Avainsana-arkisto: Dinem

Satuhetki

Moderaattorien taukohuone

Kahvipannu porisi. Kaksi pitkää hahmoa ryysti vuorotellen kupposiaan. Paperi kahisi, kun skakdi käänteli sylissään olevan lehtisen sivuja. Aina välillä Bladiksen kasvoille nousi tämän naamaa leveämpi virne. ”Ha ha! Miten tuolla edes ammutaan?”
Vaikka parin vuosikymmenen takainen Xian tehtaiden asekuvasto oli jo kärsinyt ja sen värit auringon syömiä, skakdille siitä oli loputtomasti iloa.
Paaco seisoi pöydän toisella puolella rummuttaen sormiaan ikkunalautaa vasten ja nyökkäillen tahdissa. Kultavihreä toa tuijotti lasin läpi hämmentyneenä.
”Hei. Kuule.”
”Hmh”, Bladis mumisi nostaen katseensa lehtisestä kollegaansa.
”Mitä ihmettä tuolla satamassa tapahtuu.”
”Aha?”
”Ovatko nuo- ovatko nuo pingviinejä?”
”Se on meidän ongelmamme vasta kun ne syövät jonkun!” Bladis murahti. ”Nauti nyt tauostasi kun vielä voit.” Paacon oli myönnettävä – pingviinit eivät olleet syöneet ketään. Se ei välttämättä johtunut yrityksen puutteesta. Muusikko-toa kohautti olkapäitään ja kääntyi poispäin ikkunasta.
”Oho. Taukoa jäljellä minuutti.”
”No katsos, skarrararr”, pyörätuolikorsto sanoi kääntyen kohti kellotaulua. ”Kyllä se menee aina niin nopeasti.”
He nauliutuivat katsomaan koneiston tanssia yhdessä pitkään. Viisareista pienin tikitti tiukan tasaisesti lähestyen kohti matkansa päätä. Kun se lopulta kosketti kullattua isoveljeään, siirtyi nuolista isompi voimakkaasti naksahtaen askeleen eteen.

Tauko oli ohi.
”Tauko ohi”, Paaco totesi.
”Ohi on”, Bladis myönsi kääntyen toveriansa kohti.
”Eipä ole enää taukoa.”
”Tosi on. Aika ryhtyä rehkimään.”
”Jep. Hiki otsalle.”
Ainoat kaksi paikallaolevaa moderaattoria tuijottivat kupposiaan. Ja sitten Samen työpistettä. Ja sitten ilmoitustaululla olevaa kymmenien valokuvien ja muistilappusten hirmumyrskyä. Ja sitten taas toisiaan.

”Tosin ensin tuo pannullinen muuten juodaan loppuun”, Bladis sanoi päättäväisenä.
”Jees”, Paaco virnuili. ”Miksiköhän Same päätti ottaa Maketuksen sinne reissuun mukaan, muuten?”
Bladis naputti jalkojaan muhkeilla kasvoillaan ilme, joka viesti lähinnä ”mitäpä lottoat”.
”No joo, mutta eikö joku vähän veteraanimpi Toa olisi hoitanut homman?”
”Ai kuten sinä?” skakdi kysyi silmät puoliummessa.

Molemmat räjähtivät nauruun yhtäaikaisesti. Paaco käkätti kovempaa.
”Ei, mutta oikeasti”, Paaco vakavoitui hieroen silmiään. ”Miksei vaikka Taguna? Siinä vasta asiallinen jätkä.”
”Minä en pelaa enää ikinä sitä vastaan ainuttakaan srekaja-peliä”, Bladis mutisi kahvikuppinsa takaa, ja Paacokin näytti muistavan olevansa plasman toalle pahasti velkaa. Kuka tahansa, joka oli pelannut Tagunaa vastaan oli tälle pahasti velkaa.
”Ja en minä haimiehen aivoituksista koskaan ole hirveän varma ollut”, Bladis jatkoi. ”Mutta kai se haluaa opettaa liskopojulle jotain. Tai ehkä tämä on Maken vihoviimeinen tulikoe? Ota vanhasta otsanauhankannattimesta nyt välillä selvää.”

”Joo”, Paaco myönsi. ”Mitenköhän se muuten suhtautuu siihen, että meillä on nyt näemmä torakka jäsenenä.”
Bladiksen kasvoilla oli taas se ilme, ja se ilme oli ”mitäpä bingoat”.
”… no joo. Mutta jos Tawa ja Visokki siihen luottavat, niin sitten kai mekin?”
”Joo joo”, Bladis sanoi kyllästyneenä. ”Ja jos ne ovat väärässä sen suhteen, heitän koko ötökän kiertoradalle. Mutta skarrararrit siitä! Katso mitä täältä löytyy!”

Bladis käänsi kuvastoa kysyvää kollegaansa kohti. Aivan aukeaman keskellä oli valtava mattamusta merimiina kuin suurena synkeänä tähtenä kylvämässä kuolemaa koko maailmaan.
”Eivätkö nuo ole ihan tajuttoman vaarallisia?”
”Totta karzahnissa!” Bladis hihkui innokkaana. ”Ja kuuntelepa mistä se johtuu!” Skakdin puhe muuttui innokkaasta vaahtoamisesta suorastaan virkamiesmäiseksi myyntipuheeksi tämän siteeratessa kuvaston kellastuneita sivuja..

”Yleisemmin vain xialaisina merimiinoina tunnettu hittituote ’K.R.A.B.L.A.M. 666k’, tai sotilasslangissa ’MATA NUI MEITÄ AUTTAKOON’ on palannut myyntiin! Viimeisen tehtaan tuhosta huolimatta meillä on vielä huomattavia määriä näitä modernin sodankäynnin todellisia ruhtinaita, jotka tappavat maalla, merellä, ilmassa ja kaikilla niiden välisillä alueilla!” Bladis nauroi. ”Joo, huomattu on!”
Jos Paaco olisi halunnut luennon miinojen toiminnasta, hän olisi varmasti saanut sen kysymällä Bladikselta.

Hän sai sen joka tapauksessa.
”Tiedätkö, miten nuo toimivat?”
”Öö. En?”
”No tiedäthän zamorit?” Bladis havainnollisti käsillään. ”Pikku kuulia tai luoteja tai vähän isompia kuulia, joiden sisälle saa paljon niitä isompia juttuja. No siitä se kai lähti. Jossain vaiheessa kuningaskuntien sotia joku neropatti Xialla keksi, että hei! Miinakenttä joka ei pidä ääntä kun viholliset räjähtävät siihen on muuten aika kätevä. Eivätpähän tiedä välttää sitä ensi kerralla! Niin ne sitten asettivat jonkun skarrararrin supistussäteen partioimaan koko aluetta ja supistamaan räjähdykset välittömästi jonkin sortin proto-zamorin sisälle.”

Paacon leuat loksahtivat auki. ”Vau.”
”No eikö! Mutta kunnon vortixx tietää kyllä, että mitään ei saa heittää hukkaan. Kaikella voi tehdä rahaa. No nehän keksivätkin, että miinoja voi myydä uudelleen tuntuvalla alennuksella, jos niiden räjähdys on kesken!”
”Tuota. Mihin tämä on menossa.”
”No sehän se vasta keksintö oli!” Bladis nauroi. ”Jokaisen niistä ’zamoreista’ sisällä on sekunnin puolikkaaseen jäädytettynä joku piruparka Kuningaskuntien kärhämistä ja se keskeneräinen räjähdys, joka sen tappoi. Sitten ne valoivat aika lailla tuhat kappaletta sellaisia jäädytettyjä posauksia mustan merimiinakuoren sisälle.”
”…”
”Aina kun sellainen pamahtaa jossain päin maailmaa, ja ne muuten räjähtävät aika kovaa!” Bladis jatkoi huomioimatta Paacon ilmettä, joka oli lähinnä sitä mieltä että hyi saakeli, ”sieltä sataa aika lailla tuhat kappaletta tuhansia vuosia vanhojen sotien sotilaita tuhansina pikku osina ympäri taistelukenttää.”

”Jaa.”
Bladis hörähti. ”Haha! Vortixxit!”

Paaco nyökkäili typertyneenä. Bladis otti tämän lupana jatkaa. ”Tuotanto taisi loppua siinä vaiheessa kun niitä rakentanut tehdas räjähti. Se supistuskenttä miinojen sisällä on oikeastaan kai aika kökkö. Niihin mahtuu nykyajan zamoreja isompia juttuja, mutta ne luovuttavat sisältönsä aika pienestäkin tönäyksestä. Ja sitten muuten jytisee! Siinä kohtaa, missä niiden tehdas oli ennen, on nykyään vain kuoppa meressä.”

”Öö, Bladis.”
”Kirjaimellisesti kuoppa meressä! Siellä räjähti niin kovaa, että vesi ei ole vieläkään ehtinyt valua reunoilta täyttämään aukkoa!”
Paaco ei kysynyt, miten se edes toimi. ”Bladis.”
”Mutta sitten yhdessä vaiheessa ne älykääpiöt tajusivat, että periaatteessa yhden miinakuoren sisälle saa supistettua myös tuhat xialaista merimiinaa-”
”Bladis”, Paaco sanoi epävarmana tuijottaen kuvastopinoa, josta skakdi etsi jo seuraavaa taukonsa viihdykettä. ”Eikö tuolla ole jotain rennompaa luettavaa.”

Bladis näytti pettyneeltä. ”No, onhan minulla täällä näitä tyttökalenterejakin.” Tämä nosti vihreän Toan Mahikille vihdoin hymynkaaren. ”Oijoi. Näytä!”
Skakdi liu’utti ohuen läpyskän pöydän toiselle puolelle ja Paaco nappasi sen kuin petolintu kivirotan.
”Työpeikon Unelma?” Paaco sanoi kummastuneena kääntäen sivua, ”mikä kalenteri se tämä onHYISAAKELI.”

Skakdi nauroi niin että tämän koko hammasrivistö näkyi.


Bio-Klaanin postitoimisto

Posti. Posti oli ainoita asia, jolla oli vielä toivoa läpäistä merisaarto.

”Pahoittelen, päästäisittekö”, sininen pätkä mutisi kulmahampaidensa välistä. ”Kiireinen lähetys. Tietä, kiitos. Anteeksi, anteeksi…”
Väenpaljouteen halkesi polku ja klaanikansaa väistyi tieltä kuin joku keskellä olisi aktivoinut ylitehoisen Kanohi Crastin. Nahkareppua kantava GV eteni väkijoukon läpi ja jonojen ohi administon punasinetillä leimattu kirjekuori hyönteiskäsissään. Punaista ussalia vilkaistuaan klaanilaiset väistyivät auliisti tieltä pois.

Posti. Posti oli viimeinen asia, jolla raakalaisten saartama kansa sinkosi avunhuutonsa merelle odottamaan. Odottamaan, että joku sen näkisi.

Ja ehkä, jos Mata Nui soi, siihen vastaisi.

Vapaus. Järki. Oikeus. Kohteliaisuus. Mielenylennys. Täydellisyys.

Posti.

Töppöjaloillaan etenevä kirjastoherra asteli aivan vastaanoton äärelle ja loikkasi matoraneille ja matoranin kokoisille väsättyjä pikkuportaita ylös, kunnes näki vastaanoton takana häärivän…
”Voiiiii heiiii! Kukas se sinä olitkaan? Etkö sinä työskennellyt Arkistoissa, joo kyllä sinä taisit työskennellä! Sinä ja se komea toa autoitte minua silloin löytämään sen askartelukirjan!”
”Öh, kyllä”, GV keskeytti kaikella maailman pirteydellä häntä ampuvan ga-matoranin. ”Minulla olisi tässä tällainen adminien sinetillä varustettu-”
”Voi kun siellä olisi taas hauska käydä!” Dinem hihkaisi silmät tuikkien. ”Minä lainasin sieltä taas niin paljon kirjoja että en ole ehtinyt alkuunkaan, öö, heh, missään! Aina kun meinaan aloittaa yhden, tajuan että sitä toista olisi tosi kiva lukea, ja sitä onkin! Niitä kaikkia on, ja joskus luen niitä yhtäaikaa, tai vuorotellen! Yksi sivu toisesta, yksi toisesta! Luen niitä aika usein ääneen gukolleni Gilille, ja luin Napollekin kun sain hoitaa sitä tässä aika pitkään, mutta nyt sen isäntä on palannut ja -”

Klaanilaiset olivat kyllä oppineet, milloin oli ga-matoranin työvuoro.
Jonot Bio-Klaanin postissa eivät olleet koskaan pidempiä kuin silloin kun sinivihreä pikkuneiti hoiti vastaanoton.

”… ja voi kun minulla olisi aikaa lukea enemmän, mutta kun on niin paljon töitä! Mutta eihän se oikeastaan haittaa, koska tämä on töistä kivointa! En ole koskaan ollut tätä kivemmassa paikassa! Täällä näkee paljon erilaisia tyyppejä ja pääsee puhumaan vaikka minkälaisten hauskojen otusten kanssa, kuten vaikka sinun! Mikä sinä olet, muuten? Oletko sinä eräänlainen-”

Osittain se johtui siitä, että Dinemin kanssa asiointi ei voinut olla tuomatta hymyä huuleen.

”… tai mitäpä se minulle kuuluu, hehe! Anteeksi jos tunkeilen, mutta on minun pakko olla utelias! Ei sinun kaltaisiasi ötököitä joka päivä näe, ja onhan se aika sääli! Oho hei! Onpa hieno reppu! Minulla on vähän samanlainen, mutta ei oikeastaan ollenkaan-”

Ja osittain siitä, että Dinemin kanssa asiointi ei ollut varsinaisesti nopeaa.

