Avainsana-arkisto: evakot

Kuri ja järjestys

Bio-Klaanin kaupunki

Pieni mies veti perässään jotain suurta.

Matoralaisen värityksestä ei ottanut selvää. Hän oli mudan, kaislojen, oksien, sammaleen ja lehvästön peittämä, suorastaan kuin suon mätäs. Matoralaisen siluetti hävisi luonnonantimiin lähes viimeistä piirtoa myöten – vain miekkosen miehusta ja osa kasvoista jäivät näkyviin. Jokainen pikku-ukon askel jätti kivikatuun likaisen jäljen. Matoralaisen naamioasu oli täydellinen saaren luontoon: soilla, niityillä tai korpimailla kulkija olisi hukkunut ympäristöön.

Värikkäässä katumaisemassa matoralainen kuitenkin suorastaan hyppäsi esiin, kaikkien kummien kulkijoidenkin keskellä.

Toisessa kädessään se puristi yksinkertaista keihästä, jossa oli puinen varsi ja kivinen kärki. Matoralaisen askeleet olivat lyhyitä ja tomeria, katse mätäshatun varjossa päättäväinen.

Kulkiessaan kaupungin katuja pitkin se veti valjaissa jotain paljon itseään suurempaa. Vaikka kulkija oli saalistaan rutkasti kevyempi, matoralaisen tahtotila riitti vetämään sitä perässään. Zyglakin raato raahautui halki kaupungin.

Outo näky keräsi katseita. Lähinnä pensasta muistuttava matoralainen vetämässä kuollutta zyglakia valjaissa herätti huomiota, yleisestä ruuhkaisuudesta huolimatta.

”Mikä tuo on?” joku kadunkulkija kummasteli.
”Mihin matka, kalamarkkinoilleko?” toinen moinen viisasteli

Kaikki katselijat eivät kuitenkaan olleet yhtä hilpeällä tuulella.

”Hyi! Miksi toisit tuollaisen tänne?”
”Noissa on tauteja!”
”Vie se pois!”

Mätäspää piti päänsä ja marssi eteenpäin, määränpäänään oman kansansa telttakylä. Katse kohteessaan suomaan sankari ei hidastanut.

Huutelu jatkui kaikkialta, mutta suo-matoralainen oli kohdannut kovempaakin. Sivullisten sanoista oli helppoa olla välittämättä, mutta…

”Auts!”

…keskikokoisista kivistä ei niinkään.
”Vie se ruttopesä muurien ulkopuolelle, luoteisnurkan barbaari!” kiven heittänyt matoralainen mylvi. Sillä oli väsynyt katse, lyhyet viikset ja se keikkui vortixxin olkapäillä. Kaksikon vieressä seisova matoralainen poimi maasta uuden kiven ja antoi sen kivittäjälle, jotain siinä samalla piipaten.
”Vie se pois, ennen kuin kaikki saamme tartunnan ja kuolemme!”

Uusi kivi lensi.

Jonka jälkeen kolmas, mutta se tuli eri suunnasta. Neljäskin. Viides tähdättiin jo kivittäjiin.
”Jättäkää se rauhaan!”
”Niin!”
”Heti kun se vie saastaisen zyglakin pois!”’

Pian ilmassa lensi paljonkin roinaa. Sitten nyrkit jo viuhuivatkin.

Bio-Klaanin kaupungin ensimmäinen väkivaltainen mellakka roihahti nopeasti.


Komisario Harkel havahtui kaikin puolin epämiellyttävään rääkynään rutiininomaisella päiväkävelyllään pohjoismuurin viertä pitkin.
Rutiini nykäisi vasemman kätensä vyötärölle valmiusasentoon. Rutiinin siivittäminä viuhuivat eteenpäin myös poliisisedän jalat kohti huutoja ja kalahduksia. Aamupuuroa keitellessään oli Harkel ehtinyt pienen hetken unelmoida poliisirutiineista, joihin kuului lähinnä turagojen saattamista katujen yli ja telakissojen pelastamista puista.

Sininen viittakangas hulmusi, viikset halkoivat ilmaa ja jalat iskeytyivät mukulakiveen. Oikea käsi kurotti päälaelle pitämään kypärää tiukemmin kiinni Faxonin otsassa. Hengityksen painaessa rintaa Harkel tajusi, että antaisi mielellään hitusen nuorempien kyttien kiipeillä mirrien perässä.

Kansalaisten suojelulla taas ei ollut yläikärajaa. Rähinän äänet ja kolahtelevat kivet kaikuivat jo peltisen aidanpätkän toiselta puolelta. Harkel väisti ripeällä sivuaskeleella ahtaan kujan seinällä olevan roskakatoksen puista tolppaa ja nykäisi viittansa turvaan takertumisvaaralta. Parin joustavan askeleen myötä po-matoran saavutti kivitalon nurkan ja metakan lähteen.
Tummat jalkaterät jarruttivat kirskuen katukivillä. Tilanteen ensimmäinen näky oli yksi niistä, jotka muistuttivat Harkelia siitä, että hän oli sielultaan pienen kylän poliisi.

Kadunpätkälle oli kerääntynyt kasa kehoja. Pieniä ja vähän isompia. Jännittyneitä, sätkiviä kehoja, jotka keräsivät raajoihinsa voimaa töytäistä toisia kehoja maahan. Viskotut kivet kolisivat vasten talojen seiniä ja peltikattoja. Sympaattisen pikkukahvilan ikkuna oli joko lyöty sisään tai saanut osansa heitetystä kivestä. Lyhyt mutta lihaksikas po-matoralainen köriläs rimpuili pitkän ja hontelon vortixxin otteessa pitäen melko ikävän näköisesti kiinni lisko-otuksen päästä. Väki väisteli kivisadetta ja kaapi sitten kadusta lisää heitettäväksi toiselle puolelle.

Huudot raikasivat ja niistä sai harvoin selvää. Silloin kun sai, ne olivat kirjavia kirosanoja. Erottipahan Harkel sieltä myös sanan “zyglak”, mutta toisin kuin joissakin osissa saarta, se ei ollut tällä kertaa haukkumasana.

Meno ei näyttänyt kovin hallitulta. Ei siltä, että kovin moni oli varma, kehen yritti enää tähdätä. Se Harkelia pelottikin.

Hiekka pölisi ja kolme matoralaista taklasi oksankarahkalla huitoneen vortixxin maahan. Osumaa ottavaan väkijoukkoon sekoittui koko ajan lisää omasta puolestaan mielensä pahoittanutta porukkaa. Niin ystävät kuin hyvänpäiväntututkin riensivät joko auttamaan kaveria tai vetämään tyrmättyjä sivummalle.

Mutaisa matoran liskonraatoineen yritti vääntäytyä irti ympärillään myllyävän kaaoksen keskeltä, mutta tasaisin väliajoin joku muisti, mistä kahakka oli alkanut ja onnistuneesti tyrmäsi maastoutujan takaisin katutasoon.

Harva kiinnitti edes huomiota sinisen suurikokoisen hahmon saapumiseen. Harkelin rinnalle astellut irvistys oli lähtenyt marssimaan paikalle heti, kun mahikikasvoinen moderaattori oli tipahtanut penkiltään ruuduilta tilanteen kehittymistä tiukasti seurattuaan.

Väkijoukon yläpuolella pamahti niin kovaa, että muutamat lössin möykyttäjät menettivät tasapainonsa säikähtäessään. Guardianin kohti taivasta kohotetun revolverin piippu savusi yhä, kun skakdin ärjähtämä “JOKAINEN LIIKKUMATTA!” -huuto sekoittui laukauksen kaikuihin.

Ja väkijoukko totteli. Joskin lähinnä metelin yllättämänä eivätkä niinkään skakdminin sanoman vuoksi. Asekäsi laski ja paikalleen jäätynytttä väkijoukkoa mulkoiltuaan antoi suunsa laulaa.

“Päästäkää irti matoranista”, Guardian käski ja osoitti mudan peittämää kansalaista joka yhä suojasi kumarassa päätään ympäröivän väkijoukon ilmaan pysähtyneiltä iskuilta.

Matoran nosti katseensa kohti myyntikojua jonka päälle Gee oli noussut mylvimään. Poliisimestari seurasi hermostuneena tilanteen kehittymistä.

“Ja seuraavaksi tahtoisin nähdä kollektiivisen hajaantumisen”, skakdi ärjähti.

Väkijoukko alkoi kuitenkin toipumaan interventiosta. Kovien nyrkkien sijasta ilmassa alkoi tällä kertaa lentelemään kovat sanat.

”Mutta miksi tottelisimme sinua?” joku pohjoisen asukki mylväisi. ”Olen asunut tällä saarella paljon kauemmin kuin sinä, enkä muista kirjoittaneeni klubinne jäsenhakemusta!”
”Niinpä! Olimme täällä ennen Tawaa, kuuntelemme omiamme!” viereinen, turkiksiin kääriytynyt matoralainen yhtyi.

”Kuunnelkaa sitten minua!” ylikomisario Harkel astui admin Guardianin rinnalle. ”Nui-Koro on seissyt paikallaan yhtä kauan pohjoinen. Siniviitat ovat vahtineet tätä saarta yhtä kauan kuin olette kasvattaneet porojanne ja keränneet hunajaanne. Eli jos ette tahdo kuunnella etelärannan uudempaa väkeä, niin kuunnelkaa vaikka minua. Ja minä määrään, että kaikki rauhoittuivat nyt!”

Väkijoukosta kuului vielä mutinaa, mutta yleisen ölinän volyymi laski. Harkel ei ollut kuitenkaan vielä lopettanut.
”Ja kunnioittaisitte Guardiania! Hän järjesti Bio-Klaanille sotavoimat – ja Bio-Klaanin sotavoimat ovat ainut asia, miksi kukaan meistä on ylipäänsä vielä elossa. Vai kuka muka suojeli teitä tunneleissa, matkallamme tänne?”

Loputkin protestiäänet vaikenivat.
”Kiitän”, Guardian nyökkäsi Harkelille.
”Eipä kestä.”

”Eli alkakaahan hajaantua!” yksisilmäinen admin ärjähti. ”Ja jättäkää kulkija rauhaan.”

