Avainsana-arkisto: byrokratia

Kapuralla on asiaa

Klaanin käytävät

Askel. Toinen. Kolmas.

Niin nopeasti, että kiire selvästi oli – sen olisi huomannut vastaantulijakin, jos autioilla käytävillä olisi sellaisia liikuskellut.

Mutta silti niin hitaasti, ettei Kapura vahingossakaan herättänyt hänen ohittamissaan huoneissa nukkuvia. Uinukoot ne, jotka pystyivät – hänellä oli tärkeämpää tekemistä, ja kunhan toa ehtisi tavoittelemansa henkilön luokse, niin olisi tälläkin. Yhtäkkinen kohtaaminen Tagunan kanssa oli jo tuhlannut liikaa aikaa, vaikka sen päätteeksi solmittu sopimus olikin sepälle mieluinen.

Nyt Kapuran mielessä oli kaikkea muuta kuin Pajan juoniminen takaisin hänen käyttöönsä.
Passiivis-aggressiiviset kirjeet poliisilaitokselle, admineille ja oikeastaan aika monille muillekin olivat olleet vain turhautunutta, epätoivoista ajanhaaskausta, sillä riistäessään Kapuralta hänen työpajansa viranomaiset olivat samalla vieneet paitsi kallisarvoisen ajanvietteen myös keinon olla hyödyksi järjestölle, joka hänet niin auliisti majoitti ja ruokki.

Uuden hänen huomiotaan vaativan asian ilmaannuttua toan yksityinen sota byrokratiaa vastaan ei olisi voinut tuntua kaukaisemmalta.

Kukapa olisi arvannut, että kaikkien niiden hämärien diagrammien ja sekavien taulukoiden jälkeen hänen hakkunsa olisi iskenyt suoraan keskelle salaliittojen ja mysteerien kultasuonta?
Tai että niiden kohde olisi oleskellut niinkin lähellä kuin hänen parhaan ystävänsä päässä?

Tietenkin joku olisi saattanut kyseenalaistaa sen, oliko tulen takojalla todella syytä olla niin huolissaan siitä, että Punaisen miehen loiseliö oli astunut myös Matoron päähän, mutta tähän kellonaikaan ja tässä mielentilassa Kapura ei niin tehnyt. Kahviossa oli liikuskellut huhuja siitä, että administo oli ryhtynyt tutkimuksiin koskien Avden nimeämien petturikandidaattien pääkoppia, mutta kukaan ei ollut maininnut epidemian levinneen sitäkin laajemmalle alueelle.

Oman uhkaavan elementtinsä juttuun toi se, ettei kukaan vaikuttanut tietävän, mikä virka loisilla itse asiassa oli – yhden löytyminen Matoron päästä ainakin vihjasi, että jokin muukin kuin silkka petturiehdokkaiden merkitseminen.

Kapuran mieleen palasi se ainoa varsinainen keskustelu, jonka hän oli käynyt aiheesta – ennen Metru Nuita, ennen Aft-Amanaa, ikuisuus sitten.

Paja
Ennen

PLASMAA AMPUVA MOOTTORISAHA.

Kaikkea sitä voikin keksiä, Kepe mietti rullallinen piirustuksia ja kaavakuvia kainalossaan.

Toa koputti Pajan oveen, ja hetkisen päästä seppä avasi sen, tervehti ja otti piirustukset vastaan.

Tutkailtuaan niitä minuutin tai pari Kapura pudisti päätään epäuskoisena. ”Vau. Enpä olisi uskonut, että noin tehokkaan plasmageneraattorin saa noin pieneen tilaan. Pitää katsoa, ehtisinkö rakentamaan tämän.”

”Pehkui-pakkaamisen pitäisi onnistua plasmageneraattorillekin ilman suurempia ongelmia”, Kepe kommentoi osoittaen sormellaan kutistuskiekoista kehitettyä generaattorin koteloa. ”Kanohi-tekniikka mahdollistaa ihmeellisiä asioita.”

”Siltä näyttää”, sanoi seppä. ”Tällaista ei siinä hypoteettisessa opistossa opetettu, jossa olen mahdollisesti opiskellut ennen saapumistani tälle saarelle.”

Kepe jätti kysymättä, kärsikö kollega sankaruuden ja insinööriyden aloilla kenties jonkinlaisesta muistinmenetyksestä. Nyt kun asiaa tarkemmin mietti, hän ei ollut tainnut kuulla tulen toan menneisyydestä sanaakaan heidän vähäisten keskustelujensa aikana.

Kapura jatkoi: ”Hei muuten. Kuulin, että Snowielle… ööh, tapahtui jotain salaperäistä ja epäselvää vähän aikaa sitten? Osaisitko kertoa tarkemmin?”

Kepen päähän muistui kuva närhi-ilmiöstä, joka lumiukon sisältä oli purkautunut. Tuore muisto puistatti häntä. ”Snowie sai postipaketin, jonka sisältä häneen päätyi jonkinlainen… loinen?” hän vastasi. ”Hän vaikuttaa onneksi olevan nyt kunnossa, joskin vielä tovin sairasosastolla. Se oli kuitenkin aika karmaiseva tilanne. Tuo loinen onnistui ottamaan Snowien jotenkin hallintaansa ja puhumaan hänen suullaan. Sitten se loikkasi ulos Snowiesta koettaen käydä Tawan kimppuun, mutta tuolloin Same pisti sen kahtia.” Kepe mietti tilanteen absurdiutta. Mikä kumma se olento oli ja mistä se oli tullut?

”Kuulostaa aika pahalta”, sanoi siihen Kapura. ”Mistä se paketti tuli? Oletko tutkinut asiaa? Voisi olla jopa torakoiden juoni.”

”Jotain sensuuntaista minäkin mietin”, Kepe vastasi. ”Paketin alkuperä ei ole vielä selvinnyt. Olen kuitenkin tutkinut sen jäänteitä ja koittanut saada niistä jotain irti. Ensinnäkään loinen ei ollut yksin. Sinä yönä, kun ne lentävät koneet hyökkäsivät, loisia ilmestyi toinen. Olin juuri viemässä pakettia admineille, kun olento loikkasi Geen kimppuun. Sitä mäjäytin vaahtosammuttimella, ja se suli pois samaan tapaan kuin Snowien kimppuun käynyt.”

”A… ahaa?”

”Paketissa oli muutakin. Se oli täynnä kummallista valkoista jauhetta”, Kepe muisteli äskettäin tekemiään kokeita. ”Minulla ei ole vielä mitään hajua mitä se on, mutta hajusta puheenollen, se on vahvasti metallinhajuista. Ja todella kevyttä. Testasin myös, miten se vaikuttaa eläviin olentoihin. Se tuotti… kummallisia reaktioita, mutta se ei selvästikään ole myrkyllistä.”

Kapura nosti kulmiaan kysyvästi Kepen mainitessa elävillä olennoilla testaamisen selittämättä asiaa sen tarkemmin, mutta Kepe jatkoi. ”Ja ai niin, mikä tärkeintä, loiset eivät itse olleet kaivautuneet paketista ulos. Paketti oli avattu siihen kätketyllä pienräjähteellä. En ole saanut selville, mikä signaali sen laukaisi, mutta se toimi hyvin samaan tapaan kuin se sähköpulssipommi, joka lamautti linnakkeen valot ja sähkölaitteet sinä yönä.”

