Avainsana-arkisto: Delta

Aavekaupungin haaveet

Onu-Metru
Järkevien mielestä iltapäivä

Ääni oli kuiskinut hänen unissaan. Se oli ollut miellyttävä, pehmeä ääni. Ei mikään, mitä hän olisi koskaan tietoisesti kuullut, mutta ääni, joka sai hänelle turvallisen olon. Ääni, jota kuunnellessaan hän tunsi olonsa paremmaksi.
Seuraava ääni ei ollut sellainen.

Brrz. Brrrz.

Kaksi vaaleanpunaista viirua havahtuivat lamppuina musteenhajuiseen hämyyn. Nuorella kenraalilla oli ollut miellyttävämpiäkin herätyksiä. Viimeisimmän niistä inspiroi päätä hajottava meteli, joka oli kuin keinotekoisen ampiaisen vihaista pörinää.
Aivan ensimmäisenä herääjän silmät kuitenkin osuivat harvinaisen mielenkiintoiseen sanaan.

MUTTA.

Se oli sana, jolla oli melkoinen draaman kaari, mietti herääjä hetken. Sillä pystyi asettamaan ennakko-odotuksia, mutta mäjäyttämään kuulijaa naamaan todellisuuden lopullisella, yllättävällä muodolla. Jännittävää sanasta ei kuitenkaan tehnyt sana itse, vaan se, mihin se oltiin liitetty.

”MUTTA TÄLLE”.
Huh huh! Toinen sana muuttikin jo kaiken. Artikkeli, jonka osana se oli, olisi varmasti ollut todella mielenkiintoinen, jos sen olisi voinut lukea näin läheltä.

Paperi, jolle tämä sana ja sen jännittävä uusi sisarus oli painettu, oli vaaleanpunaisten silmien omistajan mielestä hyvin tyyriin näköistä. Jos silmien omistajan olisi pitänyt valehdella olevansa paperiekspertti, hän olisi väittänyt, että kyseessä oli bruturagalaisella perinteisellä tavalla käsintehtyä silkkipaperia, jota tehtiin enää lähinnä äveriäiden kokoelmiin. Se, mitä paperi oikein teki rutussa katsojan kasvoja vasten, oli kysymys, johon hänellä ei ollut yksiselitteistä vastausta.
Eikä ollut lattianrajan päätä hajottavalla metelilläkään.

Brrrz brrrz.
”Hngh!”

Jännittävien peräkkäisten sanojen miettiminen saisi ehkä nyt jäädä, mietti nuori kenraali. Metallinen kommunikaattorilaatikko kalisi kivilattiaa vasten kuulostaen äärimmäisen epätyytyväiseltä vastaamattomuutensa.
Ruskeakantinen kirja kopsahti Xenin naamalta lattialle, kun hän kurotti itsensä näemmä oikein hyvin nukkumapaikaksi kelvanneen nojatuolin reunan yli. Kirjan vierelle kolahti äänekkäästi toisena unikaverina ollut tyhjä lasipullo.

Naisen musta käsi otti lattian vastaan ja alkoi hapuilla kommunikaattoria otteeseensa. Hän murahti, hivautti kehonsa vaivalloisesti taas kokonaan tuolille, nosti puhelootan syliinsä kaksin käsin ja alkoi hakea aparaatin valintalevyllä oikeaa toimintoa. Suu aukeili hitaasti, kun Xen yritti pakottaa ääneensä virkeyttä.
Joku muu kuin neiti kenraali itse olisi voinut luulla, että keinotekoisesti luotujen äänihuulten bugitestausvaiheessa oltaisiin karsittu pois kaikki mahdollisuudet typeriin möläytyksiin.

”Mmmmmh, menkää pois”, Xen mutisi aukinaiselle linjalle. ”Ei täällä ketään ole.”

Ilmeisesti mahdollisuus typeriin möläytyksiin oli asia, jota lähes täydellisenä jäljitelmänä luonnollista elämää sai oppia arvostamaan.
Että kiitos vain tosi paljon tuostakin, äiti.

”Tai siis”, Xen jatkoi. ”Olette soittaneet Mustan Käden vastaajaan. Ikävä kyllä kukaan oikea tyyppi ei ole saatavilla, ja ne, jotka ovat, ovat hopeisia, saatanan hulluja ja toivottavasti kuolleita. Heippa.”

Linjan toisessa päässä puhujan ääni kuulosti pakottavan pois remakkaa naurua.

”Hyvää huomenta, kenraali!”, Cody huudahti ratkiriemukkaasti.
”Cody?” Xen ähki nousten vaivalloisesti parempaan istuma-asentoon. ”Mikä pirulauta sinulla on kestänyt siellä?”
Komentajan äänen taustalla ulvoi pauhaava meri-ilma. ”No, entä sinulla? Tässähän olen koittanut soitella jo jotain puolisen tuntia. Taisi olla eilen työläs ilta?”
”No tuota…”

Xen pudisti päätään hiljaa ja katsoi kiusallisesti itsekseen kohti sivupöytää, jolla lojui tyhjä pullollinen viskiä, jonka Nurukan oli varmaan hankkinut lähinnä itselleen. Ehkei miekkonen juuri laskenut näitä juttuja.
Vahkitar laski kommunikaattorin syliinsä ja yritti oikaista selkäänsä, jonka metallilevyt olivat painuneet ikävästi lukkoon. Joku päivä tässä hän ryhtyisi venyttelemään kunnolla, nukkumaan ergonomisemmin tai sitten vain ensi hätään hankkisi kunnon ruuvimeissselin.

Hei, se viimeinen kuulosti oikeastaan aika hyvältä idealta.

”Cody, sinä lähdit Metru Nuilta jotain kaksi viikkoa sitten”, Xen ärähti leikkisästi. ”Kuinka kauan voi kestää lentää puolen maailman yli?”
”Haluan, että mietit hetken tosi hartaasti juuri kysymääsi kysymystä. Mutta myönnettäköön, tulihan tuossa matkalla vähän muuttujia. Isketäänkö videopuhelu päälle?”
”Kokeillaan ihmeessä.”

Nainen naksautti niskalevyjään ja tuijotti unenpöpperöisin, huonosti kalibroiduin silmin omaa kuvajaistaan kirjaston peilistä. Pysy virkeänä, kaunokainen, hän mutisi itselleen, ja hivautti olkansa yli lerpattavan punaisen hupun niskansa puolelle.
Xen ponkaisi pystyyn tuoliltaan, asteli kankeasti hämärän kirjaston toisessa päässä olevan näyttöpäätekolmikon luo ja naksautti kommunikaattoripalikan kiinni pistokkeeseen sen kyljessä. Hän raahasi nojatuolinsa kameran eteen ja yritti hetken istua sillä hyväryhtisenä, virkeänä ja hyväntuulisena. Kaikkien kolmen edellämainitun epäonnistuttua Xen muisti, kenelle oli kuitenkin puhumassa ja rojahti tuoliinsa vain löysäksi ruhoksi.

Tänään ei ollut edustuspäivä. Sellainen harvinaisuus oli eksynyt kalenteriin eilen. Dumen viranomaisten julkiseen tiedotustilaisuuteen kaupungin muuttuneesta turvallisuustilanteesta oli pitänyt käyttää kaikki se asiallisuus, jolla Xen yleensä pärjäisi kuukauden päivät. Mitä ilmeisimmin pätkä lähetettäisiin tänä iltana kaupungin kaikilla julkisilla kanavilla yleisen tilanteen rauhoittamiseksi.
Jos Xen siis ei ollut ihan väärässä päivästä. Yleensä hän oli, mutta vain silleen tosi vähän.

Kirjaston nurkan kolmesta ruudusta keskimmäiselle piirtyi pikseli kerrallaan Codyn pärstävärkki kohisevana ja huonolaatuisena, mutta totutun särmänä ja ehdottomasti virkeänä. Taustalta paistoi kullan sävyissä aurinkoinen hiekkaranta, jolla pommikonevanhus Betty lepäsi… järjetön kasa aurinkopaneeleja katollaan?

”Ai että muuttujia tuli, oikein?” Xen virnuili väsyneesti.
”Tiedätkö kuinka vaikea on löytää oikeanlaista virransyöttöä tälle söpöliinille Metru Nuin eteläpuolella?” Cody hekotteli ankeasti. ”Jostain syystä puolelle universumille ei kelpaa nykyajan teknologia. Mieti, Klaaninkin laivasto pysyy ilmassa höyryllä! Penteleen höyryllä!”
”Onpa epäkäytännöllistä”, Xen pyöritteli silmiään itsetyytyväisesti. ”Varmaan melkein yhtä hidasta kuin tuo sinun taktiikkasi.”
”Heh heh! Neiti kenraali, jos haluan lisää piruilua, tiedän ainakin kolme muutakin tyyppiä joille voin soittaa.”

Nuoren naisen ääni oli ratkiriemukas. Xen peitti suutaan nauraessaan ja paneutui syvemmälle nojatuolinsa selkänojaan.

”Tosin pakkohan se on myöntää”, Cody jatkoi nolona, ”Että olisin voinut jättää ne pari testilentoa siellä Klaanin lähimerillä välistä. Pah, en kadu mitään.”

”Joku taisi jäädä pitämään vähän hauskaa?” Xen kihersi.

”En melkein olisi halunnut lähteä ollenkaan! Ja, kyllähän minä parhaani mukaan yritin auttaakin noiden väkeä sen verran kuin ehdin. Sitten näiden laivasto alkoi suunnitella jotain häiveoperaatiota torakoita vastaan, joten en halunnut pyöriä liikaa jaloissa. Vaikutti kuitenkin mahdollisesti onnistuessaan aika ratkaisevalta, meinaan. Aika ison pommin ne olivat ainakin väkertäneet, siitä täydet pisteet.”

”Toivotaan ainakin parasta”, Xen hymyili. ”Ja niin, mutta… jos tankkaus ei kerran siellä Klaanissa onnistunut, mikset tehnyt vaikka välilaskua Xialle?”
”Ei käy laatuun”, Cody tuhahti. ”Paskiaiset verottavat meikäläisen pärstävärkillä kolminkertaista!”
”Cody, Cody… käyttäisit kansalaisten verovaroja niin kuin kaikki muutkin vastuulliset nuoret!”
”Hei, hyvä idea!” Cody hihkaisi sormi pystyssä. ”Tai siis, olisi ollut varmaan joskus viikko tai kaksi sitten. Et ole tainnut hetkeen vilkuilla Käden tileille?”

Xenin hymy hyytyi sekunneissa, ja hän jäi tuijottamaan komentajan yksisilmäisiä kasvoja. ”Coooo-dyyy, minä en nyt ihan tajua tätä läppää…”
”Tuota, ei ole läppä.”

”Jekku edes?”

”Ei ole jekku.”

”Entä kasku?” Xen hihitteli hermostuneesti. ”Piru kun tuntui mummolta sanoa tuo. Onko tämä kasku?”

”Ei.”

”… mitä muita niitä edes on?”

Codyn oltua hetken vastaamatta Xen ymmärsi jutun jujun ja syöksähti tuoliltaan toisen näytön pariin. Mekaaniset sormet siirsivät tähtäinmäisen kursorin hätäisesti Novarattaan palvelimen kohdalle, naputtelivat salasanan sisään ja selasivat tilisiirrot läpi ennen kuin löysivät viimeiselle sivulle. Ja niiden parin mittavan tilinsiirron jälkeen rahavarastot huusivat toden totta ruudulta yhtä synkeää tyhjyyttä.
”Mmmmmmitä karzahnia?” Xen huusi. ”Tai siis, mitä? Miten, miten kukaan edes pääsisi näihin käsiksi? Kuka näihin on voinut…”

Kysymys ei ehtinyt koskaan muotoutua Xenille, kun vastaus jo tuli hänelle hyytävän yksiselitteisenä. Sana tanssi mekaanisilla huulilla pienen häviävän hetken.

”Isä.”

”Sama mies”, Cody sanoi pahoittelevana. ”Olisi kai pitänyt vaihtaa palvelimen salasana jo aikoja sitten. Minun mokani, luulisin.”
”Koko penteleen tili!” nainen huusi epäuskoisena, ”koko penteleen tili? ONKO SE MIES TOSISSAAN?”

Cody kohautti näytöllä raskaita olkapäitään. ”Tuntuu ottavan aika vakavasti sen, mitä onkaan sitten tekemässä. Raahaa kasaan kaiken kalustomme, mihin pääsi käsiksi ilman lupaasi, ja nyt vielä tyhjäsi koko tilinkin nokan alta… näyttää siltä, että herra Kenraali on tosiaan käymässä sotaan.”

Xen oli nostanut jalkansa kokonaan nojatuolilleen ja puristi niitä molemmin käsivarsin rintakehäänsä vasten. Vahkin unenpöpperöinen tunnetila, josta olisi voinut kasvaa hyvänkin päivän ainekset, oli ottanut myrtyneen yllätyslyönnin suoraan leukaan. Eikä se ollut vaikeasti luettavissa keinotekoisilta liskonkasvoilta.

”Anteeksi vielä, kun en kertonut aiemmin”, Cody huokaisi.
”Eipä tuo kai mitään”, kuului pahantuulinen mutina jalkojen takaa. ”Eikä se niin millään logiikalla sinun vikasi ole. Lakkaa ottamasta osumia sen persläven puolesta.”

Linjan yhteys särisi piinaavasti. Cody odotti hienostuneen hetken verran ennen kuin sanoi yhtään mitään. ”Niin, niin kai.”
Hän vilkaisi ohimennen Bettyn suuntaan olkansa yli. Kaarevat aurinkopaneelit kimaltelivat sokaisevasti auringonvalossa.

”Siinä tosiaan toinen syy sille, miksi kesti. Klaanin väki halusi vähän jututtaa isäukostasi. Mitä ilmeisimmin luottamus ei ole heidänkään päästään aivan liian kovaa.”
”Hyvä”, Xen tuhahti kylmästi.

Cody olisi selvästi halunnut jatkaa siitä, mutta antoikin asian olla. Xenin mielentila ei näyttänyt haluavan tällä hetkellä tulla lävistetyksi lisällä samanlaisella.

”Halusivat kovin myös, että luopuisimme tuosta jutusta kaulallasi…”
Kenraali tarttui refleksinomaisesti kiinni uudesta kaulakorustaan ja jäi tuijottelemaan sitä hyppysissään kuin olisi vasta muistanut koko asian. Pikkuruinen pala metallia tuntui Xenin sormien keinoihoa vasten oudolta vasta, kun hän vilkaisi siihen. Sinihohtoiset kiehkurat tanssivat aavemaisesti Nimdan sirun rikkinäisillä reunoilla.

”Älä helvetissä. Mitä sanoit?”

”No, tietenkin sanoin, ettemme voi siitä luopua… mutta ne ottivat sen tosiaan yllättävän hyvin. Päämoderaattori antoi minulle vielä ennen lähtöä listan naamoja ja nimiä, joihin heikäläiset eivät halua meidän ihan kritiikittä luottavan, mitä siruihin tulee. Näihin ja niiden kylkiäisenä tuleviin infopaketteihin perehtyminen on varmaan vähintä, mitä voimme tehdä.”
”Isä kuuluu niihin naamoihin, eikö kuulukin?” Xen kysyi hipelöiden sirua.
Cody nyökkäsi syvään. ”Myös hän. Haluatko katsoa nämä läpi nyt?”

Xen pudotti sinisenä hehkuvan outouden sormenpäistään taas roikkumaan kaulalleen, nosti päätään polviensa takaa ja huokaisi.
”Ei se voi kai ainakaan tätä aamua pahentaa.”

Vastaukseksi Cody alkoi painella näppäimiä rannetietokoneessaan. Oikeanpuolimmaisimman näytön otti pian haltuun lähetys, joka latoi pienellä viiveellä Codyn lähettämiä kuvia Xenin silmien eteen.

”Nämä ensimmäiset naamat kuuluvat noiden yliselakhin mukaan kategoriaan ’ole varuillasi’. Eivät kai ilmiselvästi vaarallisia, mutta näitä on parempi pitää silmällä, jos se joskus tulee ajankohtaiseksi.”
Yllätyksen antiteesinä ensimmäisenä ruudulle lävähti tuttu punainen, ilmeetön kypärä, jonka näkeminen vain alleviivasi naisen mielessä jäytävää ärtymystä.
”Ei heidän olisi tätä minulle tarvinnut näyttää”, Xen huokaisi.
”Jep, eipä kai.”

Sen verran Xen oli jo viettänyt tässä huoneessa aikaa, että tiesi tasan, millä kirjalla olisi juuri nyt halunnut tätä naamaa lyödä.

(Isiemme synnit – pohdintoja luomisesta. Turaga Tharius, Degoh Nui. 2800 sivua, kovakantinen. Kahdeksas painos.)

”Killjoy ei ole ainoa laatuaan. Osa näistä naamoista on muutenkin heidän omiaan, mutta ajat ovat ilmeisesti, mitä ovat. Ei ole luottamus kovimmillaan rapuväen sisällä.”

Killjoyn jälkeen ruudulle hyppeli lähinnä Xenille tuntemattomia kasvoja – Kultainen toa päässään tyylikäs lierihattu ja kaulassaan raidallinen kaulahuivi. Hopeinen, pitkänhuiskea mutta vähän aralta ja pelokkaalta näyttävä toa, jolla oli hyvin samanlainen kanohi kuin edellisellä. Jonkinlainen lumiukko, mitä pirua? Sen jälkeen Xenille näytettiin vielä tulen toa Kapura, johon hän ei ollut harmikseen ehtinyt sen kummemmin tutustua.

”Aika surullista, että ovat näistä niin avoimia”, Xen sanoi lähinnä itsekseen. ”Mutta… heeetkinen?”

”Ole varuillasi” -satsin viimeinen kuva ruudulla oli Xenille tutumpi. Aiemmat olivat olleet rajauksia klaanilaisten jäsenkorteista, mutta tämä näytti siltä, kuin se olisi vain leikattu halvasta mainoslehtisestä. Mahtipontiset viikset kurottivat hymyileviltä aristokraattikasvoilta, joiden yllä sojotti suuri musta silinteri kuin rakettina tähtiä kohti. Tyylikäs monokkeli kiilteli paronin oikean silmän päältä.

”Hei, tunnen minä tämänkin!” vahkinainen sanoi hieman vähemmän pahantuulisesti.

Codyn keltainen silmä muuttui sarkastiseksi puolikuuksi. ”Ai, ihanko oikeasti?”

”Joo joo, mutta sain tohtorilta tuossa yksi päivä ihan kirjeenkin. Halusi sopia tapaamisen kanssani!”

Codyn kasvoille nousi varautuneisuus.
”… tuota, miksi?”

”No, äijä aikoo kohta tapella isän kanssa. Paroni tahtoisi kuulemma tappelun ’viimeiseen näytökseen’ sellaisen huikean käänteen, että minä, itse Nui-Kralhin tytär, ilmestyisin saattamaan rosvon, ryövärin ja roikaleen oikeuden eteen. Se olisi kuulemma, mitäs se äijä sanoikaan… odottamatonta ja draamallisesti tyydyttävää?”

Cody listasi reaktionsa: ”Ai, jaa, aha, okei.”

”Joo!” Xen nyökkäsi. ”Sitten me vetäisimme isän kanssa ionimiekat esiin ja kamppailisimme laava-altaan yllä. Paronilla on kuulemma laavakin hankittuna, vaikka miekat joudun ikävä kyllä tuomaan itse. Mutta tiedäthän, se olisi oikein isä vastaan lapsi. Niin kuin siinä steltiläisessä oopperassa. ’Suurten henkien Aamunkoitto’. Piru vie mikä teos. Klassinen, universaali sanoma ja kaikkea. Aivan huikeaa.”

”Öh, joo.”, komentaja vastasi. ”Ei soita kyllä mitään kelloja.”
Xen naurahti.
”Ai jaa? Huvittaisi silti kyllä rehellisesti vähän suostua paronin tarjoukseen. Jos edes vain nähdäkseni sen yhden punaisen kusiaisen reaktion silloin, kun se tapahtuisi. Yllä-tyyys!!!”

Cody nyökkäsi keskinäytöllä typertyneesti.
”Joo, ööööh, kannattaa varmaan harkita pitkään ja hartaasti, miten menettelet. Näytänkö lisää?”
Xen vastasi vain nyökkäyksellä, ja Cody näpytteli rannepaneeliaan.

”Nämä loput taas sitten kuuluvat kategoriaan ’ammu kohdatessa’. Olen pahoillani, mutta näiden määrä ei taida juuri parantaa teikäläisen päivää.”
”Menkööt”, Xen heilautti kättään.

Kuvakollaasi ei alkanut yllättäen. Varjotun draakinkasvot, jotka olivat vasta viikkoja sitten ottaneet nuoreen kenraaliin yhteyttä Odinalta, tuijottivat tuimasta maalauksesta katseessaan punaisena hehkuva karisma. Tunnetun maailman suurimman rikollisjärjestön kummisedän jälkeen seurasi turboahdettu listaus Pimeyden metsästäjiä, sekä julkisesti tunnettuja että vähemmän tunnettuja.

Sen jälkeen kuvasto vaikutti olevan käsin piirrettyä, mutta häkellyttävän hyvää sellaista. Ruudulta tuijotti koko joukko hyönteiskasvoja, joista vanhimmat ja tuimimmat saivat Xenin olon epämukavaksi. Sanat nazorak ja torakka piipahtivat hänen mielessään Matoron kanssa käydyistä keskusteluista.
Sitten näytöllä välähtikin nopeasti kaksi skakdia: sininen, joka olisi voinut murhata asioita leuallaan, ja keltainen, joka oli ihan sympaattisen oloinen, mutta kohtuullisen kuntokuurin tarpeessa.
Heitä seurasi kolmas skakdi – hopeinen yksilö, jolla oli tyylikäs musta takki ja harvinaisen ylimielinen virne.

Aika harmittoman oloinen Ta-matoran, jolla oli sininen Pakari. Sarvipäistä vihreää Mirua kantava toa.

”Näillä… taitaakin olla aika paljon vihollisia”, Xen sanoi epävarmemmin. ”Varauduin ehkä vähän vähempään.”
Seuraavaksi ilmestyi kuva hymyilevästä tummansininaamioisesta toa-naisesta, jonka lumoavien, sydämen muotoisten kasvojen takaa työntyi tummia harjaksia kuin teräviä hiuksia. Tämä kuva ei ollut enää luonnosmainen, vaan epäimartelevan kirkkaasti valaistu pidätyskuva. Päivämäärä oli parin kuukauden takaa.

”Voi, sääli”, Xen huokaisi. ”Tyttöhän näyttää tosi nätiltä.”
”Ulkonäkö voi pettää. Sitten tässä olisi vielä viimeinen, jota kannattaa kuulemma ampua erityisen kovaa.”
Kaikki edelliset oli korvannut luonnosteltu kuva purppuraisesta, hyytävästi hymyilevästä naamiosta, jonka punaiset silmät tuijottivat maanisesti Xenin läpi. Tämä piirustus näytti siltä kuin se olisi voinut hypätä näytöstä, tarttua kenraalin kaulalla roikkuvaan riipukseen ja kuristaa hänet sillä. Hiljalleen Xen havaitsi sormiensa lipuvan kaulukselleen.

”Eiköhän… näillä pärjätä”, Xen sanoi poissaolevasti. ”Tallennan nämä palvelimelle ja tuijottelen niitä kunnolla joku toinen päivä.”
”Ehkä parempi niin. Miltä tämä koko juttu tuntuu sinusta suunnilleen nyt?”

