Avainsana-arkisto: Desable

Lyhyt ja ytimekäs johdatus monadologiaan

Metru Nui
Vuosikymmeniä sitten

Luentosali oli täynnä; Desable huomasi harmikseen, että hänen oli saadakseen kuulla mestarin oppeja välttämätöntä tyytyä nöyryyttävään porraspaikkaan. Olkoon, mietti matoran istuessaan alimmalle portaalle – mikään ei saanut pilata näin harvinaislaatuista tilaisuutta kuulla uusinta uutta spekulatiivisen filosofian keskuksesta, jonka oppineet matkustivat niin harvoin pois kotosaareltaan. Kuinka kauan hän olikaan lukenut ylistäviä kuvauksia vierasluennoitsijan retorisista taidoista tietäen sydämessään, että tuskin saisi milloinkaan kuulla tämän puhetta? Kuinka onnellinen hän olikaan ollut, kun tieto oli osoittautunut virheelliseksi?

Innostunutta puheensorinaa kantautui joka puolelta. Muutamalla oli mukanaan tapahtumaa mainostavia lentolehtisiä, joiden ennakoivat kuvaukset luennon sisällöstä herättivät kiivasta keskustelua; Desable yritti olla kuuntelematta. Hänestä oli aina ollut intellektuaalisesti rehellisintä kohdata uusi teoria ja malli sellaisenaan, ilman turhia ennakkoluuloja. Miksi saastuttaa mieltään väärinymmärryksiin tai puutteellisiin lähteisiin perustuvilla vasta-argumenteilla, kun mestari itse oli saapumassa paikalle esittelemään oppinsa puhtaimmassa, selkeimmässä muodossaan? Ko-matoran odotti jo kauhulla sitä, ryhtyisikö yleisö vapaiden kysymysten osion koittaessa turhiin yrityksiin kumota heille esitelty metafyysinen malli; päästettäisiinkö vapaaksi lapsellisia argumentteja, joiden tyhjänpäiväiseen setvimiseen tuhlaantuisi koko loppuaika.

Joillekin oli tärkeintä olla oikeassa – tai vaikuttaa siltä, että oli oikeassa – mutta Desable tiesi, kuinka helppoa sellaisilla haluilla oli sokaista itsensä älyllisesti ja evätä itseltään mahdollisuus sisäistää täydellisesti opinkappale, jota vastaan oli hyökkäämässä. Hän itse suostui hyväksymään minkä tahansa premissin vain nähdäkseen, mihin ajattelun aallot niiden seurauksena kannattivat; vasta sitten, kun oli syntynyt selkeä kokonaiskuva, saatettiin ryhtyä puhumaan todesta ja epätodesta.

Liitutaulut oli siirretty pois salin edustalta; kun oli kyse näin kuulusta sanataiturista, niiden läsnäolo olisi ollut loukkaus. Tilalla oli oranssi banneri, jolla komeilivat sanat LEIBIONIZ – JOHDATUS MONADOLOGIAAN. Luentosali alkoi hämärtyä, ja valokeila jäi osoittamaan vielä toistaiseksi tyhjää puhujakoroketta. Yleisö ymmärsi välittömästi vaieta; mestarista säkenöivä arvovalta oli vangitseva siitä huolimatta, ettei tämä ollut vielä paikalla.

Ovi avautui, kuten se oli viime minuuttien aikana tehnyt vielä tiuhaan, eikä Desable voinut olla ajattelematta sitä, kuinka epäkunnioittavaa oli tulla näin maineikkaaseen tilaisuuteen myöhässä. Olkoonkin, että akateemisen maailman aikakäsitys oli luisuva; joistakin käytänteistä ei tingitty. Ga-matoranit hänen viereisillä penkeillään supattivat jostakin, mikä oli myös melko räikeää–

”Väisty, senkin vätys”, kuuli Desable takaataan. Hän kääntyi katsomaan maistellen kielensä päällä jo sujuvaa sutkautusta siitä, sopiko moinen kielenkäyttö suuren Leibionizin vierasluentoon, mutta sulki suunsa ja siirtyi nopeasti huomattuaan, kuka oli kyseessä.

Vähintään kuuden peruukin alle haudatusta kirkkaanvihreästä kanohi Mirusta tuijotti häntä ärtynyt silmäpari, joka kuului suurelle Leibionizille itselleen.

Niin. Oma vikahan se oli ollut. Portaat varataan kulkemiselle; portaille istuminen on väärin. Hänen syynsä. Täysin hänen syynsä.

Ga-matoranien katseet ja hiljainen kikatus pysyivät pois Desablen mielestä sitä tehokkaammin, mitä enemmän hän toisti mantraansa.

Mestari harppoi korokkeelle ja ryki pari kertaa, vaikka salissa vallitsi lähes täysi hiljaisuus; sen jälkeen hän iski huonekalulle kasan kirjoja, pussin Bioritoja sekä jotakin, joka saattoi olla nippu luentomuistiinpanoja. Leibioniz selasi niitä hetken – yksi arkki leijui maahan, mikä ei näyttänyt haittaavan – ja pysähtyi tietyn paperin kohdalle nostaen sormensa ilmaan sen merkiksi, että haluttu kohta oli löytynyt.

”Minä olen muuten Leibioniz”, hän mainitsi ohimennen, ”ja tämä on vierasluentoni, jonka nimi on ’Johdatus monadologiaan’. En tiedä, olenko oikeassa paikassa, mutta Bro-Korossa meillä ei ole tapana miettiä liikaa sitä, missä luentoja pidämme. Krhm.”

Tämä sai aikaan naurunpurskahduksia.

”Monadologiaan johtaneen filosofian historia”, Leibioniz luki ja elehti käsillään jotakin, jonka merkityksestä Desable ei saanut selvää. ”Hah! Kuinka mielenkiinnoton osio. Miksi meidän tulisi pysähtyä miettimään menneisyyttä, jos tehtävämme on luoda tulevaisuus? Tiivistän tämän näin: Desgrades oli, öh, dualistisesti sitä mieltä, että on olemassa kah… kahdenlaisia substansseja. Ainetta ja henkeä. Mutta hänpä ei osannut selittää, kuinka nämä vuorovaikuttavat keskenään. Minun arvioni: vittu mitä paskaa. Siirrytään–”

Desablen mieleen muistuivat kyllä Bro-Koron pyhimykset, joihin luennoitsija viittasi – Pas Ka ja Vit-Tu – mutta sitä hän ei ymmärtänyt, mitä mikään Leibionizin sanoma tarkoitti. Oliko tämä joku vitsi? Missä oli se kuuluisa metafyysikko, jonka nerokas järjestelmä paikkasi kaikkien aiempien virheet?

”Mon… monadit”, Leibioniz sanoi pohdiskelevasti. ”Mitä ne ovat? Ne ovat… ne ovat olemassa. Ne ovat jakamattomia. On rikos jakaa monadi osiin, eikä sitä voi tehdä. Ne ovat kaikki, mitä on olemassa. Minä olen monadi. Sinäkin olet monadi. Mutta ei!”

Metafyysikko kohotti yleisön nähtäville bioritopussiaan, jonka sisältö oli näemmä pseudotieteen makuista.