Kaksikko katseli väenpaljoutta edessään. Populaa oli paljon, ja melkein kaikkien huomio oli sinisessä duossa. Ennen kuin kumpikaan ehti ottaa tilannetta enempää haltuunsa, kaiuttimat katujen kulmissa vingahtivat puhumaan.
”Ja sitten kaikki ottavat rennosti, miettivät tekemisiään ja hengittävät tosi syvään! Kellä on mätöistä jotain mustelmia tai muita pipejä voi ilmoittautua hyvälle tohtori Kupelle. Jonottakaa kiltisti ja nauttikaa musiikista!”

Basso ehti tykittää vain pari biittiä ennen keskeytymistään. Paaco palasi taas ääneen. ”Ja sininen pomomies voisi tulla meitin toimistolle, tarjotaan kahvit! Kutsu koskee myös avecia. Moderaattori Paaco palveluksessanne, hoidan tämän sotkun loppuun!”

Ja sitten musiikki taas soi.

Äskeinen rettelöitsijäsakki, nyt hiljainen väkijoukko, jatoi Guardianin tuijottamista.
”Tehkää mitä kaiutin sanoi!” skakdi vielä vahvisti.


Jälkipuinnit olivat jääneet puolivillaisen puolelle, mutta siniset järjestyksen ylläpitäjät löysivät itsensä istumasta moderaattoritornin alakerrasta. Lepoa hekin tarvitsivat.
Kahvin tuoksu leijaili porisevasta keittimestä miesten nuuskittavaksi. Vaikka aseman innokkain kahvinkeittäjä olikin puolivirallisesti vielä sairaslomalla jouduttuaan ammutuksi omalla aseellaan epäselvissä ja typerissä olosuhteissa, jostain kumman syystä asemalle ilmestyi joka aamu samaan aikaan tuhti pannullinen.
Ensi siemaisu varmisti Geelle, että asemalla oli hiottu kahvinkeittotaito sen luonnolliseen ääripisteeseen. Harkel tuntui yhtyvän hiljaiseen mielipiteeseen.

”Täytyy kyllä antaa täydet pisteet pelottomuudesta sille suohäiskälle”, skakdi vielä naurahti. ”Ilmeisesti zyglak oli jäänyt johonkin suoveikkojen ansaan, ja olivat sitten kylmänneet liskon.”

”Mmh”, Harkel äännähti vastaukseksi. ”Klaani yksi, liskot nolla… ja mitä tauteihin tulee, tiedän omasta kokemuksestakin, että luoteisen väki tuntee zyglakinraatonsa. Jos hän sanoi, että siinä ei ole tauteja, niin eiköhän se puhdas ole.”
”Hyvä tietää. Viimeinen asia mitä nyt kaipaamme on kulkutauti muuriemme sisällä.”

Guardian valmistautui lähtemään. ”No niin, ylikomisario. Selvisimme tästäkin päivästä, mutta viskit taitavat joutua odottamaan parempaa ajanhetkeä. Onko se sinusta reilua?”
”Ei tuo taida olla, niin”, viiksisetä vastasi. ”Mutta rohkenisitko jäädä vielä toviksi? Tiedän, että sinulla on paljon vastuuta ja sen tähden vähänlaisesti aikaa…”

Harkel piti miettimistauon, Guardian istahti uudelleen.
”Mikä mättää, Viikset?”
”Zyglakit… tässä koko kuviossa on jotain mätää.”
Admin nojautui eteenpäin. ”Tahdotko täsmentää?”
”Hmm, katsos…” ylikomisario aloitti ja pyöritteli viiksiään. ”Minä tunnen zyglakit. Liskot laskevat nummimaamme reviireikseen. Oikeastaan…”

Harkel kaivoi kiekonheittimensä tuolin takaa. Kaksois-kanoka-laukaisin löysi tiensä Guardianin syliin.
”Sinä tunnet pyssyt. Osaatko sanoa, miksi käytämme juuri noita kahta lautasta?” Faxon-kasvoinen matoralainen kysyi.

Skakdi pyöritteli siniviittojen asevärkkiä käsissään. Melko tavanomainen kanoka-malli puuperällä ja ylimääräisellä kiekkopesällä varustettuna. Toinen lautanen heikensi, toinen suurensi.
”En ole astiastoekspertti”, Guardian totesi syynätessään laukaisinta. ”Heikennys on kyllä aika peruskamaa lainvalvontaan. Epäletaali tapa saada roistot nalkkiin, kuitenkin.”

Klaanin puolustusvastaava siveli alempaa kanokaa sormellaan. ”Mutta tästä suurennuskiekosta en ole varma. Helpottaa kiinniottamista?”
”Sitäkin”, Harkel hyväksyi. ”Mutta alkujaan ne otettiin virkakäyttöön juuri zyglakien takia.”

Guardian ojensi laukaisimen takaisin ylikomisariolle. ”Ei nyt käynyt varsinaisesti mielessä.”

”Kun olin nuorempi siniviitta, partioin pellon laitoja useinkin. Se on vaarallisimpia puuhia, mitä meillä päin täytyy tehdä… vaikka tokko tuo sinusta niin jännittävältä kuulostaa, kunnollisena sankarina.”
Harkel jätti huomiotta adminin äärimmäisen epähienovaraisen silmienpyöräytyksen ja jatkoi kertomustaan.
”Ja silloin partioidessa zyglakien uhka oli kouriintuvan todellinen! Mutta katsos, me olimme varautuneita. Ympäri Nui-Koron nummia on kaivettu pieniä koloja. Jos partioiva kaupunginkaartilainen äkkäsi äkäisen liskon, tai miksei tietty muunkin pedon, niin sellaiseen koloon vaan sukeltamaan, turvaan. Onkalot jatkuvat aina niin, että niistä on pari-kolme uloskäyntiä.”
”Näppärää”, zakazilainen sotasankari myönsi.
”Mutta joskus liskot ovat tosi laihoja, tai vain todella vimmaisia kaivamaan…” Harkel jatkoi.
Guardian ymmärsi, mihin poliisimies oli menossa. ”Joten nakkaatte suurennuskiekon zyglakeihin, jolloin mokomat eivät mahdu perässä.”
”Aivan oikein. Tai jäävät jumiin, jos ovat jo ahneuksissaan änkeneet maan alle. Ja, noh. Suurennus-kanokat ovat aika halpoja, jopa näin kaukana Metru Nuista.”

Admin nyökytteli kuulemalleen. Hän tiesi, että saaren pitkäaikaisemmilla asukeilla oli paljon tarjottavaa Bio-Klaanin puolustusta ajatellen.

”Mutta ei kukaan niihin koloihin mielellään mennyt…” viiksikyttä vielä lisäsi. ”Tiedossa oli useitakin tapauksia, joissa joku huono-onninen siniviitta tai muu matkalainen niihin menehtyi. Minäkin menetin hyviä lainvalvojia niihin tunneleihin. Zyglakien repimiä… joskus ne veivät alamaiseni kokonaan pois. Toisinaan ne jättivät osia jälkeensä.”

Guardianilla ei ollut paljon omakohtaista kokemusta zyglakeista. Liskokansa oli harvalukuinen, ja pysyi pääasiassa omissa oloissaan. Zakazilla niitä ei taatusti ollut ainuttakaan, eikä admin ollut niihin uudellakaan kotisaarellaan törmännyt kuin harvakseltaan. Viimeisin kontakti oli se kerta, kun zyglakit olivat hyökänneet linnakkeeseen vanhan kaivon kautta, Ma-Wetistä. Silloinkin Guardian oli kohdannut lähinnä jäänteitä liskoista.

Hän kuitenkin ymmärsi, miksi monet matoralaiset pelkäsivät ja inhosivat liskokansaa. Zyglakit jättivät usein jälkeensä paljon verta ja katkeria muistoja.

”Ja ne osat eivät ole mukava näky…” Harkel lausui hiljaa, ja tuijotti tyhjäkatseisena eteenpäin. ”Mutta se se onkin, mikä tässä on mätänä siis. Admin Guardian, Allianssinvastaisen sodan alettua… kuinka monta zyglakien raatelemaa matoralaista olemme löytäneet?”

Sininen skakdi mietti hetken. ”Muutamia?”

”Vaistoni kertoi, että jokin on pielessä, ja kävin numeroiden kimppuun. Periaatteessa sama homma kuin Tahaen tapauksen kanssa, vaikka laskinkin uhreja enkä rattaita… Vaikka sodanaikainen kirjanpito on mitä on, löysin jotain hämmentävää.”
”Päästä minut jännityksestä.”
Harkel katsoi Guardiania vakavana. ”Zyglak-hyökkäykset ovat vähentyneet sodan alettua. Rutkasti. Liskojen iskut ovat vähentyneet miltei olemattomiin.”

Guardian kurtisti kulmiaan, ja Harkel jatkoi: ”Tiedämmekö me lainkaan, mitä toisella puolella vihollisrintamaa tapahtuu?”

Se jätti sinisen skakdin mietteliääseen hiljaisuuden toviin, jonka ajan hän tuijotteli komisarion jämerää katsetta.
Ne viikot, jotka Vartija oli komisario Harkelin tuntenut, olivat valaneet häneen oudon rankkaa luottamusta mieheen viiksinensä. Mietteet, joita hän oli ehtinyt pyöritellä jo hetken Kapuran hulluuden kudelman edessä, tanssivat hänen huulillaan. Hän halusi kokeilla, muuttuisivatko ne todemmiksi ääneen sanottuina.

”Olen vähän halunnut toivoa, että siellä puolella tapahtuu rakoilua. Eikä vain meillä.”

Mainintaan ei tullut Harkelilta vastausta. Skakdi tiesi, että komisario löysi siitä Ämkoon. Miesten välisestä luottamuksesta huolimattakin hän halusi toivoa, että komisario ei tiennyt toisesta petturista. Aiemmasta.