Xen jäi hiljaiseksi toviksi miettimään ja laski katsettaan alemmas. Ketjussa hänen kaulallaan roikkuva Nimdan siru tuntui pienen hetken verran raskaammalta. Hän luuli jotenkin hahmottaneensa, minkälaisen vastuun jään toa oli hänelle ojentanut, mutta ei ollut uskonut kuinka paljon raskaammaksi se voisikin vielä kehkeytyä.
”Eeeehkä minä pärjään. Tässä työssä on vain… aika paljon enemmän kuin varauduin näin ensi alkuun.”
”Hei, hyvin se menee!” Cody hymyili. ”Lehdistötilaisuutesikin meni oikein nappiin!”
”No, kiva kuulla”, Xen hymähti.

Mutta ei pysynyt siinä lausunnossa kovin pitkään.

”… hetkinen, mitä?”

”Tiedäthän, se eilinen? Missä kerroit kaupungin puolustuksen tilanteesta Ko-Metrun tapahtumien jälkeen. Minusta sinä hoidit sen oikein hyvin!”

Niin, se tilaisuus. Se nimenomainen lehdistötilaisuus, johon hänen oli pitänyt pakottaa itsensä edustamaan kaupungin turvajoukkoja, ja jossa hän oli joutunut pariin kertaan miettimään, oliko auktoriteettiasemassa olevan puolustusvoimien johtajan suvaittavaa sanoa esimerkiksi, että ’vedämme kaikkia kaupungin vihollisia tosi kovaa nekkuun’.

Xen olisi halunnut olla kiitollinen saamastaan kunnianosoituksesta, mutta kun.
”Mutta kun se oli tarkoitus lähettää vasta tänään illalla, Cody.”

”Ai jaa? No, siinä tapauksessa se taisi vuotaa median näpeistä pahemman kerran. Minä katsoin sen tässä akkuja lataillessa jo VIKTubesta.”

”… niin mistä.”

”Joo, siellä pojat ovat alkaneet editoida puhettasi nopeammin kuin Dumen mediatiimin vätykset ikinä ehtisivät. Katso nyt vaikka tätäkin!”

Cody näppäili rannepaneeliaan innokkaasti, ja sivunäytölle aukesi kuvaa Xenistä itsestään seisomassa tutun puhepodiumin takana. Jostain kumman syystä hän kuitenkin nyki jokaisen sanan välillä kummallisesti, ja sanoi asioita joita ei ainakaan muistanut sanoneensa.
”Jos jokin on varmaa, niin se”, videolla puhuva Xen lausui, pätkäisi oudosti ja sitten jatkoi. ”Et-Tä. Ne-Näs-sä-Ni! On. Var-jot-Tu.”

”…”, oli Xen mieltä.

”Nämä ovat aivan parhaita! Katso kuinka paljon näitä on jo nyt!”

Cody painoi ruudunjakonappia. Tunnetun maailman ilmeisesti suosituimman videonjakopalvelun VIKTuben (lähes sata käyttäjää) hakuruutu tarjosi ilmiselvän laadukasta sisältöä nimikkeillä ”Mitä Kenraali Xen oikeasti ajattelee”, ”Kenraali Xen laulaa Metru Nuin kansallislaulun” ja ”GENERAL XEN state of black hand speech DANCE REMIX”.

”… voi luoja.”

”Piru vie, anteeksi”, Cody pahoitteli. ”Voin vakuuttaa, että yritin vain piristää. ”

”Cody, minustakin tämä on vain ja ainoastaan ihan hillitöntä. Mutta nyt minua alkoi vain rehellisesti hirvittää se oikea lähetys.”

Xen nousi nojatuoliltaan ja haparoi haarniskansa taskuja kävellessään näytöltä poispäin. Avainnipun löydyttyä onnekkaasti reisipanssarin lovesta Xen kääntyi vielä ruutuja kohti.

”Voisin tästä lähteä liikkeelle. Kiitos kun soitit.”

”Mukavaa, että vastasit! Mihin ajattelit mennä?”

”Mikä paikka nyt vain sattuukin olemaan auki. Jos aloittelen tässä ihan kohta, ehkä olen jo absoluuttisen perkeleen kännissä ennen kuin se koko lähetys edes alkaa…”

Cody naurahti lempeästi. ”Jos sinusta tuntuu siltä. Ota rennosti, hyvin se oikeasti meni! Olin ihan oikeasti lähinnä että vau, tuollaiseenko se meidän pikku-Xen taipuu?”
Xen hymähti kulmat kurtussa, kumartui ruutujen vierelle ja laski sormensa jo valmiiksi sammutusnapille.

”Näkyillään, eikö? Kunhan minä pääsen täältä liikkeelle.”

”Näkyillään. Hyvää matkaa sinulle”, Xen hymyili kameralle ja sammutti lähetyksen.
Vahkikenraali veti punaisen huppunsa päänsä yli, käveli värikkäiden kirjahyllyjen ohi ja astui Käden tukikohdan käytävän kolkon kiviseen kaikuun.
Avainkortti vilahti ja kutsui huoltohissin luokseen. Xen astui ovista, sormeili holonäytön kosketuspinnalta ylimmän kerroksen ja painoi hissin liikkeelle.

Vahki nojaili tylsistyneenä ikuisesti ylöspäin kurnuttavan hissin seinään ja pyöritteli avainnippua toisessa kädessään. Jo pelkkä pintakerroksien ilma ja taivas voisivat ehkä selventää hänen ajatuksiaan. Pureskeltavaa oli ollut liikaa liian pienelle aikaikkunalle.

Käden tukikohta oli hiljentynyt Ko-Metrun jälkiselvittelyjen myötä taas hyvin samanlaiseksi kuin niinä vuosina, jotka nuori kenraali oli viettänyt vangittuna sen uumeniin. Vanha kenraali Nurukan vietti päivät pitkät syvällä laitoksen arkistoissa tutkien jotain professori Mavrahin kanssa. Muita kaupungin toia ei enää maan alla juuri näkynytkään, kun vahkien paikan täyttäminen katujen turvaamisessa oli vienyt loputkin näiden ajasta.
Xenille jäi vain sirkus, joka tuntui pyörivän oikein hyvin ilman hänen toimintaansa, mutta jonka tirehtööriksi hänet oli joku klovneista jostain syystä halunnut nimetä. Todellisuus ei ollut puoliksikaan niin hulvaton kuin metafora, jonka se oli inspiroinut.

Hissiovien takana odotti vain synkeää joutomaata, jonka päälle ei oltu rakennettu mitään. Taivas oli harmaa vain vilauksella keltaisesta jossain takanaan.
Xen käveli kulkupelinsä luokse, sujautti avaimet rutisten paikoillensa ja hyppäsi penkille. Viimeisin ilta, jolloin hän oli pyöräänsä ehtinyt käyttää, oli ollut huomattavasti mukavampi. Vaikka istuimella olikin nyt enemmän tilaa.

Tila oli lopulta aika yliarvostettua, mietti Xen pyöränsä selästä. Tilaa oli kaikkialla. Synkeän harmaa joutomaa todisti sen tarjoamalla horisontin, jolle mahtuisi vaikka tuhat elämäänsä vähän lisää yksinäisyyttä kaipaavaa.
Silloin, kun sai pienen maistiaisen elämästä muualla kuin jumissa ankean sotilastukikohdan sisällä, alkoi ’tilava’ heti tuntua, no. Autiolta.

Xen katsoi olkansa yli tyhjää tilaa istuimella takanaan ja huokaisi. Se oli outo huokaus – haikea ja surumielinen, mutta jotenkin sai hänet silti paremmalle tuulelle.


Tuuli viuhui ja moottori huusi kuin jokin, jota syötiin hyvin väkivaltaisesti. Harmaa ja autio alkoivat vaihtua mustaan ja kolkkoon.
Kenen tahansa muun paitsi keskivertoskakdin mielestä liian piikikkään moottoripyörän moottori hiljeni vähitellen, kun Xen hidasti vauhtiaan. Joutomaa jäi taakse, ja Onu-Metrun pintakerrosten laita-alueen talot lähestyivät. Tummat, kulmikkaat asuinkorttelit työntyivät esille horisontista lähellä rantaviivaa ja kasvoivat tiiviimmiksi pidemmälle ajaessa. Täällä, kuten lähes kaikkialla Onu-Metrun pinnalla, olivat talot suurimmaksi osaksi melko matalia. Pilvinen, tummanharmaa taivas korosti metrun synkeää viehätystä, joka näytti kaukaa katsottuna vain piikikkäiltä kallioilta.

Tasainen joutomaa vaihtui vanhemman kaupungin mukulakiveksi, jota vahki-nainen ei halunnut myllertää ympäri zakazlaisen piikikkäillä renkaillaan. Xen parkkeerasi pyörän kallion taakse, naksautti renkaat avaimenheilautuksella lukkoon ja asteli vanhankaupungin hiljaisille kaduille.

Ei Onu-Metrua muutenkaan äänekkäimpänä kaupunginosana tunnettu – varsinkaan sen vanhoja maanpäällisiä kerroksia – mutta alkuillassa ahtailla kaduilla oli todella outoa äänettömyyttä. Vanhemman metrulaisen arkkitehtuurin kehystämällä pintaosiolla oli vain kaksi tai kolme pikaputkikaistaa, ja nyt ne oli kaikki suljettu. Siksi olisi luullut, että kävelykadut tai tavalliset rapukaistat olisivat kutsuneet enemmän liikettä, mutta sellaisestakaan ei ollut merkkiäkään. Aina välillä pari maan kansalaista ohitti vahkin risteyskohdassa ainoastaan kadotakseen nopeasti kulman taakse.

Vanhan Onun torilla viimeiset kauppiaat sulkivat myyntipisteitään, vilkaisivat Xenin suuntaan ja jatkoivat pakkaamistaan. Valoja paloi rakennusten ikkunoissa, mutta tiiviin kivisten seinien läpi ei paennut äänikään.

Kivi oli tehnyt kaupunginosan ahtaiden katujen akustiikasta muutenkin aina kolkon, mutta nyt se kyllä korostui entisestään. Xen toivoi löytävänsä mahdollisimman pian jonkun yökerhon jumputuksen hautaamaan hiljaisuutta alleen.
Ei kaduilla aivan äänetöntä ollut. Kaupungissa ei koskaan ollut. Koneistetut äänet jatkoivat aikataulutettua työskentelyään. Pikaputkien sisäänkäynneistä kuului suljetusta putkesta varoittava kumea tuuttaus. Ovet aukeilivat itsestään liikettä havaittuaan ja sulkeutuivat huokaillen. Kuljetukset metrun syvempiin kerroksiin liikkuivat jyristen maaperässä täydellisesti rytmitettyinä ja aikataulutettuina.

Eräänlaisena koneena itsekin Xen ei olisi heti uskonut, että pystyisi pitämään itsekseen toimivaa kaupunkia jollain tapaa epämiellyttävänä. Jokin siitä kuitenkin puuttui. Kun kaupungin järjestelmistä puuttui asukkaiden äänet, oli se yhtäkkiä lähinnä suuri tehdas.
Kaipa jossain sanan merkityksessä se olikin aina vain sellainen. Mutta yleensä sen toimille oli edes tarkoitus.

Ei, ei se niin ole, Xen mietti. Tarkoituksettomuus on elävän kuuloista. Elämän ääntä on se, kun joku tuhannen tuiterissa oleva arkistoduunari epäonnistuu automaattiovien läpi kävelemisessä. Elämän ääntä on se, kun joku hankifilosofi höpöttää ke-baba-paikan vieressä matoran-sisällissodan vaikutuksesta nykypäivän metrulaiseen yhteiskuntaan. Elämä on paljon kaikkea pientä ja turhaa, tämä ei ole sitä!

”Onu-Metru, mikä piru sinua vaivaa!” Xen manasi, ”miksi sinä et ole absoluuttisen perkeleen kännissä?”

”… ööö, neiti?”

Xenin monologin katkaisi – hänen onnekseen, hän ajatteli – äänekkäästi rupatteleva matoralaisjoukko, joka asteli sivukujalla vastaan. Mitä, eläviä olentoja? Mitä tämä nyt oli, safari Suurissa arkistoissa?

”Hei! Neiti!” huikkasi möreällä äänellä yksi matoralaisista, suletu-kasvoinen pieni mies.
”Teeeeerve”, Xen vastasi astellen lähemmäs.

Matoralaisia oli kuutisen kappaletta, kaikki melko rotevia mieshenkilöitä samantyyppisissä panssareissa. Kaikkien maan kansalaisten rintapielissä oli kultainen pinssi, joka paljastui lähemmällä tarkastelulla Haun muotoiseksi.
Kas kummaa, Xen mietti itsekseen. Hän olikin lukenut pari päivää sitten mielenkiintoista opusta kultaisen Haun kulttuurillisesta merkityksestä. Jotain siitä, kuinka kaikki Suuren hengen uskoon kuuluvat ympäri sakaroita olivat jotenkin onnistuneet yhteisesti sopimaan, että se oli Mata Nuin symboli. Ja niin kovin monilla tuntui vain vahingossa olevan omassa legendassaan kultainen, Hau-kasvoinen sankari.

Outoahan aiheessa oli lähinnä se, että tutkijoista kenelläkään ei löytynyt juuri hyvää selitystä sille, miten jokainen naamioita kantava kansa oli sattumalta löytänyt syyn käyttää kultaista Hauta hyvin samanlaisena symbolina. Tietysti se oli naamion voima – suojeleminen – mutta mitä kultaisuudella oli tekemistä asian kanssa?

Xen ei uskonut, että matoralaisjoukko, joista jokainen näytti lähinnä siltä, että joka päivä oli salipäivä, olisi ollut valmis käymään hänen kanssaan vakavaa analyysiä heraldiikasta. Eikä hän sitä olisi halunnutkaan, vaan lähinnä päänsä täyteen ennen kuin se kirotun lähetys alkaisi.

”Osaavatkos pojat sanoa, onko täällä pinnalla mitään paikkaa auki?” Xen kysyi kädet puuskassa. ”Tässä kävelin jo Vanhan Turagan ja Ranaman ohi, ja aika surullisilta näyttivät molemmat.”

Pikkumiehet katsoivat toisiaan hetken supattaen, kunnes yksi heistä puhui kovempaa.
”Tuolla putkihubin toisella puolella saattaa olla joku mesta auki”, matoralainen sanoi, ”mutta neiti, lieneekö teitin viisasta liikkua täällä ulkona aivan yksin? Kun ajat on tälleen ja niin.”

”Niin”, toinen jatkoi. ”On ollut viime aikoina aika kauhiainen ilmapiire.”

”Ai oikein kauhiainen”, Xen kysyi piilottaen huvittuneen hymynsä mietiskelevän käden taakse.

”Niin”, matoran jatkoi. ”Kun se, niin. Kun se vortixx teki siellä Ko-Metrussa siten kun teki. Ei siis oikeasti millään pahalla.”

Xenin ilme pysyi hymyilevänä, mutta otti itseensä aikamoisen ripauksen hämmentynyttä.
”Ei millään pahalla…?”

”Kun teitti on vortixx ja silleen. On teitä silleen niinku hyviäkin.”

”Aivan, niin, joo”, Xen naurahti heleästi.
Eivätkö nämä oikeasti tiedä?

”Kuitenkin niin”, ensimmäisenä puhunut suletukasvo jatkoi vielä möreästi, ”nyt kun vahkit on mennyttä kalua, ollaan me parin kaverin kanssa ajateltu, että kaduilla ei ole turvallista. Meinaan, ei toan silmä ihan kaikkialle ehdi vaikka meillä onkin koko joukko hienoja toia!”

”Siksi, kaupungin toia kunnioittaaksemme, olemme perustaneet kaartin, jonka tehtävä on vahtia onumetrulaisten turvallisuutta”, yksi matoralainen julisti. ”Ja näyttää, että pienet pystyvät suuriin tekoihin!”

Xen katseli pientä joukkoa ilahtuneesti hymyillen.
”Hienosti ajateltu teiltä. Uskon, että toa Lhikan arvostaisi ajatustanne”, hän nyökkäsi kohti kultaista pinssiä joukon etummaisen rintakehällä. ”Eikö tuo olekin hänen takiaan?”

”Joo, Lhikanista tämä tulikin”, kaartilaisten johtaja ylpeili vilkaisten kultaista hehkua panssaristaan. ”Todellinen metrulainen sankari.”
”Kyllä!” toinen julisti. ”Lhikan osaisi heittää metsästäjät täältä ulos toiseenkin kertaan!”

”Ehdottomasti”, Xen sanoi. ”Siinä jos jossain on todellinen elävä legenda.”
Toinen matoralainen keskeytti Xenin:
”Joo, ja saman tien pois kaikki muutkin kierolaiset jotka yrittää kaataa meitin hienoa kaupunkia. Metru Nui ei kaipaa enää yhtään tuollaista, mitä Ko-Metrussa…”

”Tuota, niin”, Xen nyökkäili.

”Niinpä! Mutta hei, aikamoista myrkkyä se on siellä etelässä se kulttuuri”, toinen matoran innostui. ”Vois olla parempi vaan jättää päästämättä tollaisia enää tänne. Tuomasta tuollaisia sekopäitä pommipaatteineen, tunkemasta sitä niiden hölmöä kieltä kaikkialle… tai siis, ei millään pahalla.”

Vahki-nainen yritti yhä hymyillä vilpittömästi, mutta pystyäkseen siihen hänen olisi täytynyt osata unohtaa juuri kuulemansa.

”… ei se mitään.”
”Sä oot ihan hyvä vortixx”, mies nyökkäsi. ”Tiedät maan tavan.”

Ei hänellä ollut oikeaa syytä loukkaantua matoralaisten sanoista, mutta jokin tässä ei nyt oikein tuntunut Xenin mielestä hyvältä, eikä hän osannut sanoa, mitä sille tekisi.

”Neiti, me ollaan nimeltämme Soldiers of Lhikan, ja jos sä haluat tietää lisää, niin voidaan antaa sulle esite.”

”Tuota, kiitos, pidän teidät mielessä”, Xen mumisi alkaen kävellä matoralaisten ohi. ”Kiitos teille. Enköhän löydä jonkun paikan.”
”Aha, no sitten”, matoran hymyili. ”Turvallista matkaa, neiti.”
”Kiitos. Enköhän… enköhän minä pärjää.”

Matoralaisjoukko jäi hiljaisina Xenin taakse, kun hän jatkoi matkaa. Ja jälleen kadut olivat vain tyhjiä. Mutta hiljaisia ne eivät olleet.
Kuljetus metrun syvemmistä kerroksista nousi aikataulussa viereiselle pysäkille. Kun sen metalliovet sihisivät auki, oli vaunu tyhjä.

Kymmenisen sekuntia se odotti sisällensä kyytiläisiä, joita ei koskaan tullut, ennen kuin syöksyi onttona takaisin kaupungin syvyyksiin.
Ja Xen havaitsi hipelöivänsä sirua kaulallaan.


Viimeinen valonpilke maailmaan vailla alkoholia oli ollut siellä, missä matoralaisten joukko oli väittänytkin, putkihubin takana. Punaoranssi hehku xialaisen kulmikkaista ikkunoista toivotti Xenin tervetulleeksi tyhjyyttään kumisevaan saliin.
Paikka oli sisustettu vanhaa draakkivaltaa mukailevaan tyyliin hehkeällä tavalla, joka piti likaiset duunarit poissa jo yleisellä olemuksellaan. Lattia oli kauniin keltaruskeaa aerinpähkinäpuuta, pöytien lasinalusetkin näyttivät valkoiselta taidemarmorilta ja ainoana töissä olevan vortixx-tarjoilijan kaulassa oleva rusetti oli hienoa sinistä silkkiä. Xen työnsi päivän yleisteemana olleen pahan mielen pakolla pois ja istahti tiskin ääreen tuolille, jonka jouset nirskahtivat miellyttävästi.

”Terve”, Xen hymyili tarjoilijalle. ”Hiljainen ilta?”
Äänekäs ei ollut vastauskaan. Lähes täysin valkoihoinen, punasilmäinen liskomies nyökkäsi asiallisesti työntäen pyöreitä juomalaseja virtaavan veden huuhdottaviksi.

”Minulle voisi heittää alkuun vaikka… no, mikä on kovinta kamaa mitä teillä on?”
”Virallisesti danmarialainen siniliekki”, vortixx lausui, ”mutta oikealle kysyjälle voin miettiä, sattuisiko varastossa olemaan tynnyrillinen satavuotiasta fexialaista marjaviskiä.”
”No mitä jos minä vaikka olisin oikea kysyjä?” Xen virnuili hetkeäkään harkitsematta, ja lätkäisi pöytään reunoiltaan vihreänä kiiltelevän kortin, jonka pinnassa koreili mattamusta käsi.

Totta kai hänellä oli Musta Käsi -luottokortti. Totta kai sellaisia oli olemassa. Miksi hänellä ei olisi ollut Musta Käsi -luottokorttia? Olisi ollut vastuutonta poistua maan alta ilman sitä, ja…

Heeeeetkinen, ei… eiiiiiiii….

Vortixx nyökkäsi hyväksyvästi, tarttui sirukorttiin sirolla otteella, katsoi vielä Xeniä varmistusta odottaen ja lopulta harppoi päätteelle tiskin takana. Ennen kuin Xen ehti miettiä pidempään, kuinka moraalista oli ylipäätään hypoteettisesti käyttää kaupungin varoja omaan huvitteluunsa, harppoi vortixx takaisin.

”Tyhjää täynnä.”
Xen hymyili epätoivoisesti. ”Niin no noissahan on aika usein yhteysvirheitä ja…?”

Xen tuijotti pettyneenä, kun lisko sujautti kortin takaisin hänen sormiensa väliin.

”Kelpaako kylmä vesi?” vortixx sanoi kuulostaen vilpittömältä. ”Väitän että et löydä kylmempää tähän aikaan.”

Xen tuijotti valkoista liskoa typertyneesti silmiin kortti kädessä. Epätoivoinen vaaleanpunainen hehku ei kadonnut hänen silmistään, kun hän sulloi kortin panssariensa väliin ja vähitellen laski katseensa xialaisen koristeelliseen rintamukseen.

”Oren!” Xen huudahti tuttavallisesti.
Lisko seurasi Xenin katsetta nimilapullensa, huomasi lapun olevan kolme milliä vinossa ja korjasi kulman vapaalla kädellään.
”Se on nimeni”, lisko nyökkäsi Xenille.

Kun muuta reaktiota ei seurannut, Xen kumartui tiskin ylle kyynärpäät edellä. Eleen viimeisteli oikein hidas silmänräpäys.
”Oren, sinä tyylikäs pirulainen… onko kukaan koskaan kertonut sinulle, mikä komistus olet?”

Vortixx nyökkäsi.
”Aviomieheni. Useasti päivässä.”

Xen näki tarjoilijan hinkkaaman lasin heijastuksesta virneensä, joka oli liian typerä, että siitä olisi voinut peruuttaa.

”Ai että kun söpöä”, Xen hymyili yhä leveämmin kädet täristen. ”Mutta Oooooreeeeen… tilanne, josta nyt näemmä löydän itseni, on joka tapauksessa vähän kiusallinen. Palkanmaksussa on ollut vähän ongelmia, eikä tilanne nyt ainakaan tämän illan aikana korjaannu. Voitko auttaa toista liskoa hädässä, eh? Eh? EH?

”Vaikka olisinkin vahki tai sinä vortixx”, Oren sanoi asiallisesti ja sai Xenin tahtomaan läimäistä itseään, ”joka päivä Ko-Metrun jutun jälkeen täällä käy vähemmän asiakkaita, minulla on kahden tunnin työmatka, olen joutunut palkkaamaan aika ahneita ja rumia korstoja juomakuljetuksieni turvaksi, ja mieheni on neljättä kuuta työttömänä.”

Niiden sanojen jälkeen Xen olisi lähinnä halunnut kääntää päänsä ympäri, laskeutua nelijalkamoodiin ja sännätä ulos baarista kirkuen huonoja robottiääniä.