”Se ainakin viittaa sodan vastapuoleen”, totesi Kapura.

”Jep. Jos se oli jokin nazorakien salainen ase, ei se onneksi onnistunut tuottamaan suurta pysyvää vahinkoa. Mutta tuollaiset hirviöt eivät vaikuta niiden luomuksilta. Luulen, että kyse on jostain muusta, joka toimii heidän puolellaan.”

”Toivottavasti tutkimukset vielä paljastavat, kuka oli kyseessä.”
”Toivon näin. No, nyt minun täytyy lähteä valmistelemaan matkaani.”
”Matkaa?” Kapura kysyi.
”Tajusin tietäväni Verstaasta, tästä linnakkeesta ja Klaanin saaresta vähemmän kuin saatoin uskoa”, Kepe sanoi kääntyessään jo poispäin. ”Toivottavasti noista piirustuksista on muuten apua! Minun pitää nyt lähteä tekemään listaa kaikista saaren asutuskeskuksista, jotka olivat täällä ennen Klaania… Siru Verstaassa, voiko näin olla… Ja vielä se videonauhakin… Kezen ja Selecius-säätiö… Oi voi, täällä tapahtuu aivan liikaa…” Kepe mutisi tallustaessaan hitaasti käytävää jättäen Kapuran jälkeensä.

”Palataan plasmaisiin asioihin myöhemmin!” huusi seppä tämän perään. ”Olen itsekin lähdössä eräälle matkalle, mutta ehkä vähän vähemmän dramaattisista syistä.”

”Syistä?” Kepe huikkasi päätään kääntäen.

”Ihan henkilökohtainen reissu, en minä noin suuria mysteerejä ole lähdössä tutkimaan.”

”Hehe, no, näkemisiin!”

Nykyhetki

Siitä hänen mieleensä tuli parikin uutta ajatusta. Jos yksi loisista oli jo tehnyt pesänsä Snowien pääkoppaan, lumiukkoa ei ainakaan kohdannut tartunnan vaara, mikä saattaisi olla tehtävässä hyödyksi – olihan loinen Kepen tarinassa yrittänyt tartuttaa muita paikallaolijoita. Kuulosti siltä, että eliö oli lopulta saatu pois Snowiesta, mutta joku mieliasiantuntija saisi varmistaa tilanteen.

Ja olihan hän sitä paitsi juuri tajunnut hyvän syyn epäillä muuta.

Se toinenkin hyvä puoli lumimiehessä oli, että aika moni muu Avden petturiehdokkaista tuntui kadonneen jonnekin. Killjoy? Domek? Kapura ei muistanut nähneensä kumpaakaan sitten palattuaan Metru Nuilta. Jake ja Gekko linnakkeen seinien sisällä ilmeisesti yhä oleilivat, mutta jälkimmäinen ei ilmeisesti tehnyt niin täysissä mielen ja sielun voimissa, eikä hän tuntenut kumpaakaan erityisen hyvin.

Tärkeä huomio, mutta ei hälyttävin, jonka Kapura osasi keskustelusta tehdä saatuaan Metru Nuilla karvaan muistutuksen erään aineen vaikutuksista.

Paketissa oli muutakin. Se oli täynnä kummallista valkoista jauhetta… vahvasti metallinhajuista…

Vai oli se ollut vahvasti metallinhajuista?

Testasin myös, miten se vaikuttaa eläviin olentoihin… kummallisia reaktioita…

Ai että ihan kummallisia reaktioita? Niinkö on, että se vaikutti oudosti koe-eläimesi psyykeeseen? Ja itsekin olitte nähneet pelottavia oltuanne kontaktissa mönjään?

Kepe saisi tehdä tarkemmat kemialliset analyysit itse, jos vielä ainetta omisti, mutta sepän ajatukset pyörivät paljastuksen jäljiltä ihan toisaalla. Klaanilaisille järjestetyillä harhanäkymillä saattoi olla vain yksi tarkoitus – saada heidät sekaisin siitä, mitä loiset todella olivat. Usko siihen, että Punaisen miehen lemmikit levittivät tautiaan fyysisillä tartunnoilla, sallisi niiden mellestää vapaasti kenenkään huomaamatta, jos ne eivät ainetta olleetkaan, vaan… vaan…

… jotakin… ei-aineellista? Mieliä? Ajatuksia? Ainakin Kapuran oma oli puhunut hänelle unen välityksellä. Se tuskin onnistuisi olennolta, joka oli piilossa hänen kehossaan fyysisesti.

Tämä herätti välittömästi epämiellyttäviä jatkokysymyksiä. Miten jonkin ei-aineellisen saisi poistettua? Oliko Snowienkaan tartunta sittenkään kadonnut, jos loiseliön fyysinen muoto olikin ollut silkkaa hallusinaatiota?

Ja toiseksi…

… jos joku oli nähnyt niin kovasti vaivaa sekoittaakseen heidän ajatuksiaan aiheesta, miksi hänen oma loisensa oli ryhtynyt puheliaaksi juuri nyt?

Jotenkin tartunta oli heidän huomaamattaan levinnyt, jos se oli ehtinyt Matoroonkin – ehkä juuri siksi, että he olivat olleet varomattomia ja kuvitelleet tartuntojen vaativan fyysisen kulkuyhteyden.

Oliko nyt jo liian myöhäistä estää sitä, mitä loiset yrittivät?

Kapura kiihdytti askeliaan. Matoro saisi unohtaa tervetulotoivotukset – heillä ei ollut sekuntiakaan aikaa tuhlattavaksi.
Ja sen lisäksi toan uutinen puhui mainiosti omasta puolestaan.

Joten tervetuloa vaan – siitä Kapura ei ollut täysin varma, mihin, mutta tuskin mihinkään hänen mielipaikoistaan; sen verran uhkaava kohde oli kyseessä.. Tervetuloa, Matoro, hän lausui mielessään. Tervetuloa…

Sinisilmät

Metru Nui
Kaakkoisportti

”PYSÄHTYKÄÄ, PYSÄHTYKÄÄ. TARKASTAMME ALUKSEN!” megafoniin kailottava vortixx huusi. Pienikokoinen höyrylaiva pysähtyi kanavaan, joka kulki läpi Pohjoissakaran Seinän, kohti Metru Nuita. Kanavan kummallakin puolella tietä vartioivat suuret, kelluvat tasot, jotka oli ankkuroitu paikalleen. Niitä kansoitti tusina erilaisia olentoja (pääosin xialaisia), aseita ja pienempiä ajoneuvoja.

Megafonimies asteli laivaan kahden muun mies-vortixxin kera. Kapteeni, Oropi-niminen orton-turaga, saapui kannelle kahden muun ortonin kera. Vanhuksella oli kasvoillaan turkoosi, kulmikas kanohi Wesnoth.

”KEITÄ TE OLETTE?” vortixx-tullimies kysyi.