”… niin sinä halusit tämän lähetettävän heti? Ykkösluokassa?” hyperaktiivinen tyttö lopulta hihkaisi. ”Käy oikein hyvin!”
”Kiitos kovasti”, GV köhäisi nyrkkiinsä. ”Tiedätkö, ne sinun myöhässä olevat kirjasi…”
”Ai, onko minulla myöhässä olevia? No minähän soitan tässä sitten heti Jindalle, hänellä on avaimet kotiini ja hän lähtee tuomaan niitä tänne sinulle vaikka heti-”
GV ehti hetken visioida itsensä rusentuneena Dinemin kirjapinon alle.
”En minä oikeastaan sitä tarkoita”, hän sanoi äkkiä, ”Päädyimme Vaehranin kanssa tulokseen, että voit vaikka pitää ne. Olet tehnyt niin hyvää työtä, että halusimme-”

Kaikkien maailman tähtien tuike siirtyi yötaivaalta ilmeisesti lopullisesti Dinemin silmiin. Tosin eihän GV sitä nähnyt, sillä ga-matoran oli loikannut pöydän yli ja puristanut hänet tuhannen tuhkakarhun halaukseen.
Kiiiiitoooooos! Olet paras, Kirjatoukka! Paras paras paras paras paras!
Arkistonhoitaja ei saanut henkeä, joten hän päätyi lähinnä taputtamaan postineitiä selkään.

Dinemin otteesta irrottuaan GV poistui postista kiittäen kohteliaasti tieltä väistyviä klaanilaisia. Edetessään jonojen ohi tervehti häntä tuttu sininen Huna. Arkistoherra ja Suga nyökkäsivät toisilleen syvästi. GV:llä ei ollut aikaa jäädä juttelemaan syvällisemmin.
Hän ehti kuitenkin nähdä jään toan käsissä kirjeen, jossa oli tieto vain lähettäjästä. Ei nimeä, jolle se lähtisi. Ei osoitetta, ei mitään.

Sen paikalla oli vain pieni kultaisen Haun muotoinen sinetti.


Lyhyenlännän kirjatoukan pienet askeleet johtivat tämän lopulta portaita alas Arkistojen kellariin. Siellä tunnelmallisessa kynttilänvalossa hyllyrivistöjen välissä oli nojatuoli, jolla Vaehran istui kirja käsissään siemaillen vesipulloa.
”Terve taas.”
”Hei vain”, toa sanoi nostaen katseensa opuksesta. Vanhasta opuksesta, jonka nahkaiset kannet olivat ajan haukkaamia. ”Sinullahan kuluikin hetki. Missä, tuota, satuit käymään?”
”Postissa vain. Valitsin vain näemmä vähän väärän ajan asioida”, rusettiaan kohentava menninkäinen haukotteli.
Vaehran käänsi varoen yhtä kellanruskeaa sivua kirjassaan. Näytti siltä että vähänkin varomattomampi liike olisi hajottanut koko sivun tomuksi. ”Vai niin. Hakemassa vai lähettämässä?”
”Lähettämässä. Laitoin BS01:n väelle pitkästä aikaa kirjettä.”

Vaehran näytti yllättyneeltä. ”Kas. Vieläkö sinulta sujuu xia?”
GV nyökkäsi ylpeänä.
”No hienoa… mutta miksi ihmeessä heille?”
Hymy hyytyi. ”Ai miksikö? Meidän oma materiaalimme vain loppuu!” pieni miekkonen sanoi lyyhistyen omalle tuolilleen. ”En vain keksi keneltä muultakaan kysyä. Olemme kalunneet kohta koko rakennuksen joka sivun läpi, emmekä ole yhtään lähempänä minkään sortin tietoa Seleciusista saati sitten Nimdasta. Ei meillä ole edes mitään millä avata niiden harvojen asiakirjojen salakieltä. Ja jos nyt rehellisesti sanotaan, minä en usko että Killjoyn mökin raunioilla on enää mitään löydettävää…”
Vaehran nosti naamionsa visiirin, sulki nahkakantisen muinaisopuksensa hitaasti edessään ja laski kirjan pöydälle. Yhtäkkiä hänen sininen ystävänsä näytti huomattavasti alakuloisemmalta.
”Mitä nyt?” kysyi arkistonjohtaja empaattisena. ”Onko jokin hätänä?”
”Äh, ei… Killjoysta tuli mieleen taas Creedy. Tomera pikku kaveri.”
Vaehran nyökkäsi surumielinen hymy kasvoillaan. Hän ei voinut olla hymähtämättä sille, että GV kutsui jotakuta muuta ’pikku kaveriksi’.
”En väitä tutustuneeni häneen, mutta… olihan se kauhean surullista”, toa sanoi vaitonaisesti.
”Niin oli. Minun piti käväistä vielä jättämässä kukkia hänen haudalleen. Siksi kesti vielä pidempäänkin.”

”Ymmärrän kyllä. Creedy, Creedy… muistathan, kuinka hän yritti kaivaa totuutta esiin vaikka se tuntuikin pelottavalta tai epätoivoiselta?” punahopeinen toa kysyi katse kynttilänliekissä. ”Meillä kaikilla olisi paljon opittavaa siltä pieneltä mekaanikolta.”
”Niin”, Gahlok Va melkein kuiskasi. ”Kuten se, milloin ehkä kannattaa lopettaa vanhojen kaivelu.”
Vaehran ei viitsinyt sanoa siihen mitään, vaikka selvästi olisi halunnut.

”Mutta niin. Vielä se, että vaikka Kaya-Wahin kirja olisi koossa, mitä ihmettä me toisaalta voimme siitä löytää?” tokaisi arkistonjohtajista pienempi vielä.”Olkoonkin, että kirjailija on käyttänyt Valheen verhoa lähteenä. Entä jos se on muuten ihan yhtä tyhjän kanssa?”

”Ei, kyse ei suinkaan ole vain siitä kirjasta. Mutta olen kehitellyt teoriaa, jonka uusi lähteemme saattaa parhaimmillaan varmistaa”, Vaehran laski nahkakantisen muinaismuiston käsistään pöydälle. ”Tämä on oikeastaan aika uskalias arvaus, mutta entä jos meillä onkin jo kaikki, mitä tarvitsemme?”
Hyönteispäinen matoran kyräili toan pöydälle jättämää nahkaista järkälettä. ”Vee-teeeee…” sanoi tämä hampaidensa välistä. ”Minä arvostan kyllä sitä, että ideasi ovat lennokkaita, mutta… sinä luet tuota. Tuo on… satukirja.”

Tummanruskean nahkan keskellä ei ollut kirjaimen kirjainta. Ainoastaan kulunut piirroskuva suuresta taikurista, jonka hehkuva käsi piteli kristallipalloa.
”Niin oli Syvä Naurukin ja silti petturimme varasti sen”, Vaehran antoi sanojensa vapautua kuin salaisesta holvista.
”Olen pahoillani, mutta en vain… näe yhteyttä?” GV haparoi. ”Adorium Selecius, tohtori Delek ja turaga Kezen tutkivat Nimdan sirua joskus Xian vanhoihin hyviin aikoihin, en tiedä, joskus tosi kauan sitten? Selecius-säätiön nimellä myytiin kaikkea tankintorjuntapyssyistä Ussal-purkkikeittoon ennen kuin koko sirkus katosi maan alle. Mihin sinä saat tuohon satuolentoja?”

Tulen toa, ”tuplasalama”-Vaehran laski kämmenensä suuren nahkaisen satukirjan päälle kuin tunnustellakseen sitä.
”Katsoin eilen uudestaan sen videon, jonka Tawalta saimme. Sen turaga Kezenin nauhoitteen, josta kaikki alkoi. Ja minua häiritsi jokin todella paljon.”
”Mikä niin?”
”Aika. Ajanlasku.”

Kaappikello kirjahyllyjen synkeässä välissä raksutti hitaasti mutta varmasti. Heiluri liikkui tasaisesti kuin metronomi, kun koneistot puukuoren sisällä pyörittivät koko mekanismia kymmenine rattaineen.
”Suurten olentojen kuudes vuosi”, GV lausui lainaten. ”En kyllä ole ikinä kuullut sellaisesta ajanlaskusta…”
”Aivan. Sitä ei käytetä missään. Emme tiedä, milloin sitä käytettiin, mutta heillä oli ajanlasku, ja ehkä hyvin kehittynyt sellainen.”

Tik. Tok. Tik. Tok. Niin puhui kello.

”Ja se siinä onkin. Miksi tiedämme Selecius-säätiöstä niin vähän, jos he olivat noin kehittyneitä? Muinaisia tiedemiehiä… se ajatus on minusta ihan liian absurdi. He vaikuttavat videossa hyvin nykyaikaisilta. Xian historia on pitänyt huolta, että muu maailma muistaa, jos muistaa, Selecius-säätiön vain Xian teollisuuden esikuvina.

Mutta tiedämme, että he olivat olemassa aikana, jolloin käytettiin aivan toista ajanlaskua!

Tik.

”Ja olivat vasta sen kuudennella vuodella”, sininen olento jatkoi raapien toista kättään.
”Niin. Mieti, kuinka kauan siitä on, GV”, Vaehran sanoi ääni melkein kiihdyksissä. ”Ja silti heille työskenteli ’tohtori Delek’. Tohtori? Missä yliopistossa hän mahtoi väitellä? Metru Nuilla, aikapäiviä ennen sen valmistumista?”
”… minä en nyt ollenkaan tajua, mitä haet.”

Tok.

”Se kaikki kuulostaa niin arkiselta”, Vaehran suorastaan kuiskasi. ”Kuin eilen tapahtuneelta…”
”Siinä ei kieltämättä ole koskaan oikein ollut järkeä, mutta… miten sadut tähän liittyvät?”

”Vihollisemme on yrittänyt piilottaa sen, mitä säätiölle tapahtui… jo alusta asti”, toa sanoi vilkaisten synkeänä kadonneiden kirjojen listaa.

Tik tok.

”On usein väitetty, että paras tapa piilottaa totuuksia on tehdä niistä tarinoita”, Vaehran lausui kuin horjuen jonkin suuren äärellä. ”Mutta kun ajattelen sitä tarkemmin… eihän se ole totta. Tarinat kulkevat eteenpäin, ja voitaisiin suorastaan sanoa, että ne jäävät ainoina henkiin. Satuja kerrotaan kylissä. Ne leviävät ja tarttuvat mielestä toiseen. Amaja-piireillä ja sen ulkopuolella. Aina kun satua kerrotaan eteenpäin, se muuttuu. Kaikki saavat oman henkilökohtaisen versionsa sadusta kertojasta riippuen.

Mutta kertojat pitävät sadun hengissä.

Jos haluaa oikeasti piilottaa jotain, siitä pitää tehdä arkista.”

Tik. Tok. Tik.
”Siitä pitää tehdä vain yksi ratas historian koneistossa.”
”Vau”, GV mutisi. ”Sinäpä olet runollisella päällä.”
”Heh.”

Voimakas naksahdus. Tasatunnin pirahdus.
”Joko se on jo kuusi?” Vaehran keskeytti hämillään. ”Välillä minusta tuntuu kuin se olisi aina kuusi.”
GV tuhahti voimakkaasti. ”Sinä olit menossa johonkin pointtiin! Jatka sitä nyt!”
Vaehran kääntyi häkeltyneenä poispäin ajannäyttäjästä. ”Tuota… kyllä, kyllä. Mihin jäin?
”Rattaat historian koneistoissa!” sininen otus ärähti tuohtuneen kärsimättömänä. ”Ja jotain saduista! En minä tiedä, hämmennät minua!”
”Aivan”, Vaehran sanoi painaen kädet mietiskelevän näköisenä toisiaan vasten. ”Olen tutkinut viime aikoina paljon varhais-xialaista mytologiaa. Satuja, loruja, lauluja, tarinoita vanhoilta ajoilta. Kovin paljoa siitä ei ole säästynyt, mutta se vähä, johon olen päässyt käsiksi… herättää minussa kysymyksiä. Silloin kun aloitimme työmme… silloin kun Tawa meille tämän työn antoi, oletimme että Nimda oli syvää tiedettä, josta historiamme on yrittänyt tehdä satua. Mutta entä jos huijaus ja harhautus oli aina eri suuntaan kuin olemme luulleet?”

Punahopeinen tulen toa nieleskeli hetken ja avasi taas pöydällä edessään olevan nahkakantisen suurkirjan.

”Entä jos Selecius-säätiö oli satu, jonka joku on yrittänyt saada näyttämään tieteeltä?”

Arkistonhoitajista sinisempi näytti melko tyrmistyneeltä. ”Velhoja. Taikureita. Henkiä… anteeksi, yritän vain saada pääni tämän ajatuksesi ympärille…”
”En minä usko, että tiede voi selittää kaikkea, GV”, punainen toa sanoi yhä innostuneempana. ”Tiede selittää, mitä olemme. Mutta ei tiede voi selittää kohtaloitamme, ja kyllä minä uskon kohtaloon. Uskon, että Mata Nui on tuolla jossain, ja uskon että hän välittää! Tiede ei kerro meille, mikä on tämän kaiken tarkoitus. Ehkä ratkaisu kaikkeen oli aina tieteen toisella puolella. Ehkä ratkaisu oli tarinoissa!
Nyt Vaehran vihdoin alkoi etsiä nahkaisesta järkäleestä sivua, jota hän oli aiemmin tuijottanut pitkään nojatuolillaan. Sininen pikkumies hieroi suurikokoista littanaa päätään näyttäen kirjalla päähän läimäistyltä.

Ja niin hänelle lähes kirjaimellisesti tehtiin. Vaehran avasi GV:n eteen satukirjan, ja sadun ensimmäinen sivu loikkasi hänen näkökenttäänsä.
Satu oli kirjoitettu xiaksi hyvin vanhahtavalla tekstillä, ja matoraniksi käännettynä sen nimi oli ”Tulinoita”.

Ja satu kertoi naisesta, joka laskeutui jumalten salaiseen hautaan eikä palannut sieltä samanlaisena. Gahlok Va ei ollut enää millään tapaa varma, mitä ajatteli ystävänsä ja kollegansa mietteistä.
”Oletko aivan varma tästä?”
”En, se ei ole vielä aivan aukotonta… mutta jos Same ja Make löytävät edes jotain, se saattaa kohta ollakin.”
Huokaus. ”Toivotaan niin.”

Seitsemän

Bio-Klaani, Telakan kasarmit

Laukaus kaikui avaran sisäampumaradan halki. Maalitaulun puinen selkämys säpälöityi pilveksi sahajauhoa, joka laskeutui verkkaisesti kohti betonista lattiaa. Saman maalitaulun etupuoli oli kuitenkin vahingoittumaton ja tuore, jos ei ottanut huomioon pientä savuavaa sisäänmenoaukkoa numeroiden kuusi ja kahdeksan välissä.