”Nyt minä valehtelin”, Leibioniz totesi. ”Me kaikki olemme… koostumme useista monadeista. Äärettömästä määrästä niitä. Aivan kuten tämä pussi, joka sisältää useita bioritoja. Kai tiedätte bioritoista? Onko sellainenkin keksintö kulkeutunut tälle kirotulle saarelle? Tiedättekö, että ne ovat kolmion muotoisia? Kolmiot! Hah! Siinäpä kulttuurihistoriallisesti mielekäs muoto. Se on luku kolme käännettynä muodoksi, tiesittekö sitä? Kolme on mainio luku. Yksi on liian vähän; se hukkuu omaan yksinäisyyteensä. Kaksi on pari; se onkin jotain muuta. Kaksi ei ole… ei vain ole. Ymmärrättekö? Missään ei ole kahta kiveä, kahta bioritoa tai kahta tahtorakia. Se on aina pari. Se ei ole kaksi. Ymmärrättekö? Mutta kolme… kolme on kolme. Kolme on pienin mahdollinen, jossa on mitään mieltä. Jos on kärsimätön, kolme on hyvä. Täällä päin tavoitellaan aina kuutta, mutta se on humpuukia – teette vain elämästä hankalaa itsellenne ilman mitään mieltä. Kolme on hyvä. Muistakaa tämä.”

Leibioniz selasi muistiinpanojaan antaen taas muutaman lapun pudota luentosalin lattialle, mutta löysi tällä kertaa etsimänsä melko nopeasti.

”Kolme on… kolme on mukava luku, ja siksi monadologiani perustuu kolmeen periaatteeseen. Kolmeen toteen väittämään, jotka o-oletamme ennalta tosiksi. Niitä on lisääkin, älkää suinkaan luulko, että kolme riittää määrittelemään mitään. En kuitenkaan laske muita monadologian premissejä kuuluvaksi niihin kolmeen. Näettekö? Minä yksinkertaistan elämääni. Minä en valitse pyhäksi numerokseni kuutta jonkin mielivaltaisen säännön painostuksesta. Kolme riittää ihan hyvin. Ei yksi eikä kaksi, mutta kolme riittää. Näin vapaamielisiä me olemme Bro-Korossa. Krhm. Mona… monadien kolme pääperiaatetta ovat, että… että…

1. Aikojen alussa Mata Nui määräsi paitsi monadien ominaisuudet myös niiden välisen harmonian, jota sanotaan Kohtaloksi. Kohtalo takaa sen, että toisistaan täysin erilliset monadit – keskenäisiä kausaalisuhteita vailla – toimivat sulassa sovussa kuin valtavan koneiston osat. Vuorovaikutus on todellisuudessa silkkaa illuusiota, ja jokainen monadi vain toteuttaa Kohtalon sille sanelemaa roolia.

2. Jokaisella monadilla on sekä oma tapa nähdä maailma että sille ominainen tahto, jota se pyrkii toteuttamaan – joka ohjaa sitä johonkin suuntaan. Mata Nui näkee maailman täysin puhtaana, mutta me muut saamme tyytyä vähempään. Me kaikki olemme oma peilimme maailmaan; subjektiivisen linssimme läpi avautuu kokonainen havaintojemme mukainen valtakunta ihmeellisiä epäjohdonmukaisuuksia täynnä.

3. Kun Mata Nui päätti monadien ominaisuudet, päätös oli sekä aito että lopullinen; tämä olisi asettamalla monadit ensimmäisellä hetkellä eri tavalla voinut luoda lukemattomia eri maailmoja. Jokaiselle monadille asetetulla Kohtalolla on Mata Nuin valitsema tarkoitus ja merkitys, ja jokainen noudattaa sitä tismalleen, mistä seuraa, että maailmamme on kaikista mahdollisista maailmoista paras.”

Leibioniz lopetti lukemisen – tämä ei ollut vilkaissut kohti yleisöä kertaakaan sen aikana – ja tutkiskeli hetken salissa vallitsevaa hiljaisuutta.

”Tämä”, metafyysikko sanoi lopulta, ”oli lyhyt ja ytimekäs johdatus monadologiaan. Voisin lukea teille koko kirjani – sitä muuten myydään kansliassa tämän tilaisuuden päätyttyä – mutta mitä me hyötyisimme siitä? Koska monadologia on verrattoman rat… rationaalinen järjestelmä, täysin ilmiselvä ja täysin järjen voimasta määräytyvä, intuitio maalaa uskoakseni oikean kuvan, jos sen antaa työskennellä rauhassa. Kysykää siis, jos mikään jäi epäselväksi, mutta uskoakseni…”

Desable kohotti kätensä, mutta ainakin kymmenen kuuntelijaa ehti ensin.

”… hyvä on, kysykää. Ensimmäisen rivin mirukasvo?”

Po-matoran rykäisi ja esitti asiansa nopeasti: ”J-jos monadi, tuota… jos monadi menee rikki, voiko sen–”

”Ei!” huudahti Leibioniz harmistuneena ja kohotti kätensä ilmaan. ”Ei! Kuuntelitteko te lainkaan, ruojat? Mata Nui loi monadit aikojen alussa, ja siihen kaikki jää! Monadeja ei missään nimessä voi enää luoda, tuhota, vaurioittaa, hajottaa tai muuten muuttaa, ja koko ajatuskin…”

Desable piti kätensä ilmassa ja kuunteli kerta toisensa jälkeen, kun täyteen väärinymmärrykseen tai triviaaliin vasta-argumenttiin perustuvat kysymykset saivat pitkiä haukkuja vierasluennoitsijalta. Eikö ketään kiinnostanut järjestelmän ydin? Eikö kukaan muu kuin hän halunnut kysyä mitään tähdellistä? Oliko hän ainoa, joka oli paikalla ymmärtämässä perimmäisintä totuutta maailmasta eikä riitelemässä vierasluennoitsijan kanssa?

”Ko-matoran portailla”, sanoi Leibioniz lopulta ja osoitti sormellaan kohti Desablea. Matoran ei osannut tulkita luennoitsijan ilmeestä, muistiko tämä tilaisuuden aloittaneen välikohtauksen; hän toivoi kaikilla voimillaan, ettei näin ollut.

”Kiitos näin ensiksi valaisevasta luennosta, ja…” Desable aloitti, mutta olikin hetken hiljaa. Ketä hän yritti huijata? Vierasluento pitäjäänsä myöten oli ollut täysi farssi, mutta vielä oli yksi mahdollisuus. Yksikään metafysiikan koukeroinen luomus, jonka ko-matoran oli milloinkaan saanut eteensä, ei ollut osannut vastata perimmäisimpään ristiriitaan, jonka hän maailmassa näki – osasiko Leibionizin?

”Minä siis… kun luen uutisia tai pohdin maailman tilaa, saan eteeni… minuun mieleeni tulee vääjäämättä”, Desable takelteli, ”kaaos. Mata Nuin valtakuntaa, jota matoranien kansa on vuosisadat rakentanut, rikotaan jatkuvasti murhaajien, petturien ja rikollisten toimesta. Ymmärrättekö?”

Leibioniz nyökkäsi, mutta Desable ei osannut tulkita, oliko ele hyväksyvä vai käskikö se menemään jo asiaan.

”Olen miettinyt useasti, kuinka on mahdollista, että Mata Nui sallii sellaisen tapahtuvan, jos on kaikkivoipa ja luonut maailman juuri haluamallaan tavalla Suurten Olentojen avustuksella. Monadologiasta mieleeni tulee useampikin…”

”Seis”, keskeytti Leibioniz. ”Minä kuulen jo, ettei suustasi ole tulossa mitään järkevää. Meidän maailmamme on paras mahdollinen maailma. Mitään kaaosta ei ole, vaan jokainen monadi aktualisoi sitä potentiaalia, jonka Mata Nui on siihen aikojen alussa asettanut. Kaikki muu on harhakuvitelmaa, ja minä tiedän tarkalleen, mistä se johtuu.”

Desable avasi suunsa, mutta ei pystynyt sanomaan mitään.

