Avainsana-arkisto: Angien

Loispistiäinen 3

Xia

Avaran eteisaulan sivupöydällä oli jonkinlainen teräksinen pyörivä juttu, jonka Deleva arveli olevan taide-installaatio. Sen vieressä oli taulu, joka alla luki kyltissä ”tiedon tuli”, mutta toa näki siinä vain erivärisiä viivoja ja kolmioita. Pahuksen liskot uusmoderneine taidekäsityksineen.

”Mitä hyötyä olisi maalata jotain, jos se ei esittänyt mitään?” hän mietti.
”Ehkä, veliseni, kaikkea ei voi kuvata esittävästi?” vastasi Halawe, ”Kuten makuja tai tunteita?”

Kyseinen ex-metsästäjä oli uppoutunut kolikkonsa kanssa kikkailuun magnetismivoimillaan. Kolikko pyöri toan rentoutuneella kädellä täysin oma-alotteisesti. Angien istui hänen vieressään tylsistyneenä, ja heidän metallinen ystävänsä kulki pientä ympyrää hermostuneena. Hieno matto teki parhaansa vaimentaakseen metallisten askeleiden kalahtelun.

”Tämä ystäväsi”, Deleva mietti. ”Voimmeko luottaa häneen? Hän lienee samanlainen luikuri kuin sinäkin.”
“Tasenda on ystäväni, jos hänestä voi sitä sanaa käyttää. Luotan häneen”, toa vastasi ja lopetti kolikon pyörittelyn.
”Niin paljon kuin vortixxiin yleensä voi luottaa”, selakhi huomautti.

He tarvitsivat menopelin, jolla pääsisi Kristallisaarten myrskyisille vesille elossa, ja Halawe oli vakuuttanut, että he saisivat hänen Xian-kontaktiltaan moisen ilman suurta hämminkiä. Meksi-Korolainen paatti oli selvinnyt ehjänä hädin tuskin Xialle, joka oli ollut heidän päätepysäkkinsä.

“Hän on oikeastaan enemmän kollegani. Meillä on jonkinlainen kunnioitus toisiamme kohtaan.”
”Roistojen kunnioitus”, plasman toa sanoi. ”Minusta tuntuu että täkäläisten ystävyydenkin voi ostaa, kunhan on varaa.”
“Toki olet kyllä oikeassa xialaisesta ystävyydestä, mutta tässä ei ole kyse vain siitä. Ei, hän on minulle palveluksen velkaa.”
“Tuo ei takaa mitään”, Deleva tiuskaisi happamana. “Xia on täynnä olentoja, jotka lätkäisevät meihin kaikkiin hintalapun, tiedät sen itsekin.”
Delevakin oli yritetty ostaa ainakin neljästi sinä päivänä. Ilmeisesti hänen haarniskansa myymisellä olisi rikas hyvin, hyvin kauan. Tavallaan lohduttavaa, toa oli pohtinut: ainakin hänen eläkepäivänsä olisi turvattu vaikkapa jalan myymisellä.
“Lisäksi hän taitaa pitää minusta myös hurmaavan luonteeni takia”, Halawe muistutti. ”Älkää huoliko.”

He eivät joutuneet odottelemaan enää kauempaa, sillä ovesta tuli vanha selakhi, jonka Rau oli täynnä kulumia, ja jonka kupariset koristukset olivat muuttuneet ajan saatossa vihertäviksi. Vanhan miehen ryhti oli nähnyt paremmat päivänsä, mutta hänellä oli kiiltelevä asu ja lasirusetti..

“Neiti Tasenda odottaa teitä”, selakhimies sanoi karhealla äänellään.
“Ai, olet se hänen juoksupoikansa. Rossem, olihan se?” Halawe tervehti. ”Älkää antako iän hämätä, hän on ainakin yhtä vaarallinen kuin emäntänsä”, hän kuiskasi ystävilleen.
“Kyllä, olen Rossem, palveluksessanne. Seurassanne on näemmä meikäläisiä”, hän sanoi ja osoitti puheensa Angienille.
Tämä tuhahti, tarttui Halawea kädestä ja tönäisi tätä suurin piirtein tavalla, joka sanoi ”lähdetään jo, en ajatellut jäädä nostalgioimaan jostain vanhasta Selakhiasta tuon kanssa.”
”Tuota, emme saa jättää emäntäämme odottamaan”, Halawe sanoi hovimestarille.
”Aivan, tietysti”, Rossem mutisi, vilkaisi epäilevästi kaksikon takana tulevaa rautajättiä ja lähti näyttämään tietä.

Huoneisto oli loisteliaasti kalustettu – omistaja ei selvästi arkaillut näyttää taidekokoelmaansa.
”Suurena taiteen mesenaattina neiti Tasendalla on tietysti mittava kokoelma, josta pisaran näette tässä”, hovimestari selosti heidän kulkiessaan sisemmän aulan läpi.

”Tämä on suosikkini”, Halawe kertoi ja osoitti lasikaapissa olevaa ei-euklidista Rahkshi-kuvaa, joka tuntui näyttävän eri asialta jokaisella vilkaisulla, eikä milloinkaan miltään rationaaliselta. Se sai kylmät väreet Angienille. Halawe puhkesi kertomaan: ”Sen maalasi hullu Makuta Der’divik-Za. Katsokaa, miten… mikä se edes on? Aivan upea!”
”Hyrr”, selakhi kommentoi ja yritti unohtaa, mitä oli hirvityksessä nähnyt.
Deleva pani merkille teoksen, joka näytti siltä kuin siihen olisi ammuttu kuvio hahmosta. Ei, se oli hahmo. Luodinreiät loivat hahmon – skakdin.
Teoksen nimi oli vain Sota. Se oli todella arvostettu Zakazin sisällissodasta tehty taideteos, mutta Delevalle se oli vain muistutus väkivallasta. Skakdeista ja palamisesta ja kivusta.

He tulivat suureen, punasävyiseen olohuoneeseen, jossa heitä odotti illan emäntä, vortixx Tasenda. Hän ei ollut varsinaisesti sitä, mitä he olivat odottaneet. Halawe oli kertonut kontaktinsa olevan väärentäjä ja varastetun tavaran kauppias, mutta sitä ei tosiaankaan nähnyt päältä. Liskoneito oli lajilleen tyypillisesti hyvin pitkä ja jäntevä nainen, jonka hurmaava, hopeinen harja muistutti pihlajanlehtiä. Hänen kirkkaat silmänsä heijastuivat hänen valkeista puolikuista, jotka hänellä oli korvakoruina. Liskoneito nousi tervehtimään vieraitaan ja huitaisi dramaattisesti ilmaa lyhyellä viitallaan.
”Hal”, hän hymyili kenties liiankin tuttavallisesti ja ojensi kätensä toalle.
“Tasenda. Sinua ei olekaan näkynyt sitten Kellojen”, toa tervehti tätä kumarruksella ja kämmensuudelmalla. Hän piti etikettiä yhtenä niistä asioista, jotka erottivat heidänlaisensa tavallisista rikollisista.
Angien vilkaisi liskonaista epäilevästi, mutta ei sanonut mitään. Tasenda vastasi katseeseen omahyväisellä ohituksella.
”He ovat Angien ja Deleva”, toa esitteli. ”Matkaamme yhdessä. Ang, Del, tässä on Tasenda.”
”Matkaat yleensä yksin”, vortixx huomioi. ”Mistä on kyse?”
Angien pohti, tiesikö lisko jo jotain. Se oli mahdollista. Odinan silmiä oli kaikkialla.
“Deleva on entisestä tiimistäni, aerilaisia toia”, Halawe tökkäsi kal-miehen haarniskaa. “Angien taas on naisystäväni,” magneettimies ei viitsinyt kertoa enempää – ei, vaikka luottikin kontaktiinsa.
”Ihanko”, vortixx kysyi ja mittaili kolmikkoa. ”Olen ehkä lievästi pettynyt sinuun”, hän mainitsi kuin ohimennen.
”Sanoo joku, jonka kasvoja näkee enemmän lainvalvontaroboteilla kuin taiteessa”, selakhi totesi kitkerästi. Halawe vilkaisi tätä ja pyöräytti silmiään.

Tasenda ei kokenut kehittäväksi vastata. Hän ei juuri reagoinut. Pysyi viileänä ja varmana. Kuin henkilö, joka varoi paljastamasta liikaa, Deleva huomioi.
”Käykää toki istumaan, olette tervetulleita!” hän hymyili pian.

He istuutuivat olohuoneen pöydän ääreen. Halawe oli vastapäätä talon emäntää, ja hänen ystävänsä olivat hänen sivuillaan. Hovimestari kaikkosi jonnekin ilmeisesti hakemaan tarjoiltavaa.