Guardian seisoi alle sadan metrin päässä taulusta rajatulla ampuma-alueella. Skakdin asento oli etukumarassa ja edelleen valmiina ottamaan vastaan Vartija-kiväärin potkaisun. Hopeanharmaan kiväärin piipusta leijaili savukiehkuroita ja plasman katkua.
Punaruskea hylsy kilahti betonia vasten ja pyöri joitakin metrejä.

”Seitsemän”, sanoi ääni Guardianin selän takaa. Se oli Troopperi. Punainen Hau-kasvoinen Toa ei edes siristänyt silmiään katsellessaan taulualuetta. Hänen katseensa vastasi petolintua. ”… oletteko varma, että kiväärin tähtäimet ovat kunnossa?”

”Ammuin jyvätähtäimellä.” Guardian sanoi tuijotellen päivä päivältä vähemmän nazorak-siluettia muistuttavaa maalitauluaan savuavan piippulinjan takaa. ”Ei. Siinä ei ole mitään vikaa.”

”Eipä ole ampuma-asennossakaan”, Troopperi sanoi raapien päätään. ”Pitäisikö teidän harkita… tiedättehän, sen silmänne käyttöä?”
Takaa sitä oli vaikea huomata, mutta Guartsulla oli nyt vain yksi silmä. Mekaaninen kiikari ei piilottanut enää taakseen valtavia arpia ja pistettä, jossa oli joskus ollut silmä.
Anidiuminen konesilmä odotti silkkisessä pussissa skakdin vyöllä.
”Ei”, Guartsu sanoi katsekaan vavahtamatta. Troopperi jäi hetkeksi hiljaiseksi.
”Okei. Tiedättehän te, ketä vastaan saatatte joutua taistelemaan siellä pesässä?”
”Tiedän. Juuri sitä henkilöä olenkin sinne menossa hakemaan.”

Troopperi nieleskeli sanojaan varovaisesti ennen kuin lopulta uskaltautui puhumaan.
”Jos nazorak-luodit ja miekkakäden menettäminen eivät pysäyttäneet ”Miekkapirua”, mikä mahdollisuus teillä on?”
Guardian nosti oikean käden etusormellaan varmistimen ylös. Hän irroitti käyrän lippaan rungosta ja laittoi sen taisteluvyönsä remmiin. Yhdellä kädenliikkeellä skakdi heilautti aseen selkäänsä kantohihnasta kiinni pitäen. Skakdi kääntyi ympäri ja tuijotti toaa silmiin. Varsinkin Troopperin kotkankatseella oli vaikea katsella arpikudoksen epämuodostunutta ihoa ja synkkää kuilua, josta oli joskus katsonut toinenkin silmä.

”Hän on Ämkoo”, Guardian sanoi tiukasti. ”Ei ’miekkapiru’.”
”Kaikella kunnioituksella, admin hyvä, mutta hän kyllä valitsi puolensa.”
”Meinaatko”, kuivan eleetön ääni vastasi. Sininen käsi kiinnitti kiikarisilmää verkkaisesti paikalleen. Lopulta silmään syttyi plasmanpunainen keinopupilli. Se kierteli ympäriinsä tarkentaen katsettaan hetken, kunnes kalibroitui täsmälleen samaan kulmaan kuin adminin oikea silmä. ”Selväksi tuli. Hän on nykyään torakanpenikka, joo, mutta edelleen vain mies. Ei piru. Suonet anteeksi, mutta minun on mentävä.”

Guardian käveli Troopperin ohi sanomatta mitään. Tulen toa otti ja jatkoi matkaa sinisen skakdin perässä.
”Oletko ihan, ihan varma?”
”Mistä?” Guardian sanoi ilman varsinaista kiinnostusta.
”Siitä, että hän ei ole piru?”
”Haluat varmasti perustella ajatuksen tuon mietteen takana.”
”Minä…” Troo aloitti, ”… minä olen tavannut makutan. Tai siis, nähnyt. Abzumon. Jos Toa Ämkoolla on samanlainen olento sisällään…”
”Abzumo on kuollut”, Guardian keskeytti. ”Niinhän Matoro sanoi. Pirut eivät kuole. Miehet kuolevat.”
Troopperi synkistyi. ”Niinkö sinä aiot Ämkoolle tehdä?”
”Luulin sinun olleen satavarma siitä, että hän on vihollinen”, Guardian sanoi kohentaen rynnäkkökivääriä selässään. ”Asia kerrallaan. Ensiksi etsin hänet. Sitten otan selvää, mitä voin asialle tehdä.”
Troopperi pysähtyi, mutta Guardian jatkoi matkaa kohti admin-siipeä.
”Tapahtui mitä tapahtui”, Troopperi sanoi kohentaen ryhtiään, vaikka admin ei nähnyt. ”Olkoon Mata Nui puolellasi taistelussa.”

Guardian hymähti. Mata Nui ei yleensä ollut hänen puolellaan. Ehkä hänen pitäisi välillä kokeilla rukoilla Athia. Tai edes Äijärakkia.
”Kiitos.”

* * *

Zakaz, Teräskallion sotilastukikohdan rauniot

Sodan ja eroosion kuluttamassa bunkkerissa haisi tuli. Tuli, joka oli lakannut palamasta jo viitisen vuotta sitten. Hiekkamyrskyjen voima oli rynninyt raunioiden läpi ja teki tornin seitsemän kerroksen läpi tarpomisesta entistä vaivalloisempaa. Ensimmäiset viisi kerrosta eivät tuoneet kahdelle vastauksien etsijälle minkäänasteista tyydytystä, mutta kuudennessa odotti umpeen sulanut palo-ovi.
”Bingo”, karhea viskibasso jyrähti tyytyväisenä.
Vaati kaksi sorkkarautaa ja kolme pienräjähdettä saada oven ja seinän välistä aukkoa edes suurenemaan. Kahden skakdin uurastus kuitenkin lopulta palkittiin, kun valtava kalahdus lonksautti järeän oven irti saranoistaan. Vähintään puoli tonnia rautaa rämähti vanhan sotilastukikohdan lattialle.
Warrek läähätti ja pyyhki otsaansa hiestä. ”Kiitos avusta, kaunokainen”, keltainen salaman skakdi naurahti kumartaen naissoturille kevyesti.
”Ei kestä, herra kenraali”, luutnantti Zaiggera sanoi taputellen käsiään hiekasta ja ruudinjämistä. Oranssiharjainen nainen katseli valtavan teräsoven takaa paljastunutta pimeää holvia. ”Onko teillä valokiveä?”
”Ei, mutta toiseksi paras asia”, Warrek sanoi. Hän kumartui mukanaan kantamansa kangaslaukun ääreen ja kaivoi sen uumenista vanhan öljylampun.
Kuluneen ja öljyn kyllästämän polttolangan pyöritteleminen esiin lampun uumenista kesti kauemman aikaa kuin Warrek halusi jälkeenpäin myöntää, mutta hän sai sen sytytettyä välittömästi.
Vaikka öljyä ei ollut, Warrekin haarniskan rintataskussa kantama pullo sisälsi niin paljon alkoholia, että asioiden sytyttäminen ei osoittanut vaikeuksia. Salaman keltaruskea skakdi napsautti sormiaan, ja niistä sinkosi pieni staattinen kipinä lankaan. Lamppu syttyi juhlallisesti. Warrek tarttui sen kahvasta, nousi takaisin pystyasentoon ja asteli holvin suuaukolle. Valo sai kauan piilossa pysyneen holvin pimeyden väistymään.

”Teidän jälkeenne, Aavikon kukka”, Warrek sanoi osoittaen perin ankealta näyttävää holvia kämmenellään. Zaiggera poisti käsiaseensa varmistuksen ja asteli viehkeästi sisään.

Kaksikko upposi syvemmälle tilaan, joka ei ollut nähnyt päivänvaloa sen jälkeen, kun Teräskallion viimeisessä taistelussa muuan skakdiluutnantin sinkoama Kralekus VII -polttokranaatti oli sulattanut rautaoven karmeihinsa ja muuttanut pari sekuntia liian hitaan vartijan käytännössä kaasuksi.
Warrek ei voinut olla ajattelematta, että he saattoivat edelleen hengittää sitä, mitä oli jäljellä kyseisestä vartijasta. Ajatus oli parempi jättää omaan arvoonsa.

Öljylamppu paljasti kammion salaisuudet. Hyllyt olivat täynnä lokeroita, lokerot olivat täynnä laatikoita, laatikot täynnä kansioita ja kansiot täynnä papereita. Skakdikenraali hymyili – osoite oli oikea.
”Kenraali”, Zaiggera sanoi pitäen sisällissodanaikaista pistooliaan valmiusasennossa. ”Onko jokin erityinen syy sille, miksi palasimme tähän läävään jälleen?”

”Haha, me kaksi ja tämä paikka”, Warrek sanoi etsien katseellaan oikeaa hyllyä. ”Viimeksi kun olimme täällä, me pakenimme niiltä skarrararrin kääpiöneropatin palkkasotureilta.”
”Nektannin”, Zaiggera korjasi.
”… sama asia! Ja se ihan ensimmäinen kerta ei oikein jäänyt mieleeni. Liikaa räjähdyksiä ja huutavia, palavia paskiaisia.”
Zaiggera ei voinut olla muistamatta. Teräskallion taistelun ei yleisesti katsottu enää kuuluvan Zakazin sisällissotaan, sillä sota oli ollut silloin jo ohi kahden kuukauden ajan. Tuo kohtalokas päivä oli sama päivä, jolloin teräskalliolaiset suunnittelivat teloittavansa sisällissodan loppupuolella vangitut häviäjäosapuolen kenraalit.

Kyseiset kenraalit, Warrek mukaanlukien, selviytyivät säikähdyksellä. Zaiggera sai leukaansa arven, jonka hän muistaisi vielä pitkään. Teräskallion vartijat ja upseeristo pääsivät huomaamaan, että Aavikon kukan terälehdet olivat terävät ja täynnä räjähtäviä asioita.

”Mitä tulee siihen, mitä hyötyä tästä rojukasasta on”, Warrek sanoi selaillen lyhdyn valossa hyllyllä lojunutta kansiota. ”Minua… mietitytti.”
”Mikä?”
”On mietityttänyt jo ihan pienen hetken. Ensiksi, kun G-mies kävi kyselemässä asioita, ja sitten kun ne kaksi klaanilaista… mitä ne nyt…voi per…”
Warrekin kulmien kurttuuntumisesta ja katseen tyhjyydestä päätellen hän näytti hukanneen ajatustensa veturin. Potentiaalisesti koko junan. Todennäköisesti raiteetkin.
”Retrohattuhippi ja pikku-ukko. Klaanikansaa. Skarrararr.”
”Toa Domek ja matoran Pegghu”, Zaiggera korjasi kärsivällisenä.
”Ne! Muistatko, mistä molemmat kyselivät?”

”Tarkoitatko Zorak von Maxitrillian Arsteinia?” Zaiggera kysyi varovaisesti.
”Voi kyllä”, Warrek sanoi peilaten hampaitaan öljylampun lasista. ”Parin viikon sisään sama raato kiinnostaa jotenkin perhanan paljon kahta eri kaveria. Siinä minä mietin tuota nimeä. Zorak, Zorak, Zorak. Ja sitten se iskee, skarrararr.”
Warrek ojensi öljylampun sanattomasti Zaiggeralle ja tarttui kaksin käsin erääseen kansioista. Sen kannessa oli kirjain, joka vastasi sekä matoran- että skakdiaakkosissa z-äännettä.

”Muistatko lekuri Golairen?” Warrek sanoi avaten kansiota. Pöly valui paperien välistä, kun Warrek pläräsi kellastuneita lehtisiä kuin pelikortteja. ”Eri parin silmät, kaksi pikkuruista sarvea, huonot hampaat?”
”Yritän parhaani mukaan unohtaa”, Zaiggera sanoi huokaisten.
”Tyyppiä kiinnosti raadot. Toimi kuolinsyyntutkijana täällä, teki paljon ruumiinavauksia. Lopulta jotain taisi mennä väärään asentoon sen kallon sisällä. Se alkoi keräilemään tietoa raadoista kaikkialta koko sodasta. Se Irnakkin piru alkoi keräilemään niitä ruumiita. Halusi tietää kaiken niistä kuolleista, kirjoitti paljon asioita ylös tänne. Sen paja täyttyi arkuista ja pää kuolintavoista kuin joku ruma ilmapallo.”
”Poksahti ainakin samalla tavalla”, Zaiggera sanoi huolettomasti.
”Niin, niin varmasti, mutta katsos tätä”, Warrek sanoi osoittaen kansion kulunutta sivua.

Raportti 2476//
//Zorak von Maxitrillian Arstein

//Kuolinsyy: Väärin tähdätty panssariterä kallon läpi. Terä räjähti täydellisesti kallon sisäpuolella.

”Ihanan groteskia”, Zaiggera sanoi ja yritti olla ajattelematta Golairen psykoottista virnettä. ”Halusitko vain varmistaa?”
Warrek pudisti päätään ja käänsi seuraavan sivun.

Raportti 2477//
//Zorak von Maxitrillian Arstein

//Kuolinsyy: Kranaatinsirpale kaulavaltimoon. Vuoti kuiviin.

”Tässä on melkein yhtä paljon järkeä kuin muussakin Golairen tekemässä, kenraali. En aivan näe, mitä…”
Warrek oli poikkeuksellisesti hiljaa ja käänsi seuraavan sivun esiin.

Raportti 2478//
//Zorak von Maxitrillian Arstein

//Kuolinsyy: Tarkk’ampujan luoti lävisti keuhkon. Tukehtui omaan vereensä.

Zaiggeran kulmat nousivat. Yleensä eleettömillä kasvoilla oli ihmetystä. Warrek jatkoi sivujen kääntelyä. Zorak von Maxitrillian Arsteinin nimi tuli esille vielä monessa raportissa. Toinen väitti hänestä jääneen jäljelle vain sormia, toisen mukaan ruumista ei edes olllut. Jokainen sivu oli edeltäjänsä kanssa ristiriidassa. Nämä sivut olivat lisäksi muun kansion sivuja paljaampia. Tuntolevyä tai edes sen numeroa ei löytynyt. Kuvaa Zorak von Maxitrillian Arsteinista elävänä ei ollut.
Viimeisen sivun jälkeen Warrek sulki kansion ja jätti sen hyllylle. Hän kääntyi öljylampun valossa kohti Zaiggeraa. Kaksikko katseli toisiaan.