”Olemme viinikauppiaita Raroa-Metrusta”, kasvillisuuden turaga aloitti. ”Minä olen kapteeni Oropi, ja-”

”MINUA EI KIINNOSTA NUO MUUT. MIKÄ ON ASIANNE METRU NUILLE.”

”Meillä on valoviiniköynnöksistä tehtyä-”

”ONKO TEILLÄ A-OIKEUDET?”

”Ei tähän ennen ole mitään oikeuks-”

”EI METRU NUI OLE MIKÄÄN ZAKAZ. ALKOHOLIN TUONTIA VALVOTAAN TARKASTI, PAPPA.”

Turaga huokaisi defaitistinen ilme kasvoillaan. ”Anna lomakkeet, mitkä minun pitää täyttää.”

”LUPAKÄSITTELY VIE VIIKON. ALUKSENNE ON KARANTEENISSA SEN AJAN. HAEN PAPERIT. OLI ILO ASIOIDA KANSSANNE.”

Höyrylaivan orton-miehistö ei näyttänyt erityisen riemastuneelta vortixxin poistuessa aluksesta megafoninsa kanssa. Megafonimiehenä alaistensa ja vastustajiensa keskuudessa tunnettu virkamies marssi suurella lautalla sijaitsevaan lupavarastoon. Hän avasi äärimmäisen hyvin suojatun sähkölukon. Oli tärkeää, että lupa-anomuksia suojeltiin hyvin – ne olivat kuitenkin ainoa asia, joka erotti heidät, sivistyneet xialaiset, skakdien ja muakojen kaltaisesta roskasta.

Megafonimies näpytteli avainkoodia metallilaatikkoon, joka oli otsikoitu ”ALLE 30% ALKOHOLIA SISÄLTÄVIEN ALKOHOLIJUOMIEN JAKELUOIKEUDET METRU NUIN KAUPUNGIN ASUKKAILLE POHJOISELTA MANTEREELTA SAAPUVILLE EI-KANOKAKÄYTTÖISILLE VESIAJONEUVOILLE”. Hän otti voitonriemuisena yhden kappaleen kyseistä, kolmekymmentäviiisisivuista dokumenttia ja sulki laatikon huolellisesti. Hän oli juuri kuittaamassa ottamansa byrokratiankappaleen lainauslistaan, kun paperivaraston ovelle ilmestyi sangen hurmaava vortixx-neito.

”Onko sinulla kiire?”, hän kysyi byrokraatilta, joka oli jäätynyt paikalleen. Hän tunsi mustavihreän vortixxin Meliarkeksi, yhdeksi Xian kuuluisimmista näyttelijättäristä. Eihän megafonimies mikään populaarikulttuurin suurkäyttäjä ollut, mutta joskus hän huvitteli katsomalla jakson Lakia ja oikeutta, joka kuvasi Xian vakuutus- ja pankkiyhtiöiden välisiä mielenkiintoisia oikeustaisteluita. Meliarke esitti sarjassa Novaratas-pankin voittamatonta puolustusasianajajaa.

”E-eei kai?” vortixx änkytti. Hän unohti täysin nostaa megafoninsa kaulaltaan.

”Hyvä”, vortixx-näyttelijä totesi ja asteli kohti megafoniliskoa. Ennen kuin jälkimmäinen ehti edes tajuta mitä tapahtui, tämän suu oli teipattu kiinni, ja vortixx pyöritteli teippiä hänen ranteidensa ja sääriensä ympärille. Byrokraatti huusi, mutta ääntä ei tullut.

”Ette koskaan lakkaa yllättämästä minua typeryydellänne”, neito naurahti, mutta ääni ei ollut enää sama. Se oli mekaaninen.

Kun megafonimies oli paketoitu tiiviisti huoneen lattialle, Meliarke koki muodonmuutoksen. Hänen ihonsa ja haarniskansa hajoili kuusikulmioiksi, jotka kääntyivät ympäri muistuttamaan byrokraatin itsensä olomuotoa. Muodonmuuttaja viimeisteli naamionsa nappaamalla megafonin kaulalleen. Hän otti dokumentit, joita vortixx oli ollut hakemassa, ja asteli ulos alkuperäisen megafonimiehen mumistessa jotakin teippiensä läpi.

Paperivaraston ovi pamahti kiinni. Muodonmuuttaja-megafonimies vei ortoneille paperit sanaakaan sanomatta. Vortixx-ruumis tuntui hänelle tutulta ja turvalliselta – se oli ollut luonnollisesti ensimmäisiä muotoja joita hän oli koskaan opetellut. Hän piti reptiliaanien pitkistä raajoista ja notkeudesta. Oli paljon vaikeampi toimia esimerkiksi matoraniksi naamioituneena, sillä niiden vaivaiset ruumiit tuntuivat äärettömän rajoittavilta. Kuin pieniltä vankiloilta.

”VOITTE JATKAA MATKAA”, hän lausui megafoniinsa. Ei samalla intensiivisyydellä ja legitimiteetillä kuin millä megafonimies oli vielä äsken huutanut, mutta tarpeeksi kovaa ollakseen herättämättä epäilyksiä.

Seuraava alus, joka saapui tulliin, oli eteläistyyppinen dzonkki, jonka punaiset purjeet olivat kuin lohikäärmeen siivet. Se pysähtyi tarkastuslauttojen väliin, ja megafonimies avustajineen nousivat alukseen. Ah, siinä hän on, Muodonmuuttaja huokaisi helpostuksesta. Hänen ei tarvitsisi käyttää sitä typerää muotoa enää kauaa.

”KUKA ON KAPTEENINNE?” hän kysyi megafoniin. Kannella istuskelevat kromidit olivat näennäisen aseistamattomia, mutta haarniskoituja ja tuimakatseisia. Heillä oli punaisen, oranssin ja ruskean kirjoon menevä iho ja pitkät, eläväiset lonkeroparrat, -viikset ja hiukset. Heidän haarniskansa olivat hyvin perinteisiä etelän lonkeronomadihaarniskoita, jotka oli punottu nahasta ja metallisuikaleista. Suurissa hartiasuojissa irvisti Kalmakomppanian tunnus – vaaleanpunainen lonkeroita pursuava aurinko mustalla pohjalla

”Poltimme matkallamme yhden liskoaluksistanne”, yksi kromideista murahti ja nousi pystyyn. ”Ja tapoimme sen miehistön.” Muodonmuuttaja ei tiennyt, oliko se totta, mutta hän ei ajatellut kyseenalaistaa tätä.

Vakooja toivoi, että hänellä olisi mikä tahansa muu muoto kuin typerä tullimies, joka pelkällä olomuodollaan sai muut ärsyyntymään. Mutta kun hän pyrki olemaan aiheuttamatta huomiota.

”MINUN PITÄÄ PUHUA KAPTEENILLENNE.”

Kromidi otti kiinni megafonista ja repäisi sen irti narusta, jolla se roikkui vortixxin kaulassa. Hän repäisi äänenvoimistimen kahtia ja heitti palaset mereen Vakoojan ja kaikkien tulliaseman työntekijöiden riemuksi.

Kaksi vortixxia tavoittelivat sähkösauvojaan. ”Hoitelemmeko sen, pomo?”