”Nazorak-imperiumi tykkää vain omistaan”, Guardian kuiskasi, ”Labion ääliöt tappelevat vain niin kauan, kun se on niille tuotteliaampaa kuin ei. Paljon puhuttu makuta on todistajalausunnosta riippuen joko kuollut tai epäkiinnostunut konfliktista, ja toinen kiero liittolainen on kiinnostuneempi pelaamaan mielivaltaisesti molemmilla puolilla kuin toimimaan Allianssin hyväksi. Ja että zyglakit? Tilanne ei ole vaikuttanut niiden kannalta kovin tasapainoiselta missään vaiheessa.”
”Niin”, Harkel totesi. ”Kuulostaa kieltämättä monin tavoin lupaavalta meidän kannaltamme.”
Guardian nyökkäsi. ”Koko sairas sirkus on rakennettu melko hataralle pohjalle, jos minulta kysytään. Jokaisella osapuolella on oma päämääränsä, ja emme tiedä kuinka moni niistä lopulta voi tapahtua samaan aikaan ilman, että kaksi tai kolme jää rannalle ruikuttamaan.”

Ja sille rannalle voisi haudata Bladiksen loput merimiinat, Guardian jätti sanomatta ääneen, koska ne perkeleen möllit räjähtävät vaikka pahantahtoisesta henkäisystä.

”Hovissansa herrall’ torakkain”, lausui komisario yhtäkkiä, ”kivisydän, käsi kultainen.”

Aika lailla siihen Guardianin ajatus katkesi täysin.
”… niin mitä että.”

”Valtakunta ahneen valheiden”, Harkel jatkoi rauhalliseen sävyyn, ”veren vuotaa ruuaks’ loisten.”

”Ja runoillakin ne osaavat”, skakdi mutisi. ”Melkoiset viikset.”

Harkel naurahti.
”Ehei, rallatus vain, jonka muistan. Lienee ollut muuan kiertelevä trubaduuri vierailulla kylänraitillamme. Sanat ovat pyörineet päässäni jo pitkään, mutta melodia pakoilee muistiani…”
”Yritäpä muistaa”, Guardian mutisi, ”kaivan banjon jostain ja voimme vaikka yhdessä pistää torakka-aluksiin reikiä viiltävällä satiirilla.”
Po-matoralainen hekotti lämpimästi. ”En ole kovin laulutaitoinen, mutta kuulostaa kieltämättä kelpo huvilta. Sääli, että soinnuilla ei juuri sotia tapella.”
”Et kuule tiedäkään…”
”Palatakseni siihen, mitä sanoit”, Harkel lausui viiksiään sukien, ”en ole uskaltanut edes miettiä jotain niinkin toiveikasta. Voisiko tosiaan olla, että vihollistemme liittolaisuus on lopulta todella, todella huono liima?”

Skakdi kohautti massavia olkapäitään.
”Kepillä jäätä. Allianssi on ristiriitainen kasa rumia ja pahoja juttuja. Ei pahalla rumille jutuille, olen sellainen itsekin.”
”Älähän nyt”, poliisi hymähti, ”tuolla tapaa komea nuorukainen. Kaikesta ei tarvitse olla vaatimaton!”
Nyt skakdi reagoi komisarion absurdiin lausuntoon vain tuijotuksella.

”Niin”, hän jatkoi. ”Niin. Toisaalta tiedän, että joku tietää tismalleen, mitä on tekemässä… mutta aivan yhtä helppoa on uskoa, että koko sotku on rintamakaaosta joka luhistuu hetkenä minä hyvänsä itseensä. Kaikki ei ole menossa niiden suunnitelmien mukaan.”

Poliisi katsaisi pohdiskelevasti ikkunasta.
”Onko kaikki menossa jonkun suunnitelman mukaan?” hän kysyi.
”Jää nähtäväksi.”

Skakdi nousi seisoma-asentoon ja naksautti niskojaan.
”Kiitos vielä kerran avusta mellakassa. En ole varma, kuinka kovaa minun olisi pitänyt huutaa ilman sinua.”
Komisario nosti kätensä ja pudisti päätään. ”Sinun kaikista viimeisenä tarvitsee kiittää. Laki on työtäni. Ja jos saan hieman kärjistää, täällä laki olet sinä.”

Vanha vitsi nauratti Guardiania huomattavasti vähemmän, kun joku esitti sen tosissaan.
”Kiitos?” hän sanoi sävyllä, josta kysymysmerkin varmasti kuuli. ”Mutta nuo tuolla ulkona taisivat olla vähän eri mieltä. Eli eiköhän tässä tarvita itse kunkin sääntöjä… ja välillä ilmeisesti rytmimusiikkia.”

Viimeisen lisäyksen inspiroi Paaco, joka lampsi portaita alas, tyhjä kahvimuki kourassaan.
”Hei Gee-mies, mietin suunnittelemasi tempauksen viestintävaatimuksia, ja minulla olisi pari pointtia…”

Harkel nousi seisomaan hänkin. ”Huomaan, että kiireet kutsuvat. Jätän teidät rauhaan.”
”Olkoon näin, ylikomisario. Nähdään, ja pidä viikset tuuheina.”
Kyttä kumarsivat lyhyesti. ”Seuraavaan kertaan, admin Guardian.”

Ja niin poliisimies poistui paikalta, jättäen skakdin Paacon seuraan.

”Tuota, oletko vielä jutellut patun kanssa ideastasi?” toa kuiskasi varoen Harkelin poistuttua tilasta. ”Minusta se oli aika mainio ajatus.”
Skakdi pudisti päätään. ”Pitäisi varmaan ottaa asia puheeksi heti kun mies kiireiltään ehtii. Koppalakki on osoittautunut luotettavaksi jo useampaan otteeseen.”
Paaco nyökkäsi. ”Joo. Kieltämättä kyllä silti aika paljon pyydetty tuon ikäiseltä mieheltä.”
”Hän pystyy siihen. En ole siitä lainkaan epävarma. Lähinnä…”
”Lähinnä?”

Guardian huokaisi. ”On vähän raskasta olla itseään vanhemman miehen fanittama.”
Paaco hörähti riemukkaasti. ”Tervetuloa maailmaani. Ei ole helppoa olla linnakkeen myyvin muusikko.”

Gee ei vaivautunut sanomaan, että siinä kilpailussa Paaco voitti kaksi tai kolme tyyppiä, joista yksi oli Kyberi ja toinen se Santorinaukion hiippalakkinen aristokraatti, joka ”sävelsi esi-isiensä sieluilla”. Toan vielä puhuessa skakdi katseli ikkunan läpi, kuinka komisario Harkel askelsi tomerasti viitta liuhuen halki keskuskatua. Nui-Koron poliisimies pysähtyi raputaksikaistan reunalla auttamaan kauppiasta, jonka hedelmähylly oli levinnyt pitkin kylänraittia.
Sinä pidät meidät kaikki pinnalla, skakdi kelasi miehen sanoja. Paraskin puhuja, Harkel. Paraskin puhuja.

”Sinulla oli kai jotain asiaakin.”
”Niin, totta”, moderaattori vakavoitui hieman. ”Meidän piti kuitenkin puhua nykyisestä Operaatio Grillivartaasta.”

Guardian nyökkäili syvästi.
”Sekö on nyt sen nimi?”
”Joo, varmasti”, Paaco vakuutteli. ”Tämä ei enää vaihdu.”

Lomakkeiden täyttämisen uuvuttavuudesta

Pär-Nui, Päättiset

Tämäkin päivä oli ollut raskas. Sodan alettua ja kodin jäätyä taakse ne kaikki olivat, mutta tämä päivä oli vienyt aivan erityisen paljon voimia.

Sulfrey painoi väsyneen päänsä majoituksen kuhmuraiseen tyynyyn, hieman myrtynyt ilme Komaullaan. Oliko pelko Nazorak-imperiumin tuhovoimasta varisuttanut keltaisesta matoralaisesta tämän ylitsepursuavan paperityötaituruuden pihalle, vai miksi ihmeessä äskeinen byrokratiahetki ei tuntunut luonnistuvan? Sulfreystä tuntui miltei siltä, kuin hän ei olisi ollut tilanteessa täysin mukana. Kuin jokin olisi häirinnyt hänen suoritustaan. Tunne, melkein kuin…

Kop kop! Oveen koputettiin.

”Neiti Sulfrey?” matala miesääni kyseli uksen tuolta puolen.
Ei lepoa, ei rauhaa.
”Niin?” väsynyt virkailijatar sai suustaan. Hän tunnisti kollegansa äänen. Tednin häivyttyä kirjanpitohommista – ilmeisesti suorittamaan jotain hurjan tärkeää tehtävää – oltiin Päättisten evakuointiin löydetty uusia työntekijöitä. Huumorininja ei ollut ehkä muutenkaan ollut paras byrokraatti: niin paljon asukkaita, jotka kaikki täytyi löytää ja merkitä siirtoväeksi, ja niin vähän aikaa jututtaa kivoja tyttöjä paikallisissa illanviettopaikoissa. Tednin huomio oli tainnut olla muussakin kuin etsimistyössä.
”En tahdo häiritä enempää, kunhan ilmoitan, että koko saaren asujaimisto on virallisesti Pär-Nuissa. Joten väki vain ilmalaivoihin ja kurssi kohti Bio-Klaania!” Oven takaa kuuluva ääni oli innoissaan, mutta väsynyt sekin.
”Kiitos tiedosta”, Sulfrey vastasi, hieman hiljempaa kuin olisi tahtonut.
”Ei minulla muuta. Ja hyvää yötä!”
”Öitä!”

Askeleet kertoivat, että oven takaa poistuttiin. Sulfrey huokaisi väsyneenä – ainakin työt edistyivät. Uni maittaisi varmasti. Sulfrey alkoi valmistautua hyvin ansaittuun lepoon, ja tarttui rintaneulasta, joka piti Nui-Koron sinistä viittaa hänen harteillaan. Hän irrotti pronssisen Hahnah-rapua esittävän rintaneulan viitasta.

Toisella kädellään Sulfrey haparoi yöpöytäänsä ja löysi etsimänsä: virallisen Bio-Klaanin Ussal-leimasimen. Virkailijatar nosti kaksi tekorapua ilmaan, suoraan suurta Komauta kantavien kasvojensa yläpuolelle, ja toljotti niitä väsyneenä.