HÄIRIÖ, HÄIRIÖ, hän huutaisi. VAARALLINEN KUOLETTAVA YHTEYSVIRHE VAHKI-YHTEISMIELEEN. OI KUN OLISI JONKINLAINEN NEUROLOGISIA VAIKUTUKSIA SISÄLTÄVÄ NESTEMÄINEN AINE, JOKA SATTUMALTA STABILOI VILLIINTYNEEN VAHKIN?

”Oren”, hän pakotti ääneensä asiallisuutta, ”olen pahoillani, tuo on kaikki aika harmillista, mutta-”
Siinä alkoholittomassa epätoivossa Xeniä iskettiin silloin, kun hän oli heikoimmillaan. Holoruutu huoneen toisella seinällä välähti sinisenä ja käynnistyi automaattisesti. Coliseumin siluetti hehkui ruudulla juhlavan musiikin soidessa.

VALMISTAUTUKAA ERIKOISLÄHETYKSEEN, kirjaimet näytöllä julistivat. Ja tarjoilija nosti kulmiaan, kun hän huomasi vahkin ilmeen, joka viesti hidasta kuolemaa.

”Eeeei”, Xen mutisi, ”Ei kai nyt vielä.”

”Hyvät kansalaiset”, näyttö puhui, ”hyvä työväki, hyvä kaupunki.”

”Eeeeeei. Ei. Ei nyt ollenkaan vieeeelä….”

”Olen Mustan Käden Kenraali Xen ja kaupunkimme johtajan turaga Dumen pyynnöstä olen tullut puhumaan teille muuttuneesta turvallisuustilanteesta.”

”Hei!” Xen ärähti katse tiukasti näytöllä, ”Seis! Mitä helvettiä seis! MILLÄ OIKEUDELLA JUURI SINÄ? SINÄ OLET VAIN JOKU PIMU!”

”Kuten kaikki tiedämme, Ko-Metrun tragedia”-

”ET VILKAISEKAAN SIIHEN PAPERIIN, VAAN KAMERAAN! KARZAHNIN MUIKKELI, IHAN PERUSJUTTUJA! KAAAATSE KAMERAAAAAN!”

”-kohtasi koko kaupunkia noin-”

Xenin sormet puristivat jälkiä vortixxin tiskiin. Oren käänsi punaista, epäuskoista katsettaan Xenistä tiskin edessä Xeniin ruudulla ja joutui tarkistamaan näkemänsä vielä pariin kertaan.

”Tilanne on äärimmäisen vakava ja kaupungin turvallisuustilanne heikentynyt. Mutta pyydän kaikkia pysymään rauhallisena, sillä Musta Käsi on jälleen toimintakuntoinen. On sanomattakin selvää, että-”

”ETTÄ NENÄSSÄSI ON VARJOTTU!” Xen huusi osoittaen ruudulle. ”KIINNI JÄIT! KIINNI JÄIT SENKIN TYPERÄ HUPAKKO! KIINNI JÄIT!”

”Hei”, Oren sanoi rauhallisesti. ”Hei, sinä.”

”…niin?” Xen vaikersi raskaasti.

Oren nosti kulmaansa, laski kuivausrätin käsistään kultaisen hanan päälle ja osoitti näyttöä.
”Haluatko että suljen tuon?”

”En”, Xen sanoi hymyillen. Eikä onnistunut täysin piilottamaan sitä, että tärisi kauttaaltaan.

”Nautitko sinä tästä varmasti?”

Xen hohotti kuivan, lähes äänettömän naurun.
”En”, hän pudisti päätään.

”Okei. Haluatko sinä jotain juotavaa?

Xen nauliutui paikoilleen sekunneiksi, mutta yhtäkkiä nyökkäsi kolmesti. Oren katsoi vielä kerran ruutua, sitten Xeniä ja lopuksi takahuoneensa kuparinväristä ovea.
”Kai tämä nyt tarkoittaa”, vortixx kysyi sormi pystyssä, ”että voin oikeasti kirjoittaa laskun illastasi Turaga Dumelle?”

Xenistä päässyt kikatus ei kuulostanut Orenin mielestä kovin terveeltä, mutta silti hän napsautti korkin auki tiskin takana.
”Talo tarjoaa joka kymmenennen”, vortixx sanoi ja työnsi kirkkaan sinistä nestettä sisältävän lasipullon naisen eteen. Kun näytöllä julistava Mustan Käden tuore kenraali vain jatkoi ja jatkoi, napsahtivat Xenin sormet pulloon kuin voimapihdit.
”Älä mielellään riko sitä”, Oren huikkasi kävellessään takahuonetta kohti, ”panimon väki antaa alennusta jos tuon pullot ehjinä takaisin.”

Seuraava Xenin kidasta paennut ääni ei herättänyt luottamusta pyynnön ymmärrystasoon.


Ikkunoista näkyvä katu alkoi pimentyä. Juottolan hiljaisuudessa kuului enää vain lasien hinkkaamisen ääni ja innokas kikatus. Kynttilänvalo heijastui parinkymmenen tiskillä lepäävän pullon muodoista.
”Hahahahaha… siis, Oren, näitkö sinä, kuinka epävarma se oli itsestään?” Xen hekotteli nojaten tiskiin, ”näitkö, miten se otti sellaisen äijäasennon ihan vain näyttääkseen, kuka on uusi pomo talossa???”

Valkoinen vortixx kohensi rusettiaan ja asetteli kassalippaan rattaita huolellisesti oikeisiin lokeroihin.
”En voi väittää huomanneeni.”

Xen naurahti ja jakoi pitkän, intohimoisen suudelman pullonsuun kanssa.
”No entä sen, miten se haparoi paperien kanssa? Tarvitsevatko suuret sotilasjohtajat edes paperia, eivätkö ne vedä inspiroivia puheita niin kuin siinä hetkessä sille joukolle? Ja sitten kaikki inspiroituvat ja helvetti, ne toiset tyypit saavat turpaan!!!”

”Voipi olla”, Oren nyökkäsi sulkien kassalippaan..

”Hahaha!” Xen hakkasi kättään vasten tiskiä, ”Kun tuollainen pimu heiluu vallan kahvassa, onko yhtään turvallinen olo asua Metru Nuilla???

”Ei oikeastaan ole”, Oren myönsi ja kumartui tiskin alle, ”mutta ei se kyllä hänen vikansa ole.”

”Ei niin”, Xen julisti, ”eihän se koskaan ole sen tyypin oma vika! Oikeasti tuokin pikku tyllerö voi syyttää kaikesta epätervettä isäsuhdetta, joka pilasi hänen luottamuksensa kaikkiin syvällisempiin tuntemuksiin toisia tyyppejä kohtaan!”
Oren oli astellut takahuoneeseen Xenin huomaamatta.

”Aika kovia sanoja”, hän huikkasi ovenraosta.

”Mutta nyt hän hehkuu valheellista itsevarmuutta”, Xen jatkoi innoissaan leveästi virnuillen, ”kun löysi jonkun tyypin, johon ajatteli voivansa luottaa… mutta jokaisella hiljaisella hetkellä, kun se tyyppi ei ole paikalla, joutuu tuo tyttörukka miettimään, että mitä jos sekin helvetin perkeleen rakkaudenkaipuu on vain jotain perverssiä isätrauman paikkailua!!!”

Varaston ovi kalahti kiinni. Oren oli vaihtanut arkisempaan haarniskaan ja riisui vielä rusettiaankin kaulalta.
”Ei voi tietää, ei.”

”Tuleeko sellainen olo, että tuollainen tyyppi voisi suojella kaupunkia hammaslääkäriltä ja söpöltä tytöltä ja lumiukolta ja violetilta helvetin pedolta, häh???”

”Alkaa ehkä tulla sellainen olo”, Oren haukotteli, ”että tuo tyyppi voisi ainakin vähitellen mennä kotiinsa nukkumaan.”

Xenin leveä virne hyytyi.
”Oren heeeei”, hän uikutti surullisin silmin, ”älä viitsi, en minä pahalla.”

”En minäkään. Ajattelin vain sulkea putiikin.”

Xenin leuka avautui haukkomaan henkeä.
”Niinkuin, lopullisesti???”

”En”, Oren huokaisi. ”En nyt ainakaan vielä.”

”Huh!” Xen huokaisi helpotuksesta.”Loistavaa! Minähän.. minähän ehdin sitten käydä täällä vielä monen monta kertaa, eikö niin?”

Valkoinen lisko pysähtyi katselemaan juomiaan. Hän vastasi kääntämättä kasvojaan Xeniä kohti.
”Niin. Niin varmaan ehdit.”

”Oren, olet loistotyyppi, oikeasti! Vaikka me olemme tunteneet vasta tämän illan, minusta tuntuu kuin me olisimme parhaita kavereita!!!!”

”Sepä mukavaa. Nyt joudun toivottamaan sinulle hyvää yötä.”

Xen huojui pois jakkaralta ja alkoi käppäillä ovea kohti.
”Hyvää yötä, Oren. Pidä… pidä paikka pystyssä.”

Liskomiehen kasvoilla kävi epätoivoinen hymy. Xen ei sitä jäänyt liian pitkäksi aikaa miettimään, mutta ei hän voinut olla huomaamatta, miten vortixxin katse viipyili hiljaisen puulattian yllä.
”Samoin sinulle”, vortixx vastasi ja puhalsi tiskin kynttilät sammuksiin.


Kello oli ihan helvetin liikaa.

Xen asteli huojuen sivukujalle ja ohitti pienen ravintolarakennuksen, joka sai hänet pysähtymään hetkeksi. Ei hänen nyt käytännössä tarvinnut syödä, mutta tämä määrä alkoholia kutsui elimistössä kummallisia mielihaluja esille.

Etelämanterelaisella tyylillä ja kirkkaan punaisilla sävyillä sisustettu hökkeli erottui edukseen metrun tummanpuhuvasta ilmeestä. Sen savisesta räystäästä roikkui kahden metalliketjun päässä kyltti, jossa punainen lonkero kiertyi spiraalina suuren silmän ympärille. Tuttu nimi – ”TREN KROMIN TAUKOPAIKKA” – hyppäsi vahkin silmiin.
Ikkunoiden takana oli kuitenkin säkkipimeää, ja Xenin kokeiltua ovea pysyi se tiukkaan suljettuna.

”Ei auta”, pieni naisen ääni kuului hänen takaansa ylhäältä. ”Ollut kiinni viime viikon puolivälistä asti.”

Xen kääntyi, nosti katsettaan ylös ja laski hieman huppuaan. Huna-kasvoinen, nuori ja viehättävä onu-matoralainen nojasi talon toisen kerroksen parvekkeen kaiteeseen. Sormiensa välissä tällä oli pikkuruinen, musta, savuava kääryle.

”Voi sääli”, Xen vastasi tälle, ”kuulin joskus, että tuolta saa hyvää ruokaa. Eipä ole tullut kromidisapuskaa koskaan kokeiltua.”

Matoralainen nyökkäsi hiljaa ja imaisi savuavaa käärylettä.
”Kukaan ei oikein tiedä, missä omistaja menee”, nainen sanoi, ”mutta en yhtään ihmettelisi, vaikka olisi vain pakannut kamansa.”

”Miksi ihmeessä?”

Pieni onu-matoralainen huokaisi syvään eikä näyttänyt olevan halukas vastaamaan heti. Sitten hän tumppasi savukkeensa metalliselle lautaselle kaiteen päällä ja avasi pientä pyöreää ovea parvekkeelle.
”No, eikö se ole ihan ilmiselvää? Hänen kaltaisiaan ei enää hirveästi kaivata tänne.”

Pikkuneiti otti pari askelta sisälle vetäen ovea kiinni hitaasti perässään, ja kääntyi vielä ovenraosta Xenin puoleen:
”Niinhän se aina alkaa.”

”Niin”, Xen mutisi katsellen pimeitä ikkunoita, ”Niinhän se kai tekee.”
Xen heilautti kättään hiljaisena matoralaiselle ja jatkoi matkaansa.

Katulamput alkoivat syttyä tyhjien katujen ylle. Yön viimeiset kuljetukset ulvoivat maan alla.

”Helvetin Onu-Metru.”

Siinä pimeydessä Xenille vastasi vain yksi ääni. Se sama ääni, joka oli puhunut hänelle tänä aamuna hänen unissaan, se sama ääni joka oli tehnyt hänen olonsa mukavaksi. Se ääni kantautui hänen kaulallaan ja tuntui lempeältä kädeltä hänen poskellaan. Se sama ääni, joka kantautui metallista hänen kaulallaan hupun punaisen kankaan suojassa, mutta joka kuulosti puhuessaan aina todellisemmalta kuin mikään muu.

♫Xee-eeeen~♫, ääni kuiski, ♫tanssitaan ja pusutellaan ja pidetään hauskaa!!!♫

”Hei”, vahki-nainen murahti, ”ei nyt.”

♫Tykkäät kuitenkin, senkin likainen tyttö~♫

Vaaleanpunaiset silmät laskeutuivat siruun, joka tuntui kaulalla oudon lämpimältä.
”Sinä olet joku superase ja minä olen enemmän kännissä kuin tällä aineenvaihdunnalla pitäisi voida olla.”

♫Ja silti rakkaan toasi mielestä tämä on parempi ratkaisu~♫

”No, ehkä hän on sitten vähän tyhmä. Ja niin olen varmaan minäkin, kun kanniskelen tätä kaulallani huonossa naapurustossa.”

♫Sittenhän te pikku tyhmät sovitte toisillenne täydellisesti~♫

Xen pysähtyi hiljaa tyhjään risteyksen kahden kolkon louhitun, täysin pimeän talon väliin. Katukivi oli huoltamatonta, sään raastamaa ja sen välistä kasvoi kevyttä heinää ja pieniä sinihehkuisia sieniä. Pikaputkien avauduttua ei näissä ilmeisesti oltu enää juuri kuljettu ravuilla ainakaan vuosikymmeniin. Ainoat ehjät valokivetkin olivat himmeähehkuisia tai täysin sammuneita, ja jäteastioiden viereinen kiviseinä oli maalattu täyteen karua kielenkäyttöä ja groteskeja, rujoja ja jopa pelottavia vahkinhahmoisia olentoja.
Siinä viileässä kaupungin yössä Xenistä tuntui kuin siru kaulalla olisi ollut hieman hentoisesti lämmin. Hänen koskettaessaan sitä hiljaa sen metalli kolahti vasten toista asiaa, joka hänen kaulallaan roikkui. Leijuvista kappaleista koostuva punainen riipus tuntui kuin haluavan paeta sirun hehkua. Tai sitten siru oli se, joka työnsi toista riipusta syrjään.

Xen ei ollut aivan varma, mitä oli tekemässä. Se oli ollut tunne, joka leijaili joka päivän yllä, mutta nyt hän osasi antaa sille kasvot. Kymmenet, selittämättömät kasvot joista osa näytti vaarallisilta, osa ei, ja joista jokainen oli sitä mieltä, että se, mikä hänen kaulastaan roikkui ei kuulunut hänelle. Se tunne oli helppo työntää pois utuisella haaveilulla jostakusta paremmasta, jota hän ei oikeastaan tuntenut. Mutta katselemalla sitä rikkinäistä naamiota, jonka jään toa oli muistoksi jättänyt, kykeni hän vielä tuntemaan sen yhden ainoan illan pariin kuukauteen, jolloin maailma ei ollut ollut ihan yhtä pelottava ja epävarma ja pirun outo.

Pirun outo se oli tietty aina. Se osio piti ehkä vain hyväksyä.

”Hyvä on, sitten”, Xen huokaisi väsyneenä jatkaen matkaa laitakaupungin katuja pitkin. ”Flirttaile minulle.”
Kristallinheleä ääni kikatti tyttömäisesti.
♫Pelkäsin, ettet koskaan kysyisi~♫

Deltan pitkä varjo

Bio-Klaani
Vähän aikaa sitten

Matoro säpsähti meditaatiostaan takaisin temppelin kylmälle sisäpihalle, kun kuuli raskaat, laahaavat askeleet. Niiden kolina mukulakivetyksellä toi enemmän mieleen sotakoneen kuin tavallisen kaduntallaajan.

Metallinen käsi tarttui Matoroa kasvoista ja voima raajan takana oli tarpeeksi heittääkseen toan kuusiaitaa vasten. Istuma-asentoon maahan pudottuaan raskaat askeleet ohittivat klaanilaisen ja samainen koura tarttui tätä niskasta ja raahasi tämän pidemmälle temppelipuistoon väliin. Lopuksi, kaksin käsin, rautajätti istutti Matoron väkisin jäätyneen suihkulähteen juureen. Hän työnsi hopeisella metallilla peitetyt kasvonsa niin lähelle Matoron omia, että toa kykeni tuntemaan vihaisen puhkumisen naamionsa rakojen läpi.

“MITÄ HITTOA SINÄ OIKEIN OLET MENNYT TEKEMÄÄN?” kuului mylvintä. Ruskeaan kamalaan asiaan kietoutunut teknokamaluus otti pari hermostunutta askeletta taaksepäin ja varmisti ettei hänen tempaustaan oltu huomattu. Aamuinen, hyytävän kylmä piha oli täysin hiljainen.

“MITÄ HELVETTIÄ PÄÄSSÄ PITÄÄ LIIKKUA, ETTÄ TEKEE NOIN HUONON PÄÄTÖKSEN?”

”Öh, hei – Joy”, Matoro sanoi tuskainen ilme kasvoillaan. Hän pyyhki naamiostaan kuraa, joka siihen oli tarttunut raivokkaan dialoginavauksen yhteydessä.
”Ei se televisio nyt oikeasti voinut olla noin tärk-”

Killjoyn nyrkki upposi yllättävän syvälle kiveen Matoron pään vieressä.

“Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista sinä päätit jättää sen sirun juuri Xenille!”

Etäisesti Mirun muotoisen naamion taakse piiloutunut Killjoy oli laskenut äänentasoaan juuri sen verran etteivät temppelissä sisällä olevat sitä kuulisi.

“Miksi sinä luulet, että minä häivyin sieltä? Eikö tähän maailmaan voi jättää yhtäkään henkilöä, joka ei saa sen helyn kaaosta päälleen?”

Ai, kyse olikin siitä, toa tajusi happamasti. Samasta asiasta kuin Oraakkelin kanssa.
”Olisit saanut pysyä siellä, mistä tulit”, hän tuhahti vailla tavallista sovinnollisuuttaan. ”Alan ymmärtää miksi Xen inhosi sinua niin antaumuksella.”

“Olet tervetullut joukkoon siinä vaiheessa, kun hän tajuaa millaisen taakan hänen päälleen kaadoit. Vai menikö viimeisin kerta sirun kanssa mielestäsi hyvin?”

”Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Usko minua, olen viettänyt sen hetken kanssa unettomia öitä toisen perään. Sirun itselläni pitäminen? Hah, se olisi ollut katastrofi. Siru Zumolle? Tai Dumelle tai jollekulle, jota en edes tunne? Kaikki surkeita ideoita! En vain keksi, mitä muuta olisin voinut silloin tehdä.”

Killjoyn katse metallin takana oli aidosti yllättynyt. Matoro ei kuulunut siihen joukkioon, jonka kenraali näki kapeakatseisena.

“Olisit heittänyt sen mereen! Tai kaivanut kuopan! Ihan mitä tahansa muuta! Abzumolla on niitä kamaluuksia jo kaksi ja hän saa kyllä kolmannen jos vain niin haluaa. Paitsi, että nyt hän pääsee kävelemään ensin Xenin kuolleen ruumiin ylitse.”

”Minä tiedän sen”, toa parahti. ”En usko, että sitä makutaa estää mikään saamasta siruja. Ehkä olisin voinut vain toimittaa viimeisenkin sirun Zumolle, kun se kerran sen muutenkin saa, mutta se en ole minä. Enkä minä silloin ollut kovin selkeässä mielentilassa muutenkaan.”

Toa nousi seisomaan. ”Tiedätkö, toivon joka hetki, että voisin tehdä valintani Metru Nuilla uudelleen, mutta kun minä en voi. En pääse edes niiden varjoista eroon.”

Metallinen käsi läimähti hopeisille kasvoille syvän huokauksen saattamana ja samalla liikkeellä vetäisi kyseenalaisen naamion pois päästään. Eleen syy oli ainoastaan se, ettei Killjoy oikeastaan halunnut puhua naamion sisäpuolella olevaan ristinmuotoiseen mötykkään.

“Mitä hittoa siellä oikein tapahtui?” Killjoy kysyi nyt jo verrattaen normaalilla äänensävyllä. “Enkä nyt tarkoita kokonaiskuvaa. Sain jo Sugalta kaiken tarpeellisen. Mitä sinulle oikein tapahtui?”

Matoron oli pakko naurahtaa. Se ei ollut iloinen hymähdys, vaan pikemminkin ankea iva, joka oli kohdistettu lähinnä hänelle itselleen.
”Voi, miten haluaisinkaan vastaukseen tuohon kysymykseen!” jään sotilas tokaisi häiritsevän kovaa ja elehti käsillään. ”Minut särjettiin ja parsittiin joksikuksi muuksi? Huomasin haaveideni olevan utuista harhaa? Tajusin pilanneeni kahden läheisimmän ystäväni elämät, ja satojen tuntemattomien siinä sivussa? Hah, vai onko kyse siitä, että ymmärsin kuunnelleeni koko matkan pääni omia ääniä, kuvitellen niitä jonkinlaisiksi oppaiksi matkallani?”

“Hmh”, Killjoy kuunteli ja oikeastaan myös ymmärsi. “Mitä meinasit tehdä asialle?”

Mustalumi vain huokaisi.
”En tiedä. En tiedä, voinko ihan hirveästi. En usko. Haluaisin kyllä korjata kaiken minkä pystyn, mutta se vain… olen täysin eksynyt. Ja minä avaudun siitä kaikkien Klaanin psykologi-aivoporien sijaan juuri sille yhdelle klaanilaisille, joka on tunnettu olevan suunnilleen yhtä empaattinen kuin kiväärinperä. Aika surullista.”

“Kiväärinperältä irtoaa loputtomasti enemmän empatiaa kuin minulta. Ja jos minä joudun hautaamaan tyttäreni enkä löydä sinun ruumista hänen viereltään, saat hullun papereiden lisäksi vielä minulta uuden vierailun.”

Killjoy ei ollut aivan varma siitä, kuinka tosissaan hän itsekään oli. Sitten hän ajatteli asiaa pienen hetken.

“Ja olen sitten muuten tosissani.”

”No, jos se sinua yhtään lohduttaa, en valittaisi lainkaan jos löytäisit ruumiini siitä vierestä.”
Luoja, miten masentava ajatus, Matoron oli pakko todeta itselleen yrittäessään unohtaa loihtimansa mielikuvan.

“Tiedätkös, minä todella toivoin, että saisin möykyttää jotakuta tänään. Mutta minusta tuntuu, että sinun pahoinpitely tekisi tilanteesta vieläkin surkeamman”, Killjoy huokaisi syvään ja suostui viimein istuutumaan kivetykselle.

“Sinä tarvitset harrastuksen. Ja kun olet sopivasti unohtanut kaiken kamalan elämästäsi, olet valmis tekemään asialle jotain. Kuten vaikka hilaamaan itsesi takaisin Metru Nuille tekemään jotain hyödyllistä.”

”Olen miettinyt sitä. Aion kyllä yrittää korjata siellä asiat”, toa vastasi. ”En sinun takiasi, vaan siksi, että sirun antaminen Xenille oli minun vikani, ja minä… noh, minä välitän siitä naisesta. Aika paljon.”