”Turvat kiinni”, megafonitonmies vastasi. ”Nyt, kun hankkiuduitte megafonistani eroon, pääsenkö kapteeninne puheille?”

Kromidit näyttivät mietteliäiltä.

Yksi heistä, oranssi-ihoinen lonkeroinen, jonka otsaan oli tatuoitu kolmio, lopulta avasi terävähampaisen suunsa. ”Päästetään se. Siitä tulee hauskaa.”

Khalatan todennäköisesti repii sinut kappaleiksi, lisko”, toinen kromidi totesi, ja avasi koristeellisen puuoven dzonkin sisätiloihin.

He kulkivat portaat ylös puisessa laivassa. Kapteenin huone oli valaistu tuoksuvin kynttilöin ja eriskummallisen värisinä palavin lyhdyin, ja se oli täynnä mitä eriskummallisimpia esineitä – muotoja, joita Muodonmuuttaja ei tunnistanut, ja valokiviä, jotka säteilivät pimeyttä. Hän tunnisti pyöreän taulurivistön ensimmäisen kuvan Kalmah Valloittajaksi, vaikkei osannutkaan sen oikealla puolella pystyyn kirjoitettuja merkkejä lukea.

Taulujen edessä istui puisella tuolilla lyhyt ja lihaksikas kromidi. Hänen sinisten silmiensä yllä, keskellä otsaa, oli kiinni sininen, kivinen kolmio, joka pysyi hahmon päässä metallisella tiaralla. Hänen punaiset lonkeronsa, joihin oli pujotettu lukuisia sormuksia ja kalliita ketjuja, oli sidottu niskan ja päälaen taakse suureksi nutturaksi. Olennon lustohaarniska oli tehty sadoista nahka- ja pronssisuikaleista, jotka oli limitetty loputtomaksi ruudukoksi, joka peitti soturin povesta polviin.

Hetken ajan oli hiljaista. Sitten kromidi, joka oli saattanut muodonmuuttaja-megafonittomanmiehen kapteenin luo, puhui: ”Khalatan. Ar-Waral… Fbiddu majlis ma’anti.”

Ennen kuin khalatan ar-Zainah ehti vastata, vortixxin keho alkoi hajota ja pienentyä. Värähtelyntäyteisten sekuntien jälkeen megafonimies oli poissa ja Vakooja seisoi keltaisessa Kirilissään kromidien keskellä.

Ar-Asfar Khayal. Radakin aave”, punainen kapteeni lausui yllättyneenä. Hänen femiini aksenttinsa matoran-kieleen oli voimakas.

Muodonmuuttaja olisi hymyillyt, jos hänen kanohinsa olisi siihen taipunut. ”Pääsitte paikalle pian.”

Kromidien johtaja teki eleen päänsä sivuilla olevilla, sormuksin koristelluilla ulokkeillaan. Hänen miehensä poistuivat tilasta.

”Ystävällämme oli onnea”, hän vastasi. ”Palasimme juuri ar-Kabir Janubin rannoilta kylmään pohjoiseenne.” Kromidi pyöritteli pitkäkyntisissä käsissään ruusunpunaisesta metallista tehtyä sekstanttia. Kartat, joita hänellä pöydällään oli, olivat muinaisia – vanhoja riisipaperille tai nahalle piirrettyjä eteläisiä taideteoksia. Ne näyttivät yhtä vanhoilta kuin kapteenin kajuutan muukin kalustus – koristeelliset seinävaatteet ja puiset huonekalut.

Ne oli kaikki ryöstetty vähempiosaisilta, Vakooja tiesi istuutuessaan mahonkituolille. Se teki hänen olonsa epämukavaksi.

”Et ole oppinut puhumaan”, ar-Zainah huomioi sangen ilmeettömänä.

”Vain kun on tarve”, Vakooja vastasi.

”Oletan, että kaupunkiin rantautuminen vaatinee puhetta.”

”Järjestetty. Kierrätte pohjoiseen ja sieltä etelään; Kolitakhan kanaalin vartija ei välitä. Häntä on motivoitu.”

”’Motivoitu?’ No siinäpä vasta kiertoilmaus. Mitä teit niille poloisille matoraneille? Kidutit, kiristit? Lupasit, että tapat heidät, jos he puhuvat?”

Vakooja oli hiljaa. Tietysti hän oli hiljaa.

Dzonkki kulki läpi suuren Kaakkoisportin. Horisontissa pilvet kohosivat epäluonnollisena spiraalina aivan kuin jotakin kiertäen. Tuuli Hopeisen meren yllä oli jäätävä. Talvi oli tulossa.

Metru Nui
Ga- ja Po-Metrujen raja

Paljon ei siinä hetkessä puhuttu.

Usein kauneimpana pidetyn veden Metrun laita-alueet loivat kontrastin puistojen ja oppilaitosten kanssa – yhtymäpintä Po-Metruun oli enimmäkseen varastoja ja alihankkijain halleja. Aineellisen ja aineettoman tuotannon rajapinta ei ollut kaunis kaupunginosa, mutta näin aamupäivällä se oli rauhallinen kaupunginosa. Metru Nuin väki oli kaikki velvollisuuksiensa parissa. Cyrenda ja Glennhu olivat vetäytyneet sen hiljaisuuteen odottamaan tilanteen viilenemistä. Suuren Hengen pyhä kaupunki ei ollut Mata Nuin ritarikuntalaisille mitenkään poikkeuksellisen vihamielinen toimintaympäristö, mutta alatason Vahkien silmissä he olivat rettelöitsijöitä ja kriminaaleja siinä missä klaanilaisetkin.

Tilanteessa oli sitä paitsi muutakin. Selakhi ja matoran kärsivät yhteisestä päänsärystä. He istuivat ulkokatoksessa, betonin peittämää maata tuijottaen.

”Glennhu…” Cyrenda aloitti hiljaa.
”Hm?” käheä ääni murahti vastaukseksi.
”Olemmeko vastuussa hänestä?”

Nahkalakkinen Matoralainen kohotti katseensa puolisoonsa. ”Totta kai olemme. Virallisina toimijoina olemme vastuussa päämajalle.” Glennhu yskäisi. ”Mutta et tarkoita sitä, vai mitä?”
Hopeahaarniskainen jäljittäjä kohautti kulmiaan lyhyesti. ”Kontrolli, mikä meillä häneen oli… Minkä luulimme meillä olevan. Oletimmeko perusteetta hänen olevan kuin robotti?”

Glennhu hieroi ohimoitaan, Cyrenda jatkoi.
”Minkä luulimme olevan tottelevaisuutta, oli vain apatiaa. Deika on paljon eheämpi henkilö kuin luulimme.”
Roskavaunu kipitti jossain muutaman korttelin etelämpänä. Keltainen matoralainen käänsi katseensa taas harmaaseen betoniin.
”Glennhu”, Cyrenda kohotti ääntään hieman. ”Deika totteli meitä vain, koska hän oli murheen murtama, eikä tiennyt paremmasta. Meillä ei koskaan ollut mitään hallintaa häneen.”

Säätila oli rauhallinen, tuulikaan ei kolisuttanut katosta. Pelti lepäsi liikkumatta paikallaan.