”Minä olen tavannut lukemattomia sellaisia kuin sinä”, metafyysikko jatkoi. ”Aina valittamassa maailman pahuutta, aina tuomitsemassa koko kaikkeuden pohjimmiltaan virheelliseksi. Ja ei, takana ei milloinkaan ole todellinen huoli maailman tilasta; joka ikinen kritisoija kätkee sisäänsä henkilökohtaisen motiivin. Miten on mahdollista, että tälläkin hetkellä tuhat työläistä kävelee halki Metru Nuin katuja tyytyväisenä Mata Nuin luomaan maailmaan? Selitys on yksinkertainen – tyytymättömyytesi on henkilökohtaista, ei metafyysistä. Sinulle maailma on väärässä aina silloin, kun se ei mukaile itse keksimiäsi sääntöjä.”

Leibioniz elehti käsillään niin voimakkaasti, että yksi hänen peruukeistaan valui selän puolelta maahan.

”Kaaosta ei ole. Vapaata tahtoa ei ole. On vain ääretön määrä ikuisia, muuttumattomia monadeja; kaikki muu on harhakuvitelmaasi. Jos olet tyytymätön maailmaan tai omaan osaasi siinä…”

Filosofin seuraavat sanat kaikuivat Desablen päässä kauemmin, kuin tämä itse halusi myöntää. Ne olivat ko-matoranin mielessä, kun hän rakensi Joueran kanssa pilvilinnoja, joissa he korvasivat Suuren Hengen itsellään; ne piinasivat häntä niinä öinä, joiden aikana Desablesta tuntui, ettei hän milloinkaan löydä totuutta maailman perimmäisestä luonteesta.

Ne olivat syy siihen, että hän lakkasi uskomasta totuuteen, jota akateeminen filosofia oli hänelle tarjonnut.

”… oletko harkinnut sitä vaihtoehtoa, että kyse on Mata Nuin määrittämän Kohtalon suunnitelmasta, ja että niin on hyvä?

Desable ei uskonut, että niin oli hyvä. Hän uskoi virheelliseen maailmaan, jonka Mata Nui oli luonut, mutta jättänyt oman onnensa nojaan; hän uskoi siihen, että osa Suuren Hengen luomuksista oli hylännyt alkuperäisen tarkoituksensa ja ryhtynyt rakentajasta rikkojaksi.

Se pakotti hänet uskomaan myös kaaokseen ja vapaaseen tahtoon; se pakotti Desablen hyväksymään nuo vastenmieliset käsitteet, joiden ansiosta kaikkeus oli saastunut – mutta kuinka laajasti ja kuinka lopullisesti? Oliko vielä toivoa? Desable uskoi, että oli, ja sen vuoksi hänen oli yritettävä senkin jälkeen, kun ensimmäinen suunnitelma oli palanut tuhkaksi. Kaaos oli kumottava ja käännettävä päälaelleen; kaaos, johon hän ei voinut olla uskomatta.

Desable uskoi kaaokseen kauan ennen kuin löysi sen.

Tervetuloa Koneeseen — Välinäytös 1

Metsä

Kun Desable asiaa kunnolla mietti – ja miettiminen oli ainut asia, mitä hän enää teki –, miellyttävämpi ongelma ratkaistavaksi olisi ollut jokin vika hänessä itsessään tai tilanteessa, johon hän oli jotenkin joutunut. Niihin hänellä olisi ainakin ollut mahdollisuus vaikuttaa.

Mutta ei, kaiken pahan alun ja juuren täytyi olla hänen… isäntäoliossaan.

Ilkeän, komentelevan mielisedän täytyi käyttää koko tahdonvoimansa, jottei vähä-älyinen jänis olisi rynnännyt tekemään jotakin typerää ja harkitsematonta. Vemmelsäären ajatusmaailmaan ei ikävä kyllä mahtunut elintärkeä huomio siitä, että saarella käytiin paraikaa valtaisaa sotaa, ja mikä tahansa tulevaisuuden hetki sopi edellistä paremmin kallisarvoisen kellon kähveltämiseen.

Kukaan ei välitä likaisesta aikaraudastasi, oli Desable sanonut. Kohta vihainen makuta taikka totalitarististen hyönteisten armeija jyrää linnoituksen muurit alas, ja sitten me kaivamme kellon ylös Bio-Klaanin raunioista. Tämä selvä? Ei, tämä ei ollut selvä, ja tämän epäselvyys ilmaistiin useimmiten lyömällä päätään läheiseen puuhun ja karjumalla niin kovaa, että kaikki lähistön pieneläimet syöksyivät hengenhädässä ulos piiloistaan.

Vaikka kanin pitäminen etäällä aarteistaan oli niin vaivaksi, Desable ei perääntynyt suunnitelmastaan, sillä asia oli kieltämättä kuten hän väitti. Bio-Klaanin johto ei varmasti tuntenut ajannäyttäjän koko legendaa, ja oli todennäköistä, että sama päti jokaiseen maailman olentoon kania – ja nyt Desablea – lukuun ottamatta. Kukaan ei tiennyt, kuinka paljon enemmän kuin osiensa summa kolme aarretta todellisuudessa olivat, eikä kello itsessään edes ollut erityisen mullistava taikaesine. Esineiden säilöminen? Aika arkista; oletkos milloinkaan kuullut esimerkiksi laatikoista?

Toki se, että tämä säiliö kuljetti sisältönsä kaikesta päätelleen jonkinlaiseen tasku-ulottuvuuteen, oli tavallista jännittävämpää, mutta Desable oli melko varma, että maailmassa oli lukuisia olentoja ja objekteja varustettuna samanlaisilla voimilla. Taisipa kello myös pysyä toisinaan visusti kiinni taianomaisilla säännöillä, jotka eivät häntä kiinnostaneet. Oli se silti varsinaisessa käyttötarkoituksessaan melko hyödytön.

Esineiden ja olentojen paikallistaminen oli hieman kallisarvoisempi kyky, mutta korvat oli naulattu kanin päähän niin vankasti, että niitä tuskin sai irti edes moottorisahalla. Ihan järkevästi tehty, kun otti huomioon, että todennäköisin uhka aarteille oli kanin oma tunarointi. Jopa epäilyttävän järkevästi, tuli Desablelle mieleen. Oliko joku muu ohjeistanut jänistä toimenpiteessä? Se ”työnantaja”, josta tämä toisinaan höpisi? Vai oliko viimeinen pääkoppaan isketty naula osunut ratkaisevaan hermoon ja laskenut olennon älykkyyden kohtalokkaan alas?

Aarteista kolmas ja viimeisin oli myös niistä hyödyllisin – mitä nyt ei kamalan hienovarainen käyttää –, mutta sen he kähveltäisivät joka tapauksessa viimeisenä, ja sitten asiasta ei tarvitsisikaan enää huolehtia.

Kun faktat asetti pöydälle ja tarkasteli niitä huolellisesti, Desablen toimintasuunnitelma oli kieltämättä kaikista mahdollisista järkevin. Eipä sillä tietenkään ollut kanille mitään väliä. Hän ei ollut biologi, mutta entinen jään toa uskalsi silti esittää arvion, jonka mukaan niin suuri kyvyttömyys välttää ammutuksi tulemista ja vankilaan joutumista (kumpaakin jopa useita kertoja) asetti kanin älynlahjat jonnekin protodiitin alapuolelle.

Anteeksi, oliko hän ajatellut kyvyttömyys välttää? Tarkempaa olisi ollut sanoa, että kani paloi jokaisella tahtonsa rippeellä halusta tulla täytetyksi lyijyllä ja saada asianmukainen tuomio murhasta, varkaudesta, teekutsujen häiritsemisestä ja aika monesta muustakin rikkeestä.