“Uskon, kun näen”, kralhi tuhahti ja jätti tarkoituksella kommentoimatta Matoron viimeiseen lisäykseen. Killjoy ei oikeastaan halunnut tehdä siitä johtopäätöksiä. Hänellä ei ollut siihen aikaa, mutta ei varsinkaan motivaatiota. Mielensä perukoilla kasautuva kuva Metru Nuin tilanteesta liikkuisi muuten suuntaan, jonka ajattelu tekisi ainoastaan pahaa.

“Mutta sitä ennen sinä hoidat itsesi kuntoon. Tuollaisena sinusta ei ole hyötyä kenellekään.”

”Kiitos hei ihan hirveästi motivoivasta puoliväkivaltaisesta keskustelusta, Joy”, Matoro kääntyi lähteäkseen. ”Joo, menenkin tästä korjaamaan itseni. Onneksi se on niin helppoa.”

“Ennen kuin teet sen”, Killjoy vastasi piittaamatta pätkääkään Matoron sarkasmista. “Yksi kysymys. Kun riehuit sen sirun kanssa… kuulitko sinä ne? Kellot?”

Toa pysähtyi.
”Kuulin”, hän vastasi lyhyesti. ”Ne eivät pitäneet siitä, mitä tein.”

“Tiedän”, Killjoy tuumi. Kenraali yritti tällä kertaa oikeasti keksiä, olisiko hänellä jotain joka auttaisi. “Kun puhut niille aivoporaajillesi, voit ihan suosiolla jättää sen kalkatuksen mainitsematta.”

Kralhi huokaisi syvään ja kuunteli pienen hetken. Se ääni seurasi häntä silläkin hetkellä.

“He eivät voi auttaa.”

”Aye”, Matoro Mustalumi nyökkäsi ja livahti pihalta pois.

Killjoy oli yksi niistä, joiden huhuttiin olevan kaksoisagentti Allianssin leivissä. Matoro ei ollut aiemmin juuri miettinyt koko petturikysymystä. Hän oli ollut varma, ettei tietenkään kukaan klaanilaisista pettäisi heitä. Vähän kuin miten varma hän oli ollut siitä, että Ämkoon loikkaus oli vain nerokas juoni.

Sittemmin Mustalumi ei enää ollut niin varma. Kanssaklaanilaisten mystiset menneisyydet olivat aikanaan olleet mielenkiintoisia, mutta nyt, sodan saartamassa kaupungissa ne tuntuivat vain uhkaavilta. Ämkoota oltiin sanottu puolimakutaksi; monella muullakin oli salaisuuksia joista he eivät juuri puhuneet.
Kuten vaikka Arupak, Matoro mietti katkerasti. Tai Umbran kaksoisagenttius. Hän ei tiennyt myöskään Visokin taustasta tai mitä Kepelle oli tapahtunut tai mikä Snowie oikeastaan oli. Toasta tuntui pahalta, kun hän tajusi epäilleensä lumiukkoa salatuista tarkoitusperistä, sillä se kertoi hyvin, miten pahasti hänen luottamuksensa kaikkeen oli järkkynyt.

Tavallaan hän toivoi, että petturi olisi Killjoy tai joku muu yhtä ilmiselvä. Kyborgihirvitys pelotti häntä, eikä hän ollut ainoa: koko Klaani oli hieman sekaisin huhuista, mitä mekaaninen mies oli pohjoisessa tehnyt. Killjoy saattaisi tehdä mitä tahansa, ja melko harva pystyisi estämään tätä.

Matoro kulki tavalliseen tapaansa juhlavaloin koristeltua joenvartta linnaketta kohti. Hän oli onnistunut luomaan aamuisista meditaatiotunneistaan rutiinin, joka piti hänet jollakin tavalla kasassa. Mihinkään muuhun hän ei juuri pystynyt keskittymään. Ajatukset tulivat aina pintaan.
Hänestä tuntui, että minkä tahansa merkityksettömän harrastuksen parissa puuhaileminen olisi väärin, kun hänellä oli niin paljon tehtävää kaiken korjaamiseksi.
Rusko oli sanonut, että hänen pitäisi siitä huolimatta löytää mielelleen jotakin muuta tekemistä.
Matoro ei ollut saanut itseään aloittamaan mitään. Mikään ei juuri innostanut.

Linnake kohosi suurena hänen edessään, kun hän kääntyi sivuporttia kohti. Harmaa syystaivas ja kylmä viima maalasivat kaupungin ankeilla pensselinvedoillaan.
Se ei tuntunut enää kodilta. Se ei tuntunut taistelemisen arvoiselta. Se tuntui pelottavalta kasalta tuntematonta, joka tulisi vielä romahtamaan petturien juoniin.
Hän oli joskus nauranut Kapuran vainoharhaisuudelle, mutta astuessaan sisään kivikompleksiin hän tunsi, että jokaisessa varjossa vaanivat silmät, jotka tarkkailivat.

Aivan kuin Delta oli sanonutkin.

Valkoiset arvet

Yksi Tie
Bio-Klaani

Aamu oli jäätävän kolea. Matoro nautti siitä. Hän olisi odottanut talvea, ellei pohjoisesta vyöryvä Allianssin sotakoneisto olisi tullut sen kanssa yhtä matkaa.
Klaanin kadut olivat hiljaiset. Toa suosi aamuhämärää kuljeskellessaan kaupungissa. Hän ei jaksanut vastailla uteliaille ja mukahuolestuneille. Hän selitti itselleen haluavansa rentoutua, mutta hän kyllä tiesi sen oikeankin syyn.

♫ Et tiedä itsekään, mitä kertoisit heille~ ♫

Toa ei oikeastaan enää edes välittänyt siitä, mihin lopputulokseen adminit tulisivat hänen suhteensa. Sillä ei tuntunut olevan merkitystä.

Hänen elämänsä tuntui niin paljon tyhjemmältä.

Tätäkö tunnetta hän oli täyttänyt seikkailuillaan ja sankariteoillaan?

♫ Ja Valon ritarin valheilla~ ♫

Matoro huokaisi syvään. Hän tunsi olevansa umpikujassa. Vailla suuntaa tai Kohtaloa. Se oli mennyt rikki, kun hän oli tarttunut niihin hulluuden sirpaleisiin.

♫ Sotilas, eikö tuo ole hieman epäreilua~ ♫
♫ Se oli sinun miekkasi joka rikkoi Kohtalosi~ ♫
♫ Minä vain yritin auttaa, kulta~ ♫

Toa ohitti Wanhan hautaustoimiston ja antoi kätensä tanssia Suuren Hengen Temppelin hyisellä piha-aidalla. Hän oli astumassa portista sisään, kun kuuli tutun äänen. Lähes viimeisen tutun äänen, jonka halusi sillä hetkellä kuulla. Abzumon ja sen yhden leipurin jälkeen.

”Mustalumi.”

Voi ei.

Toa kääntyi nähdäkseen hallanvalkealla nurmikolla seisovan paksun mustan kaavun, jonka kaula-aukosta kurkisti vanhan matoralaisen pakarikasvo.

”Oraakkeli”, Matoro huokaisi.

Av-matoran asteli hitaasti jään toan vierelle tuijottaen tätä suoraan silmiin. Kekäleinä hehkuvat silmät kavalsivat tunteen muuten ilmeettömän katseen takana. Näkijä pysytteli vaiti, mutta Matoro tiesi että tämän ei tarvinnutkaan puhua. Eikä hänenkään. Jotenkin ne aina kuulivat.

”Taisin vähän mokata”, Mustalumi sai sanotuksi.

Oraakkelin kasvoilla hyysi erilainen halla kuin hautausmaalla. Sellainen, johon jään toalla ei ollut voimaa. Vanhuksen sanaisen arkun lukko piti, mutta tämän sanat kuukausien takaa upposivat Matoroon syvemmälle kuin koskaan.

Sinulla on mielen silmä, mutta olet sokea.


”Oraakkeli?”

Vanhus laski leukaansa alemmas ja katsoi Matoroa paksujen kulmiensa alta.
”Oliko se sen arvoista, Mustalumi”, athisti lopulta kysyi.

”Ei”, toa vastasi hiljaa. Hän ei pystynyt katsomaan matoralaista silmiin.

”Hän siis lopulta voittikin taistelunne”, Oraakkeli vastasi jääkylmästi, ”ja sai molemmat sirut. Lopulta, Mustalumi, hän maksoi siitä vain ilmalaivansa ja yhden kuoleman hinnan.”

”En usko, että sirut tuottavat hänelle sen enempää onnea kuin minullekaan”, toa mutisi.

Matoro muisti, miltä Oraakkelin ääni oli kuulostanut silloin kun tämä oli ollut toiveikas ja lempeä. Hänestä ei tuntunut siltä, että hän enää pääsisi kuulemaan sitä ääntä.
Viimeksi kun he olivat nähneet, oli jäykillä kasvoilla ollut jotain, jota pystyi vielä kutsumaan toivoksi. Nyt senkin oli niellyt sama jäärailo, joka oli auennut vasta painajaisten parantolan porteilla.
”Poika… ne tuottavat sinulle vielä vähemmän onnea kuin hänelle silloin, kun se Atheonin enkeli jatkaa veristä polkuaan.”

”Minä tiedän sen”, toa sanoi lyötynä. ”Eikä siitä muistuttaminen tee siitä vähemmän tuskallista.”

Vanha mies pudisti päätään.
”En tullut tänne satuttamaan.Tulin puhumaan, Mustalumi”, Oraakkeli sanoi huokaisten, ”ja toivon että puhun nyt sinulle, enkä sille joka käski sinua ensimmäistä kertaa käyttämään sirua.”

”En ole varma.” Jään Sotilaan ääni oli suorastaan surkea. ”En ole enää varma mistään.”

Hyinen höyry pakeni pilvenä sinisestä pakarista, kun Oraakkeli huokaisi ja sulki hetkeksi silmänsä.
”Lähdet kanssani kävelylle”, näkijä sanoi sitten ja kääntyi mustan talvikaavun heilahduksena hänestä poispäin. Valkoiset jalkaterät marssivat väsynein askelin Yhden Tien sileitä kiviä. Matoro asteli pian perään.

Joenranta liplatti hiljaisena aamussa. Vortixx-lautturi veneessään lipui kivisillan alta syysilmassa hytisten, ja kaduilla oli liikkeellä vain pari matoralaista. Toinen heistä postilaukku olallaan ja toinen tiukkana vartiossa, keihäs kädessä ja Nui-Koron siniviitta selkäpuolellaan liehuen. Jossain kauempana nousi kolmas kansalainen pikku tikkaita ylös kiinnittäen valokiviä satamarakennuksen katokseen.
Joenrannassa le-matoran pystytti kojua, jonka pöydällä kimalteli puukoreissa suuren hengen symboleita. Kristallikoruja kuusenoksille. Oliko todella jo se aika vuodesta?

Veden rauhallista loisketta kuunnellen kulkeminen hyytävässä aamussa olisi rauhoittanut Mustalumen särkynyttä mieltä, jos hän olisi ollut yksin. Pettymys matoranin hahmossa johti hänen tietään.
”En tiedä, auttaako edes kysyä”, Oraakkeli sanoi, ”mutta mikä sai sinut lopulta jatkamaan polulla, jolle kielsin sinua astumasta?”

Matoro katseli jalkojaan kulkiessaan. ”Uskoin, että voisin muuttaa asioita. Että minulle ei kävisi niinkuin kaikille muille, koska päämääräni olivat… epäitsekkäät.”

Toa oli hiljaa hetken.

”Mitä minä olisin muka voinut tehdä Arkkienkelin jälkeen? Heittää sirut mereen? Lukita holviin? Kun niin moni kärsii? Arkkienkeli todisti, että minä voisin tehdä niillä hyvää. Se vakuutti minut siitä, että se on oikein.”
Sotilas vilkaisi näkijää. ”Ainakin silloin se tuntui siltä.”

”Repheccio tietäsi varjelkoon…” matoralainen pudisti päätään. ”Matoro, tiedätkö, mitä tarina Atheonista kertoo? Tuhon isä teki kaiken tekemänsä pahan Athin kunniaksi. Hän halusi tuhota Athin viholliset ja puhdistaa maailman, mutta päätyikin vain omaksumaan maailman pahuuden. Toteuttamaan pahan. En tiedä, ymmärrätkö, mitä se kertoo pahuuden luonteesta.”

”… pahuus on hyviä tarkoituksia väärillä keinoilla? Liialla vallalla?”

”Ehkä sitäkin.”
He pysähtyivät kohisevan joen rantaan kivisen kaiteen eteen. Oraakkeli katsoi virtaavaa vettä hetken.
”… poika”, hän huokaisi entistäkin syvempään. ”Pahuus… on tietämättömyyttä. Ymmärryksen puutetta.”

”Minä yritin tietää. Halusin tietää.”

”Ja minä halusin uskoa, että sinusta olisi voinut olla siihen”, Oraakkeli pudisti päätään. ”Kuinka kummoisena oraakkelina voin itseäni pitää, jos ennustin senkin väärin?”

”Eikö koko oraakkelointi mene vähän ristiin vapaan tahdon kanssa?” Matoro kysyi.

Hetken oli vanhus taas hiljaa.
”Ei, jos ennustuksen vie omin käsin loppuun asti”, hän vastasi kääntyen pois joesta. Ja jatkoi vähän matkaa sen vartta pitkin. ”Ei, jos ennustusta pitää suunnitelmana.”

”Niin… tietty.”
Hetken he vain katselivat kaupungin läpi virtaavaa jokea. Se oli tummansininen ja kylmä. Elämä alkoi vajota pohjamutiin horrokseensa, ja lopulta jäisi vain virtaava vesi.

”Tiedätkö, miltä Nimda tuntuu?” toa kysyi yhtäkkiä hiljaa.

”Muistat kyllä sen hetken matkalla rautalinnussanne, jolloin kosketin sitä ja tunsin sen kutsun, Mustalumi. Luulin että olisit oppinut siitä hetkestä. Nähnyt, miltä se näytti.”

Hän muisti. Ja tiesi, että hänen rakkautensa siruihin oli sumentanut sen hetken pois.
”Se kaikki vapaus. Voiko kukaan selviytyä siitä? Onko se edes mahdollista?”

”Ahdistiko se ajatus sinua?” Oraakkeli kysyi viileänä. ”Kaikki se vapaus? Siksikö loit oman kahleesi, äänen päässäsi?”

Toa huokaisi.
”Kyllä. Luulen niin.”

”Niin”, Oraakkeli nyökkäsi. ”Kuuletko hänet edelleen?”

”Kyllä.”

♫Näetkö, miten hyvältä totuus tuntuu~♫

Vanhus katsoi häneen taas hetken empaattisena. ”Tiedän, miltä se tuntuu. Jään Sotilas, kuinka helppoa hulluus onkaan silloin, kun se on vain jotain, josta luet. Tai vihollisia, joita vastaan taistelet.”

”Hetkinen… oletko sinä kokenut tämän joskus?”

”Silloin ilmalaivassa, kuten muistat”, athisti sanoi heikolla äänellä. Väistellen jotain. ”Mutta olen elänyt hyvin pitkään, Mustalumi. Ja minäkin… minäkin olin joskus nuori ja vihainen, ja halusin repiä maailman pahuuden riekaleiksi.”

Hän pysähtyi keskelle tietä ja nosti punaisen katseensa taivaan pilviä kohti.
”Vihasin pahuutta aivan yhtä paljon kuin sinä, sillä minäkin olin kohdannut sen”, Oraakkeli jatkoi. ”En Abzumon, vaan jonkun, jota pelkään paljon pahemmaksi. Sitten löysin Athin. Ja naisen, joka opetti minua näkemään maailman sellaisena kuin se on.”

Vastaus ei tyydyttänyt Matoroa.
”En halua uskoa siihen, että olisimme välttämättä vapaita. Se… varmuuden puute… en usko, että kukaan on tarpeeksi vahva selviämään ilman Kohtaloa.”

”Onko vapaus muuta kuin uskoa, Mustalumi?” Oraakkeli lausui. ”Aina on jokin kahle niin kauan, kun annat jonkin kahlita itseäsi. Olen tuntenut vankeja, jotka olivat minua vapaampia koska he eivät antaneet ruumiinsa rajoittaa itseään. Ja sinä, poika…”
Hän katsoi arpeen toan uudessa naamiossa.
”… sinä olet vapaa menemään minne haluat, mutta sinun kahleesi ovat raskaammat kuin monen sellienne vangeista.”

Matoro harkitsi toteavansa, ettei varsinaisesti saanut poistua kaupungista tutkinnan aikana, mutta ei viitsinyt viilata pilkkua. ”Minun kahleeni estävät minua tekemästä samoja virheitä uudestaan.”
”Hyvä että edes opit toisen kerran jälkeen”, Oraakkeli sanoi jäisesti. ”Mitä sinun uskosi sanoo synnistä?”

Toa mietti hetken. Aamu muuttui valoisammaksi hetki hetkeltä.

”En tiedä, paljonko tiedät Suuresta Hengestä”, Matoro aloitti. ”Mutta ajatus on se, että Hän tietää parhaiten tarinamme, ja sitä vastoin hangoittelu on syntiä ja typeryyttä. Tavallaan se, mitä Metru Nuilla kävi, vain vahvisti uskoani siihen.”

”Toa. Oliko sinun mielestäsi syntisi todellakin vain se, että halusit kirjoittaa oman tarinasi? En tiedä, mitä ajatella.”

”Haluan uskoa niin. Se tekee tapahtumien käsittelemisestä helpompaa.”

Oraakkeli käänsi koko rintamasuuntansa häntä kohti ja katsoi häntä sillä samalla liekillä, jolla he olivat yhdessä polttaneet Abzumon. Se tuntui pahalta.
”Kuinka rikki sinä olet, poika? Voitko todella uskotella itsellesi, että teit väärin vain, koska Suuri Henkesi halusi toisin? Katsot joka päivä peiliin, mutta tiedätkö, kuka sieltä katsoo takaisin?”

En!” sotilas parahti nojaten kyynärpäillään rantakaiteeseen. ”Minä en tiedä! En tiedä, onko se Itroz vai Delta vai Matoro! En ole tuntenut itseäni enää kun tartuin niihin kirottuihin siruihin!”

Jään sotilaan kivahdus rikkoi hyisen aamun hiljaisuuden ja sai nui-korolaisen vartijan pysähtymään hetkeksi heidän kohdallaan. Oraakkelin siunatessa tälle tuiman katseen jatkoi vartija kuitenkin matkaansa huolestuneen näköisenä.
Vanhus nousi ketterästi kaiteelle ja istahti siihen nojaavan Matoron pään vierelle jahdaten tämän pakoilevaa katsetta.
”Minä halusin uskoa sinuun”, vanhus jatkoi hiljaisemmin. ”En tiedä, mitä näin sinussa. Rohkeutta. Periksiantamattomuutta. Oliko se kulissia, Matoro? Oliko se haarniskasi… vai oliko se kahleesi?”

”Minäkin halusin uskoa minuun”, toa totesi melkein ironisesti. ”Kyllä minä edelleenkin. En vain usko Nimdaan. Minä en halua olla missään tekemisissä sen kanssa”, sotilas huokaisi. ”Muistan, miten… kollegani yritti sanoa minulle sitä Metru Nuilla. ’Matoro, Nimda tuhoaa kaiken, josta välität.’ Nähtävästi rohkeuteni ja periksiantamattomuuteni johtivat siihen, että minun piti tehdä virhe itse ennen kuin pystyin oppimaan.”

”Sen verran kuin tiedän, vaikuttaa siltä että sirut tekevät käyttämälleen aina sen, mitä tämä haluaa”, vanhus lausui ymmärtäväisemmin kuin aiemmin, ”ja ne asiat, joita haluamme eniten päätyvät aina tuhoamaan meidät. Sinä halusit olla joku muu, etkä ymmärtänyt, kuka se, keneksi halusit tulla, lopulta oli.”
Vanhus sulki silmänsä ja laski vanhan kämmenensä Matoron päälaelle. Matoro tiesi, että hän katsoi.

”Meillä kaikilla on ääniä päässä”, Oraakkeli jatkoi rauhallisesti, ”omiamme. Muiden. Ääniä, joita luulemme muiden ääniksi. Pieniä keinohenkilöitä, joita olemme rakentaneet ymmärtääksemme muita ympärillämme. Välillä annamme niiden huutaa niin kovaa, että hukutamme pois sen, mitä itse olemme.”
Vanhus nosti kätensä ja avasi taas silmänsä.
”Ole onnekas, että edes tajusit sen”, hän huokaisi surumielisesti. ”Ennen kuin loihdit mielesi enkelin osaksi muidenkin todellisuutta. Ennen kuin Itroz asteli sinun pääsi ulkopuolella… Matoro, sinä tarvitset apua. Nyt enemmän kuin koskaan.”

”Ja se on nimenomainen syy sille, miksi en aio rynnätä Abzumon tai Nimdan luo enää ikinä”, toa totesi jokaista sanaa painottaen.

”En olisi antanutkaan sinun enää ikinä koskea Nimdaan”, Oraakkeli sanoi jääkylmästi. ”Abzumo sai siruista kaksi. Mutta kenelle annoit kolmannen, Mustalumi?”

Matoro nielaisi. Tätä hän oli hieman pelännytkin.

”… kenelle?” Oraakkeli toisti. ”Ja eihän se ollut virheistäsi suurin?”

Silloin

“Pidä se. Sulje jonnekin holviin Käden raunioihin.” Matoro tarttui Xeniä olkapäästä. “Lupaa minulle, ettet yritä käyttää sitä aseena.”

“En koskaan.”


”Annoin sen…” toa aloitti varovaisesti. ”Eräälle, johon luotan. Paljon. Ja jolla on myös mahdollisuus lukita se niin syvälle kaupungin alle, ettei se enää ikinä näe päivänvaloa.”

♫Toivottavasti vahkisi on tehnyt niin, sotilas~♫
♫Toivottavasti~♫

”Kuka”, Oraakkeli kysyi vivahteettomasti.

”Xen. Uudelleenorganisoidun Mustan Käden kenraali.”

♫ Ei, hän ei tainnut lukita sitä~ ♫
♫ Eihän, rakas~ ♫
♫ Hän laittoi sen kaulalleen~ ♫

Oraakkeli ei tuntenut nimeä. Vahkin taikka järjestön. Hän kuuli kuitenkin selvästi, miten Matoro oli sen sanonut. Ikävä paistoi läpi.
”Metru Nui ei tainnut jättää sinulle vain arpia”, vanhus sanoi. ”Eihän, poika.”

”Arpia olisi huomattavasti enemmän ilman… ”, Matoro huokaisi. Hän muisti vahkin sopertamassa unelmistaan kirjaston punaisella sohvalla aivan liian myöhään. ”… i-ilman häntä.”

♫ Muistatko, miten hänen silmistään kasvoi hampaita?~ ♫
♫ Hänen sirot kasvonsa yhtenä rääkyvänä kitana?~ ♫

”Luotat häneen niin paljon?” Oraakkeli lausui epäuskoisena. ”Matoro, en tiedä mitä ajatella. Tiedäthän itsekin, että olet saattanut tehdä hirveän virheen?”

♫ Haluaisitko nähdä sen uudelleen?~ ♫

Silloin särkyneiden tornien keskellä sotilas ei olisi epäröinyt vastaustaan. Totta kai Deltan antaminen Kenraalille oli ollut hänen paras valintansa. Hän uskoi Xeniin.
Mutta kun hän oli saanut aikaa ajatella asiaa kaikessa yksinäisyydessään, hienoinen ajatus oli alkanut kalvaa häntä. Epäilys siitä, että hän olisi vain liittänyt vahkin Nimdan omaan turman pyörään teollaan.

”Tiedän”, Matoro myönsi. ”Mutta haluan uskoa Xeniin.”