Konseptuaalis-heraldisista ravuista Nui-Koron pronssinen Hahnah oli Sulfreylle se tutumpi, ja tällä hetkellä haikeampi. Koti… Bio-Klaanin Ussal taas oli täynnä tulevaa. Mahdollisuuksia.

Sulfrey suorastaan häpesi ajatuksiaan: hänen täytyi myöntää, että kodin jättämistä oli helpottanut liikaakin ajatus siitä, että hän pääsisi Bio-Klaaniin. Suurkylän asukki oli aina tahtonut käydä etelärannikon kaupungissa, ja joskus salaa hän oli haaveillut muutostakin. Tawa oli aina ollut hänestä niin inspiroiva hahmo, ja ajatukset koko järjestön takana olivat niin vilpittömiä!
Kotona kaikki ovat niin… niin paatuneita, hän huokaili mielessään.

Poliisilaitoksen entinen virkailija kyllä piti entisestä työstään ja entisestä pienestä asunnostaan joenpenkan varrella ja muutamasta läheisestä ystävästään. Hänen entisen kotikatunsa varrella oli ihanin kahvila, minkä Sulfrey tiesi ja vaikka seikkailu Bio-Klaanin jäsenten kanssa olikin aiheuttanut hänelle kiusallista kuuluisuutta, oli se lähentänyt häntä esimieheensä, ylikomisario Harkeliin, ja ystävien määrä oli kasvanut. Eli periaatteessa asiat olivat menneet hänellä oikein hyvin.

Mutta entä kaikki muut? Entä hänen pomonsa poliisipäällikkö Arnop? Itse paha pormestari Tahae? Tai jopa hänen harmiton mutta kärttyisä vuokraemäntänsä…
Niin paatuneita.

Joten ollakseen aivan totuudenmukainen, Sulfrey ei ollut välttämättä harmissaan muutostaan Bio-Klaaniin. Mutta ei se olisi saanut tällaisissa merkeissä tapahtua! Sulfrey olisi tahtonyt tavata Tawan ja tutustua Bio-Klaaniin ilman pelon ja epäluottamuksen ilmapiiriä. Toisinaan suurkyläläisestä tuntui, etteivät etelän kaupungin asukkaat pitäneet lainkaan uusista naapureistaan.

Toki Sulfrey ymmärsi pelon, väsymyksen ja viime aikoina kuvioihin hiipineen nälän. Ne vaanivat Bio-Klaanin kaduilla, aivan kuten virkailijan omassakin mielessä.

Haaleankeltainen matoralainen tarkasteli kahta rapua vielä hetken, ennen kuin laski ne yöpöydälle ja taisteli itsensä vielä pystyasentoon. Sulfrey nappasi kaulaltaan irronneen viitan sängyltä ja nakkasi sen pienen huoneen pienen työtuolin selkämykselle. Kaikki oli valmista yötä varten, ja raskaan paperityön raataja rojahti taas pitkälleen.

Matoralaisen ajatukset pyörivät uusien ja vanhojen kotien ympärillä hänen vaipuessaan uneen. Rutiinit ja rituaalit. Maukas nui-korolainen marjamehu. Bio-Klaanin kerhohuoneet. (Ja toivottavasti läpi mennyt vakiovaraus.) Vihreät salasoturit ja viiksekkäät poliisit. Kivat pikkukahvilat.

Niin paljon mietteitä, jotka lopulta puuroutuivat väsyneessä pääkopassa. Uni tuli.

Ehkä hän saisi keskittymiskykynsä huomenna taas takaisin.

Lukeneisuutta ja vanhoja ystäviä

Bio-Klaanin kaupunki

Sauva osui mukulakivikatuun, ja kokeneet kourat kiskoivat. Hii-op.

Liike toistui, ja toistui taas. Toistui toistumistaan, kunnes oli oikea aika väistää oikealta tulevia.

Sauva osui mukulakivikatuun, ja kokeneet kourat jarruttivat. Levitaatiolautta pysähtyi muun liikenteen tavoin aamuruuhkassa. Lentolautaslotjan lautturi vapautti toisen kätensä kepiltä – yhdessä kourassa oli kylliksi pitämään menopeliä paikallaan. Ainakin melkein, toki kanoka-lautta heilui hieman, mutta pysyipä omalla puolellaan katua.

Vapaa käsi hakeutui pitkän hahmon keltamustan hatun suurelle lierille. Lautturi nosti päähineensä lieriä ja katseli eteensä aukeavaa näkymää.

Kivisten, puisten ja savisten tönöjen reunustama katu kohtasi toisen. Ruuhkainen risteys oli tukossa. Enimmät aamuruuhkassa nököttäjät olivat rapuja, mutta liikenteen virtaan mahtui mitä merkillisimpiä menopelejä: ilmagondoli ei ollut edes oudoimmasta päästä. Erityisesti pari nelikerroksisia vankkureita kiinnitti gongolierin huomion.
”Noihin mahtuisi varmaan keskimääräisen kairalaiskylän koko maallinen omaisuus”, kuljetusalan ammattilainen mutisi. ”Ihan kiva, mutta pitikö se kaduillemme tuoda? Nämä evakot, tämä ruuhka…”

Lautan ainut aamumatkustaja kääntyi ympäri ja haki kuljettajansa katsetta.
”Ei heillä tainnut kamalasti vaihtoehtoja olla”, Snowie tokaisi vilpittömästi. ”Sitä paitsi siinä on tosi nättejä puukaiverruksia.”

Laiha gondolieri ei katsonut matkustajaansa, vaan antoi silmiensä ihmetellä väenpaljoutta. ”Minun työtäni tämä vaikeuttaa kohtuuttomasti.”

Luminen klaanilainen ei ollut varma, tekikö hänen mieli jäädä puimaan asiaa sen enempää väsyneen vortixxin kanssa. Yhtäältä Snowie koki, että oli jokaisen klaanilaisen velvollisuus muistuttaa toisiaan ja kaupungin muitakin asukkaita siitä, että heistä itse kukin oli saapunut Bio-Klaaniin ja tähän kaupunkiin ulkopuolisina. Sitä paitsi lumimies tuumi olevansa vähän henkilökohtaisestikin vastuussa monesta, koska oli kuitenkin osallistunut keskeisesti koko evakkohärdelliin. Toisaalta taas Snowiella oli kiire! Ei oikeasti, mutta hän ei olisi malttanut odottaa.

Yleensä hän malttoi, mutta kun Bio-Arkistot olivat taas auki! Kirjasto oli ollut kiinni pari päivää, ilmeisesti sairastapauksista johtuen. Kuuleman mukaan Geevee oli vajonnut vuoteeseen ja kiireet olivat painaneet päälle ja siten arkiston ovet lukkoon. Snowie olisi tahtonut kirmata kirjastoon heti Zeeronin teltasta poistuttuaan, mutta arkielämän realiteetit olivat vesittäneet hänen innostustaan.

Vaan munkin sienisen ja Isän pullaisen kanssa käydyt keskustelut pyörivät yhä lumisessa päässä – ja nyt oli aika oppia.

Tai siis, ilmeisesti olla jumissa ruuhkassa.
”Kuules, hei, herra kuljettaja!” Snowie hihkaisi. ”Voinko hypätä tässä pois?”

Olisi nopeampaa löntystellä arkistoille kuin kulkea julkisilla. Evakot olivat todella ruuhkauttaneet liikenteen. Sitä ei käynyt kieltämän.

Gondolieri jatkoi velttoa tuijotteluaan, kunnes sitten käänsi punaiset silmänsä Snowieen. ”No mikä jottei…”
”Ha, kiitos!”

Lumimies hinasi koipensa gondolin laidan yli ja kipusi pois paatista. Levitaatiolautta heilui, mutta kokenut kuljettaja piti tasapainonsa. Snowie seisoi seisahtuneen liikenteen keskellä, mukulakivinen katu jalkainsa alla.

”Onnea ja menestystä liikennöintiin! Muista, että ongelmien ja mahdollisuuksien ero on häilyvä, ehkä saat paljon uusia asiakkaita tai jotain? Mutta niin, morjens!” lumimies vielä höpötti, ennen kuin kääntyi kohti jalkakäytävää.

”Mutta kun eivät nämä edes käytä julkista… Poroja vaan…”


Bio-Arkistot

Ring ring!

Hehe, Snowie ajatteli itsekseen. Bio-Arkistojen tiskin kilistinnappula piti hassua ääntä. Henkilökuntaa odotellessaan lumimies katseli ympärilleen. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi käynyt Arkistoissa. Onneksi pommit eivät olleet osuneet hienoon rakennukseen.

Puinen tiski, johon Snowie nojaili, sijaitsi pääovista katsottuna aulan oikealla seinustalla. Tila oli rakennuksen yleiseen ahtauteen verrattuna mieluisan avara, ja kattoikkunan läpi loistivat syksyiset auringot, valaisten sekä ensimmäisen että toisen kerroksen.

Huoneen vasemmalla seinustalla, tiskiä vastapäätä, oli vitriinissä näytillä Arkiston ylpeyksiä. Tai ainakin niitä ylpeyksiä, joita maailmalle kehtasi esitellä – siinä missä Bio-Klaani oli kummallisuuksien ja kaiken maailman vaeltajien retriitti, oli Bio-Arkistot harvinaisten kirjojen ja salaisen tiedon piilopirtti. Ei ollut sattumaa, että suurin osa rakennuksesta oli maan alla.

Ulko-ovea vastapäätä olivat suuret ja avonaiset ovet, jotka johtivat kirjaston julkiselle puolelle. Snowie oli useinkin mutkitellut sen kirjahyllyjen välissä tai lueskellut Säröistä lukusalissa. Ajat olivat olleet yksinkertaisempia: lumimies oli lueskellut höpöjä juttuja ja lörpötellyt niistä kahviossa koko porukan kanssa.

Mihin ne ajat puikkelehtivat?

Aulan lattia ja seinät koristeineen olivat kauniisti kaiverrettua kiveä – puuta oli käytetty rakennuksessa vain vähän. Snowie ymmärsi arkistoinnin perusteita sen verran, että harvinaisia kirjoja ei säilytetty puisessa rakennuksessa.

