Avainsana-arkisto: Domek

Päivänvaloon

Pohjoinen manner, Rahtapolis
Seitsemän päivää ennen sarastusta

Rautatieasema ei ollut kylän suurin rakennus, mutta yksi isoimmista kuitenkin. Sen julkisivu oli suhteellisen koruton, mutta aseman saviseinien valkea rappaus oli puhdas ja varmasti vain vähän aikaa sitten uusittu. Junien savukaan ei ollut tummentanut väriä kuin vain vähän.

Paremmin säilynyttä skakdiarkkitehtuuria kuin mikään Zakazilla, sankari tuumaili ja nojautui taaksepäin keinutuolissaan.

Asemarakennuksen ja keskusraitin välissä oli puinen ja katettu terassi, jolla asemaravintolan asiakkaat istuskelivat. Niin myös sankarimme. Hän ei ollut kuitenkaan ostanut syötävää, luumumehun vain. Nyt sininen toa hörppi juomaansa ja siirsi katseensa rakennuksesta kadulle.

Kaikki näytti rauhalliselta. Matoralaiset ja skakdit kävelivät kukin asioillaan, ja leppoisat keskustelun äänet täyttivät äänimaiseman, nyt kun asemalla ei ollut meluavaa junaakaan. Seuraava tulisi vasta…

Sankari vilkaisi asemarakennuksen seinästä törröttävää aurinkokelloa.

…kymmenen minuutin päästä. Hän nielaisi. Periaatteessa kaikki oli hyvin, eikä hänellä pitäisi olla kiirettä. Mutta siltikin… Sinisen toan viimeviikkoinen kierros suiston Metrukuntien kirjastoissa ja arkistoissa oli saattanut herättää vääränlaista huomiota. Erityisesti Pokko-Koroon päästyään sankarista oli alkanut tuntua siltä, että häntä seurattiin.

Enkö ole ollut kyllin varovainen sen suhteen, mitä kaivan päivänvaloon? Onko vortixxien yritysmaailma todella näin törkyinen?

Nyt ei kuitenkaan auttanut kuin odottaa. Sininen sankari jatkoi kadun tarkkailua, eikä hän nähnyt ketään, joka olisi vaikuttanut varjostajalta. Skakdeja, matoralaisia, pari vortixxia, yksi tärkeän näköinen aristokraatti kantotuolissaan…

Minuutit matelivat.

Sinisen toan luumumehu loppui. Hän vilkaisi hermostuksissaan laukkuaan. Hänen tekemänsä muistiinpanot herättäisivät väärissä käsissä taatusti kulmien kohottelua. Mutta olisiko Kelbuuno-Malcirem todella lähettänyt hänen peräänsä väkeä? Tai joku muu? Toasta alkoi tuntua siltä, että hän oli upottanut lusikkansa liian syvälle xialaisten yritysten sakeaan soppaan.

Ja juuri silloin ne kaksi skakdinkörilästä ilmestyivät kulman takaa, kadun päähän. Ne samat, joiden toa epäili varjostavan itseään. Hieman liian monta kertaa hän oli törmännyt kaksikkoon aiemmin tänään, ja muistikuviensa mukaan edellisenäkin päivänä, aivan toisessa kaupungissa. Mutta oliko hän vain vainoharhainen? Ennen kuin sankarimme ehti tehdä sen suurempia eleitä piiloutuakseen, kuului pohjoisesta pillin vihellys. Miten kauniilta kuulostikaan veturin huuto, kun oli kiire päästä pois.

Vaikka toa ei ollutkaan aivan varma siitä, olivatko kaksi skakdia todella hänen perässään, hän päätti nostaa laukkunsa kasvojen suojaksi. Toisella kädellään hän nappasi raskaamman matka-arkkunsa ja sitä perässään vetäen toa katosi rakennuksen sisään. Aulan läpi harppoessaan hän piti katseensa lattiassa (Onpa huolellisesti vahattu. Ilahduttavaa!) ja laiturille saavuttuaan hän arveli, että väenpaljous piilottaisi hänet varjostajiltaan. Sankarimme uskalsi laskea laukkunsa ja katseli ympärilleen.

Juna ei ollut vielä saapunut, mutta sen jyske kuului jo pohjoisesta. Tila oli suhteellisen siisti, ja koruton lasikatto päästi päivänvalon hyvin sisään. Aseman ainoalla laiturilla seisoskeli oikea tungos matoralaisia, mutta onneksi myös pidempiä kulkijoita oli paljon. Toa kulki laituria pitkin, loitommas siitä suunnasta, josta varjostajat tulisivat. Jos siis olisivat tullakseen.

Sinistä toaa ympäröivä puheensorina hävisi hänen päässään lähinnä taustameluksi, mutta erään matoralaisen sanat tarttuivat hänen tajuntaansa. Yksi sana sai nimittäin hänen huomionsa.

”Miten niin Bio-Klaanin toimitukset eivät ole tulleet?”

Toa käännähti ympäri, huitaisten miltei laukullaan muuannen ohikulkeneen matoralaisen nurin. Puhuja oli rau-kasvoinen le-matoran, joka nojaili itseään korkeampaan laatikkopinoon.
”Siis mitä? Etkö ole kuullut?” toinen laatikoiden ääressä hääräävä matoralainen vastasi. Tällä oli kasvoinaan jokin epämääräinen kanohi, kenties tyylitelty Huna. Hänkin oli väritykseltään vihreä. Kummallakin kaksikosta oli samanlaiset, hieman kulahtaneet varustehenkselit.
”Kuullut mitä?”

Toa päätti jäädä kuuntelemaan kahden matoranin keskustelua hetkeksi.

”Emmehän me ole saaneet Bio-Klaanista paketteja viikkoihin…” oletettu huna-kasvo valotti asiaa. ”Hehän ovat sodassa.”

Kanohi Raun kulmat kohosivat. ”No enkös minä sitä aina sanonutkin? Että näin käy kun pistetään toa johtoon eikä turaga, että sotimiseksihan tuo menee.”
”Niin jaa, ehkäpä… mutta kuulemma heidän kimppuunsa hyökättiin, ei toisin päin.”

Rau-kasvo lakkasi nojailemasta ja nousi suorempaan ryhtiin. ”Ai. Kuka?”

Toisen le-matoranin kasvot synkistyivät. ”Kuulemma jonkinlainen armeija hirvittäviä rahi-petoja… armottomia ötököitä, jotka tulevat ja tuhoavat saaresi!”
”Jopas. Kuulostaa vähän liiotellulta, eikö sinusta?”
”Hei, älähän nyt! Muistatko sen Poomin skakdi-kaverin, joka kävi täällä pari vuotta takaperin?”

Vastaus oli lyhyt nyökkäys, joten (Kyllä sen täytyy olla Huna…)-kasvo jatkoi. ”Niin, hän oli joutunut pakenemaan kotoaan niiden samojen ötököiden takia.”
”Melkoista… Kaikkea sitä Välisaarilla pauhataankin. Kunhan pysyvät poissa mannermaalta, niin minä olen tyytyväinen.”
”Niin… mutta kyllä Turaga Dume meidät pelastaisi.”

Rau-kasvoille kohosi mitä epäuskoisin ilme, ja näytti siltä, kuin tämä olisi valmistautunut väittämään hanakasti vastaan. Protesti laimeni kuitenkin silmien pyöräytykseksi. ”Niin kai sitten…”

Pienen hetken matoralaiset olivat hiljaa, ja sininen toa oli juuri jatkamassa matkaansa, mutta sitten huna-kasvo päätti palata aiempaan aiheeseen.
”Mutta eikö se olekin hirveän surullista? Että joku vain tulee ja yrittää syödä saaresi?”
”Kaipa tuo on…” rau-kasvo hyväksyi. ”Ja nyt muuten ymmärrän, miksi pomo on ollut yhtä kärttyilyä nämä viikot.”
”No?”
Matoralainen irvisti. ”Hän on joutunut ostamaan kaikki etelän tuontitavarat Steltiltä.”
”Haha, joo. Tyypilliset aristokraattien listahinnat!”
”Osta heti herttualta…”
”…ja hetkessä olet…”
”…köyhä!”

Matoralaiset nauroivat jutulleen, jota sankari ei aivan ymmärtänyt. Hän tiesi, ettei asia varsinaisesti kuulunut hänelle, mutta:
”Eikö kuitenkin ole niin, että Bio-Klaani on rakennettu aika kauniiden ihanteiden varaan?”

Toa osoitti sanansa matoralaisille ja hymyili varovaisesti. Kaksikon nauru keskeytyi, ja he katsoivat sinistä toaa hämmentyneenä.
”Öh, jos kerran sanot. Mutta mitä asia sinua liikuttaa?”

Ennen kuin toa ehti vastata, laituriin rymistävän junan jyly keskeytti keskustelun. Tonneittain terästä ja puuta saapui pohjoisesta sankan savuvanan kruunaamana. Melu oli todella melkoinen. Ja siinä samassa sankarimme muisti kiireensä. Hän nyökkäsi lyhyesti matoralaisille ja poistui tilanteesta junan vielä jarruttaessa. Hän tahtoi olla valmiina hyppäämään vaunuun niin pian kuin mahdollista. Matoralaiskaksikko jäi ihmettelemään, kun salaperäinen toa harppoi pois heidän luotaan.

Kun kulkupeli pysähtyi paikalleen, sankarimme oli ensimmäisiä kyytiinnousijoita. Toinen jalka jo junan portaalla hän katseli vielä ympärilleen. Yhä vain häntä hermostutti. Oliko hän naiivi ajatellessaan, että väenpaljous kätkisi hänet?

