Avainsana-arkisto: arkistot

Tulinoidan mestari

Bio-Klaani
Arkistot

… osoitamme Teille arvostuksemme tärkeästä tutkimustyöstänne Tulinoidan legendan parissa, mutta peruskirjan §13.2 mukaan emme voi lähettää kokoelmamme arvokkaita teoksia kanssakirjastoon, joka sijaitsee sotatilaiseksi määritetyllä alueella…” Vaehran mutisi kasvot kirjeessä.

Sinetti valkoisessa kuoressa, BS01, oli lyöty xialaisella konekirjoittimella. Sen alla pöydällä makasivat umpisolmuun ajautuneet muistiinpanot, joissa sanat kuten ”Selecius”, ”Suurten olentojen kuudes vuosi” ja ”Xian esihistoria” kiersivät ainaista kehää, jossa oli liikaa palasia ja liian vähän liimaa.

”Kohtelias kieltäytyminen”, Gahlok Va totesi pettyneenä. ”No, onhan se ymmärrettävää.”

”Takaiskua toisensa perään”, tämän kollega vastasi ja heitti kirjeen roskakoria kohti. Tuplasalaman heitto osoittautui aivan liian voimakkaaksi ja turhautuneeksi, ja paperitollo putosi puolessavälissä lattialle.
”Minusta alkaa tuntua yhä enemmän siltä, että se, joka ei halua meidän pääsevän syvemmälle, on ulottanut lonkeronsa aika pitkälle”, hän mutisi kumartuessaan laittamaan vortixx-arkiston kirjeen roskakoriin.

”Tuo kuulostaa hieman vainoharhaiselta. Se, etteivät he lähetä kirjoja sota-alueelle on ihan ymmärrettävää. Emme mekään varmaan tekisi niin”, Geevee vakuutteli.

”Tarkoitan nyt muutakin. Ensiksi meiltä vain katoaa kirjat tämän aiheen ympärillä, ja kun yritämme hankkia niitä lisää, törmäämme vastoinkäymisiin joka ovella!” Vaehran tuhahti.
”Sitä paitsi se kirjasto ylpeilee ottavansa kolme kopiota jokaisesta kirjastaan. Olisivat he voineet edes yrittää esittää yhteistyöhaluisia. Ei, kylmän byrokraattinen kieltäytyminen. Luultavasti vaikka me menisimme sinne henkilökohtaisesti ne eivät haluaisi auttaa!”

Pikkumies tiesi, että keskustelun jatkaminen oli hedelmätöntä. Vaehran oli toisinaan puhunut Xian Tietosektorista ja siitä, miten kyseinen järjestö oli saanut hänet jättämään työnsä sillä seudulla – vihamielisyys vortixx-arkistoa kohtaan oli henkilökohtaista.
”Voisin ehdottaa heille, että saisimme kopioita joistakin kirjojen ydinkohdista”, GV ehdotti. ”Ehkä myös ottaa yhteyttä johonkuhun, joka on perehtynyt Selecius-myyttiin jo valmiiksi. Xialta luulisi löytyvän sellaisia henkilöitä.”

”En usko, että siitä on mitään hyötyä”, toa totesi. ”Minulla on parempi idea.”

”Olen pelkkänä korvana”, epäselvä tonttu katsoi kysyvästi toveriaan.

”Vortixxien kanssa suhteilla pääsee pidemmälle kuin byrokratialla”, toa kertoi ja otti esiin tyhjän kirjepaperin. ”Tunnen sieltä erään, joka voisi tonkia asiaa. Xia-aikojeni tuttu, melkoisen terävä nuuskija.”

Xia


Vortixx marssi päättäväisesti hieman etukenossa halki syksyisen happosateen. Valtaosa siitä ropisi hänen sateenvarjoonsa, mutta osa pisaroista pääsi silti aina läpi. Kermankeltainen, tyylikäs haarniska oli onneksi pinnoitettu kestämään, ja hänen kameransa ja lehtiönsä olivat turvassa Denceen syysmalliston muotilaukussa, joka kesti happoja aina puoleen pH-asteeseen saakka.

Laukussa oli myös kirje, joka oli saapunut hänelle BZV:n toimitukseen toissapäivänä. Sen oli lähettänyt hänen vanha kollegansa Välisaarilta, Tuplasalama.

Normaalisti vortixx käytti kallisarvoiset vapaapäivänsä rentoutumiseen rantakupolissa, yhdessä monista liskosaaren rannikoilla kelluvista monista lomakuplista. Hiekkaranta ja puhdas, sininen taivas parhaimmillaan sai lomailijan unohtamaan ympäröivän harmauden.
Nyt kyseessä oli kuitenkin poikkeus, sillä kyse oli johtolangasta. Vaehran ystävineen yrittivät ratkoa Tulinoidan mysteeriä, ja heillä oli jopa oikeita teorioita! Ajatus sai perhosparven vilistämään naisen vatsassa.

Kenties heillä oli oikea mahdollisuus saada selvää salaisuudesta, sillä he kuitenkin olivat kaukana Xian vaaroista. Joka ikinen tarpeeksi rohkea xialainen journalisti haaveili joskus selvittävänsä sen epäselvien palasten vyyhdin, jota kutsuttiin Selecius-säätiön historiaksi, mutta valtaosalle se oli vain haave. Yksikään mediatalo ei halunnut sotkeutua asiaan virallisesti. Yksikään tutkimusryhmä ei tutkinut asiaa. Vain salaliittopiirit ja yksityisetsivät ja toimittajat, jotka pitivät tietoa henkeään tärkeämpänä, uskalsivat etsiä tietoa.

Hän siirtyi juoksuaskeliin, sillä sade tuntui vain yltyvän. Kadut olivat saaren tasolla siistejä – olihan kyseessä yksi etelän hienoimmista kaupunginosista. Suuret, teräksiset pilvenpiirtäjät kohosivat torneina ja teräsvuorina harmaan saastekaton läpi korkeuksiin. Välkkyvät logot seinissä listasivat yrityksiä, jotka pitivät majaansa Tulikadun varrella.

Mercuran työ käsitti yleensä juorujuttujen tekemistä talousmaailman ykkösnimistä. Tai sitten niistä, jotka kuvittelevat olevan talousmaailman ykkösnimiä, hän muisteli happamasti XMS Donovanilla haastattelemiaan tyhjäntoimittajia ympäri maailmaa. Hänen työnantajansa, BZV, oli yksi niistä kymmenistä julkaisuista, jotka saivat tulonsa tyydyttämällä lukijoidensa yletöntä nälkää kuulla, mitä suljetuissa kabineteissa ja kylpylöissä puuhattiin.
Xian media eli skandaaleista. Haluttiin tietää, kenellä oli suhde sihteerinsä kanssa, ja kuka oli myynyt pöydän alta teknologisia salaisuuksia Odinalle.
Saaren esihistorian penkominen ei ollut erityisen myyvä ala, eikä se johtunut vain siitä, että se oli erittäin vaikeaa.

Journalistilisko taittoi kasaan sateenvarjonsa päästessään suuren arkiston etukatoksen alle. Xian Tietosektori, maailman suurin (tai toiseksi suurin, jos kysyttiin Metru Nuilta) informaatio-aitta, oli ulkoa massiivinen. Sen haalean turkoosin sävyiset seinät ja katot muodostivat valtavalta portaikolta näyttävän siluetin. Askelmat alkutiedon ahjoon, oli arkkitehti joskus runoillut perustuksiin. Maailmankaikkeutta symboloivat kolmiteräiset puolikuut koskettivat toisiaan laitoksen vaakunassa.

Nainen sipaisi pisaroita hiekanväriseltä harjaltaan ja asteli kulunvalvontaan.
”Hei! Olen Mercura, BZV:n reportteri. Minulla oli sovittu aika…” vortixx hymyili ja penkoi laukustaan hieman kömpelösti papereitaan. ”… hetki, olen varma, että- ah, tässä.”
Hän ojensi henkilötodistuksensa, pressipassinsa ja BS01:n hyväksytyn audienssipyynnön pöydälle. Se oli yllättävän vähän dokumentteja niin tärkeään paikkaan pääsemiseksi.
Panssarilasin takana istuva väsynyt liskonainen otti ne pienestä luukustaan ja tutki tylsä ilme pitkillä kasvoillaan niiden paikkansapitävyyttä.
”Oikein hyvä, neiti”, vastaanottovirkailija sanoi ja ojensi kulkuluvan virkaa toimittavan kulkuluvan. ”Allekirjoitukset tähän ja tähän, sekä vielä kolmannelle sivulle.”
Mercura raapusti nimensä nopeilla xialaisilla koukeroilla papereihin ja otti mukaansa kopiokappaleen.

Hänet ohjattiin sisälle katoksesta. Suuret teräsovet olivat metrien paksuiset. Arkisto kävi käytännössä linnoituksesta, Mercura pohti, kun äänetön liskovartija saattoi häntä läpi pitkän aulan. Sen varrella olivat patsaat jokaisesta, joka oli joskus ollut arkiston toimitusjohtaja. Nykyinen heistä, Sweertika, oli pikkumainen kreivitär, jonka steltläinen aviomies oli mystisesti kuollut kettukatapulttionnettomuudessa vain viikko häiden jälkeen. Pronssipatsaiden rivi kulki pitkälle, ja viimeisenä oli tietysti itse Selecius: tiedon antaja ja tulen tuoja.

Mercurasta tuntui nurinkuriselta, miten kenties maailman suurin kirjasto järjestelmällisesti esti kaiken tutkimuksen Seleciuksesta, jos se ei sopinut olemassaolevaan näkökulmaan. Suurena tieteellisenä auktoriteettina ja massiivisen varakkaana laitoksena he pystyivät voittamaan jokaisen tarjouskilpailun aihetta käsittelevistä tutkimusprojekteista..

”BS01 toivottaa teidät tervetulleeksi”, vartija sanoi vailla innostusta avatessaan hänelle oven pääsaliin. Hyllyt täynnä kirjoja, kivitauluja, datakristalleja ja pergamentteja avautuivat joka suuntaan. Kaikki oli järjestelty harmaisiin metallihyllyihin, jotka muodostivat täydellisen symmetristä ruudukkoa. Pitkäjalkaiset lukkirobotit järjestelivät kirjoja jalat kiinni seinässä. Nämä kullankeltaiset koneet tunnettiin ”Hydoina” – matoralaisten järjestyksenpitäjää merkitsevää sanaa mukaillen.
Ne siirtelivät stiletintarkoilla sormillaan kirjoja paikoilleen ja toimittivat toisia teoksia eteenpäin.

Mercura ei ehtinyt ihmetellä tilan massiivisuutta pitkään, sillä hän oli pian uuden valvovan silmän alla. Sektori-opas, nimikylttinsä mukaan Ehrica, ilmestyi ohjastamaan toimittajaa. Vortixxilla oli turkoosi, kulmikas tunikahaarniska, jota koristi BS01:n tunnus. Lyhyine harjoineen liskonainen kieli lähinnä virallisuutta.
”Iltaa”, tämä tervehti. ”Olen oppaasi. Meillä on tunti aikaa. Koskiko vierailunne jotakin erityistä?”
”Hei vain”, Mercura hymyili. ”Minua kiinnostaisi kovasti nähdä teidän Xian esihistoriaa käsittelevä osionne.”
Jokin muuttui oppaan katseessa. Epäilikö hän jotakin? Äh, Mercura totesi olevansa vain hermostunut. Koko laitos tuntui oudolla tavalla luotaantyöntävältä.
”Kyllä, meillä on hyvin kattava kokoelma saaren esihistoriaa. Voin näyttää teille tietä.”
”Se olisi loistavaa”, tiedonetsijä kiitti.

Samalla kun he lähtivät kulkemaan läpi kirjalabyrintin, jonka läpi Mercura ei olisi osannut omatoimisesti takaisin, opas luetteli hänelle arkiston säännöt ja hinnat tavalla, joka kuulosti enemmän äänitteeltä. Puheenvuoro oli helppo tiivistää: mihinkään ei saanut koskea itse ja kaikki maksoi maltaita. Hän oli saanut tietää vasta, että kulkuluvastakin veloitettaisiin jälkikäteen käsittelymaksu.

”Onko teillä jokin erityinen kiinnostuksen kohde?” opas kysyi. He olivat laskeutuneet kolmet portaat maan alle, jossa esihistorian osasto oli.
”Itse asiassa kyllä”, Mercura mainitsi varovaisesti. ”Minua kiinnostaisi tietää Selecius-säätiöstä. Haluaisin-”
”Lainaamme Seleciusta käsitteleviä kirjoja ainoastaan tieteellisille tutkimusryhmille-”
Adorium Selecius ja valheen verho!” Mercura korotti ääntään. ”Tietokantanne mukaan teillä on se hyllyssä! Kuten myös alkuperäinen Tulinoidan myytin arkeologia!”
”Kyseessä ovat historiallisesti äärettömän arvokkaat alkuperäisteokset, joiden-”
”Näytä ne.”
”Neiti, meillä ei ole tapana antaa kokoelmamme kulmakiviä juorutoimittajan käsiin.”

Mercura työnsi kolmasti allekirjoittamansa kulkuluvan oppaan naamaan.
”Tämän mukaan minulla on oikeus päästä käsiksi audienssini aikana jokaiseen ei-salaiseen teokseen, joka on sillä hetkellä hyllyssä. Lisäksi lehdistövapauslaki §27 sanoo, että minulla on lupa kuvauttaa arkistokäyttöön kaikki, minkä saan nähdä, eikä yksityisten tahojen käyttösopimukset voi kumota sitä, elleivät ne ole yli 75% yksityisomisteisia, joka BS01 ei kaupunginvaltuuston rahoittamana ole.”

Opas näytti lyödyltä. Hänen oli pakko todeta, että Mercura oli oikeassa, eikä kyennyt keksimään mitään, millä vastata ärsyttävän juorutoimittajan lakitietämykseen.

”Joten mitä jos menemme katsomaan niitä kirjoja”, voitonriemuinen liskotar hymähti. ”Älä huoli, en kerro pomollesi tästä.”