Juuri kun lumimies oli rimpauttamassa palvelunappulaa uudelleen, porraskäytävästä kuului huuto.
”Hetkinen vielä, anteeksi!”

Snowie ilahtui vanhan ystävän äänestä.
”Vaehran!” hän hihkaisi, ja jätti nojailusijaintinsa. Hän hyppelehti rappusten tykö ja vilkutti iloisesti kirjastonhoitajalle. Tulen toa portaiden alapäässä kurkkasi kantamansa kirjakasan takaa ja hymyili lumimiehelle takaisin.
”Kas vain. Päivää.”
”Voinko auttaa tuon läjän kanssa?” valkoinen ukkeli nyökkäsi kohti kanssa-klaanilaisensa opuskuormaa.
”Eiköhän tämä tästä”, arkistojen mestari vastasi ”Mutta kiitos tarjouksesta!”

Punahopea miekkonen raahasi niteet loppuaskelmat ylös ja heijasi ne tiskille. ”Lepäilkööt tuossa tovin.”

Vaehran kääntyi kirjastovierailijaa kohti. ”Mutta mikä tuo arvoisan vieraan Arkistoihin?”
”No kirjat tietty! Eipä sillä, hauska tulla tapaamaan näin muutenkin, meinaavat olla piristävät kanssakäymiset vähissä näinä päivinä. Missäs muuten Geevee vanha veikko? Kuulin, että piti sairaslomaa?”
”Kyllä, hän sai erityisen voimakkaan päänsärkykohtauksen muutama päivä takaperin. Hän palasi kyllä jo töihin, mutta on omassa rauhassaan kellarin tutkimushuoneessa.”
”Jotta iloluonteiset jälleennäkemiset jäävät myöhempiin ajan hetkiin?”
”Valitettavasti. Voin tietty käydä kysymässä, jos sinulla oli hänelle jotain asiaa?”
”Eips, ihan vain morjenstamisen riemusta. Antaa pikkumiehen kuunnella hiljaisuutta eikä minua.”
Huna-kasvoinen akateemikko nyökkäsi. Vaehran oli priorisoinut tutkimustyön kirjastopalveluiden sijaan, ja hän olikin viettänyt viime päivät kellarissa, vain kirjat seuranaan. Geeveen saaminen takaisin työkuntoon mahdollisti Bio-Arkistojen ovien avaamisen suuremmallekin yleisölle.

Kuten Snowielle tässä. ”Joten, kirjoja.”
”Opuksia juurikin!”

Vaehran myhäili Snowien intoilulle. ”Mitä sinulla on mielessäsi? Ihanko iltalukemista, vai haetko jotain tiettyä? Voin nimittäin suositella paria hyvää teosta.”
”Ihan tiettyä nidettä en metsästä, vaan pyrin perehtymään muuannenteen aihepiiriin, sangen kokonaisvaltaisestikin jopa!”
”Ahaa?”
”Jeps! Mistäköhän mahtaisin löytää kirjat, jotka käsittelevät athismia?”

Vaehranin kulmat menivät kurttuun, mutta vain hetkeksi.
”Hetkinen, athismia?”
”Sitäpä juurikin! Myyttejä, kuvauksia, päiväkirjoja, mitä nyt sattuu löytymään! Tai siis en minä ihan hakuammuntaa harrasta, jätän sen homman etsijälehmille, minä tein eilen listaa kirjoista, jotka voisivat kiinnostaa. Odotahan…”

Valkea klaanilainen kääntyi ruskean laukkunsa puoleen ja alkoi kaivaa. Vaehran tuijotti ystävällistä porkkananenää edessään, joka hieman kömpelöin ottein penkoi jotain ylisuuresta kapsäkistään. Tulen toa havahtui siihen todellisuuteen, että häntä oltiin käsketty pitämään Snowieta silmällä. Ja että athismi oli koko jutun ytimessä.

”Hahaa, kas näin!” Snowie kuitenkin keskeytti Vaehranin ajatuksenkulun, ja nykäisi näkyviin pienen paperinpalan. ”Mitäs minä tähän laitoinkaan… Ai joo, älä pidä tätä typeränä, mutta laitoin vähän tieteellisempien tekstien joukkoon, ömm, kevyempää luettavaa. Minä kuitenkin luulen, että suuri osa Athin opetuksista elää loruissa! Erityisesti Silmään sulkija kuulostaa aika kutkuttavalta, ja ovathan alkusoinnut aina kivoja.”


Hyllykköjen välissä seikkailevat Snowie ja Vaehran kurottelivat kirjoja ja latoivat niitä kangaskassiin. Kirkkaan päivän luonnonvalo sai hyllyt hohtamaan.
”Jotenka…” Snowie koki asiakseen aloittaa. ”Mitä kuuluu noin niinkuin muuten?”
”Ihan… No, menettelee, kiitos kysymästä”, Vaehran vastasi totuudenmukaisesti. ”Ovathan nämä haastavia aikoja meille kaikille, mutta ainakin saan auttaa Klaania tekemällä sitä, missä olen hyvä ja mistä pidän.”
Snowie hymähteli ymmärtäväisesti, arkistomaakari jatkoi.
”Kaikki aikani on kulunut aika lailla näiden seinien sisällä. En ole juurikaan tietoinen siitä, mitä kaupungilla tapahtuu.”
”Emmepä me muutkaan. Admin-aukiolla oli ilmeisesti joku hässäkkä, mutta kukaan ei kerro minulle mitään… Kuulemma se oli jotain tosi typerää.”

Vaehran pysähtyi hetkeksi miettimään, mistä mahtoi olla kyse, mutta jatkoi sitten kirjalistan läpikäymistä. ”Okei, seuraavaksi suuntaamme yläkertaan. Elmut Keskinenän Ahtismia aloittelijoille – opi se kaavioin taitaa olla opiston kurssilukemiston puolella.”

Snowie heilautti kassin iloisesti olalleen ja lähti ammattilaisen perään, kun tämä suunnisti kirjahyllylabyrintissa kohti aulaa ja portaita yläkertaan. Rappusten puoliväliin päästyään Vaehran yskäisi hermostuneesti ja puhui Snowielle. Hän ei ollut aivan varma, miten esittäisi asiansa ilman, että tilanne menisi oudoksi. Tulen toa oli miettinyt lähestymistapaansa tovin.
”Tuota noin… Miksi sinua kiinnostaa juuri athismi? Kirkon johdon siirryttyä kaupunkiimme ymmärrän mielenkiinnon, mutta tämä listasi… Tämä materiaali on aika syväluotaavaa.”
”Aah, no, katsos…” Snowie lörpötteli. ”Tiedäthän, kun minä olin vähän seikkailemassa Kepen kanssa pohjoisessa? No, sattuipa niin mukavasti, että löysimme metsästä munkin ja pienen athistiseurakunnan! Melkoinen antropologinen havainto! Joka tapauksessa tämä munkki, isä Zeeron, teki minuun aika hurjan vaikutuksen, ja sitten me Kepsonin kanssa… Ööh…”

Nyt oli lumimiehen vuoro kerätä ajatuksiaan. Miten hän kertoisi seikkailustaan Profeetan valtakunnassa – tai siis oikeammin ei-seikkailustaan – Vaehranille? Arkistomaakari oli vanha ja luotettu kaveri, mutta oliko tieto salaista? Kuka sai tietää ja minkä verran? Mitä Tawa sanoisi? Snowie ei ollut varma, pitikö siitä tunteesta, että hän oli, vieläpä aika lailla sattumalta, eräs saaren Nimda-tietoisimmista seikkailijoista.
”No niin no”, hän rohkaistui jatkamaan. ”Minä ja Kepe, me…”

Minä ja Kepe, valkoinen humanoidi pysähtyi taas aatteidensa äärelle. Koko episodin jälkeen Snowien oli ollut vaikeaa suhtautua lähimpään kanssaklaanilaiseensa. Jaettu henkinen haaksirikko olisi saattanut lähentääkin kaksikkoa, mutta ei. Oikeastaan kahdenkeskinen kanssakäyminen oli käynyt aika kiusalliseksi.

Vältteleeköhän hän minua? Snowie tuumi. Hän ja Kepe eivät olleet kunnolla keskustelleetkaan aikoihin.

Niinkuin hän ei nyt näköjään keskustellut Vaehranin kanssa. Herää tähän hetkeen, pitkänenäinen toope kävelevä pulla, ei ole mitään syytä olla epäkohtelias!
”Niin siis!” lumimies yritti palata keskustelun raiteille hetkellisen harhailunsa jälkeen. ”Tässä on ollut kaikenlaista, raskastakin, mielessä, ja isä Zeeron puhui minuun vähän järkeä. Tahdon nähdä, mistä hänen näkemyksensä kumpuavat.”
Lumimies aprikoi, kuinka hyvin Vaehran suhtautuisi hänen uppoutumiseensa – kirjastonhoitaja tunnettiin häntä hartaampana Mata Nuin palvojana.
”Kuulostaa jännittävältä, sinun tulee kertoa oivalluksistasi minullekin.”

Niin no, tietty. Hän on kuitenkin ehkä maailman mukavin tyyppi.

Vaehranin päässä keskustelua epäluulo omista ja kanssakeskustelijan motiiveista oli kalvavampaa. Arkistomies ei millään tahtonut uskoa Snowiesta mitään pahaa, mutta silti.. Koko tämä kuvio salaisuuksien ja salailun ympärille loi paineita. Ja Vaehran piti avoimuudesta – tiede oli läpinäkyvää, miksei kanssakäyminenkin? Tulen toa uskoi rehellisyyteen. Ja hyvään ja lukeneisuuteen.

Joten miksi murehtia, jos hänen vanha ystävänsä tahtoi oppia uutta?
Sivistys on hyvän voima, Vaehran tunnusteli minäänsä ja maailmankuvaansa.