”mutat ku n on NÄLKÄÄÄ!!” se oli karjaissut Desablelle viimeksi, kun tämä oli yrittänyt ylläpitää sivistynyttä keskustelua parhaasta tavasta saavuttaa yhteiset tavoitteet. Aihe ei kuulunut niiden listalle, joista jänön kanssa olisi ollut miellyttävää puhua, mutta toisaalta kyseinen lista taisi olla aika tyhjä.

Joka tapauksessa lähes jokainen olennon kanssa käyty keskustelu päättyi väistämättä samaan julistukseen. Desable ei ollut aivan varma, olisiko jänö halunnut pistää ajannäyttäjän kirjaimellisesti poskeensa, vai oliko kyseessä jonkinlainen kielikuva – uudenlainen elementti otuksen runollisessa tuotannossa, jota ei kaikkein hyväsanaisinkaan kriitikko olisi pystynyt kuvailemaan myönteisesti.

Vai oliko kielikuva sittenkin kanin poeettisten kykyjen joukossa? ”Läski runo”, metsän taiteellisen ympäristön usein esitetty helmi, sopi toki määritelmään siten, ettei se kirjaimellisesti tulkittuna tarkoittanut yhtään mitään järkevää, mutta Desable epäili hyvin vakavasti sitä, voitaisiinko teoksesta ammentaa minkäänlaista osuvaa analyysiä.

Ja mikä pahinta, kanin muut runot onnistuivat jotenkin olemaan vielä hirveämpiä – Desable oli kiitollinen siitä, ettei niihin ollut kätketty salaviestejä menneistä tai tulevista tapahtumista, sillä nokkelinkaan lukija ei varmasti saisi mitään irti niistä satunnaisten sanojen jonoista, jota jänö päästi suustaan ja kehtasi nimittää runoudeksi.

Vemmelsäären lyyristen rikosten kuuntelemisen vaikutusta mielialaan ei saanut aliarvioida, mutta vielä pahempaa oli se, että mitä enemmän aikaa Desable vietti kanin kanssa, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli teoriastaan siitä, ettei sen tietoisuuden irvikuva saisi aikaan edes niin yksinkertaista suunnitelmaa kuin mitä se oli itsekseen toteuttanut.

Ohjasiko sitä tuntematon taho – kenties sama ”työnantaja” – josta Desable oli tietämätön?

Pelasiko hän vain jonkun muun pussiin auttamalla kania löytämään aarteensa?

Huolestuttavia kysymyksiä, mutta sekä valitettavan ennalta-arvattavasti että suunnattoman raivostuttavasti tietojen onkiminen vemmelsäären mielestä oli vaikeudessaan jossakin Kanohi-lohikäärmeen kesyttämisen yläpuolella.

Kuka sinua komentaa? oli alkanut eräs pitkäveteinen kyselytuokio. Kenen kanssa olet keskustellut ja päätynyt siihen lopputulokseen, että aarrejahtisi johtaa siihen, mitä väität tapahtuvan?

”TÖYN ANTAJA on visas heh”, kani oli hihittänyt ja tunkenut kitaansa löytämänsä sienen, joka ei valitettavasti vaikuttanut auttavan siihen sielulliseen nälkään, josta eliö alinomaa valitteli. ”ja muten kin best”

Ja kuka tämä ”työnantaja” mahtaa olla? Olen mielestäni tehnyt selväksi, että aion auttaa sinua, joten näin tärkeän tiedon pimittäminen on paitsi epäkohteliasta myös varsin typerää. Lienee selvää, kuka on tämän operaation ajatteleva elin.

”en kero heh”

Sama tuntui olevan kanin vastaus moneen muuhunkin perin tärkeään kysymykseen.

Jäikö Desablelle muita vaihtoehtoja kuin etsiä vastauksia itse? Hän oli lykännyt ja lykännyt jäniksen mieleen astumista kahdesta syystä – ensinnäkin aiemmat yritykset olivat tuottaneet ärsyttävän päänsäryn, mikä oli melko saavutus, kun otti huomioon, ettei Desablella ollut päätä.

Ja toiseksi hän ei edes ollut varma, pystysikö siihen vai ei.

Se oli hämmentävä yksityiskohta. Jouera oli tehnyt korkeatasoista työtä muokatessaan kumppaniensa mieliä, ja kumpikin selvinnyt joukon jäsen oli varustettu huomattavilla psyykkisillä kyvyillä. Matkojensa aikana Desable ei ollut lyhyen harjoittelun jälkeen kohdannut lainkaan ongelmia suojaamattomiin mieliin astumisessa tai tiedon lukemisessa niistä.

Oliko kanilla sitten poikkeavat mielenvoimat, jotka ylittivät vahvuudeltaan hänen omansa? Mikään seikka ei tukenut sitä teoriaa – jänis ei ollut koskaan kertonut tai näyttänyt osaavansa vaikuttaa toisten mieliin, jos ei laskettu päänsäryn ja sekavien unikuvien aiheuttamista. Kaikkea muuta kykyihinsä kuuluvaa, kuten fysiikan lakien hienovaraista vääntämistä, se sen sijaan harjoitti toistuvasti ja tarkoituksenmukaisesti, vaikkei vaikuttanutkaan pitävän sitä mitenkään eriskummallisena.

Desable oli siis melko varma, ettei kani ainakaan tietoisesti estänyt pääsyä mieleensä. Kuinka se sitten onnistui siinä?

Kummallista ja ehkä jopa huolestuttavaa, mutta ei niin huolestuttavaa, että hän olisi asettanut mielenterveytensä uhanalaiseksi livahtamalla isäntäolionsa sisään ja tutkimalla paikkoja.

Ei ennen erään uuden seikan ilmaantumista.

Mutta se seikka tuottikin jo sellaisia hälytyslukemia, ettei Desable enää voinut lykätä sinne menemistä, mihin kukaan ei ollut aiemmin mennyt, todennäköisesti ihan hyvistä syistä.

Yrittäessään poimia kanin mielestä yksityiskohtia jostakin, josta he olivat juuri aiemmin keskustelleet, Desable havaitsi jotakin… jotakin…

… vierasta.

Vieraan läsnäolon. Vieraan mielen? Tunkeilijan taksonomiasta hän ei osannut sanoa mitään, mutta kyse oli joka tapauksessa jostakin, joka ei kuulunut jänön pääkoppaan.

Nopea tarkistuskierros tulen toan ajatuksissa oli paljastanut, että näillä main vaikutti ainakin yksi taho, joka piti muiden mielien tärvelemisestä arveluttavilla loiseliöillä. Punainen mies, tuo mysteeri, josta Desablella ei ollut syytä välittää, ellei tämä lähettäisi jälleen nukkejaan hänen peräänsä.

Se ei tietenkään ollut ainoa vaihtoehto. Kyse saattoi olla myös kanin työnantajan juonesta, ja se vasta vaaraksi olisikin. Kanin omaa tahtoa Desable pystyi muovaamaan kuin seppä kuumaa rautaa, mutta kolmannen osapuolen sekaantuminen asiaan saattoi kääntää voimasuhteet päälaelleen. Voisiko mainittu työnantaja jopa olla piilossa kanin mielessä, mistä seuraisi, että tämä olisi vakoillut häntä koko ajan?

Siksi hän ei voinut hyväksyä ulkopuolisten läsnäoloa vemmelsäären päässä.

Rauhoita mielesi, tai ainakin yritä, Desable käski tietämättä, kuuliko kani häntä paraikaa ahmimansa elukan tuskanhuutojen yli. Minä yritän sukeltaa psyykeseesi.

”hehehh”, kani naurahti – syytä hän ei osannut arvailla, sillä kaikesta päätellen kani joko piti kaikkea ikinä näkemäänsä hauskana tai sitten ei ollut vielä täysin sisäistänyt, mitä nauraminen tarkoitti.