”Mikä saa sinut tänne, Halawe? Tiedäthän, olet etsitty mies”, vortixx kysyi ja nojautui eteenpäin.
“Muistat Tantaluksen silmän operaation, etkö vain? Muistaakseni olisit jäänyt sen sangen ruman aristokraatin puimuriin, ellen olisi puuttunut peliin niin sangen epäitsekkäästi”, toa kuiskasi. “On aika maksaa velka.”
”Luulin, että kaltaisellesi herrasmiehelle sankariteko olisi palkkio itsessään”, xialainen virnisti.
“Sankariteot ovat vaikea realisoida valuutaksi. Tiedät sen itsekin”, Halawe sanoi vakavampana.
”Mitä tarvitset?”
“Tarvitsemme jonkinlaisen merenkulkuun käyvän aluksen lainaan. Aiomme toa-veljeni kanssa käydä morjestamassa hiukan kotiseutujamme”, toa sanoi. Teknisesti ottaen se oli totta. Deleva kuunteli tätä keskustelua etäisesti. Hän ei ollut ajatellut sitä, että he tulisivat käymään Aerilla. Kodin näkemisestä oli niin kauan.

”Mitäpä sitä nostalgialle mahtaa”, Tasenda sanoi. ”Mutta tiedän, että tässä on kyse muustakin. Olen oppinut näkemään noiden suloisten silmiesi läpi, kuten hyvin tiedät. Te olette kyllä matkalla Aerille, mutta teidän pitää päästä sinne nopeasti ja matalalla profiililla, eikö totta? Muuten mikä tahansa risteily olisi kelvannut. Olenko oikeassa, Halawe?”
“Luit minua hyvin. Joskus luulen, että käytät jotakin mielenlukulaitetta”, Halawe väisti kysymystä.
”Tehän ne voimilla varustetut olette”, hän vastasi. ”Meillä täällä saarellamme on vain aivomme. Tulinoidan taakka, tiedättehän”, hän parahti melodramaattisesti.
“Aivoillanne olette kehitelleet monenmoisia toa-voiman estäjiä ja naamionhäiritsijöitä”, hiljaisena ollut entinen plasmamies puuttui keskusteluun.
”Voi, se on vain tasataksemme Suuren Hengen luomaa epäsuhtaa. Mutta mutta, Hal, minä vain kiusaan sinua. Tietysti saat minulta aluksen lainaan. Älä sitten naarmuta sitä. Siinäkö kaikki?”
“Tarvitsemme myös selakhialaisen Idenin”, Hal kertoi.

Pöydässä oli hetken hiljaisuus.
”Se on naamio, jota ei näe usein”, Tasenda pohti. ”Salainen matka ja naamio kuolleille keskustelemiseen? Oi Halawe, Halawe, mistä oikein on kyse?”
”En usko, että se on sinun asiasi”, Angien mutisi.
“Haluan jutella kotona eräälle tyypille, joka on minulle velkaa”, toa heitti jutun vitsiksi. “Valitettavasti hän on kuollut.”
”No, en ole tuomitsemaan sosiaalista elämääsi”, vortixx vastasi. ”Minulta kyllä löytyy kyseinen kappale varastostani. Voin kyllä lainata sen, kun niin kauniisti pyysit.”

Selakhi-hovimestari ilmestyi tarjottimen kera. Hän tarjosi heille kullekin korkeat lasipikarit, joissa oli vaaleanvihreää juomaa.
”Kiitos, Rossem”, heidän emäntänsä viittoi vanhan palvelijan sivummalle.
”Miten on, malja tälle sopimukselle”, Tasenda kohotti pikaria hymyillen. ”Ja teidän matkanne onnistumiselle?”
“No jos kerran tarjoat”, Halawen heikkous olivat ilmaiset ja laadukkaat alkoholijuomat. Varsinkin senkaltainen seelailalainen jalohomeilla ja vaaleilla rypäleillä valmistettu valkoviini, toan viinituntija heräsi horroksestaan.
Angien vilkaisi omaansa kuin se olisi ollut malja myrkkyä, mutta Halawen esitelmän (ja vortixxin juotua itsekin) jälkeen maistoi sitä.
“En oikein osaa arvostaa viinejä”, Deleva sanoi, mutta otti pikarin kiltisti hopeiseen kouraansa. Vihertävä juoma kupli jonkin verran – siinä oli hiilidioksiidia. Kieli oli niitä harvoja lihaksia, joita kal-miehellä oli jäljellä. Viini kihelmöi hänen kieltään. Se pyörteili ja kaarteili, kuin etsien paikkaansa. Maku oli miellyttävä, mutta siinä oli jotain kiertoa, jota sinne ei kuulunut.

Silloin hänet valtasi tukehduttava tunne. Halawe kaatui tuolilta hänen vieressään. Oli kuin kaikki hänen suonensa ja plasmavirtansa olivat hyytyneet samaan aikaan. Se luonnon kanssa yhteydessä oleva virtaus, jota toat tunsivat, pysähtyi paikoilleen. Silmissä alkoi pyöriä ja näkökenttä alkoi sumentua.
Hän yritti tavoitella otetta pöydänreunasta, mutta ei kömpelöillä rautakäsillään saanut otetta, vaan huojahti maahan. Hän kuuli etäisesti Angienin kiljaisevan.
”Tämäkö sitä xialaista vieraanvaraisuutta o-”, toa löi päänsä lattialle ja hän pimeni.


Deleva havahti painajaisesta nopeasti. Sen piti johtua hänen kehostaan. Hän tunsi, miten hänen kantapäänsä raapivat lattiaa, kun- kun-
Petos! Petos oli tapahtunut, hän muisti ja riuhtoi itsensä irti. Toinen häntä vieneistä liskoista kaatui maahan, ja jotakin rusahti ikävästi. Kuului huutoja: ”Hän on irti, hän on irti!” Se toi hänelle mieleen Odinan.
Hän näki sielunsa silmin sen päivän ja haistoi kärventyneen lihan tuoksun. Isokokoiset liskot hänen ympärillään käyttivät oransseja haarniskoja ja heidän harjansa olivat hyvin lyhyet. He olivat aseistettuja ja varmasti hyvin koulutettuja – toa-soturi huomasi sen siitä, miten kylmänä he pitivät päänsä. Osa heistä lähti viemään juoksujalkaa kahta muuta vankia pois – Halawea retuutettiin tajuttomana ja Angien oli suukapuloituna. Puoli tusinaa liskosoturia ympäröivät karkurin ja vetivät ties mitä toia vastaan suunniteltuja aseita. Deleva ei halunnut antaa heille iloa kokeilla niitä.
Plasman käyttö ei tullut kysymykseenkään, sillä vieras aine elimistössä tuntui edelleen sulkevan hänet luonnonvoimista. Oli käytettävä raakaa voimaa ja verestä taottua metallia, ja se olisi tehtävä nopeasti, sillä hänen ystäviään vietiin kauemmas joka hetki.

Deleva naureskeli palkkasotureille. “Antautukaa hyvän sään aikana ja päästäkää ainakin tiimiläiseni pakoon. Selakhista en niinkään välit-” sähköshokki osui häneen yhden xialaisen rhotukalaitteesta. Se tuntui pistävänä kipuna hänen kuorensa sisälläkin.
”Voimme päästää sinut. Varjottu ei kaipaa sinua”, ampuja vastasi päättäväisesti. Hänellä oli silmänsä yllä hologramminen tähtäin.

Kuin loukkoon ajettu kivileijona Deleva hyökkäsi. Hän päästi itsensä taistelun hurmokseen. Aseina toimi tällä kertaa vain hänen oma kehonsa, jota hän ei vielä edes pitänyt täysin omanaan. Mutta tällä kertaa se oli hänen suurin vahvuutensa.

Kovuus ja välinpitämättömyys siitä, mitä aseet tekivät hänelle olivat hänen puolellaan. Palkkasoturit kävivät päättäväisesti hänen kimppuunsa, väistelivät ketterästi hänen iskujaan ja löivät takaisin, mutta eivät mahtaneet mitään hurjistuneelle kal-soturille. Tämä murskasi metallisella jalallaan alleen varpaita, aseita ja vastustajiensa raajoja. He kävivät joukolla hänen kimppuunsa, tarrautuivat hänen käsiinsä ja yrittivät kaataa hänet. Jokin teräase raapi hänen selkäänsä, etsien haarniskasta aukkoja. Toa karisti heidät kaikki raivoisalla riuhdonnalla. Joku menetti hampaansa, kun hänen kyynerpäänsä teki tuttavuutta liskon leukaluun kanssa. Kuului kammottava ääni, kun toinen liskoista osui seinään ja sai puolet kehostaan mutkalle.

Tasendan naisten ollessa maassa hän katsoi suuntaan, jonne kaksi muuta oli viety. Oli aika kiitää. Kal-soturi huomasi hengästyvänsä juoksuun ilman kakamaansa. Hänestä oli tullut riippuvainen naamionsa voimista. Se teki liikkumisen liian helpoksi, vaivattomaksi. Lisäksi hänen uuden kehonsa massa oli aivan erilainen kuin ennen onnettomuutta. Sen vauhtiin saaminen oli kuin tervassa taivaltamista, mutta kun sillä oli vauhtia, sitä ei käynyt pysäyttämään.

