paperin kohdalle nostaen sormensa ilmaan sen merkiksi, että haluttu kohta oli löytynyt.

”Minä olen muuten Leibioniz”, hän mainitsi ohimennen, ”ja tämä on vierasluentoni, jonka nimi on ’Johdatus monadologiaan’. En tiedä, olenko oikeassa paikassa, mutta Bro-Korossa meillä ei ole tapana miettiä liikaa sitä, missä luentoja pidämme. Krhm.”

Tämä sai aikaan naurunpurskahduksia.

”Monadologiaan johtaneen filosofian historia”, Leibioniz luki ja elehti käsillään jotakin, jonka merkityksestä Desable ei saanut selvää. ”Hah! Kuinka mielenkiinnoton osio. Miksi meidän tulisi pysähtyä miettimään menneisyyttä, jos tehtävämme on luoda tulevaisuus? Tiivistän tämän näin: Desgrades oli, öh, dualistisesti sitä mieltä, että on olemassa kah… kahdenlaisia substansseja. Ainetta ja henkeä. Mutta hänpä ei osannut selittää, kuinka nämä vuorovaikuttavat keskenään. Minun arvioni: vittu mitä paskaa. Siirrytään–”

Desablen mieleen muistuivat kyllä Bro-Koron pyhimykset, joihin luennoitsija viittasi – Pas Ka ja Vit-Tu – mutta sitä hän ei ymmärtänyt, mitä mikään Leibionizin sanoma tarkoitti. Oliko tämä joku vitsi? Missä oli se kuuluisa metafyysikko, jonka nerokas järjestelmä paikkasi kaikkien aiempien virheet?

”Mon… monadit”, Leibioniz sanoi pohdiskelevasti. ”Mitä ne ovat? Ne ovat… ne ovat olemassa. Ne ovat jakamattomia. On rikos jakaa monadi osiin, eikä sitä voi tehdä. Ne ovat kaikki, mitä on olemassa. Minä olen monadi. Sinäkin olet monadi. Mutta ei!”

Metafyysikko kohotti yleisön nähtäville bioritopussiaan, jonka sisältö oli näemmä pseudotieteen makuista.

”Nyt minä valehtelin”, Leibioniz totesi. ”Me kaikki olemme… koostumme useista monadeista. Äärettömästä määrästä niitä. Aivan kuten tämä pussi, joka sisältää useita bioritoja. Kai tiedätte bioritoista? Onko sellainenkin keksintö kulkeutunut tälle kirotulle saarelle? Tiedättekö, että ne ovat kolmion muotoisia? Kolmiot! Hah! Siinäpä kulttuurihistoriallisesti mielekäs muoto. Se on luku kolme käännettynä muodoksi, tiesittekö sitä? Kolme on mainio luku. Yksi on liian vähän; se hukkuu omaan yksinäisyyteensä. Kaksi on pari; se onkin jotain muuta. Kaksi ei ole… ei vain ole. Ymmärrättekö? Missään ei ole kahta kiveä, kahta bioritoa tai kahta tahtorakia. Se on aina pari. Se ei ole kaksi. Ymmärrättekö? Mutta kolme… kolme on kolme. Kolme on pienin mahdollinen, jossa on mitään mieltä. Jos on kärsimätön, kolme on hyvä. Täällä päin tavoitellaan aina kuutta, mutta se on humpuukia – teette vain elämästä hankalaa itsellenne ilman mitään mieltä. Kolme on hyvä. Muistakaa tämä.”

Leibioniz selasi muistiinpanojaan antaen taas muutaman lapun pudota luentosalin lattialle, mutta löysi tällä kertaa etsimänsä melko nopeasti.

”Kolme on… kolme on mukava luku, ja siksi monadologiani perustuu kolmeen periaatteeseen. Kolmeen toteen väittämään, jotka o-oletamme ennalta tosiksi. Niitä on lisääkin, älkää suinkaan luulko, että kolme riittää määrittelemään mitään. En kuitenkaan laske muita monadologian premissejä kuuluvaksi niihin kolmeen. Näettekö? Minä yksinkertaistan elämääni. Minä en valitse pyhäksi numerokseni kuutta jonkin mielivaltaisen säännön painostuksesta. Kolme riittää ihan hyvin. Ei yksi eikä kaksi, mutta kolme riittää. Näin vapaamielisiä me olemme Bro-Korossa. Krhm. Mona… monadien kolme pääperiaatetta ovat, että… että…

1. Aikojen alussa Mata Nui määräsi paitsi monadien ominaisuudet myös niiden välisen harmonian, jota sanotaan Kohtaloksi. Kohtalo takaa sen, että toisistaan täysin erilliset monadit – keskenäisiä kausaalisuhteita vailla – toimivat sulassa sovussa kuin valtavan koneiston osat. Vuorovaikutus on todellisuudessa silkkaa illuusiota, ja jokainen monadi vain toteuttaa Kohtalon sille sanelemaa roolia.

2. Jokaisella monadilla on sekä oma tapa nähdä maailma että sille ominainen tahto, jota se pyrkii toteuttamaan – joka ohjaa sitä johonkin suuntaan. Mata Nui näkee maailman täysin puhtaana, mutta me muut saamme tyytyä vähempään. Me kaikki olemme oma peilimme maailmaan; subjektiivisen linssimme läpi avautuu kokonainen havaintojemme mukainen valtakunta ihmeellisiä epäjohdonmukaisuuksia täynnä.

3. Kun Mata Nui päätti monadien ominaisuudet, päätös oli sekä aito että lopullinen; tämä olisi asettamalla monadit ensimmäisellä hetkellä eri tavalla voinut luoda lukemattomia eri maailmoja. Jokaiselle monadille asetetulla Kohtalolla on Mata Nuin valitsema tarkoitus ja merkitys, ja jokainen noudattaa sitä tismalleen, mistä seuraa, että maailmamme on kaikista mahdollisista maailmoista paras.”

Leibioniz lopetti lukemisen – tämä ei ollut vilkaissut kohti yleisöä kertaakaan sen aikana – ja tutkiskeli hetken salissa vallitsevaa hiljaisuutta.

”Tämä”, metafyysikko sanoi lopulta, ”oli lyhyt ja ytimekäs johdatus monadologiaan. Voisin lukea teille koko kirjani – sitä muuten myydään kansliassa tämän tilaisuuden päätyttyä – mutta mitä me hyötyisimme siitä? Koska monadologia on verrattoman rat… rationaalinen järjestelmä, täysin ilmiselvä ja täysin järjen voimasta määräytyvä, intuitio maalaa uskoakseni oikean kuvan, jos sen antaa työskennellä rauhassa. Kysykää siis, jos mikään jäi epäselväksi, mutta uskoakseni…”

Desable kohotti kätensä, mutta ainakin kymmenen kuuntelijaa ehti ensin.

”… hyvä on, kysykää. Ensimmäisen rivin mirukasvo?”

Po-matoran rykäisi ja esitti asiansa nopeasti: ”J-jos monadi, tuota… jos monadi menee rikki, voiko sen–”

”Ei!” huudahti Leibioniz harmistuneena ja kohotti kätensä ilmaan. ”Ei! Kuuntelitteko te lainkaan, ruojat? Mata Nui loi monadit aikojen alussa, ja siihen kaikki jää! Monadeja ei missään nimessä voi enää luoda, tuhota, vaurioittaa, hajottaa tai muuten muuttaa, ja koko ajatuskin…”

Desable piti kätensä ilmassa ja kuunteli kerta toisensa jälkeen, kun täyteen väärinymmärrykseen tai triviaaliin vasta-argumenttiin perustuvat kysymykset saivat pitkiä haukkuja vierasluennoitsijalta. Eikö ketään kiinnostanut järjestelmän ydin? Eikö kukaan muu kuin hän halunnut kysyä mitään tähdellistä? Oliko hän ainoa, joka oli paikalla ymmärtämässä perimmäisintä totuutta maailmasta eikä riitelemässä vierasluennoitsijan kanssa?

”Ko-matoran portailla”, sanoi Leibioniz lopulta ja osoitti sormellaan kohti Desablea. Matoran ei osannut tulkita luennoitsijan ilmeestä, muistiko tämä tilaisuuden aloittaneen välikohtauksen; hän toivoi kaikilla voimillaan, ettei näin ollut.