Esihistoriallisen kirjallisuuden osio haisi vanhalta nahalta ja pölyltä. Hyda-lukit noutivat kirjahyllyistä teoksia komentojen mukaan äänettömästi ja varovaisesti, laskien ne metallipöydällä varustettuun lukupisteeseen. Mercura vilkaisi kelloa; hänellä oli hieman yli puoli tuntia jäljellä. Oli oltava tehokas. Hän kaivoi laukustaan kameransa ja avasi Valheen verhon. Räps, räps, kameran suljin iski, kun hän kuvasi sivu toisensa jälkeen.
Opas katseli voimattomana sivusta toimittajan työtä ja yksilönvapauden riemuvoittoa. Pieni kapinallinen Mercurassa nautti eniten juuri niistä hetkistä: valtavista yrityksistä täysin voimattomina jonkin pienen sanamuodon tai sivupykälän takia. Se oli erittäin harvinaista, eikä useimmiten toiminut, mutta ne kerrat kun se onnistui tuntuivat vahingonilosilta. Etenkin arkistojen kaltaisen lähes kaikkivoipan ja ikivanhan laitoksen naruttaminen tuntui hyvältä.

Hän vaihtoi kameransa tallennekiven ja kuvautti seuraavaksi Tulinoidan myytin arkeologian. Materiaalia oli lähes tuhat sivua, kun hänen audienssinsa aika tuli umpeen. Konelukit kaappasivat teokset välittömästi takaisin.
”Hei, tämä oli oikein hyödyllinen vierailu, eikö sinustakin?” vahingoniloinen vortixx virnisti oppaalle, joka lähti saattamaan tätä ulos happamana.
”Jos julkaiset mitään noista, olet oikeudessa loppuelämäsi”, arkiston edustaja varoitti. ”Kannattaisi pysyä niissä toimistojuoruissa. Tämä ei jää tähän.”
”Aika moni on sanonut noin”, Mercura sanoi, ja tiesi täysin hyvin, että hän olisi suojassa oikeustoimilta niin pitkään, kun hänen skannaamiaan sivuja ei julkaistaisi. Muu oli vain turhaa uhittelua.

Hän sai lähtiessään laskun, joka oli huomattavasti suolaisempi mitä oli odottanut. 420 krediittiä tunnista oli ryöstöä, mutta liskoneito ei oikeastaan jaksanut juuri silloin välittää. Senkaltaisen voiton jälkeen vähän aikaa hyönteiskeitolla eläminen ei ollut liian suuri hinta.

Mercura avasi sateenvarjonsa ja lähti juoksuaskelin kohti rautatiepysäkkiä. Jos hän kiirehtisi, hän ehtisi vielä illan viimeiseen normaalihintaiseen vaunuun.
Eikä hän poispäin astellessaan huomannut kultanaamioista hahmoa sivukadulla. Eleetön kanohi seurasi naista, kunnes tämä katosi rautatieterminaaliin.



Mercura asui harmaassa kaksiossa tyttöystävänsä Quintilian kanssa. Kerrostalo oli yksi niistä mustista kynnen muotoisista torneista, joita rakennettiin aina kymmeniä uuden teollisuusaluen yhteyteen.
He asuivat 32. kerroksessa – eli juuri niin korkealla, että matalimpien savupiippujen päästöt tekivät parvekkeella hengittämisen mahdottomaksi ja tartuttivat myrkyllisen hajun kaikkeen. Ehkä sen takia se oli ollut yllättävän halpa – asuinalue oli kuitenkin melko turvallinen ja vain lievästi Vuoren järistelemä sektori.

Journalisti oli käynyt työpaikallaan tulostamassa kuvansa. Teknisesti ottaen se oli kiellettyä, mutta hänen pomonsa ansaitsi kaikki taloudelliset takaiskut. Eläköön kapina, Mercura mietti nitoessaan tulosteitaan köyhän naisen versioiksi Xian historian muinaisista kirjoista.

”Mitä ne ovat? Kirjoitatko romaania?” Quintilia kysyi saavuttuaan suihkusta. Hän oli Mercuraa melko lailla isompi, oranssihaarniskainen lisko, joka näytti aina huomattavasti sielunkumppaniaan huolitellummalta. Se tosin johtui puhtaasti siitä, että työkseen hän oli Dencee-vaatekonsernin managerin sihteerikkö. Ei Mercuralla nyt oikeasti olisi varaa firman laukkuihin, mutta suhteilla pääsi individualismin utopiassa pitkälle.

”En. Hankin nämä arkistosta yhdelle kaverille.”
”Ai? Kuka moisia haluaa?” Quintilia kysyi venytellen peilin edessä. Mercura ei voinut olla vilkaisematta naisen treenattua kehoa.
”Tuplasalama, kerroin hänestä joskus. Se hassu toa, joka oli joskus täällä töissä kirjeenvaihtajana.”

Mies nimeltä Vaehran oli ollut idealisti. Se oli ollut Mercuran ensivaikutelma toasta, joka oli ollut kenties vilpittömimpiä tiedon etsijöitä joita vortixx oli koskaan tuntenut. Jonkun sellaisen kanssa, joka ei ollut täysin vortixx-kulttuurin korporatismin kyllästämä, töiden tekeminen oli ollut kuin raikas tuulahdus uutta.
Heistä oli tullut läheiset ystävät, ja jollain tasolla Mercura edelleen kai seurasi Tuplasalaman optimistista näkemystä tiedosta. Toa oli osannut romantisoida kaikki tylsät arkistojen tonkimiset osaksi jotakin ideologista ristiretkeä vapaan ajattelun puolesta.

Xia ei vain ollut erityisen hyvä ympäristö sellaiselle, kuten Tuplasalama oli vuoden aikana huomannut. Kyse oli ollut erään energiafirman sisällä rehottavasta korruptiosta, jota Vaehran oli tonkinut. Se oli ollut erittäin vaikea tapaus, ja yhtiön vaikutusvaltaiset olivat onnistuneet sulkemaan kaikki ovet tutkimukselle. Toa oli purkanut turhautumistaan monta pitkää tuntia Mercuralle. Kaikki tiesivät lahjonnasta, mutta sitä ei ollut olemassa, ellei konkreettisia todisteita saanut. Se oli iskenyt kovaa miehen moraalitajuun.

Ei Vaehran ollut kovin kauaa Xiaa sen jälkeen jaksanut. Muutaman samalla tavalla päättyneen jutun jälkeen hän oli lähtenyt pitämään kirjastoa jonnekin päin Välisaaria.

”Muistan”, Quintilia vastasi.
”Kyseli pääsisinkö käsiksi pariin vanhaan kirjaan. Mies on alkanut ratkomaan Selecius-säätiön historiaa.”
”Ai tarkoitatko niitä kultteja siitä, että Tulinoita olisi ollut Suuri Olento ja muuta? Olen kuullut niistä porukoista aika pelottavia juttuja.”
”Ei, mietin enemmänkin salaliittojen näkökulmasta. Mitä jos kultit ovat vain harhauttamassa siitä, että taustalla on jotain ihan oikeaa, eikä vain uskonnollista hurmosta? Se on mielenkiintoinen näkökulma.”
”Hei, Merci. Viime kerralla sinut uhattiin hiljentää, jos tunkeutuisit uudestaan Noidan tyttärien adoriniumiin. Älä viitsi jatkaa sitä.”
Mercura sai toisenkin rujon kirjantapaisen sidottua ja laski sen pöydälle puoliksi syödyn hyönteispasteijan ja sekalaisen laskupinon viereen. Hän ei huomannut joukossa olleita ravintolavarauksia, jotka Quintilia välittömästi piilotti sanomalehden väliin.

”Ei tämä ole ollenkaan sama, Quin. Älä huoli, ne ovat vain uhkauksia.”
”Sinä olet uhkarohkea, hyvä neiti”, oranssi vortixx moitti ja laski kätensä kumppaninsa niskaan. Mercura säpsähti niiden kylmyydestä. ”Kyllä minä pärjään, älä sinä huoli. Minä vain luen nämä ja lähetän ne Tuplasalamalle.”
”Katsokin että jätät sen siihen”, Quintilia uhkaili puolivakavissaan ja katosi makuuhuoneeseen pukeutumaan.
”Tietty”, Mercura mutisi ja avasi Valheen verhon. Sen esipuheessa joku ”Randacius” otti sangen kaunokirjallisen otteen selostaessaan, miten Kuuden Kuningaskunnan sodan aikana kromidit olivat hävittäneet legendaarisen Tulivelhon kirjaston kaikkine teoksineen. Jokainen liskoväestä oppi tarinan varhain. Heti perään hän osoittaa kertomuksen ongelmia – näyttää todennäköisemmältä, että kirjasto olisi ollut tuolloin tuhottuna jo paljon pidemmän ajan.
Mutta virallinen historiankirjoitus sanoi toisin. Miehittäjä tuhosi alkuperäislähteet, ei suinkaan outo salaliitto.

Ei minua olisi muutenkaan nukuttanut, Mercura mietti, tarttui taas kirjaan ja aloitti luku-urakan, jonka tiesi olevan pitkä kuin xialainen asuntolaina.


Mercura havahti valvetilaan. Hän nosti kasvonsa kirjoituskoneen näppäimistöltä ja kirosi pilalle mennyttä liuskaa.
Hänellä ei ollut erityisen selkeitä muistikuvia työpäivän kulusta. Ilmeisesti hän oli päässyt ylös ja toimitukseen, mikä oli jo ihan hyvin. Vielä kun muistaisi, mitä oli päivän aikana tehnyt, hän mietti etsiessään kahvikuppiaan toimistopöydän kaaoksesta.
Kun hän vihdoin löysi sen, hän huomasi keittimen olevan tyhjä ja kahvin olevan loppu.
Tunne oli puhdasta epätoivoa.

”Mercura! Onhan sinulla jo valmis teksti?”
Ääni oli hänen pomonsa, aina niin iloisen ja kaikesta raivostuttavan pilkuntarkan päätoimittajan. Kyseinen harmaa vortixx kurkkasi yli toimistokuution reunan.
”Mmh, viimeistelen sitä juuri”, univajeinen ja kahvitta jäänyt Mercura yritti kuulostaa pirteältä (ja epäonnistui siinä.)
”Olet ässä!” hänen pomonsa virnisti ja katosi todennäköisesti motivoimaan jotakuta toista.

Teksti, joka hänellä oli ollut työn alla, käsitteli näköjään sitä äskettäin hirvittävän kohun nostanutta tapausta, jossa oli paljastunut, että Novarattaan varatoimitusjohtaja olikin ollut mies kaiken aikaa. Mercura viimeisteli jutun nopealla listauksella aiemmista vastaavista tapauksista ja tilastolla sukupuolenväärentämisen määrästä vortixx-yhteiskunnassa.
”Valmis”, hän mutisi väsyneesti ja vilkaisi kelloa. Iltapäivä oli jo melko pitkällä. Hän ehtisi vielä käydä katsomassa BZV:n arkistoista Selecius-säätiötä sivuavia juttuja, josko Tuplasalama saisi niistä jotain irti.


Liskonainen jätti tekstinsä editorille ja lähti yläkerran arkistokaappien valtakuntaan. Oven avaaminen vaati pientä väkivaltaisuutta, sillä yksi lehtilaatikko oli näköjään liukunut sen taakse. Joku saisi opetella perusasioista painovoimasta, vortixx mietti kuivasti, kun katseli pinoja, jotka kaikki näyttivät siltä, että saattaisivat kaatua koska tahansa.
Joillakin toisilla lehdillä olisi ollut digitaalinen arkisto, mutta ei BZV:llä. BZV:llä uskottiin perinteisiin.
Lisäksi BZV:llä ei ollut ihan hirveästi rahaa.
Mutta enimmäkseen se johtui perinteistä.

Mercura muisti taannoisen juttusarjan Noidan tyttäristä, jonka yhteydessä oli ollut paljon lähdeviitteitä. Se tuntui hyvältä tavalta aloittaa.
Kolmannen laatikon kohdalla hän osui oikeaan ja löysi viitisen vuotta vanhan lehden.
Artikkelissa oli haastateltu kyseisen puoli-uskonnollisen valistusorganisaation sihteeriä (muut eivät olleet suostuneet antamaan kommentteja) melko pitkäveteisesti. ”Noidan tyttäret tukevat kriittistä ajattelua ja tiedemiehistä suurimman muiston vaalimista” ja niin edespäin. Sanat kuten ”valaistuminen” ja ”xialaisen elämän peruspilarit” vilisivät sihteerin puheenvuoroissa.

Lopuksi toimittaja kysyi, miten organisaatio suhtautuu moniin avoimiin kysymyksiin ja ristiriitoihin itse adorium Seleciuksen tarinassa. Haastateltava oli vakuutellut, että kaikki Seleciukseen kohdistuva epäily oli haitallista vortixxien yhteiskuntarauhalle ja kulttuurisille omanarvontunnolle.

Hieno kriittistä ajattelua edistävä järjestö, Mercura mietti, kuvasi jutun ja jatkoi etsimistään.

Viimeisin Seleciusta sivunnut aihe oli ollut taannoinen Metru Nui -erikoispainos. Siinä keskityttiin henkilökuvaan vortixxista, joka oli radikalisoitunut tulkittuaan Tulinoita-tekstejä yksinään. Se oli ajanut tämän Radakin suorittamaan itsemurhaiskunsa pohjoisessa kokeellisella teknologiallaan.

Mercura tiesi, että kyseessä oli melkoinen yksinkertaistus. Häntäkin oli pyydetty tekemään artikkeli aiheesta, mutta hänellä oli tarpeeksi kokemusta tajuta kieltäytyä. Metru Nuin terrori-iskun ympärillä oli liikaa kysymyksiä ja kaikki lähteet olivat täysin eri mieltä kaikesta.
Oli silti kiinnostavaa, miten nopeasti mediassa oltiin hyväksytty ”Radak oli uskonnollinen fanaatikko”-näkökulma. Se oli saanut vain lisäpontta, kun miehen entinen työpaikka, Voitonhammas, oli sekin tuhoutunut terrori-iskussa Metru Nuilaisen kenraalin toimesta. Kostonarratiivi myi aina!

Voitonhampaan tapaus oli lavastettu hienosti metsästäjänvastaisen mielialan rakentamiseen, olihan Killjoy ollut heikäläisiä. Vapaana riehuva ex-odinalainen tuhosi korporaation pääkonttorin aivan kaupungin rannan tuntumassa! Draama oli käsin kosketeltavaa – ja hyvin toivottua. Metsästäjien linnakkeessa olleiden taistelujen ja yleisen rauhanrikkomisen jälkeen saaren väki oli pian alkanut vaatia Varjotun väen poistumista, ja sotilasvoimien valmiutta oli korotettu. Nadakhit oli vapautettu ja laitettu vartioimaan saarta. Maailmantilanne näytti kiertyvän kohti uutta sotaa, eivätkä vortixxit halunneet ottaa viime kerrasta viisastuneina mitään osaa taisteluihin.