Ehkä se piilottaa pikemminkin ne kaksi skakdia? Jos mitään varjostajia nyt ylipäänsä on olemassakaan…

Ehkä toa oli vain vainoharhainen?

Ehkä hänellä ei ollut mitään hätää?

Myöhemmin, junan katto

Varjostajat olivat saartaneet sankarimme, joka yritti nyt ylläpitää uhkaavinta taisteluasentoaan. Toinen skakdi edessä, toinen takana. Tilanne oli sangen kiusallinen — etenkin, koska liikkuvan junan katolla ei ollut juurikaan varaa virheliikkeisiin. Toan selkä oli junan tulosuuntaan, ja tuuli tuiversi hänen kanohiaan vasten.

Pohjoisen mantereen sisäosien karu luonto levittäytyi kaikkialla junan ympärillä. Puustoltaan harva ylänkö oli koti lähinnä varvuille, sekä muutamalle kituliaalle puuparalle.

”Päätepysäkki, nuuskijarotta!” toan edessä oleva skakdi ärähti. Korsto oli väritykseltään musta ja tummanruskea. Yllään sillä oli koruton metallihaarniska ja päässään naurettava lierikypärä. Skakdin selkäharja oli lyhyt mutta tuuhea. Kädessään se heilutteli ikävän näköistä taistelukirvestä.

Toinen varjostajista, suippoleukainen ja oranssi skakdi, oli pukeutunut tummaan ponchoon. Pikaisesti taakseen vilkaiseva toa havaitsi, että tämä toinen roisto osoitteli häntä pistomiekalla.

”Ennen kuin, mm, junamatkani päättyy…” toa aloitti, ja heilutteli tikariaan uhkaavasti edessään. ”…voisitteko edes kertoa, kuka lähetti teidät perääni? Kenen kanssa olen tekemisissä?”

”Hähä, vai tahtoo toa tietoa!” skakdi sankarimme takana naurahti nasaalilla äänellään. ”Etkö tiedä, että tieto voi olla vaarallista?”

Toan suu meni mutruun. Ja tikarista vapaa käsi nyrkkiin.

Pelkkiä juoksupoikia, kuten arvelinkin…

”Kertokaa edes, milloin saitte vainuni”, toa mutisi. ”Oliko se ennen vai jälkeen Agni-Metrua?”

Taistelukirvestä puristava skakdi otti uhkaavan askelen eteenpäin. ”Sanotaan vaikka, että vietit Hengen Heinämaan kirjastossa muutaman tovin liian kauan.”

”Ah…” sankarimme ymmärsi virheensä.

Mutta minä todella tahdoin lukea Huudon vaeltajan viimeisimmän osan…

Skakdikorsto valmistautui kohottamaan kirveensä, ja siinä samassa toan väri vaihtui. Sininen suli pois ja alta paljastui kultaa ja punaista. Valovoimille oli valeasun ylläpitämistä tärkeämpää tekemistä. Samassa Domek avasi nyrkkinsä, ja vapauneet valonsäteet löysivät tiensä mustaruskean skakdin silmiin.
”Aaarrgh!” palkattu muskeli karjaisi hyödyttömästi.

Valon toa otti nopean kiertoaskelen ja ohjasi takaansa tulevan pistomiekan iskun itsestään sivuun. Hän kääntyi ympäri ja tähtäsi nopean potkun poncho-skakdin päähän. Iskun ottanut rikollinen horjahti taaksepäin ja pyllähti junan katolle.

Domek loihti esiin kiinteästä valosta koostuvan käärmeen, joka luikerteli vauhdilla miekkaskakdin ympärille, ja sitoi tämän liikkumattomaksi.

”Senkin temppuilija!” silmiään vielä hierova kirveskorsto murisi. ”Nyt loppu!”

Domek käännähti pikaisesti ympäri ja loikkasi vain vaivoin vaakatasoisen iskun tieltä. Sokaistu skakdi huitoi hyökkäyksiään hädin tuskin tähdäten, mutta eipä junan katto toisaalta tarjonnut paljon väistelyvaraakaan. Sama toimi sankarimme onneksi kumpaankin suuntaan.

Tarkasti kirveenhuitomisten väliin ajoitettu pikainen askel antoi Domekin kämmenellä toimitetulle tällille riittävästi voimaa, että kirveen toisesta päästä löytyvä korsto oli menettää tasapainonsa. Lopullinen horjahtaminen tapahtui kuitenkin vasta tikarista tähdätyn valopallon osuttua ruman kypärän koristamaan päähän.

Korsto numero yksi teki tuttavuutta mättään kanssa, eivätkä varjostajan kiroamiset kantautuneet Domekin kuultavaksi paria sekuntia pidempään — niin nopeasti juna jätti radanvarteen pudonneen skakdin jälkeensä. Kirvesukon lajikumppani oli kuitenkin päässyt irti valositeestään ja oli nyt jaloillaan.

”Njääh, saat maksaa tuosta!” se huudahti vihaisesti. Jälleen Domek käännähti kannoillaan. Skakdin pistomiekan kahvaan upotetut jalokivet hohtivat epäilyttävän kirkkaasti, ja koko ase alkoi täristä. Juuri ajoissa Domek ymmärsi sukeltaa matalaksi säilästä sinkoavien liekkien tieltä. Miekasta vapautunut tuli roihahti siniselle iltataivaalle.

Enempää odottelematta Domek ponnahti pystyyn. Skakdit olivat arvaamattomia — ikinä ei voinut tietää, kuinka pätevästi ne hallitsivat elementaalikykyjään. Oranssi miekkamies otti tukevamman taisteluasennon, Domek seurasi perässä. Toan tikarin tehokas etäisyys oli mitätön käsivarren mittaista miekkaa vastaan, ja skakdikin vaikutti ymmärtävän etunsa. Jalokivikahvainen säilä halkoi ilmaa klaanilaisen edessä lyhyin, rivakoin liikkein. Vastaiskulle ei löytynyt tilaisuutta.

Yksi, muita hurjempi sivallus, oli hipaista Domekin olkapäätä. Säilä kosketti punakultaisen toan tuulessa liehuvan olkalaukkun hihnaa, joka napsahti poikki. Valon toan silmät kasvoivat suuriksi, kun laukku irtosi hänen olaltaan. Ruskea nahkaesine hujahti silmänräpäyksessä Domekin tarttumaetäisyyden ulkopuolelle, mutta osui klaanilaisen helpotukseksi junan kattoon — joskin pari vaunua tulosuuntaan. Ennen kuin aarteita sisältävä laukku ehti liukua pois katolta, Domek nakkasi tikarinsa perään. Tarkasti tähdättu terä iskeytyi laukkun kulmaan ja naulitsi sen junan peltikattoon.

”Njäh häh hää, typerä toa!” skakdi riemuitsi. Domek oli pelastanut muistiinpanonsa, ja — mikä vielä tärkeämpää, hattunsa — mutta nyt toa oli vailla asetta. Selkä tuulta vasten klaanilainen peruutti muutaman askelen, ottaen etäisyyttä miekkamieheen. Säilän kahvan jalokivet aloittivat taas pahaenteisen hehkunsa, mutta ennen kuin uusi liekkihyökkäys ehti purkautua aseesta, Domek otti aloitteen. Hän tarttui kummallakin kädellä huiviinsa, ja pujotti päänsä pois sen silmukasta. Sitten hän päästi irti.

Huivi tempautui tuuleen ja läsähti varjostajan kasvoille, ja kehoon, ja miekkaan. Pitkä tekstiili sotkeutui säilään, ja skakdi menetti otteen aseestaan. Miekkahuivimytty kolahti junan kattoon ja oli luiskahtaa pois peltiä pitkin, mutta Domek harppasi pöllämistyneen skakdin vierelle ja tallasi huivin päälle. Klaanilaisen rakas vaatekappale ei jäisi radanvarteen.

Skakdi reagoi klaanilaisen lähentelyyn nyrkillään, mutta Domek vastasi karkeaan koukkuun torjumalla sen kyynärvarrellaan. Sekä mojauttamalla toisen kämmenensä skakdin suippoon leukaan. Varjostaja horjahti ja otti muutaman askelen taaksepäin. Ponchoskakdi sai kuitenkin palautettua tasapainonsa pian.

Aseeton taistelupari mittaili toisiaan. Oranssin korston ilmeestä oli kadonnut kaikki varmuus — taistelu ilman miekkaa oli selvästikin sen mukavuusalueen ulkopuolella. Domekin tilannetta hankaloitti lähinnä hänen kiusallinen haara-asentonsa. Hän piti oikean jalkansa tiukasti junan katossa, estäen siten huivin karkaamisen tuulen matkaan. Valon toan vasen jalka oli tässä asennossa tukijalka — silläkään ei voinut jakaa potkuja.

Siksi skakdi olikin niin yllättynyt, kun Domekin vasemman kyljen puolelta tuli kova potku hänen kylkeensä.
”Mmitähh?” korsto parkaisi kivusta.

Domekin lantiosta lähtenyt kiinteän valon jalka katosi iskun osuttua kohteeseensa. Samaan aikaan hänen kätensä olivat kuitenkin käyneet kovaan hyökkäykseen. Molemmat oikeat, sekä kaikki neljä valosta syntynyttä. Vimmaisten lyöntien turvin hän vaihtoi painonsa oikealle jalalleen ja vei vasemman jalkansa eteensä.