”Kiitos näin ensiksi valaisevasta luennosta, ja…” Desable aloitti, mutta olikin hetken hiljaa. Ketä hän yritti huijata? Vierasluento pitäjäänsä myöten oli ollut täysi farssi, mutta vielä oli yksi mahdollisuus. Yksikään metafysiikan koukeroinen luomus, jonka ko-matoran oli milloinkaan saanut eteensä, ei ollut osannut vastata perimmäisimpään ristiriitaan, jonka hän maailmassa näki – osasiko Leibionizin?

”Minä siis… kun luen uutisia tai pohdin maailman tilaa, saan eteeni… minuun mieleeni tulee vääjäämättä”, Desable takelteli, ”kaaos. Mata Nuin valtakuntaa, jota matoranien kansa on vuosisadat rakentanut, rikotaan jatkuvasti murhaajien, petturien ja rikollisten toimesta. Ymmärrättekö?”

Leibioniz nyökkäsi, mutta Desable ei osannut tulkita, oliko ele hyväksyvä vai käskikö se menemään jo asiaan.

”Olen miettinyt useasti, kuinka on mahdollista, että Mata Nui sallii sellaisen tapahtuvan, jos on kaikkivoipa ja luonut maailman juuri haluamallaan tavalla Suurten Olentojen avustuksella. Monadologiasta mieleeni tulee useampikin…”

”Seis”, keskeytti Leibioniz. ”Minä kuulen jo, ettei suustasi ole tulossa mitään järkevää. Meidän maailmamme on paras mahdollinen maailma. Mitään kaaosta ei ole, vaan jokainen monadi aktualisoi sitä potentiaalia, jonka Mata Nui on siihen aikojen alussa asettanut. Kaikki muu on harhakuvitelmaa, ja minä tiedän tarkalleen, mistä se johtuu.”

Desable avasi suunsa, mutta ei pystynyt sanomaan mitään.

”Minä olen tavannut lukemattomia sellaisia kuin sinä”, metafyysikko jatkoi. ”Aina valittamassa maailman pahuutta, aina tuomitsemassa koko kaikkeuden pohjimmiltaan virheelliseksi. Ja ei, takana ei milloinkaan ole todellinen huoli maailman tilasta; joka ikinen kritisoija kätkee sisäänsä henkilökohtaisen motiivin. Miten on mahdollista, että tälläkin hetkellä tuhat työläistä kävelee halki Metru Nuin katuja tyytyväisenä Mata Nuin luomaan maailmaan? Selitys on yksinkertainen – tyytymättömyytesi on henkilökohtaista, ei metafyysistä. Sinulle maailma on väärässä aina silloin, kun se ei mukaile itse keksimiäsi sääntöjä.”

Leibioniz elehti käsillään niin voimakkaasti, että yksi hänen peruukeistaan valui selän puolelta maahan.

”Kaaosta ei ole. Vapaata tahtoa ei ole. On vain ääretön määrä ikuisia, muuttumattomia monadeja; kaikki muu on harhakuvitelmaasi. Jos olet tyytymätön maailmaan tai omaan osaasi siinä…”

Filosofin seuraavat sanat kaikuivat Desablen päässä kauemmin, kuin tämä itse halusi myöntää. Ne olivat ko-matoranin mielessä, kun hän rakensi Joueran kanssa pilvilinnoja, joissa he korvasivat Suuren Hengen itsellään; ne piinasivat häntä niinä öinä, joiden aikana Desablesta tuntui, ettei hän milloinkaan löydä totuutta maailman perimmäisestä luonteesta.

Ne olivat syy siihen, että hän lakkasi uskomasta totuuteen, jota akateeminen filosofia oli hänelle tarjonnut.

”… oletko harkinnut sitä vaihtoehtoa, että kyse on Mata Nuin määrittämän Kohtalon suunnitelmasta, ja että niin on hyvä?

Desable ei uskonut, että niin oli hyvä. Hän uskoi virheelliseen maailmaan, jonka Mata Nui oli luonut, mutta jättänyt oman onnensa nojaan; hän uskoi siihen, että osa Suuren Hengen luomuksista oli hylännyt alkuperäisen tarkoituksensa ja ryhtynyt rakentajasta rikkojaksi.

Se pakotti hänet uskomaan myös kaaokseen ja vapaaseen tahtoon; se pakotti Desablen hyväksymään nuo vastenmieliset käsitteet, joiden ansiosta kaikkeus oli saastunut – mutta kuinka laajasti ja kuinka lopullisesti? Oliko vielä toivoa? Desable uskoi, että oli, ja sen vuoksi hänen oli yritettävä senkin jälkeen, kun ensimmäinen suunnitelma oli palanut tuhkaksi. Kaaos oli kumottava ja käännettävä päälaelleen; kaaos, johon hän ei voinut olla uskomatta.

Desable uskoi kaaokseen kauan ennen kuin löysi sen.

Minun tohtorini

Ga-Metru
Myrskysaaren rannat

Pienen hetken ajan riippukeinussaan istuva rouva tohtori otti yksinäisyyden ja hiljaisuuden vastaan.

Ensimmäistä kertaa aikoihin Cehaya pystyi kuuntelemaan merta. Vuosien ajan tällä rannalla hiljaisen tuulen keskellä hän oli voinut keskittyä vain kaupungin ääniin. Ilmalaivojen moottorien valaanlauluun. Kuin hyönteisiä kuhisevien pikaputkien huutoon.

Vaan ei nyt. Ensin oli raivonnut sekasorron ja sinisen tulen päivä, mutta sen jälkeen?
Hiljaisuus.

Kun virkavallan viisarit vaimenivat, perässä seurasi kaikki mikä niiden tahtiin tikitti. Ja silloin kun Legendojen kaupunki hiljeni, kuului ääniä, jotka se oli jo pitkään haudannut alleen.

Hopeisen meren vaahtopäitä ei pysäytetty, kun ne yhä kävivät raivokasta taisteluaan rantaviivaa vastaan. Ga-matoralainen katseli ja kuunteli taistelua, joka ei ollut hänen tai kenenkään muunkaan, ja antoi rikotun sielunsa kellua valkealla ulapalla vuosien painon alla.

Jonkun askeleet kulkivat sorapolkua pitkin kohti rantaa.
Ohi punaisen puutalon, joka oli ollut aina tohtorille enemmän koti kuin se puhdas ja virheetön täydellisyyden temppeli, virka-asunto, jonka valtaapitävät olivat hänelle parantolan läheltä siunanneet.
Sen Cehaya oli tajunnut liian myöhään, Aft-Amanan raunioissa, herättyään pitkän elämänsä pahimmasta painajaisesta.

Sen, että koti ei ollut hänelle neljä seinää, vaan yksi erityinen matoralainen niiden sisällä.

Mutta askeleet sorapolulla eivät olleet yhden erityisen, ja ga-nainen tiesi sen. Ne olivat toisen… toisen aivan omalla tavallaan erityisen.

Nainen otti kainalosauvallaan tukea. Heikoin jaloin Cehaya laskeutui riippukeinulta hiekalle ja käänsi väsyneet kasvonsa. Ja pysäytti ne näkyyn, jota hän oli toivonut… ja pelännyt. Soratien päässä seisoi ainoa, jota hän ei ollut osannut korjata.

Kapteenin ääni uhmasi rannan hiljaisuutta ensimmmäisenä.
”Rouva tohtori?”

Ja nähdessään kapteenin ei tohtori osannut sanoa edes ensimmäistä sanaa.
”Minä… halusin vain varmistaa, että olette kunnossa”, Kapura mutisi ja vilkaisi taakseen. Komaukasvoinen ko-matoran seisoi etäämmällä rantametsikössä ja katseli kohti merta. Hetken aikaa Cehaya katsoi hiljaista tarkkailijaa, mutta sitten taas Kapuraa.

Rouva tohtori nojasi koko painollaan kainalosauvaan. Hopeisen tryna-naamion toisen puolen turvotus oli jo hieman hellittänyt, ja nyt hänen vatsansa ympärillä oli siisti valkoinen side. Nainen antoi sormiensa kokeilla hellästi pientä kolmella tikillä parsittua viiltoa kaulassaan.