”Nii-in. Uskotko kummituksiin, rakkaani?” Warrek sanoi hymyillen.
”En”, Zaiggera sanoi. ”Mutta ymmärrän kyllä. Jokin ei täsmää.”
”En minäkään, mutta joku piruparka ei ole selvästi ymmärtänyt pysyä kuolleena.”
Zaiggera nyökkäsi ja käveli lamppu kädessään ja ase toisessa kohti holvin oviaukkoa. ”Ehkä asiaa sietää tutkia, kenraali Warrek.
”Juuri tuon halusinkin kuulla”, Warrek sanoi, ja skakdimaisen hampaikas virne leveni.

* * *

Ath-Koro

Punaisena hehkuva kamiina toi matalaan puiseen majaan lämpöä, ja maan päälle ja kattoparruihin pakatut havut pitivät sen sisällä. Kyhäelmä oli jotain teltan ja laavun väliltä. Kamiinapeltien takana palava mänty kuitenkin piti huolen, että sisällä oli lämmintä. Saaren talvi oli pahentunut pahenemistaan sitten klaanilaisten käynnin ja siitä seuranneen välikohtauksen, josta kylässä ei enää puhuttu. Koko kylä isä Guneita lukuunottamatta oli jotenkin onnistunut löytämään itsensä saaren jäiseltä rannikolta ilman minkäänlaista muistikuvaa siitä, mitä oli tapahtunut. Kun rannalta löydettiin useammasta eri paikasta jäänteitä jostain, joka olisi joskus voinut olla nazorak-eliittisoturi, kyläläiset olivat löytäneet pakonomaista tarvetta palata takaisin majoihinsa ja arkiaskareisiinsa.

Tämä maja oli isä Gunein nukkumapaikka silloin, kun hän ei rukoillut ja messunnut hyisessä, sairaalamaisen valkoisessa ja kliinisessä Suuressa temppelissä. Nyt Gunei oli kuitenkin opettamassa mielen isän sanaa nuorille soturimunkkioppilaille. Hänen majassaan oli nyt kaksi vanhaa matorania. Pakari-kasvoinen Oraakkeli oli viltin päällä puoli-istuvassa asennossa aivan kamiinan vieressä. Kamiinasta kauempana oli polvillaan athismin matriarkka, Pyhänä Äitinä ja Mestarinakin tunnettu Shelek-kasvoinen ce-matoran. Vanhat silmät katsoivat sokeina Oraakkelin olkapäätä.
”Mestari, ei teidän tarvitse”, Oraakkeli sanoi kunnioittavana. ”Kykenen vaihtamaan ompeleet itsekin.”
”Makaa vain rauhassa, ystäväni”, vanha nainen vastasi.

Isä Bartaxin kätyrin salamurhayrityksen jättämä haava ei ollut kaunista katsottavaa. Tämä ei ollut yllättävää, sillä sen oli lävistänyt metalliputki. Siroilla sormillaan Pyhä Äiti ompeli haavan reunoja yhteen. Näkökykyä hän ei siihen tarvinnut. Oraakkeli ei edes purrut hammasta. Kipu ei ollut koskaan ollut ongelma.
Hän oli tullut tähän maailmaan taistellen, ja todennäköisesti lähtisikin siitä taistellen.
Ilman Mestaria olisin varmasti jo kuollut, Oraakkeli ajatteli. Joko jonkun muun… tai sitten oman käteni kautta.

Oraakkeli oli hetken hiljaa. Hän laskeutui makaavaan asentoon.
”Kiitos, Mestari”, hän sanoi.
”Sinun ei tarvitse kiittää”, vanha nainen sanoi. ”Ei ole koskaan täytynyt. Tämä oli joka tapauksessa tehtävä. Haavasi voi tulehtua… etkä ole enää nuori matoran.”
”Muistatte varmasti sen, kun vielä olin”, Oraakkeli sanoi uppoutuen jonnekin kauas. ”Vaelsin lumessa, jäässä ja pimeydessä tuntikausia. Poika synkässä maailmassa, ilman tietä kotiin. Kotiin, jota ei ollut.”
Oraakkelin kädet puristuivat nyrkkiin. Hän katseli ranteissaan olevia arpia pitkään.
”Täynnä vihaa. Vihaa maailmaa kohtaan. Vihaa sellaista maailmaa kohtaan, joka antoi sellaisen tapahtua.”
Mestari jatkoi kuuntelemista ja ompelemista. Vanhat silmät eivät nähneet näkyvää spektriä, mutta matoran-nainen näki sen sijaan paljon, paljon enemmän.
”Ja silloin se poika kuuli maailman kauneimman äänen”, Oraakkeli sanoi. ”Ei puhetta. Sanoja, jotka eivät tulleet suusta, vaan suoraan sydämestä. Äänen, joka johdatti turvaan.”

Oraakkeli käänsi katseensa Mestariin. Katseet kohtasivat, vaikka nainen ei noilla silmillä mitään nähnytkään.
”Olen seurannut sitä ääntä siitä lähtien. Ja jos on pakko, seuraan sitä vaikka Karzahniin ja takaisin.”
Pyhän Äidin kasvoille ilmaantui pieni hymy.
”Mikä sattuma”, naisen väsynyt, mutta tyytyväinen ääni sanoi. ”Sinä samana yönä lumimyrskyssä vaelsi myös nuori nainen. Myös tämä nainen oli yksin vieraassa maailmassa. Sokeana pimeydessä.”
Pyhän Äidin käsi kurottui Oraakkelin kättä kohti. Kämmenet tarttuivat toisiinsa.
”Sitten pieni käsi tarttui omaani ja veti minut pois pimeydestä.”
Oraakkelin silmissä oli jotain, jonka näkemiseen ei tarvittu ajatuksenlukua. Sanat olivat turhia.

”Minä lupaan, että selviydymme tästä, Mestarini”, Oraakkeli sanoi. ”Löydän isä Zeeronin, kaadan Bartaxin sairaan pikku kultin, ja saan Nimdan sirut takaisin. Olen sen teille velkaa.”
”Uskon kyllä, rakas Oraakkeli. Mutta älä kuvittelekaan pystyväsi tekemään sitä yksin. Tarvitset apua. Pimeät voimat vetelevät naruista tälläkin hetkellä ja siirtelevät nappuloitaan oikeille paikoille.”
Oraakkeli tiukensi otettaan Pyhän Äidin vanhasta kädestä.
”Siinä ne eivät ole ainoita, Mestarini. Minullakin on laudalla nappuloita. Mutta ne tarvitsevat vain aikaa.”
“Luotat Jään Sotilaaseen paljon”, Pyhä Äiti sanoi. “Toivottavasti se ei ole turhaa.”

* * *

Lehu-metsä

Ilta-aurinkoinen havumetsä lepäsi sitä kohdanneen taistelun jälkeen. Oli jopa liian hiljaista. Linnuista tai edes hyönteisistä ei ollut jälkeäkään.
Joitakin tunteja sitten tällä avaralla aukiolla oli taisteltu. Taistelun jäljet herättivät kunnioitusta. Puut ja rungot olivat sirpaloituneet, pensaat palaneet ja kivet lennelleet. Aivan aukion keskellä, pienen mäen ja tasamaan rajalla oli valtava kuoppa, josta puuttui tonneittain maa- ja kiviainesta. Puuttuva aines löytyi noin kolmenkymmenen metrin päästä metsän ytimestä, jonne laskeutuessaan se oli silponut monisatavuotisia kuusia ja mäntyjä sytykepuiksi.

Kannibaalimatoralaisten heimo oli käynyt neuvottelun Puiden Väen kanssa. Lopulta puuväki oli voittanut ja vienyt neljän klaanilaisen sekalaisen seurakunnan mukanaan jonnekin metsän siimekseen.
Nälkäiset villi-pikkumiehet olivat palanneet häntä koipien välissä suonsilmään etsimään muuta syötävää. Taistelun kolmas osapuoli oli kuitenkin palannut apajille.

Siniset Kädet kävelivät yhtenäisin, hiljaisin askelin aukion läpi. Torakoiden silmien paikalla toimivat visiirit skannasivat metsämaastoa sinisenä hehkuvan kämmenlampun valossa. Kaksikko operoi sanaakaan sanomatta tai elettäkään näyttämättä. Vasen ja oikea tiesivät joka sekunti täydellisesti, mitä toinen oli tekemässä.
Torakkain puheenmuodostuselimet oli poistettu kirurgisesti ja niiden suut oli ommeltu kiinni, mutta kaksoset olivat toisiinsa yhteydessä paljon, paljon perusteellisemmin. Salatulla taajuudella kahden bioteknisen aivon välissä kulki sanoja kielellä, joita vain nuo kaksi ymmärsivät.

Juuri nyt ne etsivät, ja hetken päästä ne löysivät.
Klaanilaiset oli viety pois kiireellä. Todennäköisesti avonaisesta laukusta oli jäänyt mättäälle jotain. Pieni nippu papereita lojui sekalaisena nurmikossa.
Torakoista oikeanpuolimmainen osoitti yhdellä mekaanisella sormella paperipinoa. Sormenpäähän syttyi kirkas valkoinen valo, ja torakka taittoi sormen itseään päin. Paperit nousivat itsestään kuin hiljaisen tuulen puhaltamina kohti nazorak-agenttia. Lopulta se tarttui niihin kaikilla neljällä mekaanisella kädellään.

Paperit oli allekirjoitettu Toa Kepen nimellä.
Yhdessä niistä kerrottiin jostain, jota toa kutsui “Verstaaksi”.

Jättipotti.

Molemmat nazorakit kävivät kaikkia lappusia molemmin puolin läpi. Mustien visiirien kulmassa välähti aika ajoin pieni kameravalo. Kuvattuaan paperin oikea Käsi antoi sen vasemmalle, ja vasen käynnisti kämmenpohjassaan hehkuvan kevyen polttimon. Paperit hajosivat yksi kerrallaan tuhkapilviksi.

Samalla sekunnilla nazorak-tiedustelupalvelun päätietokantaan ladattiin parikymmentä valokuvaa. Direktiivi kuusi eteni halutulla vauhdilla.

* * *

Skakdien leiri Ämkoo-vuoren länsipuolella

Pieni kenttätukikohta kuhisi skakdipalkkasotureita. Komento- ja majoitustelttoja naamioitiin havuilla, ajoneuvoja tankattiin ja aseita ja kenttäradioita huollettiin. Jostain kuului sähkötysääntä, jostain tauolla olevien vartiomiesten muhkeaa naurua. Ilmassa tuoksui ruuti ja palanut rasva: skakdien kenttäruokailu ei yleensä noudattanut minkäänlaisia terveyskriteereitä.
Jossain kauempana taisteltiin. Elementtitulen lieskat kohtasivat Kanoka-laukaisimen kajahdukset.

Leirin läpi marssi korkea-arvoinen nazorak-upseeri punaisessa viitassa. Ohittaessaan upseerin skakdit miettivät kaksi sekuntia, pitikö tälle osoittaa kunniaa. Virallisesti torakka ei kuitenkaan ollut esimiesasemassa, sillä kenraali Gaggulabion skakdit olivat kuitenkin vain palkollisia.
Tämä torakka oli silti niin pelkoa herättävä näky, että moni skakdisotamies koki asiakseen vetää kätensä lippaan. Nazorak tuhahti ja sanoi jotain puoliääneen zankrzoraksi.

“Oliko tuo…” eräs skakdialokas sanoi silmäkulma nykien ja kaksi kokoa liian iso kypärä päässä.
“Se ainakin oli menossa suoraan iso-Gaggun komentotelttaan”, vihreäihoinen skakdisotilas sanoi raapien hampaanvälejään viidakkoveitsellä. “Että niin. Huutoa luvassa. Meille kaikille.”

Komentoteltan oviaukon liepeet suorastaan räjähtivät auki, kun Kenraali 001 astui sisään viitta punaisena heiluen. Neljä korkea-arvoista skakdikomentajaa nojailivat teltan keskellä olevaan työpöytään tai istuivat kenttäsängyillä. Kaikkien katse kääntyi tulijaan.
Sisällä leijaili sankka savu. Gaggulabio istui työpöytänsä takana jalat pöydällä ja tuprutteli valtavaa sikaria.
Gaggulabio ja Kenraali tuijottivat toisiaan silmiin hetken.
“Wrotinn, Raldann, Zemokk, Tendal”, Gaggulabio luetteli alaisiaan. “Ulos teltasta.”
Skakdit eivät vitkastelleet poistumisessaan, vaan näyttivät äkkiä huomaavan, että jossain muualla oli yhtäkkiä parempaa tekemistä. Gaggulabio tarttui sikariin ja tumppasi sen pöydänreunaan. Sihinä poltti kuluneeseen pöytään ruman jäljen.
“Vai että ykkösmies”, Gaggulabio sanoi otsa kurtussa, perääntyen vielä syvemmälle nojatuoliinsa. “Mitäs kuuluu?”
Kenraali 001:n huumorintaju oli mitä ilmeisimmin äärimmillään. Nazorak-upseerin ilme ei värähtänyt mihinkään sen normaalista tympeästä, mutta torakan oikea silmäkulma nyki suorastaan rytmikkäästi.
“Tiedätkö sinä, mitä liskosi tekivät Lehu-Wahin suolla?”
“Hei hei hei”, Gaggulabio sanoi heristäen sormeaan. “Zyglakin pannahiset eivät ole meikäläisen huoli. Jos minulta kysytään, mokomat skarrararrin alligaattorit voitaisiin hyödyntää vaikka nahkasohvina.”
“Ne ovat sinun niin kauan kuin miehesi taluttavat niitä kaulapannassa ratsupiiska kädessä”, Kenraali ärähti. “Zyxax kuoli ja jätti jälkeensä vain epäonnistuneen kapinajohtajan ja joukon toimimattomia sotilaita. Pistä. Ne. Toimimaan.”

“Oliko tuo käsky?” Gaggulabio sanoi virnistyksen takaa.
“Kyllä. Se oli käsky.”
“Viimeksi kun tarkistin, olimme molemmat kenraaleja.”
“Sinun juopotteluun ja remuamiseen menevät rahasi tulevat minulta, skakdi”, Kenraali sanoi artikuloiden hitaasti. “Tiedä paikkasi.”