Skakdi yritti epätoivoisesti torjua tällejä ja tehdä jonkinlaista vastaiskun poikastakin, mutta valon toan iskusarja oli hänelle aivan liikaa. Häkeltynyt skakdi päätyi lopulta viemään molemmat kätensä päänsä suojaksi joka puolelta iskeytyviä raajoja vastaan. Sen virheen tehtyään skakdi pysyi junan katolla noin kaksi sekuntia, ennen kuin Domek tuuppasi hänet radanvarteen. Parkuva korsto kieri muutaman metrin mättäällä, mutta jäi pian auttamattomasti junasta jälkeen.

Domek arveli kyytiä kivuliaaksi ja toivoi, että kokemus saisi skakdit hillitsemään varjostamispuuhiaan. Hän kumartui ja keri huivinsa kasaan. Miekka oli irronnut mytystä.
Parempi niin, luulisin, Domek arvioi kääriessään huivia kaulansa ympärille. Lisämatkatavara olisi hidastanut matkantekoa.

Hän harppoi junan kattoa pitkin, kunnes pääsi laukkunsa ja tikarinsa tykö. Hän istahti peltiselle pinnalle, tarrasi laukkuunsa, ja nykäisi tikarin irti. Sujautettuaan tikarin reisikoteloonsa Domek avasi laukkunsa. Hänen kasvoiltaan loisti huoli.
”Huh”, hän kuitenkin henkäisi havaitessaan, että tikari ei ollut osunut laukussa levänneeseen hattuun. Lieri oli reiätön. Muutama muistiinpanopapereista oli ottanut osumaa, mutta klaanilainen arveli kykenevänsä ottamaan kirjoituksistaan joka tapauksessa selvää. Hän laittoi paperit ja hatun takaisin laukkuun: näin tuulisessa paikassa päähineen päässäpitäminen olisi ollut hupsua.

Laukun hihna oli katki, mutta Domek ratkaisi asian solmimalla sen katkeamiskohdastaan tiukkaan solmuun. Hän heitti hihnan päänsä yli ja arvioi tuntumaa. Hihna oli nyt selvästi liian lyhyt ja laukku liian korkealla, mutta se sai ajaa asiansa.

Hetken verran Domek ajatteli nousta katolta ja palata matkustajavaunuun, mutta tuli kuitenkin toisiin aatoksiin. Häntä ei huvittanut osallistua skakdien aiheuttaman sekasotkun setvimiseen juuri nyt. Sitä paitsi teki hyvää viettää hetki kullan ja punaisen väreissä, murehtimatta valeasun ylläpitämistä.

Katolla oli rauhallista. Karu ylänkömaisema oli Domekista kaunis, ja häntä alkoi harmittaa, ettei hän ollut pakannut kunnollisia piirtämisvälineitä mukaan. Iltataivas pimeni ja pian muutama tähtikin tuli näkyviin.

Juna matkoi matkaansa kohti etelää.

Jos en jäisikään pois Ca-Metrussa, vaan jatkaisin etelärannikolla saakka… Domek tuumi katsellessaan vaihtuvaa maisemaa. Siitä voisin jatkaa Rumishereen, ja purjehtia sieltä Bio-Klaaniin.

Valon toa hymyili hieman leikitellessään ajatuksella.

Bio-Klaani. Rakennettu kauniiden ihanteiden varaan…

Domek tiesi kuitenkin paremmin. Hänen polkunsa ei veisi nyt kauniiden asioiden äärelle.

Hän oli matkalla kohti jotain rumempaa. Paljon rumempaa.

Sammakko rannalla

Bio-Klaanin saari, ranta

”Kaveri hei…”

Lumiukon sanat vaikuttivat kuitenkin kaikuvan kuuroille korville. Pullea sammakko jatkoi vain toimiaan, isäntänsä maanittelusta piittaamatta.

Toimet olivat tässä tapauksessa laiska oman mahan rapsuttelu sekä tyhjä toljottaminen horisonttiin. Tai niin Snowie ainakin ajatteli. Hän ei ollut ihan varma, kykenikö Napon harottavilla silmillä oikeastaan katsomaan suoraan mihinkään. Poissaoleva elukan olemus joka tapauksessa oli.

”Napo hei…”

Snowie huokaisi ja päätti pitää paussin. Hän pyllähti kyykkyasennosta takamukselleen. Rantakivikko oli märkä. Hänkin katseli taivaanrantaa kohti.

Maisema oli kaunis. Auringot olivat ehtineet jo laskea, mutta pieni iltahämärä valaisi yhä merimaisemaa. Tähtiä ei vielä näkynyt, eikä ehkä pilviverhon vuoksi tulisi näkymäänkään. Bio-Klaanin sataman valot loistivat kuitenkin Snowien ja Napon vasemmalta puolelta ja värjäsivät meren lämpimillä sävyillä. Taivaalta tiputteli hieman vettä.

Tyyni meri jatkui etelään, kunnes katosi jossain kaukana sateeseen ja sumuun. Siitä, kun Snowie oli viimeksi saapunut veneellään siitä suunnasta, tuntui kuluneen ikuisuus. Reipas reissunaloitus, hajonnut vene, karaokevälikohtaus… Ath-Koro, torakkatappaja, Nimdan valtaamat matoralaiset… Välisaarten meripeto ja yhteinen yö ahtaassa paatissa.

Ja veneeni senkus kelluu satamassa… lumimies mietti. Aika seurue meitäkin oli silloin kasassa.

Minä ja Kepe… Näinköhän me enää löydämme yhteistä säveltä, tai edes osaamme katsoa toisiamme silmiin? Millainen seuraava seikkailumme olisikaan, jos emme olisi koskaan astuneet Profeetan tyhjään maailmaan?

Guartsu… Oletko elossa ensinkään? Miten saatoimme jättää sinut sinne? Et koskaan uskonut minusta pahaa, mutta oliko jo pelkkä sinun hylkäämisesi petos? Koska pidämme seuraavan leffaillan?

Epäonnistuneesta iskusta torakoiden tankkausasemalle oli kulunut jo monta päivää. Snowie muisti menehtyneiden muistotilaisuuden, puhujat ja muistomerkit. Kauniit kukkakimput, sellaiset, jotka oltiin sidottu yhteen muilla kukilla. Niitä oli ollut helpompi tuijottaa kuin katsella ketään silmiin. Tilaisuus oli ollut arvokas mutta vaisu.

Melkein rutiininomainen…

Muutoin päivät muuttuivat puuroksi lumiukon päässä. Suuren osan ajastaan hän vietti jakaen ruokaa, milloin Isä Ruskon johdolla, milloin Zeeronin seuraajien kanssa. Eteeriset sienitytöt auttoivat lumiukkoa usein.

Tai ehkä sittenkin vain pari kertaa…

Ajantaju hukkui apatian vallatessa alaa. Käytävät tuntuivat samanaikaisesti hiljaisilta ja kuurouttavan meluisilta. Keli oli syksyisän harmaa, eikä ruokakaan maistunut yhtä hyvin kuin muutama viikko takaperin. Tai maistui se silti aika hyvin. Mutta ei yhtä hyvin.

Eikä Guardianista ollut kuulunut mitään.

Yksi kateissa oleva vanha matkakumppani muiden joukossa. Ja sitäkin joukkoa alkoi olla aika paljon.

Killjoy. Olen kuullut vain huhuja, enkä tahdo ehkä uskoa niistä ainuttakaan. Domek, missä menet? Tietääkö kukaan?

Oranssin nenän suunta valahti apaattisesti alaspäin, kun Snowie huokaisi syvään ja painoi päänsä. Häntä kauhistutti ajatus siitä, miten vähän hän oli uhrannut ajatuksia kaikille niille kanssaklaanilaisilleen, jotka tuntuivat hävinneen sodan melskeeseen.

Miksi kukaan ei ole enää kahviossa kanssani? En minä pelkälle kahvikupille tahdo jutella.

Vaikka väkeä oli kaupungissa päivä päivältä enemmän, piiri tuntui silti pienenevän. Jotkut hävisivät, toiset menehtyivät, ja sitten oli…

Ämkoo. Mäksä.

Välähdys Harkelin suohon vajoavasta ruumiista.

Miekkapiru.

Niin moni asia oli muuttunut, ja kaikki pahempaan. Tutuille ja tuntemattomille, massoille ja yksilöille.

Vaikka kaipa joku tästäkin hyötyy ja saa rattaita taskuunsa.

Omat säästönsä Snowie oli antanut pois jo viikkoja sitten. Se tuntui aika pieneltä eleeltä, kun ei niitä rahoja paljon ollut muutenkaan. Mitätön summa sodassa, mutta ehkäpä se toisi jollekin hedelmiä pöytään tai villapeiton sänkyyn. Lumimies huomasi ilmojen viilenevän.

Vielä Ath-Koron matkan aikaan sota olisi kuulostanut Snowiesta etäiseltä ajatukselta. Kaukaiselta. Ajassa tai paikassa, kunhan ei Välisaarilla, nyt.

Taisin olla aika naiivi… lumimies muisteli.

Meri, Snowien merialus, kuukausia sitten

Paatti oli ahdas, nyt kun matkalaisia oli jo kuusi. Metallinvärinen kulkupeli oli merikelpoiseksi alukseksi kuitenkin sangen pieni.