”Olenkin… enemmän tai vähemmän”, nainen sanoi ja vaikeni pieneksi vaikeaksi hetkeksi.

Kunnes hän lopulta sanoi:
”Kiitos.”

”Ei teidän minua kannata kiittää”, sanoi tulen toa ja jatkoi huomatessaan tohtorin katseen. ”Oikeastaan taitaa olla omaa syytäni, että jouduitte sekaantumaan tapahtumiin. Minulla oli kaikki tovereitteni kaipaama informaatio Aft-Amanasta. Yritin vältellä teitä Bauinuvassa ja siten ehkäistä riskiä, mutta… ”

Kapura huokaisi ja siirsi omankin katseensa merelle. Mutta ei siellä näkynyt mitään tuijotettavaa. Varmaankin vain ajanvietettä matoranille, joka keskittyi kovasti mielenlukuun.

”Anteeksi, rouva tohtori.”

Sanoja ei virrannut tohtorin suusta yhtä sulavasti kuin silloin Aft-Amanassa, kun kapteenikin oli vielä ollut matoralainen. Väsyneelle ja haudanvakavalle Trynalle kiipesi aaltojen vaahdotessa hitaasti jotain hymyä muistuttavaa.
Tai ehkä Takoja vain halusi nähdä sen hymynä.

”Et ikinä lakannut kutsumasta minua rouva tohtoriksi. Et, vaikka tein sinunkaupat…”

”Minusta tuntuu, että se oli Arupakille tärkeää”, Kapura sanoi. ”Tuntea, ettei enää ole se, joka kohtalostaan päättää. Vain potilas.”

Vihje hymystä haihtui ja tohtori nosti varoen kulmaansa.

”Onko se, mikä oli ’Arupakille’ tärkeää… yhä tärkeää sinullekin?”

Kapura huokaisi.

”Et tunne koko tarinaa, tohtori. Teknisesti ottaen elämäni on alkanut kolmesti. Ensin oli Arupak. Sitten Kapura. Ja sitten Kapura, mutta toa. Minä… muistiani on pyyhitty useasti sekä omasta tahdostani että muiden toimesta. En… en oikein tiedä, missä määrin olen enää ’Arupak’. Missä määrin minun pitäisi tuntea itseni Arupakiksi. Tai missä määrin ottaa vastuu teoista, joita teki Arupak.”

Ja yhtäkkiä Cehaya oli taas vuosien päässä, sekunnissa kaukana tästä sekunnista, ja kuunteli potilaistaan vaikeimman purkavan sydäntään.

”En itse oikein tiedä, missä määrin voin vielä kutsua itseäni tohtoriksi”, hän sanoi vilkaisten riippukeinun huojumista rantahiekalla. ”Mutta… haluatko… haluatko kertoa koko tarinan?”

”Minusta tuntuu, että koko tarinaa ei ole kenelläkään”, Kapura sanoi ja otti askeleen kohti riippukeinua.

”Mutta voin kertoa sen osan, jonka tunnen itse.”


Keskipäivä oli pilvisen valkoinen tyhjä taulu taivaalla, kun tohtori kuunteli potilaansa tarinaa keskeyttämättä. Kun sanat lopulta loppuivat, ei Cehaya täyttänyt välittömästi hiljaisuutta niiden tilalla. Silloin kapteeni ja tohtori istuivat vain pienen hetken riippukeinussa.

”Hulluuden juuret. Sininen tähti… rautainen kuolema”, maisteli nainen sanoja. ”Löydän itseni päivä päivältä useammin voimattomaksi sanomaan mitään, kun kuulen tuollaisista asioista. Ja niin taitaa löytää koko muukin Metru Nui…”
Meriharakka lepäsi poijulla satojen metrien päässä rantaviivasta.
”Ja puhumattakaan siitä, että kaiken tämän keskellä jokin tuhosi Aft-Amanan”, rouva tohtori mietti. ”Ehkä… ehkä kaikessa tuossa pahassa on pieni pilke hyvää. Kaikki se kredipselleeni. Mitä kauheuksia sillä aineella saisikaan aikaan.”
Kapura nyökkäsi hiljaisena.
”Toivon parasta ystäviesi puolesta”, tohtori vielä lisäsi.

”Yritän vielä varmistaa, mitä muille tapahtui. Luulen, että visiitti johonkin Mustan käden rakennukseen voi olla hyvä idea, sillä aluksella olleiden kohtalot ovat vielä minulle tuntemattomia. Ainakin Matoro selvisi siruillaan.”

Jään toan nimi puski Kapuran sanojen keskeltä esiin kuin se miekka, joka oli takojan verta maistanut. Cehaya kääntyi tuijottamaan potilastaan, mutta pakoili tämän silmiä.

”Ja mitä olet siitä mieltä? Että… hän on kaikesta huolimatta vielä siellä jossain.”

Kapura katsoi tohtoriaan ilmeellä, josta näkyi, että tätä hän oli osannut odottaakin.
Ja ettei ollut siitä pahoillaan.

”Minä… ” Kapura aloitti ja hiljeni. ”Odotas. Yritän pukea tämän sanoiksi.”

Toa vilkaisi sivusilmällään kohti paikkaa, jossa tämä oli viimeksi tavoittanut katseellaan matkaseuransa. Hiljainen tarkkailija oli yhä samassa paikassa.

”Niin. Minä… Kuten huomaat, tiedän oikeastaan elämästäni kapteenina aika vähän. Mutta joissakin tilanteissa minä huomaan… toimivani kuin Arupak. Kanavoivani hänen luonnettaan. Ja Aft-Amanalla sekä XMS Angoncella, kun tavoitteena oli selvitä, minä… minä tein sen, mitä se vaati. Minä luotin Matoroon senkin jälkeen, kun hän oli iskenyt minuun miekkansa, koska minun oli pakko. Mutta…”

Kapura piti jälleen tauon kootakseen ajatuksensa. Cehaya antoi hänen tehdä niin.

”… minä en tiedä, voinko kaiken jälkeen lopulta luottaa Matoroon.”

”Kaiken sen jälkeen… niin perin outoa, että sinä teistä kahdesta sanot tuon”, Cehaya etsi sanoja. ”Pidit häntä… pidit häntä ystävänäsi?” oli samaan aikaan rouva tohtorin mielipide ja kysymys.

”Enkä vain sitä”, Kapura huokaisi. ”Minä… minulla oli kirjallisia suunnitelmia mahdollisista tapahtumaketjuista Metru Nuilla, joskin naamioin ne roolipelidokumenteiksi. Mutta yhdessäkään en ottanut huomioon sitä, että Matoro kaikista klaanilaisista korruptoituisi sirujen edessä.”

Kapura katsoi jälleen merelle.

”Oikeastaan se, että tapahtumat päättyivät näin, asettaa useammankin asian kyseenalaiseksi. Onko turvallista edes tavoitella siruja Klaanille, jos kenelle tahansa voi käydä noin? Vastaus… vastaus alkuperäiseen kysymykseen on myönteinen. Pidin Matoroa paitsi ystävänä myös symbolina sen puolesta, mitä Klaani tekee. Ja mitä minä yritän tehdä.”

Ga-matoralainen huokaisi kuin lokkeja liidättävä merituuli.
”Eräs hyvin erityinen potilas kerran kertoi minulle”, hän haparoi, ”kuinka oli suunnannut katseensa niin kauas taivaalle, että oli unohtanut katsoa siihen lähellä, mikä todella oli tärkeintä. Siihen, millä oli todella väliä. Hän, jolla oli todella väliä oli joutunut katsomaan potilaani syöksyä syvemmälle ja syvemmälle pimeyteen. Ja silti potilaani tärkein oli seurannut kapteeniaan pimeyteen. Kuten… hyvän perämiehen kuuluukin.”


Kraa kraa, kaikui jossain kaukana Deltan temppelissä. Sanat pysäyttivät sepän.

”Kapura… hetken aikaa sinä taisit nähdä asiat sillä tapaa kuin Tarip Ruostesilmäkin kerran.”

Rouva tohtori hiljeni vielä hetkeksi ja näytti olevan vilpittömästi pahoillaan siitä, että oli sanonut nimen. Mutta kapteeni ei keskeyttänyt häntä.