Parin paperinhajuisen tunnin jälkeen yleiskuva oli sama kuin mikä se oli ollut ennenkin – Seleciuksesta ei ollut juuri muita näkökulmia kuin uskonnollis-ideologinen sellainen. Itse säätiö näkyi siellä täällä, kun se laajensi tuotantoaan esimerkiksi purkkikeittoihin.

Mercura oli juuri luovuttamassa, kun huomasi mielenkiintoisen otsikon: ”Kelbuuno-Malcirem enemmistöomistajaksi Selecius-säätiössä.”
Normaalisti kahden elintarvikeyrityksen yhdistymisessä ei olisi mitään kiinnostavaa, mutta Kelbuuno-Malcirem oli ollut otsikoissa taannoisen katoamistapauksen johdosta.
Vortixx löysi myös siitä kertovan artikkelin. Koko kaksoisyhtiön johtoporras oli vain kadonnut näiden ollessa bisnesmatkalla tuntemattomassa kohteessa. Moni oli epäillyt poliittista salamurhaa, mutta motiivia ei tuntunut olevan. Lisäksi, kuka nyt tappaisi koko firman johtoportaan?

Kelbuuno-Malciremilla oli ollut elintarvikepuolen lisäksi kokeellinen asekehitysosasto, jonka työ oli täydellisen salattua. Hypoteesi oli, että he olivat tehneet aseita Pimeyden Metsästäjille ja heistä oli hankkiuduttu eroon, kun heitä ei oltu enää tarvittu.

Teoria sivuutti sopivasti sen, miten moni Kelbuuno-Malciremin johdosta oli kuulunut myös Noidan sisariin tai johonkin monista Selecius-painotteisista uskonnollisista liikkeistä.
Mercura tunsi olevan oikeilla jäljillä, ja tallensi Tuplasalamaa varten myös kaiken KM-konsernista.

Arkiston ovella hänen vatsanpohjaansa kouraisi ajatus siitä, kannattiko hänen jatkaa. Sille oli syynsä, miksi aiheesta ei juuri Xialla puhuttu.
Quintiliakin oli ollut niin huolissaan.
Mercura väänsi hymyn kasvoilleen ja vakuutteli, ettei hän ollut tarpeeksi tärkeä, että hän tekisi mitään oikeaa hallaa kenellekään.
Ja jos hän paljastaisikin jonkin suuren salaliiton, olisi se sen arvoista.


Tänään Xialla ei satanut. Iltapäivä oli muuten tavallinen: synkkä ja pilvinen. Junassa istuva Mercura tuijotti ajatuksissaan kotisaarensa rosoista horisonttia ja mietti, miten paljon salaisuuksia sinne kätkeytyikään. Tornitalot olivat kuin jonkin valtavan pedon hampaat. Valosaaste heijastui matalista pilvistä luoden omia sairaalloisia revontuliaan.
Jossain tuolla joku tiesi, mistä Seleciuksessa oli kyse. Jossain tuolla oli vastaukset kaikkiin kysymyksiin.

Hän oli käynyt vielä tutkimassa yritysrekisterin arkistoja ennen kotiin lähtemistä, virasto kun sijaitsi aivan vieressä. Selecius-säätiön papereihin käsiksi pääseminen oli ollut odotettua kalliimpaa (hyvästi, lomasäästöt), eivätkä ne olleet lopulta edes kertoneet juuri mitään uutta.
Kiinnostavaa oli ollut se, mitä ne eivät olleet kertoneet.

Selecius-säätiön nimeä kantava yritys oli ollut olemassa jossain muodossa aina, mutta rekisterin mukaan kyse oli kymmenistä eri säätiöistä ja yrityksistä, joista harvalla oli mitään muuta tekemistä Tulinoidan perinnön kanssa. Myyttinen nimi nyt vain oli hyvä iskeä minkä tahansa tuotteen kylkeen, sillä olihan Selecius taatusti myyvin brändi liskoväelle.

Näytti koko ajan enemmän siltä, ettei sen hetkisellä Selecius-säätiöllä ei ollut mitään tekemistä historiallisen adorium Seleciuksen kanssa.
Mercura ei ollut varma, mitä siitä pitäisi ajatella. Se ei varsinaisesti selittänyt mitään. Kenties rajasi hieman aihetta, jos sitäkään.

Kärmeinen nukkui hetken ennen kuin saapui päätepysäkilleen. Hän ohitti kadulla monia tehdastyöntekijöitä, joita lähes kaikkia oli päätä pidempi. Ulkosalla jonnekin rientämässä oli myös pidempiä hahmoja ja muutama moottoripyöräkin.


Mercuran katse viipyili hieman muita pidempään pitkässä takissa olevassa hahmossa, joka kulki rauhallisesti vastakkaiseen suuntaan. Kun he ohittivat toisensa, journalisti yritti saada aikaan katsekontaktia, mutta ohikulkijan kultainen Hau oli ilmeetön.

… hetkinen, hän ehti tajuta jonkin olevan pielessä, mutta hahmo oli jo kadonnut väkijoukkoon. Mercura jatkoi juoksuaskelin kohti kotiaan. Se oli juuri sama suunta, mistä mysteerihahmo oli tullut. Naisen mielikuvitus loi heti kauhuskenaarioita, mutta hän ei halunnut ajatella niitä. Quintilia olisi ollut kotona jo tunti sitten, joten – ei. Olen vainoharhainen, Mercura vakuutteli itselleen. Tutkivien journalistien ammattisairaus. Ei kaikkialla ole salaliittoja ja mystisiä naamionaisia.

Hissi yläkerroksiin tuntui sillä kertaa kuolettavan pitkältä. Kuin jokainen sekunti olisi vanhentanut häntä vuosilla. Sydän pamppaillen hän astui käytävään ja alkoi avata ovea. Avain putosi vapisevista käsistä. Hän oli juuri poimimassa sitä, kun ovi avattiin sisältä.

”Q-quin”, Mercura sopersi ja hyppäsi ovella olevan liskoneidon kaulaan.
”Merci, mistä on kyse? Oletko kunnossa?” vortixx kysyi ja painoi ystävänsä itseään vasten.
”En tiedä”, Mercura vastasi ja irroittautui syleilystä. ”On ollut outo päivä.”
”Luit koko yön sitä kirjaasi”, Quintilia muistutti moralisoivaan sävyyn. Heidän lähes kahden vuoden yhdessäolonsa aikana Mercura oli oppinut tuntemaan tuon äänenpainon liiankin hyvin.
”Ehkä univaje saa minut stressaantuneeksi”, nainen vastasi ja suuntasi tekemään kahvia.

”Minun pitikin kertoa. Sait postia”, Quintilia muisti Mercuran täyttäessä itseään kofeiinilla. ”Laitoin sen työpöydällesi.”
”Keneltä?”
”En tiedä. Se oli vain työnnetty postilaatikosta sisään. Eikä edes muun postin aikaan, vaan joku toi sen tuossa puoli tuntia sitten. En nähnyt kuka. Kirjekin on… outo.”

Mercura aavisteli pahinta, kun hän huomasi valkoisen kuoren pöydällään. Se oli merkitty yhdellä kultaisella Haulla.
”Liittyykö se sinun työjuttuihisi?” Quintilia kysyi kumppaninsa olan takaa.
”E-en tiedä”, liian syvälle kaivanut vastasi varovasti ja avasi kuoren kynnellään.
Sisällä oli kaksin kerroin taitettu puhtaan valkoinen paperi, jossa oli lyhyt teksti matoraniksi.

Parahin Mercura,
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.

Kirjeen avaaja nielaisi. Hänen oli kylmä.
Hän luki toistamiseen pahaenteisen kohteliaat rivit. Vaikka ne eivät suoraan sitä sanoneetkaan, hän tiesi olevansa vaarassa.

Kasattuaan itsensä Mercura kaivoi esiin postipaketin pöytänsä alta ja työnsi kirjakopionsa sinne. Hän sulloi niiden päälle lehtiartikkelien kopiot, jotka oli ottanut toimituksessa. Tuplasalaman asuinsaaren postinumeroa miettiessään hän pysähtyi.
”Anteeksi, että tämä meni näin pitkälle”, Mercura sanoi kumppanilleen. ”En uskonut, että…”
”Lupasit, ettei tässä olisi mitään vaaraa”, Quintilia sanoi pelokkaana.
”Älä huoli, ei sinun-”
”Mutta minä huolehdinkin sinusta, Merci! En halua menettää sinua, tajuatko?”

”Kiitos”, Mercura hymähti ja rypisti uhkailukirjeen.. ”Rakastan sinua.”
”Ai enemmän kuin salaliittoja?” Quin kysyi kiusoittelevasti.
”Odota, mietin hetken… joo, kyllä, hieman.”
He vaihtoivat sarkastiset katseet ennen kuin suutelivat.


Oli aamu ja Mercura aikoi lähettää Tuplasalaman paketin niin pian kuin suinkin. Hän ei koskisi Selecius-salaliittoon yhtään enempää.
Hän oli jo kirjoittanut varoituksen Vaehranille, jonka oli laittanut pakettiin mukaan. Mies ansaitsi tietää uhkauskirjeestä. Hänhän se seuraavaksi tulilinjalla olisi, mikäli ’Tulinoidan mestarin’ koura yltäisi Välisaarille asti.

Quintilia oli lähtenyt töihin aamuvarhaisella. Mercura ei juuri kadehtinut tätä; hän itse tulisi hulluksi, jos joutuisi päivästä pitkään järjestelemään tapaamisia ja näyttämään nätiltä pomonsa vieressä.
Vortixx nappasi postipaketin laukkuunsa ja lähti ulos. Mitä pikemmin hän saisi sen pois käsistään, sitä parempi.

Aamuvarhaiset kadut olivat vilkkaat, kun lukemattomat yhteiskunnan rattaat kulkivat työpaikoillensa puurtamaan. Ilmassa haisi lievästi rikki, ja taivas oli hieman vihreämpi mitä tavallisesti. Pääkadulla häneen törmäsi hermostunut liskomies, joka pahoitteli peloissaan kömpelyyttään ja sanoi olevansa jo myöhässä. Mies vältteli katsekontaktia ja lähti juoksemaan heti kun oli nostanut Mercuralle tämän laukun.
Reportteri tarkasti, ettei mitään ollut hävinnyt. Taskuvarkaat saalistivat etenkin aamuruuhkissa. Kaikki oli mukana, hän varmisti ja jatkoi matkaansa. Koko ajan hän oli näkevinään sivusilmällä kultaisen Haun väkijoukon keskellä, mutta mitään ei näkynyt.
Julkisella paikalla hän oli turvassa, Mercura vakuutteli itselleen. Ei kukaan kävisi hänen kimppuunsa, kunhan hän pysyisi ruuhkassa.
Hän tarrasi alitajuisesti postipakettiinsa jatkuvasti kovempaa.

Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin, hän muisti pelottavat sanat.
Juna oli ajoissa. Hän loikkasi siihen. Työmatkan varrella oli yksi postikeskus, hän jättäisi paketin sinne. Sitten se olisi poissa hänen elämästään. Toivottavasti Tuplasalama saisi siitä jotakin irti.

Vaunu nytkähti liikkeelle. Mercura tarrasi tiukemmin tukikahvaan ja katseli vainoharhaisesti ympärilleen. Kaikki näyttivät aivan tavallisilta. Suomukasta liskoväkeä kaikki, keskiluokkaisen näköistä. Kuten aina ennenkin, hän hengitti syvään.
Mutta kuka tahansa voisi peittää kasvonsa kultaisella Haulla. Se voisi olla kuka tahansa.

Hermostuneesti hän katseli samoja maisemia, joiden ohi kulki joka ikinen päivä. Teollisuusalueen piiput puskivat savuvanoja ilmaan, ja talojen terävät katot tukehtuivat niiden kaasuihin.
Meri toisella puolella näytti rauhalliselta. Kymmenet synkät xialaiset kauppalaivat kulkivat syvemmälle saareen kanavia pitkin, ja toiset alittivat rautatiesillan matkatakseen poispäin. Rantatonteilla oli työn alla monta huvilaa, joiden parissa siirtotyöläis-peikot ja paikalliset urakoivat. Satamassa näkyi taas uusi ravintola – taas joku, joka yritti onneaan.
Enää muutama minuutti, Mercura seurasi reittikarttaa. Paketti hänen laukussaan ei kadonnut hänen mielestään hetkeksikään.

Silloin he kaikki kaatuivat ja alkoi kaoottinen kirkuminen. Ääni ei ollut vain kymmenistä panikoivista liskonaisista, mutta myös junan etupäästä, joka hankautui kipinöitä singoten kiskoja vasten.
Mercura kampesi itsensä ylös ja yritti monen muun tavoin hypätä ikkunasta, mutta he olivat yhä satamalahden ylittävällä sillalla.
Konduktööri huusi jotakin – tilanne ei ollut hallussa.
Veturi kääntyi enemmän ja enemmän vinoon kiskoilla, kunnes kulma oli liikaa. Valtavan pamauksen saattelemana se suistui kiskoilta ja veti neljä vaunua matkustajia mukanaan kallioisen lahden pohjaan.

Xia
Seuraava aamu

”Laboratorion tytöt sanoo, että toisen eturenkaan kiinnitystä oli peukaloitu”, totesi karhea-ääninen rikoskonstaapeli. Hän katseli satama-allasta suljetulta rautatiesillalta käsin. Mustista syvyyksistä oltiin saatu ongittua veturi ja kymmeniä ruumiita, mutta kukaan ei ollut selvinnyt.

”Odinalaiset, Vapaamatoranit, syväläismafia. Kukaan ei ole ilmoittautunut tekijäksi. Näyttää kovasti poliittiselta murhalta.”
”Oliko vaunussa ketään tärkeää?” kysyi konstaapelin vieressä seisova liskonainen. Hänen takinkauluksensa kieli korkeasta asemasta poliisivoimissa.
”Tavallinen seutujuna, mahdoton saada tarkkoja matkustajatietoja.”

”Ikävää”, vastasi toinen, mutta enemmänkin tavasta kuin tunteesta. ”Sitä miettii, miten paljon yhden pultin kiristämättä jättäminen voi aiheuttaa.”

”Veturi oli hirvittävässä kunnossa. Osuma kivipohjaan oli pistänyt sen ihan lyttyyn. Lahdesta löytyy vieläkin puolikkaita ruhoja. Kalastusväki on ollut mielissään, mutta muitahan juttu ei ole juuri liikuttanut.”