Mielessäsi on kaikesta päätellen jotakin vierasta. Sen tähänastisesta huomaamattomuudesta päätellen tarkoittamani kohde toimii hienovaraisesti, ehkä naamioituu joksikin sinulle tutuksi. Tiedätkö, mistä minä puhun?

Jänis oli hetken hiljaa. Vastoin kaikkia odotuksia se avasi suunsa ja julisti: ”loiss setä heh”

Desable oli syystäkin hämmästynyt siitä, että vemmelsääri oli päättänyt olla hyödyksi juuri nyt. Sentään kyseessä ei ollut kanin työnantaja, ellei sillä nimellä kulkeva olento ollut joku Punaisen miehen työkumppaneista. Pystytkö kiinnittämään kaiken huomiosi tähän vierailijaan?

”ok mielist etä”, kani tokaisi ja ähkyi äänekkäästi, mikä varmaankin tarkoitti, että se keskittyi tosi kovaa ajattelemiseen. Desablessa heräsi äkillinen skeptismi sitä kohtaan, sujuisiko asia näin helposti, mutta siitä huolimatta hän valmistautui sukeltamaan jänöjussin mieleen.


Asia ei ollut sujunut helposti sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jotakin hän oli kuitenkin saanut selville.

Sellaista jotakin, että oli ilmennyt tarve käydä hieman vakoilemassa – loisen esittämät väitteet olivat olleet huolestuttavia, mutta onneksi helposti varmistettavia.

Sen jälkeen onnistumisten ja epäonnistumisten joukko oli hieman kasvanut jälkimmäisten puolelta, sillä lähempänä heidän määränpäätään kani oli saanut vainun kellosta, vaikka Desable oli varma, ettei se ollut lähelläkään. Vanhan ystävän äkillinen ilmaantuminen oli saanut olennon niin villiksi, ettei hän kyennyt taltuttamaan sen loputonta nälkää, joten mikään hienovaraisen huomaamaton keikka tästä ei tulisi.

Mutta toisaalta joku, jolla oli tarpeeksi varoja rakentaa tukikohta maailman kattoon, tuskin pihisteli myöskään valvontakustannuksissa.


Pikimustalta, piirteettömältä taivaalta satoi äärettömistä korkeuksista tasainen lumisade keskustelijoiden ylle luistelevan kanin mielen sopukoissa.

He seisoivat tasaisella jääpinnalla, joka katosi parinkymmentä metriä kauempana varjoihin. Oli aavemaisen hiljaista – kuiskaustakaan ei kuulunut, kun keskustelijat katsoivat kohti toisiaan. Komauta kantava ko-matoran tuijotti makutaa, joka näytti vähintäänkin yllättyneeltä löydettyään Desablen pinkin jänöjussin mielestä, ja tämä tuijotti suoraan takaisin.

Voitti hiljaisuus ne äänet, joita vemmelsäären psyyken syvyyksistä yleensä kantautui.

”En odottanut löytäväni älyllistä elämää astuessani tänne”, Makuta Abzumo totesi, ”mutta näemmä olen löytänyt loisen.”
”Suhteeni tähän kaniin on puhtaan symbioottinen”, totesi Desable, ”mutta jos haluat termiä paremmin vastaavan otuksen, löytyy täältä sellainenkin.”
”Vai niin”, makuta vastasi. ”Kerro seuraavaksi, mitätön, mikä sinä olet.”

”Desable on minun nimeni”, sanoi matoran, ”ja se, mikä minä olen, on turhan pitkä tarina. Matoran en ole, vaikka siltä tässä abstrahoidussa maailmassa näytänkin – varmaankin siksi, että piileskelin pitkän aikaa sellaisen päässä. Tai no, kyllä minä joskus mat– hyvä on, huomaamme nyt, miksei ole kannattavaa selostaa sinulle koko litaniaa omituisesta olemassaolostani. Minulla on paljon tärkeämpää asiaa.”

”Huomaan, ettei ympäristösi ole mielenterveydellesi kovinkaan edullinen. Kerro asiasi – ja myös se, miten pääsitte Baterra-asemalle.”

”Jälkimmäiseen en osaa vastata sen paremmin kuin sinäkään”, huokaisi matoranin muodossa oleva keskustelija, ”paitsi kertomalla, että kanin kätevät korvat auttoivat löytämään etsimäni henkilön – sinut, makuta hyvä.”

Ja sitten hän oli selittänyt asiansa, saanut vastauksensa ja joutunut neuvottelemaan itsensä sekä isäntäolionsa pois hengissä.

Makutojen kanssa asioiminen oli aina niin miellyttävää.


Osaatko sinä uida myös vailla noin puolta päästäsi? esitti Desable kysymyksen, kun he olivat noin puolivälissä merenpinnan ja taivaan välillä.

Jänö ei vastannut, mikä oli kuitenkin ihan ymmärrettävää, sillä suuri määrä sitä osaa sen kehosta, jota yleensä käytettiin äänten tuottamiseen, oli juuri räjähtänyt kappaleiksi. Kysymys sai vastauksen, kun kani iskeytyi veteen ja räpiköi epätoivoisesti pinnalle. Desable ei voinut peittää lievää harmiintumistaan siitä, ettei kukaan ollutkaan työntänyt instrumenttejaan vemmelsäären sisään, sillä löydökset olisivat varmasti olleet kiehtovia.

Esimerkiksi pudotus veteen niin korkealta jätti putoajan henkiin vain toimintaelokuvissa.

Mutta väistyköön jäniksen pohjattoman outouden miettiminen – sitä hän oli jo tehnyt tarpeeksi. Nyt oli tärkeämpääkin pohdittavaa. Loisen väitteistä epäuskottavin oli osoittautunut todeksi; Desable ei ollut aivan varma, mitä siitä ajatella. Itse hän ei voinut mitään asian eteen tehdä, ja hän epäili vahvasti, voisiko kukaan muukaan.

Filosofi harkitsi, pitäisikö hänen palata kanin mieleen ja tonkia lisää… mutta ensimmäinenkin kerta oli ollut tarpeeksi.

Ei, ei tarpeeksi. Pikemminkin liikaa.

Hän oli nähnyt ja kokenut hyvin ratkaisevalla tavalla liikaa. Hänen imaginaariset silmänsä ja korvansa olivat havainneet sellaista liikaa, joka sai pelkäämään sen puolesta, oliko rakentanut koko käsityksensä maailmasta väärille perustuksille.

Kuinka jokin saattoikin olla samaan aikaan niin kristallinkirkasta ja niin sumeaa? Suurin osa matkasta oli tallettunut hänen säilömuistiinsa selvinä välähdyksinä, mutta nekin olivat ristiriidassa keskenään.

Mitä ihmettä kanin sisuksissa oli oikein tapahtunut? Kuinka kysymys saattoi olla niin vaikea, jos mielisukellus oli herättänyt niin monta epämiellyttävää ajatusta, jotka olivat vaivanneet häntä sen päättymisestä lähtien?

Vapaus. Kaaos. Järjestys. Ne sanat pyörivät hänen päässään taukoamatta.

Vapaus. Kaaos. Järjestys.

Desable oli rakentanut suunnitelmansa maailman muuttamisesta täydelliseksi hyvin tarkasti pohditun ja tutkitun maailmankuvan varaan. Oli vastenmielinen ajatus, että kaikista maailman olennoista juuri epämääräisellä luistelevalla kanilla oli uskottavia vastauksia, jotka eivät vastanneet niitä, joihin hän oli itse päätynyt.

