Avainsana-arkisto: Enki

Tuhat pientä veitseniskua

Admin-torni
Komentokammio

Kulu nopeammin.

Rakennus kaikui kylmää hiljaisuuttaan yön tunneista pimeimmällä ja hitaimmalla. Tornin uusi sydän, kauhujen yönä palaneen tilalle rakennettu metalliseinäinen sotahuone, tuntui torniakin kylmemmältä. Joskus kammio oli näyttänyt siltä kuin sinne tullessa olisi astunut jonkun kotiin. Feterrojen iskun jälkeen tilalle oli tehty bunkkeri.
Hämärässä tilassa valaisivat vain lepotiloissa olevien holografisten näyttöjen haalean siniset suorakulmiot, joiden välke heijastui hopeisista seinistä.
Guardian istui huoneen keskellä olevan suurta mustaa monoliittia muistuttavan työpöydän päällä selkä näyttöjä kohti.

Kulu nopeammin, skakdi toisti itselleen. Pimeässä ja hiljaisuudessa odotuksen hetket tuntuivat entistä armottomammilta.

Toisina aikoina Guardian oli pitänyt yön hiljaisuudesta. Nyt, tässä kylmässä bunkkeritilassa, se tuntui kaivautuvan hänen aivojensa läpi etsien ajatuksia, joita skakdi ei juuri nyt olisi välittänyt kohdata.

Helvetti. Kulu nopeammin.

Geen käsi hapuili hetken kahvaa mustan kiiltäväpintaisen pöydän kyljessä, avasi lokeron ja nappasi sieltä pienen haaleanvihreän kivensirun. Skakdi nosti kätensä silmiensä eteen ja ihasteli hetken oktaedrin muotoista läpinäkyvää datakristallia.
Näytöistä hehkuva himmeä valo kimmelsi kristallin läpi paljastaen kiven sisällä olevat hämähäkinseiteiltä näyttävät halkeamat ja railot. Ne näyttivät luonnollisilta, mutta todellisuudessa ne oli kaiverrettu sisälle. Se, miten ne oltiin saatu kiven uumeniin pintaa rikkomatta oli Vartijalle täysi mysteeri.

Gee käveli himmeässä valossa sivupöydälle keittimien ja posliinikupposten vierelle, kyykistyi ja avasi pikkuruisia kaiverroksia ja kristalleja täynnä olevan, kuution muotoisen puisen soittimen. Kun skakdi pujotti datakristallin neliön muotoiseen aukkoon sen sisällä, syttyi soittimen sisältä valonsäde.

Seitinohut, pieni, himmeä valonsäde alkoi lukea railoja ja halkeamia kristallin sisältä. Pian musiikki työnsi huoneen hiljaisuuden pois tieltään.

Kristallin rahiseva laulu täytti hitaasti kylmää huonetta kuin lattianrajasta nouseva usva. Guardian jäi kuuntelemaan sitä seisaaltaan pieniksi hetkiksi. Hypnoottiset kilahdukset ja skakdille tunnistamattomien koskettimien laulu veivät hänen huomionsa niin täydellisesti, ettei hän huomannut ensi alkuun oven aukeamista.

”Hei”, havahdutti Tawan ääni skakdin. ”Anteeksi, meni ihan kamalan myöhään…”

”Mitä?” Guardian mutisi kääntyen johtajaansa kohti. Tawa seisoi oven edessä näyttäen raukealta, roikotti viittaansa yhdellä olkapäällä rennosti ja pyyhkäisi multaa kämmenpohjaltaan.

”Ai niin, se kukkajuttu”, Guardian nyökytteli. ”Ei se mitään.”
”Kyllä se mitään! Lupauduin kahviseuraksesi ennen kuin katoat. Tosin alkaa ehkä olla liian…”

Tawa menetti uskoaan lauseeseensa, kun hän tuijotti sinisen skakdin skeptisiä kasvoja. Gee osoitti peukalollaan samaan nurkkaan, jossa soittimen valo loihti kristallista musiikkia. Puisen musiikkirasian vierellä höyrysi täysi musta pannullinen.

”Niin”, Tawa naurahti, ”unohdan aina välillä että sinä olet sinä.”
”Lähdemme kolmen tunnin päästä”, Guardian sanoi. ”Eipä tässä olisi järkeä nukkua.”
”Ei järkeä”, Tawa toisti, ”vai et pysty?”
”En tietenkään”, Gee sanoi. ”Entä sinä? On tuolla ihan vain gafnanmarjaakin, jos haluat nuk… jos haluat… jos…”
”Jos haluan?” Tawa onki, ”Niin?”
”Jos sinä siis…”
”Niin, Gee?”

Myös Guardian tuntui ymmärtävän hyvin myöhäisessä vaiheessa lausettaan, kenelle oli sitä todella tarjoamassa, nyökkäsi johtajalleen ja kaappasi lasikaapista kaksi juoma-astiaa.

”Tällainen ei ole varmaan terveellistä”, hän vastasi kumoten kahvia..
”Luuletko, että saisin nukuttua muutenkaan?” Tawa huokaisi.
”Voisit edes teeskennellä minun mielikseni?”

Tawa pyöräytti väsyneitä silmiään ja hymähti. Guardian käveli taisteluvarustus kahisten musiikkisoittimen vierelle ja palasi mustalle pöydälle istahtaneen Tawan vierelle käsissään kaksi juomaa.
”Kiitos”, Tawa sanoi tarttuen toa-kanisterin muotoiseen höyryävään lasiin. ”Hei… tämä musiikki? Selakhia itkee, eikö?”
”Ilmeisesti”, Gee hörppäsi kupistaan. ”En minä näitä oikeasti tunne.”
”Taitaa olla. Miksi tämä?”
”Miksi ei?” Guardian sanoi toivoen selvästi sen tappavan keskustelun ensi alkuunsa.
”Tämä on kaunis tallenne”, Tawa hymähti lempeästi. ”Mutta ethän sinä yleensä välitä näistä.”
”Niin… no, täällä oli liian hiljaista ennen kuin tulit. Joskus arvostin hiljaisuutta… mutta vähitellen siinä alkaa kuulla sellaisia juttuja, jotka yleensä edeltävät helvetinmoista meteliä.”

Tawa nyökkäili katsellen häntä ymmärtäväisenä.
”Pelottaako sinua huominen?”
”Ei.”

Tawa katsoi skakdia niin tiiviisti silmiin, että poispäin katsominen ei auttanut.
”Entä oikeasti?” nainen kysyi.
”Kyllä”, Guardian naurahti ilottomasti. ”Tekeekö tuo vastaus sinua tyytyväisemmäksi?”

Tawa laski katsettaan hieman käsissään olevaan juomaan. Näyttöjen sininen hohde välkkyi visiirilasista.
”Vähän. Oikeastaan aika paljon.”
”Hyvä niin”, Guardian vastasi. ”Koska kuten tosiaan aiemmin sanoin…”

Sininen skakdi veti samasta lipastosta esiin pienen sauvan muotoisen kaukosäätimen ja osoitti sen huolettomasti olkansa yli taaksensa. Jokainen sinihehkuisista holonäytöistä syttyi ja loihti pintaansa tarkkoja kuvia metsäkartoista. Tawa erehtyi katsomaan oman olkansa yli… ja jähmettyi näyn edessä. Kymmeniä pieniä värillisiä pisteitä välkkyi ja liikuskeli kartoilla, joita aukesi uusille ja uusille holonäytöille kaiken aikaa.

”… niin on tämä yksi saatanan työmaa.” Guardian sanoi ottaen pitkän siemauksen kupposestaan.
Sitten hänkin kääntyi kohti karttamerta, jota Tawa katseli ehkä jopa hieman järkyttyneenä.

”Minä…” nainen haki sanojaan vaitonaisena, ”minä en tiennyt, että suunnitelmasi oli näin laaja. Mata Nui.”

”Olenhan kertonut sinulle, mitä aggression arkkitehtuuri tarkoittaa?”

”Vain ne tuhat kertaa, jotka muistan”, Tawa sanoi hymyillen kalseasti, huumorittomasti.

”… niin. Sitten sinä tiedät, mitä haen.”

”Eikö sen käsitteen takana ole… aika hirveä tyyppi?”

”Joo, ehdottomasti”, Guardian nyökkäsi. ”Aivan kamala. Mutta tosi sanavalmis. Se on vähän kiusallista.”

Sähkön neito jäi hetkeksi vangiksi kristallitallenteen musiikkiin. Hän päästi katseensa vaeltelemaan karttojen metsissä, jotka hohtivat epäluonnollisesti kylmän metallisen huoneen seinistä. Lopulta hän pysäytti katseensa taas skakdin väsyneisiin kasvoihin.

”Gee… muistahan aiemman keskustelumme tänään?”
”En minä nyt vielä niin vanha ole. Miten niin?”
”Haluaisin pyytää anteeksi sitä, mitä sanoin.”

Gee hämmentyi. ”Miksi ihmeessä? En… en minä ainakaan muista loukkaantuneeni mistään, eli hyvin tehty.”
”Tai siis… kun sanoin sinulle siitä, kuinka turhalta tämä sota tuntuu, ja kuinka emme voi voittaa tätä vain ampumalla jokaista vihollista?” Tawa sanoi hiljaa. ”Sinulle, joka juokset tuolla oman henkesi uhalla kuin kuka tahansa rivisotilas.”
Sähkön toa lämmitteli käsiään tiukasti juomaansa vasten.
”En minä halunnut sanoa, että teet väärin. En haluaisi ikinä tuomita sinua. Olen oikeasti pahoillani.”
Skakdi tuijotti toaa tämän visiirin peittämiin silmiin hetken hämillään, ja sitten heilautti kättään välinpitämättömästi.
”Äh, älä”, hän murahti. ”Saat anteeksi. Etkä sinä väärässä ollut, järkihän tästä lähti jo kauan sitten Etelämantereelle rantalomalle.”

”Etelämantereelle rantalomalle”, Tawa toisti hiljaa. ”Niin. Ehkä sitten kun kaikki on ohi.”
”Liian kuumaa”, skakdi vastasi.
”Liian kuumaa?” Tawa hymähti hiljaa. ”Sinä olet aavikolta!”
”Ja viihdyn oikein hyvin tässä ilmastossa. Olin rehellisesti kuolla Veljeskunnan saarella… siis lämpöön. Enkä niihin kaikkiin muihin asioihin, jotka meinasivat tappaa siellä. Niin kuin valkoinen turaga. Valkoisen turagan keittotaidot. Valkoisen turagan nyrkit. Valkoinen turaga, sanoinko sen jo? Valkoisen turagan viikset. Ja… olihan siellä kai jotain vihollisiakin?”

”Ei, mutta oikeasti”, Tawa vakavoitui, ”Anteeksi vielä. Kun minä katson tuota karttaa”, hän nyökkäsi ruutuja kohti, ”muistan, kuinka paljon sinä teet tämän kaiken eteen joka päivä. Enkä arvosta sitä tarpeeksi usein ääneen.”

”Teen mitä pystyn”, skakdi lausui. ”Ei se ole kovin paljoa, mutta minä yritän.”

”Minä vain”, Tawa huokaisi, ”minä vain toivoisin, ettei sinunkaan tarvisi enää taistella. Että olisi jokin muu keino.”

”Niin”, skakdi sanoi. ”Ainahan sitä saa toivoa.”

He istuivat hetken musiikki ja kahvin lämmin tuoksu seuranaan. Yössä oli pysähtyneisyyttä, jota kumpikaan ei kokenut pystyvänsä muuttamaan ylimääräisillä sanoilla.
Vaikka heistä molemmista tuntui, että puhuttavaa olisi riittänyt vielä tunneiksi. Tunnit kävivät vähiin.

Perkele, Guardian mietti. Kulu hitaammin.

Hän nousi pöydältä ja jakoi Tawan kanssa katseen.
”Aika mennä”, Gee sanoi.

”Niin”, Tawa vastasi. ”Niin sinun kai on.”

”Minä en ole kertonut sinulle jotain, joka varmaan pitäisi, mutta ei ole ollut aikaa. Liittyen Nimdaan. Ja siihen, mitä meidän pitäisi tehdä.”

”Minusta tuntuu aivan samalta”, toa kuiskasi. ”Ja minäkin haluaisin puhua siitä.”

Guardian nyökkäsi. ”En ole puhunut jostain, josta minun pitäisi. Jostain äärimmäisen tärkeästä. En ole ollut aivan rehellinen… lupaan korjata asian kun palaan.”

”Kun palaat”, Tawa toisti.

”Kun palaan.”

Guardian avasi oven ja heilutti kättään hyvästiksi. Toa vastasi liikkeeseen, mutta tämän ilme olisi halunnut pysäyttää hänet siihen pisteeseen.

Ja vaikka hiljaisuus oli palannut yhtä riipivänä ja odottavana, halusi skakdi nyt jälleen vain hidastaa ajan kulkua.


Telakka

Rauhallisempina aikoina ahdas, ikkunaton komero Telakan eteläpuolella oli toiminut alusten istuimien säilytyspaikkana. Nyt sen pimeyttä valaisivat vain kahden messinkisillä tötteröillä kohdistetun valokiven työpisteeseen osoittamat kirkkaat valokiilat.
Harmaanruskea kiitäjälintu hyppi terhakkaana ympyrää väkevästä puusta veistetyn pöydän päällä. Linnun pää kääntyili rauhattomin liikkein, kun se tarkkaili pienillä silmillään vihreitä käsiä, jotka poimivat pöydällä hujan hajan lojuvia työkaluja. Hetken päästä toinen käsistä heilautti sormeaan, ja lintu tiesi pysähtyä. Vihreä käsi tarttui siivekkääseen, ja nosti sen.

Enki ruuvasi kiitäjän pyrstöpuolelle asennetun väripatruunapesän tiukemmin paikoilleen, ja latasi linnun sitten täyteen hopeisena kiiltäviä väripatruunoita. Lintu sirkutti protestiksi, mutta hiljeni päästyään pian irti matoranin varovaisesta otteesta. Kiitäjä pomppi pöydällä vielä hetken, ja pyrähti sitten lepäämään työpöydän reunalla odottavaan avonaiseen häkkiin.

Akaku-kasvoinen matoran nosti kiviseltä lattialta eteensä paksusta parkkinahasta valmistetun laukun, avasi sen, ja poimi sieltä joukon erilaisin varoitusmerkein kirjailtuja lasisia pulloja. Vihreä mies tarkisti, että kaikkien pullojen korkit olivat varmasti tiukasti kiinni, ja laski ne sitten siistiin riviin eteensä. Kiitäjä kurkisti uteliaana häkkinsä ovensuusta, ja matoran läväytti häkin oven oitis kiinni ja lukkoon.

Matoranin katse valui hitaasti yhden pullon etiketistä toiseen. Kuten aina, pulloja oli kuusi. Enkin ei tarvinnut lukea sinisen pullon etikettiä tietääkseen, että se piti sisällään halvaannuttavaa makika-sammakon myrkkyä. Toisen, oranssinkeltaisena hehkuvan pullon tappavan vaarallinen sisältö oli peräisin tuhonkyyn hampaista. Kolmas pullo oli hieman muita pienempi, ja se oli puhallettu violetista lasista. Enki tarttui siihen, avasi korkin, ja haistoi pulloa. Pistävä haju sai matoranin sulkemaan silmänsä ja ravistamaan päätään. Kivikuoriaisen vihollisen huumaava myrkky ei vaikuttanut olevan vielä pilaantunutta. Viides pullo oli kokonaan läpikuultava, ja se oli vielä puolillaan kaukana Metru Nuilla elävän harvinaisen rukoilijasirkan myrkkyä. Ainetta käytettiin toisinaan unilääkkeenä, mutta Enki tunsi sen vaarallisuuden. Oikein käsiteltynä se saattoi pysäyttää kokonaan uhrinsa elintoiminnot.

Lopulta matoranin huomio päätyi pulloista viimeiseen. Aine sen sisällä oli Enkin itsensä valmistama sekoitus, ja osittain siitä syystä se oli myös matoranin suosikki. Verenkiertoon päästessään muutamakin pisara riitti kaatamaan voimakkaimmankin vihollisen, jättäen tämän kuitenkin henkiin kuulustelujen varalta. Myrkyn resepti oli Enkin suuri ylpeys, ja muiden veljeskuntalaisten uteluista huolimatta salaisuus.