Mutta Snowiella oli tilaa. Hän istui aluksen takaosassa, ohjaajan paikalla. Kipparinpenkkiin letkulla kiinnitetty kypärä peitti puolet hänen päästään ja rajoitti näkymää rahtusen. Isompi eristys todellisuudesta oli kuitenkin moottorin pärinä, joka oli jo sangen äänekästä: ilmeisesti hätäisesti huoltoasemakaraoke-episodin aikana tehdyt korjaukset eivät olleet erityisen hienovaraisia. Tai ehkä vene vain oli jo aika vanha.

Mutta oli syy mikä hyvänsä, se esti Snowieta kuulemasta mitä menopelin etuosassa puhuttiin. Guardian ja Killjoy olivat keulan seutuvilla ja keskustelivat jostain. Punainen körmy oli paljon sinistä körmyä suurempi, joten paatti oli kallellan vasempaan – siitäkin huolimatta, että Snowien kipparinpaikka oli aluksen oikeassa laidassa. Pieni venho päästi avomerellä muutenkin tyrskyjä sisään, mutta nyt vasemman laidan matkustajat saivat aivan erityistä suihkutusta osakseen. Lumiukko hihitti muistellessaan Killjoyn protestimurahduksia ja mutinaa matkan alusta.

Mutta nyt moinen tuntui unohtuneen. Kaksikko oli selin Snowieen, mutta mitä lumimies oli hetki sitten kääntyneestä Guardianista päätellyt, puheenaihe ei ollut hilpeä.

Snowie vilkaisi vierellään karttaa keskittyneesti lukevaa Ämkoota.

”Ööh, anteeksi, mistä he puhuvat?” lumiukko kysyi adminiltaan. Viittaan kääriytynyt miekkasankari ei kuitenkaan kuullut moottorin jylyltä ja tuulelta tulleensa puhutelluksi.

Lumiukko oli kuullut huhuja, että joskus kauan sitten, kuin toisessa elämässä, Ämkoo olisi ollut kartanpiirtäjä.

Kaipa meillä kaikilla on taustamme. Mitäpä sitä Kanohista arvailemaan.

Ainakin toa näytti tuntevan karttansa.

Pitävät sinua muka pelottavana Snowie tuumi katsellessaan Miru-kasvoista adminia. Viitoitetun hahmon silmät olivat juuri sillä tavalla vähäliikkeiset kuin vain keskittyneellä henkilöllä vain voi ola. Toki lumiukko myönsi, että Ämkoosta hohkasi jonkinlaista… voimaa? Mutta se toi lumiukolle turvallisen tunteen.

Jos Ämkoo olisi saapunut paikalle hetkeäkään myöhemmin… Snowie kauhisteli mielessään, ja katsahti aluksen vasemman laidan juurella nukkuvaa Kepeä. Snowien tiedemiesystävä oli yhä kääreissä sen kamalan torakan terän jäljiltä ja nukkui nyt kipujaan pois.

Paattia ohjastava porkkananenä ei ehkä tuntenut Ämkoota kovin hyvin, mutta tiesi olevansa kiitollisuudenvelassa ja tunsi olevansa turvassa.

”Khrm, Ämkoo hei!” Snowie yritti uudelleen. Tällä kertaa miekkamies kuuli kutsun naapuripenkiltä ja käänsi katseensa lumiukkoon.

Snowie heilautti päätään keulassa keskustelevan kaksikon suuntaan, kasvoillaan kysyvä ilme. Miekkasankari vastasi katseeseen hämmentyneenä. Snowie irrotti toisen kätensä pieneltä ruorilta ja osoitti keulaa kohti.
”Domek?” Ämkoo yritti ymmärtää valkoista klaanilaista.

Domek käännähti katsomaan takaosassa istuvaa kaksikkoa.
”Hmm?” valon toa veneen keskellä ihmetteli, posket pullollaan etelämanterelaista marjaherkkua. Domek oli sitonut hattunsa huivilla päähänsä veneen tuulisten olosuhteiden vuoksi.

”Eikun, mitä nuo tuolla keulassa supattavat?” Snowie koetti tarkentaa.

Ämkoo kurtisti kulmiaan. Yhä oli ymmärrys kateissa.

Snowie yritti vielä hetken viittoilla keulaa kohti, mutta vaihtoi sitten strategiaa. Hän toi vapaan käteensä kasvojensa tasalle ja muodosti sormillaan rinkulan toisen silmänsä päälle. Hän toi leukaansa eteenpäin.

Sen jälkeen lumimies vei vapaan kätensä hartiansa kohdalle ja alkoi aukoa kämmentään ja sanoa että ”pum pum”.

Ei toivottua reaktiota.

Snowie yritti uudelleen. ”Kiikarisilmä” jota seurasi ”ohjushartia”. Viestiketjun viimeisteli käden kysyvä heiluttelu.

Muutaman tiiman pantomiimiesityksen jälkeen Ämkoo oivalsi.

”-.e..ään e..ä .uvu.at sod…”

Tuuli ja moottori söivät suuren osan adminin sanoista.

”Mekään keitä puhuvat solasta?”

”Ei, va.. ..dasta.”

”Dynastia?”

”S..ta!”

”Sitä? Siis sitäkö juurikin, että dynastia?”

Miekkamiehen kärsivällisyys loppui siihen, ja toa palasi kartan katseluun.

”Domek on soma?” Snowie vielä yritti, mutta huomasi sanojensa karanneen tuulen mukana. Mainittu valon toakaan ei kuullut. Domek oli hiljentynyt mutisemaan pientä rukousta Kepen äärelle. Nyt hattu oli kunnioittavasti toan käsissä.

Lumiukko kohautti hartioitaan. Perillä olisi hyvin aikaa puhua.

Tai niin hän ainakin luuli.

Tuolloin Nimda oli hänelle vain jotain, mistä Guartsu oli maininnut, ja josta hän oli ehkä kuullut joskus kauan sitten, mutta unohtanut sen sittemmin. Se ei ollut mieliä ja ystävyyksiä syövä sininen kurimus, jonka ympärille heidän kaikkien kohtalonsa kietoutuivat.

Ja sota oli hänelle jotain etäistä, ajassa ja paikassa. Ei mitään, mikä olisi kuulunut Välisaarille, nykyhetkeen.

Lumiukko tiukensi otettaan märästä ruorista. Muutaman tunnin päästä he olisivat koto-Klaanin rannoilla.

Välisaaret, nykyhetki

Snowie huokaisi ja katseli Napoa. Ilta jatkoi pimenemistään, mutta muuten tilanne oli sama. Lumimies ja tämän sammakko istuskelivat rannalla. Ath-Koro oli jo kaukana takanapäin. Sota myllersi saarella ja hautuumaata oltiin laajennettu ennätysmäärä. Guardian oli häviksissä ja Ämkoo murhaaja. Harkel oli kuollut.

Ruokaa sentään riitti vielä, mutta sekään ei tulisi jatkumaan. Siitä lumiukko oli varma. Nui-Koron sadonkorjuu oli jäänyt kesken, eivätkä kala-alukset uskaltaneet mennä kauas linnakkeen rannasta.

Eikä Snowiesta tuntunut reilulta jatkaa sangen huomattavien ruokamäärien antamista lemmikilleen. Siksihän tässä rannalla oltiin.

”Kuulehan nyt, Naposeni”, Snowie yritti taas. ”Sinä olet fiksu sammakko. Sinä olet oikeasti kotoisin merestä ja osaat ruokkia itsesi. Joten pyydän…”

Valkoinen käsi laskeutui mustan sammakkorahin pään päälle, ja Snowie siirsi katseensa lemmikkiinsä.

”Mene pois. Ui kauas pois tästä saaresta ja tästä sodasta. Olisit niin kiltti.”

Ähisten lumiukko nousi seisovaan asentoon, ja yritti taas elehtiä sammakolleen. Hus hus, pois pois. Rahi ei kuitenkaan vaikuttanut mainittavan vastaanottavaiselta. Tälläkään kertaa.

Snowie ja Napo olivat jatkaneet tätä jo melkein tunnin.

”En minä voi pitää sinusta huolta. Uskoisit nyt…”

Napo käännähti laiskasti isäntäänsä kohti, ja Snowie jatkoi.

”En minä voi kävellä kahvioon ja tilata sinullekin sämpylää. Eihän sitä ruokaa vielä niin tiukasti säännöstellä, mutta yhteinen huoli painaa kaikkia… Ja sinä osaat ruokkia itsesi, jos vain olisit vapaana, merellä. Minä tiedän sen!”

Mustan sammakon suu aukesi, ja ulos tuli kieli. Tahmea elin alkoi puhdistaa Napon nenänpäätä.

”Koska ihan oikeasti minusta tuntuu siltä, että jotkut jo katsovat pahasti. Eihän sitä kukaan tietenkään sano ääneen, että taas se tulee ja antaa meidän ruoat tuolle sammakolle, mutta taatusti joku ajattelee! Tai siis, niin minä luulisin… Mutta ei sillä ole mitään väliä, että ajatteleeko, koska tottahan tuo on! Mikä syy minulla on antaa sinulle sitä samaa ruokaa mistä meidän kaikkien henget riippuvat? Kun pärjäisit merellä paremmin.

Enkä minä edes voi hoitaa sinua kunnolla, kun pitäisi auttaa telttojen pystyttämisessä ja ruoan jakamisessa ja kaikessa, toivottavasti ei kuitenkaan enää rintamalla… Yritän minä tietysti syömistä itsekin vähentää, mutta sinun hoitamisesi on ihan oikeasti aika taakka, nyt kun kaikki menee pieleen.”