Raskaiden ajatusten rappukäytävä tuli loppuunsa, ja kakkoskerros levittäytyi klaanilaisten edessä. Lattian kivilaatoitus kohtasi kirjahyllyjen rivistöt vasta muutaman metrin päässä kaksikosta. Aivan portaiden yläpäässä, aulaan avautuvan parvekkeen luona, oli hyllyistä tyhjää tilaa. Sen sijaan Snowien ja Vaehranin seisomapaikan lattia-alaa hallitsivat erilaiset lukutuolit. Oli nuhjuista ja puista, mutta Snowie tiesi ne mukaviksi.

”Ah hei!” Snowien mieli yhtäkkiä kirkastui.
”Juu?”

Vaehran suuntasi jo hyllyköiden keskelle. Hän tiesi tarkkaan, mikä oli oikea suunta. Snowie tassutteli perässä ja jatkoi ajatustaan.
”Niin, kuulemma Matoro ja Kapura palasivat suurkaupunkireissultaan. Onkohan herroilla hyvillä aikaa kertoilla matkoistaan tässä lähipäivinä…”
”Huh, heillä onkin varmaan aika tarina kerrottavana.”
”Jeh!”

Snowie jatkoi hetken verran tulen toan seuraamista tyytyväisenä, kunnes sitten pysähtyi.
”Heetkinen, mitenkäs Umbra?”

Vaehrankin jäi niille sijoilleen huomattuaan lumimiehen jäävän jälkeen. ”Niin. En voi väittää kuulleeni hänestä mitään. Mutta olenkin käynyt viimeaikaiset keskusteluni lähinnä kirjojen kanssa, joten en ole erityisen perillä reaalimaailman viimeisimmistä käänteistä.”

Ikävät ajatukset hiipivät lumimiehen mieleen – entä jos Umbra ei ollutkaan tulossa? Paitsi että Snowie vilpittömästi kaipasi kaveriaan, olisi moderaattorien johtajan palaaminen vähintäänkin suopea käänne muistakin syistä. Petturitutkinta oli saanut Samen aivan liian kireäksi Snowien makuun, ja lumimiestä alkoi kalvaa jo ajatuskin kohtaamisesta selakhin kanssa. Vielä vasta vähän aikaa sittenhän he olivat yhdessä tarponeet päiväkaupalla Nui-Koron nummilla ihan hyvässä hengessä… Ja nyt Same varmaan näkisi otsanauhakamunsa mieluummin kahleissa kuin, no, vaikkapa kirjastossa.

Synkistelyt jäivät kuitenkin taas tauolle, kun Vaehran otti viimeiset askeleet oikealle hyllylle. Salaisten kirjojen paimen kurottautui ylähyllylle hoikkaa vartaloaan äärimmilleen venyttäen ja varpailleen nousten.
”Tässä”, hän lausui poimiessaan sinikantisen kirjan hyllystä. Hän ojensi opuksen Snowielle, jonka kangaskassi nielaisi niteen ahnaasti sisuksiinsa. ”Siinä taisi olla listasi viimeinen teos, enkä tältä istumalta keksi muitakaan päteviä athismikirjoja.”
Ainakaan sellaisia, joista uskallamme luopua, Vaehran lisäsi mielessään.
”Tattikset ja kiitokset!” Snowie hymyili, ja avasi ruskean laukkunsa läpän. Lumimies asetteli suuren kangaskassin vielä paljon suurempaan olkalaukkuun. Kirjoja oli kilokaupalla. ”Näissäpä onkin puuhaa aimo toviksi. Ja tiimoista puheenollen!”

Snowie katsahti yläkerran seinällä raksuttavaa kelloa.
”Jeps, taitaa olla sopiva hetki lähdolleni. Lupasin auttaa Päättisten väkeä purkamaan tavaroitaan. Ilmeisesti niiden saarten evakuointi sujuu vähän rauhallisemmin kuin meidän marssimme, mutta resurssipula senkun pahenee. Eli auttavia käsiäni kaivataan, vaikka eiväthän ne kovin vahvat ole. Kiitos vielä kirjoista ja avusta ja juttuseurasta!”
”Eipä kestä”, Vaehran vastasi kohteliaasti. ”Ilo oli minun puolellani.”

Lumimies hymyili leveästi ja pyörähti ympäri. Hetki meni, kun valkoinen selkä, sitten takaraivo, hävisivät Vaehranin näköpiiristä, kun Snowie laskeutui portaat alas. Arkistomaakari kuunteli, kuinka lumiukko tepasteli aulan halki, ja nykäisi ulko-oven auki. Vaehran siirtyi suuren ruutuikkunan ääreen. Hän katseli kakkoskerroksesta käsin, kuinka pyöreämuotoinen klaanilainen loittoni Arkistoista. Snowie heilutteli ylävartaloaan ja käsiään ainakin melkein rytmikkäästi tassutellessaan kohti kaupungin keskustaa. Hassu hahmo hävisi lopulta tulen toan näköpiiristä. Yhden miehen tanssiaiset menivät huvittamaan jotakuta muuta.

Vaehran tunsi omantuntosa soimaavan. Kuinka hän saattoikin hermoilla Snowien seurassa? Ikään kuin lumimies mitään ilkeää tahtoisi.

Mihin pahaan pari kirjaa muka voisivat johtaa?

Tulijuurisaaga

Bio-Klaani, kahvio

Tätä se oli. Tätä oli elämä.

Snowie uppoutui syvemmälle sohvan pehmeyteen ja hörppäsi uuden siemauksen inkiväärioluestaan. Aivan liian pitkän ja toiminnallisen ja loppua kohden sateisen reissun jälkeen lumiukko otti kahviossa loikoilun avosylin vastaan. Hän oli löytänyt perin mukavan ikkunapaikan ruuhkaisesta illanviettopaikasta. Kahden pienen pöydän ympärillä ei istunut ketään muita. Asiaan tuli kuitenkin välitön muutos, kun Snowie näki tutun hahmon seisomassa eksyneen näköisenä kahvion keskellä.
”Hei! Kapher!” lumiukko huudahti ja viittoi steltinpeikolle, joka nökötti väkijoukon keskellä teekuppi näpeissään.

Kutsuttu erakko huomasi valkean tuttavansa, ja tassutteli tämän luo.
”Mahtuukos tähän istumaankin?” hän tiedusteli.
”Vallan mainiosti”, Snowie ilahtui. ”Hauska nähdä. Mitä sinä täällä teet? Luulin, että viihdyit yksinäisellä saarellasi.”

Peikko laski höyryävän kupposen käsistään toiselle pöydistä ja istahti valtavalle, nuhjuiselle nojatuolille.
”Hmmh”, hän aloitteli. ”Tuumin, että minulla saattaisi olla teikäläisille hyödyllistä tietoa ja purjehdin sitten saarellenne kertomaan sen. Vierailuni kuitenkin venähti ötökkäpiirityksen tähden mahdottoman pitkäksi.” Peikon puhe oli hitaan rauhallista.
Snowie nyökytteli vastaukseksi. Kapher jatkoi: ”Ellet sitten tarkoittanut, että mitä teen täällä kahviossa. Siinä tapauksessa vastaisin, että täältä saa pahuksen hyvää teetä.”
”Heh, en käy kieltämään.”

Valkoiset nautiskelijat jatkoivat kuulumisten vaihtamista ja yleistä turinointia. Snowien monisanaiset puheenvuorot venähtivät keskustelun hallitsevaksi tekijäksi, mutta erakkopeikko ei pahastunut laisinkaan. Jos Kapher olisi ollut luonteeltaan puhelias, hän ei olisi asunut yksin omalla saarellaan.

Bio-Klaani, käytävät

Majoitusjärjestelyt olivat mittava taakka, mutta Sulfrey oli silti saanut illan vapaaksi. Ylikomisario Harkel oli sanonut, että Sulfrey oli tehnyt niin hyvää työtä evakkojen maanalaisen koordinoinnin kanssa, ettei millään viitsinyt vaivata avustajaansa uudella logistiikkakaaoksella. Keltainen matoralainen otti lyhyen lomansa ilolla vastaan – hänellä olisi viimein aikaa tutustua Bio-Klaaniin. Sulfrey ihaili kovasti Klaanin historiaa ja erityisesti Toa Tawaa. Nui-Koron Siniviittojen toimistotyöntekijä oli jo pitkään suunnitellut lomamatkaa Bio-Klaanin kaupunkiin. Ja vaikka olosuhteet olivatkin valitettavat, ei Komau-kasvoinen matoralainen osannut olla innostumatta.

Ah, vihdoin, hän myhäili mielessään löytäessään määränpäänsä. Kuuluisa kahvio.

Matoralainen tallusteli maineikkaan ajanviettopaikan ovelle, ja tyrmistyi hiukan. Hän oli luullut evakkojen täyttämää Nui-Koroa ruuhkaiseksi. Kahvio osoitti hänen olleen väärässä.
”Glupsis”, hän nielaisi. Niin kovin täyttä.

Sulfrey meni sosiaalisissa tilanteissa lukkoon jo kotoisissakin oloissa, rauhallisina aikoina. Kauan odotettu, vieras, ilmapiiriltään monivivahteinen kahvio tulisi olemaan haaste. Matoralainen kuitenkin puri hammastaan. Hän oli odottanut paikallisen pannukahvin maistamista kauan, ja nyt siihen oli mahdollisuus. Haasteita päin!

Keltainentoran pujotteli väkijoukossa kohti tiskiä. Luultavasti. Paikka oli tupaten täynnä, ja useimmat ruuhkalaisista olivat Sulfreyta pidempiä. Päättäväinen ilme Komaullaan hän kulki hulinan läpi. Vaikka näköhavainnot olivat poissa pelistä, kuuloaistimukset auttoivat. Tilausten ääniä seuraten hän sai lopulta suunnistettua puiselle tiskille. Sen takaa häntä tervehti iloinen mutta silminnähtävästi ylityöllistetty Vortixx. Kolme muutakin hahmoa hääri tilausten parissa.
”Mitä saisi olla?” sinisilmäinen Vortixx kysyi kohteliaasti.
”Yksi kupillinen paikallista pannukahvia”, Sulfrey sanoi häpeilemättömän harjoitellusti.
Tiskin takana työskentelevä hujoppi nyökkäsi ja alkoi valmistaa Nui-Korolaiselle tämän tilausta. Sulfrey alko jo metsästää katseellaan istumapaikkaa. Niin kovin täyttä.