Deleva huomasi edessään teräsoven, jota päin hän kiihdytti kovaan vauhtiin. Toan muurinmurtajamainen olemus osui oveen räjähtävällä voimalla ja kaatoi sen maahan suuren pamauksen saattelemana.

Oven takana olleet vortixxit pelästyivät. He eivät olleet ikinä nähneet mitään yhtä vaarallista kuin vihainen Kal-soturi.
”P-pysähdy!” toinen heistä, nuori palkkionmetsästäjä huusi ja pisti veistä Angienin kurkulle. ”Tai tämä kuolee!” Selakhi yritti huutaa jotakin suukapulansa alta, mutta ei kyennyt kuin mumisemaan.
Tiedoton Halawe lojui maassa hänen vieressään.

Kakamakasvo pysähtyi niille sijoilleen. Tiedottomasta Halawesta ei ollut apua, eikä Angienkaan mikään taistelija ollut. Miten ratkoa tilanne, kun voiman käyttö ei käynyt päinsä? Toa kauhistui, kun tajusi, ettei juuri ratkonut ongelmia muuten. Hän sulki silmänsä ja yritti kerrankin olla rauhallinen, tyyni.

Kal joutui oikeasti ajattelemaan. Se oli hänelle uutta.

“Haarniskani metalli on arvokkaampaa kuin nuo kaksi”, Deleva sai sanottua ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen.

”… mitä ajat takaa? Puhu!”

“Tulkaa hakemaan ruumiini. Irroittakaa raajani ja laittakaa huutokauppa pystyyn! Rakentakaa rautapukuja ja miekkoja jalkapohjistani”, toa pelasi aikaa ja halusi vortixxien lähestyvän häntä.

”Emme ole tyhmiä!” vortixx vastasi ja otti askeleita taaksepäin. Hän vilkaisi hermostuneena taakseen ja sitten taas rautajättiin. Hänen kaverinsa oli liuennut paikalta takaovesta, kun oli nähnyt mahdollisuutensa.

“Ai, et mennytkään tähän retkuuni. No, ehkä on parempi vaihtaa toimintasuunnitelmaa. Hoitelin juuri kuusi ystävääsi ilman aseita tai toa-voimia. Sinun on parasta juosta, jos haluat säilyttää henkesi”, Deleva katsahti murhaavasti vortixiin.
”Kaikki tietävät, ettei toat tapa”, vortixx yritti panna vastaan.
”Oletko aivan varma?” kyborgi kysyi visiirinsä takaa.

”No, tuota”, lisko nielaisi.
Sitten hän pudotti veitsen ja lähti juoksemaan.

Deleva asteli Angienin luokse rauhallisesti. Hän poisti tämän suukapulan ja päästi tämän kädet vapaaksi köysistä. Selakhi hengitti aivan liian nopeasti, ja puhkesi välittömästi puhumaan jostain, mihin plasma-toa ei kiinnittänyt huomiota. Hänen ystävänsä oli vaarassa. Halawen keho oli painava, kun hän nosti sen maasta.

“Minun on kannettava hänet mukanani”, Deleva sanoi kun toan mirun läpsimiset ja muut yritykset magneettimiehen herättämiseksi eivät tuottaneet tulosta.
”Luulen sen olleen kamako-soliumia, mitä meille juotettiin”, selakhi hengitti nopeasti. ”Te ette voi käyttää voimianne tunteihin. Halaween se vaikutti paljon terävämmin kuin sinuun, koska sinussa on niin vähän toa-voimaa jäljellä. Voi luoja, tämä on aivan kammottavaa. En halunnut mukaan JUURI tällaisten asioiden takia.”
“Rauhoitu vähän ja anna minun johtaa meidät ulos täält-”

Lause keskeytyi, kun hälytys laukesi ja napsahdukset ovissa kielivät niiden lukkiutumisesta.

“Tämä tästä puuttuikin”, Deleva sanoi pettyneenä. “Täytyy taas toimia muurinmurtajana.”
Angien tönäisi häntä ja keskittyi kuuntelemaan.

”Antautukaa”, kaikui Tasendan ääni kovaäänisistä. ”Pahoittelen kaksinaamaisuuttani, mutta teillä ei ole juuri mahdollisuuksia päästä pakoon tästä rakennuksesta. Lisää Lyijynoitien joukkoja on tulossa.”

“Onpa omaperäinen nimi teidän kerholla. Missä teidän luutanne oikein ovat?”
”Mistä tuo ääni tulee?” Angien kysyi painaen naamiotaan paremmin otsalleen.
“Onko sillä merkitystä? Hän yrittää vain pelotella meitä antautumaan.”
”On!” selakhi huusi. ”Tuolla katonrajassa, eikö? Haluan sen auki. Luulen, että pääsen järjestelmään sitä kautta.”
“Minä joudan siis toimimaan tikkaina?”

”Ja muurinmurtajana ja panssarivaununa”, hailtia luetteli kurotellessaan katonrajaa Delevan hartioilta. Hän sai kaiuttimen helposti irti, ja veti parinkymmenen sentin edestä kuparijohtoa esiin. ”Ja tietokoneena. Nosta kätesi tänne! Rakensin haarniskaasi portin, jolla voit yhdistää itsesi lähes jokaiseen fyysisiä liittimiä käyt- auts”, sähköisku katkaisi hänen esitelmänsä.
Angien napsautteli kädet väristen piuhoja kiinni metalliseen käteen. Kal ei ollut ennen toiminut tietokoneena, mutta hän tunsi sen tulevan vaivattomasti. Hän oli hetkessä yhtä rakennuksen tietojärjestelmien kanssa. Tunnetila vastasi etäisesti sitä, miten elementaalivoimiin sai yhteyden. Se oli samalla tuttu ja outo tunne.
”Meillä on aikaa parikymmentä sekuntia ennen kuin ne tajuavat mitä teemme ja katkaisevat tämän, joten ajattele NOPEASTI”, selakhi selitti istuen edelleen toan hartioilla.

Tietokoneeksi muuttunut toa rauhoittui ja selvitti mielensä. Hän ajatteli vain ovien avaamista ja sai koko rakennuksen kaikki ovet aukeamaan.
”Aiheuta hämminkiä. Laukaise sammutusjärjestelmät. Sammuta valot. Kaikki asiat mitä vain löydät, pilaa niiden liskojen päivä!”
Tietokone teki työtä käskettyään. Data vilisi hänen ruumiinsa ja mielensä lävitse ja järjestelmät alkoivat sekoilla uuden mestarinsa ohjaksissa. Sammutusjärjestelmät menivät päälle ja valot alkoivat räpsyä.
Angien hymyili ja hieroi käsiään yhteen. ”Joskus yllätän itsenikin neroudellani! Deleva, paina mieleesi paikan pohjapiirros. Tarvitsemme tien laitureille.”
Tutki lisää orgaanisten aivojen käyttöä tietokoneina, hän painoi mieleensä.
Toan mieleen paloi kuva kompleksin pohjapiirroksesta. Se poltti enemmän kuin kirkkain majakka konsanaan.
“Tarvitsemme sen Idenin jostain täältä rakennuksesta”, konesankari muisti.
”Hieno hetki, vähän hengenvaara! Miksi toat aina ajattelevat naamioiden keräilyä? Destral vieköön, paikanna naamioholvi tai joku!”

”Pohjapiirustuksen kartta on mielessäni muistijälkenä. Löydän kyllä kanohikokoelman luokse sen avulla.”
”Tiedätkö, voisin tottua sinun mukanaoloosi. Voisit olla hovimestarini tai jotain.” selakhi sanoi, repi johdot irti ja pudottautui massiivisen metallimiehen päältä.
”Turha unelma”, Deleva totesi. Sprinkleri katossa suihkutti harmaata sammutusvaahtoa kaikkialle. ”Ja tietokone kautta henkivartija, kaikki samassa! Sinulla on se pimeänäkö, mene edellä!” Angien hihkaisi ja tarttui tätä tämän valtavasta metallikämmenestä.
Toa laittoi mielensä voimalla linssinsä infrapunanäön päälle.

Kaksikko juoksi läpi kompleksin, jonka Deleva oli saanut kuin hulluuden valtaan. Rakennuksen teknologiset ihmeet tuntuivat kapinoivan järjestelmäänsä vastaan, vaikka juuri järjestelmä oli saanut ne toimimaan näin. Valot välkkyivät ja osa laitteista oli mennyt oikosulkuun kuormitusten takia. Siellä täällä sulakkeita oli palanut ja huoneet olivat hiljaisia ja valottomia. Käytäviltä kuului huutoja, kun Lyijynoidat etsivät karkureita. Deleva oli kolkannut yhden, johon he olivat törmänneet pimeissä käytävissä.