Enki tarttui varustevyöllään roikkuvaan nahkakoteloon ja poimi sen sisältä tummasta teräksestä taotut heittoveitsensä. Vihreä soturi puki käsiinsä tummanruskeat suojahanskat, ja poimi yhden pulloista avatakseen sen. Matoran kuitenkin jäi tuijottamaan heijastusta pullon pinnasta, pysähtyi niille sijoilleen ja puhui:
“En tule yleensä yllätetyksi, herra Guardian. Taisin olla ajatuksissani.”
”Niin taisit”, karhea ääni vastasi takaa. ”Kuinka valmis olet?”

Enki ei kääntynyt adminia kohti, vaan jatkoi puuhiaan. Myrkkypullo aukesi, ja matoran kasteli pöydällä maanneen likaisen kangasrätin. Harmaa teräs kiilteli kosteana, kun Enki laittoi ensimmäisen veitsen sivuun.
“Tässä ei mene kauaa”, matoran vastasi. “Enää viimeinen silaus ja voimme lähteä.”

Sininen skakdi marssi lähemmäs. Tämän vääristynyt heijastus kasvoi pitkulaisen myrkkypullon pinnassa. Vartija-kivääri roikkui Guardianin olkapäältä hänen kylkeään vasten. Molemmat skakdin käsistä tahrivat sinisiä kasvoja tummanvihreillä ja mustilla värimaaleilla. Pian hän laski kätensä kasvoiltaan ja kumartui hieman lähemmäs tutkaillakseen omaa kuvajaistaan suurimman pullon pinnasta. Tyytyväisenä tulokseen skakdi pyyhki lopun värin käsivarsiinsa ja pysähtyi hetkeksi tuijottamaan pöydälle ladottuja pulloja.

”Tuhonkyytä, eikö?” Gee osoitti yhtä.
Enki vastasi nyökkäämällä.
”Aika karseaa tavaraa”, skakdi sanoi. ”Pelotti itseänikin livauttaa tuolla täytetty zamor pyssyn rumpuun… Tosin enemmän minua kyllä pelotti se viimeinen.”
Enkin ilme viesti, että matoralainen ei aikoisi kysyä tarkennuksia siitä viimeisestä, joten luonnollisesti Guardian koki asiakseen tarkentaa siitä viimeisestä:

”Merimiinaluodit. En suosittele.”

Matoran poimi uuden pullon ja oli aikeissa siirtyä seuraavan teräaseen pariin. Tarkat keltaiset silmät huomasivat kuitenkin terässä pienen loven, ja vihreä käsi tarttui teroituskiveen. Skakdin puheille matoran hymähti.
“Ei huolta. En välitä luodeista, kuten tiedät. Niistä lähtee… Liikaa ääntä. Minua rauhoittaa ajatus, että viholliseni eivät huomaa, kun osun ensimmäiseen heistä.”
Skakdi nojaili yhdellä kädellä ahtaan varastohuoneen seinään tarkkaillen Enkin kätten työtä.
”Olen ottanut teiltä oppia tuossa”, Guardian nykäisi varustevyöltään pikkuruisen heittoveitsen, ”ja tuplannut näiden pirulaisten määrän.”

Enki riisui toisen suojakäsineistään ja ojensi kätensä Guardiania kohti. Pienen hämmennyksen jälkeen skakdi ymmärsi ojentaa veitsensä matoranille. Enki pyöritteli heittoasetta arvioivan näköisenä sormiensa välissä. Vaikka veitsi oli Guardianille pieni, näytti se silti matoranin sirossa kädessä hieman koomiselta.
Enki heitti veitsen tottuneen näköisesti ilmaan ja otti sen sitten kahvapuolelta kiinni.
“Hyvää tekoa, mutta hieman etupainoinen.”
Matoran ei antanut veistä takaisin, vaan alkoi teroittaa sitä.
Skakdi naurahti. ”Minun pitäisi varmaan tuoda sinulle kaikki omistamani terät. Mitä tulee vielä siihen äänekkyyteen… kuinka paljon olet puhunut pojillesi operaation luonteesta?”

Hetken verran ainoa Guardianin saama vastaus oli hiomakiven tasainen rahina. Sitten Enki nosti veitsen ylemmäs, sulki toisen silmänsä ja arvioi terää katosta roikkuvan valokiven hohdetta vasten. Veitsi ei ollut tarpeeksi vaarallinen, ja matoran jatkoi teroittamista.
“Veljet eivät kysele”, Enki sanoi. “He tietävät kyllä, minne olemme menossa ja mitä olemme tekemässä. Se riittää heille.”
Matoran arvioi työtään vielä uudemman kerran, ja tarjosi asetta sitten takaisin Guardianille.
”Sitten he tietävät kyllä, että operaatiosta, jos Mata Nui suo, tulee teikäläisille poikkeuksellisen äänekäs”, Gee sanoi sujauttaen terän takaisin taskuunsa. ”Asemiin liikkuessa on pakko edetä huomaamatta… mutta paluumatkalle sellainen luksus voi olla liikaa toivottua.”

Kiitäjälintu kolisteli häkkinsä vesiastiaa ja piipitti. Enki vilkaisi linnun suuntaan ja matoranin vihreälle naamiolle levisi varovainen virne.
“Meillä on kyllä tapamme aiheuttaa meteliä, jos tilanne niin vaatii.”
”Joo”, Guardian mutisi vaitonaisena, ”Tedni näytti kyllä oikein hyvin, että sekin hoituu.”

Enki tiesi mistä admin puhui. Matoran saattoi melkein kuulla Lᴇɢɪᴏᴏɴᴀɴ tuhatpäisen äänen mielessään.

”Mikä hänen tilanteensa muuten on?” skakdi kysyi varoen. ”Olen harkinnut, pitäisikö käydä viemässä kukkia tai jotain syötävää, jota ei tarvitse liiemmin pureskella. Tai, no. Ehkei kuitenkaan… niitä… kukkia…”
Enki ei ollut varma oliko hänen tarkoitus naurahtaa, ja matoran yritti hymyillä.
“Tedni arvostaisi varmasti vierailuanne”, Enki puhui ystävästään. “Hänen tilansa on hämmästyttävää vauhtia paranemaan päin. On itsessään jo pieni ihme, että hän selvisi Valkoisen vanhuksen käsittelystä…”
Enki laski taas yhden myrkkykäsittelyn saaneen terän pöydälle ja tarttui veitsistä viimeiseen.
“Eilen hän yritti hoitajien vastusteluista huolimatta kävellä, mutta se ei tietenkään päättynyt hyvin. Voisitte viedä hänelle niitä kahvion tiskillä myytäviä rusinoita. Jostain ihmeen syystä Tedni pitää niistä.”
Ja rusinalahjaa edes Tedni ei onnistuisi käsittämään väärin, Enki ajatteli sanomatta ajatustaan kuitenkaan ääneen.

”Se voisi toimia”, skakdi nyökkäsi mietteliäänä. ”Entäs… Meneur, oliko se? Sama mies, joka näki Ämkoon viimeistä kertaa. Miten hän voi?”

Myrkkyyn kastettu rätti pysähtyi veitsen pinnalle. Enki tuijotti itseään silmiin kostean veitsen välkehtivän pinnan kautta.
“Hän voi hyvin”, matoran vastasi kuivasti pitäen katseensa veitsessä. “Haava on jo umpeutunut.”
Vaikka Guardian ei tuntenut Veljeskunnan nykyistä johtajaa erityisen hyvin, myös hänen oli vaikea olla huomaamatta merkillistä taukoa tämän sanojen välissä. Skakdi kuitenkin päätti olla utelematta aiheesta tarkemmin.

”Hyvä kuulla. Ehkä vähintään lähetän hänellekin terveiseni Figan kautta. Ajat eivät ole kohdelleet väkeänne kovin hellävaraisesti.”
“Se ei liene tarpeen. Hän poistui sairaalasta jo hetki sitten”, Enki vastasi varoen puhumasta liikaa. Matoran ei nauttinut keskustelun suunnasta. Viimeinen veitsi oli onneksi juuri oikeaan aikaan valmis. Enki nousi tuoliltaan ja poimi heittoaseensa yksi kerrallaan vyökoteloonsa.
“Alan olla valmis”, vihreä mies tokaisi ja kääntyi viimein katsomaan adminia kohti. Kuten aina, Enkin vakavien kasvojen ilmettä oli hyvin vaikea kuvailla. Kaksikon katseenvaihto keskeytyi häkissä meuhkaavan kiitäjälinnun ärhäkkääseen sirkutukseen, ja matoran avasi häkin oven. Pieni lintu loikki Enkin kädelle ja siitä olkapäälle. Se nokki le-matoranin olkapanssaria ja alkoi sitten tapittaa Guardiania pienillä silmillään.
”Hyvä”, Guardian sanoi kohentaen kiväärin hihnaa olallaan ja kääntyi komeron matalaa ovea kohti. ”Lienee aika liikkua.”

Aamuöisen telakkahallin hämärään peittyvissä tiloissa valopisteitä oli vain harvoja. Telakan matoranit työskentelivät lentopelien ja aseiden parissa yötä päivää, mutta syksyn edetessä ja pimentyessä olivat konepajojen yöt hiipuneet jatkuvasti hiljaisemmiksi. Pitkän hallin pohjoinen seinä oli auki. Pimeää kiitorataa ja mustaa taivasta vasten hädin tuskin erottuivat tummanvihreän, täysin äänettömän matoralaisjoukon liikuskelevat siluetit. Guardian ja Enki astelivat hiljaisesti kaikuvan hallin kivilattiaa hahmoja kohti.

”Keitä valitsit joukkioon?” Guardian kysyi katsellen tummaa taivasta mietteliäästi. ”Kaikki samat kuin viimeksi, oletan?”
Kysymys sai ilmeen Guardianin rinnalla astelevan matoranin naamiolla mustumaan. Enki olisi tahtonut vain nyökätä vastaukseksi, mutta sanoi kuitenkin:
“Melkein, herra Guardian. Kaikki viime kerrasta selvinneet.”
Skakdi näytti hetken siltä kuin olisi ollut pysähtymässä, mutta jatkoikin kävelyään.

”Erys”, Gee kuiskasi enemmän itselleen. Hän käänsi katseensa Enkiä kohti. ”Aivan, niin. Olen pahoillani.”
Le-matoran ei vastannut. Erys ei ollut ensimmäinen veli, jonka Enki oli menettänyt, ja matoran tiesi, että tuskin viimeinenkään. Vihreä mies oli kovettanut mielensä tällaisten asioiden vuoksi, mutta matoranin kasvoilla käväisi silti häivähdys kaipuuta.

Se ei jäänyt Guardianiltakaan huomaamatta. Kuin käskynä skakdi lopetti kävelemisen keskellä lähes tyhjää hallia, ja Enki teki samoin.

”En tiedä, kuinka tarkoituksella hän heittäytyi sen ammuksen tielle”, skakdi lausui, ”mutta haluaisin silti, että kertoisit veljillesi, että kukaan ei tule käskemään heitä sellaiseen. Kenelläkään ei ole oikeutta vaatia heiltä sellaista.”
Kiitäjälintu venytteli siipiään matoranin olalla kuin harkiten lentoonlähtöä. Enki tarttui siivekkääseen rahiin oikealla kädellään, ja avasi vasemmalla vyötäisillään roikkuvan tyhjän vyökotelon. Lintu ei tehnyt vastarintaa vaan sujahti kiltisti piiloon matoranin vyölle.

“Erys toimi kuten parhaaksi näki”, Enki murahti. “Kuten me kaikki.”

”Kunnioitan lopun elämääni sitä, mitä hän teki”, skakdi nyökkäsi hiljaa. ”Mutta en halua enää nähdä sellaista.”

Vihreän akakun uumenista tuijottava keltainen katse oli hiljaisen ymmärtäväinen. Enki ei vastannut. Matoranin huulet eivät edes liikahtaneet.
Silloin Guardian pysähtyi hetkeksi miettimään, minkälaisen suuren kivun läpi Enki ja muut veljeskuntalaiset olivat astuneet. Sitä ei vaikeasti järkkyviltä kasvoilta helposti lukenut.
Koti, mestari, ystäviä. Allianssi oli vienyt monilta paljon, mutta harvoilta niin paljoa kuin metsän hiljaiselta kansalta. Moni linnakkeessa harkitsi kostoon tarttumista, mutta veljeskuntalaisilla harkinta oli jo kauan sitten astunut pois kuviosta.

Ja skakdin oli hyvin vaikea tuomita heitä siitä.

”Jatketaan”, Guardian sanoi. ”Meidän täytyy olla liikkeellä ennen ensimmäistä päivänsädettä.”
”Kyllä, admin.”

Kun he alkoivat erottaa hallin suulla liikuskelevien matoralaisten sydänvalot ja silmät, siirtyivät nämä äänettömästi rivistöön. Parinkymmenen veljeskuntalaisen joukkio hyytyi odottamaan komentajiaan katseet kiiluen pimeässä kuin lepattavien kynttilöiden rivistö.
Ja pohjoisesta, muurien takaa erottui ylemmällä maastossa olevaa tummaa puustoa, joka kätkisi taakseen kohta salaisia suunnitelmia jonkin suuren kohtaloksi.

Ennen kuin he saapuivat metsän miesten luo, avasi Guardian vielä kerran suunsa.

”Enki… tiedätkö, mitä tarkoittaa aggression arkkitehtuuri?”
”Termi ei ole tuttu, herra Guardian.”

”Minulle siitä puhui lähinnä aika hirveä paskiainen”, Guardian sanoi kohentaen kiväärin hihnaa olkapäällään, ”mutta, hävettää lähes myöntää, hänellä oli pointti.”


”Sota, nuorukaiseni, on arkkitehtuuria.

Pohjapiirustuksia rakennelmalle, joka tuhoaa ja tappaa.
Mitä olisi rakennus ilman piirustuksia? Mihin kivenhakkaajat tietäisivät laskea vankat perustuksensa?

Ja mitäpä olisi palatsi ilman perustuksia? Jos haluan rakentaa vuosituhansia seisovan palatsin, voinko vain tuoda sen kaukomailta paikalleen?

Ei, sillä maasto on petollinen. Luonto on petollinen. Uljaskin palatsi kaatuu ja sirpaloituu vain pölyksi, jos sitä ei valeta tiukasti kiinni maastoon, jonka sen ruhtinas on sille valinnut.

Ja jos sota on arkkitehtuuria ja rakentamista, mitä ovat perustukset, nuorukainen?

Perustuksinani toimii tuhat pientä veitseniskua. Jokainen niistä on kuin yksittäinen kivi, mutta yhdessä ne ovat järkkymättömiä.

Eikä viholliseni ehdi edes huomata ennen kuin hän on jo vuotanut kuiviin.”

Varjottu,
Odinalla, kuusi vuotta ennen suurta metrulaista sotaa

Sota on hornaa

Snowman kiipesi kierreportaita Telakan ilmanlaivanvarustamo-pajakompleksin pohjoisosasta törröttävän tornin huipulla sijaitsevaa strategiahuonetta kohti. Ystävällinen ja puolituttu mekaanikkomatoran oli neuvonut paikan päämiehen löytyvän tällä hetkellä juurikin sieltä; Keltaisen miehen toimistosta ja lempipajoista lumiukko oli saanut käydä etsimässä turhaan. Snowie kantoi molemmissa lumikourissaan isoa inkivääriolutkolpakkoa. Olihan sitä pakko nauttia niin kauan kun sitä oli vielä kaupoissa. Tulijuurikupin tekemisestä oli sovittu, mutta kun Tongulle oli ilmaantunut yllättäviä työkiireitä, lumiukko oli päättänyt, että tuopit tulisi kipata Telakan miellyttävässä ympäristössä. Virkistys olisi takuulla maistunut vastahankaisen höyrymoottorin kanssa painineelle jätille. Nyt näytti kuitenkin olevan kyse erilaisista hommista.

Ylhäällä Snowie laski inkiväärikupposet porrastasanteelle ja koputti oveen. “Sisään”, kuului Tongun tuttu matala ääni, mutta siitä ei selvästikään paistanut se tyytyväisyys, mikä jätin äänessä oli havaittavissa muutaman tunnin konehuolto-operaation jälkeen. Inkivääriolut luultavasti auttaisi, joten möykkymies nosti tuopit ja astui sisään. Yhden punaisen tötterösilmän sijasta häntä tuijottikin monen moni silmäpari, joista osa oli hyvinkin tuttuja, osa tuntemattomampia.