Gaggulabion kädet puristuivat pöydän alla nyrkkiin.
“Jos nyt saan herra kenraalille näin sanoa”, Gaggulabio sanoi pää vinossa, “niin olet tekemässä jotain skarrararrin hölmöä!”
Kenraali 001 näytti yllättyneeltä. “Ahaa?”
“Miekka-skarrararrin-piru. Sinulla on se jossain tyrmässä etkä ole laittanut kuulaa sen kalloon.”
“Hän on tehnyt vaatimuksensa hyvin selväksi, Gaggulabio”, 001 sanoi. “Kun lähden täältä, minua odottaa pitkä neuvottelu sen toan kanssa. Katsotaan, pääsemmekö yhteisymmärrykseen.”

Keltaruskea skakdi nousi penkiltään seisomaan. Puhuessaan hän viuhtoi käsiään entistä aggressiivisemmin.
“Tiedätkö, kuinka monta miestä minä menetin sen saastan pikku saaren piirityksessä? Ja noin vain aiomme puristaa kättä ja olla kavereita klaanilaisen kanssa!”
“Tiedät, mitä Abzumolle kävi. Menetimme tärkeän liittolaisen. Tarvitsemme kaiken avun, minkä saamme.”
“Niin, makuta hukkui pikku purkkiinsa. Mitä skarrararrin väliä sillä on? Sekopää olisi kuitenkin vain napsahtanut ennemmin tai myöhemmin. Se jätkä, skarrararr. Se ja se pirun silmänkääntäjärääpäle. Miksi me pidämme näitä neropatteja edes mukana?”
Gaggulabio oli kilahtamassa suorastaan legendaarisella tavalla. Näkymätön sytytyslanka sihisi hiljaa pimeydessä. Komentoteltan toimistopöydän heittäminen ympäri tuntui hetki hetkeltä paremmalta idealta.

“Klaanilla on makuta”, 001 sanoi kääntyen poispäin skakdista. “Makutat ovat oikeissa käsissä täydellisiä sotilaita. Jos pelaamme korttimme oikein, kohta on taas meilläkin.”
“Makuta, pah. Anna se toanrääpäle minulle edes kymmeneksi sekunniksi, niin minä hirtän sen sen omilla suolilla”, Gaggulabio pihisi.
“En kaipaa viisauksiasi”, Kenraali 001 sanoi. “Jatkan matkaani. Jatkakaa sissitoimintaa vuorella ja metsissä. Meidän täytyy ajaa klaanilaiset ja klaanilaismyönteiset kokonaan etelään.”

“Tiedäthän sinä varmasti, mitä olet tekemässä”, Gaggulabio pihisi poimien sikarin pöydältä.
“Kyseenalaistatko Setar-Dekin taistelun voittajaa ja sadan armeijan tuhoa?” Kenraali 001 sanoi ennen kuin poistui komentoteltasta.
Gaggulabio jupisi jotain skakdinkielistä ja rumaa. Hän sytytti sikarinsa ja veti syvään henkeä.
Sikari putosi skakdin näpeistä komentoteltan maalattialle ja sammui sihahtaen.
Gaggulabio hengitti rauhallisesti ja yritti laskea kymmeneen. Hän epäonnistui.

Teltan ulkopuolella 001 kuuli äänen, jonka olisi voinut päästää toimistopöytä, joka heitti voltin ilmassa. Hän ei jäänyt pohdiskelemaan asiaa sen syvällisemmin.
Kenraalilla oli tärkeämpi kohtaaminen edessä. Neuvottelu oli kuitenkin jo käytännössä voitettu. Hän tekisi Miekkapirulle tarjouksen, josta tämä ei voisi kieltäytyä.

* * *

Nazorak-pesä, sotavankiosasto

Sykkivässä, lihaisassa pesärakenteen orgaanisessa massassa oli mustavalkoinen näyttö, joka näytti suoraa kuvaa yhteen selleistä. Kalterien takana penkillä istui suorastaan meditatiivisessa liikkeettömyydessä yksikätinen toa-soturi. Ämkoonakin tunnettu miekkamies odotti hiljaisuudessa.
Kaksi hahmoa katseli näyttöä. Oikeastaan vain yksi, sillä toisella ei ollut silmiä.
“Siellä hän odottaa”, Avde sanoi pehmeästi. “Valkoisen polun lähetti, miekkapiru. Miksi häntä ikinä haluammekaan kutsua.”
Marionetti ei sanonut sanaakaan. Se käänsi päätään mestariaan kohti merkkinä siitä, että kuunteli. Pieni nikamamainen raaja piti kiinni edelleen tiukasti olennon selässä olevasta miekasta. Miekasta, jonka sisko oli nyt tuolla Toalla.
“Voisit kävellä selleihin ja lopettaa taistelunne tähän pisteeseen”, Avde sanoi. “Tappaa mies omalla miekallaan. Mitä mieltä olet, olisiko se runollista?”
Sininen Pakari kääntyi katsomaan tyhjiä kasvoja. Marionetti ei vastannut.

“Eipä se kyllä olisi”, Avde sanoi pudistaen päätään palvelijalleen. “Se olisi häpeällisintä, mitä hänen kaltaiselleen voisi tehdä. Hän ansaitsee parempaa, poikaseni. Vai haluaisitko sittenkin olla tyttäreni? Kaksi siskoasi oli varma asiasta, mutta sinä et.”

“Sen määräätte te”, Marionetti sanoi vivahteettomasti äänellä, joka ei ollut miehen eikä naisen, ei Toan eikä matoranin eikä älyllisen eikä eläimen.
“Sinä et tee tehtävääni kasvattajana kovin helpoksi, lapsi rakas”, Avde hymähti. “Mutta tiedäthän, että välitän sinusta kuin omasta lapsestani?”

Marionetti ei reagoinut. Sillä ei ollut mitään, millä reagoida. Avde nyökkäsi aavemainen hymy kasvoillaan ja kääntyi katsomaan näyttöä.
“Tiedämme kyllä molemmat, että tuolla miehellä on omat agendansa”, Avde sanoi osoittaen Ämkoota, joka tuntui nyt huomanneen sellinsä kameran. Miekkapirun katse oli pistävä.
“Hän ei petä väkeään helpolla. Hän haluaa palkaksi jotain.”

“Alku”, Marionetin lohduton ääni sanoi. “Ääri.”
“Aivan”, Avde vastasi. “Ehkä minunkin täytyy käydä neuvottelu hänen kanssaan, kunhan arvon Kenraali päästää näppinsä irti miehestä. Yksi miekka on voimakas. Yhdessä ne ovat voittamattomia.”
Punainen Mies huokaisi syvään ja kääntyi kohti Marionettia.
“Minulla on sinulle työ, kätöseni valkoinen. Veljesi on saanut vainun. Vaikuttaa siltä, että Turaga Kezen kertoi tietonsa eteenpäin ennen kuolemaansa.”
Avde antoi valkoisen taitetun paperilapun Marionetin käteen. Valkoinen hirviö avasi lapun ja katsoi silmättömillä silmillään nimeä siinä.
“Varmasti miellyttävä herra”, Avde sanoi. “Mutta hänet täytyy ikävä kyllä vaientaa. Jos mahdollista, jätä hänet henkiin.”

“Vien hänen kielensä”, Marionetin ääni sanoi hampaikkaasta kämmenselästään. Valkoinen pelontuoja kääntyi ympäri ja käveli verkkaisesti läpi Nazorak-pesän lihaisten käytävien.

“Hyvä poika”, Avde sanoi hymyillen. “Tai tyttö.”

* * *

Klaani, Telakka

Pieni sininen nyrkki koputti Keetongun työpajan valtavaan puiseen oveen. Telakan päämiehen ovi oli tehty juuri hänen mittojaan varten. Keltainen Jättiläinen oli nimensä veroinen, tai niin oveen koputtanut matoran-neiti oli joskus ainakin kuullut. Hän ei ollut koskaan nähnyt Keetongua.
Dinem keinutteli painoaan jalalta toiselle. Ga-matoranin limenvihreä Hau osoitti kärsimättömyyttä. Olallaan hänellä oli kukkakuvioinen kangaslaukku ja vasemmassa kädessään postipaketti Bio-Klaanin leimoilla. Sininen leima muistutti siivekästä Ussalia.

“Tullaan, tullaan”, kumea ääni vastasi oven läpi. Sitä seurasi kymmenen sekunnin sisään miehinen riuhtaisu, joka oli vähällä irroittaa oven saranoistaan.
Moottoriöljyinen Keltainen Jättiläinen täytti oviaukon vähintään Dinemin kokoinen jakoavain kädessään. Titaanilta kesti hetki löytää oveen koputtanut otus. Eihän se suinkaan ollut kuin neljäsosan hänen pituudestaan.
“Ai. Hei”, Tongu murahti. “Postia?”

“Postiapa hyvinkin!” Limevihreä ja sininen neiti sanoi innokkaana heilutellen pakettia päänsä yläpuolella. “Saapui tänään ’herra Kee-non-gul… Kee-ton… no jo on pientä tekstiä…”
“Joo. Sano Tongu vain”, kyklooppi sanoi ja ojensi valtavan kouransa Dinemiä kohti. Matoran vippasi laatikon keltaiseen käteen. Tongu raotti laatikon kantta. Sisällä pyöri metallisia osia.
“Ah, joku on muistanut. Juuri kaipaamani vipstaakkelilähetys. Kiitos kovasti.”
“Ahaa, vipstaakkelilähetys!” Dinem hihkaisi. “Suosikkilähetyksiäni! Niiden kaikkien muiden joukossa. Onko vipstaakkeli joku hieno tekninen termi jollekin tuota öö niin kompressorijäähdyttimelle tai tai tai akkuhapolle tai tai kestävyysvajeelle tai…”
“Ei millekään noista”, Keetongu sanoi ravistaen laatikkoa.
“Aa-haa!” Dinem sanoi innostuneena. “Mille sitten?”
“Minulla ei ole aavistustakaan”, Keetongu sanoi vilpittömästi. “Mennäänkö kokeilemaan?”
Dinemin silmissä oli kultaa ja timantteja. Milloinpa niissä ei ollut.

Kaksikko uppoutui syvemmälle Keetongun pajaan. Seinät olivat täynnä Keltaisen Jättiläisen kouraa varten mitoitettuja työkaluja. Työtasoilla lojui valtavia rattaita, putkia, liittimiä, ruuveja ja muttereita. Dinem ihaili pajan sisältöä haltioissaan. Hän ei ymmärtänyt paljoa näkemäänsä, vaikka oli joskus ollut konepajalla töissä. Työsuhde oli kuitenkin kestänyt kaksi viikkoa. Se oli päättynyt pajan tulipaloon.
Dinem oli melkein kuusikymmentäkuusiprosenttisen varma, että oli erottanut pomon kovin äänekkään irtisanomispäätöksen keskeltä sanat “kompressorijäähdytin”, “akkuhappo” ja “kestävyysvaje”. Pomo oli irtisanonut ensiksi itsensä ja sitten kaikki työntekijät.

Dinem ei ollut vieläkään varma, oliko siinä niin päin paljoa järkeä, mutta hän ei toisaalta tietänytkään kovin paljoa johtamistyöstä.

“Onko tänään joku erikoinen päivä, herra Jätti?” Dinem kysyi innokkaana.
“Ai, miten niin?” Tongu vastasi levittäen pakkauksen sisällön pöydälle.
“No eikö aina ole?” Dinem sanoi hymyillen. “Aina on jonkun vuosipäivä tai jonkun lemmikin nimeämispäivä tai sotiemme veteraanien muistopäivä tai Kanokan MM-kisojen finaali tai puhu kuin merirosvo -päivä. Ja sinä sait tänään lahjan!”
“Niin no. Jos sen noin ajattelee. Kyllä tänään tavallaan on.”
“A-haa!” Dinem sanoi innoissaan molemmat etusormet pystyssä. “Mikä päivä?”
“Sillä ei nyt ole niin paljon väliä”, Tongu sanoi ja tutki suurella silmällään pöydällään olevaa aparaattia. Tekniikasta tietämätön saattoi luulla sitä jonkinasteiseksi suihkumoottoriksi. Tongukaan ei ollut vielä ihan varma, oliko siitä tulossa sellainen.
“Haetko pienet papukaijapihdit?”
Dinem teki työtä käskettyä. Papukaijapihtien pienuus osoittautui vain kovin suhteelliseksi käsitteeksi. Pieniltä ne kyllä Tongun käsissä näyttivät.
“No, joka tapauksessa onnea teille, Herra Jätti”, Dinem sanoi. “Oli päivä mikä tahansa.”
“Kiitos.”

Tongu jyräytti koneen käyntiin. Se piti epäinhimillistä huutoa ja yski ilmoille kolme mustaa savupilveä. Sitten savu vaihtui vesihöyryksi ja koneen jyrinä vakautui hieman hiljasemmaksi.
“Oooh! Mikä siitä tulee?” Dinem hihkaisi innokkaana.
“Jonkinlainen moottori”, Keetongu sanoi raapien päätään. “Ehkä. Jos se on stabiili, se menee jonkun aluksemme sisälle. Jos se ylikuumenee ja pamahtaa, ammumme sillä torakoita.”
“Kuinka jännittävää!” Dinem sanoi.
“Hei, mitä kivaa rakentelussa olisi, jos tietäisi kaiken etukäteen.”

Kaksikko jatkoi työskentelyä konepajassa vielä joitakin tunteja.

24: Yli merten ja halki historian

Saari
Valonpilke historian alkuhämärissä

Pitkä kesä oli muuttumassa syksyksi, mutta sitä ei syvältä maan povesta havainnut. Vähäinen auringonvalo valaisi vain luolan suuaukon eikä lämmittänyt kammiota sen enempää kuin talven kylmyydessäkään. Katosta stalaktiittien välistä roikkuvat valokivet valaisivat luolan perällä innokkaana työskentelevän onu-matoranin työtä. Työtä oli jatkunut jo tuntikausia.