Kanohiholvin lukitus oli pois päältä. Rauta-toa laski veljensä maahan, tarttui oveen ja veti raskaan teräsoven auki. Punaiset varavalot paloivat siellä ainoana valonlähteenä. Niiden himmeässä hehkussa valtava harvinaisten naamioiden kokoelma ei tosiaankaan päässyt oikeuksiinsa.
Angien pysähtyi hengästyneenä ovelle. Juoksentelu ei tosiaankaan ollut hänelle. ”Halawe saa kyllä korvata tämän kammottavan retken lomalla jonnekin mahtavaan paikkaan. Ei, yksi loma ei riittäisi”, selakhi pohti. ”Ainakin kolmeen eri paikkaan. Steltillä on monta loistokylpylää, joita haluan kokeilla.”
“Tarvitsemme sen Idenin, Angien”, Deleva herätti selakhia todellisuuteen. “Unelmoida voit tämän jälkeen.”
”Me tulemme jostain syystä juttuun paljon paremmin kuolemanvaarassa”, selakhi sanoi. ”Te toat olette ihan hulluja.”
“Ehkä Mata Nui valitsee hulluimmat toiksi. Voisi sopia työnkuvaan”, Deleva naurahti.
”Tässä”, Angien löysi haluamansa naamion. ”Tietty täältä voisi ottaa näitä hieman enemmänkin, nämä kun eivät ole erityisen vartioituja”, hän mainitsi hipelöidessään koristeellista selakhi-Kaukauta.
“Tulimme tuota Ideniä varten, emmekä ole mitään pirakoita tai ryöväreitä. Vaikka tosin tämä vähän sitä määritelmää venyttääkin.”
”Niin, varastamme vain tiettyjä esineitä”, selakhi kommentoi kuivasti. ”No, naamio on meillä. Nyt pois täältä, tai saat nauttia lisää niistä kuolemanvaaroistasi.”

Deleva heitti Halawen leveälle hartialleen ja lähti edeltä. ”Joudumme jättämään varusteemme sinne eteiseen”, hän kertoi. ”Laituri on vastakkaisessa suunnassa.”
”Onneksi meillä ei ollut mukana mitään missä olisi vähäänkään tyylitajua”, hätäilevä hailtia vastasi ja haaveili hetken kenkävarastostaan Odinalla. Hän ei todennäköisesti näkisi sitä enää koskaan.

He kulkivat pimeyden turvin läpi hienojen huoneistojen. Matot ja maalaukset olivat pilalla sammutusvaahdosta. Angien osasi hetken samaistua ne omistavan vortixxin tuskaan, mutta sitten muisti, kenen tajutonta ruumistaan he kuljettivat mukanaan.
”Hal kertoi niille, minne olemme matkalla”, selakhi sanoi.
“Tiedän. Matkamme ei tule olemaan helppo. Tosin se ei ole ollut helppo tähänkään asti.”
”Olet aina niin rohkaiseva.”

“Olemme kohta ulkona täältä. Enää tämä seuraava ovi niin olemme ulkona laiturilla ja poissa täältä. Saa jäädä viimeiseksi Xian reissuksi tämä.”

He pääsivät ulos helposti Delevan ovenmurtaja-olkapäällä. Ulkona satoi harmaata räntää. Se jätti Angienin haarniskan kangasosiin likaisia laikkuja. Tiluksien yksityinen satama-alue oli aidattu, ja laiturissa kellui muutama virtaviivainen vene.
“Onneksi tämä ei ole happosadetta”, Deleva yritti olla positiivinen.
Sitten hän kuuli ujelluksen, ja vihreä, sähköinen pallo osui häntä vatsaan. Virtaus jähmetti välittömästi hänen mekaaniset nivelensä ja mäntänsä. Toa kaatui kasvoilleen märälle soramaalle, jolla rantaviiva oli päällystetty.
”Minun olisi pitänyt aloittaa tällä”, huusi Tasenda, joka ilmestyi esiin yhdestä veneestä. Hänellä oli käsissään pitkä, vanhanmallinen Nynrah-pulssikivääri. Sen punaisesta perästä näki sen olevan sodan aikana massatuotettua erää, kuuluisaa Vahkinsurmaa.
”Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, eikö?” hän jatkoi ja latasi kiväärinsä siltä varalta, että rautajätti olisi sittenkin vielä liikkumakelpoinen.
Deleva ei vaikuttanut siltä. Hän makasi vatsallaan maassa, Halawe hänen vieressään. Angien jähmettyi kauhusta heidän takanaan. Xialaisleidin hovimestari hiippaili sivusta, sulki oven ja painoi jonkin teräaseen selakhia vasten.
“Löysitte sitten jotain jolla pysäyttää minut. L-loistavaa”, Deleva naureskeli ja tunsi voivansa huonosti. Kovin moni ei ollut saanut häntä kaadettua. “Ja se… se joka minut kaatoi olikin lipevä liskokapitalisti, joka ei edes taistellut reilusti!” Sen sanottuaan hän iski otsansa maahan. Haarniskan elintoimintojärjestelmien sammuminen vaivutti hänet hetkessä tajuttomuuteen, kun aivot jäivät vaille happea.

”Paljonko Varjottu on luvannut meistä?” värisevä Angien kysyi varovaisesti. Veitsenterä painoi hänen niskaansa vasten epämiellyttävästi. Hän nosti kätensä ylös varovaisesti. Vortixx käveli muutaman askeleen lähemmäs, mutta piti hyvän välin itsensä ja metallimiehen välissä.
”Tarpeeksi, että jokainen onnenonkija toivoo löytävänsä teidät ja toimittavansa teidät elossa Odinalle.”
”Elossa? Eikö meistä saa kuolleena palkkiota?”
”Vähemmän”, reptiliaani hymyili. Hailtia nielaisi. Hänellä oli yleensä Halawe mukana juuri sen kaltaisia tilanteita varten.
”Tiedätkö, miksi Varjottu vainoaa meitä?” Angien kysyi hitaasti, yrittäen kuulostaa päättäväiseltä.
Vortixx katsoi häntä pää kallellaan. ”Sillä ei ole väliä. Nyt, olepa hyvä hai ja mene maahan muiden viereen.”
”Me tiedämme liikaa”, selakhi irvisti neulanterävällä purukalustollaan.”Ja voin antaa sinulle omaisuuksien arvoista tietoa, jos päästät minut menemään.”
”Mitä sinulla muka voi olla?” Tasenda tuhahti. ”Maahan.”
”Minä olin Varjotun asekehittelyosaston johtaja, ja tiedän kaikki yksityiskohdat hänen hallussa olevasta tekniikastaan!” Angien huusi äänellä, joka sai yleensä surkeat alaiset säpsähtämään. ”Ja minulla on kaulassani muistikristalli, jossa on piirrustukset kaikkeen, mitä Metsästäjillä oli sodassa.”

Vortixx näytti epäilevältä. Hän vilkaisi jalkojaan ja sitten taas selakhia silmiin. Naamio vaikeutti tämän eleiden lukemista, mutta Tasenda oli itsevarma. Hän oli neuvotellut kasvottomien asioiden kanssa, eikä yksi värisevä hailtia olisi mikään haaste.
”Kaikkeen?” hän varmisti.

”Suunnittelin valtaosan itse.”

”Exo-Nova?”

Metsästäjien suurin sotakone. Coliseumin porttien murtaja. Vortixxit olivat himoinneet sen salaisuuksia iäisyyden, ja Tasenda tiesi, että siitä maksettaisiin omaisuuksia.

”Näytä kristalli”, hän määräsi.
Angien otti hitaasti vihreän kiven kangaspoimuista rintansa päältä. Siinä oli kohokuva draakinhäntätunnuksesta. ”Tämä kristalli tottelee ainoastaan minun ääntäni”, hän sanoi ennen kuin vortixx vaatisi riipusta itselleen. ”Olet varmasti nähnyt tämänkaltaisia aiemminkin. Henkilökohtainen tallennin. Voin siirtää sinulle kaiken tiedon, jonka haluat, mikäli päästät minut menemään.”

Vortixx pohdiskeli hiljaa. Hänen viittansa oli muuttunut niljaiseksi rätiksi räntäsateessa. Laiturilla puhalsi kylmä tuuli, joka puri läpi haarniskan.

”Anelen, säästä vain henkeni. Tee toille mitä haluat. Minä vain haluan selvitä hengissä tästä, ei minun kuuluisi edes olla täällä”, Angien jatkoi epätoivoisesti. Äänestä saattoi suorastaan kuulla hädän ja pelon.

Vortixx kaivoi esiin oman tallennuskristallinsa. Se oli kirkkaan oranssi ja uusinta mallistoa. Hän viittasi hovimestarinsa sivuun. Angien huokaisi helpotuksesta, kun terä katosi hänen niskaltaan.
”Anna minulle Exo-Nova.”