”Hänkin…” Cehaya jatkoi, ”Matorokin laskeutui siihen samaan temppeliin, eikä tullut takaisin samanlaisena. Pelkäät sitä, mitä ystävällesi tapahtuu, koska kerran, toisena hetkenä toisessa elämässä… sinä olit kuin hän.

Ja vaikka osasit olla Matoron ystävä… et tainnut koskaan olla yhtä hyvä kapteeni Arupakin rakastamisessa.”

Kapura oli hetken hiljaa.

”Minä taidan puhua ajastani Arupakina aika nostalgisesti”, hän sanoi lopulta. ”Mutta oikeastaan luulen, ettei se ollut hirveän iloista elämää. Merirosvokapteenilla oli paljon vihollisia. Hyvin vähän niitä, joihin luottaa. Ja… siitä syystä kapteeni Arupakin luottamuksen saattoi rikkoa vain kerran.”

Kapura huokaisi. ”Ja lopulta siitä syystä minullakin on… vaikeuksia luottamisessa. Luottamusongelmia.”

”Mutta Matoroon opit luottamaan?”

”En kamalan moneen Bio-Klaanissa. Mutta kyllä, häneen.”

”Kuulin kerran aikoja sitten järjestöstänne”, Cehaya mietti. ”Turvasatamastasi. En osannut yhdistää nimeä silloin kun Matoro ja Umbra tulivat luokseni, mutta muistan ajatelleeni ’Klaanianne’ aiemmin. Ajatus… se oli minusta kaunis. Paikka, johon maailman murjomat voisivat kerääntyä piiloon ja turvaan kaikelta pahalta kannoillaan. Joskus… joskus halusin vain itsekin juosta pakoon kaikkea pahaa, mihin olin syyllinen, ja pitkään juoksinkin.”

Cehayan keltainen katse kävi hetken ja nopeasti Kapurassa.

”Ja sitten… se lopulta sai minut kiinni. Ja haluan vielä kerran pyytää anteeksi. Anteeksi, etten- että olin sokea sille, mikä sinussa oli oikeasti rikki.”

”En usko, että kukaan olisi pystynyt parempaan.”
Kapura katsoi tohtoriaan. ”Se on vilpitön mielipiteeni. En… en tahdo syyttää sinua asiasta, jolle et voinut mitään.”

”Minun olisi pitänyt”, Cehaya kuiskasi. ”Tiedätkö, mikä on pelottavinta silloin, kun asettaa itsensä jalustalle, jossa luulee… olevansa asemassa auttaa heikompiaan? Se, kun tunnistaa itsensä potilaansa tarinasta. Se, kun tajuaa katsovansa kaikkea niin korkealta, niin kaukaa, että unohtaa katsoa aivan lähelle. Ja muuttuu sokeaksi sille, millä on väliä.”

”Voisipa mennyttä muuttaa”, Kapura huokaisi. Ja kumpikin oli hetken hiljaa.

Hiljaisuuden rikkoi tulen takoja. ”Tulevaisuutta sen sijaan voi. Klaanissa on… asioita, joita en hoitanut niin hyvin, kuin olisin voinut. Huonoja valintoja. Virhearviointeja. Mutta… jotain minun on yritettävä. Nimda on vaarallinen, mutta en tiedä mitä siruilla tehdä, jos ne eivät ole turvassa Klaanissakaan.”

Kapura vilkaisi jälleen kohti hopeista komauta, joka katsoi takaisin häneen.
Siinä yksi uusi virhe pinon päälle.

”Mitä kapteeni Arupak tekisi?” kysyi Cehaya väsynein katsein.

”Ehkä tämä on päätös, jossa minun ei kannata seurata kapteenin jalanjälkiä”, sanoi siihen Kapura. ”Tilanne näyttää tältä, mutta entä jos sekin on sirujen illuusiota? Kaikki vaikuttaa johtavan siihen, että voin siruissa luottaa vain itseeni, mutta entä jos sekin on väärä päätös?”

Kuudella tuot hänet takaisin.
Niin tulen takojaa oli Aft-Amanassa houkuteltu.

Entä jos hänen edessään olisikin oikeasti kuusi?

”Toivon ainakin, ettei Matoro suunnittele sirujen… tai sirun, jos hän kadotti toisen onnettomuudessa… pitämistä itsellään.”

”Minä en tiedä, mitä Matoro Mustalumi tekisi”, Cehaya sanoi. ”Mutta minä tiedän, mitä toa Kapura tekisi.”
Rouva tohtori antoi aaltojen puhua kieltään hetken, ja katsoi vihdoin ensimmäistä kertaa entistä potilastaan kunnolla silmiin.

”Toa Kapura pelasti henkeni Aft-Amanassa.
En onnistunut korjaamaan kapteeni Arupakia. Mutta hänen sirpaleistaan… synnyit sinä. Ja vaikka kukaan muu viiden sakaran merellä ei luottaisi toa Kapuraan. Vaikka häntä vainottaisiin merellä ja maalla kuin merirosvoa, joka hän joskus oli…”

Cehaya oli hetken hiljaa, ja puhui sitten tunteella jota kapteeni Arupak ei ollut koskaan aiemmin kuullut.
”Minä luotan toa Kapuraan.”

Kapura ajatteli Zairyhiä, joka oli saapunut Metru Nuille Abzumolta saamansa sirun kanssa ja joka oli saattanut poistua saarelta mukanaan useampikin sinisenä hohtava sirpale.

Ja keskustelua etäämmältä seuraavaa ko-matorania, jonka tahto oli yhtä mystinen kuin komaukasvoinen matoran itse.

Vielä yksi kuva nousi Kapuran mieleen. Se kuva oli oudosta jäniksestä, jonka kaipaama aarre lepäsi toan panssareissa.

Jonkun kaikki tuo oli hoidettava. Kapuralla ei ollut kaikkia palapelin paloja, mutta hänellä oli eniten. Koko sotku, hänen syytään (lyhytaikainen liitto Zairyhin kanssa palasi ikävästi Kapuran mieleen) tai ei, oli selvitettävä riippumatta siitä, oliko hänen rinnallaan Matoroa… tai ketään muutakaan.

”Minä… kiitos, tohtori. Toivon… toivon, että muutkin luottaisivat, mutta sen taisin valita omaksi osakseni salaamalla identiteettini.”

Oli hiljaista, kun kumpainenkin suuntasi katseensa aaltoihin.

Ja Kapura ymmärsi, ettei voinut vältellä väistämätöntä loputtomiin. Hän ei ehkä pitäisi uutisista, mutta se ei tehnyt niistä vähemmän todellisia. Pois juokseminen ei toisi kuolleita takaisin.

”Luulen, että minun on lähdettävä, tohtori”, Kapura huokaisi. ”En usko heidän osaavan etsiä minua itse. Mutta vielä yksi kysymys sitä ennen. Näin Bauinuvan arkistoissa maininnan Desable-nimisestä potilaasta. Osaatko kertoa hänestä mitään?”

”Nimen kyllä muistan, mutten juuri enempää. Pahoitteluni.”

”Ei se mitään”, Kapura sanoi ja nousi ylös. ”En ole varma, mihin nimi liittyy, mutta ehkä se selviää joskus.”

Tohtori nosti katseensa potilaaseensa ja laski kainalosauvansa pään rantahiekkaan.
”Jos…”, yskäisy, ”sinulla ei ole liian kiire pois, on vielä jotain, jonka… haluaisin näyttää.”

”Enköhän minä ehdi.”

Tulen takoja auttoi tohtorin ylös riippukeinulta. Sora rapisi hidasliikkeisen kaksikon alla, kun he lähestyivät punaista puutaloa polun varrella. Sen kuistilla Kapura epäröi ja jäi odottamaan – matoran-kokoluokan ovista oli tullut huomattavan epäkäytännöllisiä toaksi muuttumisen jälkeen.
Tohtori ei viittonut Kapuraa sisään tai sanonut sanaakaan.

Hetken ajan toa odottikin ennen kuin Cehaya palasi kädessään pieni, auringon haalistama nahkakantinen kirja. Arvokkaasti vanhentunut ja rapistunut.