”Pistä mappiin ja heitä tilastoinnille. Tätä on turha tutkia.”
”Öh, neiti? Eikö olisi hyvä kuitenkin vilkaista nauhoitteet veturin huollosta je selvittää henkilöllisyyksiä? Sabotoijan voisi silti saada kiinni.”
”Olet hyvä etsivä, Jairiine, mutta politiikka on asia erikseen. Tämän tekijät ovat korkealla, eikä heidän häkkejä kannata kolistella.”
”Kaikella kunnioituksella-”
”Asia loppuun käsitelty.”

”Selvä”, rikoskonstaapeli antoi periksi ja sytytti sikarin. Synkkä meri alapuolella saisi pitää salaisuutensa.

Bio-Klaani


Päivät, joina Dinem ei ollut töissä, tuntuivat Bio-Klaanin postitoimistossa epänormaalin hiljaisilta. Siellä oli outo asioida ilman jatkuvaa hyperaktiivista jutustelua ja ikuisesti paikallaan pysyviä jonoja. Päivinä, joina Dinem ei ollut töissä kaikki oli sujuvaa mutta harmaata.

Vaehran oli taas kerran odottanut koko aamupäivän postikoneen saapumista. Muuta hän ja hänen matemaattinen ystävänsä eivät enää osanneetkaan odottaa. He olivat käyneet uudestaan ja uudestaan läpi Arkistojen materiaalin, mutta he eivät yksinkertaisesti päässeet sillä eteenpäin. Vaehran oli varma, että he olivat oikealla polulla, mutta se katkesi välittömästi sen löydyttyä seinään.
Seinään, joka ehkä murtuisi, jos he saisivat Mercuralta pyytämänsä.

Postitoimisto oli hiljainen. Ko-Matoran, jolla oli sillä kertaa aamuvuoro, tervehti arkistonhoitajaa virne huulillaan.
”Hei, Vaehran. Taasko sitä pakettia odottamassa?”
Toa nyökkäsi. ”Ehkä tänään käy säkä.”
”Heh, toivottavasti.”

Vaehran nojaili seinään ja katseli sivullaan Klaanin aulan hiljaista menoa. Joku lakaisi suurta sinistä mattoa, toiset olivat kerääntyneet pieneksi keskustelupiiriksi aulan sohville. Mistään ei olisi nähnyt päällepäin, missä tilassa kaupunki oli.

”Hei, tuota, täällä on jotain Xialta”, postivirkailija mutisi. ”Ei kyllä paketti.”
Vaehran syöksyi (tupla)salamana pöydän eteen. Matoran työnsi hänelle paksun, ruskean kirjekuoren.

Sydän pamppaillen tulen toa repi sen auki ja laski sisällön sivupöydälle. Virkailija katseli sivusta kiinnostuneena.
Kuoresta putosi pöydälle paperinpala, toinen kuori joka oli varustettu pelkällä kultaisella Haulla sekä kolme pientä laatikkoa.

Laatikoiden kannet oli merkitty. ”Kristallitallenne – Adorium Selecius ja valheen verho”, ”Kristallitallenne – Tulinoidan myytin arkeologia” ja ”Kristallitallenne Kelbuuno-Malciremia ja Selecius-säätiötä koskeneista uutisista.”
Vaehran oli pakahtua riemusta.
”Ovela vortixx on kuvannut kaiken ja lähettänyt ne tallenteina!” hän hihkui.
Valheen verhon jäljennös teki hänet erityisen onnelliseksi. Siihen oli viitattu niin monessa teoksessa, että sen on pakko olla yksi alkuperäislähteistä.
”Geevee tulee niin riemastumaan näistä!” Vaehran oli jo laittamassa laatikoita laukkuunsa, kun muisti mukana olleen viestin.
Hän taittoi paperin auki, ja paljasti siistillä kaunokirjoituksella tehdyn tekstin. Paperi oli paikoitellen hieman kostea.

En tiedä keitä te olette, mutta toivon, että tekin kuolette mystisessä ’juna-onnettomuudessa’! Toivottavasti teidän tutkimuksenne on teistä sen arvoista! Hänestä se ainakin oli, ja syytän siitä täysin teitä… Tajuatteko ollenkaan mitä olette aiheuttaneet! Veitte hänet minulta! Meidän piti mennä ensi viikolla syömään Redonukseen… olimme varanneet pöydän puoli vuotta sitten… kaiken piti olla ihanaa ja erinomaista… sitten te saitte Mercuran jatkamaan niitä kamalia tutkimuksia… minä vihaan teitä.
Tiedän kuitenkin, että hän ei olisi halunnut näiden menevän hukkaan, joten siinä ne nyt sitten ovat. Mukana myös varoitusviesti, jonka me saimme kiitos teidän. Älkää ottako minuun ikinä yhteyttä. Hyvää loppuelämää.
– Quintilia

Vaehran vain tuijotti kirjettä. Hiljaa.
Riemu Valheiden verhon löytymisestä ei tuntunut enää miltään. Toa oli palautettu takaisin maan pinnalle yhdellä iskulla.

Tärisevin käsin hän otti esiin kertaalleen rypistetyn ja sitten suoristetun kirjekuoren, johon oli kuvattuna vain yksi kultainen Hau.
Hän avasi sen, ja luki samat kolme riviä tekstiä, jotka olivat olleet Mercuran kohtalo.

Parahin Mercura,
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.

Pimeämmässä huoneessa

Samen toimisto

Kapura.
Snowman.
Gekko.
Domek.

Sulavalinjainen selakhilaani siemaisi virvoittavaa kylmää vettä. Synkeät silmät ottivat katsekontaktia viiden ilmoitustaululta tuijottavan liikkumattoman naaman kanssa. Toisella kädellään moderaattori kastoi dikapin pyrstöstä peräisin olevan sulkakynän kärjen musteastiaan.

Jake.

Lievästi lintumaiset kasvot saivat rastin päälleen.
”Otetaanko se saman tien alas taululta?” renkaitaan rummuttava Bladis aprikoi. Samelta kesti omassa mietteliäisyydessään hetki tajuta, että skakdi oli kysynyt jotain.
”Hmh? Ei.”
Herra luutnantti hei”, Bladis ryki, ”ei se mitenkään voi olla syyllinen.”
”En sanonut niin.”
”Minäkin pääsisin paremmin niitä portaita ylös!” koodinimi Partaterä murahti. ”Jäpikän onnettomuus oli jo ennen yön kauhuja. Varmistin lekurilta.”
Bladis rullasi itsensä ilmoitustaululle ja jarrutti lähinnä törmäämällä siihen. Hän napautti sormellaan tohtori Kupen siistin asiallisella allekirjoituksella somistettuja luottamuksellisia potilastietoja.

”Syytön”, Same myönsi. ”Mutta voi liittyä asiaan silti jotenkin. Pidetään hänet tutkittavissa.”
”Niin kai”, Bladis murahti. ”Ja kameroissa.”
Ajatus ei ollut mukava kummankaan mielestä. Se oli kuitenkin käytännöllinen.
”Me voisimme, tiedätkö, pistää sen roikaleen tyrmään pidätyksen vastustamisesta”, Bladis nauroi leveän hammashymyn kera. ”Ihan kaiken varalta.”
”Bladis, ei taas…” Same huokaisi kyllästyneesti, ”… ei se käy. Meillä ei ole tarpeeksi sellejä.” Hyvä ja paha kyttä, kumpi sitten kumpi olikaan, nauroivat yhdessä kuivasti.
”Mitä mieltä olet Snowiesta?” Same vakavoitui.
”Sitä mieltä että ottaisin sen naaman alas seinältä.”
”Haluaisin jakaa luottamuksesi”, Same hieroi otsaansa, ”mutta hänen syyttömyydestään meillä on ehkä vähiten todisteita.”
”No joo. Kameroihin?”
”Kameroihin.”

Same selaili katseellaan taas uuden paperinivaskan läpi. Bladis otti käsillään ilmoitustaululta alas kaksi mustavalkoista valokuvaa. Toisesta häntä tuijotti virtaviivainen Kanohi Shan, ja toisesta hatun lierin alta juuri ja juuri näkyvä valon naamio.
”Mitä teemme ’puuttuvien renkaiden’ kanssa?” skakdi kysyi vatsaansa raapien.
”No”, Same aloitti vetäen syvään henkeä, ”Domekin veneeseen käskemäsi kaupunginvartija ei ole viestinyt lähtönsä jälkeen.”
Zakazilainen kiristeli hampaitaan. ”Aijai. Olisimme laittaneet minut sen mukaan. Jos valopoika olisi tehnyt yhdenkin väärän liikkeen, olisin laittanut sen ongenkoukkuun.”
”Varmasti. Mutta et tiennyt häntä ehdokkaaksi vielä silloin. Ja älä tee hätäisiä johtopäätöksiä. Ehkä myrskyt ovat haitanneet yhteyksiä.”
”Onko Domekilla jotain kavereita, joita voisin jututtaa?” skakdi rasautti rystysiään.
”Ei juuri”, Same vastasi. ”Hän ei ole koskaan tullut toimeen erityisen monen klaanilaisen kanssa. Mikä tietenkin tekee hänestä todennäköisemmän syyllisen. Mutta… on hänellä ainakin yksi hyvä ystävä.”
Bladiksessa virtasi voitonriemu. ”Loistavaa! Anna minulle yksi ilta sen kaverin kanssa niin…”
”Se on Gekko.”

Hiljaisuus.
”Oikeastiko.”
”Oikeasti. Ilmeisesti valon toat tulevat hyvin toimeen keskenään.”
Skakdi läimäisi naamaansa. Ja sitten toisen kerran. ”Skarrararr näiden kanssa! Pitääkö sitä kuulustella uudelleen?”
”En usko, että se enää tässä vaiheessa onnistuu. Olemme aika onnekkaita, jos ylipäätään enää löydämme Gekon… mutta mitä Kapuran tuttaviin tulee…”
Same kääntyi hitaasti kollegaansa kohti. ”Tehän hoiditte jo kuulustelut?”
Bladis nyökkäsi.
”Miten meni?”
Zakazilainen virnuili pitkään.
”… no…”

Pimeä huone, pari tuntia sitten

Roolipelihuoneen tunnelmallisen hiljaisuuden rikkoi paikallaolijoiden jatkuva keskustelu, mikä oli ihan ymmärrettävää. Olihan peli kutsuttu koolle, vaikka pelinjohtaja Kapura oli poissa. Poissaolevan toan työtehtävät oli ottanut eräs le-matoran, joka istui Kapuran paikalla yrittäen näyttää mahdollisimman tärkeältä ja selasi muistiinpanojaan.

”Hiljaisuus!” le-matoran käski. Muut hiljenivät, vaikkakin yhä miettien, miten Valaistusnaatti-salaliittoroolipelin jatkaminen ilman Kapuraa onnistuisi.

”Mitä teemme ilman pelinjohtajaa?” le-matoranin vieressä istuva ga-matoran tiedusteli.
”Olen juuri tulossa siihen”, le-matoran vastasi ja rykäisi äänekkäästi. Hän lähetti liikkeelle pinon hahmolomakkeita, joita roolipelaajat katsoivat ihmeissään.

”Tänään meillä on erikoisohjelmaa pelinjohtajan poissaolon vuoksi”, le-matoran ilmoitti. ”Olen auttanut Kapuraa tutkimustyössä, sillä hän haluaa ottaa Valaistusnaatin jälkeen erän merirosvoroolipeliä. Voimme pelata harjoituskierroksen.”

”Jätetään Valaistusnaatti kokonaan”, ga-matoran valitti. ”Minun hahmoni kuoli!”
”Saanko tehdä uuden hahmon?” eräs po-matoran kysyi.

”Keskitytään nyt tähän”, le-matoran rauhoitteli ja osoitti häirikköjä silmään taskulampulla. ”Lomakkeiden pitäisi olla aika yksiselitteisiä.”

”Saanko valot päälle? Täällä ei näe mitään”, ga-matoran valitti.

”Hyvä on”, le-matoran huokaisi ja katsoi merkitsevästi po-matorania, joka syöksyi katkaisijalle kompastuen pari kertaa pimeässä. ”Mutta minusta pimeys on tunnelmallisinta.”

”Helppo sanoa, kun sinun ei tarvitse täyttää lomaketta pimeässä”, po-matoran nurisi palatessaan.

”Anteeksi?” Mokel kysyi. ”Saisimmekohan vähän lisätietoja, jotta hahmomme sopivat ympäristöön?”

”Ympäristö on merirosvolaiva”, le-matoran sanoi. ”Huomattavasti sellainen merirosvolaiva, jonka fysiikat eivät toimi siten, että kaikki hahmot ovat nopanheiton päässä kuolemasta, kun tikku putoaa katosta silmään.”

”Minusta se oli hauska kuolema”, ga-matoran nurisi.
”Minä tein sitä hahmoa viikon!” po-matoran tuhahti. ”En edes päässyt paljastamaan taustatarinaa, jossa-”

”Hiljaa nyt ja keskittykää lomakkeisiinne!” le-matoran käski. Sitten hän huomasi pöydän toisella puolella istuvat kaavulliset hahmot. ”Meillä on ilmeisesti uusia pelaajia? Ketäs te kolme mahdatte olla?”

Matoranien näkökulmasta vasemmanpuoleinen, suunnilleen toan kokoinen kaavullinen hahmo avasi ääntään hiljaisesti; “Minä olen Caapo.” Juuri itsensä esitelleen hahmon vieressä istuva, hieman isokokoisempi ja jotenkin epämuodostunut örmelö oli hetken hiljaa.
“Ja minua voitte kutsua… Blakeksi.”

Pienen hetken kuulosti kuin jokin isokokoisemman kaavunkantajan vatsan kohdalla olisi päästänyt lähes olematonta kuiskaavaa ääntä, jonka jälkeen olento läpsäisi nopeasti vatsa-aluettaan.

“…ilmavaivoja”, olento selitti hieman ihmetteleväisille matoraneille matalalla, karhealla äänellään.
Viereinen kaapuhahmo tuntui tirskuvan hiljaa.

“… selvä”, le-matoran sanoi hiljaa. “No. Ööh. Täyttäkääpä nyt lomakkeenne.”

Kului viitisen minuuttia kaikkien täyttäessä hahmojensa tietoja (mystiset vieraat joutuivat lainaamaan kynät vierustovereiltaan). Le-matoran tarkasti tilanteen ja huomasi kaikkien siirtyneen jo hiljaiseen keskusteluun.