Huone oli sama kuin se, jossa joskus toista kuukautta sitten oli pidetty edellinen sotatilannekatsaus. Nyt huone oli kuitenkin huomattavasti täydempi. Iso mahonkinen karttapöytä oli siirretty lähemmäksi peräseinää, jolle vanha piirtoheitin heijasti ylimääräisiä asiakirjoja. Kokous ei kuitenkaan ollut vielä alkanut. Telakan kakkosmies Tehmut järjesteli vielä papereita, ja Keetongun luottomiehet Ternok ja Ontor asettelivat karttapöydälle Walsinatsin veistelemiä puupienoismalleja, jotka kuvasivat kummankin puolen sotavoimia. Ennen Walsinatsin mallit olivat olleet liian groteskeja virallisiin tilaisuuksiin, mutta oli myönnettävä, että poika oli kehittynyt. Toisaalta myös maailma oli osoittautunut luultua groteskimmaksi.

Itse kyklooppi istui nojatuolissa pöydän ja seinän välissä ja nojasi raskaasti rystysillään silmänsä alla olevaan ulokkeeseen, jota nyt ehkä leuaksikin saattoi kutsua. Tongu oli jotenkin happaman näköinen.

“Hip hei”, tämä kuitenkin murahti. “Mitä mies? Meillä on tässä sotakokous alkamassa.”

“Tässä on tätä tulijuomaa, kun taisimme sopia kupin tekemisestä…” lumiukko sopersi epävarmana, “Vaikka taitaa kyllä olla epäkohteliasta juoda näitä kun muilla ei ole mitään.”

“Hmm, ehkä. Mutta tässä maailmassa taitaa olla isompiakin syntejä. Käy nyt istumaan jonnekin kun kerran tulit paikalle. Vaikka pelkään kyllä vähän ettei tästä tule mikään kevyt juttutuokio.”

“Juu no joo. Kylmänähän nämä kannattaa juoda”, Snowie totesi, toi toisen kolpakon Tongulle ja askelsi vikkelästi pitkälle tupapenkille, jonka päätyyn kaikkien tuntema klaanilassankari Suga teki tilaa. Samalle tuolille ei sentään tarvinnut istua. Snowiella olikin huomattavasti Kepeä enemmän massaa.

Penkillä Sugan kanssa istuivat myös toat Troopperi ja Iniko, jotka olivat jo aiemmin osoittaneet kiinnostusta sotimisen strategisempaan puoleen. Tuoleilla toisaalla istui tuttu poliisimies, Nui-Koron siniviittojen mainio ylikomisario Harkel muikeat viiksensä ja Suurkylän valtuutettu seuranaan. Hieman sivummalla istui haaleaa, rukoustekstein koristelua pakaria kasvoillaan pitävä vanha athisti ja vihreä akakukasvoinen matoran, joka oli ilmeisesti veljeskuntalaisia. Tarkemmin mietittyään Snowie tunnisti le-matoralaisen samaksi, joka oli ollut mukana pelastamassa häntä, Ämkoota ja tapiiria sukellusveneeltä lähellä sitä pientä viidakkosaarta. Nimi oli Enki, lumimies sai kaivettua muistinsa syövereistä. Tuttuja olivat myös Ko-Huna-Koron Turaga Uhrak ja muutama muu pohjoisen päällikko, jotka olivat tulleet Klaanin turviin Ma-Wetin tunneleja pitkin.

Huoneen takaseinään vähäisen istumapaikkatilan vuoksi oli pultattu väljä varastohylly, jossa istuskeli jalkojaan heilutellen tusinan verran Laivaston matoreneja. Onu-matoranien määrä oli keskiarvoista suurempi, mutta viime aikoina mukaan oli värvätty myös useita muiden heimojen edustajia. Näistä lumies tunnisti punaisen mekaanikko Garsonin ja po-matoralaisen Brytan. Tongun luotetuimpiin kuuluvat Tehmut, Ternok ja Ontor olivat pomonsa seurassa pöydän ympärillä. Likellä istui myös Guardian, joka tervehti saapunutta lumiukkoa kevyesti kättä heilauttaen. Snowie ei voinut olla hymyilemättä varoen – kaikista sotkuista huolimatta häneen taidettiin luottaa tarpeeksi jäsenenä. Hyvä että tulijuurikuriirina jos ei muuten.

Osa vieraammista ulkopaikkakuntalaismatoralaisista kyllä katsoi hänen mössöön olemukseensa pitkän tovin. Pohjoisen poronsarvipäät ja etelän vanha athisti tuntuivat arvioivan tulijaa katseillaan ennen kuin päättivät, että olivat varmasti nähneet näiden muurien sisällä kummallisempiakin otuksia. Taatusti. Jossain.
“Joten…” lumimies puheli häntä tuijottavalle joukolle. “Mikä meininki? Tai siis, tilanne?”

“Huono”, Tongu totesi. “Hyvin huono. Ei liene tarvetta syvemmille selityksille. Kaikki paikallaolijat tietävät, miksi olemme täällä.”

Kyklooppi nousi seisomaan ja iski tiskin takaa karttapöydän viidakkosaarta esittävään kohtaan kolmisylinteristä ilmalaivaa esittävän punaisen pienoismallin, jonka kärki oli suunnattu kohti Klaanin kaupunkia.

“Olimme valmiita siihen, että pohjoisesta tulee tupaan tuhatmäärin jalkaväkeä ja panssarivaunuja. Tiesimme, että lähimerillä partio sota-aluksia, joille laajamittainen pommitus ei ole ongelma. Mutta yhdessä asiassa olimme turhan toivon varassa.

Me luulimme, että meillä on tämän saaren ilmaherruus.

No, ei siltä näytä.”

Snowie ei voinut olla vilkaisematta Enkin suuntaan. Lumimies itse ei ollut puhunut kenellekään Veljeskuntalaiselle saaren palon jälkeen. Viiltävän heittoveitsen lailla singottu katse metsäläisten uuden johtajan akakusta sai lumimiehen kuitenkin katsomaan poispäin.

“Entä kaikki muut kerrat?” Troopperi kysyi. Tulen henki nojautui puupöytään ja tarkasteli lähitienoiden karttaa. “Jos ötököillä on niin iso lennosto, miksi olemme lyöneet ne kaikkina muina kertoina?”

“Ei Roadaakaan päivässä rakennettu”, Tehmut puuttui keskusteluun, “Asiantuntija-arviomme -ja ihan maalaisjärjenkin- mukaan kyseisen napalmimäärän varustaminen ei käy hetkessä. Vihollisemme ilmavoimat ovat valmistelleen tätä kyseistä tapausta pitkään. Torakat tuskin ostavat räjähteitään Xialta tai muilta asejäteiltä, vaan luultavasti syntetisoivat ne itse. Meillä lienee hengähdystauko ennen seuraavaa iskua, mutta pahoin pelkään, että kerran kun vihollisemme ovat todenneet projektinsa toimivuuden, seuraavaa paloa ei tarvitse odotella niin kauaa.”

“Pistää miettimään…” Iniko tuumi. “Saaren maaperä puhuu minulle ja vastaa kun kysyn. Mitä ne oikein kaivavat maastamme tuliseksi lopuksemme? Mitä tiedämme torakoiden teknologian tasosta tai edes imperiumin laajuudesta?”

“On niitä ainakin ympäri välisaaria…” Snowien ajatukset palasivat taas epäonniseen seikkailuunsa Ämkoon kanssa.

“No. Nyt niiden valtakunta kattaa meidän saaremme pohjoispuolen lisäksi myös tuhkakasan selustassamme”, Tongu miltei parkaisi, “tämä on toivotonta! Meidän aluksemme ovat kulkupelejä, ajoneuvoja mitä lie, pyssyillä varustettuja… Mutta nuo torakoiden helvetinkoneet, ne ovat vain aseita jotka lentävät…”

“Niin, vaikuttaa siltä, että nazorakien ilmalaivoissa on vanhanmalliset kaasusäiliöt, jotka poistavat nostomoottorien tarpeen… Tämä tietenkin vähentää huomattavasti moottori- ja konetehon tarvetta ja mahdollistaa paljon meitä suuremman panostuksen asejärjestelmiin”, Tehmut luki paperia tarkkaillen.

Iniko siristi vihreitä silmiään ja loi merkitsevän katseen Tehmutiin. “Se myös… mahdollistaa asioita, eikö?”

“Kyllä kyllä, pohjoisesta tuomanne tiedot antavat meille vähän toivoa ennakoivaan ensi-iskuun. Näiden… tuoreiden tapahtumien valossa kuitenkin näyttää siltä, että vihollisemme ottavat ilmavoimansa huomattavasti vakavammin kuin aikaisemmin. ‘Tulikärpäsessä’ lienee myös puolustukseen soveltuvaa teknologiaa.”

“Pitää siis toimia nopeasti, tulinuolta vetysäiliöön ja toivoa parasta”, Troopperi totesi ykskantaan.

“Vaikka saisimme tämän ‘Tulikärpäsen’ tuhottua, niin torakoilla on nyt selvästi mahdollisuus asentaa tuhotekniikkansa muihinkin aluksiin! Meillä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi kalustoa suojata Klaania ja täyteenahdettua kaupunkia”, Keetongun oli sanottava, “Vaikka se ei nyt tietenkään tarkoita, ettei meidän pitäisi yrittää… En vain tiedä, riittääkö se.”

“Eikö Kepen asentama Hau-generaattori kuitenkin suojaa meitä napalmilta taivaista? Kuulin, että hän vahvisti sitä hiljattain”, Suga sanoi.

“Se pitää suojassaan vain linnoitusta, enkä usko, että saamme kaikkea kaupungin väkimäärää sen alle. Ennen evakoimista se olisi voinutkin onnistua. Mutta vaikka jäisimmekin henkiin, ei linnoituksesta olisi kovin paljon iloa, jos se olisi keskellä palanutta kylää ja tuhkapeltoja”, Tehmut totesi iskien taas pöytään kylmiä faktoja.

“Joo just”, Tongu murahti. “Niin. Turha kierrellä. Aseveljet, ystävät, ystävien ystävät. Minä en aio katsoa vierestä, kun minun poikaseni poltetaan, tai ammutaan, tai otetaan sotavangiksi. En aio myöskään katsoa vastaan taistellen kun… kaikki teidät lahdataan millä torakoiden tuomionkojeella tahansa. Minulla on… kokemusta kotisaarista, jotka viheliäs hyönteisarmeija syö kaiken polttaen, ja vaikka en voi sanoa olleeni silloin tarpeeksi vanha muistamaan tarkasti, niin olen paennut Tahtorakilla pois varmasta tuhosta ja hävityksestä. Ja palkkioksi sai vuosikauden rauhan, seikkailuja ja ystäviä. Ja nyt näyttää siltä, että torakat haluavat viedä meiltä maamme, rauhamme ja henkemme. Niistä ensimmäinen on karvas mutta siedettävä hinta kahdesta muusta.

Minusta meidän tulisi evakoitua.”

Jätin puheenvuoro sai huoneen räjähtämään puheeksi ja pulputukseksi, jota ei tarkkakorvainenkaan otteeseensa enää saanut. Itse kukin yritti saada vastalauseensa tai kannanottonsa läpi, ja rauhallinen kokoustila koki turboahdetun muodonmuutoksen huutokaupaksi. Kauppatavarana oli oma henki, hintana koti, omaisuus ja ylpeys, ja joillekin vanhoista valtaapitävistä oli viimeinen selvästi kallisarvoisin aarre.

”Okei, okei”, sininen admin jyrähti yhtäkkiä, ”Kiva, että teillä kaikilla on asiaa, mutta otetaanko yksi kerrallaan? Ei luovuta rauhasta ennen kuin olemme edes päättäneet, luovummeko maistamme. Ja jos tämä kokous ei aio mennä mihinkään järkevissä ajoin, ajattelin tehdä torakoiden työn niiden puolesta ja kuolla vanhuuteen. Aloitetaanko niistä, jotka eivät kailottaneet kantaansa äsken kovaan ääneen?”

Hiljaista hyväksyvää mutinaa nousi äänekkäimmistä kuin savua kytevistä kekäleistä. Skakdi suuntasi kouran osoittamaan ensimmäisenä Veljeskunnan edustajaa.

”Enki”, hän lausui rauhallisesti le-matoralaiselle, ”mitä olet mieltä?”

”Veljeskunnan koti on jo poissa”, pieni vihreä soturi murahti. ”Jäljellä on vain sota.”
Entisen viidakon entisen asukin mielipiteisiin ei uskaltanut kukaan puuttua. Pienen matoralaisen silmät paloivat samaa tulta, joka oli syönyt tuhatvuotisen viidakon, mutta tämän ääni oli vivahteeton kuin hänen sanansa olisivat kummuneet jostain aivan muualta.

”Veljeskunta ei astu Bio-Klaanin tielle, jos Bio-Klaani jättää sodan taaksensa.”

Enkin sanojen kylmyys hyysi koko kokoustilaa. Mutta niiden tielle ei heillä tuntunut olevan syytä astua. Jos metsän pikku soturit janosivat kostoa, ei kenelläkään ollut oikeutta sitä estää.

Enkin vieressä istuva vanha athisti otti kohteliaasti vastaan seuraavan puheenvuoron.
”Pyhän Äitimme puolesta voin sanoa vain, että ottivat Bio-Klaani ja sinisen ussalin kansat sitten minkä suunnan tahansa, olemme tukenanne. Ja jos lopulta päädytte jättämään kotinne, on seurakuntamme suurimmista mielentaitajista varmasti apua. Emme voi pommeja tahtoomme taivuttaa… mutta ehkä niiden sotilaiden tahtoa, jotka tulta teitä kohti suuntaavat.”

Guardian nyökkäsi Oraakkelin kannalle. Hän kääntyi Pohjoiskairan asukkien suuntaan.

”Jätimme kotimme jo kertaalleen”, Tahtorakin askelman turaga Kurmana lausui. ”Ja teemme sen uudelleen, jos voimme siten pelastaa elämäntapamme. Mutta saavuimme vasta: väkeni tarvitsee aikaa levätä.”
”Aikaa…” Ko-Huna-Koron turaga Uhrak köhisi. ”Minulta jäi paistos liedelle kun lähdimme.”

Kiire ei tuntunut Klaanissa vielä – mutta tunnelma oli sitäkin ahdistavampi.
”En tiedä…” Snowie mutisi. ”Eikun, olisiko minun pitänyt viitata?”
”Jatka vain”, sininen admin rohkaisi.
”Niin… Mitä nyt olen kierrellyt kaduilla ja linnassa ja telttakylässä ja kahviossa… Minä luulen, että tämä odottelu alkaa olla monille liikaa. Me vain istumme ja odotamme. En varmasti ole ainoa, joka luulee joskus kuulevansa tuhansien torakoiden jalkojen töminän pohjoisesta ihan vain, koska sitähän me odotamme, eikö? Se ei tee hyvää, öh, sielulle.”

Lumimies vastasi levottomasti pöydän ääreen kokoontuneen neuvoston katseisiin.
”Mutta mitäpä minä tietäisin. Jos vaikka keitän meille teetä?” lumimies ehdotti nopeasti. ”Ja kahvia”, hän vielä lisäsi.

”Keitä ihmeessä, tästä voi tulla pitkä ilta”, Guardian totesi rennosti ja kalasteli katseellaan seuraavaa puhujaa. Sen hän löysi taas massavasta keltaisesta jättiläisestä.
”Tongu, jatka.”

“Emme me nyt soutamaan olisi lähdössä, arvon kylänvanhimmat”, Tongu osoitti sanansa Uhrakille ja Kurmanalle. Jätti oli selvästi helpottunut saatuaan sanottua sanottavansa. “Meillä on kyllä isoja ilmalaivoja, voisimme saada ne ilmaan muutamassa päivässä, ja sitten pitäisi vain istua ja odottaa että löydämme paikan jonne jäädä. Vuosien saatossa olemme saaneet paljon ystäviä, etelään voisimme mennä, ehkä titaanien kuningaskuntiin tai jonnekkin Kristallisaarten taakse. Kauppasuhteet toisivat mahdollisuuksia, meidät tunnetaan siellä muttei vihata, ja voisimme pysyä tarpeeksi kaukana Odinan ja Destralin vaikutuspiiristä.”