”Minä… yritin pakottaa itseäni tuhoamaan kaiken mikä sinuun liittyi”, tohtori sanoi puristaen kirjaa tiukasti kädessään. ”Ennen kuin vahkit tulisivat viemään sen kaiken pois. Ja suurimman osan tuhosinkin, kaiken minkä ehdin, mutta…”

Paperi kahisi kun nainen käänsi niteen auki ja katsoi sanoja sillä.
”En voinut pakottaa itseäni tuhoamaan mitään näin kaunista.”

Cehaya antoi opuksen toan käsiin. Ja jo silloin tämä tunnisti käsialan.

”Sirpaleita, sitä me kaikki lopulta olemme”, nainen kuiski. ”Kuin se aarre, jonka perässä kaupunkiini tulitte… siruja siitä, mitä joskus olimme. Ja sirpaleilla voi satuttaa itsensä, mutta joskus tulee sirpale, joka on liian täydellinen heitettäväksi pois.

Minä yritän etsiä omistani sen, mikä on vielä kaunista… ja tarjota sitä miehelle, joka minua noiden ovien takana odottaa. En työlleni. En tälle maailmalle.

Joskus maailman pelastamiseksi täytyy aloittaa siitä, mikä on lähimpänä.”

Visiirin takaiset keltaiset silmät kostuivat, ja tohtori puhui vielä.
”Ota sinä se, mitä on jäljellä siitä, mitä tunsit joskus hyvin erityistä perämiestä kohtaan. Ja käytä sitä sirua johonkin hyvään.”

Kapura aukaisi suunsa useasti yrittäessään löytää oikeita sanoja sille, mitä hänen käsiinsä asetettu lahja merkitsi. Mutta hän ei niitä löytänyt.

Ja sitä paitsi Kapurasta tuntui, että hänen tohtorinsa ymmärsi kuitenkin.

”T-tohtori. Cehaya. K-kiitos”, Kapura sopersi. Ja otti vastentahtoisen askeleen pois.
Maailma ei odottaisi ikuisesti.
”Ja. Hyvästi, tohtori.”

Cehayan naamiolle kiipesi vielä kerran se, mikä oli joskus ollut hänen hymynsä, mutta jota ei ehkä koskaan enää ehjäksi saisi. Mutta kaiken jälkeen… sillä ei ollut enää väliä. Se oli kaikki, mitä hänellä vielä oli, ja Tulen takojalle se oli enemmän kuin tarpeeksi.

Ja katsellessaan potilaansa astelevan poispäin antoi rouva tohtori sielunsa levätä aaltojen musiikissa, ja hän tiesi saaneensa syntinsä anteeksi.

”Hyvästi, Kapura.”

Kirouksen portit

Tohtori Cehayan katseelta ei ollut pakenemista, ja Umbra tiesi sen. Punainen kangassohva tuntui pienikokoisuudestaan huolimatta mukavalta, mutta toa havaitsi istuvansa aivan sen reunalla.

Avonaisen ikkunan linnunlaulu oli kaunista. Mutta se piinasi. Syytti.

”Tiedätkö, miksi pyysin sinua jäämään?” matoralainen kysyi.

“Osaan ehkä arvata. Tai siis lukea olemuksestani, ettei kaikki ole ihan kohdillaan”, valon toa sanoi ihmeen rauhallisesti ja luottavaisesti. Se oli hämmentävää.
Tyyni tryna nyökkäsi syvään. ”En ole mielenlukija, eikä minulla ole sellaiseen taikuuteen koskaan ollut syytä uskoakaan. Enkä väitä osaavani lukea potilasta yhden keskustelun jälkeen. Mutta jokin olemuksessasi sai minut luulemaan, että on jotain josta sinun olisi terveellistä puhua.”

Nainen piti hetken tauon.
”Enkä edes sano, että minulle. En halua yrittää pakottaa sinua mihinkään. Ja ehkä olenkin väärässä, mutta kaikki vuoteni tässä työssä… kaikki aistini sanovat toisin.”

“Olen kantanut tätä salaisuutta jo monen vuoden ajan ja tuntuu, että olisi viimein aika paljastaa se ystävilleni. Olen kirjaimellisesti nähnyt menneisyyden luurankojen nousevan kaapeista kummittelemaan ja en halua, että tämäkin muodostuu isoksikin ongelmaksi”, Umbra piti hetken taukoa ja jatkoi sitten.
“Olen antanut ystävieni tietoja erään… ‘ritarikunnan’ haltuun. Siitä mihin he niitä tietoja aikovat käyttää tai ovat käyttäneet minulla ei ole aavistusta”.
Ga-matoran risti sormensa mietiskelevänä. ”Täysin ystäviesi tietämättä?” hän kysyi.

“Kyllä. Pidin tämän touhun niin hyvin salassa kuin pystyin. Olen Bio-klaanin ‘poliisien’ johtaja ja minun pitäisi olla vastuuntuntoinen ja uskollinen tälle järjestölle. Kaikki vaikuttaa siltä, että olen petturi, loinen.”

Linnut. Linnut syyttävine äänineen. Niiden kuoron säestämänä Cehayakin näytti syyttävältä. Vaikka Umbra halusi uskotella itselleen, että niin ei voinut olla.

Vaikka hän olisi sen ehkä ansainnutkin.
”Kuinka pitkään olet jatkanut tätä?” tohtori kysyi. ”Jatkuuko se edelleenkin?”

“Olen vuosien ajan jatkanut kirjeenvaihtoa tämän ‘ritarikunnan’ kanssa ja tehnyt joskus heidän laskuunsa jotain tehtäviä. He olivat taho, joka sai minut liittymään Bio-klaaniin. Mutta se on nyt ohi. Erosin heistä muutama viikko sitten”, Majakka kertoi.
Majakka oli itse eksyksissä pimeydessä.

”Miten luulet, että ystäväsi… Matoro suhtautuisi jos saisi tietää?”
Kysymyksen paino leijui koko tilan yllä.

“En tiedä. Vaikka pidän Matoroa ystävänäni, hän tuntuu pakoilevan jotain. Ei ole ollut tämän sirujahdin jälkeen niin avoin kuin on ennen ollut…”

”Kertomatta jättäminen ei ole valehtelua”, Cehaya sanoi hiljaa, ”mutta onko se sinusta silti oikein?”

“Minulla on epäilykseni siitä, mitä jään soturi on nähnyt. Jotain mistä en pidä ollenkaan”, toa kertoi.
”Olette selvästi kokeneet kovia Matoron kanssa. En väitä edes ymmärtäväni”, nainen huokaisi. ”Pelkäätkö, että totuuden kertominen olisi… liikaa ystävällesi? Pelkäätkö, että se olisi… noh, se höyhen, joka katkaisisi kane-ran selän?”

“Pelkään, että kaikki hajoaa jos paljastan tämän ystävilleni. Minulle ei jäisi mitään jos klaanilaiset hylkäisivät minut”, Umbra sanoi raskaasti.

”Ymmärrän. Helppoja vastauksia ei ole, toa Umbra”, Cehaya sanoi nousten tuoliltaan. Hän työnsi istuimen pöytänsä alle ja sulki ikkunan. Sulki pois linnut, linnut, syyttävät linnut.
Tai ainakin ne, jotka syyttelivät ulkoa.

”Mutta he ovat kuitenkin ystäviäsi. Se ei ole valinta”, nainen sanoi. ”Voit antaa heidän elää valheessa tai kertoa totuuden. Se on valinta.”

“Olet oikeassa, he ovat ystäviäni. Se ei tee tästä valinnasta helppoa”, valon toa vastasi ja jäi pohtimaan tulevaa.


Aft-Amanan portti
Ga-Metrun pohjoiskärki
Metru Nui

Enter Asulym

Portti oli kukkansa pudottaneiden harakeke-kasvien ja Vuata Maca -puiden lonkeroisten oksien vuosien saatossa alleen peittämä. Puinen muuri, joka erotti entisen Aft-Amanan puistoalueen muusta Ga-Metrusta, oli lahonnut. Se huojui tuulessa, mutta kaikki ne puut, jotka sen ympäri ja sen läpi olivat kasvaneet, pitivät sen pystyssä. Vanha kyltti narisi yhden ruosteisen naulan varassa. Nirsk nirsk. Tuuli oli voimakas ja kylmä – meri ympäröi alueen kolmesta suunnasta.