“Ilmeisesti kaikki ovat valmiita?” le-matoran tiedusteli. Vastaväitteitä ei kuulunut.

“Kierros läpi sitten. Lukekaa lomakkeenne, paitsi taustatarinakohta on tietenkin spoileri. Aloita!” Ga-matoran tunsi itseään tönittävän ja havahtui keskustelusta vierustoverinsa kanssa.

“Hahmoni nimi on Garangarak. Laji on tuntematon, mitoiltaan hieman matorania suurempi. Persoonallisuus: Vihainen ja ärsyttävä. Tavoite: Nousta laivan kapteeniksi…”

Hahmonesittelykierros kiersi ympäri pelipöytää. Loputkin lukivat hahmojensa tiedot. Pian päästiin kaapuihin pukeutuneitten muukalaisten osaan pöydästä.

“… silmien väri: oranssi”, heidän vieressään istuva matoran päätti oman lomakkeensa ääneenlukemisen.

Isohko kaapuhahmo tuntui vierastavan hetken matoranjoukkion “anna tulla vain, sinun vuorosi”- katseita, vilkaisten nopeasti huppunsa tummuuden alta pienempää kaaputoveriaan. Tämä nyökkäsi vakuuttavana. Iso kaapuhahmo kaivoi lomakkeen silmiensä eteen. Tämä yskäisi nyrkkiinsä pikkuisen ennen puhumista.

“Hahmoni nimi on… Testorakk. Laji on skakdi, yrmyleukainen ja kärsii vakavasta alipurennasta ja varvassyylästä.”
Ison kaapuolennon matala ääni kuulosti epävarmalta. Pienempi kaapuhahmo alkoi hihitellä hiljaa.
Kaapuolento jatkoi. “Persoonallisuus: Hiljainen ja syrjäytynyt Suuren nakkivitsauksen traumojen johdosta, suree menettämäänsä rakkautta, joka oli mitä kaunein ja hehkein Mahi-vuohi maan päällä…”

Pienemmän kaapuhahmon olkapäiden tärinän rytmittämä hihitys alkoi muuttua enemmän kuultavaksi tirskunnaksi.

Isompi kaapuhahmo jatkoi hyvin epävarmana; “…aina kun hän näkee Mata Nui- lehmien kirmaavan kukkaiskedolla, hän muistelee höyrystynein kyynelein menettämäänsä rakkautta. Tavoite: etsiä syyllinen jotta hän voisi kostaa rakkautensa puolesta ja nousta Persus Magman oikeutetuksi ylihallitsijaksi. Kyvyt: Lamauttava haiseva hengitys. Aseet: Suuri kainalohien voimalla toimiva sinko.

Lomaketta lukevan kaapuhahmon oli melkein tehnyt mieli rutistaa paperi palloksi ja työntää se alas viereisen hihittelevän kaapuhahmon kurkusta.

“…no, tuota, hyvä on”, le-matoran sanoi. “Sinun vuorosi, ole hyvä.”
Pienempi kaapuhahmo ei hihitykseltään aluksi meinannut huomata että tätä puhuteltiin. Hahmolta kesti hetki tajuta, että tätä puhuteltiin.
“Niin, öhöm, tuota, juu.” Hahmo kavoi oman lomakkeensa esiin.
“Hahmoni nimi on, öhöm, anteeksi, Drazhnger”, hahmo alkoi lukemaan. Koko teksti oli aiemman kaapuhahmon lomakkeen rinnalla erittäin hillittyä ja asiallista.

“…Kyvyt: Hyvä musiikkimaku. Aseet: Ei ole.” Pienempi kaapuhahmo lopetti lomakkeensa lukemisen.

Vuoro kiersi viimein pöydän päähän po-matoranin lomakkeen sisällön paljastumiseen.

”Araneska: persoonallisuus on väärinymmärretty ja hyväntahtoinen… ulkonäkö: sininen ja lievästi ylipainoinen…”

Po-matoranin lopetettua le-matoran kaivoi esiin toisen paperin ja silmäili pelaajia. ”Valot kiinni, joku”, hän käski. Ne sammuivat.

”Tapahtumapaikka on siis merirosvolaiva S.S. Avial. Olette miehistön jäseniä, jotka keskustelevat kannella. Kapteeni on hytissään potemassa aivoverenvuotoa, koska Kapura ei ole juuri nyt paikalla. Lopullisessa versiossa hän siis ohjaa kapteenia.”

Le-matoran otti esiin paperin, jossa hänellä oli lyhyitä muistiinpanoja pelaajien hahmoista. “Kuka tahansa saa aloittaa haluamallaan tavalla. Ai niin, laiva on matkalla vaikkapa Metru Nuille.”

S.S. Avial

Sekalainen miehistöjoukko istui kannella kädessään hammasharjat, joiden harjaksien lukumäärä ei huimannut kenenkään päätä. S.S. Avialin puupinta ei juurikaan muuttunut vähemmän likaiseksi piraattien hakatessa sitä harjoillaan.

Yhtäkkiä sininen matoran nousi seisomaan.

“Miehistön jäsenet!” Araneska kuulutti. “Ehdotan vallankumousta ja itseni siirtämistä kapteenin asemaan! Kuka vastustaa?”

“Ööh, minä”, Drazhnger sanoi.

“Vedän sinua turpiin!” Araneska ilmoitti ja kohotti uhkaavasti kirvestään.

Roolipelihuone

“Heitä 8d8”, le-matoran kehotti ja ojensi nopat po-matoranille. Ne asettuivat valitsemiinsa lukemiin le-matoranin kaivaessa esille paperia, jossa oli lisäohjeita.

“Muistaakseni hyökkäysalgoritmi oli aika monimutkainen”, le-matoran mutisi. “Osaako joku jakokulmaa?”

Matemaattisesti lahjakas yksilö ilmoittautui. Kaapuhahmot odottivat tylsistyneinä, kun laskutoimitusta suoritettiin. Viimein le-matoran rykäisi ja luki odottavalle yleisölle tuloksen.

“Kirves osuu, ööh, odottakaas, Drazh-, Drangh-, no, sitä hahmoa, käteen, ja osuman saanut kehonosa lentää pois kaaressa!”

“Tämä on typerää”, toisen kaavullisista hahmoista kuultiin mutisevan. Kyseinen kaapuhahmo läpsäisi vatsaansa uudemman kerran.

Le-matoran osoitti isompaa kaapuhahmoa. “Sinun vuorosi. Voit yrittää antaa lääkintäapua. Heitä tuota noppaa.”

Isokokoinen kaapuhahmo huomasi kuusikulmaisen punavalkoisen nopan pöydän keskellä. Kaavun hihan alta erottuva hopeinen käsi alkoi kurottaa pöydän yli samalla, kun hahmon vatsa-alue painautui hyvin, hyvin ahtaan näköisesti pöydän reunaa vasten. Pian kaapuhahmon vatsan kohdalta alkoi taas kuulua epämääräisiä ääniä.
“Vielä pikkuisen”, hahmo kuiski itselleen, tai vatsalleen tässä tapauksessa kurottaen noppaa viime senteillä.

“KHRÖÄÄÄ!!”
Ison kaapuhahmon vatsasta kuulunut yhtäkkinen kähähdys kuului koko huoneen läpi. Pian kaapuhahmo heittäytyi tahattomasti tuolita selälleen lattialle tämän vatsan melkein kuin tönäistyä itsensä poispäin pöydänreunasta.

Kaapuhahmon tömähdettyä lattialle ilman täytti hetkessä Kiroilua zakazilaiseen tapaan- oppikirjan materiaali. Pienempi kaapuhahmo ponnahti hätääntyneenä ylös tuolistaan heilauttaen epähuomiossa huppunsa päänsä päältä.
“Voi hitsi nyt pojat…” Paaco mutisi itsekseen.

“Melkein tukehduin!”, kurkkuaan pitelevä Make nousi kaavun alta taitellun pyörätuolin päältä. Vielä hetki sitten rahimiehen reppuselässä lekotellut Bladis sätki lattialla.
“Skarrarit tästä!” skakdi karjui.


“No hitsi”, Make voivotteli surkeaa noppatuuriaan. Hän kun oli juuri alkanut päästä tähän
peliskenaarioon käsiksi.
“Mitähän nyt sitten tehdään”, pienen pelipöydän ääressä kädet puuskassa seisoskeleva Bladis myhähti. Hän itse oli menettänyt uskonsa pienten numerollisten kalikoiden onnekkuuteen hänen hahmonsa jouduttua viettämään viimeiset seitsemän pelisessiota pyörätuolissa.

Yksi kolmesta huoneessa pöydän ääressä istuvasta matoranista mietiskeli vaihtoehtoja.
“Niinno, koska ette saaneet nopillanne yhtä suurta lukua, yhteisoperaationne paljastui. Mutta koska hahmonne ovat moderaattoreita, teillä on varmaankin kylliksi pelivaltaa yrittää korjata tilanne.
“Jospa vain hypättäisiin suoraan kuulusteluun”, Paaco ehdotti.

Le-matoran hieroi leukaansa hetken mietteliäänä. “Varmaan onnistuisi”, matoran sanoi ojentaen viherkultaiselle toalle yhden nopista. “Jos heität parillisen luvun, voitte tyhjentää pelihuoneen kaikista ylimääräisistä, jos heität parittoman, menetätte arvovaltanne ja teidät heitetään pihalle.”

“Siis täh”, Paaco äimisteli, “tämähän on ihan pelleilyä.” Toa vaivautui kuitenkin heittämään.

Neljä.

Roolipelihuone

Paaco poimi kasaan taitellun pyörätuolin lattialta muotoillen sen varovasti takaisin vankaksi rengasistuimeksi Maken auttaessa hopeisen skakdin liikkuvalle istuimelleen. Matoranit katsoivat farssia hämmentynein ilmein.

Bladis kokosi itsensä asetuttuaan taas mukavasti pyörätuoliinsa. “Tästä ei sitten puhuta…” skakdi huomautti kollegoitaan katseillaan huokaisten syvään.
“Noniin, ketkä täällä ovat johdossa?”

Pöydän vastapäässä istuva le-matoran nosti kätensä.
“Selvä, sinä jäät siihen”, Bladis torasi kääntäen peukkunsa oven suuntaan, “kaikki muut, ulos.”

Anteeksi tästä… Make viesti ilmeellään matoraneille joiden salainen pelisessio oli mennyt pahemman kerran mönkään.


“No sepäs kävi helposti”, Make totesi.
“Entäs seuraavaksi?” Bladis tiedusteli. Oli näemmä taas hänen vuoronsa.

Roolipelihuone

Hieman jännittynyt le-matoran istuskeli pimeässä huoneessa pöydän ääressä. Lähes kaikki valot huoneesta oli sammutettu. Ainoa valonlähde oli matoranin pään yläpuolella. Paacolla oli draamantajua.
Moderaattori Bladis rullasi hitaasti matoranin viereen. “Meillä olisi vähän kysyttävää.”

Le-matoran nyökkäsi varovaisesti.

“Tunnet ilmeisesti Kapuran roolipelaamisen kautta.”

Matoran nyökkäsi uudelleen.

“Selvä”, Bladis sanoi mielissään. “Oletko koskaan huomannut hänessä jotain epäilyttävää? Nähnyt tai kuullut hänestä mitään?”

Matoran istui ja vaikutti mietiskelevältä. “Yksi asia tulee mieleeni.”

“No?”

“Jouduin kerran hakemaan roolipelivarusteita hänen pajastaan. Siellä oli hirveästi kaikenlaista sälää, josta voisi löytää jotain kiinnostavaa. Muistiinpanoja. Ja, niin, pieni liitutaulu, jossa vaikutti olevan jotain teitä ehkä kiinnostavaa, mutten ehtinyt lukemaan sen sisältöä…”

Bladis katsoi matorania. “Mitään muuta?”

“Ei.”


“…no sepä oli vähän tympeää”, Bladis tokaisi. Hän ei ollut tälläkään pelikerralla saanut mahdollisuutta ampua ketään turpaan.
“Mitäs seuraavaksi”, Make kysyi.
Le-matoranin vasemmalla istuva ga-matoran kaivoi vihkosen esiin etsien oikeaa kohtaa.
“Hmm, koska vihjeitä oli saatavilla rajoitetusti, hahmonne poistuvat huoneesta.”

Skakdi, puolirahi ja toa olivat hieman pettyneitä.
“No, ei kai tässä muuta sitten”, Make huokaisi nousten pöydän äärestä. Paaco seurasi pian perässä. “Kokeillaan uusiksi taas sitten joskus”, puolirahi sanoi.
“Mennäänkö seuraavaksi pelaamaan pöytäkiekkoa?” Paaco ehdotti kolmikon poistuessa huoneen ovesta.
“Sopii. Paras kolmesta”, Make vastasi innoissaan.

Kolme matorania jäi istuskelemaan roolipelipöydän ääreen kunnes muutama hahmo astui taas sisään.
“Terve”, punahaarniskainen Joiku totesi astuessaan huoneeseen Umbra ja Matoro perässään.

“No mutta hei vaan taas”, le-matoran toivotti iloisena, “Eiköhän aloiteta.”
Tästä tulisi pitkä sessio.

Roolipelihuone

“Selvä, kiitos vinkistä” Bladis sanoi kääntyen kannoillaan pyörätuolillaan. “Mentiin.”
Bladis rullasi kohti ovea heittäen ohimennen Paacoa otsaan palloksi rutistetulla roolipelihahmolomakkeella.

Samen toimisto, nykypäivä

”Vai… niin.” Same vastasi silmät puoliummessa. Hän vannoi että hoitaisi kaikki kuulustelut tästä lähtien itse.
”En ole kyllä aivan varma, menikö se täysin noin”, Bladis lisäsi aidosti hämmentyneen näköisenä. ”Siinä saattoi olla pari… tasoa enemmän kuin oikeasti. Mutta Kapuran paja kuulostaa paikalta jossa pitäisi ehkä käydä vähän myllästämässä.”
Same nyökkäsi. ”Hankin tarvittavat luvat Visokilta. Se, mitä siellä on, saattaa olla vilkaisun arvoista.”
Selakhiaani kirjoitti itselleen muistilapun ja kiinnitti sen ilmoitustaululle Kapuran naamion kuvan vierelle. Hän tuijotti naamiota mietteliäänä. Hyvin hän ei toaa tuntenut, mutta tiesi että tämä oli älykäs. Ja nyt hän tiesi, että tämäkin oli rakentanut pajassaan jonkinlaista kaavaa siitä, mitä Klaanille oli tapahtumassa. Teorioita.
Selvittikö Kapurakin heidän vastustajiensa kutomaa hämähäkinseittiä… vai oliko hän mukana sen kutomisessa?