Jotkin kokemukset saivat aikaan sellaista. Jotkin mursivat mielikuvan siitä, että oli ymmärtänyt yhtään mitään itsestään tai maailmasta, jossa oleskeli. Jotkin saivat tuntemaan itsensä pieneksi ja merkityksettömäksi niiden voimien rinnalla, jotka kaikkeutta todellisuudessa ohjasivat.

Aiemmin Desable oli kuvannut tilannetta huolestuttavaksi, mutta nyt hän oli vähällä muuttaa kuvauksen sanaan pelottava. Vaikka nyt oli jo liian myöhäistä kääntyä takaisin, ensimmäistä kertaa Desable oli alkanut epäillä sitä, kuinka paljon kania oikeastaan hallitsi…

… ja kuinka paljon oli koskaan hallinnutkaan.

Oliko maailma yhä samanlainen kuin ennenkin, vai oliko hänen käsityksensä siitä vain muuttunut? Desable ei tiennyt, mikä oli se ihme maa, jossa hän oli kanin mielessä matkannut, mutta vielä vähemmän hän tiesi, mihin ihme maahan oli sieltä poistuttuaan joutunut.

Ja kaikista vähiten hän tiesi, pääsisikö sieltä enää milloinkaan pois.

Kaaoksen valtakunta

Metru Nui
Vuosia sitten

Tämänpäiväisen kävelyretken paikaksi oli valikoitunut Ko-Metru.

Vain he kaksi olivat paikalla – Desable ja Jouera –, vaikka tässä vaiheessa isompaan piiriin kuului jo parikymmentä henkilöä. Kaksin vietetyissä hetkissä oli silti vielä jotakin erityistä; he kaksi olivat kaiken aloittaneet ja siksi luottivat eniten toisiinsa.

Kuinka tuuli puhalsikaan! Ainuttakaan vierasta olentoa ei Ko-Metrun kohmeisilla kaduilla näkynyt. Muut ajattelijat olivat kätkeytyneet sisälle Tiedon torneihinsa, koluamaan pölyisiä arkistoja ja pohtimaan vanhoja ajatuksia, lyhyesti palauttamaan yhä uudestaan mieliinsä menneitä mietintöjä. Vain he, toa ja matoran, tuli ja jää, astelivat lumisadetta uhmaten kohti rannikkoa ja hautoivat päissään jotakin uutta.

Meri pilkahti esiin viimeisen tornin takaa. Kaksoisaurinkojen lasku hehkui Hopeisen meren yllä. Desablen suuri murhenäytelmä, se, ettei kylmiin oloihin tuotu juurikaan laivaliikennettä, piti yhä paikkansa. Oli näkymä toki kaunis näinkin, ilman sen suurempia merkkejä sivilisaatiosta.

Ja kuinka kauniimmaksi se muodostuisikaan, pohti Desable, kun täydellisyyden mekaaninen mahti vyöryisi kaikkeuden yli.

Hän osasi mainiosti kuvitella, miltä se kaikki näyttäisi. Aaltoileva meri jähmettyisi, sen hopeinen pinta sileytyisi ja omaksuisi täysin tasaisen muodon. Viimeinen lumihiutale laskeutuisi maahan ja katoaisi kuten olivat kadonneet nekin, jotka olivat tulleet sitä ennen. Ja kun koneet viimein saapuisivat ja murskaisivat Legendojen kaupungin, ei yksikään elollinen olisi enää katsomassa.

Tai jos olisi, ei yksikään välittäisi.

Tietenkin se näky oli vielä kaukana tulevaisuudessa. Lipumassa nykyisyyttä kohti hitaasti, mutta varmasti. Ei Desable olisi mihinkään ryhtynytkään, jos ei olisi voinut vakuuttua uuden maailman toimivuudesta ja sen synnyn vääjäämättömyydestä.

Desable astui puulaiturille, jonka tolpille oli sidottu Ko-Metrun harvat veneet – yksityiskäyttöisiä. Hän ja Jouera olivat epätavallisen hiljaa; kahdenkeskeiset hetket olivat nykyään niin harvassa, että useimmiten kaksikko käytti jokaisen tilaisuuden hyväkseen innoittuneessa ajatuksenvaihdossa.

”Mitä mietit?” kysyi Jouera, kun heidän askeleensa olivat saavuttaneet puurakennelman pään. Hänkin oli huomioinut hiljaisuuden epätavallisuuden, mikä ei yllättänyt Desablea.

Matoran oli hetken hiljaa. Liikkeillä oli huhuja siitä, että nykyiseen kokoonsa kasvanut joukkio samanmielisiä ajattelijoita olisi alkanut kiinnostaa Metru Nuin viranomaisia, mutta ne olivat vain huhuja. Tylsiä mutta tarpeellisia aiheita, jotka eivät kuuluneet tähän erityiseen hetkeen.

Sen sijaan hän lausui ääneen ajatuksen, joka oli putkahtanut hänen päähänsä pari viikkoa sitten ja muhinut siellä, kunnes oli kasvanut tarpeeksi voimakkaaksi vaatiakseen päästä esiin.

”Minä mietin”, aloitti matoran, ”olemmeko me kohottamassa maailmaa tasolle, jolla se ei ole aiemmin ollut, vai palauttamassa sen entiseen loistoonsa.”

Jouera, tottuneena siihen, että Desable kuvasi tarkasti ajatusprosessiaan ennen lopputuloksensa paljastamista, ei vastannut.

”Ymmärrettävistä syistä kaikkein aikaisimmista ajoista on vaikea haalia tietoa”, Desable sanoi, ”mutta en osaa uskoa, että kaikki on ollut aina näin.”

Jouera, joka kesti kaksikosta huonommin kylmää, otti kysyvän askeleen takaisin kohti maata taistellakseen koleaa ilmaa vastaan jaloittelulla. Desable hyväksyi ehdotuksen tekemällä samoin.

”Miksi Suuret olennot olisivat luoneet maailman, jossa on mahdollista toimia vastoin Mata Nuin hyvää, jos se kuitenkin pitää maailman paikallaan?” jatkoi Desable. ”Miksi tyytyä siihen, että minä hetkenä hyvänsä kaikki pyhä voi turmeltua, jos sen voisi triviaalisti estää? Miksi luoda Rakentajia ja Tuhoajia, jos vain Rakentaja voi maailman pelastaa?”

”Jotkut sanovat, että kaikkeuden historiassa tapahtui jonkinlainen kehitys”, sanoi Jouera. ”Että me olimme ennen yksinkertaisempia, mekaanisempia.”

”Siihen minäkin päädyin tutkittuani asiantuntijoiden näkemyksiä”, myönsi Desable. ”Mutta ei, tämä tulos ei ole täydellisen tyydyttävä. Mistä tuli siemen, joka synnytti vapauden – ja kaaoksen? Minun on yhtä vaikea uskoa, että luojat olisivat takoneet sen sisällemme, kuin että se olisi ollut osa heidän alkuperäistä visiotaan.”

Askeleet jatkuivat takaisin pitkin samaa polkua, jota ne olivat rantaan saapuneetkin.

”Tiedäthän, mitä Saritre sanoo?” sanoi Jouera lopulta.

”Tiedän”, sanoi Desable. ”Hän kuitenkin edustaa athistienkin keskuudessa melko marginaalista suuntausta. Kaikilla myyteillä on mahdollisuus pohjautua johonkin oikeaan, mutta hänen sekavat kertomuksensa eivät herätä minussa kovinkaan suurta luottamusta.”

He kävelivät sään taantuessa hieman. Liikenne ulkona pysyi silti määrältään vähäisenä.