Kraa. Kraa kraa, lauloivat mustat linnut, jotka puiston taivailla liitelivät. Mustaratsas naureskeli portin päällä jään toalle, joka kyynerpäätekniikalla puski portin auki kasvillisuuden kuristuksesta. Kivilaattainen polku oli reunoiltaan sangen metsiköittynyt. Sen päässä kohosi Aft-Amanan vanha kupoli, joka näytti olevan samalla tavalla vihreiden käsien otteessa. Kaikki ne kiemurtelevat ja huojuvat kasvit saivat Kapuran irvistämään.

“Mennään sisälle”, tulen toa mutisi. “Sitä parempi, mitä nopeammin selviämme tästä.”

“Tämä paikka näyttää epäilyttävältä. Ihan kuin Kepen viherpeukalo olisi toiminut liiankin hyvin täällä”, Umbra yritti keventää paikan ahdistavaa ja painostavaa tunnelmaa.

“Tai vain aika”, Matoro vastasi ja työnsi portin vaivalloisesti selälleen. Kaikki ne köynnökset selvästi vastustelivat tätä yllättävää elinympäristön muutosta.

“Vaikea kuvitella, että Metru Nuilla on vielä näin autioita ja… no, luonnonmukaisia paikkoja”, hän hämmästeli astellessaan ensimmäisenä sisään porteista. Korpit pyörivä raakkuen korkealla toien päiden päällä.

“Korppi on oikeus”, Deleva mutisi, mutta sai vastauksekseen vain hiljaisuuden. “Olette ihan liian vakavia”, hän jatkoi, kun muut toat olivat kiusallisen hiljaa. Matoro puisteli päätään.

“Minä en ole enää lainkaan varma tästä”, Jään Sotilas vastasi astellessaan kvartetin etummaisena kohti Aft-Amanaa. Hän tunsi epävarmuutta, jollaiseen ei ollut koskaan törmännyt. Se oli melkein kuin alitajuinen varoitus.

Mutta varoituksen ääni oli pieni ja heikko. Toinen ääni, paljon voimakkaampi ääni, muistutti häntä Deltasta. Deltasta ja kaikesta hyvästä, mitä hän sillä voisi tehdä. Siitä, että Delta oli hänen kohtalonsa.

“Pieni ääni sisälläni sanoo, että tuonne on mentävä”, Umbra sanoi ja yritti näyttää rohkealta. Toden totta. Pieni ääni hänen sisällään oli kasvanut. Hän ei oikein tiennyt mitä se halusi, mutta ainakin se halusi heidän selvittävän mysteerin ja saavan sirun haltuunsa. Ääni oli joskus ollut oma persoonansa, viimeksi Nimdaa käyttäessä. Se oli valovoimien vähetessä kasvanut.

“Takonut omat aivonsa”, Deleva tuhahti. Aineen neljännen olomuodon hengellä ei ollut päässään mitään sirkkaomatuntoja tai haltijakummeja. Välillä tuntui, että mielisairaala olisi hyvä paikka jättää klaanilaiskolmikko. Mutta sitten hän muisti, että oli jo hulluutta lähteä kolmen mielipuolen kanssa seikkailuun. Tämä tekisi hänestäkin hullun. Ja tarvitsivathan lapset lapsenvahdin itselleen. Jonkun tasapainoisen henkilön suojelemaan heitä. Lisäksi hän tuntui olevan joukosta ainoa, joka osasi taistella elementaalivoimillaan. Tai edes käyttää naamiotaan.

“No minun sisäinen ääneni haluaa muistuttaa, ettei tänne saarelle tultu Redstarbucksia juomaan”, sanoi Kapura. “Nyt on jo vähän liian myöhäistä kääntyä pois.” Zairyh oli ollut tavanomaisen hiljaa, eikä tulen soturi pitänyt siitä, miten hyviä piilopaikkoja kasveja pursuava ympäristö tälle tarjosi. Parempi hoitaa operaatio mahdollisimman nopeasti.

Aft-Amanan köynnösten kahlitsema valkokupoli kasvoi heidän edessään jatkuvasti suuremmaksi. Sen rikkinäiset ikkunat tuijottivat heitä. Metsän seassa näkyi kivetyksiä, vanhoja suihkulähteitä ja lahonneita penkkejä. Paikka näytti olleen joskus viihtyisä. Rauhallinen, syrjäisä, kaunis.

Sillä hetkellä se kuitenkin tuntui vain jäätävältä. Eikä se ollut tunne, mihin Matoro olisi ollut tottunut.
“Nyt melkein toivon, että olisimme kyselleet tohtori Cehayalta vähän tarkempia yksityiskohtia siitä, miksi emme saisi tulla tänne”, Matoro puki ikävän tunteensa sanoiksi.

“Näyttää siltä, että luonto on ottanut hallintaansa koko alueen. Se tuntuu epäilyttävältä Metru Nuin täydellisyyteen ja tehokkuuteen tähtäävässä yhteiskunnassa”, Umbra sanoi.

“Hän sanoi, että Arupakista olisi… tarttunut mielisairaus”, jään sotilas vastasi hiljaa. Hän luuli kuulevansa portin saranoiden narahduksen kaukaa, mutta ei voinut olla varma. Kraa, kraa kraa.

“No, teillä kolmella ei sitten ole mitään pelkoa”, Deleva kommentoi väliin.

“Mielisairaus, joka saa kasvit kasvamaan? Aika siistiä”, Kapura sanoi. “Minäkin haluan sellaisen.”

“Varsinainen leväpää sinä oletkin jo”, Deleva totesi. Hän yritti keventää tunnelmaa niin päättäväisesti.

“Viimeinen varmistus vielä. Onhan kaikilla vielä ne radiopuhelimet?” tiedusteli Kapura.

“Radiopuhelimia?” Matoro kysyi. Hänellä oli etäinen muistikuva radiopuhelimista, jotka Kapura oli jakanut koko porukalle joskus aikoja sitten kun he olivat saapuneet kaupunkiin. “Minusta tuntuu, että ne jäivät Mustan Käden hautaan”, hän vastasi.

“Ja juuri tämän takia ostin varakappaleita”, Kapura sanoi. “Valitettavasti ne jäivät laivaan, emmekä varmaankaan halua palata takaisin.”

Deleva kaivoi oman radiopuhelimensa hyvässä kunnossa laukustaan. “Tälle ei ole tullut kauheasti käyttöä”.

“No, puolet tallessa?” jään toa vastasi. “Emme me niitä tähänkään mennessä ole ihan hirveästi tarvinneet.” Tosin ehkä se oli johtunut siitä, että he olivat hukanneet ne.

“Kantomatka olisi tuskin riittänyt Metru Nuin halki kommunikoimiseen”, Kapura totesi. “Mutta tähän tarkoitukseen se toivottavasti riittää.”

Deleva laittoi oman radiopuhelimensa takaisin laukkuunsa. Umbralle hän ei uskaltanut antaa mitään, koska moderaattori hukkaisi varmaan kaiken käsiinsä saaman. “Näiden kaikkien lintujen kanssa näitä voisi melkein sanoa kraadiopuhelimiksi”, hän totesi, muttei enää jaksanut edes itse pitää vitsejään hauskoina.

Vaaleista kivilaatoista tehty ruohottunut polku leveni pieneksi aukioksi, jonka kummassakin reunassa seisoi joskus toimineet suihkulähteet. Graniittiset patsaat seesteisen näköisistä matoran-hahmoista olivat kasvien syömiä. Kun toat lähestyivät niitä, varisparvet nousivat ilmaan harmistuneina. Kraa, kraa. Mielisairaalalle oli enää vain vähän matkaa.

Umbra oli painunut mietteisiinsä. Tämä paikka oli herättänyt hänen mielikuvituksensa. Ja mielikuvituksen perukoilla asui hänen sivupersoonansa tai mikälie se olikaan. Kumminkin asia, josta oli tullut hänen ystävänsä, vaikka olikin ollut hänen vihollisensa. Se kuiski hänelle Cehayan kanssa käytyjä asioita.

“Pitäisikö muille kertoa?” pyöri valon toan mielessä. Se kaikui ympäri hänen päänsä sisäisen mieliavaruuden. Pitäisi, pitäisi, pitäisi…

Kuin korppien raakkuminen.