”Mutta Tongu hyvä”, Troopperi sanoi seuraavaksi, ”onko todella jo aika pakata kamppeet ja juosta pakoon? Olen asunut tällä saarella niin pitkään kuin muistan, ja samonnut nuo metsät läpikotaisin. Tämä on minun saareni – meidän saaremme. Jos jätämme taistelun kesken, myönnämme että torakat olivat oikeassa.”

“Olen periaattessa samaa mieltä enkä halua lähteä”, puuttui puheeseen Ternok, yksi Tongun luotetuimmista alaisista, “Mutta voipi olla, ettei meillä ole täällä kohta metsiä missä samoilla.”

”Jos ne haluaisivat vain polttaa kaiken, eivätkö ne olisi tehneet sen jo?” Troopperi iski ja nostatti joistakin hyväksyviä nyökkäyksiä. ”Selvästi ne haluavat valloittaa saaren, eivät tuhota.”

“Joo, ja minä kuulin, että ne typerykset yrittivät oikeasti kasvattaa metsää Kaya-Wahiin!” sanoi eräs po-matoran laivastolaisen piippuhyllyltä.

Vastaukseksi hän sai yleisen naurunpurskahduksen, joka kuitenkin päättyi pian.
”Torakat puuhaavat omiaan, mutta entä muut Allianssin jäsenet?” Nui-Koron valtuutettu esitti. ”Olemme saaneet elää pitkään rauhassa, mutta taistelu saaresta on jatkunut jo iäisyydet zyglakeja vastaan – olkoonkin, että avoimen sodan ja pommitusten sijaan olemmekin kärsineet perinteisesti lähinnä kadonneista kalastajista ja tärvellyistä pelloista.”

Hänen vieressään istuva ylikomisario Harkel nyökkäsi viikset väpättäen. ”Joku liima niitäkin pitää yhdessä. Vaikka skakdit olisivatkin mukana vain rahan takia, tiedämme varmaksi, että zyglakit haluavat asua saarella sodan jälkeenkin.”
Snowie hääräili pannujen parissa mutta rohkeni puuttumaan taas keskusteluun: ”Eräs vanha ystäväni Lehu-Korosta väitti kivenkovaan, että vanha kansa oli tehnyt kala-apajasopimuksen liskoheimojen kanssa. Jotta kaipa nuokin tahtovat vain elää elämiään, vaikka… no, pahaa verta olisikin välillämme.”
”Pointti huomioitu”, keskustelua johtava Guardian hyväksyi. ”Allianssin eri tahoilla on oltava jossain määrin yhteensovitettavat päämäärät – saaren täystuhoon he eivät tähtää.”

“Mutta zyglakien sotaonni ei ole ollut kummoinen, eikö? Minä en tiedä yhtään mistä siinä niiden sissi-iskun tapauksessa oli kyse, mutta vähän siltä vaikuttaa, etteivät liskot siirry voitosta voittoon skakdien ja torakoiden rinnalla”, Iniko huomioi asiaa mietittyään. ”Kenellä on kattavimmat raportit käymistämme taisteluista?”

Admin raapi leukaansa. ”Same on yrittänyt pitää kirjanpitoa yllä, mutta se on jäänyt vähän sivuprojektiksi. Tongu, luulisin, että kalustoraportaasinne antavat meille täsmällisintä tietoa.”

Keltainen jättiläinen katsahti Tehmutia, joka ymmärsi vinkin. Hän iski eteensä pöydälle paperipinon, jossa kerrottiin Telakan alusten uusimistarpeista ja -syistä.
”Olemme menettäneet useamman aluksen torakoille ja pari skakdeille. Zyglakeista ei ole mainintaakaan.”
”Liskosoturit eivät taistele ampuma-asein”, Suga huomautti. ”Mutta pistää kyllä miettimään… Muistaako kukaan, milloin olemme viimeksi kuulleet mitään zyglakeista? Alkuviikkoina raportteja kohtaamisista suolla oli runsaasti.”

“Hildemarin harhautustehtävä sai vastaansa pelkkiä torakoita ja Gaggulabion moottorisoidun palkkasoturiväen. Se on varsinkin outoa, koska he seilasivat keskellä vetistä suota ja skakdit ajoivat moottoripyörillä. Kyse voi tietenkin olla harhautuksesta, mutta en usko, että Gaggulabio olisi niin hienovarainen… Jos suo-osasto on siirtynyt skakdeille, niin jokin on kyllä pielessä zyglakien rintamalinjojen suhteen”, Iniko kertoi. Hän oli ollut mukana partiossa, joka oli mönkinyt vihollisrintaman takana Hildemarin harhautuksen avustamana.

”Jatketaan zyglakien silmälläpitämistä”, Guardian vastasi. ”Kenellä oli seuraavaksi asiaa?”

“Entä etelän kylät? He varmasti ovat nähneet savun ja kuulleet kumun. Esimerkiksi Ruki-Koro on paljon lähempänä viidakkosaarta kuin me. Luulisi, että he lähettävät jonkun valtuuskunnan neuvottelemaan asiasta”, Nui-Koron valtuutettu sanoi ottaen uuden näkökulman aiheeseen.
”Olen kuullut siltä suunnalta aika ristiriitaisia juttuja”, Snowie kertoili tarjoillessaan kokouksen väelle kuumaa juomaa. ”Juuri Ruki-Korossa vastustetaan kamojen pakkaamista ja lähtöä kuulemma tosi hanakasti, mutta Han-Korolaisia on jo telttoineen täällä.”
“Ruki-Koron pormestari on melko… karismaattinen tapaus. Voi olla, että hän ei ole ensimmäisenä anomassa apua täältä, vaan ehkä enemmänkin syyttämässä siitä, että olette tuoneet sodan varjon kylänsä ylle. Toisaalta hekin tarvitsevat ostajia kaloilleen, elleivät sitten tee hämäriä sopimuksia palkkasoturiskakdien kanssa”, valtuutettu sanoi esittäen myös paikallistason tuntemustaan.
“Juuri kalastushommiensa takia rukikorolaiset eivät takuulla kannata saaren jättämistä. Elinkeinonsa on heille pohja, jolle he ovat elämänsä rakentaneet, vieläkin kovemmin kuin me pohjoisessa, vaikka toki maitamme rakastamme. Porot pakataan tokaksi, jos vanhat jäkälämaat kuihtuvat, mutta kala-apajat, niitä ei voi siirtää sotien tieltä”, vaitonaisena istunut Tahtorakin Askelman ga-turaga Kurmana sanoi. Muut pohjoisen päälikkot nyökkäilivät hyväksyvästi.
”Ja mehiläisetkin mahtuvat ruumaan.”
Sille huomiolle ei juuri kukaan nyökkäillyt hyväksyvästi.

Guardian odotti hetken lisää huomioita. Hän vilkuili pitkään ympäri sotahuonetta, eikä nähnyt innokkaita mielipiteitä taikka helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Lopulta päätös jäisi hänelle.
Tämä on altaan syvä pää. Sinä pidät meitä kaikkia pinnalla.

Sininen kyklooppi kääntyi kohti keltaista. ”Tongu. Voitko olla varma, että ilma-aluksissa on tilaa koko kaupungin asukeille? Ja saammeko pelastuksemme välineet pysymään ilmassa, jos niiden lastina on lähes koko saaren älykäs ja epävihamielinen elämä?”

“Uskon niin. Ihan oikeasti, tämä ei ole mikään nopea päähänpisto. Minä laskin. Laskin kantavuuden, vetävyyden, pistin pojat hakemaan kaupungintalolta tilastot väkimääristä. Olemme lentäneet näitä aluksia vuosikymmeniä, ja minä olen suunnitellut ne pitkälti itse. Tahtorakia ei ole pidetty ilmassa yli puoleen vuoteen kauppasaarron takia, mutta se lentää kyllä, ja Hydraulinen Vapaus voi sekin kuljettaa satoja, ellei jopa tuhansia. Joutuisimme tietenkin jättämään suurimman osan maallisesta omaisuudesta taakse, mutta sehän nyt on päivänselvää”, jättiläinen selitti Tehmutin latoessa piirrustuksia piirtoheittimeen. Laivaston suuret alukset eivät olleet mitään höyhenluokan hupijahteja. Ne oltiin suunniteltu kuukausia kestäviin kauppamatkoihin.
Skakdi nojaili nyrkkiinsä ja katseli massiivisten alusten poikkileikkauksia ja kantolaskelmia hiljaisena.
”Tongu, olet vanha ystävä ja luotan sinuun… mutta en halua astua hautaan miehenä, joka tuomitsee koko kaupungin kuolemaan. Uskon kyllä, että saisimme kaiken kansan noihin aluksiin, mutta en siihen, että kukaan astuisi niistä enää pois. Jos pakkaannumme sopivasti samaan paikkaan, Rautasiiven täytyy ampua vain enää kahdesti. Yksi laidallinen Tahtorakiin, yksi Vapauteen.”

Skakdin lausunto aiheutti kohahduksia, mutta sanoja ei liiemmin päässyt kenestäkään.

”Jos rauhanomainen päätös olisi vaihtoehto”, Guardian sanoi vielä, ”olisimme ottaneet sen vastaan jo aiemmin. Mutta ykkösmies on luvannut Imperiumille sodan, enkä usko että hän aikoo rikkoa sitä lupausta.”

“Tokihan meillä on etu, ilma-aluksia laivoja vastaan…” Tongu sopersi vielä yhden silmän katse tiukasti papereissa, vaikka hän tiesi jo, että kokous oli päätöksensä tehnyt.
Gee-mies nousi tuoliltaan ja asteli keltaisen jätin vierelle. Vain melankolisen katseen tämän kanssa jakaen skakdi taputti valtaisan kykloopin suurta olkapäätä.
”Olen pahoillani, että paattimme eivät lennä optimismilla”, Guardian sanoi. ”Sinun omallasi niiden ei koskaan tarvisi laskeutua.”

Tongu tuijotti lattiaan. “Mutta voitammeko me tämän asein?” hän sanoi syvällä äänellään ja nosti katseensa johtomieheensä. “Ja jos emme voita, niin mitä sitten tapahtuu?”
”En tohdi edes kuvitella”, skakdi sanoi pudistaen päätään. ”Enkä tahdo katkaista siipiä rauhankyyhkyltä. Jos se yhtään auttaa, sen päätöksen vastuu siirtyy pois sinun olkapäiltäsi. Vaikka niille voisikin laskea puolet Telakan aluksista.”
Guardian kääntyi kohti kokousväkeä, ja puhui nyt kuuluvammin.

”001 pelleineen teki selväksi, että meillä ei ole hyviä vaihtoehtoja jäljellä. Polku, jota tästä eteenpäin astumme risteää vain joko kuolemaan tai voittoon. Eikä minulla ole aikomustakaan valita ensimmäistä. Jos joku näiden muurien kansoista haluaa edelleen jättää saaren… en voi kuin toivottaa onnea. Mutta Bio-Klaanin Laivaston aluksista ei katakombeja tehdä!”

“Meidän tulisi ainakin ottaa strateginen hyöty irti niistä menetyksistä, jota viidakkosaari koki”, Harkel sanoi nyökäten kunnioittavasti adminin puheelle, “Taivaalta tulee tulta. Me vastaamme vedellä. Näyttää siltä, että tämä on viimeinen rintama, josta on mahdoton perääntyä tuumaakaan. Vahvistakaamme siis Bio-Klaani linnoitukseksi, jota maailma ei ole kuunaan nähnyt!”

Guardian nyökkäsi syvään Suurkylän herrasmiehen puheenvuorolle.
”Samaa mieltä noiden rikkaiden ja rotevien viiksien kanssa! En usko kostoon tai siihen, että siitä voisi seurata mitään hyvää… mutta tuomarina uskon oikeuteen. Ja jos Tulikärpänen aikoo sytyttää Välisaarten isoimman nuotion”, hän piti tauon ja antoi katseensa kulkea jokaisen kokouslaisen läpi.

”… niin saa hirviöpaatti minun puolestani luvan grillaantua omassa liekissään.”

Myöhemmin
Tongun paja

Niinhän siinä sitten kävi.

Kokouksen päätös ei ollut yllättävä.

Moukari rämähti teräslevyyn. Kipinät halkoivat ilmaa. Hiki virtaili. Ahjot saivat keltaisen jättiläisen kuoren hohtamaan kirkkaan oranssina.

Ehdotus oli ollut pakko tehdä. Asiasta vaikenemista jätti ei olisi antanut itselleen anteeksi. Tässä sodassa ei ollut tilaa jääräpäisyydelle.

Kuprut suoristuivat. Eihän Tongu Kapuran veroinen seppä ollut, mutta takoja oli kaukana ja joskus hehkuvan teräksen muovaaminen oli ainoa oikea tapa. Ja ainakin kykloopin käsissä moukari heilui tehokkaammin.

Päätökset oli tehty. Keskustelut oli käyty. Asiat olivat loppuu käsiteltyjä.

Jäljellä oli vain Työ.

Teräslevy ei ollut tasainen eivätkä sen reunat edes olleet suoria. Eipä siinä, epätasainen pinta vain pienensi ilmanvastusta. Siinä oli yksi pieni asia, jota vihollisten liikkeet ja keksinnöt eivät saisi muutettua. Jätti laski vasaransa alasinta vasten, tarttui raskailla nahkakintailla levyyn ja upotti sen syvälle kylmään veteen. Puhdistava höyry täytti huoneen, jota ahjon tuli valaisi sameana.

Kuin saunassa.

Sumun keskellä, silmiltä näkymättömissä, keltaisista jättiläisistä viimeinen hymyili.

Ovi naksahti auki. Se kuitenkin suljettiin heti.

Tongu nosti levyn jäähdytysastiasta ja asetti sen telineeseen. Jäähtyvä teräs napsahteli kipakasti. Jätti käveli pajan laidalle, käänsi kammesta räppänät auki ja pyöritteli sitten kinttaillaan kuumaa venttiiliä, kunnes räppänöiden potkurit alkoivat imemään höyryä iltataivaalle. Keetongu avasi oven ja ta-matoran astui sisään kantaen sylissään puolipallon muotoista lasikupua, joka huurtui heti.

“Kiitoksia, pomo”, Garson sanoi ja ojensi kuvun Tongulle, joka pyöritteli sitä sormiensa välissä. Se oli puolisen metriä halkaisijaltaan ja helisi kun sitä napautti.

“Uskomaton. Ei mitään saumoja”, hän sanoi, kaivoi taontaessunsa taskusta öljyisen rätin ja kiillotti lasin.

“Pohjoisen lasinpuhaltajat ovat tosiaan taitavia. Testiemme mukaan tämä kestää helposti torakoiden zamor-ammukset”, ta-matoran kertoi.

Keetongu otti esiin pienen jakoavaimen ja löi lasikupua. Työkalu värähteli ja päästi zinnng-äänen. Se resonoi vesikattiloissa, alasimessa ja muissa metalliesineissä ympäri huonetta.

“Mainiota, kelpo miehiä, ja naisia. Tarvitsemme näitä nyt alkuun neljä, ja yhden isomman ja laakeamman. Vaikka uskon kyllä, että Lohrak-ampujan päivittävät mielellään omat kupunsa heti kun kuulevat näistä.”

“Selvä homma. Minne kuskaamme ne?”

“Kolmosmontulle. Teen tässä parhaillani kansilevyjä. Näihin pitää sitten polttoleikata aukot noille.”

“Aivan, se prototyyppi. Huomasin, että olit purkanut ne vastakkaispyörivät potkurit”, Garson sanoi ottaen kuvun takaisin.

“Liian äänekkäitä. Parempi mennä vain neljällä normaalilla. Siitä puheenollen, tämän vasaroinnin yli ei kyllä saanut mitään selvää, mutta ilmeisesti parakkien puolella tapahtuu?”

“Näin on. Ryhmä ’Rytmitykki’ on päässyt kokeilemaan vehkeitään. Olet muuten hakannut aika lujasti, jos et ole kuullut mitään. Koko Telakka on tärissyt!”