Napo vetäisi kielen suuhunsa ja loikkasi yhtäkkisen energisesti eteenpäin. Se nuuhki isäntänsä jalkaa tovin verran, ja painoi sitten päänsä valkeaa jalkaa vasten. Sammakko sulki silmänsä ja hieroi tyytyväisenä poskeaan lumimiehen koipeen.

”Etkä sinä tee tästä nyt yhtään helpompaa! Eikä se ole sitä muutenkaan, en minä tätä tahdo! Mutta kun… ei kenenkään pitäisi joutua sota-aikana pitämään huolta tuollaisesta pullukasta, joka vain hyppelee ympäriinsä! Anteeksi nyt vaan, et tee mitään sodan voittamiseksi, niin miksi jonkun pitäisi huolehtia sinun hyvinvoimisestasi? Mikä kohtuus siinä? Ei kenenkään pitäisi joutua huolehtimaan hyödyttömästä hyppelijästä, kun niin paljon on pelissä! Sellaisesta, joka vain syö, ja nukkuu, ja syö, ja sitten on ihan hyödytön? Ei siinä ole mitään tolkkua!”

Monologia rytmitti lyhyt huokaus.

”Ei siinä ole mitään tolkkua, että Tongun piti oman turvallisuutensa uhalla vetää minut sieltä metsästä ulos. Tai että Guartsu jäi sinne, minun pakoani turvaamaan. Mikä oikeus minulla on syödä Nui-Korolaisten ruokia ja hypellä täällä pulleana ja hyödyttömänä, vaikka Harkel ei niitä enää syökään, koskaan? Mitä iloa minusta on?”

Ranta hiljeni kun Snowie hiljeni. Kaupunki oli liian kaukana, jotta melu olisi häirinnyt muurien takaa.

”…niin.”

Napo osoitti yhä kiintymystään lumimiehen jalkaa kohtaan.

”Köh… Mutta… okei, ehkä se oli vähän latautunutta… pointtini silti pätee!”

Sammakko ei edelleenkään ottanut isäntänsä sanoja kuuleviin korviinsa.

”Olisit kiltti… minä toivon sinulle pelkkää hyvää, koska olet minun rakas sammakkoni. Vanhin ystäväni täällä. Mutta meidän kaikkien täytyy tehdä uhrauksia.”

Ja siinä rannan hiljaisuudessa he sitten seisoivat. Lumimies ja sammakko.

Yhdessä, yhtä hyödyttöminä. Ranta hiljeni jälleen.

”Työläiset” – Lyhyt reportaasi

Kun usein puhumme sivilisaatioista, harvat ovat olleet yhtä varakkaita ja melkein yhdenmukaisesti tärkeitä maailmamme pelilaudassa kuin ”työläiset”. Tämä sitkeä rakentajakansa ovat selviytyneet läpi useita sotia ja mullistuksia, ja toisin kuin skakdit tai selakhialaiset, näennäisesti ilman minkäänlaista yhteiskunnallista ja/tai kulttuurillista rappeutumista.

Kaikilla kansoilla on oma nimitys työläisille. Karkeasti käännettyinä, selakhialaiset kutsuvat heitä ”pien-rakentajiksi”. Titaani-kansat vaihtelevat ”lyhyenkokoiset” tai ”nopeiden-takojien” välillä, kromidit taas kutsuvat heitä ”hampaattomiksi” tai ”He-jotka-eivät-osaa-saalistaa” (Lonkeronomadien kielissä loukkaavimpia solvauksia mitä voi olla).

Tosiaan, työläiset ovat merkittäviä rauhanomaisuudestaan ja sotataidottomuudesta heidän esimerkillisestä kestävyydestä huolimatta.

Kuten lukijakunta tietää, työläisetkin elämänkaari on jaettu vaiheisiin kuten meillä krikciteillä, mutta nämä vaiheet ovat niin sanotusti ”valinnaisia” eikä niinkään edusta luonnollista kaarta syntymästä vanhuuteen.

Näitä jaksoja jaetaan vaiheisiin ”Matoran” → ”Toa” → ”Turaga”.

Matoran” edustavat suurintaosaa väestöstä, ja käyttävät sitä kansansa universaalisena nimityksenä.

Matoran elävät syntymästä loppuun sellaisina kuin ovat eivätkä saata koskaan saavuttaa Toa ja Turaga-vaihetta. Miten kehittymisprosessi eri vaiheiden välillä tapahtuu on yhä salaperäinen.

Toa” ovat varmasti useille hyvin tuttu mutta silti hieman abstrakti käsite. Toisin kuin monet uskovat, nämä selakialaisia muistuttavat soturit eivät edusta itsessään toista lajihaaraa, joka on erillään Matoran-työläisistä. Toia voidaan mieltään ennemminkin eräänlaiseksi soturiluokaksi, jotka teoriassa kuuluu puolustaa työläisten kotimaita kaikelta ulkopuoliselta vaaralta. Toat ovat siksipä tunnettu yksi maailmamme kaikkein väkevimpinä ja tuhovoimaisimpina taistelijoina (tämä radikaali voimakkuuden kontrasti aiheuttaen yllä mainitun väärinkäsityksen yleisyyden).

Turaga” voi rinnastaa muiden kansojen vanhuuden ikäisiä jäseniä, mutta myös edustavat heidän tietäjä/shamaani/päälikkö-rooleja, urbaanisissa alueissa myös politiikkoina ja taloudellisina toimitusjohtajina. Heitä on huomattavasti paljon vähemmän kuin edellisiä kahta muotoa.

”Meidän kansa, me elämme pitkään, mutta me unohdamme. Vuorokaudet, vuodenajat… jopa oma nimemme ja omat identiteettimme. Ja kun me unohdamme, on meidän kirjurien, arkistonpitäjien, laulajien ja meidän Turagojen muistettava muiden tilalla”

Rauhanarkkitehti-diplomaatti Turaga Tumuakin sitaatti.


Kun sanat ”urbaani” ja ”työläiset” mainitaan samassa lauseessa, monille tulee varmasti mielikuva pohjoisen suuri kaupunkivaltio, ”Metru Nui”. Tämä saaren kokoinen metropolis on ollut merkittävä osa maailmanhistoriaa, mutta on Metsästäjien sotien jälkeen joistain kauppasuhteista lukuun ottamatta pysynyt suurin piirtein suljettuna muiden valtioiden vaikutuksista.

Monille tämä kaupunki ja sen asukkaat ovat olleet ehkä mysteeri. Kiitoksia veli Redoxin, kaupungin Mata Nui-uskon luostarien Krikcitiläinen edustajan, sain mahdollisuuden haastatella Metru Nuin korkeinta vallanpitäjää, Turaga Dumea.

Toivon, että tämän avulla voisimme ehkä avata tätä kaupunkia ja ymmärtää hieman minkälainen tämä työläisten valtio on, ja ehkäpä jopa muitakin työläisiä kaikkialla.


Saavuin keskipäivällä paikallisten ”Kouru”-liikenteen avulla kaupungin keskuksen amfiteatterille, Colisseum, jossa sijaitsi Turaga Dumen toimisto teatterin korkeimmassa tornissa (vapaa-aika ja viihde omaa erikoisen uskonnollisen pyhä käsitteen Työläisten kulttuurissa).

Turaga Dume ja Toa Lhikan vastanottivat minua lyhyesti ja saattoivat minut tornin huipulle. Turaga pukeutui hienoihin sinihopeisiin kaapuihin, joka oli somiteltu Metru Nuin tyypillisillä mutta eleganteilla kuvioilla. Lhikan oli jättänyt koristelut väliin.

Vastoin odotuksiani, toimisto oli hyvin vaatimaton, huonekalut ainoastaan käytännöllisiä. Verrattuna kaupungissa usein törmäämiini maalauksiin, patsaihin ja reliefeihin sankaritarinoista ja ihailevia kuvauksia Työläisten ahkerasta työelämästä, toimisto olisi voinut luulla vastarakennetuksi ellei olisi huomannut työpöydän runsasta mutta hyvin organisoitua paperitöitä.

Ainoiksi väreiksi jäi yksi vanha maalaus, jossa kuvattiin Dume hänen nuoruudestaan kun oli Toa hänen soturiystäviensä kanssa.

Lhikan joutui poistumaan velvollisuuksiensa vuoksi ja jätti Turagan turvallisuuden paikallisen tehokkaiden Vahki-robottipoliisien käsiin.

Vahkit toivat meille teetä, ja otimme paikkamme.

– Kuinka hankala oli eristäytyminen?

Dume: Ymmärtääkseen kaupunkimme eristäytymistä, täytyy ensiksi ymmärtää historiaa, mitä kansamme on kokenut. Matoralaiset ovat aina olleet uhreja muiden valtapeleissä joissa meillä ei ole ollut sananvaltaa tai itsensä puolustamisen keinoja. Olimme osallistuneet useaan sotaan ja nähneet siitä seuraavia yhteiskuntakriisejä, jonka olisimme voineet helposti välttää. Sisällissota oli tämän syytä. Myös Metsästäjien invaasio on vain osa tätä kaavaa, minkä meidän löysät ja epävakaat verkkoutumiset muiden voimien ovat tuoneet.

Oppositiota tietenkin oli joiltain neuvoston jäseniltä ja kiltailta kun tein uudistuksiani, mutta sanoisin, että aika on näyttänyt heille toisin. Sodasta huolimatta Metru Nui on rauhallisempi kuin koskaan. ”

Uljas-Uusi-Suunta” on Turaga Dumen aloittama valtakunnallinen ideologinen liike, joka toi uudistuksia Metru Nuin poliittisille, taloudellisille sekä uskonnollisille sfääreille (uskonto ollen hyvin kiinteästi kietoutuneita talouden kanssa, kuten työläisiltä voi odottaa).