Mielikuvitus oli muovannut sivupersoonan korpiksi. Just.

Jäänmusta toa pysähtyi ja jäi vain katselemaan sairaalarakennusta. Skanneri, lämpökamera, kiikari, ei mitään.

“Mitä näet, jääveli?” Umbra kysyi. Keltainen väri alkoi taas tummua hänen panssarissaan. Toan väritys oli hyvä indikaattori tämän elementaalivoimien tasosta. Kanohi Mordusiin, jota toa ei uskaltanut käyttää, koska ei tiennyt osasiko hän sitä käyttää enää, oli ilmestynyt harmaa täplä. Samanlainen mikä hänellä oli ennenkin ollut.

 

Matoron Cencord aloitti niemenkärjen luotaamisen. He neljä, kyllä. Monet häilyvät mielten varjot hoipertelivat heidän ympärillään. Aft-Amanan porttien ulkopuolella oli joukko mieliä, samoin hieman kauempana, missä alkoi Ga-Metrun esikaupunki. Mielisairaalan sisuksissa asui yksinäinen heikosti palava ajatusten soihtu, mutta se oli kuin voimakkaan häiriön takana.

“Aft-Amanassa on elämää”, hän vastasi. Se sai hänen kasvoilleen varovaisen hymyn.

“Arupak?” Deleva kysyi.

“Toivottavasti”, cencord-kasvo vastasi. “Aika yllättävää, että tämä retki saattaa lopulta mennäkin ihan putkeen. Taidamme lopulta olla ihan toimiva tiimi”, hän hymähti.

“Ennen kuin menemme, minun on kerrottava jotain tärkeää. Asia mitä olen pyöritellyt jo jonkin aikaa päässäni”, valon toa aloitti yllättäen. Hänen äänensä oli haudanvakava.

Matoro kääntyi ja katsahti hieman yllättyneenä vanhaa ystäväänsä. Umbra näytti epävarmalta. Jotenkin… ei itseltään.

Kraa kraa, linnut nauroivat heille vuaca mata -puiden latvustoissa.

Korpit halusivat, että majakka kertoi asiansa. Ja niin hän kertoikin.

“Kuten varmaan tiedätte, olen ollut ritarikunnan palveluksessa kauan. En enää ole jäsen tai palvelija, koska erosin itse viikkoja sitten. Ritarikunta painosti minua vuosia katoamaan heidän tehtävilleen ja tekemään muitakin asioita, koska olin rikkonut Mata Nuin tahtoa vastaan. Olin hyökännyt matoranien kimppuun kun olin hetken ajan hordika-myrkyn vaikutuksen alainen hirviö”, valon toa kertoi. Hän piti hiukan taukoa.

“En… en näe pointtiasi”, jään henki sanoi.

“Anna kun jatkan. No siis – ritarikunta painosti minua liittymään outoon Bio-Klaaniksi kutsuttuun järjestöön. He tarvitsivat jonkun välittämään tietoja tämän järjestön sisältä. Se oli yksi syistä miksi liityin. Sotarikollisia, murhaajia, makutoja ja muita piti pitää silmällä”, Umbra jatkoi. “Minä… minä raportoin Ritarikunnalle siitä, mitä Klaanissa tapahtui. Makuta Nuin sijainti, Deltan etsintä, Killjoyn tekemiset, mitä he ikinä halusivatkaan tietää.”

Hiljaisuus. Matoro ei tiennyt, mitä ajatella.

“Tein sen pelosta. Olen pahoillani”, valon toa jatkoi.

Korppi raakkui puussa ikävää raakuntaa. Kraa kraa kraa.

Jään toa yritti hakea sanoja, mutta ne kaikki pakenivat hänen huuliltaan. Hän vei valkoisen kätensä suunsa eteen.

“Sinä- sinäkö olet ollut alusta asti- kaiken sen ajan, kun olemme tunteneet-” hän änkytti.

“Lopetin nämä hommat aika nopeasti kun pääsin Klaaniin siltä saarelta, missä delta-jahtimme alkoi”, Umbra kertoi, mutta se ei paljoa parantanut hänen asemaansa. Hän oli petturi. Tietovuotaja.

“Kolmekymmentä vuotta”, Matoro haukkoi henkeään. “Kaikki se aika, kun olen kuvitellut tuntevani sinut… kuvitellut, että olet paras ystäväni…” hän hengitti raskaasti. Katkonaisesti.

“En antanut heille kauhean tarkkoja tietoja. Välillä annoin suoraa väärää tietoa”, valopää yritti puolustella, mutta tiesi sen olevan turhaa.

“Miten sinä olet pystynyt elämään tuollaisessa valheessa niin pitkään? Mikset- mikset kertonut?”

“Minun oli pakko. Sain vasta ennen tälle reissulle lähtöä tietää, että järjestö oli upottanut minuun pienen lähettimen, joka paljasti olinpaikkani heille. Se tosin johti Manun nappaamiseen, vaikka se olikin tarkoitettu minun kiinnisaamiseksi. Olin lähettänyt heille vihaisen erokirjeen aikaisemmin”, toa kertoi. Mikäköhän makutan kohtalo oli?

Jään toa hautasi päänsä käteensä ja kääntyi selin valoon. Aft-Amana olisi kohonnut suurena hänen edessään, jos hän olisi pitänyt silmiään auki.

Korppi nauroi oksalla. Kraa kraa kraa.

Hänestä tuntui hukkuvalta. Kuin se kivinen peruskallio, jolle hän oli kaiken rakentanut, olisi vain särkynyt kappaleiksi. Aivan kuin kaikkialle hitaasti hiipineen roudan väkivalloin kappaleiksi hajottamana.

Niin kylmää, niin kylmää, on aavoilla kylmää.

Ja kylmää on tarjolla koteihinkin.

Hän oli luottanut ystäviinsä. Hän oli halunnut luottaa. Valinnut luottaa. Toan hengitys oli katkonaista, kuin kyyneleitä vastaan taistelevaa.

Jäässä, niin jäässä, on sydämet jäässä.

Ja jäärailon päässä on jäärailo uus.

“Olen pahoillani”, valon toa toisti. Kyyneleet valuivat hänen silmistään. Hänen värityksensä alkoi mustua kuin se olisi surrut. Samalla kivi tuntui vierivän hänen sydänkiveltään.

“Pahoillani”, huusi korppi pilkallisesti puussa. Kraa kraa kraa.

Matoroa huimasi. Jäätävä kylmyys levisi läpi hänen kehonsa. Epävarmuuden ja epäuskon kylmyys. Hän ei tiennyt, tuntuiko vain hänestä kylmältä, vai aiheuttiko hän kylmyyden. Ilmankosteus tiivistyi roudaksi hänen mustille olkasuojilleen. Hän näki hengityksensä hyöryävän.

Valon toa kaatui polvilleen maahan. “Olen pahoillani, Toa Matoro”, hän sanoi uudelleen, välittämättä korppien räkätyksestä ja matkimisesta. Mikään ei kuitenkaan voinut poistaa sitä faktaa, että hän oli vuotaja. Petturi.

Olen petturi”, Umbra huusi. Hän ei enää välittänyt oliko joku kuulemassa.

Se oli se teräsvaarna, joka lopulta sai jäisen muurin sortumaan. Matoro halusi pois. Hän halusi olla yksin.

“Petturi”, nauroivat noenmustat naakat nukketeatterille narskutellessaan nokkiaan.

Muistelet mitä se oli: yhtenäisyys

Usko tai sopu tai rehellisyys

“Petturi”, kaikui karmeiden korppien kuoro korkeuksissa kaarrellessaan.

Kukaan ei kuuntele, kukaan ei kuule

Kirouksen portit on edessäpäin

“Petturi”, virkkoivat varjojen varikset veljineen viimassa viistäessään.

Ja Jään Sotilas sokeassa ahdistuksessaan ampaisi kohti Kirouksen Portteja.


Langennut valon soturi, ionisen aineen henki ja tulen takoja jäivät katselemaan ystävänsä juoksua kohti tuntematonta ja pelottavaa Aft-Amanaa.

“Menen hänen peräänsä”, sanoi Kapura. “Odottakaa tässä.”