Pian hän kuitenkin havaitsi tutut kasvot. Ystävälliset kasvot. Hieman kiusallisen monisanaisen ja vähän höperön henkilön kasvot. Snowie vilkutti vilkkaasti matoralaiselle, Sulfrey heilutti takaisin. Kaksikko ei ollut ehtinyt vaihtaa juurikaan kuulumisia sitten pahan pormestarin pidätyshärdellin.
”Kahvinne, neiti”, kahvion Vortixx puhutteli kohteliaasti ja ojensi kupin matoralaista kohti. Sulfrey otti juoman vastaan, nyökkäsi kiitokseksi ja kaivoi esiin oikean määrän muttereita. Hän laski ne tiskille ja aloitti matkan kohti istumapaikkaa.

Kunhan en vain läikyttäisi kahvPAHUS! hän tuumiSADATTELI väenpaljouden läpi vaeltaessaan.

”Hei”, hän tervehti päästyään ikkunapaikkojen tykö.
”Terve!” Snowie iloitsi. ”Ha! Mahtavaa! Sinä olet leppoisan hiljainen”, lumiukko höpötti ja nyökkäsi Kapherin suuntaan. ”Ja sinäkään et paasaa turhia”, hän viittasi Sulfreyn suuntaan. ”Tulette varmasti mainiosti toimeen keskenänne! Uusia ystäviä!”

Matoralainen ja steltinpeikko katsoivat toisiaan. Kapher nousi pehmeältä tuoliltaan ja eri lajin edustajat kättelivät toisiaan.
”Sulfrey. Hauska tavata.”
”Kapher. Kuin myös.”

Telakka

Tongu seisoi Tehmutin kanssa päätoimiston virkaa toimittavassa sotkuisessa huoneessa, jonka valtava nojatuoli oli työnnetty seinustalle suurikokoisen päämiehen työmatkan ajaksi. Edessään heillä oli lista. Lista heistä, jotka eivät palanneet. Toranga oli uponnut, ja sen kohtalo oli kova isku niin Klaanille kuin Telakallekin, mutta eniten sen menetys painoi Tongua. Suuri ilma-alus oli ollut kykloopille kuin oma lapsi. Sisimmässään jätti kuitenkin tiesi, että lähinpämä omaa lasta hänelle olivat alaisensa Matoranit. Ja heitä oli kadonnut metsikön tai iäisyyden kätköihin aluksen mukana.

Vallalla oli tietämättömyys. Tehmut sanoi olleensa varma, että Torangan kapteenina toiminut Mahba oli menehtynyt taistelussa. Tongu ei kysynyt enempää. Vanha Matoran tunsi kansansa paremmin kuin valtava kyklooppi, vaikka Tongu olikin viettänyt suurimman osan elonsa päivistä pikkuväen keskuudessa. Tehmutin ei tarvinnut sanoa, ettei Mahba toivoisi heidän surevan tai että hänen hartain toiveensa olisi, että taistelua jatkettaisiin. Telakan öljyisissä höyrysyövereissä oli oma henkensä. Lista arkistoitiin. Läheiset selvitettiin. Matoran ja kyklooppi nyökkäsivät toisilleen ja postuivat. Kuolleiden kunniaksi kohotettaisiin malja Klaanin henkisen elämän ehdottomassa keskuksessa.


Kahvion ovi aukesi ja sisään astui kaksi täysin erilaista hahmoa. Heitä kuitenkin yhdisti musta olkanauha, joskin suuremman ukon nauhasta olisi saanut saksilla ja ompelutarvikkeilla tehtyä liivipuvun pienemmälle. He kumarsivat nopeasti kassaneitimatoranille, joka nyökkäsi takaisin. Miellyttävää ja mielenkiintoista seuraa löydettyään he kävivät pöydän ääreen. Kyklooppi ja Matoran istuivat nojatuoliin, isompi laiskanlinnan syvyyksiin ja pienempi isomman polvelle. Tarjoilja toi isolle pienen tynnyrin, johon oli kauniisti askarreltu kahva. Pienempi sai teepumpun ja soman kupposen, jossa oli telmivien muakanpoikasten kuvia. Molemmat hörppäsivät ja kiinnittivät sitten huomiota pöydän ääressä istuviin kuomiin: Keltaiseen matoran-neitoon, isoon valkoiseen leppoisaan peikkoherraan sekä virnistävään lumiukkeliin.
”Hei te! Hauska saada lisäseuraa. Aloin jo pelätä, että olen liikaa äänessä” Snowie höpäji hilpeänä. Sitten hän huomasi Telakan poikien suruasusteet ja hänen leveä hymynsä rauhoittui hieman. ”Otan osaa.”

“Mahban ja Torangan muistoksi”, Tongu sanoi. Kapher, Sulfrey ja Snowie olivat kuulleet, mitä ilmalaivalle oli tapahtunut. He nostivat kuppinsa kunnioittaen ja hörppäsivät syvään. Tongun kitusiin katosi ainakin kaksi litraa inkivääriolutta. Ryystettyään hän laski tynnyrin pöydälle.

“Minä olen Tongu ja tässä on Tehmut”, hän sanoi kääntyen kahden uuden tuttavuuden puoleen, “Lumiukon ystävät ovat minunkin ystäviäni.”
”Kapher”, sanoi Kapher.
”Sulfrey”, sanoi Sulfrey.

“Just”, Tongu sanoi, “Hip hei vain.” “Mukava tavata”, Tehmut sanoi ja kumarsi hieman Tongun polvelta.
”He ovat oikein mukavia kun heihin tutustuu”, lumiukko puhui hiljaisempien ystäviensä puolesta. ”Ja kun en puhu heidän puolestaan, ehe. Anteeksi.”
”Kunhan et ota tavaksi”, Kapher hymähti ja kulautti teensä loppuun.

“Sinunlaisesi iso ja oikein mukava peikko olisi takuulla hyödyllinen meillä Telakalla”, Keetongu sanoi peikolle, “sillä olisi kätevää, jos meillä olisi lihasmassallisesti muitakin kykeneviä työläisiä kuin minut; ja usko tai älä, mutta minun pitäisi hoitaa myös paperihommia! Nostimme hiljattain rannikkovesistä tonnikaupalla torakoiden romumetallia, ja sen varalle on suunnitelmia.”
”Hmm. En ole kaksinen rakennusmies, mutta kyllä minä saan tavarat kulkemaan paikasta toiseen”, Kapher myönsi. ”Josko tulen paikalle jo huomenissa? Ei täällä rauhassakaan saa olla, niin olenpa edes hyödyksi.”

“Työssä mieli lepää”, kyklooppi sanoi ja hörppäsi oluttaan.

Admin-aukio

Keskusaukiolla oli eläväisempää kuin hetkeen. Syynä tähän oli tietenkin se, että Klaanin kaupungin elävien sielujen määrä oli kasvanut räjähdysmäisesti. Torakat olivat pudonneet niskan päälle periferiassa ja Nui-Korossa pohjoisen väki oli valunut viimeiseen turvapaikkaan Bio-Klaanin muurien sisäpuolelle. Nyt kuitenkin muurit meinasivat pullistua. Majoituskuviot olivat akuutein järjestelykysymyksistä, ja huomattava osa niin Telakan kuin muidenkin julkisten laitosten tiloista oli otettu evakkokäyttöön. Torangan menetys oli tuonut paja- ja lentohallikompleksiin lisää tilaa, mutta toisaalta myös uusi suuri rakennusprojekti vei osansa. Kaikki siirtolaiset eivät kuitenkaan viihtyneet sisätiloissa, ja moni olikin pystyttämässä muurien ulkopuolelle poroaitauksia ja mehiläistarhoja. Saaren eteläosien nurmikentät eivät olleet porojen ykkösravintoa, mutta ainakin aidat estivät niitä karkaamasta takaisin pohjoiseen Nazorakien iltapalaksi. Poronlihan puute olisi ollut suuri menetys alati tiukkenevassa ruokatilanteessa.

Matoranmeren yllä liikkui hitaasti edeten neljä pidempää hahmoa. Ma-Wetin kaluamisesta toipuvat klaanin Toat Samol ja Iniko opastivat pohjoisen sankarikarpaaseja Muothkaa ja Korpraunia kohti linnoitusta ja kuuluisaa kahviota. Iniko oli Klaanin Matoran-väelle kaikkiaan hyvin tuttu kasvo, ja useimmat tunnistivat jo Samolin, mutta kaksi muuta herättivät ihmetystä kantaväestön keskuudessa. Harva oli nähnyt aiemmin Korpraunin neljäntuulenhattua, joka kiven Toan selässä pitämien moniviiristen keihäiden kanssa teki hänestä hyvin pitkän näköisen. Maan Toa Muothka ei ollut ihan niin värikäs ilmestys, mutta herätti silti kummastuneita ja ehkä hieman pelokkaitakin tunteita. Toan naamiosta kasvoi pitkät poronsarvet, hänen naamionsa leuasta lähti pitkä parta tai tuskisvaate ja hänen lommoinen kirveensä oli vielä kuivuneen torakkaveren tahrima. Toa oli kuin Matoran-raskasyhtye Lörden äänilevyn kansitaiteesta. Sankarien omien kylien väki kuitenkin tervehti heitä kuin aina ennenkin. Heille huopakoristeet ja poronsarvet olivat merkki siitä, että maanpaosta huolimatta kotiseutua ja kulttuuria ei oltu unohdettu.