”Tiedostosiirto, projekti Rautaranka”, Angien sanoi, niiskutti äänekkäästi, ja kristallit aloittivat välkkyä ja välittää informaatiota toisesta toiseen valonsäteissä. ”Tietysti samalla kun siirrän tällaisen suojaustason kivestä salaisia tietoja, mukana siirtyy jonkin verran… suojauskeinoja.”
”Mitä sinä teit?” vortixx sihahti ja työnsi selakhin vasten seinää. ”Mitä sinä teit?”
”Se ilmoittaa Odinalle, missä olemme ja kenelle juuri tiedot siirsin, poistaa tiedot jotka juuri annoin…”
Reptiliaani puristi Angienia leuasta niin, että sattui. ”Tiesit siitä.”
”…krhm”, ex-metsästäjä yritti puhua. ”… se tekee niin, mikäli en varmista sitä toistamiseen sinun laitteestasi – luoja, älä purista niin kovaa, hullu nainen, juuri tuon takia teistä ei pidetä – sinulla on minuutti aikaa ennen kuin virus käynnistää itsensä.”
Tasenda veti virtaviivaisen pistoolin vyöltään selakhin kurkulle. ”Sitten sinä varmaankin teet niin! Tai tapan sinut ja ystäväsi!”
Angien yritti pysyä rauhallisena. Se ei ole helppoa, kun huomattavasti päätä pidempi liskohirvitys on räjäyttämässä hänen kaulavaltimoitaan. Hän nielaisi ja vastasi: ”Jos en varmista sitä, päädyt Metsästäjien tappolistalle. Minä olen jo siellä, joten sillä ei ole merkitystä. Hän ei pidä salaisuuksien levittelystä. Viisikymmentä sekuntia.”
Vortixx iski nyrkillään seinää hailtian pään sivulla purkaakseen turhautumistaan. ”Sinä uhkailet minua, haintyperys!”
”Terävä huomio, arvon neiti.”
Tasenda kihisi kiukusta. Hän tiesi, ettei Angienin tappaminen olisi vaihtoehto. Hän ei ollut varma, olisiko tämän maassa makaavien ystävien tappaminenkaan vaihtoehto. Jollakulla, joka pakoilee metsästäjiä, ei ole liikaa menetettävää. Jos toat kuolisivat, selakhi saattaisi tuhota hänen uransa vain kostaakseen.

”Harkitse tarkkaan. Paikka metsästäjien tappolistalla vai lähihistorian arvokkain salaisuus?” selakhin hampaat välkkyivät, kun hän lausui uhkauksensa hitaasti ja selkeästi.

”Mitä sinä haluat?” vortixx alentui.
”Ensin anna ase.”
”Sinä bluffaat.”
”Kolmekymmentä sekuntia. Voi, miten tälle hienolle huoneistollesi käy, jos sinun on paettava odinalaisia? En usko, että pakolaisen elämä sopisi sinulle.”

Vortixxin katse oli muuttunut puhtaaksi epätoivoksi.
Hän huokaisi syvään ja antoi aseensa kiristäjälleen.

”Te kaksi, laiturille, kauemmas minusta. Vauhtia!” selakhi määräsi ja suuntasi pistoolin käsi väristen vortixxin naamaan. Se oli isolippainen variantti Keelerak-pistoolista, elegantti ja ladattu kudosta korventavilla rhotuka-patruunoilla. Ase tuntui painavalta tiedehain kädessä. Hän napsautti varmistimen pois. Se sai hänen uhkailemaansa kaksikkoon vauhtia. Hän oli muuttunut hetkessä pelokkaasta ja anelevasta pikkutytöstä pelottavan… kylmäksi. Tasenda ei ollut enää millään tavalla kontrollissa – eikä se ollut tilanne, johon hän olisi päätynyt erityisen usein talousrikollisen urallaan.

”Tee sinun osasi”, hän yritti määrätä. ”Poista se varotoimi tästä-”

Angien tuijotti vortixxia aseen takaa. Tajuton Halawe ja lamautettu Deleva olivat maassa hänen sivuillaan maassa. Hän vilkaisi Halawea ja sitten taas vortixxia, joka oli sen tehnyt. Kuoleman väline hänen kädessään tuntui painavan jatkuvasti enemmän, kun hänen kätensä väsyi. Hänen sirot sormensa painautuivat vasten liipasinta. Vesipisarat valuivat niitä pitkin ja putoilivat alas.

Tasenda oli ainoa, joka oli kuullut, minne he kolme olivat matkalla. Hän voisi paljastaa heidät.
Entä turvakamerat? Taatusti heidän pöytäkeskustelunsa oli nauhalla. Taatusti joku muukin tiesi siitä.
Toisaalta hetkenä, jona Exo-Nova olisi vortixxin käsissä, Angienin kortit paljastuisivat. Iso vortixx ja aseistettu selakhi voittaisivat hänet, ei kysymystäkään.

”Hyväksy tiedostosiirto, äänijälki Rautakala”, Angien sanoi, ja datakristalli piippasi. Sitten hän painoi liipasinta. Vortixxin rintakehään räjähti nyrkin kokoinen aukko. Keltaista verta roiskui haarniskalle, maahan, vesilammikoihin. Hovimestarilla oli kauhistunut ilme, kun hän kyyristyi maahan. Angien ampui uudelleen ja uudelleen, ja samalla paniikinsekaisella kohtauksella tyhjensi koko aseen Tasendaan. Puolet laukauksista osuivat ympäristöön ja sihisivät sateessa, mutta ne, jotka osuivat liskonaiseen, tekivät kammottavaa jälkeä. Vortixx lensi metrin taaksepäin ja kaatui pitkin pituuttaan märälle laiturille. Veri valui ruhjellusta kehosta lautojen välistä mereen. Angien oli kuin epätodellisessa unessa.

”Juokse jo tai ammun sinutkin!” juuri syntynyt murhaaja huusi puolipaniikissa hovimestarille, joka hyppäsi kauhuissaan veteen ja lähti uimaan kohti parempaa työpaikkaa.

Nainen ei uskonut silmiään, kun hän pudotti aseen. Hän oli tappanut jonkun. Hän oli oikeasti tehnyt niin. Hänen sydämensä pamppaili.
Siltä hengen vieminen tuntui.
Kaikki se teoria oli muuttunut käytännöksi.

Meri
Tunteja myöhemmin

Halawe palasi todellisuuteen. Päänsärky oli kammottava. Kullankeltainen silkkilakana tuoksui tutulle. Aivan kuin… Tasendan veneen sviitissä. Hän havahtui ja pani merkille leveän pylvässängyn xialaisen muotoilun: kaikki oli tyyliteltyä ja funktionaalista. Hänen vieressään ei tosin ollut ketään – hän ei ollut varma, oliko se hyvä vai huono asia.

“Taas näitä päiviä”, Halawe sanoi ääneen itselleen. Silloin hän muisti, ettei edes ollut metsästäjä enää, pikemminkin ex-metsästäjä. Ja jos hän oli Tasendan aluksella sen huonosti menneen tapaamisen jälkeen ilman kahleita, he ilmeisesti… onnistuivat?
”Angien? Deleva? Hei?” hän huusi noustessaan.

Hetkessä selakhi sukelsi komentosillalta alas. ”Olet tajuissasi!” hän huusi ja syöksyi halaamaan toaa kuin villiintynyt pyöriäinen. “Olinko kauankin poissa?” Halawe sai suustaan hölmistyneenä ennen kuin puristui tiukkaan syleilyyn.
”Neljä vuotta, höntti”, vastasi hailtia ja suuteli tätä. ”Ei, pari tuntia. Vaikka se olisi ollut sinulle oikein. Hieno ystävä sinulla, nimittäin.”
“Mitä? Sinä ja Deleva tulitte kaksi tuntia toimeen ilman minun sovittelujani?”
”Olen hyvä tekniikan kanssa, muistatko? Delevasta saisi tosi hyvän yleistyökalun.”
Halawe naurahti. “Missä menemme nyt muuten? Huomaan tämän liikkuvan.”
”Kahden tunnin päässä Xiasta, matkalla kohti Kristallisaaria pohjoisportin kautta”, selakhi vastasi ja johdatti toan ylös kannelle. Hyytävän kylmä viima kävi heidän kimppuunsa heti. Deleva oli ratissa ja katseli synkänsinistä merta läpi virtaviivaisen tuulilasin.
“Ai prinssi palasi unimailtaan takaisin”, Deleva naurahti nähdessään Halawen tolpillaan.
“Pitihän minun joskus herätä. Onnistuitte sitten näemmä tehtävässämme?”
“Saimme kanohin ja tämän kiitoveneen, eli kyllä. Kilpeni ja jouseni jäivät kuitenkin Tasendan luokse”, toa kertoi hiukan harmissaan. Hän oli perin kiintynyt toa-välineisiinsä.
”Entä… Tasenda?”
Vaivautunut hiljaisuus. Deleva vilkaisi selakhia, ja oli juuri avaamassa suutaan, kun tämä vastasi.
”Hän on kuollut”, Angien vastasi vaikeana.
“Miten?” Halawe sai sanottua. Hän oli tuntenut Tasendan jossain määrin jo vuosia, mutta silti tutun kuolema oli ainakin hetkellisesti vaikeaa. Toisaalta toa tiedosti myös ammattinsa tuomat vaarat ja riskit.

Angien oli perustellut sen itselleen uudelleen ja uudelleen. Hänellä oli ollut täysin pätevät syyt tappaa vortixx. Se oli ollut vain loogista.
Silti hänen oli vaikea käsitellä aihetta.