Pian katosi myös teoriointimies mielisairaalan varjoon ja lopulta sen sisään. Hetkeksi jäivät langennut valo ja kyborgiplasma kaksin, laatta-aukiolle kylmään tuuleen.

Korpit raakkuivat taivaalla. Kraa kraa kraa.

“Mitä sinä olet oikein mennyt tekemään?” Deleva tiuskaisi ystävältään ja riuhtaisi hänet mekaanisella kädellään reippaasti ylös. “Ylös siitä nyt. Ystäväsi tarvitsevat sinua ja sinä vain jäät lillumaan mustiin masennuksen meriin!”

“Mutta kaikki on minun syytäni!” Umbra huusi.

“Syytäni”, korpit toistivat. Kraa kraa kraa.

“Teit väärin, mutta voit korjata asiat. Olet Toa Umbra” hän tarttui veljeään hartioista ja ravisteli tätä tuiman katsekontaktin myötä. “Ja tiedän, että voimme hoitaa ongelmasi jos vain haluat apua”, kyborgi kertoi.

“Apua”, korpit toistivat. Kraa kraa kraa.

Samassa korpit lehahtivat ilmaan. Jokin säikäytti ne.

Jostakin avattiin tuli.

Hiljainen tarkkailija

Metru Nui
Hopeinen meri

Pieni kalastusalus lipui halki Hopeisen meren Ga-metrun edustalla.

Toisaalta alus vaikutti hyvin hoidetulta, mutta toisaalta sen omistajalla ei selvästi ollut suuria rahamääriä käytettävissään. Tai ehkä kuluneen punaisen maalipinnan ehostus ei ollut hänen tärkeysjärjestyksessään korkeimmalla paikalla. Perämoottori vaikutti uudelta ja kävi tasaisesti ilman merkkejä vanhasta iästä tai epäkuntoisuudesta.

Veneessä oli yksi matkustaja, joka istui sen takaosassa. Hän sammutti moottorin ja sai aikaan radiohiljaisuuden, jonka rikkoivat vain merilintujen ääntely ja aaltojen tasainen lipuminen aluksen ohitse. Tänään oli tyyntä. Vene pysyi tarpeeksi paikallaan, tai sitten matkustaja ei vain välittänyt paikkansa säilyttämisessä.

Aluksen suippo muoto ei jättänyt matkustajalle ylenpalttisesti istumatilaa, mutta tämä ei vaikuttanut välittävän. Veneen etuosa oli hyvässä käytössä: useat siististi laatikkopinot ja säkit täyttivät sen miltei kokonaan. Jonkinlainen järjestys tavaroilla vaikutti olevan, sillä raskaimmat ja suurimmat laatikot olivat pohjimmaisina. Päällimmäisiksi jäivät ilmeisesti erinäisiä pikkuesineitä sisältävät pussukat, joista yhteen matkustaja kurkotti.

Sen sisällöksi paljastui kiikari. Pussin pohjalle jäi muutama kiiltävä metallinkappale, jotka saattoi tulkita laitteen varaosiksi. Matkustaja sulki pussin huolellisesti, sitoi sen kiinni ja asetti takaisin samalle paikalle, josta oli sen ottanutkin. Sitten matoran nosti kiikarin harmaalle jalolle komaulleen ja suuntasi sen kohti mannerta.

Tänään oli hyvä päivä tarkkailla.

Ko-matoran laski kiikarit ja käynnisti moottorin kääntääkseen venettä hieman. Operaatio rikkoi hetkeksi tarkkailupaikan rauhan. Matoran yritti uudestaan ja tyytyi näkymään. Sitten tarkkailija suuntasi kiikarinsa kohti satunnaiselta vaikuttanutta kohtaa horisontissa ja laski ne erään puulaatikon päälle.

Matkustaja kurotti kohti toista pussia. Siellä oli muutamia hedelmiä, jotka ko-matoran nautti katsoen aina välillä kiikareillaan joko mannerta tai merta. Hälyttäviä käänteitä ei vaikuttanut ilmenevän.

Toisaalla neljän toan joukko avasi portin, jota ei oltu avattu pitkään aikaan.
Toisaalla leijuva massa sekasortoa jatkoi olemassaoloaan Hopeisen meren yllä.
Toisaalla juuristo tunkeutui halki kaupungin etsien erästä, jota ei koskaan löytäisi, koska etsi väärästä paikasta.

Ja kaiken tämän havaitsi hiljainen tarkkailija.
Mutta kiikareiden ja jonkinlaisten mielenvoimien yhdistelmä, vaikkakin tehokas, ei suinkaan onnistunut koluamaan läpi koko maailmaa.

Toisaalla tiedemies liikahti valmistaen itseään kohtaamaan tulevan.
Toisaalla kahvionpitäjä nielaisi, kun sämpyläkuljetus oli myöhässä.
Ja toisaalla joku heräsi keskeltä metsää eikä tiennyt, miten oli sinne päätynyt.

Toisaalla ja taas toisaalla maailman monimutkainen koneisto jatkoi tasaista tikitystään, jota ei kukaan vaikuttanut saavan pysäytettyä. Tai edes hidastettua. Sekuntista toiseen, minuutista toiseen yksittäiset palaset maailmaa ja käsitykset niistä sortuivat, mutta häiritsivät suurta kokonaisuutta vain yhtä paljon kuin yksittäinen vesipisara pudotessaanä Hopeiseen mereen.

Tarkkailija ei voinut saada selville sitä kaikkea.
Hän ei välittänyt.
Joskus oli yritetty luoda täysin säännönmukainen maailma, jota olisi ollut mahdollista mallintaa tarkasti. Jossa jokaisen kappaleen paikkaa olisi voitu esittää ajan funktiona. Jossa epäjärjestys ja epäkuntoisuus olisivat olleet eilisen myyttejä, jossa uljaat huomisen jumalat olisivat määränneet jokaisen liikkeen tarkasti.

Jotkut ajattelivat, että jumalat vaikuttivat maailmassa aktiivisesti. Laskeutuivat alas tuhoamaan vääräuskoiset ja palkitsemaan uskollisimmat.
Joukko oppineita oli luullut löytäneensä totuuden.
Jumalat määräsivät säännöt.

Jollain tasolla maailman täytyi toimia säännönmukaisesti. Olisiko Mata Nui luonut satunnaisuudelle, epätäydellisyydelle perustuvan maailman? Vastaus oli ilmiselvä. Kysymys oli vain siitä, kuka pääsisi lähimmäs täydellisyyttä. Kuka saisi karsittua pois eniten päämäärättömyyden ja turhuuden tasoja.

Mutta se oli menneisyyttä.
Vai oliko?

Joueran nimi oli noussut uudelleen pintaan. Kaikkiin todisteisiin nojaten oli pakko todeta, että tämä oli luultavasti elossa.

Ko-Matoran laski kiikarinsa ja otti uuden hedelmän.

Saarelle saapuneet saattaisivat tarjota oivan tilaisuuden tilanteen korjaamiseen. Kunhan tarkkailija vain pelaisi korttinsa oikein.
Ja hän pelasi korttinsa aina oikein.

Tarkkailun jatkuessa tilanne Hopeisella merellä pysyi rauhallisena. Hyvä tarkkailija ei tietenkään häirinnyt sitä, mitä tarkkaili. Mutta valitettavasti aina lopulta tuli aika puuttua tapahtumiin. Mitä maailmasta sai irti vain katsomalla? Vaivalla hankittua tietoa kunnioittaakseen oli se laitettava käyttöön.

Merilintu kirkui lähellä. Epätärkeää.

Ennusteet lupasivat arvaamatonta tapahtumien sarjaa, eikä edes huolellisesti havaintoja tehnyt tarkkailija voinut olla täysin varma siitä, mitä saattaisi lopulta käydä. Merkkejä jonkinlaisen kliimaksin tulosta oli ollut näkyvissä jo kuukausia niille, jotka osasivat niitä hakea, mutta ko-matoran oli silti joutunut yllättymään osapuolten ja muuttujien määrästä.

Niin moni halusi sirun.
Mutta se saattoi olla tarkkailijalle myös eduksi.

Titaanien rymistessä jäi runsaasti pieniä rakoja, joista joku pienempi tekijä mahtui täyttämään omia tarkoitusperiään.