Oraakkeli oli vain hetken taas hiljaa. Hiljaisuudet olivat pahimpia. Matoro oli ollut valmis vanhuksen huutoon ja polttavaan raivoon, mutta oli saanut vain ikijäätä.
”Abzumo lähtee hänen peräänsä”, Oraakkeli kuiskasi. ”Jos makutalla on pienikin syy uskoa, että siru on siellä… Matoro, mitä sinä olet tehnyt? Kuinka paljon sinä häneen uskot?”

”Liikaa”, sotilas myönsi. Vai oliko se prinssi? Äänestä sitä ei saattanut päätellä. ”Aivan liikaa.”

”Luulit sitä oman selvyytesi hetkeksi… luulit vapauttavasi itsesi Nimdan kahleista… mutta mikä, Mustalumi, sai sinut luulemaan että sinulla yksin oli oikeus tehdä tuo päätös? Mikä?

”Oraakkeli”, Matoro sähähti. ”Minä olin juuri sivaltanut itseäni miekalla. Aiheuttanut satojen kuolemat. En ollut edes varma, oliko se unta vai ei. En tietenkään ollut kunnossa yhtään mihinkään päätöksentekoon, mutta jotain piti tehdä! Jos siru olisi jäänyt minulle, se olisi vain pahentanut tilannetta. Tein sen, minkä koin parhaaksi vaihtoehdoksi!”

”Toivotaan siinä tapauksessa”, vanhus huokaisi väsyneenä, ”että Mustan Käden kenraali Xen on parempi kuin sinä tai minä yhteensä.”

Toa nielaisi.
Sotilas olisi vannonut Xenin onnistuvan, mutta prinssi ei ollut vakuuttunut.

Ja prinssi oli heistä kahdesta se, jolla oli aina ollut parempi kosketus todellisuuteen.

Sankarinraunio ei vastannut. Hän vain painoi katseensa. Vesi hiipi mustana hänen katseensa alla. Siitä heijastui hänen kasvonsa. Arpi Itrozilta ja kanohi Xeniltä. Metru Nui ei jättäisi häntä. Se katsoi häntä hänen kuvajaisestaan.

Ja kun hän katsoi valkoista kättään, arpikolmio irvisti hänelle. Nimdakaan ei jättäisi häntä.

”Kyllä minä ymmärrän, miksi sinä teit sen”, Oraakkeli sanoi rauhallisesti. Matoro kääntyi katsomaan hämmentyneenä. Hiljaisuutta oli kestänyt jo pitkän hetken.

”Minkä?”

”Minäkin olen ollut nuori, Mustalumi”, Oraakkeli hymähti hieman. ”Minäkin olen tehnyt hölmöjä valintoja naisen takia.”

”N-niin…”

”Toivotaan, että valintasi oli vähemmän hölmö kuin minun”, vanhus antoi hänelle alakuloisen hymyn.

”Niin… mutta… kysyin jo eräältä” toa puhui hiljaa, ”Miten… rikkinäiset… ristiriitaiset… ajatukset saa korjattua? Hän ei uskonut, että niitä voisi, mutta… mitä sinä ajattelet, Oraakkeli? Voiko ne korjata?”

”Tuskin kokonaan”, vanhus sanoi ja vetäytyi syvemmälle tummaan kaapuunsa. ”On niitä, jotka käyttävät elämänsä yrittäen koota sellaista, jota heillä ennen oli. Ehkä joku joskus onnistuu siinä. Yksi miljoonasta tapauksesta. Minulla ei ole enää nimeä, Matoro. Mitään ei ole jäljellä siitä elämästä, jota joskus elin.”
Hän paljasti jälleen arvet, jotka Matoro oli nähnyt kaukaa Arkkienkelin sydänkammiossa. Nyt hän näki ne läheltä.

”Uskon, että maailman olennot elävät liian pitkään, Matoro. Elämme liian pitkään yhtä elämää varten, eikä mikään pelota meitä niin paljon kuin se, että jonain päivänä se kaikki on ohi. Mutta uskon myös, että elämme yhden elämän aikana monta elämää. Ja aikaisemman kaipuu vain harhauttaa siitä, että voisimme luoda uutta.”

”Minä olen harkinnut sitä”, Matoro vastasi kuin häveten ajatusta. ”Mitä jos vain polttaisin loputkin sillat. Katoaisin. Lähtisin jonnekin kauas. Loisin uuden elämän, kuten sanot.”
”Voisit tehdä niin”, Oraakkeli myönsi. ”Voisit tehdä niin ja olla silti onnellinen. Se olisi tietty… helpointa.”
Matoro nyökkäsi. ”Mutta en minä voi. Minä tunnen kuitenkin olevani vastuussa Klaanille. Ystävilleni. Kodilleni. Kaikesta huolimatta. Jos lähtisin ja aloittaisin tyhjästä, en ikinä antaisi sitä itselleni anteeksi.”

Oraakkeli nyökkäili pohdiskelevana. ”Sinulla on vielä paljon, Mustalumi. Ja heissä on niin paljon toivoa. En voi edes ymmärtää sitä. En voi käskeä sinua olemaan kuuntelematta ääniä päässäsi… koska en tiedä, voiko niitä koskaan todella parantaa. Mutta ehkä voit yrittää korvata enkelisi sirpaleet ystäviesi äänillä. Kuka tietää.”

Toa kuivasi silmäkulmansa ja kääntyi selkä jokeen. ”Ehkä”, toa niiskaisi. ”Ehkä minun pitäisi yrittää tehdä elämästäni kaikkien niiden uhrausten arvoista. Mak-maksoin siruista irti pääsemisestä liian kalliisti, että voisin eksyä taas.”

”Se, että ne eivät polttaneet sinusta täysin tyhjää”, sanoi Oraakkeli ja laskeutui kaiteelta Matoron vierelle, ”tekee tämän vanhan miehen vähän onnellisemmaksi siinä kaikessa. Mutta”, hänen äänensä vakavoitui hieman, ”Matoro, en usko että työsi on vielä ohi. Luulen, että tästä se jopa todella alkaa.”

Toa miltei hymyili. Miltei.

”Matoro”, Oraakkeli toisti hieman vaikeana, ”minä ja Mestarini emme aio katsoa, kuinka Guardian tuhoaa pyhimpämme. Hän luulee tietävänsä, miten se tehdään. Minä en aio auttaa johtajianne Nimdan tuhossa.”

Mustalumi ei tiennyt, miten reagoida, kun kuuli Oraakkelin suusta lähes samat sanat, joilla hän itse oli lukinnut itsensä Arkkienkelin polulle.

”Mutta tiedän, että jotain on tehtävä”, Oraakkeli jatkoi. ”Abzumo on tulossa. Ja en halua ottaa selvää, kuinka paljon maailmaa hän riekaloi ennen kuin tulee sirujen syömäksi. Etkä halua sinäkään.”

”… mitä sinä…?”

Vanhan miehen katseen puna porautui Matoroon kuin siinä pyhätössä, jossa hän oli oppinut totuuden Nimdasta. Kuullut naamiosta, jonka verinen polku oli piilotettu maailmalta.
”Pyhällä Äidillä on unelma sirujen käyttämisestä rauhan tuomiseksi. Siksi hän onkin valoni. Minä… minun tehtäväni on tutkia, mitä vaihtoehtoja pimeässä on. Ja sinä tiedät pimeän. Sinä näit sen hyvin erityisen kellon sisällä.”

Sotilas ei pitänyt suunnasta. Prinssi piti vielä vähemmän.
”Se kello ei ole minun.”

”Eivät sirutkaan”, Oraakkeli sanoi, ”mutta tiedän, että yksi uskosi hyveistä on velvollisuus. Vastuu. Vastuu pitää huolta siitä, että jos rauha ei auta… on tapa sulkea sirut ikiajoiksi pois demonien kynsistä.”
Oraakkeli katsoi Matoroa vahvana.
”Autoit Abzumoa saamaan ne. Auta minua varmistamaan, että hän ei saa enää ainuttakaan.”

Jään toa ei näyttänyt innostuneelta, mutta se ei johtunut masennuksesta. Se johtui pelosta.
”Mi-mitä sinä haluat minun tekevän?”

”Jos kaikki muu epäonnistuu, Matoro… jos yksikään soturinne ei mahda Abzumolle mitään… se kello, mikä sen salaisuus sitten onkaan, piti Deltaa poissa jopa nukeilta. Mitä luulet makutan mahtavan sille?”

”Minä en aio mennä lähellekään Nimdaa”, Mustalumi irvisti. ”Siinä tilanteessa… sykli vain toistuisi uudelleen. Arkkienkeli, Angonce, Abzumo…”

”Sykli on vääjäämätön, Matoro”, Oraakkeli sanoi. ”En aio antaa sinun koskettaa Nimdaa. On jonkun muun aika kokeilla onneaan. Mutta kello on sinulla, eikö olekin? Sinä sait sen aukeamaan, ja vapautit sen sisällön maailmaan. Sinun kuuluu sulkeakin se. Tarvitsen sinua siihen, Matoro… me kaikki ehkä tarvitsemme. Ritarin sanoin… ehkä sirut eivät koskaan kuuluneet kuolevaisille. Ehkä ne kuuluivat aina vain Athille, ja ehkä emme tarvitse niitä vapautuaksemme syklistä. Ehkä voimme murtaa koneen ilman niitäkin.”

”… Kapura tietää, miten se toimii. Ja jopa se vortixx sai sen auki. Miksi luulet, että vain minä pystyisin siihen?”

”Ei siinä ole kyse pystymisestä, Matoro”, Oraakkeli sanoi katsoen tiukasti toaa silmiin tämän jalkojen juurelta. ”Haluatko synninpäästön siitä kaikesta, mitä Metru Nuilla tapahtui? Haluatko varmistaa, että niin ei voi tapahtua enää kenellekään? Maailma antaa sinulle mahdollisuuden rikkoa syklin ja pysäyttää veriset viisarit. Tämä on tilaisuutesi, Mustalumi.

”Totta kai minä haluaisin tarttua siihen”, Matoro alkoi tuohtua. ”Mutta tiedän, että minä en pysty siihen. Anteeksi vain, Oraakkeli, mutta en koskaan pystynyt. Uskosi minuun oli turhaa, ja luulen osoittaneeni sen Metru Nuilla.”

”Katso kämmentäsi, Matoro!” Oraakkeli tokaisi kulmat kurtussa. ”Luuletko, että se on ohi? Se arpi ei mene pois! Luulen, että vaikka leikkaisit koko käden irti, se ilmestyisi muualle! Ja- ja jos tiedän yhtään siruista, Abzumolla on varmasti samanlainen. Vaikka hän vaihtaisi kehoa. Vaikka hän muuttaisi muotoa. Se tulee aina olemaan hänessä.

Sinut ja hänet on merkitty sillä, Matoro. Sama Arkkienkelin taistelun arpi koristaa teitä molempia. Samat mielen sirpaleet, samat demonit kuiskivat teille molemmille…

ja hän kuuntelee niitä.

Pelko oli hiljentänyt toan. Näkijä henkäisi syvään ja jatkoi.
”Matoro, et voi lopettaa. Hirviön verinen sykli täytyy rikkoa. Jonkun täytyy.”

♫ Jumala oli pimentänyt kahdella kuoleman kuulla auringot ja ryhtynyt itse uudeksi valoksi.~ ♫

”Minä yritin!” toa huusi. ”Sykliä ei voi rikkoa! Kukaan ei pysty siihen!”

♫ Purppurainen piipari soitti korkeuksista huiluaan, ja hänen elukkansa marssivat katujen halki.~ ♫

”Minä luulin, mutta se oli vain harhaa. Makutat eivät ole kyenneet siihen, toat eivät ole kyenneet siihen.”

♫ Siniset veivät kaiken. Arkkitehti levitti siipiään taivalla. Voittajana.~ ♫

”Nimda on polttanut aina kaiken, mihin se koskee. Minä en mene takaisin sen pyörään!”

♫ Liha ruokki pyörää. Pyörä pyöri. Jauhoi sitä lisää.~ ♫

”Anteeksi, Oraakkeli. Minä en kykene. En ole tarpeeksi vahva. Kukaan ei ole.”

♫ Ja pyörä pyöri.~ ♫


♫ Kukapa sitä olisi voinut estääkään.~ ♫

Oraakkeli tuijotti yhä Mustalumea, nyt suu auki kuin odottaen lisää. Mutta lisää ei tullut.
”Me… me voisimme tehdä sen, Matoro”, hän sanoi hiljaa. ”Ehkä… ehkä se hiljentäisi sirpaleidesi äänen. Ehkä… ehkä se auttaisi.”

”En aio olla osana suunnitelmissasi”, routaserafi huusi kääntyessään lähteäkseen. Hänen äänensä kajahti vedenpintaa vasten. ”Jätä minut rauhaan!”

”Matoro!” Oraakkeli huusi perään. ”Tässä ei ole kyse vain Abzumosta! Se kello estäisi ehkä myös Punaista Miestä ja Syvää Naurua… se voisi pysäyttää heidät!”

Mustalumi ei katsonut taakseen jättäessään matoralaisen. Hän kirosi Nimdan, kirosi kellon, kirosi itsensä uudelleen ja uudelleen. Viime kerralla hänen katkeruutensa oli kaatanut torneja. Nyt se oli vain voimatonta vihaa.

Eikä sillä silloinkaan ollut saattanut tehdä tehdystä tekemätöntä.

Matoro!” näkijän epätoivoinen ääni kaikui vielä. ”He ovat niin lähellä onnistumista! He ovat lähempänä kuin ovat koskaan olleet! Kello… kello voisi estää heitä! Et voi antaa heidän kutoa sinusta nukkeaan! ET VOI!

Toa värisi, mutta se ei ollut syksy, joka sai hänet tuntemaan kylmää.
Se oli pelko.

”MATORO!”

Aft-Amana 6

Aft-Amana

Ja siinä he taas seisoivat. Klaanilaiset.

Paitsi yksi heistä, jonka suuri sukeltaja oli surman portteja päin lyönyt.

”DELEVA!”
Omista murtuneista luistaan välittämättä Umbra säntäsi maahan tuupertuneen ystävänsä luokse. Sukeltajan tyrmännyt plasman toa oli heikkona, hengitti niin kovin vaimeasti ja availi suutaan vain vapauttaakseen lisää puistattavia veriysköksiä.

“Äkkiä! Parannuskivi tai jotain!” Umbra huusi epätoivoisena. Deleva ei saisi kuolla tänne painajaisten parantolaan. Deleva… Deleva ei saisi kuolla.

Matorokin havahtui ajatuksistaan, kuningattarensa kauniista sanoista. Hänen petturinsa. Siinä hän oli, ikuisuuden jälkeen. Sanaakaan sanomatta jään toa irroitti sinisen kivensä haarniskastaan, siitä Epsilonin vierestä, ja heitti sen Umbralle.
Jään toan katse oli poissaoleva. Kylmä.
Edes kaiken Aft-Amanassa näkemänsä jälkeen hän ei pystynyt katsomaan petturiaan silmiin.

“Kiitos”, Umbra sanoi ääni hiljaa väristen ja otti sinisen kiven käsiinsä. “Antakaa kaikki anteeksi! Minä sain tämän kaiken aikaan”, varjon elementaalienergia alkoi virrata siniseen parannuskristalliin kun langennut soihdunkantaja asetti sen ystävänsä sydänvalolle.

“Ei mietitä sitä nyt”, jään toa kuiskasi miltei ääneti päätään pudistaen, ja veti syvään henkeä. “Kapura, käsittääkseni sinä tunnet paikat yllättävän hyvin. Osaatko kertoa, miten pääsemme täältä pois?”

Tulen toa tuijotti jääveljeään kulmat kurtussa sekä päätään pyöritellen. Eikö hän voisi päästää jo irti?
“… suoraan sanottuna en ymmärrä, miksi minun pitäisi tietää oikea tie”, mutisi Kapura, “mutta loogisesti voin veikata, että idänpuoleinen ovi vie johonkin järkevään. Muut ovat liian pieniä.”

Umbra piteli kämmentään parannuskiven päällä ja syötti siihen elementaalienergioitaan. Savumaiset varjot tanssahtelivat kiven sinisen hohteen ympärillä, kun hän kiinnitti sinisen kristallin Delevan haarniskaan. Sen olisi autettava. Sen olisi pakko auttaa. Mutta nyt hän ei voinut kuin odottaa.

Ja odottaessan hän vihdoin tohti katsella ympärilleen. Huone, johon raivohullu kalaolento oli heidät ajanut oli sekasorrossa. Kirjahyllyjä oli kaatunut ja suuria muuttolaatikoita lojui levällään pinoissa hylättyinä, ja… Toa pani merkille takaseinällä olevat kanisterit, jotka näyttivät varsin tutuilta. Yksi oli haljennut keskeltä riekaleiseksi metalliksi, ja sisältö oli tyhjän mustaa. Ilmanautin koko huonetta ravisuttanut kaatuminen oli pyörittänyt yhden sellaisen lähemmäs. Kanisterit… niitä oli ollut kylmiössä!

Toan uteliaisuus heräsi ja hän lähti tutkimaan yhtä. Ne paljastuivat raskaiksi kaasupulloiksi. Tummanvihreän metallin kyljessä oli punaista tekstiä varoitusleimalla.

”KOEMATERIAALI
Cr.s.6 100%”

Mitäköhän sekin tarkoitti, varjojen soturi mietti. Se ei sanonut hänelle mitään. Ja Matoronkin katse oli juuttunut tutkimaan samaa.

“Tohtori”, Matoro kääntyi Cehayan puoleen vilkuillessaan ympärilleen. “… mitä… mitä täällä tehtiin? Mitä tämä on?”

Naistohtori yskäisi hiljaa. ”Minulla… minulla ei ollut vaihtoehtoja. Se oli kaupungin valtaapitävien ajatus. Heillä oli… kokeellinen lääke. Jotain mullistavaa.”
Matoron täytyi kumartua lähemmäs Kapuran olkapäällä makaavaa tohtoria, joka tuntui hakevan sanojaan pitkään. ”Pysykää… pysykää kaukana noista pulloista. Meillä ei ole aikaa.”


Jään Sotilas oli sanomassa jotakin, mutta repivä ääni jähmetti hänet. Se ääni.

Ei, tämän hän tiesi jo. Tästä hän oli varma. Sitä ei ollut. Sitä ei ollut. Sitä ei ollut!

Ei, sitä ei ollut.

Mutta miksi se kuului silti?

“Lähdetään”, jään toa sai sanotuksi. “A-auttakaa Delevan kanssa”, hän käski nostaessaan vanhaa toaa hartiaansa vasten, eikä se ollut helppoa. Mies olisi painanut liikaa yhdelle heistä kannettavaksi jo ilmankin KAL-puoliskoaan, mutta Umbra harppoi nopeasti jään toan luokse ja otti haavoittunutta toaa toisesta hartiasta.

Hämärän lyhty vilkaisi siruista kirkkaana hohtavaa ystäväänsä silmiin, mutta ystävä katsoi vain hänen lävitsensä. Valon toasta tuntui pahalta, todella pahalta. Jäärailo oli heidän välissään, ja vaikka sitä yritti miten kiertää, paljastui aina vain uusi railo. Mutta nyt heidän välillään olisi edes Deleva, eikä tämä saanut pudota siihen railoon.
Yhdessäkään he eivät saaneet plasman soturia liikkeelle kovin nopeasti. Delevassa ei ollut enää hiventäkään voimaa auttaa.

Cehaya supatti jotain Kapuran korvaan. Tulen toa vilkaisi Matoroa. “Voimmeko tehdä mitään metsästäjän hyväksi? Vaikkakin”, Kapura mutisi ja vilkaisi kultaista taskunaurista, joka ei vieläkään käynyt, “meillä ei todellakaan ole kamalasti aikaa.”

Jään toa vilkaisi tiedotonta syväläistä ja huokaisi. “Hänellä on rauha”, Matoro vastasi tosiasioiden pakottamana.

Delevalla ei ollut. “Näkee kaiken, näkee minut”, puolikuollut puoliepäkuollut sopersi hiljaa. Hänen hengityksensä oli raskasta, mutta vakaata, eikä hän ollut enää tukehtumassa vereensä. Parannuskivi siis toimi… mutta ei tarpeeksi nopeasti. Nyt mies vain makasi raskaana painolastina heidän harteillaan kykenemättä itse liikkumaan.

Ja silloin kun he olivat heikoimmillaan, ovi avautui. Se sama ovi, jolta veriset jättiläisjalanjäljet olivat astelleet.

Ja kaksi aivan liian tuttua draakkia ilmestyivät ovensuuhun.
Ja aivan, aivan liian tuttu konetuliase käsissään. Toinen heistä pyöräytti sen kyljessä olevaa värikästä rulettikiekkoa ja panosvyö raksahti sisään mielettömän tuhon viljelijään.

Jään toa huokaisi erittäin syvään. “No terve teillekin, herrasmiehet.” Ääni oli puhdasta turhautumista. Eikä liskokaksikolla ollut kasvoillaan sen tyytyväisempiä ilmeitä.

“Teidät minä halusinkin nähdä”, Umbra murahti. Matoro laski Delevan varovasti Umbran varaan ja astui pari askelta eteenpäin, Kapuran ja Cehayan viereen.

“Jään toa voisi käyttää sirua, jos olisi viisas”, ääni Umbran pään sisällä kertoi. Kraa, Kraa se oli.

”Naurattaako sinuakaan toien vitsit, veljeni?” toinen lisko lausui sulavasti, mutta se ei enää huijannut Matoroa. Se oli pelkkää esitystä. Hän oli kuullut jo kerran sen läpi, Cehayan toimiston ja portaikon välissä, missä linnut olivat herkutelleet.

”Ei”, vastasi toinen, ”Ei naurata.”
”Lieneekö meillä mitään syytä antaa heille mahdollisuutta?”
”Ei. Ei äskeisen jälkeen. Antaisiko kummisetäkään?”

Toinen hymähti.

“Voi nyt-” Matoro valitti. “Minä yritin pelastaa peikkonne! Kun linnut tulivat, minä olin ainoa, joka teki mitään!”

“Te ette pääse täältä pois”, Umbra kertoi katse naulittuina liskomiehiin. “Konetuliaseenne ei auta tämän paikan hirveyksiä vastaan.”
Jakaja ja Panostaja jakoivat painostavat katseet keskenään.

”Puhuiko hän… linnuista, veli?”
”Jään toa lienee oikeassa paikassa siinä tapauksessa”, toinen vastasi ja sitten korotti ääntään, ”Mistä kirotun linnuista? Sinä sen teit!

Jään toan suu loksahti auki. Ei, ei taas tätä. Ei TAAS. Hetken hän epäili todellisuudentajuaan, mutta absoluuttisen kauneuden vitivalkoinen hohde sirusta vakuutti hänet selväjärkisyydestään.
“Linnut- linnut- mitä siellä tapahtui? Mitä te näitte tapahtuneen?

”Älä sinä yhtään yritä”, odinalainen sanoi hampaat yhdessä. ”Sinä, sinä poppaskonsteinesi sen sait aikaiseksi.”
”En ole koskaan uskonut poppaskonsteihin, veli hyvä”, toinen jatkoi huomattavasti rauhallisemmin, ”Vaikka kummisetä niiden perään onkin.”
”Sillä ei liene väliä. Kuollut poppamies ei paljoa taikuroi, joka tapauksessa.”

“Olkaa hiljaa!” Kapura ärähti ja suuntasi vihaisen katseensa huoneen halki jokaiselle paitsi naiselle olkapäällään. “Kaikki te. Me voimme odottaa, että ne tulevat taas. Eikö se olisi mukava todiste?”
Tulen toa nosti esiin kellonsa ja osoitti sen käymätöntä viisaria.
“Valitettavasti ajalla on tässä seikkailussa ollut sellainen hassu ominaisuus, että sitä ei ole tarpeeksi. Siirretään tämä keskustelu/taistelu ulos.”