Pienellä hakuntapaisella seinää koputteleva huna-kasvoinen onu-matoran oli innoissaan. Tunnin päästä laiva lähtisi matkaan. Kohti pohjoista, jossa odotti huhujen ja legendojen mukaan vehreämpi maa. Kotisaari jäisi taakse.
Oli kuitenkin jotain, jonka nuori mies halusi mukaansa. Maan povessa oli odottanut… nukkunut pitkään jotain. Jotain kaunista, jota onu-matoran oli ihaillut pitkään.
Hakun viimeiset kilahdukset kaikuivat graniitissa. Kivi muuttui jauhoksi ja laskeutui lumihiutaleiden tapaan maata kohti.
Hymy matoranin kasvoilla leveni levenemistään, kun pieni asia lopulta irtosi nukkumasijastaan. Hän siveli sitä hellästi ja katseli kaunista, vihreänkirjavaa esinettä pitkään. Se oli niin kaunis. Se oli niin kaunis, mutta kukaan ei koskaan saisi tietää.

Paitsi yksi. Yhteen onu-matoran luotti yli kaiken.
Kahden tummanharmaan käden hellä ote laski seinästä irronneen kaunokaisen ruskeaan pahvilaatikkoon. Kuin kehtoon.
”Ehkä ne joskus ymmärtävät sinua”, onu-matoran sanoi haikeasti katsoen laatikon sisälle. ”Ehkä joskus.”
Laatikon kansi sulkeutui hitaasti ja jätti sisällön pimeyteen. Nukkumaan.


Vanha Bio-Klaanin linnake
Vuosia sitten…
… vaan ei monia.

Ikkuna huuruuntui. Lumisade teki maisemien ihailemisesta hyvin vaikeaa. Kimaltelevat taivaan lahjat kasautuivat ikkunalaudalle peittäen sitä vähitellen alleen. Toinen toimiston ikkunoista oli raollaan, ja viileä tuuli vaihtoi tunkkaisen toimiston ilmaa.
Tammipuisella pöydällä lojui ruskeaan, vuosien riekaleiksi repimään käärepaperiin piilotettu pahvilaatikko. Lojuessaan pöydällä patruunojen, tyhjien lippaiden ja sulkakynien keskellä se näytti siltä kuin ei olisi kuulunut minnekään. Pöydän takana seisova kiikarisilmäinen sininen skakdi piteli kiinni työtuolistaan, mutta ei tohtinut istua. Skakdi hieroi leukaansa. Yrmyistä kasvoista näki, että soturi mietti pitkään ja hartaasti, mitä yllättävästi toimistoon ilmestyneelle paketille voisi tehdä.

Oli olemassa mahdollisuus, että se oli vain lahja.
Skakdi oli kuitenkin elämänsä aikana hankkinut liudan vihollisia. Se ei ollut välttämättä ongelma. Vihollisia oli kaikilla. Ekosysteemit pyörivät niin. Muakat ja kikanalot vihasivat toisiaan, koska luonto niin halusi. Jokaisella älyllisellä olennolla oli joku, jonka näkeminen aiheutti kynsiä liitutaululla vastaavan inhoreaktion.
Ongelma oli lähinnä siinä, että skakdin viholliset olivat poikkeuksellisen nimekkäitä. Oli vaatinut vuosien pakomatkan, että hän oli lopulta saanut hukattua jälkensä jollekin Hopeisen meren tuhansista pikkusaarista. Hän oli kulkenut kymmenillä eri salanimillä ja pseudonyymeillä. Useimmat näistä valehenkilöistä, joiden varjossa hän oli astellut kauemmas entisestä työnantajastaan, olivat kuolleet hyvin epäselvissä olosuhteissa ruumista jättämättä. Ja kenelläkään näistä varjohenkilöistä ei ollut yhteyttä toisiinsa. Skakdi oli pyyhkinyt itsensä pois maailmankartalta niin monta kertaa, että edes Pimeyden metsästäjien parhaat jäljittäjät eivät voisi häntä löytää.

Silti hän ei voinut olla tiedostamatta, että Zamor-kuulan sisällä olevaan tyhjiöön voisi tarvittaessa pusertaa vaikka kolmen Selecius 1.4 -kaliiberin panssarinyrkin räjähdysvoiman. Oman lisävivahteensa toi se trivianjyvänen, että Zamor-kuulan sai vapauttamaan sisältönsä myös automatisoituna ilman minkäänlaista laukaisijaa.
Kaikkein olennaisin informaationhippunen oli kuitenkin se, että useampikin täytetty Zamor-kuula mahtuisi juuri pöydällä olevan kokoiseen pakettiin.

Skakdi ei pitänyt itseään vainoharhaisena miehenä, mutta hän ei myöskään uskonut, että joku kokisi asiakseen muistaa häntä nimeämispäivälahjalla. Hän ei ollut asunut tässä puisessa linnoituksessa kauaakaan, vaikka olikin luonut itselleen jo uran ylläpitotoimissa. Harva tiesi vielä edes hänen kutsumanimeään. Kukaan ei oikeaa.
Sininen koura tarttui ruskeaan pakettiin ja nosti sitä varovaisesti ylöspäin pöydän pinnasta. Hän ravisti pakettia kevyesti. Sisällä oleva asia ei ollut ainakaan kovin iso tai painava. Sillä ei ollut väliä, sillä suunnaton voima mahtui usein pieniinkin paketteihin.

Sillä aikaa hyvin kaukana aivan toisella saarella hyvin pienikokoinen Toa todisti skakdin ajatusmaailman oikeaksi antamalla esi-isiensä raa’alla ja alkukantaisella voimalla köniin itseään kymmenen kertaa isommalle gorillarahille. Se oli kuitenkin tämän tarinan kulun kannalta hyvin toissijaista.

”No skarrararr”, Guardian sanoi itsekseen. ”Syteen tai saveen.”
Guardian tuhahti. Jos joku oli nähnyt tarpeeksi vaivaa toimittaakseen pommin lahjapaketissa aivan toimistoon asti ja oli tarpeeksi kiero paskiainen tehdäkseen sen nimeämispäivänä, skakdi oli valmis antamaan kyseiselle vihamiehelle hatunnoston ja oman henkensä hopealautasella.
Guardian veti syvään henkeä. Hän tarttui ruskean pahvilaatikon kanteen ja kurkisti sisään.
Ja tunnisti näkemänsä.

Se oli kaunis, sen Guardian myönsi. Sen oli varmasti hyvinkin moni lahjapaketin sisällön edellisistä omistajista myöntänyt.

Hyvin harva oli tajunnut, mikä sisältö todella oli.

Se ei ollut välttämättä ainakaan enää vaarallinen, mutta ymmärrettyään sisällön todellisen olemuksen hyvin moni aikaisemmista omistajista oli takuulla yrittänyt hankkiutua siitä eroon.
Oli asioita, joilla oli symboliarvoa. Aivan kuin kolmeen hyveen merkki tarkoitti tänä talvisena iltapäivänä hyvää kaikelle Mata Nuihin uskovalle kansalle, tämän paketin sisältö oli kuin näyttäisi Kraahkania av-matoranille.

Ja silti Guardian tiesi henkilön, jolle lahja voisi tuntua hyvin henkilökohtaiselta ja kauniilta eleeltä.

Admin tajusi elävänsä todella hämmentävässä maailmassa. Hän päätti jättää paketin omaan arvoonsa. Niin oli ehkä parempi.

Vuosia kului. Klaani kasvoi ja vaurastui. Lopulta puulinnoitus hylättiin, kun viileän rannikkotuulen piiskaamalla rannalla alkoi vähitellen seisoa uusi, kivinen ja metallinen linnoitus. Se olisi valmiina ottamaan vastaan suurenkin vihollisen iskut.
Sen väestö ei vain olisi ikinä valmis siihen, mitä oli luvassa. Harva olisi.


Syksyisen yön viileät tuulet eivät pysähtyneet. Linnoituksessa ei ollut monia hereillä. Joku kuitenkin jatkoi taukoamatonta työtään postitoimistossa aina yhtä pirteänä kuin yleensäkin.

Hän oli ga-matoran, Dinem nimeltään. Hänen limenvihreän Haunsa silmäkulmassa oli kellertävä auringonkukka, hänen kasvoillaan ikuinen pirteys ja päässään kuulokkeet, jotka soittivat melodiaa, joka peitti alleen kaikki linnoituksen öiset äänet. Toisessa kädessään hänellä oli pino kirjeitä odottamassa lajittelua, kun taas toisessa oli paketti.

Vanha paketti.

Hyvin, hyvin vanha. Jokin herätti Dinemin mielenkiinnon juuri tässä paketissa.
Postilaitoksella oli sääntönsä. Posti kuului vastaanottajille. Yhteenkään kirjeeseen tai pakettiin ei kajottaisi ilman todella pätevää syytä.
Ongelma oli kuitenkin siinä, että vastaanottajaa tai edes lähettäjää ei ollut. Tämä sama vuosien syömä nimeämispäivänlahja oli pyörinyt Bio-Klaanin postitoimiston lähtevien ja saapuvien lähetysten kokoelmissa jo todella pitkään. Uudelleen ja uudelleen se kävisi läpi kaikki mahdolliset saapuvan ja lähtevän postin prosessoinnit päätymättä lopulta kenellekään. Ja kiertokulku alkaisi alusta.
Dinemin siro käsi laski paketin varoen yhdelle pöydistä. Siniset sormenpäät sivelivät ruskean paketin pintaa ja tarttuivat sen huterasta kannesta. Kansi nousi, ja valo pääsi lahjapaketin sisälle ensimmäistä kertaa vuosiin.

Pölyhiukkaset pakenivat muinaisen laatikon uumenista. Jadenvihreät silmät hehkuivat innosta.
Minua vanhempi pahvilaatikko, Dinem pohti. Hullun siistiä!

Nähtyään sisällön innokas ga-matoran ei voinut kuin miettiä, miksi se ei kelvannut kenellekään. Sisällä oleva asia oli hyvin kaunis. Ja ehkä arvokaskin, mutta sellaisesta postineiti ei välittänyt.
Kuka hölmö tekee töitä rahasta?, Dinem tirskahti itsekseen laskien laatikon kannen takaisin paikalleen. Tasan kahden sekunnin ajan hänen mielessään kävi kiivas taistelu siitä, mitä paketin ja sen sisällön suhteen pitäisi tehdä. Kolmannen sekunnin jälkeen joku olisi voinut luulla hänen unohtaneen koko laatikon, kun yksi matoranin suosikkikappaleista pärähti soimaan kovaäänisesti tämän kuulokkeista.
Klaanin moderaattori toa Paacon tuore tanssihitti Käsitä Hämähäkki taustamusiikkinaan Dinem loikki ja tanssahteli ympäri tyhjää postitoimistoa välittämättä mistään linnakkeen ulkoisista äänistä. Yöajan huomioon ottaen äänet olivat mittavia. Itseasiassa todella, todella mittavia. Nukkumista yrittävä asujaimisto ei mitä todennäköisimmin enää nukkunut, ja yövartiovuorossa olevat kuulostivat saaneen elämäänsä uudenlaista jännitystä.
Kumpikaan näistä ei käynyt Dinemin mielessä, kun hän ”käsitti hämähäkkiä”. Tanssahtelun ohella hän kuitenkin lajitteli kirjeitä, iski leimoja ja nuoli postimerkkejä. Dinemin työtahti oli ihailtava.

”Dä-nä-näh dä-näh dänä-näh…”

Dinem ei ollut varsinaisesti varautunut seuraavaan. Jos hän olisi keskittynyt kuuntelemaan öisen linnakkeen sekasortoa enteilevät äänet, olisi hän ehkä osannut päätellä jotain.
Tanssahtelu lakkasi, kun jokin syöksyi postitoimiston seinän läpi räjäyttäen sen puunsäleiksi. Tuo jokin heitteli ympäriinsä toimiston irtaimistoa, kaatoi kirjepinoja ja pudotti kattolamppuja. Musta käärmemäinen jokin katseli sekuntien ajan Dinemiä sadalla punaisella silmällään ja rynni aggressiivisella voimalla koko toimiston läpi jättäen jälkeensä vain piinallisesti kaikuvan naurun, joka läpäisi jopa kovaäänisenä kaikuvien kuulokkeiden musiikin.
Syvä nauru ja suu, josta se oli kaikunut, olivat poissa aivan yhtä nopeasti kuin ne olivat ilmestyneetkin.

Dinem oli kaikin puolin hölmistyneen näköinen. Musta kummajainen oli poissa.

Mutta niin oli sen jäljiltä myös ruskea paketti.


Rajamaa, unen, toden ja valheen

Visokki avasi silmänsä, mutta hän ei voinut olla täysin varma, oliko niiden eteen avautuva näkymä todellinen vai harhakuvaa. Hän oli jo tottunut tunteeseen. Päivät, jotka hän oli viettänyt Syvän Naurun seurana olivat vääntäneet todellisuudentajun täysin nurinkuriseksi. Unen ja valvetilan raja oli hämärtynyt, ja illuusioita oli jo mahdoton erottaa todesta. Siellä, missä hyvin kylmä ja todentuntuinen kivilattia loppui saattoi hyvinkin helposti alkaa syvä ja upottava suo, jonka vetisestä pinnasta hämähäkkiä katseli liuta punertavia silmiä. Siellä, minne unenomaisen tilan utuisen harmaa ja valkoinen taivas loppui, ei välttämättä alkanutkaan horisontti, vaan pohjaton kuilu. Ja juuri nyt Rahi käveli varovaisesti pitkin jotain, joka muistutti hämähäkinverkkoa. Vaan tällä verkolla ei ollut väriä, olemusta tai koostumusta. Se oli läpinäkyvä, ja sitä katsellessaan Visorak näki muistoja ja haaveita. Osa niistä oli hänen omiaan. Osa kuului Avdelle.
Visokki pyrki olemaan katsomatta harhakuvia liian pitkään. Hän tiesi, että Avde yritti sekoittaa haaveensa ja unelmansa saumattomasti Visorakin omien joukkoon. Eniten hän pelkäsi sitä, että jonain päivänä se toimisi.

Visokki jatkoi kävelyään pitkin hämähäkinverkkoa, jonka koostumusta hän ei tuntenut jalkojensa alla. Verkko kaartoi kohti taivasta ja kurottui vähitellen loputtomien tikapuiden lailla kohti aurinkoa, jota ei ollut.
Sen paikan oli vienyt valtava, yönmusta hämähäkki, jonka pohjatonta kuilua muistuttava ruumis oli täynnä punertavia silmiä. Pitkillä raajoillaan se roikkui käytännössä ei mistään. Sen kasvot eivät olleet samaa mustaa hahmottomuutta kuin hämähäkki itse – ne olivat Visokin omat.