”Minun oli pakko ampua hänet”, selakhi myönsi katse maassa.
“Ymmärrän. En vain olisi uskonut, että sinusta on sellaiseen.”

Angien ei ollut aivan varma, oliko kyseessä kehu vai haukku, mutta hän oli täysin samaa mieltä.
”En ymmärtänyt, että se olisi…” hän sopersi. ”Ei siinä olisi pitänyt olla mitään outoa, olen nähnyt monta kuolemaa Odinalla. Olen antanut tappomääräyksiä. Mutta se kun se piti tehdä itse, se tuntui… kamalalta. Hal, miten sinä voit tehdä sitä jatkuvasti?”

“Tappamiseen turtuu ennen pitkää. Ei sitä edes tiedosta riistävänsä elollisen, ajattelevan olennon hengen kun sen on tehnyt kymmeniä tai satoja kertoja. On vain otettava etäisyyttä niiden kanssa, jotka tappaa. Perusteltava itselleen, että ne ovat pahiksia tai jotain muuta, joka antaa nukkua yöt rauhassa. Tai hankkia jotakin muuta ajateltavaa, kuten muuta elämää ja harrastuksia”, magnetismin toa kertoi. Hänen mirullaan oli vakava ilme. Se oli harvinaista.

Deleva vilkaisi toa-toveriaan. Hänen punavisiirinsä takaa ei nähnyt, mitä hän ajatteli, mutta hän ajatteli.

”Niin minä perustelenkin”, Angien sanoi. ”Mutta se tuntuu silti väärältä. Kun mietin tätä, tajusin yhden asian, mitä olen miettinyt pitkään. Tapasin Odinalla ties miten monta Varjotun alaisista, ketä aseistuksen ja ketä kehonmuokkauksen yhteydessä, mutta he kaikki olivat aina… sulkeutuneita. Hiljaisia. Harvalla oli elämää tehtäviensä ulkopuolella. Kaikki kovimmat tappajat, he olivat kai hieman kuolleita itsekin. Niitä tai psykopaatteja.”

“Toivottavasti sinusta ei koskaan tule sisältä kuollutta tappajaa”, Halawe sai sanottua. Hän oli onnistunut säilyttämään oman luonteensa ja avoimuutensa ehkä juuri sen takia, että oli erikoistunut lähinnä tehtäviin, joissa tapettiin erilaisia rikollisia, poliitikkoja ja muita kyseenalaisia kohteita.

”Kuinka monen kuoleman olen aiheuttanut sillä, että olen antanut metsästäjille aina vain parempia tapoja tappaa?” Angien kysyi. Eleettömän selakhinaamion takaa sitä ei voinut nähdä, mutta hän kyynelehti. ”Miksi… miksi tajuan sen vasta nyt? Minä olen kehittänyt aivan kammottavia asioita, hermomyrkkyjä ja hirviöitä. Olen auttanut pirakoita! Ilman minua…” hän sopersi.

“Tule tänne”, Halawe sai sanottua ja avasi sylinsä. “Tehtyjä ei saa tekemättömiksi, mutta voit keskittyä elämiseen niistä huolimatta.”
Hailtia ei vastannut. Hän vain painoi päänsä toaa vasten ja keskittyi siihen, miten tämän lämmin sydän löi. Se sai unohtamaan ympärillä piiskaavan tuulen ja aallot ja maailman, joka tuntui Angienista synkemmältä kuin eilen.

Loispistiäinen 2

”Sinulla on tehtävä”, ääni kaikui halki unimaan. Mistä ääni tuli? KAL-soturi ei tiennyt.

Deleva näki hopeisen Akaku-kasvon edessään. Toa kaiveli muistojaan. Sen oli pakko olla Svarle. Mutta eivätkö Matoro ja Umbra tappaneet häntä?

“He tuhosivat ruumiini, mutta olen uudestisyntynyt”, Svarle kertoi telepaattisesti. Kanava avautui Delevan mieleen. Informaatiota virtasi hopeisten soturien välillä. Muistoja, vihaa ja voimaa. Informaatiota kaikkeudesta. Niin paljon kärsimystä ja tukahdutettua tuskaa.

“Miksi valitsitte minut?” visiirisoturi huusi. Hän halusi vain polttaa Svarlen plasmasilmillään.

“Kohtalo valitsi sinut kauan sitten”, Svarle kertoi. “Lheko vain ohjasi meidät väärälle tielle. Miksi luotinkaan siihen makutan rakastajaan? Lajipetturiin. Sokeaan majakkaan.”

“Kuvittelimme, että tulevaisuutemme olisi valossa. Kirkkauden toien Kohtalo on korkeampi kuin alempien elementtien”, Svarle tuhahti. “Lhekosta tuli vain yksi meistä. Yritimme uudelleen ystävälläsi.”

Koko ajatus tuntui Delevasta todella typerältä. Hän tunsi Umbran, eivätkä valon toat olleet elämää suurempia messiaita. He olivat aivan kuin muutkin. Hekin tekivät virheitä ja nauttivat yksinkertaisista asioista.

“Mutta näyttää, että teimme virheen. Meidän olisi pitänyt kaiken aikaa muovata sinusta kaltaistamme. Yhtä Kaleista, hopeisista”, Svarle naurahti. “Sillä sinulla on syvällä sisimmässäsi tärkeistä tärkein, vakaumus.”

“En halua tätä. En halua olla kylmä ja metallinen!” konesoturi painui polvilleen. Svarle seisoi yhä itsevarmana hänen rinnallaan.

“Sinä olet jo”, akakukasvo naurahti. Hänen kolkko naurunsa täytti unimaailman tyhjyyden.

“Olet yksi meistä. Muodonmuutoksen seuraava vaihe on henkinen.”

El Salvakoro

Lusikka putosi lattialle ja konemies havahtui ajatuksistaan. Halpaa, maustettua papumössöä levisi ympäri lattiaa.

”Deleva hyvä, tiedän että tämä on ehkä saaren surkein majatalo, mutta voisit silti olla sotkematta lattioita”, Halawe sanoi. Tämän leijuva syömäväline osoitti veljeään syyttävästi.

“Minä. Minä näin unta”, Deleva sanoi hiljaa. Papumössö poltti hänen suutaan kuin plasma. “Näin Svarlen”, hän huokaisi vaivaantuneena.

”Olet tervehtynyt huomattavan tuskattomasti, jos ainoat oireesi ovat painajaiset. Joidenkin elimistöt ovat menneet shokkiin pelkästä proteesikädestä”, Angien sanoi pyöritellessään lusikkaansa epämääräisessä ruoassa. Se tuntui hänen nenäänsä enemmän kemialliselta aseelta kuin elintarvikkeelta.

“Olin ennen puoliksi Kal-haarniska. Nyt olen melkein kokonaan niistä kyhätty. Prosentit vain ovat eri”, koneistettu vastasi kylmästi.
“Mainitsitko sinä Svarlen?” Halawe palasi tuttuun nimeen.

“Kyllä. Hän puhui jotain outoja juttuja siitä, että Kalit olivat ensin valinneet Umbran johtajakseen tai jotain”, Deleva palasi uneensa.

”Ne ovat vain uni, Deleva. Unet ovat alitajunnan fanitarinoita elämistämme”, sanoi magnetismin toa ja madalsi ääntään. Hänen mirunsa vääntyi mutruun.
”Nurkkapöydässä takanasi”, hän jatkoi kuiskaten. ”Älä käänny. Olen melko varma, että hän on kytännyt meitä koko aamun.”

Hälyisän ruokasalin kulmassa istui hoikka, tummanpuhuva hahmo kasvottomassa kypärässä. Siitä ei nähnyt, minne hän katsoi, mutta se ei karkuri-metsästäjän oloa helpottanut.

“Ehkä pitäisi hoitaa sivujuonteet kerralla”, Deleva mutisi hiljaa.

”Hänen parinsa on täällä jossakin. Kummisetä lähettää aina kaksi”, Halawe jatkoi hiljaa ja jatkoi syömistä mahdollisimman normaalin oloisena.
”Jos ne haluaisivat tappaa meidät, olisimme jo kuolleita”, Angien nojautui toan korvaan ja kuiskasi tälle. ”Mest- Varjottu haluaa meidät luokseen.”

Majatalo ei olisi hyvä taistelutantereeksi, sen Deleva tiesi. Tämä asia hoidettaisiin ulkona. Mies nousi pöydästä ja lähti kohti ulko-ovea. Halawe ja Angien jäivät hölmistyneinä ruokapöytään.

”Eikö meidän pitäisi edes puhua heille? Emme tiedä mitä he täällä tekevät”, selakhi sopersi hiljaa poikaystävälleen heidän noustessa pöydästä.

“Et selvästikään tunne Delevaa. Kun hän päättää jotain, hänen päätään on mahdoton kääntää.”

”Hän ei ole mielentilassa, jossa voisi tehdä päätöksiä”, hailtia kritisoi edelleen kuiskaten. He näkivät metsästäjä-vakoojan nousevan pöydästä heidän astuessaan ulos koron kadulle.