“Toivon todella, että he onnistuvat siinä, mitä yrittävät”, Tongu sanoi ja istahti jäähtyneelle alasimelle, “Helppoa siitä ei tule.”

“Kyllä se siitä, pomo. He ovat kivekovaa tavaraa.”

“Niin, mistäpä minä tiedän, minä olen pelkkä insinööri”, kyklooppi vastasi ja katseli rakasta pajaansa, yhtä monista.

“Ei, pomo. Minä olen insinööri. Sinä olet taitelija.”

“Ha! Vai että taiteilija. Rahti ei lennä kauniilla ideoilla ja ennennäkemättömillä visioilla.”

“Niin, mutta jos me tekisimme kaiken vain puhtaasti käyttötarkoituksen vuoksi, mikä erottaisi meidät torakoiden ilmavoimista, loppuviimein?”

“Jaa, ehkä se, että me emme muuta horisontin viidakkosaaria tuhkakasoiksi. Tule, mennään sinne kolmosmontulle ja jätetään filosofia viisaimmille. Tällä projektilla on kuitenkin takaraja.”

Tuhkasinetti

”Hän sanoi nähneensä kaiken”, Guardian sanoi mietteliästäkin mietteliäämmällä äänellä. ”Hän ei voinut puhua mistään muusta kuin Ämkoosta.”

”Olikohan hän Ämkoon seurassa kun kaikki tapahtui”, Enki jatkoi kurtistaen kulmiaan. Sitten Enki kumartui hieman lähemmäs potilaan kasvoja. ”Kuka sinä edes…”
Kuului jokunen pakotettu yskäisy ja potilas avasi silmänsä arpeutuneen mahiki-naamionsa takana.

”Meneur”, matoran sanoi väsyneellä äänellä, jonka Enki tunnisti oitis. ”Nimeni on Meneur.”
Enki tuijotti toipilasta hieman hämmästyneenä suoraan silmiin. Guardian tunsi itsensä erittäin ulkopuoliseksi kahden le-matoranin katseenvaihdon aikana, rykäisi sitten ja sanoi:
”Ilo nähdä, että olet tajuissasi. Huomaan, että kykenet puhumaan. Haluatko jatkaa siitä mihin jäit?”

Mahiki-kasvoinen veljeskuntalainen käänsi katseensa hitaasti puhuneen adminin tykö. Meneur katseli Guardiania hetken jokseenkin arvioivan näköisenä, hengitti hetken syvään ja nyökkäsi sitten.

Matoran puhui pitkään ja hartaasti. Se selitti surumielisellä äänellä olleensa paikalla kun eliittinazorakin kanssa käydyn kamppailun jäljiltä heikko Ämkoo oli jättäytynyt nazorakeille vangiksi ja vaatinut neuvotteluja. Saaren rannalla oltiin Meneurin kertoman mukaan käyty hyvin lyhyt neuvottelu, jonka päätteeksi Ämkoo oltiin lyöty kahleisiin ja viety nazorakien ilmalaivaan.

Mutta siinä ei tietenkään ollut kaikki.

Koskapa olisi.

Bio-Klaani, linnoituksen piha

Pieni varpusparvi säikähti lentoon, kun illuusion naamiota kasvoillaan kantava le-matoran asteli hitaasti linnoituksen pihamaata pitkin. Pienen vihreänmustan soturin liikkeistä paistoi kipu ja tuska.

Meneuriksi itseään nimittänyt matoran oli jo päässyt pois Klaanin sairasosastolta, mutta hän ei silti ollut vieläkään täysin toipunut Viidakkosaaren taistelussa saamistaan haavoista ja ruhjeista. Tuon tuosta joutui matoran pysähtymään hengähtääkseen, vain jatkaakseen sitten hidasta mutta päättäväistä matkaansa kohti erästä linnoituksen monista puistoista. Tumma veri paistoi matoranin rintakehän ympärille käärittyjen siteiden läpi, ja soturin kaulalle revennyt syvä haava oli vähällä revetä auki tikeistään. Matoran kuitenkin tiesi, että häntä tarvittiin muualla. Sairaslevolle ei ollut aikaa.

Veljeskuntalainen vähät välitti vastaantulijoiden oudoista ja epäilevistä katseista. Klaanin matoranit olivat aina pelänneet Ämkoon veljeskuntalaisia. Miekkapaholaisen puolenvaihdon myötä olivat viidakkosaaren vihreät miehet muuttuneet Klaanin kansalaisten silmissä vieläkin epäilyttävimmiksi, eikä matoran voinut syyttää saaren asukkaita saamistaan reaktioista. Epäluuloisuudelle oli hyvä syy.

Mahiki-kasvoinen kohotti katseensa ja huomasi, että häntä vastaan harppoi kaksi tämän veljeä. Rau-kasvoiset le-matoranit kumarsivat kevyesti ystävälleen, ja sitten toinen heistä tarttui ruhjottuun toveriinsa.
”Ibra, Raham”, matoran puhutteli veljiään. ”Ilo nähdä teitä.”
Kaita-kolmikon entiset jäsenet nyökkäsivät vastaukseksi.

Matka kävi hitaasti, mutta lopulta matoran-kolmikko pääsi perille linnoituksen laidalla sijaitsevan pienen puistoalueen tykö. Veljeskuntalaiset astelivat varovasti harmaantuneelle nurmelle jatkaen matkaansa pienen lammen ohi, kapean hiekkatien yli ja lopulta paksuna kasvavan vanhan tammen juurelle. Nälkäinen orava seikkaili puun yläosissa havisuttaen sen lehtiä. Pilvisellä taivaalla soi kyyhkyn kujerrus.
”Löysimme sen täältä”, Raham puhui ja viittoi puun toiselle puolelle. ”Kaivoi onkalon yhdessä yössä, eikä suostu poistumaan sieltä.”
Kolmikko kiersi puun toiselle puolelle. Silloin he näkivät maahan kaivetun valtavan kuopan, joka näkyi muuttuvan käytäväksi ja jatkuvan syvälle maan alle. Kaivaja oli repinyt puun juurakon tieltään, ja onkalon suuaukko oli kauttaaltaan muhkuraisten multakasojen peitossa. Näky muistutti matoraneja viidakossa eläneiden karhujen pesistä.

Matoranit laskeutuivat sisään pimeään onkaloon. Syvemmällä maan alla loisti muutamien pienten valokivien valo, ja etäältä kuului hiljaista puhetta ja kuiskailua. Ja raskasta tuhinaa.

Harmaalla multalattialla istuva pieni ja tarkkaan valittu entisten veljeskuntalaisten joukko hiljeni Ibran ja Rahamin auttaessa haavoittuneen veljensä peremmälle. Mahiki-kasvoinen le-matoran käänsi hitaasti päätään ja laski läsnä olevien kumppaneidensa määrän katseellaan. Vihreät veljet nousivat yksi kerrallaan seisomaan, nyökkäsivät saapujan suuntaan, ja laskeutuivat taas istumaan luolan lattialle.

Luolan perimmäiseen nurkkaan kootun heinistä ja risuista rakennetun pesän päällä makaava rahi-olento ei sen sijaan tehnyt saapuneelle matoranille kunniaa. Suuri Norsupäästäinen tervehti tulijaa ainoastaan laiskalla katseella ja kärsänsä heilautuksella.

”Se ei ole hievahtanutkaan tuosta sen jälkeen kun sai pesänsä valmiiksi”, luolan seinään nojaileva Enki puhui katsellen kärsäkästä petoa. ”Se ei syö, ja se näyttää päivä päivältä väsyneemmältä.”
Mahiki-kasvoinen hymähti.
”Antakaa sen olla”, hän puhui. ”Ehkä se tarvitsee nyt lepoa.”
Matoran viittoi kaita-kaksikon istumaan muiden veljien sekaan. Sitten toipilas asteli varovasti lähemmäs päästäistä ja silitti hiljaa sen pitkää kuonoa. Päästäisen toisen valtavan silmän katse käväisi matoranissa. Sitten rahi sulki silmänsä, ja olennon raskas hengitys muuttui hiljaiseksi kuorsaamiseksi. Matoran istahti Päästäisen vierelle ja nojasi selkänsä sitten eläintä vasten. Toipilas saattoi tuntea suuren rahin lämmön.

”Tedni sai hankittua tavaran”, yksi matoraneista puhui ja nosti sitten esiin rapistuneen ruskeaan paperiin käärityn paketin. ”Joskin nyt se sankari makaa sairasosastolla.”
Muutama matoraneista oli alkaa nauraa, mutta haavoittuneen veljen pistävä katse sai nämä vaikenemaan.
”Kuulin Tednistä”, matoran puhui ja ojensi kätensä pakettia pitelevän ystävänsä tykö. ”Hän toimii eri tavalla kuin me muut, mutta häneen voi aina luottaa.” Toipilas tarttui rapisevaan pakettiin ja pyöritteli sitä sitten käsissään.
”Toivon, että teistä kaikista voi sanoa samaa.”

Veljeskuntalaiset nyökkäilivät katsellen vuoron perään toisiaan. Sitten nämä jäivät hiljaa seuraamaan, kun heidän toverinsa avasi suurehkon paketin.

Matoran tarttui kasvoillaan lepäävän illuusion naamion reunaan ja riuhtaisi sen sitten pois irti. Ensimmäistä kertaa koskaan matoranin toverit näkivät veljensä ikääntyneet ja monien taistelujen haavoittamat harmaat kasvot. Kanohi mahikin väri haalistui, kun matoran laski sen vierelleen kävelleen Enkin käsiin.

”Meneur”, Enki lausui ja nosti mahikin päänsä ylle. ”Hän antoi henkensä veljiensä puolesta.”
”Meneur”, muut matoranit vastasivat kuorossa. ”Kunnia Meneurille”, he sanoivat.
Harmaanruskeat paperikääreet putosivat kahisten lattialle. Mustanvihreä matoran hengitti syvään ennen kuin painoi paketista paljastuneen naamion päähänsä.

Sitten hän puhui.









”Veljet”, Leiter sanoi. ”Meidän täytyy puhua Ämkoosta.”


Nazorak-pesät

Hyönteissuu joi seitinohuesta kristallilasista tummanpunaista nestettä. Kitiinikuorinen käsi laski lasin pöydälle.
”Eversti”, Kenraali 001 sanoi kuuluvasti. Huoneen akustiikka kantoi hänen ääntään kaikkialle.
”Herra Kenraali”, miekkapiru vastasi.

Avaran ruokasalin lattia kiilteli lähes tyhjänä, ja ainoastaan yksi pöytä oli sijoitettu sen keskelle. Tummanruskea hyönteinen ja tummanpuhuva toa tuijottivat toisiaan sen yli. Tulenpunainen ja tummanruskea koristivat ylimystön ruokailutiloja, kun seinät alleen hautasivat komeat verhokankaat, Imperiumin heptagrammeja kuhisevat ryijyt ja Taiteen ja kulttuurin ministeriön tuotokset. Jos näillä seinillä olevissa maalauksissa ei ollut kuvattuna suurta taistelua, sitä ei oltu taisteltu.
Eikä kyllä edes niitä kaikkia, joita maalaukset kuvasivat.

Suuri juhlava ateria odotti Miru-kasvoisen pirulaisen edessä pöydällä vielä koskemattomana. 001:llä ei ollut selvästi aikomusta kehottaa uutta everstiään tarttumaan sen pariin. Muodollisuus samalla tapaa kuin tapaamispaikkakin.

He olivat salissa kahdestaan. Kenraalinkaartilaiset olivat jättäytyneet ulkopuolelle.

”Olet ollut yhteistyökykyinen, eversti”, 001 sanoi vivahteettomasti. ”Sen tietää siitä, että olet vielä hengissä.”
Hyönteisupseeri ryysti pitkään lisää tummanpunaista juomaa.
”Käsittääkseni toimitit jo Tiedustelupalvelulle kaikki tietosi vihollisen sisäisestä puolustuksesta.”

Miekkapaholaisen punainen katse kierteli hetken aikaa pitkin ruokasalin seinäkoristeita. Sitten miekkamiehen katse palasi nazorak-kenraaliin, ja tämän kasvoilla käväisi varovainen virnistys.
“Kaikki”, Ämkoo toisti tuijottaen nazorak-johtajaa suoraan silmiin.

001 nyökkäsi. ”Kuten kuuluukin. Mutta et ole joukoissani tiedon takia. Aikasi tulee toimia pian. Tiedäthän, miksi lähetän sinut juuri Vahtikoiran perään, eversti?”
Ämkoo tarttui ainoalla kädellään pöydällä edessään seisovaan korkeaan lasiin. Sen sijaan, että Klaanin petturi olisi nostanut lasin huulilleen, pyöritteli miekkamies lasia hitaasti edessään kuin tutkien siinä olevaa nestettä. Hetken verran juomalla leikittyään laski Miekkapiru sen kuitenkin takaisin pöydälle.
“Minä olen paras aseenne Guardiania vastaan”, Ämkoo puhui. Miekkamies ei pelännyt käyttää entisestä ystävästään itselleen tutumpaa nimeä. “Vain minä voin nujertaa hänet.”

”Vihollisemme ei ole armeija, eikä koskaan voi sellaista teeskennellä. Kun ussal-kuningattaren rakki lopetetaan, kaatuu korttitalo heidän käsiinsä”, kenraali lausui ja piti pienen tauon. ”Sähkön toa ei ole suuri marsalkka, eikä sitä ole myöskään sairas luonnonoikku visorak. Siitä voin olla varma. Mutta voinko olla varma, että et anna…”

Seuraavan sanansa hyönteinen pakotti hammasleuoistaan inhoa tihkuen. ”… sentimentaalisuuden seisoa tielläsi?”
Aivan liian suuri musta nahkamantteli oli syödä miekkamiehen sisäänsä kun tämä nojasi tuolillaan taaemmas.
“Minä en ole yksi heistä”, toa puhui. “En koskaan ollut. Niin kauan kuin sopimuksemme pitää, minä olen heidän vihollisensa.”

Muuta vastausta ei 001 olisi hyväksynytkään.
”Kun aika tulee, et lähde taisteluun yksin. Uusi aseveljesi seisoo vierelläsi, kun viet vanhalta pään.”
Miekkapirun kasvoille kiipesi epätietoinen ilme kun tämä maisteli kenraalin sanoja.
Nuiva hymähdys pakeni kenraalin suusta. ”Olet kohdannut hänet aiemmin. Tuntui luontevalta valita joku, joka… tietää miten taistelet.”
Entinen klaanilainen oli hetken vaiti.
“Meillä on varmasti hauskaa yhdessä”, vastasi Miekkapiru sitten kuivasti.

Hyönteissilmät kurtistuivat petoeläimen viiruiksi. ’Hauska’ ei selvästi kuulunut Kenraalin sanavarastoon, eikä siinä ollut kyse kielitaidosta.
”Hyvä”, hän kuitenkin tuhahti.
Vakavakatseinen vihersilmä nousi tuoliltaan ja alkoi askeltaa kohti salin suuria puuovia Ämkoon istuimen ohi.

Hän kuitenkin pysähtyi aivan toan istuimen taakse ja odotti pienen hetken hiljaisena.
”Eikö ruoka maistu, eversti?” kenraali kysyi kääntymättä. ”En myrkyttäisi omia sotilaitani.”
Entinen admin jähmettyi paikoilleen. Toan katse laskeutui edessään odottavaan jo jäähtyneeseen ruokalautaseen, ja vihreäkasvoisen miehen silmät kapenivat.

“Tiedän”, miekkamies vastasi lopulta hiljaa, tarttuen samalla lautasen rinnalla odottaviin aterimiin.
“Onhan meillä sopimus.”


”Niin”, hymyili sininen Pakari-kasvo Ämkoolle. ”Niin meillä on.”

Matoralaisen tuijotus vastasi polttorautaa. Olihan se jo hänet jo hehkullaan merkinnytkin.

Ja punaiset ne silmät olivatkin. Jos miekkapaholainen oli oppinut jotain Avden silmistä, niin ainakin sen, että tämä ei koskaan räpäyttänyt niitä.
Se oli asioita, jotka huomasi vasta kun ne puuttuivat kokonaan.

Punaisella miehellä se ei ollut ainoa laatuaan.