”Se saattaa todellakin olla vilkaisun arvoista.”

Tutkimus ei juuri jatkunut siitä. Selakhialainen laskeutui elegantisti nojatuolille ja antoi ohimonsa levätä nyrkkiänsä vasten.
”Missä Make muuten on?” Same kysyi nopeasti.
”Hmh? Ai joo. Lähetin pojan hajaannuttamaan mellakan Tuyetintorilla.”
”Mitä tapahtui?”
”Tjaa-a. Se mieletön räiske ulkomuurilla sai vauhkoimmat tarttumaan taas soihtuihin ja talikoihin. Ja sitten ilmenikin että se ei ollut torakoiden hyökkäys, vaan taas penteleen uro…geje…jekeke…geje…gegejekerkele… skarrararr… NO NIITÄ.”
”… tiedän kyllä kenestä puhut. Oletko varma, että Make pärjää mellakan kanssa?”
Bladis kohautti olkiaan. ”Ei mitään hajua. Antaisit sille vähän luottamusta.”
”Ja eikö sen pitänyt olla sinun työsi?”
”Minä olen sairaslomalla!” skakdi murahti taputtaen murtuneita polviaan ennen kuin havaitsi sen huonoksi ideaksi. Hän kivahti tuskasta.
Selakhian miehen jo entisestään melko kurttuisa otsa kurttuuntui yhä kurttuisemmin. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti jatkaa väittelyä, jokin pirisi.

Puhelin soi metallisesti kilisten. Valotaululla välkkyi punainen piste siinä kohdassa, johon oli kirjoitettu enemmän kuin vähän Bladiksen käsialaa muistuttavalla käsialalla ”ARKISTOMYYRÄT”.
Suukappale ja kuulolaite nousivat paikoiltaan Samen vastatessa.
”Ylläpito?”
”Sano niille, että minä kyllä palautan ne asekuvastot”, Bladis murisi. ”Mutta ne ovat petturikuvioon liittyvää todistusaineistoa.”
”Mitä?” Same kysyi, mutta ei Bladikselta. Bladis ei juuri välittänyt siitä, että kuuli keskustelusta vain puolet.
”Ja ööh. Niin ovat ne moottoripyöräopuksetkin!”
”Mutta sanoitte että kaikki siihen liittyvä on poissa!”
”Mitä sinä minua teitittelet?” skakdi nauroi. ”Ja eikä ole! Kyllä jalkavammainenkin voi moottoripyörällä ajaa! Kehtaatpa vielä!”
”Vai… niin. Tulemme heti paikalla.”
”… pahoittele niistä tyttökalentereistakin. Ei sillä että ne saisivat niitä ikinä takaisin.”

Same ei sanonut luuriin enää enempää, vaan laski sen.
”Okei, Työpeikon Unelma XVI:n ne voivat vaikka pitää”, Bladis sanoi ilmeessään puistatusta. ”Ai, mitä, tuliko keissi?”
”Todellakin. Nouda Make.”

Arkistot

”Arkistomyyrät” ei ollut ollut tällä kertaa liioittelua. Oli aika mennä kirjaimellisesti maan alle.

Jykevä tammiovi kolahti tiiviisti kiinni karmeihinsa kuin magneetin vetämänä. Bioarkistojen kellarikerroksessa sijaitseva antiikkinen varasto tuoksui vanhalta paperilta. Aikojen varrella himmenneiden valokivien välke oli melko heikkoa, mutta miellyttävää silmille. Vaehran ja Gahlok Va arvostivat vanhoja asioita, ja se näkyi siinä miten hyvin tämäkin antiikkinen varasto oli pidetty kunnossa.
Kattoon asti kurottuvien monoliittisten kirjahyllyjen tasoilla oli ehkä kulahtaneita ja kellastuneitakin opuksia, mutta tila ei ollut pölyinen eikä tunkkainen. Siinä oli miellyttävä vanhan rakennuksen haju. Jollain tavalla viehättävän nostalginen, vaikka siellä ei olisi koskaan aikaa viettänytkään.

Hyllyjen välille jäänyt ahdas käytävä oli juuri ja juuri sen kokoinen, että Bladis pyörätuoleineen mahtui rullailemaan läpi. Aina kun Make tai Same oli tarttumassa tuolin kahvoista auttaakseen hopeista skakdia eteenpäin ahtaassa kohdassa, irvihammas vain ärähti.
”Minä mikään vaari ole!” skakdi murisi.
”Ei ole häpeä pyytää apua”, Same vastasi kylmän viileästi.
”… minä pyydän apua sitten silloin kun kädetkin ovat poikki!”
”Tuolla mallilla siis aika pian.”

Hopea irvihammas paini peräänantamattomasti ovenkynnyksen kanssa. Punaoranssi puolirahi tuuppasi kollegansa pyörällistä liikkumisvempelettä mahdollisimman huomaamattomasti sivureidellään. Skakdi pompahti hieman huomaten hetkessä voitonriemuisena rullailleensa ovenpielustan toiselle puolelle.
“Sanoinhan”, hopea moderaattori hymähti jatkaen matkaa.

Make ei voinut olla hymähtämättä. Vaikka hän tiesikin, että moderaattorina hänen täytyisi olla asiallinen ja tajuta, milloin tilanne vaati vakavaa suhtautumista.
Voi kun joku olisi joskus kertonut saman Paacollekin…

Ahdas väli aukesi isommaksi tilaksi, jossa punahopeinen Toa odotti. Käyttöä nähneen antiikkipöydän päällä oli paperinippu ja sulkakynä kupissaan.
Vaehran singahti pöydän takaa kättelemään moderaattoreita jämerän tehokkaasti.
”Pitkästä aikaa, hyvät herrat”, Vaehran sanoi Samelle, Bladikselle ja Makelle. ”Hyvä että pääsitte noin nopeasti.”

“Liittyykö se pieni ötökkä-äijä mahdollisesti mukaan?” Bladis ihmetteli. Vaehran tuntui sekunnin ajan miettivän mitä mode mahtoi tarkoittaa.
“Aa, kyllä”, tulen toa hoksasi, “hän on tuolla-” arkistonhoitaja osoitti avoimemmalle käytävälle kokien siinä samassa pienoisen ajatuskatkoksen. Kyseinen käytävä oli nimittäin suht. korkeiden kirjapinojen peitossa.
“…jossain.” Vaehran lopetti lauseensa. Oikeastaan hänellä ei enää ollut hajuakaan missä hänen ystävänsä oli. Ehkä hukkunut kirjamereen.
“Pieni hetki, pyydän”, Vaehran astui hieman sivummalle. Vaikka yleisiin hyviin tapoihin saattoikin kuulua kirjastotiloissa hiljaa oleminen, tulen toan vienoinen huuto saattoi kuulua melkein koko rakennuksen poikki.
“No joo joo, ei tarvitse huutaa”, pieni puolihyönteinen taaperteli esiin kirjanivaskan takaa parin metrin päästä. “Hyvää päivää”, GV kiiruhti kättelemään moderaattoreita ripeästi.

“Osasinkin odottaa sinua, Make”, lyhyempi arkistomyyristä totesi rahimiehen kohdalla, “olen etsinyt jotain mikä sinua saattaisi kiinnostaa. Siinä on sopivan iso fonttikoko ja paljon kivoja kuvia.” Gahlok Va oli aina yrittänyt saada rahimoderaattoria lukemaan kirjoja, mutta vaikka Makea itseään asia ei juuri koskaan ollut kiinnostanut, kieltäytyminen ei ollut hänen vahvimpia puoliaan.

”Palatkaa tuohon vaikka myöhemmin” Bladis hymähti suoraan asiaan hypäten, “Missä palaa?”
Vaehran naurahti kevyen asiallisesti. ”Onneksi ei missään. Tämän rakennuksen palokuorma olisi aika valtava.”
”Joku voisi sanoa että tulen Toa on vähän epälooginen valinta johtamaan tätä show’ta”, GV virnisti. ”Minä en.”

Vaehran tarjosi moderaattoreille tuoleja, ja Same ja Make istuutuivat. ”Toin omani”, Bladis virnisti.
”Mitäs kirjavarkaamme jahtiin on kuulunut?” pieni hyönteismies kysyi omalta jakkaraltaan. ”Onko teillä ollut onnea?”
”Ainakin meillä on tällä hetkellä vähemmän ehdokkaita”, Same sanoi mietteliäänä. ”Ottakaa Jake pois omalta listaltanne. Hän on syytön.”
GV kaiveli hetken paperipinoa ennen kuin löysi oman kopionsa petturiehdokkaiden listasta ja teki siihen sulkakynällä korjauksen. ”Hyvä niin. Hänen lainaushistoriansa oli aika kryptinen, eikä siitä olisi saanut valtavasti irti.”
”Niinpä”, Vaehran vastasi. ”En edes tiennyt, että meillä on niin paljon mursunhoito-oppaita…”
Same ei näyttänyt siltä että olisi halunnut edes tietää. ”Niin. Mutta voisimmeko mennä jo asiaan?”

Tulen toa nyökkäsi. ”Herrasmiehet… kun olimme aiemmin varmoja, että kaikki Nimdan siruihin liittyvä tutkimus- ja lähdemateriaali olisi ollut varastettu, olimme hieman väärässä. Löytämieni lähdetietojen perusteella peli ei ole aivan niin menetetty.”
Sininen taaperon kokoinen insektoidi nyökkäsi. ”Adorium Selecius ja valheen verho -opusta lainataan eräässä kirjassa. Kirjan kirjoittaja oli nimeltään…” hän tiiraili muistilappua, ”… dosentti Aote, ja se on xialaista yrityshistoriaa. Jumalan Nyrkki – Xian historia maailmamme sodissa. Ja tiedättekö mikä on parasta? Se opus on meillä… tai no, ei oikeastaan… lähelläkään…”
”Mutta tiedämme ainakin, kenellä”, Vaehran sanoi.

Same kumartui hieman eteenpäin. “No missä se sitten on?”
Vaehran työnsi pergamentin moderaattorien puolelle pöytää. ”Se on lainassa klaanilaisella, jonka käsittääkseni tunnette hyvin. Mutta hänestä ei ole mitä ilmeisimmin kuultu mitään melkein kuukauteen…”
”Ja voi Suuri Henki, mitkä myöhästymismaksut sillä onkaan”, Gahlok Va tokaisi. ”Jos menisimme tässä protokollan mukaan niin tyyppi olisi aika vararikossa.”
“Asiaan” Bladis törähti. Lähimpänä pergamenttia oleva Make nosti sen ja näytti sitä skakdille ja selakhialaiselle.

”GV on kyllä oikeassa”, Vaehran hymähti hiljaa. ”Sillä määrällä rattaita mikä myöhästymismaksuun menisi, saisi ostettua vaikka…”
Bladiksen silmät pullistuivat hänen nähdessään nimen. Ja rahasumman.
”… uuden plasmatelevision.”

“Mataliste!” Bladis hihkaisi. Kaksi muuta moderaattoria venyivät katsomaan lievästi tummuneelta kellahtavalta paperilta paistavaa nimeä.

Killjoy

Arkistomaakarit antoivat moderaattorien sulatella havaintoa hetken.
“No, mitä sanotte”, Vaehran kysyi uteliaana.
Same ei tapansa mukaan juuri vastaillut. Selakhialainen vaikutti puntaroivan oppimaansa jokseenkin nyrpeänä. Ei ollut salaisuus, että hän ei ollut saanut Killjoysta kovin ihanteellista ensivaikutelmaa. Mutta kukapa olisi. Punainen rautajätti jonka kasvot eivät ilmehtineet ei ollut helpoin ystävä hankittavaksi.
Make pohdiskeli itsekseen vaitonaisesti. Hän itse ei ollut tutustunut haarniskahemmoon sen enempää kuin moikannut tätä toverillisesti Klaanin käytävillä, mutta punainen rautajätti ei ollut koskaan kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Puolirahi hämmästeli hetken mahdollisuutta omistaa oma televisio, joka ampuisi plasmaa…
”Jos kirja on jossain”, Same sanoi, ”niin hänen mökillään. Kaya-Wahissa… torakoiden rintaman takana.”
”Eivät ne kyllä siellä partioi”, Bladis murahti. ”Kuka partioisi. Kuka siellä haluaisi asua. Kylmää ja ikävää!”
Same ei kommentoinut Kaya-Wahin kylmyydestä ja ikävyydestä. Siitä oli vaikea olla eri mieltä. ”Silti joku torakoiden erikoissotilas hyökkäsi sinne. Suoraan hänen mökilleen.”

“Ja se mökki räjähti”, Bladis totesi.

Hetkeksi aikaa koitti täysi hiljaisuus. Ei sinänsä kirjastomainen hiljaisuus, vaan täysi yhtäkkisen tajunnanvyöryn aiheuttama hiljaisuus. Jos Paaco olisi ollut mukana, tämä olisi varmaan rikkonut hiljaisuuden toteamalla jotain tyyliin “Voi perse.”

“…se räjähti?” Same kysyi vaimeana muistaen aiemman tapauksen jolloin herra iloherra oli toimitettu pahoin haavoittuneena sairasosastolle. Hän ei ollut koskaan kuullut tarkempia yksityiskohtia, mutta ennen tätä selakhiaani ei ollut tajunnut kiinnittää asioita tapahtuman yksityiskohtiin.
Gahlok Va puri hyönteismäistä hammasta ja puristi pikku kouransa nyrkkeihin. Vaehran värähti. ”… voi ei. Sepä melkoinen takaisku”, hän sai vaivalloisesti ulos.
”Jos kirjassa on taittunut sivukin, niin lasku lähtee kyllä suoraan Kenraali 001:lle”, GV jupisi.
”Mutta ei vaivuta epätoivoon ihan vielä”, tulen Toa yritti vakuutella. ”Kuinka perusteellisia rakennuksen vauriot olivat?”