”Kuinka paljon tunnet matematiikkaa?” Jouera sanoi, kun alkoi käydä ilmi, ettei Desable ollut saattanut pohdintojaan päätökseen, josta voisi olla varma. ”Onhan totta, että vaikkapa kompleksiset lukuarvot vaikuttavat olevan vaatimus kaikkeuden matemaattiselle kuvaamiselle, vaikka ne itsessään eivät kuvaa mitään todellista määrää. Voisiko kaaos olla samalla tavalla vain toinen puoli universumin järjestystä? Voiko samalla tavalla vaikuttaa siltä, että kaikki, mitä koemme, on osa järjestystä, mutta silti kokonaisuus on vajaa ilman kaaosta?”

”Pseudotiedettä”, lausui Desable paheksuen. ”Matematiikka kuvaa fyysistä todellisuutta, jota voimme katsoa ja kosketella. Missä on ihmeiden valtakunta, jossa voin saada imaginäärisen määrän hattuja?”

Jouera ei vastannut.

”Jos tuollainen kaaoksen valtakunta olisi, on totta, että siitä seuraisi luontevasti, että sekä järjestys että kaaos ovat todellisuuden rakennuspalikoita”, arvioi Desable. ”Mutta sellaista en ole nähnyt. On todennäköisempää, että jokin ulkopuolinen on tuonut maailmaan vapauden ja laukaissut prosessin, jonka seurauksena kaikkeus liukui kohti epäjärjestystä. Jokin, jota edes kaikista ylimmät jumalhahmot eivät voineet ottaa huomioon.”

”Tuon osoittaminen todeksi lienee yhtä vaikeaa.”

Desable huokaisi. ”Oikeassa olet, Jouera! Parempaa syytä korvata maailma uudella ei olekaan kuin se, että uutta kaikkeutta voimme itse ymmärtää täydellisesti ja siten toimia sille edullisilla tavoilla.”

He olivat saapuneet risteykseen, josta Jouera tyypillisesti suuntasi kohti Ta-Metrua. Kumpikaan ei vaikuttanut halukkaalta nostamaan esille uusia ajatuksia, joten he erosivat.

Tallustellessaan takaisin syvemmälle Ko-Metruun Desable palasi mietteissään siihen, mitä oli sanonut.

Niin, onko olemassa kaaoksen valtakuntaa, missä piileskelee ihmeiden maa? Niin kauan, kuin vaikutti siltä, että moisia ei ollut, saattoi hän luottaa suunnitelmiinsa. Siihen, että mekaaninen täydellisyys oli ainut maailman luonteva olotila.

Aihe oli perin kiinnostava, mutta kysymys ei ollut sillä hetkellä oleellisin, joten tulevina päivinä Desable keskittyi konkreettisempaan. Suuret muutokset repivät heidän muodostamaansa ryhmää ja ohjasivat pois Metru Nuilta. Mutta vaikka tilanne saarella kehittyi nopeasti, hän ei kuitenkaan onnistunut joka hetkenä estämään ajatuksen esiinlipumista. Vaikka hän nukahti uudestaan ja uudestaan sama miete mielessään, se ei lakannut piinaamasta häntä eikä kulkeutunut lainkaan lähemmäksi ratkaisua.

Onko kaaoksen valtakuntaa?
Jos on, missä?

Loppupeli

Metsä

Vuorokaudenaika oli vaihtunut kanin juostessa halki metsän hänen uuden valtiaansa tahdosta. Desablella ei ollut harhailemiselle erityistä päämäärää – tiedemies halusi vain väsyttää oudon jänön ja lannistaa tämän tahdon.

Kelpo suunnitelma, mutta aamun sarastaessa Desable alkoi epäillä mahdollisuuksiaan.

Aamuauringot värjäsivät tiheän kasvillisuuden vihreän ja keltaisen sävyillä. Kani kulki hitaasti läähättäen äänekkäästi ja rojahti lopulta eräälle aukiolle.
Pää edellä.
Sentään vältti kiven kymmenisen senttiä vasemmalle.

Desable kokeili jälleen tunkeutua olennon mieleen ja saavuttaa muutakin kuin pelkän kyvyn hienovaraisiin suggestioihin, mutta yritys epäonnistui. Palkkioksi hän sai vain kovan pääsäryn ja aistimuksen, joka vastasi tuijotusta televisioon ilman ohjelmaa tai kasettia. Pitkää tuijotusta. Tiedemies oli matkojensa aikana tutustunut monenlaisiin mielenvoimien käyttäjiin, mutta yksikään ei ollut saanut aikaan vastaavaa.

Mieli jänön päässä huokaisi (vain kuvainnollisesti) ja punnitsi vaihtoehtojaan. Jos tietoa ei saanut omin avuin, kai hänen oli kokeiltava jotain muuta.

Kani itse yritti nousta ylös maasta ja ehkä etsiä makoisan pieneläimen. Jokainen yritys päättyi entistä kivuliaampaan kaatumiseen (viimeisellä kerralla kanin pää kolahti läheiseen kiveen), joten se tyytyi ulisemaan hiljaa paikallaan kaikki raajat sojottaen tavoin, jotka olivat vastoin kaikkia anatomian perussääntöjä.

Purppuraa mönjää valui yhä maahan, mutta vuoto oli enimmäkseen tyrehtynyt. Desable oli saattanut tehdä viisaasti laittaessaan lainakehonsa juoksemaan päättömästi ympäri maita ja mantuja, sillä pienemmällä nopeudella massa olisi ehkä jättänyt selvät jäljet mahdollisille takaa-ajajille.

Vemmelsääri harkitsi vakavasti runonlausuntaa. Ehkä se saisi sedän mielessä leppymään? Jänö ei ollut ihan varma, sillä se tiesi arveluttavista äänistä päässään suunnilleen yhtä paljon kuin kohteliaasta käyttäytymisestä puolijumaluuksien teekutskuilla.
Ja se ei ollut hirveän paljon.

Mutta yhdestä asiasta kani oli varma: Paha mielisetä oli pilannut (ainakin omasta mielestä) hyvin menneen kellonkähvellysyrityksen. Paha mielisetä oli pakottanut jänön pudottamaan aseen ja juoksemaan metsään ilman kelloa! Ilman aarretta! Voitto oli ollut äärimmäisen lähellä, ja kellon metallinen kosketus karvalla oli tuntunut suunnilleen yhtä hyvältä kuin luistimen iskeminen varastelevan merirosvon päähän.

Mutta pitkäaikaisen nälän aarteita kohtaan voitti lyhytaikainen oikea nälkä, sillä puussa ylhäällä hyppeli herkulliselta näyttävä lintu. Kani ryömi kivuliaasti kohti puuta ja örisi tarpeeksi kovaa pelästyttääkseen pois paitsi näkemänsä linnun myös kuusi muuta.

Desable teki vielä nopean tilannearvion. Kuolemansa lavastamisella hän oli toivottavasti aiheuttanut ongelmia toalle, mutta vielä suurempi hyöty oli se, ettei Kapura tietäisi hänen olemassaolostaan. Ja silloin sama koskisi Joueraa.

Suunnitelmaa uhkasi vain yksi tekijä: Hän oli ehkä käyttänyt mielenvoimiaan liian innokkaasti Metru Nuilla. Jouera saattaisi pystyä päättelemään asioiden todellisen laidan… mutta siinäkin tapauksessa he olisivat tasoissa. Jouera toansa kehossa, Desable epäselvän kanin ruumiissa. Mutta Desablella oli yksi yllättävä etu: Sirut.

Metru Nuilla oli ollut liikaa muuttujia ja liikaa pidettäviä salaisuuksia epäilyttävään toimintaan, mutta kani oli jo valmiiksi tarpeeksi epäilyttävä kummankin puolesta. Ja mikäli entinen jään toa tulkitsi jänön höperöä yksinpuhelua oikein, saattoi sillä olla jo hallussaan yksi aarteista. Mitä voisi Jouera sille? Zairyh oli tuomittu epäonnistumaan epätäydellisen olemuksensa vuoksi, mutta Jouera ja Desable lähtivät samasta alkupisteestä. Kummankin mielen oli Jouera käsitellyt parhaansa mukaan. Kumpikin oli sen ansiosta saavuttanut kuolemattomuuden.