Sentään nyt silmiä oli vain kaksi. Paitsi jos ne loput kymmenentuhatta olivat juuri nyt hänen takanaan.

Kukapa sitä tietäisi. Pimeää sielläkin.

Pimeässä ne kukkivat.

Avde seisoi Ämkoon edessä pienen pimeän tilan keskellä. Paljolla asuintilalla ei ollut nazorak-imperiumi Miekkapirua siunannut, eikä valollakaan. Valon puute oli hänen keskustelukumppanilleen eduksi. Puute, sitä hänen keskustelukumppaninsa lähinnä olikin. Kuorta.

Karu puinen pöytä huoneesta sentään löytyi. Ämkoo olisi voinut sängylle istuessaan laskea pöydälle kyynärpäänsä, jos sen puoleinen kyynärpää olisi ollut olemassa muulloinkin kuin varjona. Juuri nyt pöydällä höyrysi kaksi kupillista pikimustaa.

Avde istui pikkuiselle jakkaralle pöydän äärellä ja katsoi hymähtäen kahvikupposia.
”Minuako varten, Ämkoo? Huomaavaista. Varsinkin, koska en ilmoittanut tulostani.”
“Voi, ilo on kokonaan minun puolellani”, puolimakuta puhui. Miekkapaholaisen silmissä paloivat Yuurein tulivuoren liekit. Tämän tummanpunaisena hohkaava katse uhmasi urheasti Avden olemusta. “Minä kahvittelen niin mielelläni hyvien ystävieni kanssa.”

Avden punainen kämmen tarttui kuppiin kuin ei olisi ollut täysin varma, miten se toimi. Tai kohteliaisuutena. Koska niin kuului tehdä. Jos jotain, Punainen mies oli kohtelias.
”Ensimmäisellä kerralla kun kohtasimme, varjosti tilannetta… kiusallinen kiire. Olen tyytyväinen että nyt meillä on enemmän aikaa puhua”, punainen mies nosti kahvikupin huulilleen. Ämkoo tiesi, että juoma oli vielä tulikuumaa.

Ja niin tiesi Avdekin. Mutta se ei näemmä muuttanut mitään.

Tietenkin. Miksi olisi muuttanutkaan.

Punaisessa miehessä oli vain kaikki tarpeellinen. Eikä suunsa polttaminen ollut kohteliasta.

”Herra kenraali kutsuu sinua kuulemma nykyään everstikseen. Melko imartelevaa hänen kaltaiseltaan.”
“Sotilasarvot eivät ole koskaan olleet minun juttuni”, miekkamies myönsi ilman ilmettä, vetäen samalla kahvinsa lähemmäs. “Mutta onhan se toki kohteliaisuus. Olen tavannut useita hyviä everstejä.”
”Voi, niin minäkin. Guardian on hyvä mies”, Avde hymähti. ”Sääli, että hänen kaltaisensa eivät tapaa olla… pitkäikäisiä. Tässä maailmassa ei pääse pitkälle hyvänä everstinä.”

Ämkoo pudotti kahvinsa sekaan kaksi palaa sokeria, ja kaatoi siihen sitten tilkan maitoa pienestä metallisesta kannusta. Sitten toa poimi kahvilautaselleen pöydältä pienen vohvelin.
“Toivottavasti minusta ei sitten tule liian hyvää everstiä”, Ämkoo vastasi hämmentäen juomaansa pienellä hopealusikalla. Petturin mitäänsanomaton katse pysytteli Avdessa.

”Kunhan vain jatkat polkua, jonka arvon 001 sinulle viittoo. Vaan mistä puhuitte hänen kanssaan, jos sopii kysyä?”
Ämkoon tasainen ilmeetön tuijotus olisi saanut kenet tahansa muun tässä vaiheessa kiusaantuneeksi. Piru pysyi hetken hiljaa, tapittaen punaisilla silmillään keskustelukumppaniaan. Mietittyään hetken vastaustaan vastasi Ämkoo sitten:
“Ruuasta.”

”Ei kuulosta aihepiiriltä, jossa hänellä olisi paljon sanottavaa”, Avde totesi kulmaa kummastuneena nostaen. ”Hänen mieliaihepiirinsä ovat lyijy, teräs, tuli ja veri. Emme puhu koskaan erityisen pitkään.”
Matoralaiselta näyttävä otti toisen pitkän hörpyn kuumasta juomastaan turhia puhaltelematta. Ämkoo mietti hetken, pitäisikö hänen keskustelukumppanilleen vihdoin kertoa, että kuuman nesteen kuului sattua.
”Mutta arvostan häntä siinä, missä hän on hyvä”, pikkumies jatkoi. ”Ja haluamme – sinä haluat – pitää hänet iloisena. Heh, tai ainakin tyytyväisenä.”
“Hän on tyytyväinen niin kauan, kun minä leikkaan oikeita asioita”, Ämkoo puhui. “Se olisi toki helpompaa kunnon terällä.”
Miekkamiehen neutraali tuijotus valui hitaasti huoneen nurkkaa kohti. Nurkassa seinää vasten lepäsi torakoiden Ämkoolle takoma upseerimiekka. “Torakkateräs on minulle romumetallia. Ymmärtänet.”

”Hyvinkin.”

Avde ei näyttänyt edes yrittävän piilotella sitä, että keskustelu oli johdettu sinne minne hän oli aina halunnutkin. Matoranin kaltaisen kuoren sisällä oli kaavio, solmu tai verkosto jonka olemuksen avaaminen ei miekkapirulta välttämättä edes onnistuisi, mutta hän tiesi kyllä milloin synkeä shakkimestari kulki hänen kanssaan samaa polkua.

”Ovatko nazorakit kyselleet miekastasi?” Avde kysyi hiljaa.
Ämkoo tuijotti yhä nurkassa lojuvaa torakkaterää.
“He tietävät, että en luota heihin tarpeeksi tuodakseni miekkaani heidän eteensä. Piilotin sen viidakkosaarella paikkaan, josta he eivät sitä ikinä löydä.”
Toan katse palasi matoralaiseen.
“Eli kumpikin Ikiteristä on nazorakien tavoittamattomissa.”

Avde nyökkäsi syvään. ”Myös sinun tavoittamattomissasi”, hän sanoi äänellä, joka jäi puolitiehen empaattisesta. ”Miltä se sinusta tuntuu?”
Ämkoo nosti kahvikuppinsa ja otti pitkän kulauksen.
“Tiedän, että se on vain väliaikaista.”

”Se miekka ja sen sisar… niitä parempia en ole eläissäni nähnyt”, Avde lausui. ”Kenraali veisi sen ilomielin pois käsistäsi, jos hänelle siihen tilaisuuden antaisit. Hän näkisi niiden arvon, kyllä. Hän tunnistaisi terän, jonka metallissa sadan sen kaataman sielut vielä kirkuvat kuorona. Mutta hän ei ikinä pystyisi näkemään, miksi se miekka on sinulle niin tärkeä.”

Ämkoo ei vastannut siihen kuppinsa takaa mitään.

”Tuoko ikimiekka sinulle siihen kuolleen opettajan takaisin, miekkapiru?” punainen kysyi.

Ämkoo laski kahvikuppinsa taas pöydälle. Toan suu pysyi kiinni, ja tämän katseesta oli mahdotonta löytää niin mitään tunnistettavissa olevaa reaktiota. Miekkapiru tuijotti Avdea pitkään hiljaa, pysytellen paikallaan kuin patsas. Näytti siltä, että Ämkoo ei aikonutkaan vastata millään muulla kuin epäluonnollisen pitkällä tuijotuksella.

Ja siihen punainen mies lähinnä hymähti ja otti pitkän hörpyn kupistaan.
”Ehkä kerrot minulle jonain päivä totuuden. Sitä ennen sinun täytyy myöntää se itsellesikin.”
Kuppi laskeutui tyhjänä pöydälle. Tyhjänä. Tyhjä oli hyvä sana Avdesta puhuttaessa. Ehkä ainoa oikea.

”Kiitos kahvista. Luotan siihen, että nazorakit eivät tiedä tämän keskustelun tapahtuneen.”
Ämkoo ei elehtinyt vieläkään.

”Hyvä”, Avde vastasi. Huoneen ovi aukesi ja joku asteli sisään. Sitä ei kuullut askelista.
”En koe suurta poltetta miekkojasi kohtaan, Ämkoo”, punainen mies hymyili, ”mutta haluan että Alku ja Ääri ovat käsissä, joita voin ohjata.”

Askelia. Askelia. Ei edelleenkään ääniä. Mutta askelia. Jonkin painostava, painava läsnäolo. Jonkin lähestyminen. Jokin astuisi kohta esiin.

”Ja toivon, että sinun kätesi ovat sellaiset.”

Ämkoon katse upposi puoliksi juotuun kahviin. Jokin ilme koitti kiivetä toan miru-kasvoille, mutta miekkasoturi onnistui taistelemaan sitä vastaan. Toan suupieli värähti, mutta tasoittui sitten, ja miekkapiru nosti vihreät kasvonsa ylemmäs. Sitten miekkamies käänsi kekäleinä hehkuvat punaiset silmänsä hitaasti äänettömiä askelia kohti. Nähdessään saapujan Ämkoo tunsi, kuinka tämän taistelijan kehon jokainen lihas tuntui jäykistyvän.

Toa henkäisi nähdessään Marionetin. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus.
Avde nousi hiljaa tuoliltaan ja asteli valkoisen luonnottomuuden vierelle.

Jos Punaisessa miehessä oli vain kuori, ei ollut sätkynukessa sitäkään.

Pitkät löysät raajat roikkuivat vain itsensä kannattamina.

Toisessa kädessään terä joka oli tappanut enkelinkin.

Ja puhtaan valkoiseen päähän ei ilmestynyt kasvoja, vaikka niihin kuinka pitkään katsoi.

”Toiseen kertaan, Ämkoo”, sanoi Avde lempeään sävyyn. Mutta sitä ei Miekkapiru huomannut.
Sillä kun katsoi tyhjyyteen tarpeeksi kauan, alkoi siitä löytää sen, minkä siihen oli itse tuonut.

Oman pelkonsa.


Bio-Klaani, ampumarata

Halli oli tyhjentynyt iltaa myöten. Valkea vaan paikoin ruudin tummentama kivi valaistui punaiseksi ja oranssiksi. Metalli kitisi yhdessä nurkkauksessa, ja miesääni hyräili itsekseen.
Tyhjä lipas ammotti avattuna sinisen skakdin sylissä tämän istuessa ammuslaatikon päällä. Aavikon sotilas hankasi öljyisellä rätillä lippaan avonaista jousta puhtaaksi.

Ja oli pudottaa sen kuullessaan takanaan tutun äänen.
“Rakki. Hanki minulle vene.”
Turaga Bakmei näytti juuri yhtä yrmeältä kuin aina ennenkin. Guardian ei yllättynyt siitä, että valkomusta vanhus oli onnistunut ilmestymään hänen taakseen aivan ääneti. Bakmei pyöritteli pitkiä viiksiään sormillaan, ja näytti erittäin kärsimättömältä.

”Voisitteko sinä ja viiksesi hetken vaikka vain odottaa ihan rauhassa. Olen kuitenkin odotellut teidän väkivaltaista korkeuttanne jo nelisen päivää, eikä mitään ole hirveämmin kuulunut.”

…olisi Guardian halunnut sanoa, mutta tajusi viime hetkellä olevansa tilanteessa, jossa Valkoisella Turagalla ei ollut ketään, joka tämän olisi ollut pakko tappaa häntä ennen.
Pystyt tähän, Gee. Hengitä syvään äläkä viisastele.

”… asia selvä”, hän lopulta sanoi työntäen jousta vauhdilla takaisin lippaan sisään. ”Lieneekö sopivaa kysyä määränpäätä?”

Bakmei ohitti sinisen skakdin kysymyksen täysin. Vanhus heilahti ripeästi ympäri ja lähti sitten harppomaan kokoiselleen pitkin askelin sinne mistä oli tullutkin.
“Ruudin haistelu on pehmittänyt pienet aivosi”, kuului turagan solvaus kauempaa. “Pidä kiirettä. Minä en aio vartoa sinua koko päivää!”

Gee kirosi hiljaa mielessään ilmeisesti nyt harvinaisen peruuntunutta iltaohjelmaansa. Kummemmin vetelehtimättä skakdi nykäisi taisteluvyön panoslaatikon päältä niskaansa, työnsi lippaat takaisin oikeisiin taskuihin ja heilautti Vartija-kiväärin selälleen. Kun hän viimein ehti turagan vauhtiin, oli tämä ampumaratojen etuovilla.

Liikaa sanoja jakamatta kaksikko suuntasi kivisiltojen yli ja satamaa kohti. Laituri 6:n kohdalla skakdi vilautti körmylle vartiopeikolle punaista admin-kiveä ja valitsi mieleisensä purjeveneen.

”Ei mitään kiirettä”, skakdi mutisi kiertäen tiukkaa köyttä irti laiturista, ”mutta tässä vaiheessa olisi hyvä tietää suunta.”

Vanhus hyppäsi luonnottoman ketterästi pienen purjealuksen kyytiin. Sitten Bakmei hyökkäsi purjeen kimppuun, ja sen parissa puuhatessaan vanhus murisi viimein:
“Hautasaaret. Vie minut sinne.”
”No ei kai nyt ihan vielä, turaga”, Guardian sanoi. ”Kun teistä vielä ääntäkin lähtee.”

Merituuli puhalsi syysillassa hiljaisena ja omien sanojen sisältö upposi skakdiin hitaasti.

Näin kauan sinä kestit. Hyvä homma.
Olisit saman tien kysynyt, pitääkö lapiokin ottaa mukaan.
Nyt se ainakin tulee tarpeeseen.

Bakmei kiristi paksua köyttä tiukkaan puristettujen nyrkkiensä välissä, ja vanhus näytti ilmeensä perusteella miettivän, että kuristaisiko Guardianin nyt vaiko heti. Täysin luontonsa vastaisesti turaga kuitenkin jätti adminin henkiin, ja heitti köydet skakdin käsiteltäviksi.
“Avaa vielä kerrankin suusi ilman, että kysyn sinulta mitään”, Bakmei puhui katsellen merelle, ja jatkoi: “niin syötän sinulle nuo typerän näköiset hampaasi yksitellen.”

Kuolinilmoitukseni tulee näyttämään vielä tosi nololta joku päivä.
Lepää rauhassa, parahin ylläpitäjä. Kuolinsyy: nokkeluus.

Kaipaamaan jäivät kanssa-adminit paitsi se yksi vihreä perkele.

Purjevene lähti kiusallisessa hiljaisuudessa halkomaan aaltoja kohti luodetta. Valkea turaga laski matkasäkkinsä veneen pohjalle, ja nojaili sitten aluksen keulaan samalla kun tuuli tarttui tämän pitkinä heiluviin viiksiin. Bakmei hukkui mietteisiinsä, ja Guardian oli aistivinaan vanhuksen mielialassa jotain outoa.


Tulikärpänen

Sotakoneen ikkunalasin edessä seisoi sarvipää, joka ei ollut nazorak.

Miekkapiru kuuli nazorak-ilmalaivaston lippulaivan moottorikuoron ylimmältäkin kannelta kaiken puun ja teräksen läpi. Kolmen ilmalaivan muodostama kimeera lensi valtavat moottorit natisten ja tulta ja tulikiveä puskien iltaisen meren yllä etelää kohti. Pauhu oli hirvittävä, mutta jollain tapaa kolme riitaisaa moottoria puhalsivat yhteen helvetillisen kuumaan hiileen täydellisessä harmoniassa.
Toa tai matoran olisi kutsunut lentävää linnaketta kaitaksi, mutta piru ei ollut ollut matoran taikka toa aikoihin.

Vihreän mirun punaiset silmät katselivat Tulikärpäsen komentosillan suurista ikkunoista. Taaempana näkyi himmeä valojen keskittymä, jossa hän oli joskus hetken asunut. Vielä taaempana vuorenhuippu joka oli joskus hänen nimeään kantanut. Jossain luoteessa säteet paljastivat kaksi huippua meressä, joiden sisällä lepäsivät kuolleet.
Kenraaliluutnantti 003 karjui sillalla komentoja, joiden kieltä piru ei ymmärtänyt. Molemmat auringot olivat laskussa, mutta jyrisevä moottorimyrsky tuoreen everstin alla ei ollut menossa unten maille.