“Emme tiedä tarkkaan”, Same murisi kädet puuskassa, “mutta jos kirja tosiaan on mennyttä sen pienhökkelin kanssa, olemme jälleen umpikujassa.” Selakhiaanin ilme oli nähtävästi hapan tämän kirotessa hiljaa. Muut moderaattorit eivät viitsineet sanoa juuri mitään nähdessään kalpeiden kasvojen ilmeen. Tässä oli ollut käytännössä viimeinen oljenkorsi. Klaanilla ei ollut liikaa todellisia johtolankoja Nimdan historian alkulähteille, jos ollenkaan. Kepen tutkimukset saaren matoran-historiasta eivät olleet Samen mielestä erityisen vakuuttavia, eikä athistien salakuuntelu ollut ilmiselvästi auttanut. Ja ei selakhiaani ollut edes ollenkaan varma, että soturimunkit suostuisivat auttamaan – tai edes tietäisivät kaikkea.
He katsoisivat asiaa uskovaisen silmin. Ja Samelle oli vaikea arvostaa sellaista näkökulmaa. Kaikki jumalat olivat hänelle yhtä kuolleita.

Valkoiselle moderaattorille Nimda oli vain vaarallisin mahdollinen ase, jonka Allianssi voisi heitä päin suunnata.

Ja aseita kuuluisi tutkia aseina, ei pyhäinjäännöksinä.
Tämä oljenkorsi ei ollut kovin vahva. Mutta se oli joka tapauksessa otettava.

”Make”, Same tokaisi yhtäkkiä. ”Miten hyvin olet toipunut?”
Arpivatsainen puolirahi hätkähti kysymystä. Mutta nähdessään esimiehensä hetkellisen jäykkyyden hän päätti olla epäröimättä.
“Tarpeeksi hyvin”, Make kokosi itsevarmuutensa.
“Hyvä”, Same nousi jakkaraltaan. “Valmistaudu. Lähdemme Kaya-Wahiin.”

“Nytkö?” Make kysyi.
“Emme heti nyt, mutta meillä ei ole aikaa hukattavaksikaan. Jos on olemassa mahdollisuus että se kirja on yhä Killjoyn mökillä mahdollisimman koskemattomana, meidän on otettava se.”
Bladis köhäisi. ”Tulisin kyllä mielelläni mukaan. Mutta…” Make havaitsi, että häntä läimäistiin veljellisesti (todella kovaa) selkään, ”… ehkä minä jätän tämän reissun sinulle, liskopoju!”
“Mikäs siinä… liskomies”, omalta jakkaraltaan läimäisyn jäljiltä nouseva rahimies totesi itselleen. Same astui hyvin lähelle häntä ja puhui hieman hiljempaa.
”Reitti ei ole turvallinen. Tunnen sen paremmin kuin kukaan Toa, jonka sinne voisimme lähettää… ja saatamme tarvita vainuasi.”
Make nyökkäsi.

“Kiitos ajastanne”, Same lausui virallisenomaisesti arkistomaakarien suuntaan moderaattorien tehdessä lähtöä, “mikäli kirja hyvin toivottavasti löytyy, toimitamme sen takaisin.”
“Ai niin”, Bladis olisi kääntynyt kannoillaan mikäli se olisi hieman ahtaammassa kirjastokäytävässä ollut niin helppoa pyörätuolin kanssa, “älkää huolehtiko niistä lainamaksuista. Jos kohtaatte sen Riemupojun ennen meitä, sanokaa sille että se sen tosi vinkeä aseteknologia kelpaa hyvin maksuksi!”

“Älkää…” Make kuiski peräänsä. Vaehran sekä Gahlok Va vilkuttivat hyvästiksi valmiina palaamaan töidensä pariin.

Bladis piti edelleen ovenkynnyksiä Irnakkin epäpyhinä äpärälapsina. Ja hän ilmeisesti halusi varmistaa että jokainen sen hetkinen kirjastossa oleva tiesi sen.

Scientia deus est

Kaukana nykyisyydestä

Syksy oli punainen. Syksy oli punaisempi kuin koskaan aiemmin.
Kaksoisaurinkojen valopensseli maalasi pilvirintaman syvän sinooperiksi. Tuuli värisytti karmiinia lehtipeitettä puunrunkojen päällä. Puut olivat kuin liekkien syvimmässä ytimessä.
Mutta tämä roihu ei tuonut lämpöä, vaan kylmyyttä. Linnut värisivät oksilla ja käpertyivät toistensa sulkien suojaan. Ne eivät tienneet, mitä oli tapahtumassa. Jokin oli toisella tavalla kuin aiemmin. Jokin oli väärin.
Ilma tuoksui metallilta.

Puro virtasi taukoamatta puiden välistä. Mutta enää sen vesi ei ollut soljuvaa ja kirkasta, pehmeää ja lämmintä. Nyt se oli tummaa, syvän sinistä, kovaa ja tahmeaa.
Jokin oli todella väärin.

Huohotus kantautui metsään. Hoikka vihreä liskonainen juoksi puiden välissä suurenmoisella kiireellä. Kylmä viima hänen kasvoillaan oli riipivää – koskaan ei ollut ollut näin kylmää kuin tänä syksynä. Tämä syksy oli nimittäin tullut tällä kertaa kesää ennen.
Vortixx seurasi polkua metsäaukean läpi. Puiden välistä. Ylärinteeseen. Hän seurasi jälkiä, joita hän ja hänen rakastajansa olivat usein askeltaneet kesäiltoina.
Puut loppuivat ja meri näkyi. Sekin oli punainen. Auringonlasku värjäsi sen verenpunaiseksi.
Punainen oli myös viitta, joka liehui rantakalliolla. Sitä kantava vortixx-nainen katseli horisonttia eikä näyttänyt edes huomaavan huohottavaa juoksijaa, joka pysähtyi hänen taaksensa.

”Elämäni Valo”, huohottava nainen huudahti epätoivoiseen nuottiin. ”Daeneka”, vastasi punaiseen viittaan verhoutunut nainen kääntymättä. Vortixxin ääni oli tumma ja syvä. Sellainen, jonka kuiskauskin kuului kauas. ”Miksi tulit tänne?”
Daeneka katsoi rakastajaansa alakuloisena. ”Valoni… elämäni Valo… mitä oletkaan mennyt tekemään?”
Vortixx kääntyi ja punainen viitta ja suuri harja heilahtivat. Sinisuomuinen liskotar katsoi nyt Daenekaa silmiin kahdella vaaleanpunaisella silmällä. Rotunsa edustaja voisi kutsua häntä kauniiksikin. Kauniiksi, mutta niin kylmäksi.
”En ymmärrä, mitä tarkoitat”, sininen vortixx vastasi rehelliseen sävyyn.

”Etkö näe, mitä tapahtuu?”, Daeneka huudahti kärsivänä. ”Valoni, etkö näe, mitä ympärilläsi tapahtuu? Maa on… jotenkin väärin. Puro syöksee syvää sinistä. Lämpö haihtuu ilmasta.”
Daeneka oli kalpea, pelosta kalpean vihreä. ”Luonto, Valoni. Luonto kuolee käsiimme. Ei vain täällä. Kaikkialla saarellamme!”
Sininen vortixx katsoi hämmentyneenä. ”Ja rakkaani, minä olen syyllinen?” Se oli kysymys.
Daeneka pudisti päätään. Hän ei halunnut uskoa. ”Et sinä, Valo. Et sinä. Sinun… taikuutesi. Synkkä magia, jonka kutsuit maan povesta! Sen pelkkä läsnäolo saa metsät kuihtumaan. Vedet kiehumaan.”

Vortixx hymähti. ”Daeneka, Daeneka rakas”, hän sanoi laskien kätensä lempeästi rakastajansa päälaelle. ”Kuinka monesti olenkaan kertonut sinulle, että se ei ole taikuutta?”
Daeneka katsoi epäröivänä rakkaansa vaaleanpunaisiin silmiin. ”Valoni… en tiedä, en vain tiedä. Sinä luot valoa ja lämpöä tyhjyydestä. Kutsut salamoita esiin. Jotkut vanhimmat ovat sitä mieltä, että… et ole enää kuolevainen.”

”Voi”, hän vastasi. ”Niin pitkälle en ole vielä päässyt. Mutta se ei johdu siitä, ettenkö haluaisi.”
Epäröivyys ja pelonpilke eivät kadonneet Daenekan suurista silmistä. Hän ei uskaltanut edes kysyä, mitä hänen rakkaansa ja elämänsä tarkoitus tällä tarkoitti.
”Minä voin näyttää sinulle, mistä tämä kaikki on kotoisin, Daeneka”, sininen vortixx sanoi. ”Olen halunnut jo pitkään näyttää.”

Sininen liskotar ei ottanut vastaan kieltävää vastausta. Ei Daeneka sitä tarjonnutkaan. Hän janosi vastauksia. Kahden vortixxin askel kävi alas rantakalliota hiekalle. He ohittivat suolaisena rantaviivaa huuhtovat aallot kävellessään syvemmälle kallioiden ja karikoiden uumeniin. Jonnekin, mihin aurinkojen valo ei ollut päässyt koskaan.
Kivessä oli ovi. Mutta sitä ei oltu kaiverrettu siihen. Se oli metallia. Syvää sinistä metallia. Se ei näyttänyt Daenekan mielestä luonnolliselta. Ei sellaiselta, mitä vortixxit olivat maan povesta kaivaneet jo ikiaikaisten mainarien ajoista. Se näytti keinotekoiselta. Valo ei päässyt sitä juuri koskettamaan, eikä se vähäinen valo mikä siihen koski tuntunut osaavan reagoida siihen.

Sininen vortixx lausui sanan kuollutta kieltä ja oven yllä syttyi kirkkaita valoja. Ovi siirtyi pois tieltä epäluonnollisesti ja paljasti kirkkaan valkoisen hohdon tilan sisältä. Daeneka värähti taaksepäin. Mitä noituutta tämä oli?
Hänen rakkaansa hymyili ja viittoi innokkaasti tätä astumaan peräänsä. Daeneka seurasi punaista viittaa sisälle kirkkaasti valaistuun tilaan.

Vortixx ei tiennyt, mitä ajatella.
Mikään sisällä oleva ei vastannut mitään hänen tuntemaansa. Kirkas valo tulvi huoneeseen nelikulmioista, jotka täyttivät sen seinät. Kun Daenekan silmät tottuivat niiden epäluonnolliseen hohteeseen, hän näki että ne olivat täynnä tekstiä. Kirjaimia ja numeroita, mutta eivät millään kielellä minkä hän tuntisi. Hänen silmissään ne sekoittuivat toisiinsa ja muuttuivat vain sekalaiseksi massaksi tietoa, jonka käsittelyyn hän ei kyennyt.
”Mitä…”, Daeneka aloitti, mutta ei saanut mitään sanottua. Tila oli täynnä työtasoja samasta metallista mistä ovikin. Työtasot olivat täynnä työkaluja ja aseita, mutta mitään niistä hän ei osannut tunnistaa. Kaikki huoneessa oleva oli täynnä tuota samaa tekstiä, joka tuntui kuin taistelevan hänen silmiään vastaan.
Mitä kieli sitten olikaan, sitä ei oltu tarkoitettu vortixxien silmille. Huoneen läpi risteili kun tiheän viidakon kasvustoa, mutta elävää se ei ollut. Se oli kylmää ja läpikuultavaa, ja sen sisällä virtasi tuhannen ukkosmyrskyn voima.
Daeneka ei tunnistanut mitään asioista, joita huoneesta löytyi. Ne olivat keinotekoisia, mutta niitä eivät olleet luoneet minkään hänen tuntemansa olennon kädet. Ja ne olivat vanhoja.
Vanhempia kuin mikään.

Daeneka pudisti päätään katsellen keinotekoisten salamoiden virtaavan huoneessa risteilevien läpinäkyvien köynnösten sisällä. ”Valoni. Elämäni valo. Meidän ei pitäisi olla täällä. Meidän ei pitäisi.”
Sininen liskotar ei tuntunut ottavan tätä kuuloelimiinsä. ”Löysin tämän… luolan kuukausia sitten vaeltaessani näillä kallioilla. Kaikki se, mitä kutsut taikuudeksi. Kaikki se, mitä olen luonut perustuu asioihin, joita olen täällä kohdannut.”

Hän asteli tasojen vierestä ja nosteli esineitä käsillään näyttääkseen niitä Daenekalle. ”Valo”, hän sanoi ja osoitti läpinäkyvää kuulaa, jonka sisällä risteili kuparia. ”Lämpö. Voima, joka sai tuon oven aukeamaan. Nesteseokset, joiden polttaminen luo energiaa tälle kaikelle.”
Punaisen viitan alta tuli käsi, joka painoi yhdellä sormella jotain seinässä. Daeneka säpsähti, kun yksi seinällä olevista valoneliöistä alkoi näyttää selkeää kuvaa huoneesta itsestään. Kuin peilikuvana. Daeneka katseli itsensä liikkuvan pelkästä valosta koostuvalla taululla. Hänen kasvoillansa oleva hämmennys ja pelko peilaantui keinotekoisesta ikkunasta.
”Mitä, miten”, hän sanoi kasvava paniikki äänessään. ”Mitä tämä on?”
”Älä huoli, rakkaani”, sininen vortixx sanoi ja painoi seinässä olevaa hohtavaa laattaa uudelleen. Valoneliöt sammuivat ja kuva katosi. ”Se on vain kuvajaista. Kuvajaista todellisuudesta, jossa elät.”

Daeneka katsoi rakastajaansa tiukasti silmiin. Hän halusi uskoa tähän. Hän halusi uskoa tämän sanoihin kuten aina aiemminkin, mutta häntä pelotti liikaa.
”Kuka tämän on rakentanut?” Daeneka kysyi hiljaisena.
Rakastaja kohautti olkiaan. ”Kuka tietää, rakkaani. Mutta he olivat täällä ennen meitä, ja kauan ennen meitä. Henkilökohtaisesti uskon, että… täällä työskentelivät ne, jotka loivat maailman.”
Kylmät väreet valtasivat Daenekan. ”Ei… ei… ei, se ei ole oikein. Se ei voi olla oikein.”
”Miksi ei olisi? Jostain käsin Suurten Olentojenkin täytyi työskennellä.”
Daenekan elämän valon suusta tulevat sanat horjuttivat kaikkea, mihin hän uskoi. ”Valoni… sanotko sinä, että…”
Vortixx nielaisi.
”…täällä työskentelivät jumalat?”