Liike on ollut hyvin kiistanalainen aihe, ja monet työläiset, usein nykyään kaupungin ulkopuolelta, ovat kritisoineet hierarkkista ja reduktionistista järjestelmää ja syyttäneet hallintoa yksilöllisyyksien laiminlyömisestä ja arvostelujen tukahduttamisesta.

Kuuluisimpia olivat Turaga Dlakii, Eteläisen Mantereen Uina-Koron tietäjä, joka on kuvaillut asiasta täten:

”Nuo Metrulaiset, he erkanevat päivä päivältä Suuresta Hengestä jahtaamaan ideaalia, joka ei kuullu meille. Jos en tietäisi parempaa, olisin luullut, että Kaupunki olisi Vortixxien pyörittämä.”


– Miten kuvailisitte olevan tärkeimpiä ydinasioita uudistuksissasi?

Dume: Uudistuksillani halusin vahvistaa yhtä tärkeää hyvettä, eli tehokkuutta. Olen aina uskonut, että Velvollisuutemme johtaa Kohtaloon ja siitä Yhtenäisyyteen. Ylipäätänsä olemme tulleet liian lähelle rappiota ja etääntyneet siitä mitä me olemme, eli ”mitä me teemme”. Meidän pitää vahvistaa kaikkia osia pyhässä työssämme, että pysymme vahvoina, sitenpä myös turvassa ja siten elämämme parempana. Erityisesti Metsästäjien hyökkäyksien jälkeen.

Kun työmme on hyvä, on myös kansa hyvä, ja Suuri Henki palkitsee meitä hyvällä elämällä ja tuomalla uusia Matoralais-sukupolvia rannallemme jatkamaan hyvää.”

Metsästäjien Sota on sota Odinan ja Metru Nuin välillä, jota useat ovat kutsuneet aikakautensa suurimmiksi ja verisimmiksi taisteluiksi. Sota aiheutti muunmoassa Toa-soturien palvomisen heikentymistä kun työläisten taistelijat menettivät entisen loistonsa voittamattomina pyhyyden ja oikeuden symboleina. Ainoastaan Metru Nuin sanktioima Toa Lhikan ja Työläismytologian pyhä ”Toa Mata”, kuuden elementin ruumiillistumat jumalsankarit, ovat yhä palvottuja valtaosa työläisten keskellä.

Sota on ollut hankalaa aikaa, mutta Turaga Dume on onnistunut pitämään paikkansa ja johtamaan kaupunkia eteenpäin.


– Miten kansa on toipunut Metsästäjien Sodasta?

Dume: ”Varjotun koloniallisten invaasion arvet eivät katoa hetkessä, mutta olemme tehneet hyvää työtä sen eteen, että kansa toipuisi. Olemme korjauttaneet Suuren Temppelimme, ja palauttaneet kaupungin entiseen loistoonsa. Suuri Toamme Lhikan auttaa meitä ulkopuolisilta uhkilta, ja kehittynyt Vahki-teknologiamme pitävät varman siitä, että järjestys pysyy. Talous kukoistaa ja hyvinvointi kaikilla. Me emme tarvitse enää ulkopuolista tukea.

– Onko Mustan Käden menetys ollut kova isku Vahki-teknologialle?

Dume: ”Mustan Käden menetys on hyvin valitettava. Hyviä ihmisiä kuoli kenraali Killjoyn petturuuden takia, mutta teemme aina edistyksiä ja Musta Käsi on vain yksi vaihe historiassamme.”

– Onko Lhikan tarpeeksi kaupungin suojelemiseksi? Tuleeko kaupunkiin enää lisää Toa-sotureita tai muita apujoukkoja?

Dume: Kuten sanoin, luotan täysin Suuri Toamme Lhikanin ja Vahkien kykyihin pitämään suurimmat ongelmat poissa. Sitä paitsi, valitettava totuus on, että Matoralaiset ovat väsyneet Toiin. Olemme nähneet liian monta, jotka kuolivat turhaan tai pettivät meidät. Karakua, Dradde, Niz, Svarle. Tuyet, Halawe, Azglar, Nidhiki. Voin nimetä heidät kaikki.

Jopa Valon Toa Lheko. Ennen häntä, emme edes voineet kuvitella, että Valon Toa voisi kaatua noin merkityksettömästi, noin raakamaisesti.

Vaikka olenkin ollut ennen Toa, ja olen ylpeä Toa-veljistä ja siskoista jonka kanssa taistelin, olen myös nähnyt kuinka matoralaiset veljeni ja siskoni kaatuivat silmieni edessä.

Mitä muihin apujoukkoihin tulee, meillä ei ole ketään joihin voimme luottaa. Skakdi-palkkasoturit ovat väkivaltaisia ja hallisemattomia barbaareja. Selakhilaaneihin me emme lämpene ja Vortixxit mieluiten sabotoisivat meitä kuin auttaisivat.

Ja Makutat? Kerron sinulle Makutoista.

Turagana minä kykenen muistamaan enemmän kuin kukaan muu Matoralainen, ja jopa tuomaan kadonneita muisteja meditoinneilla. En muista enää yksityiskohtia sisällissodasta, mutta muistan yhä sen päivän nuorempana Matoralaisena, kun Makuta, meidän kaupungin Makuta, keräsi kokoon kaikki sodan päälliköt, heidän perheet ja kuka tahansa jotka olivat tekemisissä heidän kanssa teurastettavaksi.

Se tapa, miten hän sai heidät kitumaan yksitellen, hitaasti, ja murhaamaan toisiaan kunnes loput voidaan nylkeä Arkiston kamalimmilla Raheilla. Ennen kaikkea, muistan vieläkin sen silmät. Nuo pimeimmät, tyhjimmät silmät. Kuin katsoisin omaa kuolemaani ja kuinka kaikki tietämäni olisi vain yksi iso vitsi.

En, minä en voi antaa Makutoille sellaista valtaa.”

Metsästäjien Sota on synnyttänyt useita pakolaisia ympäri maailmaa, joihin kuuluu myös useita Toa-sotureita ja muita työläiskansoja. Yksi lähiaikojen merkittävimmistä vaikka vähän puhutuista ovat ”Bio-Klaani”, pakolaisryhmä jotka omistavat oman pienen saaren Pohjoisen- ja Etelän- Mantereiden välissä. Klaaniin kuuluu useita Sodan veteraaneja ja huhuja on, että jäseniin on jopa rikollisia, visorakeja ja makuta. Klaania johtaa Toa-soturien ja Skakdin muodostama ryhmä.


– Onko teillä ajatuksia Metru Nuin sodasta paenneista ja heidän tulevaisuudesta?

Dume: ”Metru Nui elää tarpeeksi hyvin ilman heitä. Minulla ei ole aikomusta palauttaa heidät takaisin, erityisesti näin kauan sodan jälkeen. He tekivät päätöksensä lähtemällä kaupungista. Jos he vielä kunnioittavat meitä, he tietävät pysyvän loitolla. Meidän kaupunkiin ei riitä enää tilaa heille ja jos huhut joita olen kuullut näistä ”pakolaiskunnista”, kuten tuosta Toa Tawan ”Klaanista”, on totta, voit olla aivan varma etten tule sallimaan terroristien ja konnien sisäänpääsyä kaupunkiimme ilman käsirautoja.

– Yrität kaikkesi pitää kaupungin turvassa?

Dume: ”Yritän ennen kaikkea pitää matoralaiset turvassa. Rakastan kansaani, ja rakastan tätä kaupunkia. Kansani suojaaminen on tärkein velvollisuuteni ja teen mitä vain jotta he voivat elää ilman pelkoa tulevasta. Olen nähnyt kuinka veri on vuodatettu protodermiksen päällä, enkä koskaan tule sallimaan sitä tapahtumaan uudelleen.

On ihmisiä, jotka tulevat väittelemään teoistani. Minulla ei ole mitään harhaluuloja. Väitelkööt niin paljon kuin haluavat mutta painotan, että kaikki mitä teen ja tulen tekemään on vain ja ainoastaan kansani vuoksi.”


Haastattelun päättyessä, Turaga Dume siirtyi välittömästi töihinsä. Vahki-vartija oli tuonut tärkeitä lainsäädäntöjä allekirjoitettavaksi ja minut saatettiin ulos. Töiden jälkeen Dume pitää jaksollista puhettaan kaupungin kansalle (yksi uudistuksista kuului Turagan aktiivinen esiintyminen kansansa hurrattavaksi).

Kun kysytään, kuinka Dume kestää kiireistä ja työntäytteistä aikatauluaan, hän nauraa.

”Kiireinen matoralainen on iloinen matoralainen.”

Cornetto

Zakaz, Neewap

Kenraalin kuivalla suulla ei paljoa aikaiseksi saanut. Mutta yksi sana sieltä tuli:

”Hngääh.”

Tai siis nolla sanaa.

Warrekilla oli krapula kuin Irnakkin painajaisista. Alkoholin suurkuluttajana hänellä ei usein ollut, mutta nyt muuten oli. Kuin höyryveturit olisivat jyskänneet leuakkaan miehen pään sisällä ja laulaneet samalla ylistyslauluja Nektannille. Niin hirveä krapula kyseessä oli – paikallinen kaktusviina oli maistunut ihan liian hyvin edellisyönä, kuten niin monena muunakin yönä. Vaikka hänen ei pitänyt juoda. Mutta juominen oli niitä harvoja asioita joista hän piti – tai joita hänellä vielä oli. Se auttoi unohtamaan edes hetkeksi ympäröivän skarrarrin maailman.