Sillä oli määränpää.
Määränpää alkoi olla jo tyhjä Imperiumin kalustosta. Skakdit olivat lähteneet jo aikapäiviä sitten.

Toinen hahmo asteli Ämkoon vierelle ja katsoi samaan suuntaan kuin hänkin.

”Tiedätkö, mihin olemme menossa?” kenraali 001 sanoi.
Nahkatakkiviittainen toa nyökkäsi.

001 oli hetken hiljaa.
”En voi kuvitella, että tietäisit, miksi”, nazorakin matala ääni sanoi hiljaa. ”Eversti. Haluan varmistaa, että välillämme vallitsee luottamus, jota vaadin kaikilta Imperiumin lapsiltakin.”
“Tunne on molemminpuolinen, herra kenraali”, Miekkapiru vastasi vaimeasti. “Mutta tietäkää se, että niin kauan kuin olemme sopimuksestamme yksimielisiä, olen yksi teistä.”
”Sisällämme ei virtaa sama veri”, 001 sanoi kylmästi. ”Eikä tule koskaan virtaamaankaan.”

Hetkellinen hiljaisuus. 001 kääntyi katselemaan auringonlaskun maalamaa taivasta ja pilviä, jotka olivat kuin suuria tulipalloja.
”Voidakseni luottaa sinuun on minun nähtävä sieluusi, eversti. Minun on nähtävä, oletko puhdas. Ja minun on nähtävä, pystytkö muuttumaan siksi, mitä sinulta vaadin… vai oletko ollut sellainen aina, vaikka et sitä ehkä tiennytkään.”

Miekkapiru ei tuntunut haluavan sanoa siihen mitään. Hänen kenraalinsa jatkoi.
”Mistä olet kotoisin, eversti?”
“Ette tuntisi paikkaa, vaikka kertoisin”, miekkamies vastasi, paljastaen kuitenkin: “Lohya-korosta. Pieni ja useimmille tuntematon saari.”
”Samanlaiselta nousin kaksoisaurinkojen valoon minäkin”, 001 sanoi ilottomasti. ”Vaan sillä ei ollut nimeä. Miksi olisikaan. Nimeä en ottanut minäkään.”

Kolmen ilmalaivan liitokset natisivat maanjäristyksen voimalla.

”Sille saarelle kasvatimme ensimmäisen pesämme. Pesä oli tarpeeksi suuri pitämään lämpimänä ja turvaamaan koko nuoren kansani. Ruokimme pesää, ja pesä ruokki meitä. Kuuntelimme sen sydämen sykettä ja annoimme sen kasvaa. Annoimme sen täyttää pienen synnyinpaikkansa ja niellä alleen kaiken sen, mitä se tarvitsi elääkseen… ja pitämään meidätkin elossa.”

Aura gukkoja liisi Tulikärpäsen suurten ikkunoiden yli, kiertäen kuoleman kolmion kaukaa.

”Mutta lopulta saari ei ollut tarpeeksi. Ei meille, eikä pesällekään. Ruoka loppui. Pesä kuivui ja kuihtui paikalleen, kunnes se kuoli käsiimme ja jätti vain kylmän kivisen luodon.

Ja noin vain, kotini oli poissa. Eikä mikään taika tai naamio sitä takaisin toisi.”

Torakkajohtajan äänensävyssä ei ollut paljoa tulkittavaa. Vuosikymmenten sotiminen oli hionut ylimääräisen pois.

”Aina ja vääjäämättä tulee aika päästää irti, eversti.
Aina ja vääjäämättä tulee aika haudata mennyt ja astua tulevaisuuteen.
Polttaa vanha kasvualustaksi uudelle.
Koteloitua ja syntyä uutena, parempana.”

Puhtauden kenraalin vihreät silmät hakivat piinaavasti katsekontaktia Ämkoon omien kanssa.
”Pystytkö siihen?”

Miekkapirun terävä katse pysyi aluksen ikkunoissa levittäytyvässä maisemassa. Toa nyökkäsi hitaasti.


Hautasaaret

Guardian oli Klaanin ympäristön merikarttoja joskus tutkiessaan pannut merkille sen, että Hautasaaria oli kaksi. Skakdi tunsi entisen admintoverinsa tarinoista pohjoisella Hautasaarella käydyn kohtalokkaan taistelun, ja myös siellä sijaitsevan toa Atyan haudan. Hautasaarista eteläisempi oli kuitenkin Guardianille tuntematon. Admin muisteli Ämkoon kutsuneen saarta joskus nimellä ’Holvisto’, ja tuota nimeä siitä käytettiin myös Klaanin kartoissa.

Juuri nyt Guardian ja valkoinen turaga laskeutuivat veneestään Holviston harmaalle rannalle. Väritöntä rantahietikkoa hajottivat maasta kasvavat noenmustat kivijärkäleet, joiden terävät huiput tavoittelivat onnettomina aurinkojen värjäämien pilvien täyttämää iltataivasta. Skakdi katseli rauhallisena aaltoilevalle merelle, ja huomasi näkevänsä horisontissa Bakmein kotisaaren. Adminin mieli mustui, kun tämä ajatteli viidakkosaarella viliseviä nazorak-sotilaita. Turaga sen sijaan ei katsonut merelle. Bakmein katse tutki rannan lohdutonta kivikkoa, kun vanhus muisteli aikaa jolloin oli käynyt saarella viimeksi. Siitä oli kauan, hyvin kauan.

Tumma rantakallio muuttui hieman etäämpänä jyrkäksi mäeksi. Bakmei nosti tavaransa selkäänsä, ja lähti sitten sanaakaan sanomatta kulkemaan kallioista mäkeä kohti. Guardian oli vähällä sanoa jotain, mutta skakdi koki viisaammaksi vain pysyä hiljaa ja kulkea turagan mukana.

Ilta-auringot yrittivät maalata saaren maastoon edes vähän väriä, mutta kullankeltainen valo onnistui siinä heikosti. Lokkien ja suulien parvet kaartelivat keskenään raakkuen taivaalla, tarkkaillen saaren rannasta loittonevaa omituista kaksikkoa. Valkea turaga näytti välillä tarkistavan, että Guardian seurasi tämän mukana. Admin harppoi sukkelasti kulkevan vanhuksen perässä. Sankka sumu alkoi vallata maiseman, ja Guardian oli tuon tuosta vähällä hukata valkean turagan raskaan udun sekaan.

Siellä täällä saaren kivisestä maaperästä työntyi esiin valtavia mustia kivipaasia, jotka olivat kuin suuria teräviä hampaita. Guardian ihmetteli suuria kiviä, ja hänellä kesti sumun vuoksi pitkään huomata, että osa suunnattomista paasista näytti katsovan takaisin. Sumun keskeltä Guardiania tuijottivat valtavat kiviset siivekkäiden matoranien muotoon hakatut patsaat. Noiden suurten suojelushenkien naamiot muistuttivat lintujen kasvoja, ja ne nostivat vahvan näköiset kouransa korkealle taivaita kohti. Suurten patsaiden seassa kohosi maasta myös pienempiä kiviä, joiden karkeaan pintaan samanlaisia toismaailmaisia olentoja oli myös kaiverrettu.

Sumun seassa vartiotaan pitävät kiviset pedot johdattivat skakdia ja turagaa yhä syvemmälle saarelle. Sumu kävi yhä sankemmaksi. Tuulen ja merilintujen loittonevat äänet muuttuivat harmaan maiseman seassa pelottavan kuuloiseksi vaikerrukseksi.

Yhtäkkiä turaga Bakmei pysähtyi. Guardian siristi silmäänsä ja katsoi ylöspäin. Heidän edessään seisoi kaksi linnunkasvoista vartijaa, joista kummallakin oli kuusi kättä. Vartijoiden takana kohosi mustaakin mustempi kalliohuippu, jonka kärki katosi jonnekin korkealle kohoavan sumun keskelle.
Kivijätit vartioivat kallion kylkeen hakattua synkkää oviaukkoa. Oviaukon ympärillä tanssi joukko linnunkasvoisia kaiverruksia, joista osa näytti enemmän toilta, osa taas enemmän eläimiltä. Niiden kivinen kuollut katse pureutui Guardianin selkäytimeen, ja skakdi tunsi olonsa hyvin epämukavaksi.

Bakmei kiskoi valkean turaga-sauvansa selästään ja iski sen maahan. Sauvan päähän syttyi tuttu valkea valo, ja vanhus asteli peremmälle. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Guardian seurasi valkeaa turagaa ikiaikaiseen pimeyteen, mutta hänellä ei ollut syytä kyseenalaistaa sitä nytkään.

Ehkäpä tunnetun todellisuuden vanhin ja vihaisin kääpä tietää jostain minua enemmän.

Oviaukon toisella puolella ei Guardianin yllätykseksi odottanut ahdas käytävä, vaan korkea halli, jonka kattoa kannattelivat väkevät kivipylväät. Pylväiden ympärillä kiipeilivät Guardianille jo liiankin tutut linnunkasvoiset demonit. Ne näyttivät kiipeilevän ja kamppailevan keskenään salin herruudesta, aseinaan erilaiset miekat, keihäät ja kynnet.

”Kuka tämän on rakentanut… ja milloin”, Guardian mietti ääneen. Bakmeilta ei tavalliseen tapaan vastausta irronnut.

Yhtäkkiä turaga täräytti sauvansa uudemman kerran salin kiviseen lattiaan. Turaga-sauva ampui laajenevan sädekehän joka suuntaan, ja siinä samassa koko sali täyttyi valkeankeltaisesta valosta. Guardianin ainoalla silmällä kesti jonkin aikaa tottua yhtäkkiseen välähdykseen, ja valopallot sinkoilivat hetken pitkin skakdin näkökenttää.

Lopulta skakdin näkö palasi, ja Guardian huomasi ensi kertaa haudat.

Hautakiviä oli kuusi, ja ne kaikki sijaitsivat tasaisten välimatkojen päässä toisistaan salin reunoilla. Ne kohosivat korkealle salin kaiverruksin koristeltua kattoa kohti, ja hautakivet olivat nekin kauttaaltaan kaiverruksien peitossa. Eniten niissä pisti kuitenkin adminin silmään kiviin louhitut kasvot.

Guardian asteli varovasti lähimmän kiven tykö. Ei, kasvot eivät olleet louhitut.
Vainajan kanohi-naamio menneiden aikojen takaa katseli Guardiania tyhjillä silmäkuopillaan, eikä se ollut harmaa ja metallinen.
Kanohi oli valinnut käyttäjänsä, ja kuollut tämän mukana.
Muodoltaan harmaa kivettynyt kanohi ei muistuttanut yhtäkään skakdin tuntemaa naamiota. Se koostui kulmikkaasta kypärästä, kapeasta visiiristä sekä jonkin suuren kissapedon kitaa muistuttavasta jykevästä leukapanssarista.

Zakazilainen katseli ympärilleen ja huomasi, että muitakin hautakiviä koristivat kanohi-naamiot aikojen takaa. Nämä kuusi hautaa olivat toien hautoja.

Vaiko sittenkin viisi hautaa.

Skakdin ihmetellessä hautaholvia oli Bakmei astellut perimmäisenä odottavan hautapaaden tykö. Tuota kiveä ei koristanut kanohi-naamio, vaan sen pinnalla lepäsivät tyhjät kiviset toa-kasvot. Bakmei pysähtyi suuren kiven juurelle, tuijotti sen kasvoja hetken ankaran näköisenä, ja kääntyi sitten tarkistamaan, että Guardian katsoi.

Sitten Bakmei laski matkasäkkinsä maahan ja kääntyi kaivamaan sieltä jotain. Guardian näki vanhuksen laskevan seitsemäntoista vanhaa paperikääröä kiven eteen hallin lattialle. Suljettuaan säkkinsä nosti turaga kääröt yksi kerrallaan suuren kiven taakse pois näköpiiristä. Sitten vanhus heitti matkatavaransa taas selkäänsä, ja lähti käymään hallin muinaishautoja läpi yksi kerrallaan.
Skakdi katseli kiveä pitkään tohtimatta kysyä kääröjen tarkoitusperästä. Jos niillä sellaista ylipäätään oli, kukapa sen tiesi. Holvissa valkoinen turaga oli venematkaakin etäisempi ja hiljaisempi, mutta yhä samalla tapaa kylmän tarkoituksenmukainen.

Guardian ymmärsi. Hänkään ei viihtynyt kuolleiden kanssa.

Hiljaisen hetkisen päätteeksi turaga oli pysähtynyt kunkin viiden haudan kohdalla. Vanhus vältti kääntämästä kasvojaan sinistä matkakumppaniaan kohti komentaessaan tätä hiljaa:
“Ulos.”
Guardian tiesi totella. Vanhuksen hautaholviin kutsuma valo alkoi himmetä, ja skakdi katseli ympärilleen vielä viimeisen kerran. Sitten admin astui holvin oviaukolle, ja ulos sen toisella puolella odottavaan sankkaan usvaan.

Hautaholvissa oli jo melkein pilkkopimeää. Valkoinen turaga kääntyi sen oviaukolla hautoja kohti vielä kerran, vei oikean nyrkkinsä sydänvalonsa päälle, ja nyökkäsi syvään. Sitten Bakmei asteli ulos Guardianin perään.

Kuoleman kivikäytävien jälkeen meri-ilma tuntui entistäkin puhtaammalta. Horisontti söi jo aurinkokaksosia itseensä ja aallot tanssittivat venettä karun kivisaaren karulla rannikolla.
Sininen skakdi kääntyi varoen turagaa kohti.

”Lienee aika mennä”, hän sanoi hiljaa, ”ehdimme vielä satamaan ennen pimeää.”
Turagan mietteliäs katse seurasi aurinkojen tasaista laskeutumista taivaanrannan taa.
“Ala siis jo mennä”, tuhahti vanhus sitten vastaukseksi hieroen viiksiään.
Skakdi avasi hämmentyneenä suutaan sanoakseen jotain. Ehkä vastalauseen, hän ei itsekään ollut aivan varma. Mutta lopulta admin nieli sen, mitä oli ulos päästämässä.

Niinpä tietenkin.
Eipä hänellä ollut oikeutta vastustaa maailman vanhimman miehen tahtoa.

”Arvon turaga”, Guardian sanoi ennen kuin muisti Bakmein kannan tuohon sanapariin. Ehkä sillä ei ollut juuri nyt väliä. ”En tiedä, kuinka paljon minunlaiseni voi luvata, mutta… teen kaiken, minkä voin Ämkoon pysäyttämiseksi.”
Vaikka todellisuudessa hän halusi sanoa ”Yuurein makutan pysäyttämiseksi”. Se olisi mahdollista, eikö niin? Hän tappaisi petturin ja demonin ja pelastaisi ystävänsä tämän sisältä, eikö niin?
Siihen tuskin Valkoinen Turagakaan osaisi vastata.

“Uskon sen”, turaga vastasi hiljaa. “Mutta en tiedä uskonko sen riittävän.”

”Ainakin olette rehellinen. Voitteko olla rehellinen minulle yhdestä asiasta?”
Turagan katse pysyi auringonlaskussa, ja vanhus pysyi vaiti. Hiljaisuus oli kuitenkin erilaista kuin aiemmin. Guardian tiesi turagan kuuntelevan.
Skakdi asteli varoen turagan vierelle katse yhä tiukasti tämän vuosisatoja nähneissä silmissä.
”Ikimiekat. Ovatko ne teistä sen arvoisia? Sen kaiken, mitä Ämkoo on niiden eteen tehnyt… ja pelkään pahoin että on vielä tekemässä.”
“Iki ei ole pelkkä miekka”, turagan raskas ääni vastasi tuimana.

Skakdi kurtisti kulmiaan.
Kumpi miekka?

Vielä joskus löydän muinaisen viisaan vanhuksen, joka sanoo kaikki asiat suoraan. Skarrararr.

Turaga jatkoi.
“Se on soturin sielu. Mitä itse olisit valmis tekemään sielusi pelastamiseksi kadotukselta?”

Guardian jäätyi hetkeksi paikalleen.
”En tiedä, turaga”, sisällissodan kasvatti sanoi hiljaa. ”En ole aivan varma, onko omassani paljon pelastettavaa.”