”Ulkona oli ikävän kirkasta, toa”, Jakaja tai Panostaja sanoi. ”Haittaa tähtäystä.”
”Ei, kyllä me mielellämme sen täällä teemme.”
”Paitsi jos…”
”Paitsi jos?”
”Jos he antavat molemmat sirut saman tien.”

“No jo on perkele. Ette tajua ollenkaan mitä sirut merkitsevät”, Umbra suuttui. “Ne eivät ole mitään leluja, jotka te voitte vain viedä, koska olette hiekkalaatikon kingejä. Läpimädät salamanterit”.

“Tuo ei auta, U-”, Kapura aloitti, mutta niiden –


Niiden äänet kuuluivat taas. Tulen toa jatkoi hermostuneesti: “M-meidän ei pitäisi riidellä. Me olemme tässä samalla puolella. Ja yhteinen vihollisemme lähestyy koko ajan.”

Minä en ymmärrä teitä!” Matoro korotti ääntään puhuessaan draakkiveljeksille. “Miksi te teette tätä? Mitä te kuvittelette voittavanne? Te ammuitte minuun kolme lippaallista, EIKÄ SE TOIMINUT! Ettekö te näe, että tuosta ei ole kenellekään mitään hyötyä!” Jään Sotilas otti toiseen käteensä Epsilonin, ja kun se yhtyi toisessa kädessä olevan Deltan hohteeseen, valo moninkertaistui. Kahden sirun välillä iski äänetön sininen salama, joka valaisi sekunniksi koko pimeyden ja kaikkien kasvot – ja kaksi odinan lohikäärmettäkään eivät voineet piilottaa reaktioitaan, kun se tapahtui.

“Te siis saitte sirun?” Umbra kysyi hiukan hämillään. Delta ja Epsilon säkenöivät voimaa ja kelmeää hohdettaan. Umbra oli tuntenut yhden sirun mahdin kerran, mutta kaksi sirua samaan aikaan? Ajatus kutkutti. Myös mielen syövereiden asukkia, puhtaimman penumbran korppia kutkutti. Siru voisi olla keino päästä pois mielestä, ajatukseksi ilman ajattelijaa!

Mutta jos luodit lopettaisivat ajattelijan, mätkähtäisi lennokas ajatuskin kuolleena maahan.

”Jos sovimme niin”, konetuliveljeksistä enemmän panoksia kantava – Panostaja – sanoi, ”että luovutat toisen.”
”Huono kompromissi, veli hyvä.”
”Vitsailin lähinnä. Ei, haluamme molemmat. Jos annatte molemmat, kukaan ei kuole. Ei puolimekaaninen luonnonoikku, ei jääritari, ei varjo-toa, ei epäonnistunut rauhanneuvottelija eikä… rouva tohtori.”

“Jos sovimme niin”, Mustalumi sanoi tahdonvoimaa uhkuvalla äänellä. “että te painutte destralille täältä, tai minä tapan teidät.” Ja hohde vain voimistui, vaikkei toa halunnut tunnistaa sanoja omikseen. Ne olivat sen toisen. Hän kuuli korvissaan Oraakkelin sanat; miten jumalaista voimaa ei saisi käyttää aseena, ei tappamisen välineenä.

♬ Älä kuuntele Vanhaa näkijää ♬
♬ Teit oikean valinnan ♬
, vastasi toan onneksi hänen kuningattarensa, ja epävarmuus katosi.

“Ihan kuin jäädyttäjä olisi kuunnellut neuvoani”, ääni Umbran mielessä kertoi. “Ei. Se on jokin muu. Jokin varjoisa?” Umbra oli hiljaa. Hänellä ei ollut kommentoitavaa veljensä puheisiin. Matoro ei vaikuttanut itseltään. Mikään täällä ei vaikuttanut siltä miltä piti.

”Asia harvinaisen selvä, veljeni”, lisko tuhontykin varressa maiskutteli.
”Niin on”, toinen sanoi ja veti sormensa.
Luotien lyijyinen raekuuro kilpistyi sinisyyden loisteeseen. Niin paljon luoteja… niin vähän aikaa. Mutta Matoro ei välittänyt siitä, miten paljon niitä tuli. Mieli ei välittänyt siitä, miten paljon niitä tuli. Miten nopeasti ne tulivat. Ne jähmettyivät ja räjähtivät ympäriinsä lumimyrskyn lailla.

Osa osui seiniin. Kiviseinä ja ammus pirstoivat toisiaan. Toien taakse, heidät kiertäen lensi rypäs lyijyä. Yksi kalahti kirjahyllyyn ja pölläytti paperia kuin pulverina ilmaan. Toinen kilahti sammuneeseen lamppuun sen rikkoen. Kolmas napsahti jossain taaempana kipakasti metallia vasten kimahtaen. Liskoista toinen karjaisi ja romahti olkapäätään pidellen ja uikuttaen. Toinen huudahti peloissaan ja tarttui veljeensä.

Sini himmeni.

Ymmärrättekö te mitä minä sanon teille?”, Matoro kysyi liskoilta.

”Senkin… SENKIN SAASTA”, liskoista veljeään pitelevä karjui vailla aiempaa sulavuutta. Toinen uikutti verta olkapää valuen seinää vasten.
“Itse olisin ampunut noiden lelun, mutta käy se näinkin”, korppi puheli Umbran mielimaailmassa. “Tuo ei-Matoro on jännä tuttavuus. Sirujen mestari, vai orja?”

“Minulla ei ole mitään intohimoa tappaa teitä. Te voitte kävellä pois täältä elävinä, jos vain haluatte. Mutta tietäkää, että jos yritätte vielä jotakin, en myöskään epäröi lopettaa teitä siihen paikkaan”, Matoro lausui jääkylmästi kuin sieluton tuomari sanelemassa rangaistuksia. “Ja vielä yksikin himoitseva sana rakkaastani, ja revin tietoisuutenne kappaleiksi.”

Synkeistä saalistajista vähemmän uikuttava sylkäisi lattialle Matoron suuntaan. ”Olet mieleltäsi sekaisin, poppamies! Odota kun kummisetämme kuulee tästä! Ei ole mitään saarta sakaroilla, joka suojelisi sinua hänen vihaltaan!”

“Ei olisi kannattanut tulla mielisairaalaan”, Umbra murisi kohentaen Delevaa olallaan ja jatkoi “Me olemme kaikki hulluja täällä! Pieni ipana leikkii suurtakin soturia kummisetänsä takia, mutta astuikin isojen poikien leikkiin vielä keskenkasvuisena.”
Matoro ei viitsinyt puuttua petturinsa kommenttiin, vaan seisoi uhmakkaana roistojen edessä. “Hyvä, menkää! Menkää ja kertokaa mestarillenne!” mustavalkea manasi.

“Ei Varjottua”, Deleva kuiskasi hiljaa. Hiipuvassa unessaan hän näki muistoja Odinalta, välähdyksiä leikkauspöydästään, välähdyksiä Kummisedän luona käynnistä. Ja sitten hän oli aivan hiljaa, mutta hengitti kiihtyneemmin.

“Matoro”, Kapura sanoi hiljaa. “Parannuskivi? Cehaya sai osuman.”
Jään sotilaan uhmakkaat kasvot särkyivät.
Ei.

Kapura korotti ääntään. “Meidän kaikkien on mentävä. Jakaja. Panostaja. Ettekö näe? Ette te pysty meitä tappamaan. Ne haluavat meidät hengissä. Te olette tässä kaikkein suurimmassa vaarassa.”
Draakit eivät siihen vastanneet. Tai jos vastasivat, Matoro ei enää kuunnellut.

Jään sotilas ulvahti henkisesti, kun kuuli matoranista. Onneksi Delevan tila oli ehtinyt vakautua. Hän repäisi kiven tältä kiireisesti ja kääntyi Kapuran maahan laskeman Cehayan puoleen. Nainen piteli vatsaansa, ja keltainen veri valui laattalattialle.

“M-menkää…” hän kuiskasi ääni yhä ontompana. “J-jättäkää minut.”

Jään toa halusi vain takoa pahojen kalloja purkaakseen raivoaan. Turhautumistaan. Se oli hänen syynsä. Hän oli ottanut riskin. Miksi, miksi, miksi.
“Ei ikinä”, Matoro vastasi ja painoi selakhialaisen kristallin matoranin rinnalle. Hän antoi elementaalivoimansa virrata Cehayaan, kiihdyttäen paranemista.

♬ Vain yksi parannuskivi… ~ ♬
♬ Tohtori vai soturi? ♬
♬ Soturi vai tohtori? ♬

Meillä on aikaa… meillä on vielä aikaa.

♬ tik tok ♬
♬ Sanoi nainen kellossa ♬
♬ Sepä hauskaa… minäkin olin nainen kellossa ~♬
♬ Valkoinen ja kaunis ~♬

En usko, että se, jonka Xen on näyissään nähnyt, on sinua kauniimpi.

♬ Voi, vanha imartelija ~ ♬
♬ Imartelu ei osta sinulle aikaa ~♬

Heillä oli aikaa. Heillä oli aikaa päästä pois ja pitää kaikki elossa. Hän oli siitä satavarma.

Matoro sysäsi kiven Kapuralle tähän vilkaisemattakaan. “Kiellän sinua antamasta hänen kuolla, kapteeni. Olet sen velkaa.” Sitten toa tarttui taas Delevaan petturinsa kanssa, ja he lähtivät taas kohti isoja pariovia.
“Unohda jo se typerä merirosvo ja nimiimme liittynyt yhtäläisyys”, Kapura mutisi. “Oikeastaan. Unohda koko Arupak! Mene mielesi tietopankkiin ja kirjoita siihen kohdalle ‘merirosvo’. Ei muuta. Selvä?”

Delevan altakin Umbra vahti katseellaan liskoja. Kepulikaksosia, joista oli ollut vain harmia. Ja heistä olisi harmia jatkossakin jos mitään ei tehtäisi. Kukaan klaanilaisista ei ollut hakenut pois liskojen asetta. Toa huomasi, että toinen salamantereista kurotteli lyijynsylkijäänsä.
Varjokoura, mustista sulista kudottu muotopuoli, alkoi rusentaa luotilelua ennen kuin draakki sai aseen käsiinsä. Musta, kuin tervasta muodostunut kämmen rutisti asetta möykkyiseksi ja toimintakyvyttömäksi kasaksi halpaa terästä. “Opittepahan olemaan, Odinan rakkikoirat!” Umbra huusi raivoissaan. “Pitääkö teillekin tehdä samoin?” Mulkaisu liskoja kohti kertoi, että ne pelkäsivät.

”Kummisetämme on arvovaltainen mies”, toinen supatti huomattavasti vähemmän uhmakkaana.

“Kummisedällänne ei ole täällä mitään valtaa”, Umbra tokaisi. “Hänellä voi olla valtaa muualla, mutta ei Aft-Amanassa. Täällä olette vain hullujen seurassa.”

”No se on kyllä käynyt jo selväksi”, kuului Jakajan ääni, joka oli tarkoitettu vain hänen veljelleen. Mutta kylmässä hiljaisuudessa se kyllä kaikui kaikkialle.

Petturi, petturi, olitko aina tuollainen? Matoro huomasi pohtivansa. Oliko Umbra ollut aina yhtä töykeä, ja nyt hän vasta sen tajusi, kun valheet olivat repeytyneet jäärailoihin. Onneksi hänen rakkaansa vastaus rauhoitti hänen mieltään heidän raahatessa vaivalloisesti plasman toaa kohti suuria ovia.

Ei rauhoittanut sen jälkeen.

Silloin pariovet avautuivat.


Se.

“S-sinua ei ole”, Matoro sanoi pettävällä äänellä. “Sinä olet vain tyhjyydestä parsittu kuvajainen, merkityksettömyydestä kudottu… n-nnukke!” Sirut hohtivat hänen käsissään. Hänellä oli vielä molemmat kätensä. Hänellä oli vielä molemmat kätensä.

Oven avaaja saattoi puhua jotakin. Ei, eikä saattanut. Ei sitä ollut olemassa. Sitä, eikä sen veljiä ja sisaria, ei, niitä ei ollut olemassa. Ei se puhunut. EI SE, MIKÄ EI OLE OLEMASSA, PUHU.

Ja valon soturikin lakkasi hengittämästä. Kraa-Umbra, musta korppi tämän olkapäällä… huusi kauhuissaan ja lensi pois.

Mikä…
Mikä…
Mikä…

Mikä tuo oli? Umbra mietti. Matoro kutsui sitä nukeksi ja tyhjyydestä parsituksi. Hän ei ollut koskaan kohdannut mitään vastaavaa, mutta Matoro tiesi näistä jotain, ja niin tiesi arvatenkin Kapurakin.

Se olisi astunut askeleen eteenpäin, jos se olisi ollut olemassa. Se olisi sanonut jotakin, jos se olisi ollut olemassa.

Mutta e-eiväthän olemattomat puhu. Silloin Matoro tajusi jotakin järkyttävää.

Hänen rakkaansa oli hiljaa.

Hänen rakkaansa. Kaikki hänen päässään. Jopa hänen makutansa. Hän kuuli vain omat ajatuksensa. Omat, epävarmat ajatuksensa.

Ja jokin uusi Umbran sisällä puhui. Outoja sanoja, jotka eivät olleet hänen negatiiviaan. Ei Kra, ei Av.

PETTURI
PETTURI
ANSAITSET KAIKEN
P E T T U R I

Olennon sanat haisivat. Sanat eivät haisseet mädiltä, tunkkaisilta tai kuolleelta. Ne haisivat kivulta! Haju alkoi syödä sammunutta valokiveä sisältäpäin, uurtaen palasia pois. Tuhoten itsetunnon, velvollisuudentunteen, kohtalon. Yhtenäisyys oli kuollut jo ennen Aft-Amanaa. Ennen Nimda-jahtia. Sen siemenen moderaattori oli itse kylvänyt.

Draakit. Matoro erehtyi vilkaisemaan niitä. Ne näyttivät hämmentyneiltä. Ne eivät reagoineet.

Tietysti. M-miksi ne muka reagoisivat johonkin, jota ei ole.

SINUA EI OLE, KUULITKO?

KUULITKO?

MIKSI OLET S I I N Ä?
E I S I N U A O L E

♬ Eihän sitä tietenkään ole ♬
♬ Mutta tarkoittaako se että se voisi satuttaa sinua yhtään vähemmän? ~♬
♬ Mieti vaikka sinun ja Valon Ritarin ystävyyttä ~♬
♬ Miksi se satutti sinua ~♬

♬ vaikka se oli valhetta? ♬

Rajapinta hämärtyi jatkuvasti. Matoro tunsi, miten hänen musta ja valkea maailmansa säröili. Ei, hän ei vapauttaisi sadetta, ei hän tekisi niin… hän kuolisi jos tekisi niin…

Hänen mieleensä hiipi ajatus, että hänen musta ja valkea maailmansa ei ehkä olisi niin totta kuin mitä hän oli olettanut sen olevan.

Ja rutto. Rutto. Rutto täytti ilman.
Rutto. Rutto.
Tohtori, joka oli tehty rutosta.

Umbra tunsi hengittämisensä vaikeutuvan. Tuntui kuin jotain pientä ja tappavaa työntyisi hänen keuhkoihinsa. Mustaa ruttoa.

Ei… ei täällä, ei tänään, ei tässä…
Kynnet, mustat, lattiaa vasten… nokka, pitkä, heitä kohti… silmät, punaiset, punaiset kuin isällään…







Mutta lopulta se pysähtyi. Se, mitä ei ollut olemassa.
Se vain katsoi. Se, mitä ei ollut olemassa.
Se haisteli.

Nokka aukesi. Nokka, naamio, hirvittävä ja musta. Se huokaili. Raskaasti.

“M-mitä sinun kokoonkursijasi haluaa meistä, olematon?” Jään Sotilas kysyi uhmakkaana, katsoen sitä, mitä ei ollut. “Kerro viestisi!”








Ja r u t t o t o h t o r i käänsi selkänsä. Se astui oveen, josta oli tullut.




Ja ovet etelässä aukesivat




ja sisään astui mies




keltainen ja pieni




vihainen




lintujen haavoille nokkima.







Liskoveljet hätkähtivät perääntyen oviaukosta.
”K-kessu?” toinen heistä sanoi ääni vapisten.

Turrrrpaan”, steltinpeikko vastasi äänellä, josta puuttui tunnesisältö. Se vihaisuus, joka hänestä oli aiemmin tihkunut ulos veren mukana.

“… s-sinä selvisit…” Matoro sopersi, aivan kuin jokin olisi pudonnut hänen omantuntonsa päältä.
“Tuo ei ole se Kersantti”, Umbra sanoi hiljaa. “Vääräkersantti”.
“Ei ole”, Kapura sanoi hiljaa. “Matoro… oletko nähnyt sen niistä, joka voi tehdä noin?”




Jään toa oli hetken hiljaa.

“Musta Suu”, hän vastasi kuiskaten.

Pitkästä aikaa”, sanoi hirviö Kersantin äänellä. ”Jään sotilas.”

Sitten se tuli Kersantin takaa oviaukosta. Jään sotilaan painajaisunesta takaisin todellisempaan painajaiseen. Vääristyneine raajoineen. Posliinisine naamioineen. Ikuisine hymyineen.
Kikattaen.

Aivan uudenlaiset kylmänväreet valtasivat Umbran kehon.“Mikä piru tuo on?” sammunut majakka kysyi. Hän ei ollut eläissään nähnyt mitään yhtä outoa kuin tuo lapsekas olemus posliininaamioineen, joka ei ollut tästä maailmasta.

“Olenko minä liian syvällä?” Matoro kysyi synkästi, eikä hän tiennyt, keneltä. Suultako? Rakkaaltaanko? Makutaltaanko? Itseltäänkö?

Posliinin läpi kikatti kaikuen jokin, jolla ei ollut omaa suuta.
Luuletko, että isäni haluaa tappaa sinut?” kersantin kuollut kita puhui sen puolesta.

Matorolla oli vaikeuksia saada sanoja muodostettua, sillä ne sanat, jotka hän lausui, olivat mielettömiä: “Valkoinen Käsi… Valkoinen Käsi yritti pelastaa minut.”

Olet viisas, Jään sotilas”, pirullinen, kylmä, huuleton ja kieletön kikatus, ”Niinkuin isänikin. Isäni on viisas. Isäni on kaunis. Isäni on hyvä. Isäni laulaa tuutulaulun.

Mielen kellokoneisto raksutti valon toan pääkopassa. Jotenkin shasaalin katoaminen, tämä lapsekas ja niin väärä olento, sekä r u t t o t o h t o r i, jota hän hetken hengitti… ne liittyivät toisiinsa. Hän ei tiennyt vielä miten soppaan liittyivät vielä maininnat asiasta, joka ”näkee minut, näkee sinut”.
Mutta hän tiesi, että se asia katseli häntä tälläkin hetkellä.

Ja oli katsellut kaiken tämän aikaa.

Draakkiveljekset olivat perääntyneet oviaukolta nähdessään entisen johtajansa kävelevän jälleen. Oikeastaan sen kutsuminen kävelemiseksi oli todella kohteliasta. Heiveröinen musta posliininaama raahasi steltiläistä mukanaan lähestyessään toia.

”M-mikä Mata Nuin nimeen tuo on?” draakeista olkavammaton karjui. ”Kessu? Mitä se on tehnyt sinulle?”
Siihen kauhistuttava vatsastapuhuja vastasi vain… taas yhdellä kylmällä kikatuksella. Hyvä että edes sillä oli hauskaa. Ei, ei ollut.
Sinunko taikuuttasi tämä on?” Jakaja tai Panostaja karjui Matoron suuntaan suu vaahdoten.

“Minä keskustelen tuon asian kanssa! En kai minä itseni kanssa puhuisi, mitä? Mikään näistä ei ole minun!” Jään Sotilas vastasi turhautuneena. Sitten hän kääntyi … keskustelukumppaninsa puoleen. Puhuiko hän Suulle vai Kersantille? Hän ei tiennyt, mutta sanat tulivat silti ulos: “… mitä isäsi haluaa meistä?”

Isäni tietää, että teillä on kaksi sirua. Siskoni näki sen. Ja isäni haluaa sirut… mutta hän on myös kiinnostunut siitä, mitä niillä saattaisit tehdä.

Posliinikasvoinen pää keinahti sivuttain kuin ei olisi edes kiinni kaulantyvessä.
Isäni on odottanut vuosituhansia. Isälläni ei ole kiire. Se, miten sinä pudotit pahan… pahan miehen taivaalta… hän piti siitä. Isäni… isäni haluaa varmaan olla ystäväsi!
Niin lapsellisia sanoja Kersantin äänellä. Siinä ei ollut mikään kunnossa.

“… isäsi… isäsi haluaa samaa kuin minä, sitäkö sanot? Hänkin haluaa voittaa pahan, ja tehdä maailmasta paremman?” Matoro vastasi.

Tietenkin. Isä on hyvä. Isä on kaunis. Isä tekee asiat niin kuin niiden kuuluukin tulla tehdyksi. Isä haluaa nähdä paremman maailman. Ja… hän uskoo sinuun.

“… minä… minä kiitän. Minä yritän… olla isäsi luottamuksen veroinen. Tosissani.”

“Ei, Matoro”, Kapura kuiskasi katse posliinipaholaiseen jäätyneenä. “Ne valehtelevat. Matoro…”

Synkeä, lohduton kikatus.
Siinä ei ole kyse yrittämisestä.

“… vaan mistä?” Jään Sotilas kysyi.

Etköhän löydä sen sisältäsi. Niin isä sanoisi. Isä sanoo paljon viisaita asioita. Isä on suuri. Isä on viisas. Isä on kaunis. Isäni… haluaa antaa sinulle tämän mahdollisuuden. Suuria asioita on tapahtumassa, Jään sotilas. Suurempia kuin sinä tai kukaan ystävistäsi. Legendojen kaupungissa syttyy tuli, jonka kaltaista ei ole syttynyt aikoihin.

Ja jos palaat siitä voittajana… sinulle on tuoli Punaisen Kuninkaan hovissa.



Hihitystä. Hihitystä.
Raksetta. Kuin viisarien naksahduksia ja sydämen tykytystä.





“Matoro!” Kapura huudahti hädissään. “Älä kuuntele sitä, Matoro!”

Tulen toa käveli jään soturin viereen ja kumartui eteenpäin.
Ja kuiskasi asiansa.

“… mutta”, Matoro vastasi puoliääneen toverinsa kuiskaukseen. “Se… he…”

Ai”, hirviömäinen nukkemestari liikutti Kersantin leukoja niin, että draakit taas värähtivät. ”Yrittääkö Tulen takoja vietellä sinut? Oikealle tielle? Tulen takoja… eikö hän ollut isämme ystäviä? Saattoi hyvinkin olla! Mistä sitä tietää…

Umbra oli hyvin ihmeissään tästä sananvaihdosta. Hän ei tiennyt kaikkea ja ei siksi osannut kavahtaa “vatsastapuhujaa” yhtä paljon kuin Kapura ja Matoro. Sentään… se toinen oli poissa. Tuntui kuin valon toalla olisi ollut isokin tietoaukko päässään.
Mutta tuo kammottavuus oli kömpinyt siitä aukosta ylös ja seisoi nyt hänen edessään ruumiilla leikkien, eikä hän tiennyt, mitä tehdä. Eikä edes korppi olalla ollut sitä kertomassa.

“Oliko siinä kaikki, mitä isäsi halusi meille kertoa?” Jään Sotilas kysyi.

Isäni ei halua sekaantua tähän. Isäni haluaa, että teet omat valintasi. Jään sotilas, kaikki on valinnoista kiinni. Valintoja, valintoja. Isä ei niihin puutu.