Valon toakin oli lähtenyt yön selkään punaisen kääpiön kanssa. Hatukas toa oli sanonut jotain siitä, että hänen kohtalonsa oli eri kuin Zakaz. Ties mitä sekin tarkoitti. Ei kellään ollut kohtaloa. Oli vain ikävää ja viinaa. Molempia oli yllin kyllin Zakazilla.

Jokin lähestyi Warrekin krapulamakoilua. Hän näki sen, mutta tyyppi näytti monistuneelta, kuin sillä olisi ollut se jokin toa-naamio… mikä matatu tai mahiki se nyt olikaan. Sillä toat kuulemma… monistaisivat itsensä? Nääh. Skakdi ei osaisi käyttää naamioita. Tyyppi, joka lähestyi oli selvästi skakdi.

Ja Warrek ei ollut selvä.

”Physy kaukana”, hän murisi.
Salaman skakdi olisi heittänyt tulijan niskalenkillä ojaan, jos ei olisi itse jo maannut siellä. Oja oli näköjään myös kylän jätehuolto. Niinpä tietenkin. Ainakaan se ei kuhissut kinlokoita tai ranamoita. Niitä Warrek sieti lähinnä tikunnokassa papujen kera.

“Luutnantilla on asiaa”, vieras skakdi sanoi.

“Älhä poika pilaile, hik. Ei kellään ole asiaa minulle nyth. Anna minun vain olla täällä ojassa pötköttelemässä ja lampsi kotiisi kasvamaan.”

Musta skakdi ei jaksanut kuunnella krapulaisen upseerin vielä osittain viinankatkuista sadattelua. Hän nosti pahoinvoivan skakdin rintapanssarista istumaan kuraiseen ja pahanhajuiseen ojaan, josta olisi varmaan löytänyt mitä kiehtovimpia bakteereja makutojen koulutehtäviin.

“Älä koske minuun!” Warrek rähisi. Hänen teki mieli lyödä mustaa skakdia, mutta jokin esti häntä.

“Warrek”, nulikka mutisi hänelle hiljaa, ”Aavikon Kukka on pahalla päällä… se lyö minua jos et tule mukanani…”

“Hyvä on”, sähkön herra myöntyi. Hän nousi vaivalloisesti mutapurosta seisomaan ja ravisteli mudat, iilimadot sekä muut roippeet päältään. Henkseleissä oli ainakin ikävää likaa, mutta niiden pyykkäys saisi odottaa. Oli jo saanut kyllä taas hetken odottaakin.

“Näytä tie Aavikon Kukan luokse”, leuan herra mutisi puoliääneen. Hänen pitäisi saada jotain tasoittavaa. Jopa pohjoismanterelainen karhuhai kävisi tähän hätään, vaikka sen alkoholiprosentti oli pienempi kuin mistä hän piti.

Musta nuori skakdi ei vastannut mitään, vaan lähti krapulakenraalin kanssa talsimaan syksyisiä katuja. Neewapin kylä oli niitä harvoja paikkoja Zakazilla, joissa vielä muistettiin sisällissodan häviäjiä kunnioittaen. Nektann oli tehnyt perin ikäviä asioita kylän asukkaille aikoinaan.
Neewap oli pieni kyläyhteisö, jossa jokainen tunsi toisensa ja kaikki olivat kuulleet kylän tarinoita, legendoja. Ja nyt heillä oli erittäin tärkeitä ulkopaikkakuntalaisia kylässä.

Kaksikolla ei mennyt kauaa saapua paikallisen juottolan luokse. Baari oli raskasrakenteinen ja puusta tehty jylhä rakennus, jonka logona toimi sininen pieni torvi. Tunnus komeili baarin oven yläpuolella. Näytti kuin juottola olisi ajalta ennen aikaa. Niin paljon elämää se oli varmasti nähnyt. Ajan patima näkyi rakennuksen ilmeestä.
Saluunan ovet kolahtivat.

”Takahuoneessa”, tummanruskea tarjoilijaskakdi kuiskasi ohimennen.


Kynä kävi. Takahuoneen ahtaassa pimeässä odottava skakdi ja matoran käyttivät joka sentin minkä saivat. Kun ovi loksahti auki, molempien katse näki keltaisen körilään. Warrek hoiperteli viinanhajuisena sisään.

”Kenraali”, luutnantti Zaiggera sanoi työnsä äärestä.
”Hngääh”, Warrek vastasi.
”Huomenta”, ta-matoran Pegghu sanoi pirteänä.

Warrek vilkaisi punertavan pikkumiehen kätten työtä. Lattialla istuva Klaanin matoralainen oli raapustellut jotain mustekynällä kaikkeen, mihin tekstiä vielä mahtui. Vanhoihin papupurkkeihin, tyhjiin lasipulloihin ja mihin tahansa mihin muste nyt sattui tarttumaan. Skakdi ei ollut tarpeeksi selvä ( tai siis ollenkaan) muistaakseen, mitä Pegghu nyt ikinä tekikään.
Valon toan lähtö saarelta ei ollut vaikuttanut sisukkaan pikkusankarin työpanokseen. Ta-matoran oli tavalliseen tapaansa vauhdissa jo aikaisin aamusta, ja niin oli tietenkin Zaiggerakin, mutta sen verran ’Aavikon Kukasta’ Warrek tiesikin jo varmasti.

Nainen hädin tuskin nosti katsettaan omasta työsarastaan. Puisella jakkaralla istuva punaruskea skakdi keskittyi kuuntelemaan intensiivisesti jotain kuluneilla korvalapuilla, joiden kuparijohto kytkeytyi radiolaitteistoon Pikku-Hombressa. Zaiggeran teräväkyntiset sormet kääntelivät nuppeja nelijalkaisen puurobotin avatun pallokuoren sisällä. Staattisuus tuli läpi naisen kuulolapuista.
Hetken nuppeja työstettyään Zaiggera pudisti päätään ja laski laput nelijalkaisen kantojuhtadroidin kuoreen.

”Tarvitsemme paremman laitteiston, kenraali”, luutnantti tuhahti. ”Ja lisää liittolaisia, joita joku ei ole jo ostanut…”

”Hngääh. Öö. Jep. Joo.”
Warrekin aivoissa ei ollut sillä hetkellä tarpeeksi tilaa oikean vastauksen kasailuun. Jotain raapusteleva pikkumies Pegghu pisti sen merkille.
”… menikö myöhään eilen?” matoralainen kysyi.

“Meni, varmaan liiankin. En juo enää ikinä”, Warrek valehteli.

Parempi olisi, Zaiggeran hyytävä katse viesti. Nyrkkiinsä nojaten etelän paras asemekaanikko tuijotteli hetken lattialla könöttäviä purkkeja, pulloja ja purnukoita, jotka olivat täynnä matoranin käsialaa.
”Vaihtoehdot alkavat käydä vähiin”, Zaiggera mutisi nyrkkiinsä. ”Sahann ei suostu olemaan meihin yhteydessä. Kuulemma sekaantui tähän sotkuun jo tarpeeksi. Dek-Korin kolmoset olivat mukana siihen asti kunnes mainitsin ’Zorak von Maxitrillian Arsteinin’.”

“Mitä meidän on sitten tehtävä?” jo hiukan selventynyt Warrek sai aivonystyröitään liikkelle, vaikka hevoslaumat kirmasivatkin hänen päänsä sisällä. Höpsö kallo, ei hevosia ole olemassakaan…

”Ettekö te halua auttaa Vartijaa, kenraali?” Zaiggera tuhahti.

Voi, Aavikon Kukka, Warrek mietti hymysuin. Välitäthän sinä sittenkin.

“No, jos totta puhutaan, emme pärjää yksin”, Warrek puki ajatuksensa sanoiksi. “Tietysti haluan auttaa sitä konnaa ja sen kavereita, mutta täällä jumalten selän takana me emme voi tehdä oikein mitään…”

Kiväärinainen läimäisi Pikku-Hombren avatun kuoren kiinni. Nelijalkainen improbotti käynnistyi nivelet natisten ja silmien hehkulamput syttyen.
”Olemme piilotelleet täällä jo viikkoja saamatta mitään aikaiseksi. En voi uskoa, että kenraali, jonka puolesta olisin sisällissodassa kuollut luovuttaisi tähän.”

Warrek keräsi itseään. Hän ei antaisi skarrarrarin krapulan vaikuttaa häneen.
“Välillä tuntuu, että meidän pitäisi olla siellä everstin klaanissa sotimassa. Olisimme edes hyödyksi jossain.”

Pegghu keskittyi yhä intensiivisesti kirjoittamiseen ja lukemiseen, mutta ta-matoran laski lopulta työvälineensä lattialle.
”Jos haluatte auttaa herra admin Guardiania, ja Klaania”, matoralainen sanoi hiljaa, ”auttakaa löytämään ’ZMA’. Se… se roisto konehirviöineen… niin kauan kuin hän on vapaalla jalalla, kotini ei ole turvassa.”

“Tarvitsemme vain jonkin vihjeen hänestä, mutta tuntuu kuin pirulainen olisi pyyhkinyt itsensä ihan kaikkialta”, Warrek huokaisi. Sen perusteella, mitä Pegghu oli tuosta Kauhujen Yöstä kertonut, hän halusi sen takana olleen mulkeron pään vadille. Se oli vähintä, mitä hän pystyi tekemään auttaakseen entistä everstiään.