”Minä oletin”, Glennhu lopulta vastasi ”että kaikki kokeet, joita teimme hänelle vaikuttivat hänen tajuntaansa. Deikan mieli ei erota sisäsyntyisiä ja ulkoa tulevia tunteita. Oletin, että tilanne on sama käskyjen kanssa. Ja nyt hän on vapaana, tuolla jossain. Uuuh…”

Kemisti hieroi taas ohimoitaan. Heti, kun Deikan kaula oli hoidettu kuntoon, hän oli iskenyt Glennhun ja Cyrendan kanveesiin elementaalivoimillaan. Pelkkä verilammikko oli jäänyt agenttikaksikon ihmeteltäväksi, kun he tällistä tokenivat.

”Onko tämä edes paha asia?” Cyrenda puki ajatuksensa sanoiksi pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Olemmeko pitäneet hänet täydessä apatiassa? Vaatiko se veitsesi Deikan kurkulle, että hän tajusi, mitä myrkkyä hänelle olemme?”
”Minä olen myrkkyä”, nahkalakki korjasi. ”Sinä et hänen pääkoppaansa sörkkinyt.”

Cyrenda ynähti vaisusti vastaukseksi. Glennhu katsoi taas puolisoaan.
”Mitä edes ovat ’ulkoa tulevat’ tunteet…” matoran virkkoi ja nousi seisomaan.

Laivan sumutorvi huusi, kaukana pohjoisessa.

”Ei meillä joka tapauksessa ole varaa ajatella, että Deikan on parempi omillaan”, Cyrenda lausui. ”Tehtävä tulee ensin, ja meidän on kannettava vastuumme yksin.”
Glennhu harppoi maassa yhä istuvan kollegansa luo ja kietoi kätensä tämän ympärille. Cyrenda ei säpsähtänytkään, halaus oli mitä turvallisin. Kemistin ote lämmitti jäljittäjää.

Glennhu oli kaksikosta se, joka aina rikkoi ammattimaisuuden periaatteet ensin.

Cyrenda piti siitä.
”Muista”, Komau-kasvoinen matoran kuiskasi Cyrendan korvaan. ”Mata Nui ei ole sokea. Et ole enää koskaan yksin.”

Seuraaviin ympäristön ääniin agentit eivät kiinnittäneet mitään huomiota. Lopulta Glennhu kuitenkin irrotti otteensa ja Cyrenda nousi seisomaan. Hetken he katselivat toisiaan.
”Kapuan katolle tutkimaan tilannetta”, selakhi lausui lopulta. Hän poistui katoksen varjosta ja nousi tikapuille, jotka veivät naapurirakennuksen katolle. Glennhu jäi alas penkomaan nahkakapsäkkiään.

Ylös päästyään Cyrenda katseli valppaana ympärilleen. Näky oli omassa teollisessa ankeudessaankin kaunis. Suuren Hengen tahdon toteuttajilla oli harvoin mahdollisuus ihailla Hänen loistoaan.

Kanaali Po- ja Ga-Metrun välissä oli leveä ja sementtireunainen. Sillat ja putket kulkivat sen ylitse. Matalat rakennukset ympäröivät harvakseen liikennöityä kanaalia. Po-Metrun puoleisella rannalla näkyi rivi ankkuroituja aluksia – matoranien veneitä ja rahtiproomuja, suuria xialaisia rahtilaivoja, steltläisiä purjelaivoja. Suureen tummanharmaaseen, suurien satellittilautasten ja antennien kruunaamaan alukseen, jonka keulassa luki ”XMS Angonce”, oli paraikaa nousemassa olentojoukko punapurjeisesta etelämanterelaisesta dzonkista, joka oli ankkuroitunut xialaislaivaan takaosan laituriin kiinni.

Olennot, jotka pienemmästä aluksesta tulivat, olivat eittämättä kromideja punertavine ihoineen ja lonkeroisine olomuotoineen. Heitä oli arviolta kaksi- tai kolmekymmentä, ja kaikki näyttivät aseistautuneilta. Lyhyt musta keltakasvoinen hahmo kulki kromideista ensimmäisen rinnalla, ja oli ensimmäisenä teräslaivassa. Punainen vortixx saapui laiturille, mutta katosi pian kromidien mukana sisälle. Dzonkki lähti liikkeelle suuntanaan avomeri pohjoiseen johtavan kanaalin päässä.

Cyrenda katseli seuruetta kummissaan. Noin monta kromidia… Tilanne herätti ritarikuntalaisessa levottomuutta. Selakhi laskeutui tikkaat ja löysi Glennhun koeputkiensa ääreltä.
”Näin jotain huolestuttavaa…” Cyrenda aloitti.


”Ah, Zai. Suo anteeksi lyhyt varoitusaika”, punamusta vortixx ojensi kättään kromidille.

”Vanhojen aikojen kunniaksi”, ar-Zainah vastasi äänellä, josta saattoi jopa kuulla iloa. Enimmäkseen tosin vain pahaenteistä tunteiden puutetta. Reptiliaani-herrasmies suuteli hänen kättään ja kääntyi johdattamaan Kalmakomppanian joukkion sisälle laiturilta.

”Niin, siellä oli mukaviakin hetkiä”, vortixx vastasi. Hän oli vain hieman kromidia pidempi, ja takuulla paljon hintelämpi. Vortixx suki hopeisia levähiuksiaan Muodonmuuttajansa avatessa aluksen hangaarin. He astuivat sisään alukseen.

XMS Anconge

“Radak. Mitä destralia sinä oikein-” Angien kimahti välittömästi nähdessään vortixxin ystävineen.

”K-kiva nähdä sinuakin”, vortixx selitti. ”Ang, tässä on ar-Zainah. Zai, tässä on Angien. Nyt kun olem-”

”Miksi sinä teet tästä niin kraahkanin vaikeaa?” selakhi voihkaisi. Hän näytti samaan aikaan pettyneeltä ja ärsyyntyneeltä.

”En- ei tämä ole mikään sodanjulistus pomollesi! He ovat täällä pitääkseen tasapainon yllä. En vain ole mikään pimeyden metsästäjä – en koe oloani turvalliseksi aluksella, joka on täynnä sen rikollishullun kätyreitä!”

”Ensinnäkin, aluksellasi on kuusi Metsästäjää, eikä edes suoraan sanottuna vaarallisimmasta päästä. Toiseksi, tajuatko, miten Varjottu tulee reagoimaan tähän? Hän ei luottanut sinuun ennenk-”

Kawsaj-zaniya.. Hiljaisuus”, kromidien kapteeni ärähti. Rautakala näytti äärimmäisen loukkaantuneelta. Hän oli pistämässä jotakin takaisin, mutta Zainah jatkoi:

”Kalmakomppania on täällä, koska amala’salih värväsi meidät turvakseen. Varjottusi ja kidutusten saarenne ovat maailmojen päässä, joten et näytä olevan osassa tehdä vaatimuksia”, ar-Zainah jatkoi kylmän rauhallisesti. ”Jos et ole tyytyväinen tilanteeseen, voimme ilomielin päästää sinut säälittävästä elämästäsi.”

Selakhi tukahdutti raivonsa ja puri torahampaitaan yhteen niin kovaa, että ikeniin sattui. Hän sähisi jotakin niiden välistä ennen kuin ilmaisi vastalauseensa.