Hiekkaisella kadulla puhalsi kylmä tuuli, joka sai pölyn lentämään kaikkialle. El Salvakoron rakennukset olivat puusta ja savesta tehtyjä metrulaisia kupolitaloja. Pimeyden metsästäjä, Kuolonruoska koodinimeltään, viiletti sulavasti kuin varjo ulos kadulle. Ensimmäisenä asiana hän näki edessään aamuaurinkojen kirkastaman robottisoturin, jonka panssari säkenöi kuin valotulla.

Deleva ei hymyillyt.

Visiiri laskeutui konemiehen punaisen naamion päälle.

“Plasma: p-” Deleva ampui, mutta plasmasuihku katosi taivaalle. Angien oli syöksynyt häntä päin juuri tarpeeksi saadakseen toan horjahtamaan.

”Mitä karzahnia sinä teet?” mies ärähti ja sysäsi vaalean selakhin sivuun. Metsästäjä oli kadonnut näkyvistä.
”Et sinä voi vain tappaa niitä, ääliö!” Angien huusi. ”Emme edes tiedä mitä meistä halutaan!”
”Taidat ollakin vielä lojaali Varjotulle. Kipittäisit jo Odinalle jos siellä on parempaa”, Deleva tuhahti ja yritti erottaa kadulta mitä tahansa merkkejä kaikonneesta agentista.
”Kipittäisinkin, jos se olisi minusta kiinni! Sen sijaan meidät tapetaan sinun liipasinsormesi takia jo kauan ennen sitä!”
”Jos jään kuuntelemaan sinua saatan tehdä vielä jotain mitä katuisin”, Deleva tuhahti ja marssi raskaasti pois. Hiekkaiseen katuun jäi syvät askeleet.

Angien kihisi kiukusta. Hän pyyhki otsaltaan hikipisaroita ja iski nyrkkinsä terassin kaiteeseen. Se sattui, ja sai hänet turhautumaan entisestään.
”En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä teidän kanssanne”, Halawe parahti tullessaan kadulle.
”Puhu parhaalle ystävällesi jotain”, hailtia tuhahti. ”Ainakaan se ei kuuntele järkeä.”

”Hei. Tuo on vähän epäreilua, Ang”, Fa-Toa sanoi ja tarttui selakhia harteilta. Hän katsoi kaikin puolin onnetonta kumppaniaan silmiin. Vaikka naisen ulkomuoto olikin kaikkea muuta kuin tälle tyypillinen kallis ja huoliteltu, syaaneissa silmissä loisti samat kirkkaat pilkut kuin mitä aina ennekin. ”Deleva on kokenut viime aikoina aika karuja asioita. Hän on joskus raivostuttava… eikä hän oikein tiedä, mitä ajatella kaikesta… mutta hän on luotettavin ystävä jonka tiedän.”

Angien vilkaisi maata ja sitten taas Halawen keltaisia silmiä.
”Niin kai… minä vain… hän ei tunnu kovin yhteistyöhaluiselta…”
”Pyydän, Ang. Koita ymmärtää häntä. Jos et muuten, niin minun vuokseni. Tämä retki on tärkeä, minulle ja Delevalle.”
Nainen huokaisi.
”Voin yrittää”, hän vastasi vastahakoisesti.
”Tiesin että voisin luottaa sinuun”, toa virnisti ja suuteli selakhia otsalle. ”Käyn katsomassa, minne Del meni mököttämään. Odota täällä, palaan pian.”

Hän löysi Delevan nopeasti. Halawelle oli käynyt jo hyvin tutuksi Kal-metallin hämmentävästi vaihteleva napaisuus, joten magnetismin toalle ei haarniskan paikantaminen ollut ongelma eikä mikään.

Plasman toan edessä nousi rujo lasipatsas, joka oli eittämättä muotoutunut kadun hiekasta ja plasmasta. Se oli hyvin korkea ja kapea, mutta ei esittänyt juuri mitään.

”Juonitteko jo tarpeeksenne niiden rosmojen kanssa?” Kal kysyi.
”Hei, tiedät ettei se ole niin”, Halawe vastasi. ”Ne taisivat pelästyä aika paljon käristysyrityksestäsi.”
Deleva potki hiekkaa.

”En osaa enää muuta kuin tappaa niitä”, konemies totesi synkkänä. ”Millään ei tunnu olevan hirveästi mieltä, nyt kun olen pelkkää metallia ilman tuntoa.”
”Sinä sopeuduit lopulta myös edelliseen olomuotoosi. Luulen, että tarvitset vain aikaa.”
”Ei se ole sama asia”, plasman toa murahti. Hänen kehonsa nivelet surisivat hänen kulkiessaan pientä ympyrää.
”Minä en tunne, miten nuo auringot paistavat tuolla ylhäällä. Tuulenvire ei tunnu miltään tätä terästä vasten. On kuin maailma ympärilläni olisi lakannut tuntumasta. Minä vain olen siellä ilman, että mikään välittää”, hän selitti. ”Minä en tunne enää mitään mitä vanha Deleva tunsi!”
”Selvästikin tunnet”, Halawe kommentoi pirteästi. ”Tunnet sangen delevamaista ahdistusta ja ilottomuutta. Tuhahtelet itseksesi kaikkien muiden typeryydelle. Olet sinä ihan täysin Deleva, veliseni. Ehkä et ole vain huomannut sitä vielä.”
”Pah. Tuota kai ajattelin silloin, kun halusin lähteä tälle retkelle. Että kun selvittäisin tämän Kal-jutun mysteerit, niin löytäisin itseni sieltä alta.”
”Tätä tarkoitan! Valitse tavoite, pidä se mielessäsi, pyri sitä kohti, niin edespäin. Toimii missä tahansa salamurhaamisesta fileeraukseen.”
”Ei kai tässä muu auta.”

”Ja, jos saan sanoa, mitä käristysvälikohtaukseen tulee… oli todennäköisesti järkevää olla tappamatta sitä agenttia. Joo, olemme kaikki kyllä etsittyjä karkureita, ja peräämme on varmasti määrätty melko monta tarkkailijaa, mutta niiden tappaminen ei varsinaisesti paranna tilannetta. Varjottu ottaa sen aika henkilökohtaisesti. Luota minuun, olen hoidellut aika monta metsästäjänsurmaajaa.”

”Ketäköhän entinen pomosi mahtaa syyttää sen Kersantin porukan kohtalosta”, Deleva pohti.
”No sopivia syyllisiä olette tietysti te toat. Musta Käsikin on hyvä kortti. Sen uudelleenilmestyminen on onnenpotku metsästäjien propagandaosastolle. Moninkertainen petturiorganisaatio, joka tekee epäeettistä tiedettä ja ohjusiskuja asutuksen keskellä? Täydellisiä pahiksia. Hei, niillä oli jopa sieluton robottiarmeija! Sanoi historioitsijat mitä tahansa, Metsästäjien riveissä ainakin on persoonaa.

”Varoisin haukkumasta Nurukanin elämäntyötä enempää”, Deleva murahti. ”Käsi kuitenkin puolusti matoraneja.”
”Okei, pappa oli aika hyvä tyyppi. Viinitietoudesta plussa. Luulin kyllä, että osaisit olla ottamatta kommenttejani itseesi – tiedät etten ota politiikan isoja kaavoja kovin vakavasti.”
”Olet pysynyt yhtä raivostusttavana kuin ennenkin.”
”Hei, eikö meistä tullut kavereita sen takia?”

”Ne ajat tuntuvat karkaavan aina vain kauemmaksi, kuin ne olisivat tapahtuneet jollekulle toiselle”, Deleva vastasi hiljaa,

Halawe sen sijaan muisti hyvin päivän, josta painajainen Svarlen kanssa oli alkanut. Yhdestä ideasta, joka oli laittanut Kohtalon rattaat pyörimään vääjäämättömästi kohti katastrofia.

Aer-Kini
Kristallisaaret
Vuosia sitten

Kalkkikivestä rakennettu temppeli kimalsi aamuaurinkojen alla. Sen kristallimaisista kuvioista paistoi värien sinfonia. Koivulehto rakennuksen ympärillä oli puhkeamassa lehteen.
Pyhättö oli valmis toivottamaan päivän tervetulleeksi, ja niin olivat saarelle kokoontuneet Toa-soturitkin.

”Luuletko, että tästä on jotakin hyötyä?” Halawe kumartui kuiskaamaan veljelleen heidän kavutessaan portaita. ”Svarlella on järkeviä ajatuksia”, Deleva vastasi. ”Minusta on hyvä, että on joku, joka kokoaisi meidät yhteen.”
Toinen kohautti olkiaan. ”Jos kerran sanot.”

Kuusikulmaisessa kehässä oli jo valtaosa kutsutuista. Heitä oli kahdeksan, Halawe laski. Valtaosaa hän ei tuntenut. Osa oli Aerilta. Toiset olivat naapurista Ehreniltä tai kauempaa pohjoisesta.