”Minulla ei ole tässä paljoa”, Pegghu sanoi hiljaa, ”mutta olen kirjoittanut ylös kaiken minkä tiedän tai muistan. Kaiken, mitä Domek sanoi tietävänsä. Domek… ei uskonut että löydämme häntä täältä Zakazilta. Mutta eikö ’Arstein’ ole täältä? Ettekö te löytäneet jotain tietoa hänestä täältä jostain?”

Zaiggera ja tämän kenraali jakoivat pitkän, mietiskelevän katseen.
”Kyllä löysimme”, luutnantti sanoi hiljaa. ”Aika monta kuolinilmoitusta yhdelle miehelle. Ja… kuolintapaa.”

“Zorak kuoli sodassa tankinpysäytysammuksen osuessa häneen”, Warrek kertoi. Se oli aika ikävä ja sotkuinen tapa kuolla. Mutta näköjään kyseinen mies ei ollutkaan kuollut. Eikä hän ollut kuollut niihin seitsemään muuhunkaan tapaan, jotka oli ylös dokumentoitu.
”Siis se neropatti jonka minä tunsin. En tiedä, mikä Irnakkin perkule Klaaninne yllä kummittelee…”

Tulen matoralainen nyökkäsi – tämän hän olikin jo kirjoittanut ylös.
”En tiedä, onko hän joku paha demoni”, Pegghu sanoi hiljaa.

”Vai vain tosi hyvä huijari?” Warrek mutisi. ”Tiedätkös, poju, täälläpäin kaikki outo ei ole taikuutta. Tiedän esimerkiksi kaverin, jolta saa aika tujua sieniviinaa, ja… niin.”

Pegghu hymähti. ”Ehkä… mutta teidän täytyy auttaa minua pysäyttämään hänet. Herra admin Guardian ei tule sitä teiltä pyytämään, mutta kotini tarvitsee kaiken avun minkä voimme saada.”
Ja sinäkin pojankoltiainen, skarrararr, kenraali mietti hymysuin. Jos Warrekin krapula olisi ollut yhtään tunteellisemmalla pohjalla, hän olisi varmaan pillittänyt.

“Me autamme sinua”, Warrek sanoi kunnioittavaan sävyyn. Pikkumiehen nimeltä Pegghu rohkeus oli ollut nostattamassa voitokasta kapinaa plantaasilla.

“Mutta miten löydämme tämän Zorakin? Onko hänen liikkeistään mitään johtolankoja viime ajoilta?”
Ta-matoralainen pudisti päätään. ”En tiedä paljoa, mutta tiedän että hänen koneensa etsivät Klaanista valon toaa…”
Pegghu katsoi haikeasti ikkunasta ulos, ja hymyili hieman.

”Ja minusta tuntuu, että siksi Domek jätti meidät. Hän ei halunnut johdattaa niitä meidän kimppuumme.”

Warrekin krapulainen pää alkoi miettimään matoralaisen sanoja. Pelko ja inho paistoivat tulen kansalaisen puheessa kun tämä puhui Z.M.A:n koneista. Ja mihin skarrarrariin se silmänkääntäjä tarvitsi valon toia? Oli siinäkin mysteeri.

”Kenraali”, Zaiggera sanoi yhtäkkiä kurtistaen kulmiaan, ”keneltä me kuulimmekaan, että Rotakkin roistoilla oli valon toa myynnissä? Ja kuinka monelle hän oli siitä kertonut?”

“Sana on varmasti kiertänyt kun kaupattavana oli näinkin eksoottinen asia. Uskon, että tiedot ovat kulkeutuneet myös Zorakin korviin”, Warrek kertoi.
Zaiggera risti kätensä. ”En ole vakuuttunut, että tämä on tarpeeksi hyvä piilopaikka…”

Nainen huokaisi. Hän ei selvästi pitänyt siitä, että he joutuisivat taas lähtemään tien päälle.
”Tarvitsemme muakat. En usko, että pyörien polttoaine riittää seuraavaan kylään.”

”Luutnantti hei”, Warrek mutisi, ”enemmän kuin piilopaikkaa tässä tarvitaan kyllä vielä tulivoimaa. Ja – ja tiedän tismalleen keneltä sellaista saa! Ota yhteys muusikkoon!”

Typertynyt hiljaisuus. Pegghu oli ainoa, jonka mielestä tämä kuulosti vielä hyvältä idealta, sillä ”muusikon” identiteetti oli hänelle täysi mysteeri. Pikku-Hombren mielipidettä ei todennäköisesti ollut olemassa sen enempää kuin sen tietoisuuttakaan.

”Et ole tosissasi”, Zaiggera sanoi silmät punahehkuisina.
”Olen olen! Sillä miehellä on ihan helvetisti pyssyjä!”
”Ja suhteita, kenraali. Suhteita henkilöihin, joihin emme halua sekaantua…”
”Se on kuule ihan kelpo veikko! Vaikka puhuukin aika hassusti. Ja voi Zer-Kor sitä takapiiskaa…”

Pegghu ei vaivautunut kysymään, mutta vaikutti tyytyväiseltä. Zaiggera huokaisi ja avasi kovakouraisesti Pikku-Hombren kuoren paljastaen taas radiolaitteiston.

”Pistän Farerin ja Weltin ottamaan selvää, missä mies vaikuttaa”, luutnantti nyökkäsi. ”Jos he suostuvat ylipäätään sekaantumaan tähän.”

”Naisellinen charmisi varmasti vakuuttaa klopit!”

”Ajattelin kokeilla lähinnä uhkailua”, Zaiggera mutisi.
Warrek olisi halunnut sanoa, että jälkimmäinen oli Zakazilla käytännössä synonyymi ensimmäiselle. Pegghu suuntasi katseensa pikkuikkunasta porottavan keltaiselle taivaalle.

Domek. Jos olet siellä jossain…
Mitä ikinä siellä jossain teetkään…

Olkoon aurinkojen loiste puolellasi.

Pieni hymy pysyi Pegghussa, koska hän tiesi sanansa oudoiksi. Zakazilla aurinkojen loiste oli ainoa, joka ei ottanut puolia. Se ei tuominnut eikä hyväksynyt. Täällä se vain poltti samalla tapaa hyvät…

… ja pahat.












Aavikko
Kumia ja bensiiniä

”IR-NAKK!”

Piikkirenkaiden kuoro karjui yhtä mielipuolisesti kuin ratsastajansakin. Irnakkin pirut oli kutsuttu jälleen kerran sotaan.

”RAU-TAA!”

Nyt he kävisivät sotaan Warrekia vastaan. Toisena päivänä etelän rappiollinen kenraali roikkuisi heidän pyöriensä koristeena kymmeninä pikku palasina, kun heidän teränsä raatelisivat jotain muuta.

”TUL-TA!”

Ehkä kapinallisia syväläisiä? Ehkä Nektannin väkeä, jos Arstein maksaisi tarpeeksi. Ehkä vaikka itse Mata Nui, jos tämä päättäisi astua heidän renkaidensa tielle.
Elämä oli liian helppoa silloin, kun seuraavan vihollisensa jo tiesi.
















Aavikko
Takahuone
Bassoa ja tanssityttöjä

Lämmittelybändi oli sytyttänyt lavan jo tuleen. Takahuoneessa hymisevä tulen skakdi tiesi, että jos se oli yleisön mielestä jo jännää, he eivät olisi valmiina pääesiintyjään.

”Görann.”

Va?

”Sulle ois viestiä. Työtarjousta taas.”

”Jassåå… haluaako ne tykkejä?”

”Helvetin isoi sellasii.”

”Larsrakk, mä tykkään että asia on niin että mä oon kiertueella. Doktor tietää ihan hjyvin että en lähde sen avuksi tappeleen ennen ku-”

”Ei oo kuule Voitonhampaalta tää viesti.”

”Jaahas. Jaahas.”
















Aavikko
Rautaa ja kuolemaa

Irnakkin pirujen ratsujen takana leijaileva instrumentti ei toiminut. Se tarkkaili, ja sen kautta tarkkaili kapellimestarikin jossain kaukana.

Saastaiset Irnakkin pirut. Zakazin irvikuvia.

Ehkä oli vain sopivaa laittaa ne toisen Zakazin irvikuvan perään, ja katsoa kuinka pedot raatelevat toisensa. Voittajalla tuskin olisi väliä.
Tyhjyys oli tämän aavikon ainoa voittaja.
















Meri
Valoa ja tuulta

Purje vei etelään. Sinne vei valon toan sielukin.

Vaikka hän tiesi jättäneensä taakseen hyviä ystäviä, ei suunnan vaihto ollut enää hänen valintansa.

Domek.

Painajaiset olivat taas alkaneet.

Valon toa.

Herätessä hiki oli riipinyt kehoa jääkylmänä, jopa aavikon auringoissa. Mutta painajaiset olivat nostaneet ylimpänä Domekin mieleen sen, jota hän oli ensiksi luullut kohtalokseen, mutta ei ollut enää ollenkaan varma.

Hypokriitti. Itseään tuhoava nilkki.

Nyt hän antoi vain meren viedä. Jos se veisi sinne minne hän halusi sen vievän, ehkä kohtalo ei ollutkaan valetta.








Miksi marssit vielä?
Tyhjyys voittaa lopussa.
Se on aina voittanut.
Se on jo voittanut.