Valintoja, valintoja. Hän muisti sen sointuvan äänen, joka oli hänelle ensimmäistä kertaa sanonut niin.

“… miksi sitten… miksi se toinen oli täällä? … veljesi?”

Koska teidät täytyi löytää. Ja niin pitkään, kun… P E L K Ä Ä T T E, veljeni haistaa teidät.

Korpit, kuuletteko ne?

Ne eivät mene koskaan pois.

Ne pysyvät aina kintereillänne.

Ne ovat a i n a tulossa.
Ne ovat aina olleet.









Matoro avasi epävarmana suutaan katse lattianrajassa. “Nyt, kun olet puhunut meille… voimmeko lähteä?”

Se riippunee teistä.

Ja… haluan vielä pahoitella isän puolesta, että en voinut pelastaa veljeksiä.

On jo liian myöhäistä.

”Mitä…” toinen liskoista ehti sanoa.


Tump.
Tump.
Tump.

Sukeltaja oli noussut jälleen siitä, mistä sen ei pitänyt aiemminkaan nousta.
Mrhm.

”Ilmanautti, vanha ystäv-”, Jakaja ehti sanoa ennen kuin suuri rautakäsi tarttui tämän päästä kiinni.







KRUTS.

Draakki ei ehtinyt edes huutaa. Toinen ehti. Sukelluspuvustaan verta ja vettä vuotava metallijättiläinen oli nostanut tämän korkealle ilmaan kaulasta.
Matoro erehtyi katsomaan ja halusi antaa ylen.

E-EI! AUTTAKAA! JOKU!

Ne ansaitsivat sen. Ne ansaitsivat sen. Niin jään toa vakuutteli itselleen, mutta halusi peittää silmänsä.

“… pois täältä, kaikki”, Deleva vaikeroi. “Se… se…”

“Lähdetään. Nyt.”, Matoro vastasi, ja lähti riuhtomaan kyborgia kohti ovea, jossa oli joskus ollut t o h t o r i, joka ei ollut olemassa.
Umbrasta tuntui siltä, että Deleva oli heistä onnekkain, koska oli tajuttomuuden ja valvetilan rajamailla. Mutta haavoittunut kyborgi kuuli kaiken. Ja mielikuvitus ei ollut hänelle armollinen! Hän näki välähdyksiä Metorakkista lyömässä tikaria hänen vatsaansa.

“Emmekö… emmekö me voi tehdä mitään?” Kapura sopersi. Jakaja tai Panostaja, kumman heistä pää ei sitten vielä ollutkaan…
… lattialla… ja muualla…
…huusi kauhuissaan metallijättiläisen otteessa. Ja Matoro kuuli sen heistä selkeimmin.

♬ Miksi hän tappaa? ♬
♬ Sinä rauhoitit hänet. Paransit hänet. ♬
♬ Ei hän ole sellainen. ♬
♬ Kuten et ole sinäkään. ♬

“Y-yahal?” Matoro kysyi varovaisesti jätiltä. “Yahal, mikä on vialla?”
Mutta syväläinen näytti olevan hallitsemattoman vihan vallassa, eikä edes sellaisen, mihin linnut olivat hänet pakottaneet. Se oli ollut pelkoa. Tämä… tämä oli vain hulluutta.

“Kanisterit!” Kapura huudahti yhtäkkiä. “Luodit! Osuivatko…”

Olivat osuneet. Jään toan täytti aito kauhu kun hän tuijotti pientä luodinreikää yhden tummanvihreän kaasupullon kyljessä… ja muisti Cehayan sanat, joita hänen olisi pitänyt pelätä paljon, paljon enemmän.
”En ole vielä pitkän psykiatrin urani aikana löytänyt mielisairautta, joka tarttuisi.”

“Pois. Nyt”, Matoro totesi lyhyesti. Se haisi merimiehen mielenmaisemassakin. Hulluuden haju.

”Koemateriaali… Cr.S.6, sata prosenttia, luki kanistereissa”, Umbra sanoi muistellen kylmiötä. “En tiedä mitä se tarkoittaa, mutten pidä siitä.”

“Minä tiedän”, Kapura sanoi kauhistuneena. Seuraavat sanansa hän pakotti läpi vaikka ei enää tohtinut hengittää.
Credox… selecium.”

Se haisi. Eikä enää edes Painajaisten lähetti. Vaan jokin muu.
Jokin joka oli syössyt parantolan painajaisiin.

Jokin jota he olivat hengittäneet jo minuutteja.



Kredipselleeni.

Ja silloin, kun he sen lopulta tajusivat, se puri heihin. Samalla tavalla kuin se oli purrut kalaan. Viimeistään silloin järki poistui rakennuksesta.

MITÄ
MISSÄ
MIKSI
MITEN





Matoja. Matoja pään sisällä. Ne kaiversivat tietään valon toan päässä, jolloin se alkoi vaikuttaa kuin juustolta. Tai joltain muulta, mikä oli täynnä reikiä. Madot. Inhottavat madot. Ne söivät kaiken tieltään ja pesiytyivät lihaan. Vetivät rihmojaan ja käytäviään ympäriinsä. Ja linnut tulivat niiden perässä raivaten loputkin aivoista tieltään.

Varjon syvin olemus katosi jonnekin.

M u u a l l e.






Mutta. Korpit.
Ei, Matoro ei antanut niiden tulla mieleensä. Hänen piti pitää mielensä kirkkaana. Hänen piti pitää mielensä kirkkaana soihtuna pimeydessä. Hänen piti pitää mielensä selvänä ja näkevänä.

Mutta… mutta korpit. Korpit. Kraa, kraa, ne lauloivat nokkiessaan häntä. Ei, ei, ne eivät ole todellisia. Kraa, kraa. Ne nokkivat häntä. Hän sumeni. Haihtui. Pakkaslumi tuuleen.

Ei… kyllä hän löytäisi jotain johon keskittyä, kuten vaikka…
… kuten vaikka sukeltajaan, jonka rautakäsi puristui draakkiroiston pään ympärille, ei tämä oli huono idea, o-olisit katsonut edes vaikka sinne ovelle…
Kruts. KRUTS.

He. He. HE?

Liskomiehen pää A U K E S I Ilmanautin kourassa kuin ylikypsä hedelmä, mutta veren sijasta sieltä tulivat S A T E E N K A A R E N kauniit V Ä R I T jotka tuntuivat niin H Y VÄ L T Ä. Ja hetken kaikki oli taas T A I K A A kuin S A D U I S S A.

Ai, onko tämä L Ä Ä K E T TÄ ?
E- e- ei, TOHTORI. Olen T E R V E.







t-tai ainakin o l i n

















































E-ei, veli…















T-taistele sitä vastaan, v-veli!


































ET OLE HÄNEN INSTRUMENTTINSA!


















Kauhukaasu söi Umbran valoa ja varjoa aivan yhtä ahnaasti, nieli sen kuin ahnaat korppikotkat. Enää eivät hänen veljensä kirkaisut kaikuneet, nyt tämänkin ääni katosi kuin syvään kuiluun.







Ja kuilun pohjalla oli vain yksi Umbra. Kun hän katsoi itseään, hän ei nähnyt valon kultaista hohdetta tai varjon kaikennielevää mustuutta. Hän oli jäänyt harmaaksi, sävyttömäksi, ja oli nyt polvillaan pimeydessä jota ei ymmärtänyt tai osannut hallita.

Tilan lattia oli mustaa ja punaista marmoria vuorottelevina kuvioina. Sitä ylemmäs hän ei ollut uskaltanut katsoa.

Toa-soturi keräsi rohkeuttaan ja katsoi vihdoin ylös. Yläpuolella oli suuri musta tila, joka jatkui loputtomiin. Harmaa soturi kavahti tätä näkyä ja päätti, että oli parempi katsoa alas. Musta ja punainen marmori muistuttivat erehdyttävästi jotain kuviota.

Niinpä tietenkin! Jättiläismäinen paholaisen shakkilauta.

Mutta ketkä tätä peliä pelaavat? soturi mietti. Joku… sairas kyllä, mutta kuka. Siihen hän löytäisi joskus vastauksen. Nyt tärkeintä oli selvittää mikä vääristynyt maailma tämä oli.

Soturi aisti vieressään molemmilla puolillaan hahmot. Hän ei tohtinut vilkaista niitä. Vai tohtiko? Aivojen kellokoneisto alkoi taas raksuttaa. Shakkilauta. Oliko hän pelinappula? Hän katsoi vielä millä seisoi. Totta. Se oli shakkiruutu. Ja hän oli sen Sotilas.

Sammunut valosotilas näki vierellään ystävänsä. Ne, jotka hän oli pettänyt. Tahdottomina sinisilmäisinä sotilaina. He pitelivät käsissään jotain. Jotain mikä ei kuulunut shakkiin. Punaisia soittimia.

Verenpunaisesta messingistä kursittuja soittimia?

Umbra voi melkein pahoin. Tämä kaikki. Sitä oli liikaa! Ei yhtään vastauksia. Vain lisää ja lisää kammottavia kysymyksiä. Ei elämä ollut vain peliä, eihän? Hän halusi uskoa ettei ollut. Että Mata Nui loi heille heidän Kohtalonsa. Mata Nui oli hyvä. Tämä shakkilauta ei.

Jostain kaikui puhetta.




”Valon toa.”

Umbra hätkähti. Tarkoittiko se häntä?

”Liity orkesteriin, VALON TOA”

Niin puhui mekaanisten äänien lohduton kuoro hänen yläpuoleltaan. Jokin laskeutui. Jokin nelikätinen. Jokin…
Jokin joka tuijotti häntä kolmella silmällään.

Umbra muisti mekanoidin ulkonäön käyvän yhteen Feterroiksi kutsuttujen olentojen kuvailun kanssa. Hän oli kuullut, että pian hänen klaanista lähtönsä jälkeen rautaiset kuolemat olivat kylväneet kuolemaa klaanilaisten kesken. Olisinpa ollut siellä taistelemassa, toa mietti.

“Mitä tarkoitat orkesterilla?”

”K A P E L L I M E S T A R I MÄÄRÄÄ NUOTTINNE”, kone puhui. ”KUIN KOHTALO ITSE. MUTTA PAREMMIN. OIKEUTETUMMIN. JA SINULLE ON TEHTÄVÄ, VALON TOA.”

“Kukaan ei voi parantaa Kohtaloa”, Umbra sanoi uhmakkaasti. “Kerro minulle kapellimestaristasi ja tehtävästäni. Olen kiinnostunut, Avrahk Feterra.”

”S i n u l l a on tehtävä, joka on tärkeämpi kuin kuvittelitkaan. Ja siihen ryhtyminen on valinta, Toa. Valinta. V A L I T S E T K O Kohtalosi?”

“Kylvitte kauhua ja kuolemaa Klaanissa. Miksi tekisin teidän kanssanne yhtään mitään? Olette vihollisiamme”, harmaa toa kertoi. Hän mietti mekaanisen olennon sanoja. Valita kohtalonsa?

”Valon toa. Jos et suostu valitsemaan K O H T A L O A S I. Kohtalo valitkoon sinut. ”

Ja taivaasta alkoi laskeutua lisää k o n e i t a. Niiden mekaaniset kourat sätkien kuin… orkesterin tahtiin.

Feterrat näyttivät kauniilta. Ne laskeutuivat täydellisessä harmoniassa alas taivaista. Täydellisessä harmoniassa. Vaikka ne olivatkin tappamiseen tehtyjä asioita olivat ne silti kauneimpia näkyjä mitä Umbra oli pitkään aikaan nähnyt. Huippuunsa hiottua teknologiaa. Vailla virheitä.

”A L L E G R O .”

Kaunis musiikki kantautui Umbran korviin. Koneorkesterin musiikki sai hänet tanssimaan heidän tahtiinsa. Antautumaan täysin harmonisen sinfonian sulosoinnuille, joissa ei ollut sijaa virheisiin tai soraääniin.

”A L L E G R O .”

Ja silloin ystävät samassa rivistössä repivät kasvonsa irti.

Eivät vain naamionsa.

Vaan kasvonsa.

Ja korvasivat ne uusilla.
Tahtipuikko heilahti jossain.

”C R E S C E N D O .”

Ja Umbra tunsi tanssivansa sen tahtiin.

Toa antautui täysin Kohtalon tanssille. Mestarinsa sulosoinnuille. Hän oli täysin sen vallassa. Hänen värityksensä oli pian yhtä hopeinen kuin Hopeameri.
Ja hän seurasi ystäviensä esimerkkiä. Laski hopeiset kätensä kasvoilleen pudottaen ensin naamionsa, ja sitten antaen sormenpäidensä pureutua lihaansa. Kyllä, se sattui. Se sattui viimeiseen lihasäikeeseen asti, joka piteli toan harmaita kasvoja kiinni hänen päässään, mutta lopulta sekin katkesi.
Uusi naamio kasvojensa tilalla Valottu astui kohti vastapuolta.

Ja alkoi soittaa melodiaa vihollisensa tuhosta. Laulua hävityksestä. Serenadia kuolemalle. Fanfaaria voitolle. Sinfoniaa uudelle mestarilleen.

Umbra oli osa orkesteria. Yksi monista sen soittajista.

Ja se kaikki tuntui ihmeen hyvältä.







”A L L E G R O !”

”P I A N O !”

”A C C E L E R A N D O !”

”C R E S C E N D O !”

” F I N A L E !”














Ja silloin suuren kapellimestarin nelikätiset soittimet raastoivat hänen kehonsa kappaleiksi.


































Lääke selväjärkisyyteen pureutui Matoron tajuntaan.

Ensihenkäyksellä se tuntui pelottavalta, kivuliaalta, kauhistuttavalta. Aluksi se tuntui repivän hänet pois omasta kehostaan, toisella henkäyksellä kaikki minkä silmät näkivät muuttui polttavan punaiseksi. Hän halusi repiä riekaleiksi jokaisen, jokaisen, joka tuli hänen ja s i r u n väliin.

Mutta… sitten lääke tuntui vaikuttavan.

























Matoro rauhoittui. Enää ei hulluuskaasu sirpaloinut Jään Sotilaan mieltä. Deltan rauhoittavat kuiskaukset tulivat sen tielle ja peittivät alleen huudot jotka työnsivät häntä väkivaltaan ja veriseen hurmioon.

♬ Älä pelkää, Jään sotilaani ♬
♬ Sinua he eivät satuta. ♬

Jään toa löysi itsensä tyhjän valkeasta tilasta, joka oli joko loputon tai äärettömän pieni.
Sillä ei ollut väliä. Delta oli siellä hänen kanssaan.

Delta – ei, Nimda, Nimda kaikessa kokonaisuudessaan seisoi hänen edessään. Eikä naamiona, vaan kauniina naisena. Läpikuultavana, kristallikolmioista tehtynä jumalattarena, jonka sinisten silmien katse kutsui luoksensa unohtamaan kaiken ulkopuolella. Kolmioiden sädekehä loisti hänen kasvojensa takana, karkoittaen kaiken pahan sinisellä hohteellaan. Veri ei enää vuotanut, hänen ystävänsä eivät olleet pettureita kaikki tyynni.
Matoron sydän ei tiennyt, miten toimia.
Sirujen muodoista tehty hehkuva käsi laskeutui nuoren miehen olkapäälle ja laukaisi kylmät väreet kaikkialla tämän ruumiissa.

♬ Tätäkö halusit, Jään sotilas? ♬

Minä… minä… minun piti parantaa kaikki. Klaani, koko maailma… Mutta ei, ei hän tiennyt, mitä hän halusi. Hän ei enää tiennyt, mikä… mikä hänen kohtalonsa oli.

♬ Pystyn kyllä enempäänkin, Jään sotilas. ♬

Minä t-tiedän, rakas…. minä vain…

♬ Kerro mikä mieltäsi painaa. Lähetän sen pois. ♬

Tunnen itseni… itsekkääksi. Ahneeksi, kun unohdan ystäväni. Velvollisuuteni… sotilas sopersi.

♬ Voin rauhoittaa mielesi. ♬

Heleä, hieman metallinen naisääni naurahti Matoron oikealla puolella. Kääntyessään hän näki Killjoyn tyttären, viehkeän rautaneito Xenin, jonka vahkinkasvot hymyilivät hänelle.
”Olit ensimmäinen, jonka kanssa olen saanut puhua sataan vuoteen”, vahkinainen sanoi aivan kuin hänen muistoissaan. Mutta niin paljon lämpimämmin.

Ja Mustan Käden kenraalin keinotekoisen tyttären solakat jalat astelivat häntä lähemmäs.

“Et sinä oikeastaan ole edes sataa vuotta vanha, Xen”, Matoro vastasi tilanteesta epävarmana. “Et sinä ollut siellä alhaalla kuin neljäkymmentä vuotta.”
Ja hän tunsi Xenin sormen aivan liian tuttavallisesti huulillaan.

”Suu tukkoon, toa. Minä yritän olla runollinen.”
Nainen tarttui tiukasti kiinni Matoroon molemmilla mustilla käsillään ja painautui hänen olkapäätään vasten. Toa kuuli vaimeasti, miten valkoinen kuula kuiski satojen sielujen äänillä naisen rinnassa. Miten rauhoittava se ääni olikaan.

”Äitini halusi todistaa, että hän kykenisi luomaan jotain, jota ei oltu tarkoitettu sotaan”, vahki mumisi toan kaulaan ja katsoi suurilla, vaaleanpunaisilla silmillään jään toaa. Sotilas tunsi hengityksensä kiihtyvän. Hän siveli varovaisesti kylmillä sormillaan naisen kasvojen siroja vahkimuotoja.
“L-luulen, että hän onnistui siinä”, Matoro henkäisi, ja kenraali hymyili.

“Sinussa on jotain” Xen kuiskasi painaessaan kehonsa vasten miehen vartaloa. Toa tunsi sulavansa, kun Nui-Kralhin tytär antoi hänelle hellän suudelman. “Ionienkelini”, huokaisi Mustalumi ja vastasi suudelmaan.

Nimda puhui kuuden kauniin äänen kuorolla. Ne olivat kaikki ääniä, joista hän välitti, joihin hän uskoi, joita hän rakasti. Joihin hän luotti?
♬ Pidätkö tästä? Voin… näyttää enemmänkin.. ♬

Matoro sulki silmänsä. Hän sulki soimaavan omantunnon. Hän ansaitsi tämän, hän vakuutti.
Hän oli yrittänyt auttaa muita heidän ongelmissaan, mutta oli tajunnut, että muut olivat hänen ongelmansa – enää ei hänen tarvinnut heittää elämäänsä muiden auttamiseen, toa oli ymmärtänyt. Hän saisi tehdä elämällään kuten halusi.
Nyt vasemmalta puolelta kuului toinen tuttu ääni.

“Matoro?” Deika kysyi ensin itseltään, sitten voimakkaammin. “Matoro?”
Ritarikunnan vaaleanpunainen mielen toa katsoi häntä niin kaipaavana ja innokkaana. Mutta nyt Matoro oli varma siitä, että Deika teki kaiken oman tahtonsa takia.

Hän oli täysin varma siitä.

Matoro ei tiennyt enää miten reagoida. “D-deika?” hän tavaili nimeä, jonka oli kuullut vain kerran. “Miten sinä…” hän kysyi, yrittäen saada tapahtumiin järkeä, kunnes tajusi, ettei niissä tarvinnut olla.

Hän oli nyt turvassa. Kolme naisääntä nauroi heleästi. Paransi hänen haavansa. Mitkä haavat? Haavoja ei ollut. Täällä hän oli turvassa.
”Matoro Mustalumi! Elämäni rakkaus!” Deika hihkui Matoron sylissä. Hänen kätensä kulkivat toan vatsalihaksilla; ne irroittelivat lempeästi kylmää, mustaa metallia, johon toa oli itsensä kietonut. Sitä ei enää tarvittu. Vaaraa ei ollut.

“E-emmehän me oikeastaan edes tunne”, jään toa sopersi vastaukseksi viimeisellä rationaalisuuden sirpaleellaan, mutta se kaikkosi mielen neidon suudelmaan.

♬ Liika ajattelu pilaa kaiken♬
♬ Totuudet vain rikkovat sinut ♬
♬ Eikö näin ole parempi? ♬

Matoro nojautui taaksepäin valkoisessa tyhjyydessä. “Selvitä arvoitukseni”, Xen kuiskasi kiusoittelevasti toan kainalossa, hivellen toan kirkkaana loistavaa sydänvaloa. Deika huokaili jään sotilaan nimeä hyväillessään tämän mieltä aavekäsillään, joiden kosketuksen hän antoi viedä pois muistot tuskasta ja kivusta.

Näin on parempi, äänet toan päässä sanoivat. Hänen ajatuksensa. Vai sen toisen ajatukset? Hän ei välittänyt. Niin oli parempi.

Toa veti heidät maahan kanssaan. Tyhjyys oli niin pehmeä, niin hellä. He hymyilivät. Nauroivat heleästi. Tunsivat toistensa lämmön. Maailman virheet sulivat, pahan kovettama kuori oli riisuttu.

Ja silloin kaikki jäätyi.

Oli kylmää, oli kylmää tuo aavoilla jää.
Ja kylmää riitti koteihinkin.

Oli jäässä, niin jäässä, nuo sydämet jäässä.
Ja jäärailon päässä…

♬ Et usko siihen, Matoro. ♬
♬ Et usko tästä mihinkään. ♬
♬ Ja jos et usko, et voi pelastaa ketään meistä. ♬



Ja silloin Marionetti, sätkynukke, tyhjäkasvoinen miekkademoni ilmestyi kristallista ja kolmioista tehdyn naisen taakse ja työnsi Äären tämän lävitse.

”Kuole”, sanoi olento ilman kasvoja työntäen miekkaansa yhä syvemmälle silti hymyilevän mielen jumalattaren sydämeen.

Aivan kuten se oli työntänyt sen Matoron sydämeen.

Taas.

♬ Muistatko hänet? H Ä N kyllä muistaa s s s s sinut! ~♬

Kaunis uni. Se tuntui hajoavan. Kaunis, virheetön valkoinen säröili. Jäänpinta antoi periksi. Euforia alkoi sortua.

“E-ei, mitä- mitä tämä-”
Deika puhui jotain Matoron vasemmalta puolelta rakastavalla äänellään.
Mielen toa seisoi nyt hieman kauempana Jään sotilaasta ja… p-pureskeli omien käsiensä nahkaa irti ilmekään värähtämättä.
”Matoro. Elämäni rakkaus. Löysin hänet. Matoro… Matoro…”

Ei. Ei. Ei. Ei. Ei. Ei.

Mutta verisen nahan alta ei paljastunut luuta, vaan kylmät siniset konekädet, jotka sätkivät itsensä irti verta vuotavista vaaleanpunaisista ranteista.

Käsivarrentynkiä pitkin kävellen kalmakourat astelivat itsestään vaaleanpunaisen naisen kasvoille, asettuivat tämän ohimoille, ja…

Painoivat metalliset peukalonsa Deikan silmiin. Yhä syvemmälle ja syvemmälle. Eikä nainen edes huutanut, ei edes silloin kun luu alkoi rutista, vaan hymyili yhä.
”Matoro…” sanoi sama rakastava ääni vaikka mekaaniset sormet saivat tämän itkemään suuria verikyyneliä. ”Muista, rakkaani… muista…

Ei. Ei. Ei.

Xen kikatti yhä Matorossa kiinni viehkeänä. Hänessä ei voinut olla mitään vikaa, hänessä ei-

”ON AIKA YLITTÄÄ RAJA, MATORO. RIKKOA SYKLI. ON AIKA KATSOA VERHON TAAKSE.”
Kenraalin tytär, uusi kenraali hymyili yhä kauniisti vaikka tämän ääni oli muuttunut mekaaniseksi, lohduttomaksi. Ei, tässä hymyssä ei voinut olla mitään vikaa, e-ei tässä voinut…

Hampaat työntyivät läpi siitä, missä naisen silmät olivat olleet.
Hampaat työntyivät läpi siitä, missä tämän leuka oli.