Linnoituksen korkeimmassa pinaakkelissa Admin-tornin huipulla liehui Klaanin oma Nöpö-lippu, mutta solidaarisuussyistä vartiotorneissa heilui Nui-Koron Hahnah-rapu ja Pohjolan trikoloriviiri, auringonnousua kuvastavat päällekkäiset sininen, punainen ja keltainen. Kylänvanhimmat ja valtuutetut pitivät neuvonpitoa Adminien tykönä. Neljä Toaa aikoivat kuitenkin vahvistaa kylienvälistä kumppanuutta uusrahvaanomaisemmalla tavalla. Kahvion ovi narahti auki. Paikka olikin taitavasti täytetty. Iniko edellä neljä Toaa luovivat läpi biomekaanisten heppujen tungoksen ja löysivätkin lisää tuttuja naamoja ikkunapöytien luota. Evakoitumisessa auttanut iso keltainen kyklooppi istui isossa laiskanlinnassa ja tervehti tulijoita. Hänen polvellaan istui teetä ryystävä vanha Matoran, joka kantoi kasvoillaan violettia jaloa Hunaa. Toisessa nojatuolissa istui ajatuksissaan valkoinen steltinpeikko, joka oli vain vähän keltaista jättiä pienempi. Seurueessa oli myös iso valkoinen möykky, joka oli ollut mukana Nui-Koron operaatiossa sekä naispuolinen komaukasvoinen Matoran. Toat istuivat alas vapaille tuoleille, lukuun ottamatta Samolia, joka istui matoran-koon jakkaralle, lyhyt kaveri kun oli.

”Tämä on siis paikallinen juottola”, Korpraun sanoi katsellen ympärilleen. Paikassa oli monenlaisia sisustuselementtejä, ja jokainen pystyi löytämään sieltä jotakin omanlaistaan ja saamaan vielä kaupan päälle koko joukon omituisuuksia.

”Näyttää enemmän ravintolalta, ja kyltissä luki kahvio. Minä en kaipaa etelän papujuomia, mutta kylmä kalja kelpaisi”, Muothka murahti. Toan leveät sarvet olivat tökätä Kapheria silmään.

”Me nautimme juuri makoisaa inkivääriolutta, ja se jos jokin pitää kuoman liikkeessä!” Lumiukko totesi iloisesti. Tongun toisessa kädessä oli pientä tynnyriä vastaava kolpakko. Iso kyklooppi imi paljon nestettä, mutta jatkuva kahviossa ravaaminen olisi sillä kulutuksella käynyt pitkän päälle ratasmassin kohtaloksi. Nyt telakan johtomiehellä oli kuitenkin syynsä nostaa malja.
”Inkivääriolut on hyvä”, Korpraun sanoi ja heilautti viirinauhansa olkapäänsä taakse. ”Tulijuuri lämmittää syyskylmällä”. Muothka nyökkäsi hyväksyvänä.

Hunapäinen Matoran nosti katseensa Toiin ja hieroi leukaansa. ”Hei, etkös sinä ole Korpraun? Muistan sinut kun kävin nuorena Askelmalla Kane-rakaravaanin mukana! Olit silloin tosin Matoran, ja taisit urheilla aika tavalla!”

Korpraunin ja Muothkan katseet kääntyivät Tehmutia päin. Korpraun pinnisteli muistiaan. Matoran-vuosina kaikki oli ollut yksinkertaisempaa ja vapaampaa, mutta elementtivoimien ja naamiovoiman käyttökyvyn tuoman huvin takia Toa ei olisi valittanut nykytilanteesta. Mutta hänellä oli tosiaan muistikuva Kane-rakaravaanissa lannanluojana olleesta seikkailevasta Onu-Matoranista.

”Ah… Tehput? Naamiosi oli silloin lyhyempi. Hunassa on kyllä tyyliä!”

”Tehmut, jos saan sanoa! Vai että Toa-sankari! No, ei ole ihme, että Kurmana valitsi sinut turagoituessaan. Se Pohjankisojen seitsemänsadan metrin heitto jäi tosiaan historiaan!”

Korpraun hymähti. Oli hauska kuulla, että joku paikallinen tunsi heidän kylänsä historian. Tämä Matoran oli selvästi vanha, mutta ei samalla tavalla käsittämättömän ikivanha kun legendojen hengenmiehet. Tälläisten tyyppien perinteen ja muistojen säilyttäminen teki saaren Matoran-kulttuurien varjelemisesta tärkeää. Ja jos Toat eivät suojelisi sitä, kuka sen tekisi?

Myös Muothka oli huomannut tutun hahmon. Tämä kuitenkin istui nurkkapöydässä ja poltteli (kassaneidin ärtymykseksi) isoa piippua. Hahmo ei ollut Matoran vaan Toa, tulen Toa, jonka punaista naamiota ei voinut tunnustaa, sillä sen peitti suuri tuhkakarhun nahasta peitetty huppu. Piipun polttaminen ei ollut lainkaan haitaksi Toan terveydelle, sillä kopassa paloi pelkkä tuli. Sen sytyttämiseen ei oltu tarvittu tuluksia. Muothka viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. Hieman vastahakoisen näköisesti Toa Ursanga hinasi tuolinsa pöytäseurueen laitamille.

”Sinäkin tulit siis tänne”, Muothka kysyi hiljaa tulisoturilta.
”Vasten tahtoani. Toteutan kylänvanhinten päätöstä”, Ursanga vasti korottamatta ääntään.

Muothka katsoi Toa-veljeään silmiin. ”Ei meistä kukaan jättänyt maitamme ja wahejamme mielellään. Tämä on ainut tapa säilyttää päämme ja historiamme, ja tiedät sen hyvin.”

”Pakoilemme luolissa kuin Kofo-Jagat! Vaikka kestäisimme näiden muurien alla, luuletko, että vainolainen tylsistyy ja poistuu kotikylistämme? Olemme hyljänneet kotimme ja kotamme. Tiet pohjoiseen on suljettu ja me olemme ulkopuolella. Eikä tämän porukan sotavoima riitä hyökkäykseen vihollisen sydänjuurta vastaan. Olemme loukossa”, Ursaga sanoi ja katsoi kopeana rentoutuvia Klaanilaisia.

”Itse asiassa, teimme iskun pesän sydämeen jokin aikaa sitten”, Tongu huomautti. Se oli ollut hyvin kummallinen tehtävä, eikä kyklooppi olisi osannut kertoa tarinaa tarkasti. Paksu ja tunkkainen luolailma ja Makuta Nuin läsnäolo eivät olleet tehneet hyvää mielenrauhalle.

”Ei tainnut olla täysi onnistuminen, kun kerran ötököiden valta sen kun kasvaa”, Tulen Toa vastasi ja mulkaisi Tongua.

”Ei tainnut”, Tongu vastasi, ”pakko myöntää.”

Tehmutin kanssa jutustellut Korpraun kääntyi myös uuden Toan puoleen. ”Kas tere, Ursanga”, kiven Toa tervehti tuttua naamaa. ”Miten nallet jaksavat?”

”Käskin tuhkakontioiden löytää turvansa erämaasta”, Ursanga kertoi, ”Ne käyvät talviunille ennen pitkää, toivon mukaan vatsat pullollaan kitiiniproteiineja. Mieleni olisi ollut jäädä heidän seuraansa.”

”Ainakaan niillä ei ole pulaa riistasta, jos vain eivät osa liikaa osumia kivääreistä”, Muothka totesi, ”rinteet ja metsät kuhisevat torakoita kuin mitäkin mäntypistiäisiä.”

”Ja väki olisi voinut olla vähän peloissaan jos olisit tuonut karhut kaupunkiin”, Korpraun lisäsi.

”Enemmänkin kontiot olisivat tunteneet olonsa epäluonnollisiksi kaupungissa”, Ursanga vastasi, ”ne ovat oman itsensä herroja, eivät kuten teidän kylienne porot ja mehiläisten yhdyskunnat.”

”Minä ainakin tunnen oloni vähän turvallisemmaksi, jos nallesi ovat vihollisiemme takalinjassa”, Korpraun sanoi vilpittömästi. Toan kurkkua kuivasi kaupungin katupöly ja kahvion sohvatomu. Valkoinen möntti oli kuitenkin sanonut hakevansa Toille inkiväärioluset mieheen, ja Korpraunin tulevaisuudenkuva olikin melko toiveikas.

Juoksupojaksi tarjoutunut lumiukko laski oman kolpakkonsa pöydälle ja nousi sohvalta.
”Vastineeksi saatte kertoa kansanne parhaat tarinat. Nämä nallet kuulostavat eri vinkeiltä,” Snowie hihkui. Hän oli matkannut halki saaren vanhoja tarinoita kuunnellen, mutta intoa jutuille riitti vielä. Varsinkin nyt, kun niitä saattoi kuunnella kotoisan kahvion mukavuudessa.

Voi veikkoset, hän riemuitsi mielensä sisällä. Juuri tätä hän oli kaivannut: leppoisaa oleilua uusien ja vanhojen ystävien kanssa. Mainio ilta.

Oranssinenä pujotteli väkijoukon seassa. Se sinänsä kiusallinen tosiseikka, että puolet Snowien massasta oli jossain päin Lehu-Metsää, oli väenpaljoudessa oikeastaan aika kätevää. Mahaa ei täytynyt vetää niin sisään.

Snowie oli juuri pääsemässä tiskin luo, kun pitkä hahmo tukki hänen tiensä. Same seisoi lumiukon edessä.
”Terveeks! Ehdit sinäkin sitten tänne, luulin että sinul-”
Moderaattori tarttui pulleroa napakasti ranteesta.
”Tule mukaani”, maahai sanoi hiljaa.
”Eäh? Meillä on tuolla ikkunan tykönä hyvä meininki, liity ihmees-”

Selakhilaani vaiensi keskustelukumppaninsa katseellaan. Snowie ei pitänyt tästä lainkaan.
”…mitä tapahtuu?” lumiukko kysyi. Hänen iloinen kahvioiltansa meni tosi ikävään suuntaan.
”Tahdomme puhua sinulle”, Same murahti.
”Tervetuloa juttelemaan! Istumme hyvässä seurassa”, Snowie yritti vielä. Alkoi kuitenkin olla selvää, että rennot illanistujaiset olivat hänen osaltaan ohi.

Same ei vastannut, vaan kääntyi kannoillaan ja alkoi vetää lumiukkoa perässään kohti kahvion ovia. Snowie katsoi haikeasti ikkunapaikkojen tykö. Tongun ja Kapherin suuret hahmot näkyivät tänne asti, ja muidenkin äänet kantoivat metelin yli.

Jää kavereilta juomat saamatta, Snowie huokaisi mielessään.