Desable alkoi vakuuttua siitä, että loogisin suhtautuminen Joueraan olisi aggressiivinen. Tiedemies oli ovelalla poliittisella pelillä välttänyt teloituksen tiedemiesten käytöntöjen mukaisesti ja vain toistanut virheensä. Joueran oli kuoltava. Tähänhän se kaikki oli johtanut. Kapura, Zairyh, Joueran projekti – kaikki olivat vain pelinappuloita. Todellista peliä pelasivat ainoat jäljellejääneet tiedemiehet. Voittajan visio olisi vahvempi, voittaja rakentaisi uuden maailman ja nousisi sen jumalaksi.

Oliko voittaja jo selvillä? Kanin siru yhdistettynä muihin, jotka Desable saattaisi saada käsiinsä. Mitä mahdollisuuksia olisi Joueralla sen jälkeen?

Loppupelin suuntaa uhkasi enää kanin yhteistyöhalukkuus.
Ja kyvykkyys, mikäli olisi tarpeen suorittaa yksinkertaisia motorisia toimintoja ilman Desablen apua.

Joten tiedemies valmisti itsensä henkisesti ja puhui.

Vemmelsääri.

Kani oli sillä välin keksinyt hauskaa tekemistä itselleen. Se hakkasi päätään puuhun ja ulisi pettymyksestä.
Puuhun ei jäänyt yhtäkään lintua.

Vemmelsääri. Lopeta typeryys ja kuuntele.

Jänö lopetti. Yksi este päihitetty.
”trurpa kii mieli setä noob tymä paha setä”

Tai sitten ei.

Etkö ymmärrä, että minusta et noin vain pääse eroon? Kuuntele, kun minä puhun. Ja lopeta kehosi pahoinpitely, sillä se on nyt minunkin kehoni.

”pa ha mielisetä!!” kani murahti itsekseen. ”knun saan artteet vedän trurpin mieli setiä ja meri rovsoja ja vrarkaita ja kisoja ja rofeettoja ja flilo sofeja ja ja ja tuleee TOMION PÄIVÄ”

Kuinka monta sinulla on?

Kani käänsi katseensa taivaalle ja yritti prosessoida kysymystä parhaansa mukaan.

Aarteita, mikäli haluat käyttää niistä sitä nimitystä.

”ai”, jänö totesi. ”yk si snenkin noob et kö näe”

Miten niin näe? Desable aavisti pahaa. Kanin keho oli epäsäännöllistä ruskeaa karvoitusta lukuunottamatta täysin paljas, eikä tiedemies ollut vielä keksinyt pätevää teoriaa sille, mihin kani oli mahdollisesti sirunsa tunkenut.

Nimdan siru, kani. Näytä se minulle.

Kanin ilme ei ollut erityisen hämmästynyt, joskaan Desable ei osannut päättää, oliko todennäköisempi selitys alituinen hämmästyneisyys vai rajoittunut tunteidenilmaisukyky.
”ei mimula ole sen kin tymä mieli setä”

Miten niin sinulla ei ole?

”srirut on tymiä. eiole”

MITEN NIIN SINULLA EI OLE NIMDAA? Älä valehtele minulle, saasta. Onko se piilossa jossain?

”tymä mieli seti. ninda on noobeille. arrtet o parempia.”

Vaiti, kani. Minua et huijaa noin helposti. Miksi muuten haluaisit sen kellon? Mitä muuta muka tarkoitat ”aarteilla”? Keräätkö siruja jollekin toiselle… vai kerätäänkö niitä sinulle? Oletko epäselvyydessäsi ainut, joka osaa niitä käyttää? Vai onko niillä sinulle vain tunnearvoa? Näytä minulle sirusi.

”senkin mie li setä”, kani lauloi omahyväisesti. ”mieli se tä eied es tiedä mitä aaaaarteet o vat! mieli setä on ty mä heeeeeeeeeeeeeh”

VAITI, SAASTA! NÄYTÄ SIRU TAI SAAT KATUA!

”mieli setääääääääää on nin tymääääääää etä se luullee etä srirut ovat parrempia kuin arteeeeeeeet!!”

Desable nieli raivonsa ja päätti lähestyä tilannetta järkevästi. Oleskelu kanin mielessä ei selvästi tehnyt hänelle hyvää. Ehkä kyse oli vain väärinkäsityksestä? Kani oli kovin epämääräinen, mutta se ainakin oli selvää, ettei sitä oltu siunattu liialla järjellä.

Hiljene. Mitä sinä tarkoitat aarteilla, kani? Mikä aarre sinulla on nyt?

”lol mieli setä”, kani sanoi ja kohotti luotien runtelemaa kättään. Työläällä liikkeellä otus laski sätkivän raajansa päälaelleen.

”korrvat”

Mitä?

Tämä käänne jätti Desablen melko sanattomaksi.

”siten on kelo”, vemmelsääri selitti. ”mikä on syy y sihen etä YRITIN OTAA SEN SEN KIN TYMÄ SETÄ. ja siten o–”

Minua ei kiinnosta, mitä aarteesi ovat. Miksi kuvittelet niitä siruja vahvemmiksi?

”heh se on slalai suus”, kani sanoi. ”muten han kaiki varrastaisivat arteet niin kuin mreri rovso varras.”

Minä pyydän, vemmelsääri. Kerro tai en vastaa seurauksista.

”en kero”, jänö sanoi ja piti dramaattisen tauon. Joskin vain noin sekunnin mittaisen.
Olihan tässä kire ja hopu.

”muta… voin näytää”

Näytä.

Maa oli mustaa kuin terva ja kauttaaltaan palanutta. Desable seisoi keskellä korventunutta heinikkoa ja tunsi jaloissaan maaperän kuumuuden. Ilma peittyi tuhkaan, ja joka puolelta kantautui inhottava palaneen lihan haju. Taivas hehkui punaisena.

Horisontti oli tulessa. Metrien korkuiset liekit nuolivat rakennuksia ja saivat ne yksi toisensa jälkeen sortumaan. Paniikin ominaisäänet kantautuivat etäältä.

Jostain hänen takaansa vyöryi mylvivä huuto.

silä koitaa TOMION PÄIVÄ”, ääni karjui. ”ja MERI ROVSOT…. ja ROFFEETAT JA FILOLOFIT ja KISAT JA VARRSKAAT…… saavat TURRRRRRRPIIIIIIIIIIIIIIN!!!!

Aistimus päättyi ja Desable sai osakseen päänsäryn, joka kohtasi väistämättömästi jokaista jänön päähän kurkistavaa.

Tuonko sinä saat aikaan parilla huonosti tehtyjä kaninkorvia, käymättömällä kellolla ja…. ja…

”se vimenen o–”

Älä keskeytä. Tuonko väität saavasi aikaan?

Kani nyökkäsi innokkaana. ”kani saa artet ja laulaa tomion päivä lauln ja tulee tomion päivä ja peturit saa trurpiin!!”

Desable piti mietiskelevän tauon. Hän piti yhä todennäköisimpänä sitä vaihtoehtoa, että kani valehteli sirustaan, mutta pinkin otuksen olemassaolon hyväksyminen ei asettanut kamalan kovia kriteerejä muunkaan tiedon järkevyydelle.

Olettaen, että tämä ei ole vain yksi iso vitsi… loppupelini ei ehkä ole täysin pilalla.