Hampaat aukesivat ja repivät riekaleiksi Xenin kasvot. Vahkin keinoverta sylkevä pohjaton kita huusi metallia ja lihaa yhä leveämmäksi suuksi raastaen. Nauroi Matoron kasvoille kuin kirskuva metalli ja satojen arkkikranojen sielukuoro kupariviisarin kaiku hälyssä taustalla.

”VERHON TAAKSE”, kirkui konekenraalin kasvatti.

M- m- muista, rakkaani”, riemuitsi Ritarikunnan repimä rakastaja.

Ja kaiken tämän yllä lauloi Nimda naisen hahmossa, jota Punaisen Miehen sätkynukke lävisti terällään.
♬ A I KA L O P P U U ~♬

Siniset sormet sumensivat sotilaan silmät, eikä toa enää nähnyt mitään niiden painaessa peukalonsa hänen aivoihinsa, raapien pois hänen elämänsä, hänen mielensä, hänen nimensä. Kellokoneisto raastoi hänen sieluaan pieniksi kappaleiksi, silppusi sen ja työnsi hehkuvaan vankilaan tuskaiseen ajattomuuteen.

Kaikki loppui, kun Ionienkeli vei hänen sydämensä.

Hampaillaan.

”TIK TOK…”

Muista, rakkaani!

♬ kaikki loppuu ~♬

”TIK…”

M U I S T A r a k k a a n i…

♬ k a i k k i loppuu ~♬



















































J-jos kuvittelet tarpeeksi kovaa, voitat kaasun.

Eikö? Eikö niin?

Lääke, jota kapteeni Arupakille ei oltu koskaan tohdittu Aft-Amanassa syöttää toi välittömästi takaisin kaiken sen, minkä hän oli päättänyt haudata käännettyään elämänsä ja nimensä ympäri.

Tämähän ei voinut olla todellista.

Eihän? Eihän?

Nyt hän seisoi puurakennuksessa liekkien keskellä ja näki sytyttäjän.
Tuijotti sytyttäjän rintakehässä muljahtelevaan vetistävään silmään. Leikkisän lohduton puutyttö loruili ja lauleli vailla tunteita roihun keskellä. Kalisevan metallisen naamion takana lonksui näivettyneen pääkallon leukaluu.

Ja vaikka tuli oli sepälle luontaista, kohta rakennus olisi hänen hautansa.

Mutta Nukentekijälle kuolema olisi vain hidaste.

Ääni joka oli joskus tullut kapteeni Arupakin suusta puhui Kapuralle liekeistä kuin aivan toisena henkilönä. Kärventyen. HUUTAEN.

”SINUSTA TULEE NUKKE”, Arupakin ruumis kirkui. ”NUKKE, NUKKE! NUKKE!

Kaiken kivunkin läpi Kapura yritti epätoivoisesti löytää jotain. Ulospääsyn? Pakokeinon?
Niinhän hän oli aina tehnyt.
Paennut.
Ei vain temppelistä. Juuri nyt toan mieleen ilmaantui ajatus jostain toisesta todellisuudesta: Zairyhin saaren tulipalo oli niiden… syy…
joten minä pakenin
tarip jäi tunneliin tarip kuoli minä pakenin
saari syttyi tuleen minä hätäännyin minä sytytin minä pakenin
missä on pako nyt

”NUKKE, NUKKE! NUKKE!

”Eikö meistä kaikista?” Punainen Mies puhui udun keskeltä.

Eikä Kapura tiennyt, mistä. Mutta olivatko sanat Avden vai loisen, jonka toa tiesi kasvaneen mielensä syövereissä sitten siitä yhdestä kohtalokkaasta illasta lähtien?

Ja oliko niillä lopulta edes eroa?

”Kohtalo… punaisen tähden mestarin synkät narut…”, jatkoi Mies Punainen, ”ne vetelevät meitä kaikkia. Vai luulitko elämäsi olevan sattumaa?”

“Saritre sanoi, että meillä on vapaus valita”, Kapura mutisi muistaen yllättäen joskus lukemansa sanat. “Minä… minä en tällä kertaa valitse paeta. Cehaya. Cehaya.”

Ja kuten kapteeni Arupak kerran ymmärsi, hetken ajan ymmärsi Kapurakin. Hän ymmärsi niitä. Ymmärsi nukkeja.






… vaan rikkoakseen sen, hän jatkoi sanoja jostain kaukaa.

Ja juuri nyt… hänkin halusi seisauttaa kellot.
Enintä mihin hän oli pystynyt, oli siirtää viisareita siihen suuntaan, mihin ne vääjäämättä menisivätkin.



”Pakeneminen ei ole väärin joskus, Kapura”, Avden pehmeä ääni sanoi ja tuntui rauhoittavan liekkejä. ”Pelko on luonnollista. Sen mukaan toimiminen on luonnollisempaa kuin mikään.”

“Pakeneminen oli virhe”, Kapura mutisi. “Kummallakin kertaa. Hän varoitti minua sirusta. Hän väitti, että siitä oli muodostunut minulle pakkomielle. Hän suostui kuitenkin laskeutumaan temppeliin kanssani, ja… ja… mitä minulle jää, jos pakenen kaikkialta? Jos pakenen täältäkin?

”Tiedätkö”, Avde sanoi hiljaa. ”Teit oikean valinnan kanssani silloin, kun puhuin sinulle unessasi. Sinulla ei ole siinä mitään hävettävää. Se oli valintasi. Sinun täytyy vain… elää sen kanssa.”

“Auta minua nyt”, Kapura kuiskasi. “Minä… Cehaya. Minä lupasin, ettei sama saa toistua. Kerro minulle. Mitä minun on tehtävä?”

Vaikka Kapura ei sitä nähnytkään, hän pystyi kuvittelemaan punaisen miehen leveän hymyn.
”Herättävä Tulinoidan taian aiheuttamasta unesta. Vai oliko tuo isompi kysymys? Liittyen siihen, mitä sinun pitäisi tehdä kasviin istutetun riekaleisen vainoajasi ja tämän kylmän sieluttoman isän kanssa?”
Sekunnin ajan varjot, jotka liekkien valo lattialle piirsi muodostivat synkeitä kasvustoja, jotka kurottelivat toan jalkoja kohti liekkejäkin ahnaammin.

“Kumpaakin”, Kapura voihkaisi.

”En auta sinua vielä jälkimmäisen kanssa. Ensimmäinen on varmasti… kiireisempi.”
Tik, tok, sanoivat viisarit jotka eivät liikkuneet. Hetken aikaa Kapura… tunsi kellon kädessään? Painajaisenkin läpi hän tunsi ajannäyttäjän kylmän metallin kourassaan.

“Olkoon niin”, tulen soturi mutisi. “Minä haluan herätä. Minä tiedän, että minun täytyy herätä. Ehkäpä vielä jollakin tasolla tiedostan, ettei tämä ole totta. Ja kuitenkin myönnän, että todellisuus on hyvin häilyvä käsite. Mitä voin tähän lisätä?”

”Et paljoa. Ehkä sinun täytyy… keskittyä johonkin todellisuudessa. Johonkin, josta pitää kiinni.”

Cehaya.

Hän, joka kaikesta huolimatta yritti auttaa Arupakia.
Hän, joka ymmärsi. Katsoi pidemmälle ja näki ohi Arupakin painajaisten.
Ymmärsi kapteenia.
Ymmärsi tätä painavan syyllisyyden.
Cehaya. Hän, joka makasi jossain toisessa todellisuudessa.
Hänen tohtorinsa.


Tik, tok. Aika oli kuolleita tohtoreja.

Kapura tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Riippumatta sen vaatimasta hinnasta. Tulen takoja pinnisti, keskittyi häntä ympäröiviin todellisuuden tasoihin.

Pelasta tohtori Cehaya. Muulla ei ole väliä.
Muulla ei ole väliä.
Sama ei saa toistua.

”Sama ei saa toistua”, Kapura sanoi ääneen muttei ollut varma, oliko Mies enää kuulemassa. Saattoivatko sanat kantautua myös johonkin ylempään todellisuuteen?
Kapurasta tuntui, että niin voisi käydä.
Kunhan hän keskittyisi.

Sama ei saa toistua.
Temppelin tunnelien pimeys. Kaksi laskeutui Nimdan valtakuntaan, vain y-yksi poistui. Se tapahtui.
Aft-Amanan mielisairaala. Potilaiden mielenterveyden sirpaloiva kredipselleeni, mutta yksi suojautui. Se toistui.
Kylää hävittävä tulipalo. Tulen soturi kanisterissa, matkalla pois. Se toistui.
Jälleen Aft-Amanan mielisairaala, oikea painajaisten parantola, ja Cehaya makaamassa jossain. Vuotamassa verta lattialle.
Sama ei saa toistua.

Todellisuus hämärtyi. Palavan rakennuksen liekit loimusivat epäaidosti, kuin unessa. Arupakin ääni, joka oli kuin kuiskaus.
Sama ei saa toistua. Herää.
Koko rakennus sumentui pois. Sen piirteet hävisivät varjoiksi, ja lopulta liekitkin katosivat.






Sama ei saanut toistua.
Tässä sinun tilaisuutesi.
Kello käy.

Herää.





































Arupak… tule luokseni…

Täällä on niin kirkasta, Arupak…

V-viihtyisit täällä…

























A-arupak?

Ä-älä jätä minua.
















Ä-ÄLÄ JÄTÄ MINUA!








































Ja ikuisuuden jälkeen tulinoidan taika lakkasi ahmimasta aivoilla.

Mutta sen otteessa he olivat menettäneet tunteja.

Rikkinäiset ikkunansirpaleet kimaltelivat auringonlaskussa.

Umbra heräsi lattialta varsin epämukavasta asennosta… ja turtana. Kontrollinsa menettäneenä… kuin unessa. Uni, jonka hän oli juuri kokenut oli ollut niin… outo. Mutta niin realistinen. Jos ei ottanut huomioon sitä lautaa.

Kaikkialla oli paksua sumua. Sumua, joka kätki syleilyynsä kaikkeuden. Lohduttoman kylmää sumua, joka hyysi Umbraa. Sumua, joka teki minkään erottamisen mahdottomaksi. Siluetteja, niitä nousi sumusta. Kasvot, ne lähestyivät heitä.
Matoro tunsi ne kasvot. Vain etäisesti. Kaukaa muistoista. Sinisen takaa. Hän ei osannut yhdistää niitä, mutta hän tiesi nähneensä ne.

Jokin esti heitä nousemasta. Tämä ei ollut enää unta… ei kai tavallaan, mutta mikään ei liikkunut. Kaikki oli luonnotonta pysähtyneisyyttä. Kuin aika olisi pysäytetty kokonaan.

Oviaukossa seisoi suuria, punaisia harteikkaita hahmoja. Hahmoja, joista he eivät saaneet selvää.
Hahmoja, jotka puhuivat kieltä, jota kukaan heistä ei tuntenut.
Ilmanautti hengitti jossain nojaten seinään. Nyt rauhallisena, mutta tuskaisana. Itkien, nyyhkyttäen ja seinälaattoja takoen kuin olemattomaan oveen koputtaen. Mutta kukaan ei vastannut.

Lopulta yksi pitkistä punaisista puhui kovaan ääneen kieltä, jota he tajusivatkin.
”Kuka olet, qaliil?” lohduton ja muinainen ääni kysyi.

”C-cehaya”, sininen nainen vastasi. ”Tohtori… tohtori Cehaya on nimeni.”

”Et kukaan tärkeä.”

Ga-matoralainen yski hinkuen.
”Niin. Niin kai.”

Ja yksi punaisista otti hänet otteeseensa ja veti sahalaitaisen terän esiin.

“CEHAYA!”

Muut näkivät Kapuran hoipertelevan ylös. Ja astelevan kohti punaisia hatarin askelin.

Älkää. Koskeko. Häneen.

Usvaa, usvaa vain. Kapura oli muiden silmissä yksi punainen muiden joukossa. Mutta tämä punainen seisoi muita heikommin.
”Uhmaatko minua, l’sayf?” lonkerosoturi kysyi. ”Mielen etsijä pyysi, että jättäisin teidät henkiin. Eikä Syvyyden Omaa ole viisasta uhmata. Varsinkaan sen jälkeen, mitä se noille kahdelle teki… mutta lisko ei sanonut mitään naisesta.”

“Me emme suostu yhteistyöhön ilman häntä”, Kapura mutisi ja yritti seistä mahdollisimman uhmakkaasti. Se oli vaikeaa. Epätodellinen usva täytti näkökentän ja hämärsi todellisuuden. “Ette… ette saa sirua ilman taistelua.”

Kromidi hymähti iloa vailla. ”Voisimme kävellä kuolleiden ruumiidenne yli. Viedä Viimeisen Silmän kankeista käsistänne. Eikä kukaan teistä voisi tehdä asialle mitään. Millä luulet neuvottelevasi kanssani?”

Matoro… Matoro kuuli ne sanat. Mutta hän ei päässyt ylös.

Hän halusi takaisin. Takaisin muuttamaan sen, miten kävi. Takaisin korjaamaan asiat. Takaisin uneen.

k ä y m a a h a n m a k a a m a a n
s e o n h e l p o i n t a

“Minä… minulla on…” Kapura sopersi. Epätoivon aalto pyyhki toan ylitse.

”Mikään ei muuttuisi, vaikka katkaisisin naisen kaulan, l’sayf,” lonkeroratsastaja sanoi synkeällä äänellä. ”Hän on vuotamassa kuiviin. Lipumassa pois. Saamassa rauhan. Voin nopeuttaa sitä.”

”K-kapura”, Cehaya yski, ”e-et sinä ole mitään velkaa… sinun ei tarvitse heittää omaa elämääsi hukkaan…”

“Olen minä velkaa, tohtori”, Kapura kuiskasi. “Jos en sinulle, niin sitten itselleni. En… en suostu olemaan vain virheitteni summa.”

Sitten tulen toa kääntyi kohti kromideja. “Parannuskivi. Onko se vielä tohtorilla? Hän… hän selviää sen avulla. Hänen on pakko.”
”Välitätkö noin paljon?” lonkeroinen sanoi. ”Ja tärkeintä, luuletko että minä välitän, sadiq?”

Umbrakin voi pahoin. Syyllisyys kaiversi häntä kuin madot, jotka kiemurtelivat unessa hänen päässään. Se ruokki itse itseään toan sielulla. Syyllisyys siitä, että he veivät Cehayan mukanaan tähän paholaisen shakkilautaan. Toa ei voinut liikuttaa itseään, vaan vain kuunnella vierestä mitä tapahtui. Ja edes hänen veljensä ääni linnun nokasta ei ollut kertomassa, mitä tehdä.


“Matoro”, Kapura sanoi rauhallisesti ja vilkaisi taakseen. “Pystytkö liikkumaan? Edes vähän?”

Yksikätinen toa yritti. Epsilon oli lattialla hänen katkenneen ranteensa vieressä, hohtaen pimeässä. Delta oli vielä hänen puristuksessaan.

Hän näki jumalattarensa kasvot mielessään. Ne, mitkä oli nähnyt jo silloin, kun oli kellon auki kääntänyt. Hän näki sen autuuden, missä hän olisi voinut olla.

Ja kun hän nosti katseensa, hän näki kromidit. Heidän lihaa repivät ja raastavat aseensa. Sieluttomat muukalaisensilmät. Kylmyyden. Hän halusi vain satuttaa kaikkia, jotka tulivat hänen tielleen.

Mutta hän ei pystynyt. Toa romahti vatsalleen, kaikkensa antaneena. Hän halusi vain takaisin. Takaisin suloiseen uneen.

“Tulkitsen kielteiseksi”, Kapura mutisi. “Sitten teen sen itse.”

Tulen toa kääntyi kohti Matoroa ja lähti hoipertelemaan kohti tätä välittämättä siitä, mitä hänen takanaan mahdollisesti tapahtui. Sirut. Toinen maassa, toinen jään soturin nyrkissä.

Tohtorin vuoksi. Tee se. Sinun on pakko. Se on ainoa tapa.

“Ei”, Matoro sai sanotuksi, ja ponnistautui polvilleen. “En eroa hänestä”, hän kuiskasi, ja haparoi toistakin sirua käteensä hatarin ottein.

Terä tohtorin kaulalla. Sirut vaakalaudalla.
Historia toisti itseään. Syklit, samat syklit toistuivat uudelleen ja uudelleen. Ne pyörivät ikuista ympyrää kuin viisarit, jotka laukkasivat samojen numerojen yli välittämättä, kuinka kaikki loppui niiden laukan alla.
Kaikki loppui paitsi ne.

“Pahoittelen”, tulen takoja mutisi ja poimi yhden palasista lattialta. Toinen oli Matoron nyrkissä, eikä tämä aikonut luopua siitä. Kapura joutui vääntämään ystävänsä käden auki kivuliaammin mitä olisi toivonut, mutta Jään Sotilaalla ei ollut voimia estää häntä.
Sirut. Ohikiitävän hetken (kuudella tuot hänet t a k a i s i n) Kapura luuli luhistuvansa niiden ääreen ja ottavansa voiman itselleen, mutta pysyi päättäväisenä.

Kapura astui vapisten kohti kromideja, jättäen jään toan taakseen.
Toisessa kädessä sirut.
Toisessa kädessä kello.

Matoro tavoitteli Hämäräteränsä kahvaa. Vavisten nousi hän, ja hänen päässään paloi vain yksi ajatus.

Yksi ajatus. Hän.

Kapura lähti kääntämään viisaria. Tunnit kuluivat sen kuvitellussa maailmassa. Aluksi kello oli kuusi. Nyt se oli jo kymmenen.

“Viime kerralla, kun otit sirun, aiheutit vain kuolemaa”, jään toa totesi ääni vavisten kuin kylmässä. Hän oli noussut raskaasti hengittäen polvilleen.

“Otan vastaan paremmat ideat”, tulen soturi sanoi ja mulkaisi Matoroa olkansa yli. Kello oli kaksi.
Kromidien johtaja katsoi toia luomettomilla silmillään. Arvioi. Tarkkaili.

Anna hänet takaisin”, Matoro vastasi. Hänen äänessään ei ollut ystävyyttä tai niitä hyveitä, mitä toilta odotettiin. Hänen äänensä oli jääkylmä.

“Tuo ei ollut parempi idea.”
Ja kello oli k u u s i.













Silloin Matoro Mustalumi ponnisti kaikkensa ja upotti miekkansa tulen toan alaselkään.






Umbra katsoi kauhuissaan lattiatasolta tapahtunutta. Matoro, Matoro Verilumi.
“Mitä karzahnia sinä Kuralumi teet!?” hänen petturinsa parkaisi. Jään toa ei vastannut, vaan sortui löysänä kasvoilleen Kapuran viereen.

Kellotaulu raksahti auki ja paljasti sisältään vain synkkää pimeyttä, täydellistä pimeyttä, mikä olisi varmasti aiheuttanut eksistentiaalista kauhua kaikille, joiden ajatukset eivät olisi olleet muissa asioissa.

“Tuoko… on… parhaasi… jääveli?” seppä sanoi kipunsa läpi. Vaaleanvihreä veri valui hitaasti hänen jalkaansa pitkin.

Kapura siirsi toista kättään vain vähän. Imu kellon sisältä hoiti loput. Kuului inhottava imemisen ääni, ja pian aarteet katosivat ajannäyttäjän sisällä vellovaan ikipimeyteen. Samaan ikipimeyteen, joka viisarien laukatessa söisi lopulta heidät kaikki.
Kellotaulu kolahti kiinni ja sai esineen putoamaan lattialle Kapuran käsistä. Hän oli horjahtaa maahan.

Tulen toa astui eteenpäin ja parkaisi kivusta, kun Matoron terä putosi lattialle. Kapura kääntyi kohti kromideja.

“Tässä… kellossa”, Kapura huohotti, “sirut… ovat turvassa. Sen pystyy avaamaan… ainoastaan se… jonka säilöjä haluaisi… niin tekevän. Onko… onko tässä tarpeeksi neuvotteluvaraa?”
Kromidien johtaja oli suorastaan mykistynyt.
”Sinulla on sisua, l’sayf. Vanhan naisen kohtalo, yhden vanhan naisen. Sekö on kuolemisen arvoista?”

Sanat kaikuivat Jään Sotilaan korvissa. Ne olivat epätodelliset. Petturi, hän muisti korpit. Petturi. Petturi olikin hän, jota he tulivat etsimään.. Ja petturilla oli hänen rakkaansa, hänen tulevaisuutensa ja hänen kohtalonsa. Toa vajosi maahan.

“Minä kokeilin… kerran toista vaihtoehtoa”, Kapura vastasi hiljaa ja yskäisi. Hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. “Se ei ollut sen arvoista.”
Ja lonkeroratsastaja hymähti. ”Mitä tapahtui, tulisielu?”

“Sirut”, Kapura huokaisi hengittäen raskaammin. Kipu korvensi hänen kehoaan jossain kaukana. “Tai. Siru. Minä… minulle muodostui siihen pakkomielle. Minä… minä halusin vain sirun. Ja… minä tein arviointivirheen. E-eräs kuoli takiani. Eräs, josta… josta välitin… p-paljon enemmän, kuin voisin…s-s-s-sanoilla ilmaista. En… en enää halua tehdä sitä virhettä.”

Vuosia siihen oli kestänyt… mutta vihdoin kapteeni Arupakin kyyneleet saivat virrata. Nyt ne virtasivat kelloseppä Kapuran silmistä, eikä hän taistellut vastaan.
Lonkeronuttura heilahti. Sinisilmät painuivat kiinni. Hiljaisuus täytti tilan. Kukaan ei tiennyt, mitä Kromin ratsastajien johtajan mielen läpi kulki.
Lopulta hän ojensi punaisen kätensä.

”Anna kello.”

Kapura kaatui polvilleen kuin sätkynukke. Hän poimi maasta kultaisen esineen, ja kohotti sen kohti lonkerotarta.

“Tohtori ensin. Minuun… minuun te voitte luottaa.”

Minuun te voitte luottaa.
Minuun te voitte luottaa.
Minuun te voitte luottaa.







Matoro Mustalumikin romahti polvilleen, sortuen, särkyen ja päästäen sateen viimein valloilleen.

Kyyneleet jäätyivät hänen poskilleen.

Ja siinä hiljaisuudessa, jossa kukaan ei tiennyt mitä odottaa, lonkeroritari noudatti sopimusta ja ojensi yhdellä vahvalla kouralla tohtori Cehayan Tulen Takojan käsiin.
”Sinä et pelkää kuolla, liekki. Se meillä on yhteistä.”

“Siinä”, Kapura huokaisi ojentaessaan vihreän veren tahriman taskunauriin, ja laski Cehayan eteensä hellästi. “Oli ilo asioida kanssanne. Toivottavasti… toivottavasti siruista on teille enemmän iloa kuin meille. Käännä viisaria; se aukeaa, koska haluan niin.”
”A-arupak”, matoralaistohtori sai vihdoin ulos, ”mitä sinä olet mennyt tekemään?”
Mutta kapteeni ei ollut kuulemassa. Hän kaatui eteenpäin verenhukasta heikkona, eikä saanut vastausta ulos.

Kromidit johtajansa takana astelivat raskain askelin toia kohti. Yksi kerrallaan heidän löysät ruhonsa nostettiin ylös, eivätkä he vastustaneet.

Ja Aft-Amanan korpit jatkoivat lauluaan, jota ne olivat laulaneet halki iäisyyksien.

Laulua, joka loppuisi ei milloinkaan.