”Kuulet tästä vielä, Radak”, hän totesi vortixxille kiihtymystään pidätellen. Sen sanottuaan hän lähti lähes juoksuaskelin miehistön – siis muiden metsästäjiensä – tilojen suuntaan.

”Niin minäkin sinua, Ang!” vortixx hihkaisi metsästäjän perään ja kääntyi vieraidensa pariin. ”Suokaa anteeksi, hän ei ole erityisen luottavaista tyyppiä. Tullut selvästi Kummisetään itseensä.”

Kromiditar ei selvästikään ollut vaikuttunut.

”Hänkö on ongelmasi?” Zainah kysyi.

”Hän ja viisi muuta”, Radak vastasi ja johdatti kromidijonoa perässään ruumaan. ”Ja ei, et saa tappaa heitä.” Reptiliaani ei tuntenut muinaista lonkerolajia tarpeeksi hyvin kyetäkseen lukemaan kromidikomentajan luomettomilta silmiltä ja sileänahkaisilta kasvoilta tämän tuntemuksia, mutta päätteli pienoisen pettymyksen häivähdyksen käyneen tämän kasvoilla.

”Mutta Odinan piru määräsi heitä tänne lisää”, vortixx jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän avasi avainkortilla suurta, monihaaraista huonetta, jollaisia yleensä käytettiin miehistön asuintiloina.

”Huolehdi älä”, vastasi ar-Zainah. ”He ovat tyhjyyttä edessämme.”

”Ei tämä mene tappamiseen, elleivät he aloita”, Mielitutkija vastasi. ”Tiedän, että teidän toimintatapanne ovat yleensä… erilaisia, mutta en halua ruumiita.”

”Loistava idea. Pyydä apuun Kalmakomppania, kerro näille etteivät saa tappaa. Mikä meni pieleen?” vortixx kuuli Muodonmuuttajan signaalin kuulokkeissaan. Joskus hän katui tehneensä heille suoran kahdenkeskisen linjan.

Kromidi oli pahaenteisen hiljaa. Hän määräsi sotilailleen jotakin omalla, muinaisella kielellään, jonka sanoja hän viljeli matoraniinsakin. Kevythaarniskaiset aavikkojen kasvatit availivat paksuja säkkejä ja täyttivät vyönsä ja remminsä mitä erilaisemmilla aseilla. Radak erotti sahalaitaisia tikareita, kaksiteräisiä sirppejä, piikikkäitä ketjuja sekä kromidien aseista vanhimpia ja perinteikkäimpiä – teränkeroja. Kyseinen tappoväline koostui kymmenistä, noin kolme-viisi senttiä pitkistä, ohuista metalliteristä, jotka oli saranoitu yhteen. Ketjumaisen miekanterän kummassakin päässä oli piikikäs kahva, joiden yhteen vieminen kiinteytti terän joustavaksi sapeliksi.

”Me olemme valmiina”, lonkerojohtaja kertoi.

”Näytän sinulle paikat”, vortixx ignoroi aseet huokaisten. ”Mennään ylös.”

Kromidien khalatan asteli Radakin mukaan. Kaksikymmentä Kalmakomppanian hampaisiin asti aseistautunutta palkkasoturia jäivät ruuman tiloihin odottamaan määräyksiään. Joskus aikoja sitten hän oli tutustunut moneen silloin komppaniassa palvelleeseen lonkeroiseen. Jostakin syystä hän oli pitänyt aina heistä enemmän kuin skakdeista. Kenties jos johtui kromidien sisäisestä taipumuksesta filosofiaan ja abstraktiin ajatteluun, joka suoranaisesti loisti poissaolollaan Zakazin väessä, hän pohti.

Ei sillä, ei hänellä mitään skakdeja vastaan ollut. Hänellä oli monia hyviä skakdi-ystäviä. Leipuriin hän ei ollut pitänyt yhteyttä tämän lähdettyä jonnekin päin Välisaaria, mutta Arsteinin kanssa hän oli ollut viime aikoina tekemisissä runsaasti – tätäkin oli kiehtonut huomattavasti haaste päästä vahkien mekaanisten päiden sisälle – tosin vain mielenkiintoisena kysymyksenä, ei suinkaan konkreettisena projektina. Radakin laitteistossa oli monia skakdi-neron ideoimia piirteitä.

Kotisaareensa Xiaan Radak ei ollut juuri pitänyt yhteyttä sen enempää kuin oli pakko. Voitto Korporaation johtaja oli tietty poikkeus – vaikkei vortixx enää tälle töitä tehnytkään, heillä oli edelleen toimiva liikesuhde suuryrityksen kanssa.

Ja sitten oli tietysti ar-Zainah, johon hän oli tutustunut ollessaan kenraali Labion palveluksessa. Murhaajina ja tuhoajina tunnetun Kalmakomppanian johtaja oli osoittautunut mielenkiintoiseksi persoonaksi ja äärimmäisen kiintoisaksi keskustelukumppaniksi kaikessa, mitä tulee ontologiaan tai filosofian itämaisempiin aspekteihin. Niissä ja asioiden murhaamisessa, siis. Asioiden murhaaminen oli kuitenkin kyseisen kromidien erityisosaaminen.

”Sinulla on uusi alus”, ar-Zainah havainnoi heidän noustessa ylös metalliportaita.

Heremus upposi Blacksnow’n leikittyä sankaria.”

”Se toa ei osaa pysyä kuolleena”, kromidi tuhahti. ”Saiko hän sinut kaidalle tielle? Et ole näkynyt enää Steltillä.”

”Kaidalla tiellä, minä? Hah, olen tällä hetkellä uponnut syvemmälle kuin koskaan”, vortixx hymähti. Hän avasi oven, joka johti laivan kannelle.

”Vastalauseeni. Upouusi alus Suuren Kaupungin satamassa? Ei, nuorukainen, sinä näytät olevan pinnalla kuin kuivat oksat.”

Vortixx avasi aluksen takasiiven suuren metallisen liukuoven. Se oli laivan tarkimmin vartioidussa osassa.

”Olen ongelmissa Varjotun kanssa”, hän kertoi heidän astuessa pimeyteen. He kulkivat ohi kahden kammion, joihin Arsteinin kalusto oli asennettu odottamaan oikeaa hetkeä.

”Tein sopimuksen hänen kanssaan. Hän rahoittaa minut uuteen alkuun, ja minä annan hänelle tien Metru Nuin puolustuksen ytimeen. Tarkoitukseni on murtautua vahkien komentojärjestelmään”, puhuja jatkoi. Vihreä teleruutu käytävällä näytti kaikkien kahdeksan paksuseinäisen huoneen olevan suljettu.

”Mutta ar-Aqtam ei tyydy siihen?” vortixxia lyhyempi kromidi kysyi.

”Tilanne on… monimutkaisempi. Tarkoitan, kun hän sai kuulla, että suunnitelmani riippuu Metru Nuille kätketystä esineestä nimeltä Nimda, hän lähetti joukon etsimään samaista sirua. Hän himoitsee sitä, Zai. Hän ei päästä minua siihen käsiksi, vaan aikoo hankkiutua minusta eroon heti kun en ole enää tarpeellinen. Olen siitä varma.”