Hei, ystäväni”, Avden petollisen lempeä ääni puhui mustan kummajaisen suulla. ”Miten voit?”

Hyvin, jos tässä sinun loukossasi voi ylipäätänsä edes voida hyvin”, Visokki sanoi ivallisesti ja vältteli katsomasta vastapäätä olevia kasvojaan. Visorak oli jo aikoja sitten hyväksynyt sen, ettei hänen elämässään mikään olisi enää mahdotonta.

Luulin sanoneeni sinulle jo monesti, pikku ystäväni, että tämä maailma, johon sinut olen tuonut… on vain niin painajaismainen kuin itse siitä teet”, hirviömäinen hämähäkki sanoi. ”Taistelusi sitä vastaan tekee siitä sen, mikä se on. Antaudu sille… ja löydät itsesi omasta henkilökohtaisesta taivaastasi. Vain mielikuvitus on rajanasi.

Minä olen kuullut tuon aivan liian monta kertaa”, Visokki tokaisi välinpitämättömästi.

Miksi jatkat mieltäni vastaan taistelemista, kun voit saavuttaa rauhan vain antautumalla? Toisaalta taas… ehkä se on vain rotusi luonto. Taisteluntahto.

Minä en antaudu sinulle koskaan, eikö sinun pitäisi jo tajuta se.

Maailma muuttui yhä sekavammaksi värien ja värittömyyden taistelukentäksi. Visokki ja Avde olivat myrskyn silmässä. Mikään ei vaikuttanut heihin, mutta maailma ympärillä muuttui joka sekunti. Läpinäkyvä muistojen ja haaveiden verkko petti ja sirpaloitui.
Yhtäkkiä kaksikko huomasi olevansa lumimyrskyssä. Kova, jäinen hanki tuntui kylmänä molempien hämähäkkimäisten olentojen jaloissa. Kaikki tuntui niin todelliselta, mutta Visokki kieltäytyi tästä todellisuudesta. Hän ei hyväksynyt sen olemassaoloa.
Sinä olet sitkeä, tyttö kulta. Arvostan sitä. Mutta ymmärrä… ymmärrä vain, että en ole koskaan halunnut sinulle tai ystävillesi mitään pahaa.

Minä en voi sille mitään, etten luota sinuun. Ei tällaisen maailman keskellä pysty luottamaan”, Visorak halusi vain mahdollisimman pian koko tilanteesta pois.

Sinä et pelkää minua”, Avde sanoi lempeästi. ”Tiedän, ketä ja mitä pelkäät. Mutta sinä et pelkää minua. Ja jos haluaisin tehdä sinulle jotain pahaa, olisin varmasti jo pystynyt siihen, eikö niin?

Minä en halua käydä tätä keskustelua taas uudelleen. Voitko lopettaa?

Avde teki jotain odottamatonta. Hän hiljeni. Hetkellisesti vain hiljaisuus valtasi tilan. Muotojen ja muodottomuuksien unenomainen kaaos rauhoittui, ja jäljelle jäi vain hiljaisuus.
”Hyvä on, ystäväni”, sanoi ääni, joka kuului punaiselle matoranille eikä mustalle pelon ja kauhun massalle. ”Pyydän anteeksi, jos olen ollut tungetteleva. Onko mitään, mitä voin tehdä parantaaksesi oloasi?”

Avde piti jälleen hiljaisuuden.
”Haluan tehdä kuin hyvän isännän täytyykin. Haluan, että vieraani viihtyvät.”

Visokki katsoi vihdoin suoraan Avdeen: “Jätä minut rauhaan, pyydän.
Visokin kasvoja käyttävä Avde nyökkäsi ja vastasi: ”Tänä iltana, ystävä. Tänä iltana. Tämä on erikoinen ilta. Onko… ketään, jolle haluaisit erityisesti puhua minun sijaani? Uskon, että voin… järjestää asian.”

Totta kai sinä voit järjestää mitä vain, kun itsekin voit olla mikä vain”, Visorak alkoi tuohtua.
”En mitä tahansa. En sellaista, mitä sinä et anna minun olla. On tiettyjä koloja mielessäsi, joihin en pääse, vaikka yrittäisin kuinka kovaa. Sinulla on valinnanvara alusta loppuun.”
Avde piti tauon ja huokaisi.
”Petturillannekin oli. Minä en voi hallita kenenkään mieltä. Enkä etenkään sinun.”

Visokki syventyi hetkeksi ajattelemaan ja yhtäkkiä säikähtikin omia ajatuksiaan.
Minä… Minä haluaisin puhua Dinemille.

Avde ei sanonut enää sanaakaan. Musta massa katosi tyhjyyteen eikä palannut.
Sieltä, mistä Avden tyhjät sanat olivat kaikuneet, käveli sininen nuori ga-matoran, jonka limenvihreän Haun silmäkulmassa oli keltaterälehtinen auringonkukka. Matoran piti käsiään selkänsä takana ja hymyili.
”Hämis!” innokas, tuttu ääni sanoi. Visokki alitajuisesti kuitenkin aisti, että se ei ollut Dinemin ääni. Sillä ei ollut väliä juuri nyt.

Hei, Dinem!” Visorak puhui matoranille sävyyn, jolla ei koskaan ennen ollut puhunut kyseiselle henkilölle. Dinemin kohtaamisessa oli ensimmäistä kertaa suurta helpotuksen tunnetta, vaikka kyseessä ei ollutkaan oikea henkilö.

”Oletko yksinäinen?” matoran kysyi kallistaen päätään hieman kenoon. ”Ei kenenkään pitäisi olla, vaikka välillä onkin kivaa olla omassa rauhassa, vaikka toisaalta… heh, minä taidan lörpötellä taas. Anteeksi, Hämis.”
Nääh, et sinä mitään lörpöttele. Ole vain oma itsesi”, Visokki ihan odotti matoranin ainaista puhetulvaa, johon visorakinkin oli aina vaikea päästä ajatuksen tasolla väliin.
”Hänellä on sinulle lahja, Hämis”, Dinem sanoi oudon vaiteliaana, mutta hymyillen. ”Tiedäthän… isännällämme. Hän halusi minun toimittavan sen sinulle.”
Matoranin siniset kädet toivat hitaasti selän takaa esiin ruskean lahjapaketin, jonka käärepaperi alkoi rapistua käsiin.
Visokki otti paketin vastaan kiinnostumatta siitä ja menettäneenä kaiken hetkellisen hyväntuulisuutensa. Adminin selkäpiissä meni kylmiä väreitä Dinemin sanoman “isännän” kohdalla.
Avde, sinä et osaa. Ei tuo ole yhtään Dinem…”, Visorak mietti tietäen, että Avde kuulisi.
”Hän ei tarkoita sillä mitään pahaa”, Dinemin kuvastus sanoi yhtä iloisena kuin oikeakin. ”Hän on oikeastaan aika mukava tyyppi, vaikkakin tosi mömmöisä ja varjoisa ja uhkaava ja ja ja ja ja… silmäisä! Mutta vanha turaga Krizel tapasi sanoa, että ulkonäkö pettää, joskin Krizel-täti sanoi myös aika paljon hassuja asioita.”
Visorak ei voinut olla hymyilemättä mielessään Dinemin Avde-puolustukselle, vaikka ei allekirjoittanutkaan sitä.
”Krizel-täti sanoi joskus, että energiahurtat eivät osaa katsoa ylöspäin. Höpsö täti. Oli miten oli, isäntämömmö…lonkero…silmä…veikko haluaa sinun varmaan avaavan sen. Hän on kuulemma anteeksipyynnön velkaa.”
Visokilla meni taas hetki, ennen kuin yhdisti “Avden” ja “anteeksipyynnön” kuuluvan yhteen ja muisti sitten paketin olemassaolon. Mitä kovin erikoista muka ruskea, ruhjuinen ja vaatimaton paketti pystyisi pitämään sisällään?

”Se ei ole ihan mikä tahansa paketti”, Dinemin heijastus sanoi aavemaisesti. Puhuja ei ollut enää Dinem. ”Se ei ole koskaan ollut ihan mikä tahansa. Sen antaja rakasti sitä yli kaiken… kun taas muu maailma katsoi sitä pelokkain katsein. Isäntämme arveli, että… sinä arvostaisit sitä.”
Visorak piteli pakettia ja pohti heijastuksen sanoja epäillen. Admin pudotti nuhjuisen paketin maahan ja alkoi repäistä ruskeaa käärettä pihtimillään auki. Paperi mureni helposti haurautensa vuoksi ja paketin sisältö paljastui silmänräpäyksessä.

Kaikki Visokin pienet odotukset paketin sisällöstä lyötiin nurin salamana. Visorak näki edessään jotain, jonka äärelle ei olisi koskaan uskonut päätyvänsä. Adminilla kesti pitkään, ennen kuin pystyi edes uskomaan näkemäänsä. Visorakin päähän tulvi yhtäkkiä valtava määrän muistoja, muistoja, jotka hän luuli jo melkein unohtaneensa. Ja Visokin kaltaisen mielenvoimien käyttäjän oli ylipäätänsäkin vaikea unohtaa muistojaan. Rahi ei saanut katsettaan irti paketin paljastetusta sisällöstä millään. Miten se- Miten se voi olla nyt tässä? Senhän täytyy olla aivan ikivanha. Miten se silti on säilynyt? Liikaa kysymyksiä tulvi Visorakin mieleen, joka yleensä tiesi kaiken. Admin ei ollut eläissään kokenut moista tunnetta. Yhtäkkiä kaikki oli vain tyhjän päällä, eikä tiennyt enää mistään mitään eikä kukaan osannut sinulle vastata. Siinä se nyt vain oli, ikuisuuden matkanneen paketin sisältö. Ketä tahansa se ei olisi heilauttanut mitenkään, mutta Visokkia se heilautti aivan liikaakin. Melkein mikään ei ollut järkyttänyt visorakin mieltä niin paljon kuin tämä yksi paketti. Yksi paketti. Yksi nuhjuinen paketti.

”Miksi?” telepaattinen ääni kaikui tilan läpi voimakkaana. ”Miksi, Avde? Mitä sinä luulet saavuttavasi tällä?”
Hämähäkin ääneen syntyi painokkuutta. Sanat olivat kylmiä ja teräviä ja viuhuivat ilman halki kuin heittotähdet.
”Rauhoitu, Hämis”, heijastus Dinemistä sanoi hiljaa, hymyillen yhä samaa hymyä. Mutta Visokki tiesi sen olevan valheellinen. Dinem ei ollut t äällä. Visorakille puhui vain jälleen yksi Avden sorminukke. Rahin silmät paloivat vihreää tultaan. Unien ja harhakuvien maailma pyöri jälleen kuin myrsky. Todellisuus itsessään halkeili lasi-ikkunan lailla.
Ei ollut monta asiaa, jotka olisivat pelottavampia kuin visorakin raivo.
Ole hiljaa!” Visokki huusi, ja säröt repesivät suuremmiksi. ”Sinä… sinä olet kuin tämän paketin sisältö. Sinä ja tämä olette taas vain ’isäntämme’ tapoja päästä ihoni alle. Hän tietää aivan hyvin, mitä on antanut minulle! Hän tietää, minkälaisia muistoja se… se… herättää minussa!”
Visokki huohotti kovaäänisesti. Muistoja palautui mieleen. Tuhatsilmäisen parven tuhannen hämähäkkijalan yhtäaikainen marssi. Vihreä seitti, joka kietoi, pyyhki ja hukutti alleen saaria ja teki niiden asukkaista luonnottomia hirviöitä.
Se oli maailma, jonka osana hän ei halunnut olla. Ei enää.

”Se kaikki… minä jätin sen taakseni… minä toivoin, että Klaani olisi tapa paeta sitä. Mutta Avde. Hän – ei – välitä!
Visokin äänen viha oli laantunut epätoivoksi. Huuto lakkasi siihen paikkaan. Dinemin vääristynyt varjokuva katseli häntä. Tekohymy oli kadonnut. Viattoman ga-matoranin harhakuva käveli lähelle lannistunutta Visokkia. Ja silitti tämän päätä.
”Ehkä… ehkä hän ei halunnut päästä sillä ihosi alle, Hämis. Oletko ajatellut sitä.”
”Mitä hän sitten haluaisi”, telepaattisen Rahin hiljainen ajatus kaikui.
”Ehkä hän vain halusi antaa sinulle lahjan.”

Visokki oli pitkään hiljaa.
”Miksi.”

”Koska hän on pahoillaan kaikesta. Kaikesta, mitä olet saanut kokea.”
Se oli viimeinen asia, jonka Dinemin heijastus sanoi ennen haihtumistaan muistojen ja muistikuvien mereen. Visokki jäi yksin pahvilaatikon ja sen sisällön kanssa. Hän ei tiennyt, mitä ajatella.


Bio-Klaani
Ei kaukana nykyhetkestä

Klaanin postikonttori kuhisi. Vaikka nimeämispäivä oli vielä kaukana, toimitettavat nimeämispäiväkortit ja -paketit odottivat päätymistä vastaanottajilleen. Visokki katseli työntouhuisia postin matoraneja. Onneksi heidän työpäivänsä oli pian loppumassa.

Sitä ennen oli kuitenkin saatava yksi hyvin tärkeä paketti vastaanottajalleen. Paketti, joka oli kiertänyt ikuisuuden päätymättä vieläkään perille. Visorak oli päättänyt, että täksi nimeämispäiväksi se päätyisi vihdoinkin sinne, minne sen kuului päätyä. Admin katseli ruskeaa risaista pakettia hieman haikein mielin. Nyt siitä olisi luovuttava. Vielä kerran Visokki halusi kuitenkin syventyä pakettiin ennen kuin päästäisi sen lähtemään.