Bakmei ei vastannut sanallakaan. Turagan ilme tämän valkeilla kasvoilla muuttui, kun tämä huomasi jotain horisontissa.
Ja kun Guardian kääntyi sitä kohti, hän haukkoi henkeään. ”Miksi helvetissä ne…

Tumman täyttäessä horisontin tuijottelivat sitä Zakazin mies ja valkea vanhus.

Ja he molemmat tiesivät, että paluuta ei ollut.


Klaani, ranta

Auringot jatkoivat varmaa sukellustaan tehden tilaa lähestyvälle yölle. Taivas roihusi keltaisena ilta-aurinkojen loisteessa, mutta kaunista maisemaa tahri mereltä nouseva varjo.

Pieni aaltojen alta noussut keras-rapu tarkkaili epäluuloisena rantakalliolla oleilevia le-matoraneja. Matoraneja rahi ei kiinnostanut. Jokaisen veljeskuntalaisen katse oli nauliintunut kauas merelle.

”Ovatko ne perkeleet tosissaan”, johtajansa takana seisova Enki ähisi puristaen kätensä tiukasti nyrkkiin. Leiter istui joukkion edessä aivan veden tuntumassa, siristäen silmiänsä miru-naamionsa takana.
”Älkää antako tunteidenne ottaa valtaa”, veljeskunnan Johtaja puhui. ”Suunnitelma pitää.”
”Suunnitelma pitää”, toistivat Ibra ja Raham. Enki ei kuitenkaan yhtynyt sanoihin, vaan kirosi hiljaa ääneen.
”Ovatko ne karzahnin perkeleet tosissaan?”


Viidakkosaari
Ilmatila

Kolme sotakonetta kävivät töihin yhtenä. Imperiumin kolmipäinen lohikäärme avasi kitansa ja päästi tulen valloilleen.

Hirviömäinen ilmalaivakimeera oli päätynyt taas saalistuspaikalleen, jonka se oli vihollisista puhdistanut. Nyt sen kolme moottoria alkoivat syöstä plasmaa ja tulikuumaa fosforia viherparatiisin ylle. Mitään säästämättä. Tasa-arvoisena.

Valtava tulipallo laskeutui ikiaikaisen sademetsän päälle. Roihu nieli kaiken vihreän. Paratiisilinnun paniikinomainen kirkaisu peittyi sen alle. Tulen kuumuus sai aluskasvilllisuuden käpertymään sekunneissa. Puhaltava tuuli hajotti kaiken tuhkaksi.
Kädelliset loikkivat kirkuen pakoon puita pitkin. Mutta pakoa ei ollut. Oli vain liekit.

Eivätkä liekit katsoneet, minkä söivät.

Tulikärpäsen ylimmältä kannelta tuijottelevalle punasilmälle ei luonnon ääniä enää kuulunut. Ainoastaan tuli, ja pirun uuden kenraalin puhe.

”Puhdistamme kaiken, mitä emme tarvitse, eversti”, 001 sanoi hiljaa. ”Emme tarvitse viidakkoa.

Ennemmin tai myöhemmin tulevaisuuden on aika niellä menneisyys.

Ja sen pysäyttämiseksi täytyisi olla jumala.

Eikä jumalia ole. Ja vaikka olisi, ne palavat siinä missä muutkin.”

Miekkapiru ei vastannut.

”Eversti, joudun kysymään sinulta vielä kerran. Oletko valmis?”

Toa katseli, kuinka alhaalla levittäytyvä vihreä maisema muuttui puu kerrallaan hehkuvaksi liekkihelvetiksi.

“Olen”, Ämkoo vastasi käheällä äänellä, pitäen katseensa leviävässä liekkimeressä.
“Olen, herra kenraali.”

Pitkä nahkatakki liehui tuulessa, kun Miekkapaholainen katseli entisen maailmansa muuttuvan tuhkaksi.


Admin-torni

Keltainen nainen katseli visiirin takaisin silmin savupilveä, joka pirstoi horisontin. Tawan silmät eivät värähtäneetkään, kun hän tuijotti tulta ja tulikiveä, joka oli joskus ollut Veljeskunnan saari. Vierellään hänellä oli vanhin ystävänsä ja sylissään poikanen, joka oli herännyt kevyestä unesta.

Ja he kaikki olivat yhtä autuaan tietämättömiä siitä, mitä juuri tapahtui.
”Miksi ne”, Tawa sanoi hiljaa. ”Miksi ne tekisivät noin?”

Visorakilla ei ollut paljoakaan sanottavaa.
Kuulin kyllä, että ne olivat siirtäneet omia joukkojaan pois saarelta, mutta…

Kaupungin muureilla kansa katseli tulta ja haistoi savun, eikä toa tiennyt, mitä sanoa heille. Mutta väkijoukosta ei huutanut paniikki, vaan hiljainen vääjäämätön ymmärrys. Äänetön shokki, joka lipui tajunnan ylle kuin suuri ristikkotähtäin taivaalla. Kuin linnun muotoinen savupilvi.
”Se on viesti”, Tawa lopulta sanoi visorakille. ”Ne haluavat lähettää viestin.

Tulikärpänen ulvoi kaukana vertahyytävästi kaiken altaan polttaen. Ja Tawa pelkäsi, että jonain päivänä se tekisi niin Klaanin yllä.

Ja he kaikki tiesivät, että paluuta ei ollut.
Oli vain polku. Eikä toa halunnut nähdä, mihin se johti.


Metamorfoosi

Klaani, sairasosasto


Kauttaaltaan siteisiin kääritty le-matoran makasi hiljaa sairaalavuoteessaan kuunnellen lepohuoneen raksuttavaa seinäkelloa. Tik. Tok. Tik. Tok. Huoneessa oli le-matoranin lisäksi muitakin potilaita. He kaikki nukkuivat. Entisen Ämkoon veljeskunnan viestinviejä ei kuitenkaan saanut unta. Aina silmänsä ummistettuaan Tedni näki sielunsa silmin raivohullun valkean turagan lähestyvän nyrkin. Le-matoran ei ollut nukkunut silmäystäkään sairasosastolle joutumisensa jälkeen.

”Minähän vain autoin”, Tedni murisi ääneen. ”Pingviinikyyti ei ehkä ollut mukavin mahdollinen kulkutapa, mutta minä sentään autoin!” Matoranin kärsineille kasvoille levisi myrtynyt ilme. Toden totta, kukaan muu ei ollut edes yrittänyt lähteä pelastamaan Guardiania ja Bakmeita torakoiden valtaamalta viidakkosaarelta. Tämä saattoi tosin osittain johtua siitä, että Tedni oli pitänyt adminin ja turagan ahdingon muilta veljeskuntalaisilta salassa, mutta silti!

Enki oli käynyt aamulla kääntymässä sairasosastolla. Tednin toveri oli tuonut sairaalavuoteen viereiselle pienelle yöpöydälle rasian tummaa suklaata, ja läjän sarjakuvia. Tedni olisi lukenut noita sarjakuvia tosi mielellään jos olisi voinut liikuttaa käsiään. Suklaakin kelpaisi. Oikeastaan mikä tahansa huomion kellon raksutuksesta vievä asia kelpaisi.

Vaan silloin saapui sairaalahuoneeseen pelastus! Tarkalleen ottaen ruskeankirjavan matatu-kasvoisen naismatoranin muotoinen pelastus. Tedni kohotti tuskaisasti kasvojaan saapunutta hoitajaa kohti, ja koitti sitten saada äänekkäästi rykimällä neidin huomion. Hoitaja kuitenkin lähti käymään sairaalavuoteita läpi yksi kerrallaan, ja Tedni sai odottaa vielä hetken.

”Kuinka täällä jaksellaan”, hoitaja huikkasi rutiininomaisesti saavuttuaan vihdoin turkoosinvihreän muumion tykö. Tednin naamalle levisi välittömästi leveä virne. Virne, josta puuttui muutamia hampaita.
”Heti paremmin kun sinä tulit, beibi”, Tedni aloitti tuijottaen hoitajaa aivan liian tarkkaan. Sairasosastolla työskentelevä po-matoran käänsi kasvonsa pois ja koitti olla välittämättä Tednin lähentely-yrityksistä.
”Onko olossasi tapahtunut mitään muutoksia?” hoitaja kysyi varovasti tarttuen Tednin sängyn vierellä pönöttävään metalliseen telineeseen. Matoran poisti telineestä tyhjän lääkepussin, ja vaihtoi sen tilalle uuden.
”Kaikki sattuu”, kuului Tednin vastaus. ”Vain säkenöivä seurasi tuntuu auttavan kipui-…”
”Vaihdamme sinulle nyt vahvemmat lääkkeet”, hoitaja keskeytti ja toi tippaletkun lähemmäs Tedniä. Hoitaja tökki hetken Tednin kättä etsien sopivaa kohtaa, ja tökkäsi sitten letkun paikoilleen.
”Koita viimein nukkua”, hoitaja neuvoi kun vihreä lääke alkoi valua Tednin elimistöön. Le-matoran koitti keksiä jotain nasevaa sanottavaa aiheesta ’yksin on niin ikävä nukkua’, mutta hoitaja ehti jo kipittää tiehensä. Tedni jäi kuuntelemaan naisen loittonevia askeleita. Jossain kaukana jyrähti. Ulkona alkoi sataa.

Tedni painoi siteisiin käärityn päänsä sairasvuoteen kuhmuraiseen tyynyyn hieman myrtynyt ilme kasvoillaan. Oliko valkean turagan antama karmiva turpasauna lyönyt le-matoranista tämän ylitsepursuavan karisman pihalle, vai miksi ihmeessä äskeinen viettely-yritys ei tuntunut tehoavan? Tednistä tuntui miltei siltä, kuin hän ei olisi ollut tilanteessa täysin mukana. Kuin jokin olisi häirinnyt hänen suoritustaan. Tunne, melkein kuin…

Yhtäkkiä Tedni hätkähti ulos omituisista ajatuksistaan. Matoran nosti kipeää päätään hieman koholle, ja huomasi sitten peittonsa päällä tanssivan pikkiriikkisen Guardianin.


OOOOOO


”Twist twist!” pieni sininen skakdi huikkasi ketkuttaen itseään villisti puolelta toiselle oudon musiikin tahdittamana. Sitten se jatkoi: ”Liike lähtee lantiosta!”
”Öh, herra Guardian”, Tedni puhui varovasti. ”Miksi te-”
”Miten pestään hampaat kun ei ole sormia!” kääpiöadmin huusi jatkaen tanssiaan. Hikipisarat valuivat Tednin naamaa pitkin, eikä matoran tiennyt mitä vastata.
”Kysy siltä! Kysy kysy!” Guardian jatkoi.
”Keneltä minun pitää…” Tedni koitti puhua, mutta Gee keskeytti tämän olemalla yhtäkkiä monta Geetä.


OOOOOO


”Twist twist!” Huusivat kaikki Guardianit iloisessa kuorossa. Pienet siniset miehet tanssahtelivat Tednin päällä tarkasti samassa tahdissa, ja outo musiikki tuntui voimistuvan. Tedni tunsi kuinka hänen vartalonsa alkoi muuttua ihmeen kevyeksi. Sairaalahuone tuntui yhtaikaa suunnattomalta, ja samalla niin pieneltä. Guardianit olivat samaa mieltä. Ne lukivat Tednin ajatukset, ja puhuivat yhteen ääneen:
”Tämä huone on liian suuri pieni meille kaikille! Twist twist! Lähde mukaamme!”
”Mutta enhän minä voi liikkua tässä kunnossa!” le-matoran parkaisi. Silloin Tedni kuitenkin ymmärsi pienten Guardianien tarkoituksen. He olivat tulleet parantamaan Tednin taianomaisella tanssillaan! Ja kyllä, kuin taikaiskusta Tedni tunsi murtuneiden luidensa korjaantuvan aivan itsestään, ja matoran huomasi olevansa taas täysin terve. Entisen Ämkoon veljeskunnan viestinviejä syöksyi ohjuksen lailla (kirjaimellisesti) ylös sängystään, ja lähti lentämään kohti sairaalahuoneen kattoa. Katossa matorania odotti keltaista valoa ympärilleen loistava ulottuvuuksien välinen portti. Tednin oli päästävä porttiin ennen kuin se sulkeutuisi. Portin takana odotti totuus maailmasta. Ikuinen valo ja onni.

Kuudennen todellisuuden siunattu vuoristo

Vihreä kuu kiersi vaaleanpunaisena hehkuvaa taivasta kuin eksynyt ilmapallo. Tednin kirkkaanpunaiset kasvot heiluivat luonnottoman villisti ympäriinsä kun matoran ihaili ympärillään avautuvaa taianomaista maailmaa. Kuudennen todellisuuden siunattu vuoristo levittäytyi horisontissa. Vuorten lumihuiput eivät olleet lunta. Ne olivat sitä erittäin herkullista kiisseliä jota Tedni oli kerran päässyt jossain maistamaan. Sitä sellaista vaaleaa hyvää sellaista sellaista.
”Spiff! Odota!” huudahti pieni Guardian liidellen Tednin ohi keltaisella pilvellä ratsastaen. Le-matoran pysähtyi katsomaan taskukokoista kumppaniaan kysyvänä, ja pikku-G, tuo kuudennen todellisuuden henkiopas, alkoi kertoa:
”Meidän täytyy pysäyttää sielunvihollinen! Hän on liittäytynyt vihullisen leiriin ja aikoo viedä meiltä nenät!”
”Mutta eihän meillä ole-”
”AIVAN! Ja katso, tuolla hän on!”
Tedni kääntyi katsomaan suuntaan johon pikku-G osoitti, ja matoran kauhistui.
”Siellä hän on! Mämkoo!”


OOOOOO


Valtava Mämkoo osoitteli tosi rumasti valtavalla varjoraajallaan hyvien puolella olevaa kaksikkoa kohti.
”Tosi rumaa hei! Twist twist!” pieni Guardian torui ja leijaili pilvellään ylemmäs. Skakdi viittoi Tedniä lentämään perässä, ja matoran päätti olevansa lentokone ja nousi taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle


PORSUNÄÄSTÄINEN


OOOOOO


Tedni istui punaisella taivaalla laukkaavan Porsunäästäisen selässä kuunnellen maailman joka nurkasta soivaa outoa musiikkia. Porsunäästäisen laihat jalat hakkasivat ilmaa vieden astraalirahia suunnattomalla vauhdilla eteenpäin kohti todellisuuden todellisinta luonnetta.
”Huh huh”, Tedni mietti.
”Minä syön sen!” Porsunäästäinen vastasi karvaisella äänellä.
”Mitä sinä aiot syödä?”
”Maailman!” Porsunäästäinen jatkoi. ”Kikanalon vuosi! Maailmankierto alkaa alusta!”
”Oletko sinä jumala?” Tedni kysyi.
”Olen!”
”Eikö Mata Nui ole jumala?”
”Minä söin sen!”

Tedni tunsi outoa huminaa aivoissaan. Sitten matoran huomasi näkevänsä kaiken, mutta samalla ei yhtään mitään. Hän oli kaiken aikaa ollut suuri Porsunäästäinen itsekin. Me kaikki olemme olleet Porsunäästäisiä kaiken aikaa! Kaikessa oli yhtäkkiä järkeä! Aivan mahtavaa!

”Mᴀʜᴛᴀᴠᴀᴀ!”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.


OOOOOO


”OooOooOooo!!” matoran ihaili.
Tedni ei ollut uskoa silmiään. Kaikki oli niin valoisaa ja kaunista. Violettina hohtavat kaikkivaltiaat sielupingviinit leijailivat maailman kauneuden miltei sokaiseman matoranin ympärillä. Tapiiri sanoo ammuu.
”Aᴍᴍᴜᴜ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
Rauhan ja rakkauden tunne valtasi le-matoranin. Sielupingviinit kasvoivat suuremmiksi ja räjähtivät sitten yksi kerrallaan liekehtiviksi pyrstötähdiksi. Valoisa maailma Tednin ympärillä sai aivan uudenlaisia muotoja. Matoran näki niissä menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden. Rauha oli kaikkialla. Maailmassa ei ollut enää sotia. Oli vain hassuja värejä, ja rauha. Rauha. Rauha.


OOOOOOOOO

Klaani, sairasosasto

Tedni sai viimein nukuttua.