Sininen vortixx nyökkäsi syvään ja levitti kätensä. ”Jos haluat kutsua heitä jumaliksi, rakkaani. Minulle he ovat kuitenkin vain edelläkävijöitä.” Hän nosti kirkkaan lasikuulan pöydältä ja käänsi sormenpäillään sen metallista päätä.
”Tulkoon valo.”
Kupari syttyi hohtamaan kirkkaalla keinoliekillä.
”Minä haluan vain tuoda heidän tietonsa maailmalle. Onko se väärin?”
Daeneka ei tiennyt, mitä sanoa. Hänellä kesti kauan saada se ulos suustaan. ”Mutta… saaremme kuolee. Etkö sinä näe sitä? Tuli joka lämmittää kaupunkejamme, se… se syöksee ilmaan jotain pahaa. Luonto ei kestä sitä.”
”Ehkä luonto ei ole sitten tarpeeksi vahva.”
Daeneka tyrmistyi. ”M-mitä…”
”Rakkaani. Olet metsästänyt. Sinäkin olet karsinut telakissalaumasta heikoimpia. Jos jokin ei pärjää uudessa maailmassani, ehkä sen aika oli jo ohi.”
Daeneka katsoi jalkoihinsa, vaikka hänen rakkaansa tarttui häntä lempeästi olkapäistä ja toi kasvonsa aivan lähelle.
”Vortixxit selviytyvät, vaikka saari kuolisi, rakas”, hän sanoi hymyillen. ”Vaikka valo ja lämpö katoaisivat maailmasta, me voimme luoda omamme.”
”Se ei ole oikein.” Hän pudisti päätään. ”Se ei ole. Valoni, rakkaani, se ei ole oikein.”
Daeneka irroittautui sinisen vortixxin otteesta ja astui askelen taaksepäin.
”Se ei ole.”
”Aion viedä Xian kansan uuteen aikaan, Daeneka”, vortixx kuiskasi alakuloisin katsein. ”Särkisi sydämeni jos et olisi vierelläni kun teen sen.”

”En voi”, vihreä liskotar sanoi hiljaa ja käveli pois. ”En vain voi.”
Toinen jäi huoneeseen. Hän huokaisi hiljaa ja sammutti valot.

Naisen askel nousi ylös rantakallioita, metsän läpi. Hän kävi kylään jossa oli syntynyt, mutta ei nähnyt Daenekaa. Daeneka ei halunnut sinne enää jäädä, sillä se ei ollut enää hänen kotikylänsä.
Se ei ollut enää edes kylä. Talot nousivat satojen metrien korkeuteen ja ne oli tehty tummasta metallista. Kivipiiput tupruttivat taivaalle suuria mustia pilviä. Luonnon raikkaat tuoksut peittyivät raudan ja savun alle. Lasikuulat kattojen harjanteissa alkoivat kylvää valkoista keinovaloa auringonlaskun jäljiltä tummenevaan maailmaan.

Vortixx ei kuitenkaan ollut yksin aukealla suurten talojen välillä. Häntä odotti kymmenien, ehkä jopa sadan vortixxin väkijoukko. Heidän silmistään kiilsi ihaileva, suorastaan uskonnollinen hurmos. Nainen, joka oli palannut kylään oli tuonut heidän elämäänsä aivan uudenlaisen valon ja lämmön. Hän oli antanut heille tulevaisuuden. Hänestä vielä kerrottaisiin legendoja.
Vortixx nosti kätensä hymyillen ja heilutti kansalaisille. Suosionosoitukset repesivät valtavaksi hyökyaalloksi, joka kaikui rakennusten välissä.

Lopulta väkijoukko alkoi toistaa hänen nimeään. He huusivat sitä samalla innolla, millä olivat joskus toistelleet rukouksiaan Mata Nuille. ”SELECIUS! SELECIUS! SELECIUS!”

Vortixx hymyili. Hän ei vaivautuisi kertomaan väkijoukolle, että ei ollut jumala. Hän ei enää uskonut jumaliin edes niin paljoa.
Jumalia oli vain yksi, ja sen nimi oli tiede.


Nykyhetki
Arkistot

Pelikortteja lävähti työpöydälle pienestä hyönteiskädestä. Käsi kasasi niitä kuuteen pinoon. Sitten se sekoitti pinot ja aloitti prosessin alusta.
Gahlok Va ei jaksanut enää pelata yksinpeliä. Nyt hän vain sekoitteli pakkaa uudelleen ja uudelleen. Hän halusi lähinnä käsilleen tekemistä, vaikka olikin virallisesti tauolla.
”Edistystä?” puolibohrok sanoi vastapäätä istuvalle Toalle, joka piiloutui xiankielisen sanakirjan taakse.
”Ei niinkään.”

Vaehran laski sanakirjan sivuun ja siristi silmiään. Hän kääntyi ikkunaa kohti ja katseli hetken taivaanrantaa. Hän oli tuijotellut satoja vuosia vanhoja opuksia jo tarpeeksi tältä päivältä.
”Tiedätkö, joskus pätevästä Raun käyttäjästä olisi ihan hyötyä”, Gahlok Va sanoi ja pläräsi korttipakkaa mielivaltaisesti.
”Ensiksi pitäisi varmaan olla se Rau”, Arkistojen päämies vastasi hymyillen. ”Pelaatko sinä edes mitään?”
Kortteja lennähti taas pöydälle kuvapuoli ylöspäin. GV:tä ei varsinaisesti kiinnostanut, mitä pöydällä tapahtui. Hän oli saavuttanut pakan sekoittelussa sen pisteen, jossa kädet toimivat ilman erillistä lupaa.
”Näh.”
”Ymmärrän. Jatka sitä mitä teet.”
Vaehran kulautti alas puoli pullollista vettä ja sulki juomapullonsa korkin. Gahlok Va läimäisi viimeisen kädessään olevan kortin yhteen pöydän pinoista. Vasta sitten hän tajusi, mihin oli juuri hukannut aikaansa. GV tuijotti pakkoja ja kohensi pientä punaista rusettia kaulassaan.

”Löytyikö mitään?” hän kysyi.
”Eipä juuri.”
”Ei edes pienintäkään viittausta?”
Vaehran köhäisi. ”Kunnianarvoisa adorium Selecius mainitaan jokaisessa vähänkin merkittävässä xialaisessa historiankirjassa. Mutta on kuin… on kuin henkilö olisi vain legendaa. En löydä mitään merkittäviä todisteita siitä, että tätä säätiötä on edes ollut. Mutta silti joka toinen aseyhtiö myy jotain hyödyntäen kyseisen Vortixxin myyvää nimeä.”
Vaehran otti jälleen pitkän huikan vesipullostaan ja jatkoi: ”Kaiken tämän sotkun keskellä on mahdotonta sanoa, milloin alkuperäinen Selecius vaikutti.”
”Sen täytyy siis olla niin kaukaista historiaa, että siitä ei ole juuri todisteita”, GV mietti ääneen nojaten pöytään kyynärpäällään. ”Muuten. Kielitieteellinen pikku hassuus. Eikö ’admin’ ole käytännössä xiaa?”
Vaehran nyökkäsi. ”Verbi. Hallita, johtaa. Miten niin?”
”Ehkä se ja adorium on johdettu samasta sanasta?” GV ehdotti levittäen kätensä. ”Tarkoittavat kuitenkin käytännössä samaa.”

Vaehran nyökkäsi syvään ja näytti kollegalleen hyväksyvän ilmeen. ”Käy järkeen.”
”Myöskin, Nimda on admin väärinpäin.”

Arkistojen päämiehet tuijottivat toisiaan.
Vaehran tuijotti Gahlok Vata.
Gahlok Va tuijotti Vaehrania.
Vaehran Gahlok Vata.
Gahlok Va Vaehrania.

”Minä tiesin tuon”, Vaehran sanoi pöllämystyneenä.
”Niin minäkin”, GV nyökytteli.
Molemmat aloittivat henkisen laskurin tästä hetkestä siihen päivään, jolloin toinen lopulta myöntäisi, kuinka kauan tämän yksityiskohdan tajuamiseen oli oikeasti kestänyt.
”Ehkä sekin on joku johdannainen?” GV ehdotti vilpittömään sävyyn. ”Eteläisen mantereen athistit kirjoittavat ja lukevat matoran-aakkosia oikealta vasemmalle. Peilikuvana meistä. Voiko olla, että…”

Hiljaisuus vastasi kysymykseen.
Sininen otus siristi hyönteismäisiä silmiään epäuskoisena. Hän avasi kitansa ammolleen. ”… ei. Se olisi vain tyhmää. Se olisi vain tyhmää.”
Vaehran pudisti päätään hetken, mutta sanoi lopulta: ”Paljon hassummatkin käännösvirheet ovat määritelleet kielen, jota puhumme. Ajatus ei ole mahdoton.”
”No. Mutta onko Nimda saanut nimensä alku-xiasta…” Gahlok Va pohti puoliääneen, ”… vai onko alku-xia saanut sen sanan Nimdasta?”
”En tiedä, kumpi ajatus aiheuttaa minussa enemmän hämmennystä.” Vaehran tuijotti tikittävää seinäkelloa ja kuunteli sen jätätystä. Kello oli taas kuusi. Se oli useinkin kuusi. Ei ehkä aina kuusi, mutta tarpeeksi usein että Vaehran huomasi silloin kun se oli kuusi. Ja se oli usein kuusi.
Todella usein juuri silloin harvoin, kun hän sattui katsomaan kelloa.

Ehkä jotkut asiat olivat sattumia.

Vaehran ei silti voinut olla miettimättä yhteyttä. Kuinka käsittämättömän vanha Nimdan täytyi olla, jos sen nimestä oltiin johdettu alku-xialainen ilmaus?
Seinäkellon jätätys piti Arkistojen perustajan huomion siihen asti kunnes GV tökkäsi häntä olkapäähän.
”Pitäisikö sinun välillä nukkua?”
”Ehkäpä hyvinkin. Minusta vain tuntuu, että olemme… niin lähellä jotakin.”
Vaehran nousi tuoliltaan laitettuaan ensiksi henkilökohtaiset paperinsa siisteihin nippuihin työpöytänsä laatikoihin. Kävellessään pois huoneesta hän vielä mutisi itsekseen.

”… ihan liian lähellä jotain.”

Hetki menneisyydestä

Arkistot
Onu-Metru

Umbran ja Matoron kadottua niin lupaavasti alkanut retki oli alkanut hajota käsiin. Deleva ei tiennyt mistä vahkien yhtäkkiä aloittama tehoetsintä johtui – jotenkin saaren mekaanisten lainvalvojien käytös oli muuttunut huomattavasti tyypillistä aggressiivisemmaksi. Häntä ja Nurukania oli jahdattu sitkeästi, kunnes he vihdoin onnistuivat karistamaan vainoajansa ehkä hieman ylimitoitetuilla elementtivoimien käytöllä.

Juuri nyt plasman toa korjaili mekaanista puoliskoaan, joka oli saanut osumia Rorzakhien saksista. Hän seisoi pimeässä huoneessa pitäen silmällä kammion ovea – Toa Nurukan oli sivummalla, videonauhotteiden ja pölyisten kirjojen ympäröimänä. Plasman toa ei ollut aivan perillä siitä, mitä Nurukan yritti löytää ja mitä hyötyä siitä olisi, mutta hän luotti toveriinsa kuin kallioon. Hän oli heistä se, jonka työ oli räjäyttää asioita. Nurukan oli se, joka ajatteli. Ja räjäytteli asioita vasta sen jälkeen.

Kirjoja oli paljon, kasoittain ja mitä erilaisempia. Oli keittokirjoja, kuten Kuinka tehdä ruokaa kiviapinasta ja 600 muuta eksoottista rahireseptiä tai Mukau-lehmän juuston valmistus ja käyttö. Myös historiakirjoja oli paljon, Metru Nuin sisällissodasta/vapaussodasta/veljeyssodasta/kapinasta liikkui monia erilaisia kirjajulkaisuja, joita oli sikin sokin lattialla ja jotka olivat perin aatteellisesti kirjoitettuja näkökulmia sodan syistä ja seurauksista. Oikeastihan sota oli ollut varsin säälittävä operaatio jossa oli kyse liian pitkälle menneestä kiusanteosta ja kyteneestä rasismista eri elementtien välillä Metru Nuilla, mutta ei siitä sen enempää.

Mustasta Kädestä oli valtavasti mainintoja – monissa teoksissa kerrottiin sen ratkaisevan tärkeästä osasta Metru Nuin puolustamisessa ja Lhikanin armeijan tukemisessa. Monet Metru Nuilla yhä käytetyt teknologiat katsotaan Käden insinöörien sota-aikana keksimiksi. Tämänkaltaisia melko pinnallisia mainintoja oli valtavasti, mutta ei ainuttakaan syväluotaavaa kirjaa, jolla olisi sisäpiirin tietoa Kädestä – kaikki oli vain ulkopuolisten tutkijoiden havaintoja järjestöstä, joka oli melkein yhtä hyvä tietojensa salaamisessa kuin se oli joukkotuhoamisessa. Ne ohuetkin tiedonjyvät Kädestä loppuivat sodan jälkeen, kun organsiaatio katosi Metru Nuilaisten elämistä. Tapahtumia ei tunneta tarkkaan, mutta ilmeisesti Käden tukikohta tuhoutui Metsästäjien viimeisessä iskussa, kuin kostona. Sitten olivat jäljellä vain muistot.

”Oletko löytänyt mitään kiinnostavaa?” Deleva kysyi. Hän oli istahtanut vähän matkan päähän Nurukanin kirjalinnakkeesta, silmäillen tylsistyneenä jonkun historiankirjan selkämystä.

”Hmm, en vielä”, Nurukan mutisi ajatuksissaan. Hän heitti turhautuneena taas yhden teoksen sivuun.

Maan toa ei selvästikään ollut erityisen sosiaalisella tuulella, Deleva huokaisi ja naksutteli stressileluna toimivia metallisormiaan. Ensin Umbra ja Matoro olivat kadonneet; sitten se kolmas klaanilainen, outo tulen toa. Karupako sen nimi oli, plasman toa pohti. Klaanilaiset olivat kai tulleet retkelle jostakin tärkeästä syystä, muustatkin kuin Arkistojen penkomisesta, mutta se kaikki vaikutti turhalta nyt. Muodonmuuttajan arvoitus painoi vieläkin toaa. Ajatus siitä, että olento saattoi vaania heitä edelleen ei erityisemmin lohduttanut häntä.

Nurukan oli täysin uppotunut Mustaan Käteen. Hän vaelsi muistojensa mailla juoksuhaudoissa, toa-toverit kummallakin puolella. Nykyhetki hukkui huutoihin. Eipä heillä toistaiseksi juuri vaihtoehtojakaan ollut; piileskeleminen oli paras (vähiten huono) tapa pysyä erossa vahkeista.