Visorak uppoutui tilaan, jossa näkyi kohtauksia hänen ympärillään. Ne olivat paketin muistoja, kaikki antajan ja saajan väliset kohtaamiset. Näitä muistoja oli niin paljon, etteivät ne kaikki edes mahtuneet Visokin ympärille menemättä päällekkäin. Admin katseli näkymää tietäen, että oli yksi harvoista tämän kokijoista. Visokille se oli kuin olisi katsonut kaunista Klaanin syksyistä pihamaisemaa, paitsi että tämä maisema sisälsi paljon enemmän. Paketin kulkema reitti näkyi selvänä visorakin mielessä. Ruskea paketti oli kulkenut melkein kaikkien erilaisten universumin olentojen käsissä. Myöskin kaikki universumin eri paikat oli kierretty läpi. Paketti oli nähnyt rakkautta ja pelastustarinoita, mutta myöskin allianssin käsiä, sotaa ja ristiriitoja. Ja tämän, vain tämän hetken ajan Visokki pystyi katselemaan paketin silmiin. Silmin, joita ei ollut, mutta jotka olivat nähneet enemmän kuin yksikään levoton matkalainen tai seikkailija.

Toisaalla hyljeksityn varkaan hyönteismäinen käsi vei laatikon sen edelliseltä omistajalta ilman, että omistaja sai edes tietää. Toisaalla mahtava sotaherra asetteli laatikkoa muun ryöstösaaliinsa päälle. Ja toisaalla rakastunut matoran antoi sitä sydämensä valitulle.
Muinaisessa laatikossa roikkui muistoja kuin kynttilöitä nimeämispäiväkuusessa. Mutta niistä vanhin oli vahvin. Lopulta Visokki näki alun.
Pakettiin oli koskenut tuhat kättä ja sen sisälle oli katsonut sata silmää. Mutta vain yksi mieli oli ymmärtänyt.
No, viimeinen ajatus kulki hämähäkin mielen läpi. En tunne sinua. Enkä usko, että tulen tuntemaankaan. Mutta… hyvää nimeämispäivää.

Ja niin Visokki jätti paketin postin vietäväksi. Se tekisi vielä yhden matkan Hopeisen meren yli, kunnes lopulta päätyisi sinne, minne sen oli aina ollut tarkoitus päätyä.
Vielä yhden pienen hetken ajaksi Visorakin ajatukset kävivät paketissa ja sen sisällössä. Vaikka Avden painajaismaailmasta vapautumisesta oli jo yli viikko, hän ei ollut vieläkään päässyt täysin sen yli.
Sisältä häntä oli katsonut jokin, joka oli nukkunut ikuista untaan vihreässä kehdossaan, mutta joka ei ollut pienestä vankilastaan koskaan noussut.
Kauniin, suorastaan jalokivimäisen vihreän kotelon sisällä oli nukkunut pienen pieni visorak. Se oli ollut poikanen, joka oli istutettu muiden lajitoveriensa kanssa syvälle maan poveen nukkumaan, kasvamaan ja valmistautumaan yläpuolella odottavan saaren valtaamiseen ja sen väestön orjuuttamiseen. Mutta poikanen ei ollut koskaan kasvanut aikuiseksi. Se ei ollut koskaan kuoriutunut, vaan oli jäänyt nukkumaan rauhanomaista, ikuista untaan kotelonsa sisälle.

Onu-matoran, joka kotelon oli vapauttanut maan povesta ei tiennyt, mitä oli kantanut mukanaan. Hän ei ollut tiennyt, minkä oli kaivanut ylös ja laittanut pahvilaatikkoon odottamaan. Hän oli kuitenkin päättänyt pitää siitä huolta, sillä nuori mies ei ollut nähnyt laatikossa kehittymässä olevaa tappokonetta, vaan viattoman poikasen.

Kun paketti käärittiin uudenkarheaan lahjapaperiin ja laitettiin sivuun, Visokin mielessä kävi vielä yksi ajatus.
Jos yksi pieni nuori esimatoran kykenisi antamaan Visorak-rodulle anteeksi ja katsomaan yhtä pientä, viatonta poikasta ystävänään, ehkä hänkin siihen pystyisi vielä jonain päivänä.


Saari
Nimeämispäivänä

Talviyön jäinen viima pyyhki kivenkovaa pakkaslunta alas harjakatoilta. Lumimyrskyn ilman halki tuomat ainutlaatuiset hiutaleet laskeutuivat mukulakivikaduille, joiden kulmia valaisi joukko kovalla lämmöllä palavia soihtuja. Lumi oli sulanut harmonisen pyöreäksi rinkulaksi soihdun ympäriltä.
Kulahtanutta postilaukkua kantavan le-matoranin askeleet narskuivat lumessa jättäen joukon pieniä jalanjälkiä kylän keskustaan. Postinkantajalla oli vielä yksi lähetys kuljetettavanaan. Laukussa odottava ruskea paketti ja sen kantaja päätyivät lopulta kylän keskellä olevan koivupuisen mökin lumisille portaille. Nuoren miehen vihreä nyrkki koputti kylänvanhimman asuinsijan ovea hitaasti ja rauhallisesti.

Kesti minuutteja. Postimies alkoi olla jo varma erehtyneensä paikasta.
Lopulta vanha ovi aukesi hitaasti kuin raukean vanhuksen silmät ja vapautti talviyöhön mökin sisällä hohtavan kuulaan kynttilänvalon. Vanha turaga-nainen seisoi oviaukossa tukeutuen kävelykeppiinsä. Purppuraisen Mahikin silmäaukoista katsoivat väsyneet silmät.

”Turaga Vicandra?” postilaukkua kantava le-matoran sanoi virallisesti.

”Hyvää iltaa?” vanhan naisen väsynyt ääni vastasi.

”Teille on paketti. Hyvää nimeämispäivää.”

Postimies raotti laukkuaan ja nosti sieltä hehkuvan punaiseen käärepaperiin piilotetun laatikon ja tarjosi sitä turagalle. Vanha nainen ei tehnyt elettäkään ottaakseen pakettia vastaan.
”Minä olen sanonut kyläläisilleni, että en tarvitse mitään”, Vicandra sanoi lempeästi. ”Rauhallinen nimeämispäivä riittää minulle.”

”Lähettäjä oli ehdottoman tiukka sen suhteen, että toimitan tämän juuri teille juuri tänä päivänä. Pyydän, ottakaa se.”

Vanhan naisen kulma nousi kysyvänä. ”Lähettäjä? Kuka minua muistaisi? Kautta vanhojen luideni… kun elää näin kauaa, huomaa pian, että… kaikki läheiset ovat kadonneet ympäriltä.”
”Virallisesti lähetys tulee Bio-Klaanin ylläpidolta”, postimies sanoi virallisesti. ”Mutta henkilö, joka minut laittoi tälle tehtävälle pyysi tarkentamaan, että lähettäjä on onu-matoran nimeltään Lazoren.”

Vanha sininen käsi tarttui välittömästi punaiseen käärittyyn pakettiin. Turaga tiesi heti, mitä siinä oli.
Kiitos”, turaga sanoi ja rutisti postimiehen tiukempaan halaukseen kuin niin vanhan naisen olisi pitänyt pystyä. Kyynel valui vanhaa poskea pitkin. ”Kiitos kaikesta.”
Le-matoran oli hölmistynyt. Hän hymyili hieman ja taputti vanhan naisen selkää.
”Eipä… tuo… mitään. Hyvää nimeämispäivää.”

Kylmä talvituuli jatkoi puhaltamistaan, mutta tämä saari sai levähtää hetken. Sillä tänään se oli kaukana kaikesta konfliktista. Ja etenkin siitä, joka oli puhjennut toisella pienellä saarella mantereiden välillä. Tänään oli nimeämispäivä, ja koko maailma sai hetken levähtää.
Ja vaikka elämä ei ollut ikuista, ystävyys ei kuollut. Sillä niin kauan kuin tuo paketti oli olemassa, se muistutti siitä illasta, jolloin kaksi matorania oli seissyt Mata Nuin tikapuiden huipulla käsi kädessä, hymyt kasvoillaan, ja toistellut toistensa nimiä.

Uudelleen ja uudelleen.

Lumihiutaleet lopettivat matkansa painovoiman ja tuulen siivittäminä ja yhtyivät hankeen. Vanhaakin vanhempi pahvilaatikko ja sen sisällä päättymätöntä unta nukkuva poikanen päättivät tänä iltana myös matkansa yli merten ja halki historian.

Kokeiluja

Bio-Klaani

Sireenit ulvoivat. Linnake kuhisi.

”Nämä Klaanin uudet hälytyssireenit pitävät ärsyttävää ääntä, miksihän ne ovat niin kovalla. Eihän tässä pysty postin lajitteluun keskittymään moisen mökän alla hei nyt minulta putosi yksi kirjekuori Honar oletko nähnyt leimasinta”, sininen matoran selitti kilpaa hälytyksen kanssa sekavassa postitoimistossa. Toinen ga-matoran hääräsi hänen vierellään vain yksi ajatus mielessään: työparin vaihtuminen.

”Aiotko muuten olla parini myös seuraavan työvuoron ajan? Aika jännä miten kukaan ei koskaan halua olla kanssani kahta vuoroa, mitähän minä niille olen tehnyt. Ne ovat niin hiljaisikin, oih kuuntele! Siellä puhuu Paaco!” Dinem hihkui.

Kovaäänisistä kuului Klaanin kommunikaatiovastaavan karismaattinen ja satojen matoranien ihailema ääni.

”Nazorakejen pommituslaivue havaittu tulossa Klaaniin päin. Tyypit, tiedätte paikkanne. Miehittäkää ilmatorjuntapyssyt ja loput menevät väestönsuojiin ja sen sellaisiin. Saatte uusimman biisini helpottamaan työntekoanne”, Paacon ääni selitti. Välittömästi kovaäänisistä alkoi soida elektronista bassojumputusta.

”Ah, on se Paaco aivan ihana ja niin komeakin miksei muut modet ole samanlaisia klaanissa on tosi paljon ihan ihmeellistä porukkaa. Näin ei kai sais sanoo mutta minusta on aika outoa että meitä johtaa skakdi ja hämähkki ei sillä siis Visuhan on tosi ihana mutta niinku yleensä matoraneja johtaa turagat ja sen sellaset-”

”Eikö-” hänen työparinsa yritti sanoa väliin.

”Ja siis ei siinä minusta ole mitään pahaa että meillä on erilaisia johtajia, onhan se Guardiankin ties mikä sotaurho ja Tawakin on niin ihana mutta meinaan niin kuin että se on aika erikoista niin olitko sinä sanomassa jotain aika erikoista, sä et normaalisti paljoa puhukaan-”

”Eikö meidän pitäisi mennä pommisuoj-”

”Joo siis pitäähän meidän mutta odotas missäs suunnassa se lähin olikaan eikö se ollut tästä tuonne eikun siis hetkonen, kellarissahan on yksi miksihän ne torakat tähän aikaan hyökkää ei niistä olekaan vähään aikaan kuulunut mitään”

Honar-niminen matoran tarttui edelleen itsekseen puhuvaan Dinemiin ja työnsi tämän edellänsä postitoimiston ovesta. Keskusradion soittolista vaihtui överiin toimintamusiikkiin. Kaksikko syöksyi parin käytävän läpi alas menevään portaikkoon, josta he pääsivät viime pommituksen jälkeen rakennettuun pommisuojaan. Se oli jo valmiiksi melko täynnä matoraneja, jotka työskentelivät Klaanin linnoituksen pohjakerroksen lukuisissa toimistoissa, kaupoissa ja ravintoloissa.

Aikaa kului. Matoraneja alkoi ihmettää, kun mitään ei kuulunutkaan.

Lopulta Paaco puhui taas.

”heh källi”, hän aloitti. Taustalla alkoi ulvoa vaara ohi –signaali.

”Joo siis, tämä oli harjoitus. Hyvin meni, ette te ihan kaikki kuolleet. Illanjatkoja”, moderaattorin ääni kertoi radion välityksellä.

Ilmaraptori

Sinä. Siellä.

Ei vastausta.

En ole yksin, enhän?

Kaikki oli täysin hiljaista. Matoro ei tuntenut vastausta telepaattisille viesteilleen. Hän oli varma, että hänessä – tai jossakin hänen mukanaan olevassa esineessä – oli jokin olento tai voima. Siihen johtopäätökseen hän oli tullut Oraakkelin kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Arkkienkelillä se jokin oli käskenyt häntä käyttämään Nimdaa.

Kuka olet? Mitä haluat? Matoro jatkoi itsekseen ajattelemistaan. Vastausta ei kuulunut.

Toa nousi seisomaan ja silmäili alusta. Melkein kaikki nukkuivat. Auringon nousuun olisi muutamia tunteja. Vain Bloszar huhki höyrykattilan ääressä. Jään toa oli yrittänyt jo pitkään nukkua, muttei ollut onnistunut siinä. Hänestä oli oikeastaan huolestuttavaa miten vähän hän oli nukkunut viime aikoina. Ja kun hän muisteli, ei hän kovin paljoa syönytkään ollut.

Kolme ja kaksi toaa nukkuivat eri puolilla alusta. Nazorak oli kauempana nurkassa. Ikkunoista näkyi pimeä ja pilvinen yötaivas. Alus kiisi vakaasti kohti pohjoista, kohti Klaania. Matoroa jaksoi edelleen hämmästyttää Laivaston matoranien insinööritaito. Hän ei uskoisi matkustavansa höyrykäyttöisellä laitteella, ellei tietäisi sitä. Eikä se ollut ensimmäinen kerta kun hän ihmetteli sitä, mitä kaikkea höyrykoneilla oli mahdollista saada aikaan.

Toa käveli pari ympyrää ja päätti istuutua jälleen. Ei hänen oikeastaan olisi tarvinnut olla vartiossa, mutta ei hän untakaan saanut. Hän päätti käydä vielä kerran läpi tulevat suunnitelmat. Klaanissa hänen pitäisi hakea Arkistosta tarkempia tietoja Deltasta ja Arupakista. Lisäksi hän tarvitsisi halukkaita klaanilaisia mukaansa Metru Nuille. Sekä aluksen. Reitti legendojen kaupunkiin kulkisi Xian kupolin kautta. He suuntaisivat Ga-Metruun ja sieltä Arupakin mielisairaalaan.

Aamulla he olisivat Klaanissa. Nimda pitäisi palauttaa Admineille.

Ja silloin Matoro tajusi, ettei hän oikeasti ollut niin varma tulevaisuudesta kuin luuli olevansa.