”Haluat meidän lopettavan heidän säälittävät elämänsä?”

”No… ei- tai, siis, kyllä, jos se menee siihen, mutta en halua aloittaa. Pitäkää heitä silmällä vain, ja olkaa valmiina.”

He kulkivat läpi käytävän, jonka tyhjiin huoneisiin oli tuotu mustia laatikoita. Ylös johtavasa hississä oli jälleen yksi turvatunniste.

”Kerro minulle sirusta”, kromidi määräsi.

”Nimdasta?” Radak aloitti heidän astellessa yhteen laatikkojentäyteisistä huoneista. ”Teoriassa… se on esine, jolla voi hallita psyykkistä ulottuvuutta.”

Zainah näytti mietteliäältä. ”Kolmio?” hän kysyi.

”Ei, oikeastaan, mutta sellaisena se usein kuvataan. En ole oikein saanut selville sen trigonometrista relevanssia-”

”Mielen Siru. Sininen Silmä. Lukkojen Avaaja”, muinainen lonkeroinen lausui kuin transsissa. He pysähtyivät.

Vortixx mietti hetken seuraavaa kysymystään.

”Millaisia legendoja teillä on siitä siellä Arj-Durunissa?”

Lonkerotar katsoi tiedemiestä syvän sinisillä silmillään. Vortixx istuutui yhden mustan laatikon päälle kiinnostuneena.

”Etelän Ath-kansa uskoo Mielen Sirun antavan vapauden. Ar-Aqtamin kaltaiset pimeyden herrat pitävät sitä aseena. Sinun kaltaisesi pitävät sitä tieteenä.”

”Entä… sinä? Minä sinä sitä pidät?”

”Silmänä”, kromidi vastasi ja osoitti otsalleen ripustettua sinistä, kolmikulmaista kiveä. ”Viimeisenä Silmänä.”

Mielitutkijan silmät loistivat innostuksesta ja uudesta tiedosta.

”Silmänä, jolla saattaa nähdä väläyksen Tuh̴k͜a͡n̴ H͡err͘an karmeudesta. Silmänä, jolla pääsee eroon ajan ikuisesta spiraalista, jonka lonkerot pyörittävät meitä päättymättömässä kehässä. Silmänä, jolla saa lopulta rauhan.”

”… tarkoitatko, että sirulla voi kuolla?”

”Kehomme uusiutuvat. Ne paranevat pahimmistakin iskuista. Vaikka sielumme vajoaisi tyhjyyteen, S̕u̸u̕r̢ì M̕u͢ìn̢a͏inen työntää meidät aina takaisin elon kehään.”

”Miksi haluaisitte kuolla?” Radak kysyi.

Khalatan Ar-Zainah katsoi luomettomilla silmillään syvälle vortixxin omiin. Radakin istuessa he olivat yhtä pitkiä, joskin soturi oli silti ylevämmän ja vaarallisemman näköinen.

”Kauanko olet elänyt? Kuinka pitkän ajan muistat kokeneesi?” hän kysyi.

”Ööh, satoja vuosia?”

”Ja mihin olet vuotesi käyttänyt?”

”Luomiseen. Rakentamiseen. Keksimiseen. Ja ennen kuin huomautat mitään, minun on puolustauduttava olleeni silloin suurissa taloudellisissa ongelmissa, kun tapasimme.”

”Meillä ei ole amala’salihien luomisen lahjaa. Meillä on vain veren lahja L͡o̷n̵keroisélta ͜Y̡l̕íhe̸rrąl͏ta͟m̡me. Me tuhoamme. Me tapamme. Me kärsimme. Ja kun teemme sitä vuosituhannet, kaipaamme lepoa. Se on Silmän tarkoitus. Toisin kuin kahlitsevat Punaiset Silmät, Sininen Silmä vapauttaa S̛ok͡ea̸n̷ Ka͝hli̷ts̷i̡j̷aņ otteesta.”

”Kiehtovaa”, Radak mutisi. ”Masentavaa, mutta kiehtovaa, Zai.”

”Minä muistan sumuisten saarten rosvoritarit ja rubiinidraakit. Minä muistan Kuuden Kuningaskunnan mahdin ja nelisakaralippujen hohdon taivasta vasten. Minä ratsastin kaaneista suurimman kanssa; minä näin kuninkaiden syöksyn tyhjyyteen ja elin läpi kaaoksen maailman. Makutan pedot repivät minut kappaleiksi Agni-Metrun taistelussa; toisen kerran kuolin kun Arj Durunin autiomaa kylvettiin tulella ja rikillä. Olen elänyt imperiumien nousut ja tuhot, ja loputtoman kuoleman”, muinainen kromidi kähisi.

”Ne kaikki vuodet, ne kaikki kuolemat – ne haalistuvat. Ne eivät enää pian erotu toisistaan. Monet kansastani ovat tyhjentyneet – aloittaneet alusta, kadottaneet menneisyytensä. He eivät muista entisiä elämiään. Mutta minä muistan. Muistan ne tuhannet vuodet. En koe enää mitään, mitä en olisi jo kokenut, mitä en muistaisi menneisyydestäni”, lonkeronomadi selitti. ”Haluan tietää vastauksen ainoaan kysymykseen, millä on merkitystä – mitä aiot tehdä Sinisellä Silmällä?”

”Aion olla seuraava Xian Velho”, xialainen vastasi häivähdys ylpeyttä äänessään. ”Aion näyttää maailmalle uuden teknologian ajan.”

”Kunhan Suuri Kaupunki – on raunioina Metsästäjien jäljiltä?”

Radak huokaisi. ”Niin, kai. Toimitan vahkit Varjotulle.”

Pitkä hiljaisuus. Radak katseli ohi keskustelukumppaninsa, kohti valotonta terässeinää. Hän näytti mietteliäältä.

”Uskotko hänen onnistuvan?” kromidi kysyi.

”Kenen?”

”Pimeyden. Onnistuuko hän kaupungin tuhoamisessa?”

Vortixx mietti. ”Minä olen jo poissa kuvioista, kun se tapahtuu”, hän puolustautui.

Ar-Zainah ei ollut vastaukseen tyytyväinen. Sen näki hänen kallomaisten kasvojensa tyytymättömästä ilmeestä.

”En tiedä. Minä vain järjestän Varjotulle sen aseistuksen. Nämä”, hän taputti mustaa laatikkoa ”ovat radio- ja johdinjärjestelmiä, jotka olen salakuljettanut kaupunkiin Vakoojani kautta. Ne ja Nimda ovat aseeni, joilla hankin Metsästäjille vahki-armeijan. Kun Varjotulla on ne, sopimuksemme on täytetty ja olen vapaa poistumaan, ennen kuin kaupunki… kaupunki joutuu sotaan. Taas.”

Lonkerottaren kasvoilta ei, kuten tavallista, kyennyt lukemaan mitään tunnetta, jonka Radak osaisi tulkita. Hänen katseensa oli kuin lasia.

”Milloin?” hän kysyi.

”Kunhan saan Nimdan”, vortixx vastasi epäröiden. ”Niin. Sen jälkeen pallo on Varjotulla.”


Niin sanottu kokoustila, jossa kuusi Pimeyden Metsästäjää juonivat ilkeitä, pahoja juoniaan, koostui pienehköstä pöydästä, jonka päässä oli xialainen loisteputki sekä pyöreä ikkuna. Kuluneet pelikortit oli hutaistu nopeasti sivuun, kun Rautakala oli ilmestynyt paikalle käärmeissään kuin harppuunaniskun saanut protodraakki. Selakhi oli odinalaisen vihanhallintakurssin oppien perusteella purkanut ärsyyntymisensä nyrkein pöytään (jonka jäljiltä tiedenaisen rystyset eivät olleet erityisen terveet).

”SE DESTRALIN LIMANULJASKA”, hän oli huutanut. ”XIALAISET OVAT PAHEMPIA KUIN MAKUTAT!”

Viisi muuta olivat antaa diplomaattisen tehtävänsä johtajan purkaa rauhassa kiukkunsa. Ilmeisesti jotakin sangen turhauttavaa oli tapahtunut, Kersantti oli päätellyt terävästi ja ladannut tärykalvot räjäyttävät zamorinsa vanhaan revolveriinsa. Koska eihän sitä koskaan tiennyt, milloin piti ampua asioita.

Rautakalan rauhoituttua he olivat kerääntyneet pöydän ympärille ahtaisiin tunnelmiin. Ilmanautti vei vähintään kahden Spesialistin tilan, ja Jakajan ja Panostajan hännät olivat Kersantista aina tiellä.

”Laivalla on Kalmakomppanian joukkoja”, selakhi oli aloittanut joukkonsa ajan tasalle tuomisen. Se oli ollut kuin pienikokoinen yleistä epäsotilaallisuutta aiheuttava verbaaliräjähde. ”Radak palkkasi tusinan lonkerosotureita ’tasapainon ylläpitämiseen.’”

”Lonkeroväkeä, saatana. No me tietysti tapetaan ne”, Kersantti oli loogisena ajattelijana tietysti ehdottanut.

”Niin Varjottukin toimisi”, Panostaja oli tukenut tätä. ”Ei armoa vihollisille.”

”Voisimme suututtaa ne tulemaan tänne, ja rei’ittää ne kaikki tuohon käytävään”, Jakaja kontribuoi. ”Haen vain aseeni.”

”Mrh”, oli Ilmanautti protestoinut.

”Mutta kuusi meikeläistä vastaa sataa barbaaria”, peikko oli vastannut.

”Калмакомппаниа он вартеенотеттава вастустая”, Spesialisti vastasi. ”Меидэн питэиси информоида суурта ёхтаяа еннен куин тоимимме.”

”Toimitaan vielä, kun meillä on yllätyksen tuoma etu!” Jakaja vastusti.

”Тэмэ ваатии кэрсивэллисыыттэ, тыперыс!”

”Oletko mies vai rustokala, Spessu? Jos et olisi niin loistava omalla alallasi, et olisi koskaan edes päässyt Odinalle!” lisko jatkoi. Toinen vihreärusettisista draakeista tuki toveriaan voimakkaalla ”Niin!” -kommentilla.

”Sanoo se joka on hommassa vaan koska on Kummisedän tuttu”, Kersantti ivasi väliin. ”Kun luoja jakoi meille kortteja, Jakaja, ainoa, mikä sinulle jaettiin, oli suhteet!”

Reptiliaani räjähti seisomaan ja tuijotti vastapäätä häntä istuvaa Kersanttia. Tämän vieressä istui ankea shasaali. Panostaja oli Jakajan ja Ilmanautin välissä. Rautakala, joka oli purkauksensa jälkeen ollut hiljaa, seurasi kaikkea pöydän päästä.

”Jos olisit yhtään pidempi-”, reptiliaani aloitti. Kersantti oli juuri vetämässä revolveriaan, kunnes-

”HILJAA IDIOOTIT”, selakhi nousi seisomaan ja heitti hipelöimänsä posliinimukin räsähdyksellä seinään. Se hajosi sirpaleiksi pöydälle. Hiljaisuus oli käsin kosketeltava.

”Ei. Sanaakaan”, hän jatkoi irvistäen hampaikkaasti. Hänen suurissa silmissään ei palanut enää selakhialaisen sivistyksen ja tiedon soihdut, vaan puhdas turhaantuminen.

”Tajuatteko, että me olemme kaikki aivan yhtä ongelmissa”, Rautakala huusi, ja muut keskittyivät kuuntelemaan. ”Meitä on kuusi. Niitä karzahnin kromideja on vähintään kaksi kertaa meidän määrämme. Te ette aloita mitään typerää reidakointia. Te ette haasta riitaa, te ette uhkaile niitä, te ette destral vieköön mene ampumaan niitä. Me jatkamme toistaisesti täysin suunnitelman mukaan.”

Syvä hiljaisuus.

”Kysymyksiä?” nainen viimeisteli puheenvuoronsa.

”Kalmakomppania, sinä sanoit, Fisu? Karzahnin Kalmakomppania! Se on niin petollinen joukko, että jopa Hullun Hain kerrotaan pelänneen sitä väkeä!” Jakaja kritisioi. ”Et pidä historiasta, hai, mutta tiedät, miten Xia teurastettiin niin pirun siististi Kalmahin aikana. Meille käy tismalleen samalla tavalla, jos kuvittelemme olevamme turvassa.”

”Me jatkamme täysin suunnitelman mukaan. Mielitutkija ei tule tapattamaan meitä. Tiedän sen.” Angien yritti saada itsensä kuulostamaan rautaiselta ja ehdottomalta. Hän oli oppinut ankarimman kautta, ettei Jakajan kaltaisille egoistisille korstoille saanut näyttää yhtään epävarmuutta.

”Mielitutkija ei tapata sinua”, Jakaja vihjasi. ”Me muut emme ole sen silmissä aivan yhtä hurmaavia. Oudot standardit miehellä, mutta se on fakta”, Panostaja jatkoi ehkä hieman pettyneenä.

”Mielitutkija ei tapata meitä, koska hän on heikko. Ei siksi, ettei hän pitäisi meistä tai olisi pitämättä. Olen keskustellut hänen kanssaan tarpeeksi nähdäkseni, ettei Mielitutkija voisi surmauttaa ketään.”

Rautakala odotti hetken. ”Siinä kaikki, oletan?” hän kysyi vielä. Kun vastalausetta ei kuulunut, hän kääntyi ja lähti. ”Minun pitää ajatella”, tiedenainen huusi. ”Älkää tulko häiritsemään.”

Angienin poistuttua Jakaja nousi seisomaan ärtyneenä. ”Pelkurimaista!” hän ärähti ja oli lähteäkseen tilasta.

”Jakaja”, Kersantti huusi perään. ”Kuulit, mitä Hammaskala sanoi”, hän muistutti Panostajan luikkiessa toverinsa perään. Spesialisti alkoi siivoamaan posliinikupin sirpaleita pöydältä.

”Mrh”, Ilmanautti totesi.

”Älä muuta sano, Syvä mies”, steltinpeikko totesi tyhjentävästi.