Kristallisaarien toat eivät varsinaisesti vetäneet yhtä köyttä. Etenkin Aerin ja Ehrenin toat enemmän kilpailijoita kuin sisaruksia. Huhuttiin, että jotkut jopa tekivät hiljaista yhteistyötä odinalaisten kanssa. Oli pieni ihme, että lähes koko joukko oli edes saatu kasaan.

Deleva oli selvästi kiusaantunut. Hän ei ollut koskaan pitänyt uusista tilanteista, joissa oli paljon tuntemattomia. Sen takia mirukasvo kulki ensimmäisenä.

”Svarle toivottaa teidät tervetulleeksi! Hyvä että pääsitte!” heitä saapui kättelemään puna-vihreä toa kristallihaarniskassaan. Hänet Halawe tunnisti: legendaarinen kahden elementin toa, Vurink.
Tarinan mukaan hän oli saanut toisen elementtinsä, kun oli leikannut itseensä särjettyjen elementtikivien siruja. Toisten mukaan hän oli ymmärtänyt elementin syvimmän olemuksen, ja kykeni hallitsemaan laajaa spektriä elementtejä.

”Hei”, magnetismin toa tervehti tätä toien perinteisellä nyrkkien yhteen lyömisellä. Niin teki myös plasmaveli.
”Hän aloittaa pian. Tämä on hyvin tärkeää hänelle ja meille kaikille”, Vurink kertoi innoissaan. Halawe näki, miten lumoissaan tämä oli jylhästä tulen toasta.

Hän kävi läpi myös muut hahmot suvan ympärillä. Sininen, kärttyisän näköinen ukko nojasi keppiinsä kulmassa. Oviaukossa istui pitkäviiksinen kasvillisuuden toa, joka näytti tuoneen jonkin keskikokoisen naudan vuoden ruokalistan mukanaan.

Heihin ei tosin mirukasvo juuri kiinnittänyt huomiota. Sen sijaan hän keskittyi olennaiseen ja lähestyi kahta toa-neitoa, jotka keskustelivat hiljaa keskenään.

”Onko teitä jo toivotettu tervetulleeksi Aerille?” hän virnisti.

Pidempi heistä oli kiven toa. Hiekanvärinen haarniska oli melko kulunut. Suomuhaarniska, erittäin ihonmyötäinen, Halawe huomioi. Nainen näytti melko lihaksikkaalta ja itsevarmalta.
Tämän ystävä oli epävarmempi. Hänkin oli magnetismin toa. Harvinaista, toa mietti ja pohti teoriaansa magnetismin elementtiin sisältyvästä vetovoimaisuudesta.
Nainen oli kyllä vetovoimainen, mutta sillä ei ollut välttämättä mitään tekemistä magnetismin kanssa. Hänen haarniskansa oli eksoottinen – melko selakhityylinen. Paljon kulmia ja yksityiskohtaisia kirjailuja. Miellyttäviä kaaria. Hänen vaaleankeltainen sydänvalonsa korostui tummasta pinnasta aivan kuin hänen suuret silmänsäkin. Kaunokainen kieltämättä huokui tiettyä elektromagneettista säteilyä.

”On, kiitos vain”, kiven toa vastasi melko asiallisesti. ”Saarenne on erittäin mielenkiintoinen.”

”Toa Halawe”, mies esittäytyi ja suuteli tätä kädelle.

”Toa Ilveria”, Po-Toa veti kätensä pois hämmentyneenä. ”Ja hän…”
”… älä edes yritä”, toinen nainen totesi kylmästi. ”Olen Toa Tektan. Nyt, anteeksi vain, minulla ja sisarellani oli keskustelu.”
”Selvä”, Halawe kohautti olkiaan. ”Hei, pitäkää hauskaa. Jos tarvitsette jonkun esittelemään saarta, olen varmaan vapaalla.”
”Jutellaan tilaisuuden jälkeen enemmän”, kiven toa huikkasi perään ystävänsä suureksi ärtymykseksi.
”Varmasti!” mies vastasi. Yksi kahdesta lämpeni, hän pohti. Melko hyvä suhdeluku! Epäonnistuminen toisen kohdalla mietitytti: samalla varauksella varustetut magneetit hylkivät toisiaan? Voisiko kyse olla siitä? Kielikö haarniskan tyyli selakhi-kiinnostusta? Ehkä Halawella ei ollut tarpeeksi hampaita ja liikaa hauista.

”Etkö voisi edes yrittää käyttäytyä kuin Toa”, Deleva moitti veljeään tämän palatessa.
”Hei, olin vain kohtelias. Minä sentään pyrin tutustumaan uusiin persooniin!”
Plasmahenki huokaisi.

He lopettivat sanailunsa, kun temppelin torveen puhallettiin kokoontumisen alkamisen merkiksi.

”Veljet”, kaikui voimakas ääni. Puhuja oli tulen toa temppelin keskellä: pitkä ja majesteettinen. Toa Svarle nousi ylpeänä suuren Suvan päälle. Hänen kasvoistaan heijastui ylpeys ja varmuus. Vanhan tulenhengen koko olemus huokui auktoriteettia.
”Me olemme toia”, hän aloitti. ”Se, tarkoittaa, että olemme vastuussa tästä maailmasta.”

Hiljaisena muut toat odottivat jatkoa.

”Mutta meistä on tullut joukko kurittomia poikasia! Harrastamme turhuuksia ja kiistelemme keskenämme! Ajattelemme vain omien saariemme etua, ja samalla unohdamme sen, millä todella on merkitystä! Me olemme unohtaneet Ensimmäisen Hyveen!”

Tuntui, kuin tulen toan Akaku olisi katsonut suoraan jokaisen heidän sieluunsa.

”Kutsuin teidät, koska uskon, että voimme vielä pelastaa itsemme ja kunniamme. Voimme tulla paremmaksi. Kasvaa. Minä uskon Toaan!”

Varovaisia suosionosoituksia. Toiset äänekkäämpiä kuin toiset.

”Meidän ei pidä olla Toa Aer tai Toa Ehren tai mitään niin rajoittunutta. Me olemme Toa Nuva, sillä aiomme syntyä uudestaan”, Svarle jatkoi. ”Kuinka moni teistä aikoo olla sen arvoinen?”

”Yhtenäisyys”, huusi osa toista, Deleva yhtenä heistä.

”Kuinka moni teistä aikoo tulla paremmaksi?” Svarle pauhasi.

”Yhtenäisyys!” vastasi kuoro uudelleen.

”Kuinka moni teistä aikoo olla Toa?”

”Eläköön, Toa Nuva”, he huusivat, ja ottivat kiinni ideasta, johon heidät myöhemmin naulittaisiin.

Loispistiäinen I

Meksi-Koro

Rikin löyhkä pisti Delevan nenään ja teki hengittämisestä vaikeaa. Olisivat edes poistaneet sieraimeni, kaliutunut soturi mietti. Hänen “ystävillään” ei ollut yhtään sen parempi olla. Angien piteli nenäänsä jollain rätillä ja Halawe yritti olla ajattelematta koko löyhkää. Laivan ruuma oli muutenkin perin ahdas ja salakuljetettua protopintaa sisältävät kanisterit veivät suurimman osan heidän elintilastaan.

Ankea rikkimoottorinen rotisko olikin ollut sen sheriffin mukaan ”luotettavinta mitä Meksi-Korosta löytyy.” Se ei ollut kovin hyvä mainospuhe.

He purjehtivat ohi laavakivestä tehtyjen saarien. Rikkaat paronit ja pohatat olivat pykänneet halpatehtailleen siten lisää tonttitilaa. Savusumu peitti sataman taivasta. Se nousi vuoristosta, jossa McTuli-klaanin Vulkan-yhtiö porasivat laavaa Xian markkinoille.

Kaikki se innovatiivisuus olisi ehkä kiehtonut onnetonta selakhia, ellei koko matka (ja yleinen elämäntilanteen muutos) olisi ärsyttänyt häntä niin suuresti.

”Tämä on syvältä”, hän kommentoi, kun alus pysähtyi laituriin.

“Ainakaan tämä ei ole Karzahni”, konesoturi kommentoi monotonisesti.
“Kuka semmoiseen paikkaan edes uskoo, velihyvä”, Halawe koetti piristää tunnelmaa. Hän joutui kuitenkin nyrpistämään nenäänsä hajun takia.

“En jaksa alkaa väitellä kanssasi”, poissaoleva Deleva sanoi hiljaa.

”Hombres, tervetuloa pedrokratiaamme!” laivan kapteeni lorvaili heidän luokseen. Hän oli lihava matoran, joka haisi pepperonille. Ylitsepursuava ystävällisyys todennäköisesti johtui huomattavasta rahasummasta, joka tälle oli maksettu. ”On aina sangen suuri ilo auttaa señorita sheriffin ystäviä!”

“Kuinka suuri uhka cazadoreista on?” Halawe esitteli kielipäätään.

”Señor, he ovat kovasti yrittäneet päästä käsiksi kauniiseen saareemme. El Curandero on ajanut Herbolarion ahtaalle, mutta heillä on silmiä täällä. Kulkekaa varoen!”

Angien tunnisti nimet. Noitatohtori ja Herbalisti, pohjoisen huumekartellien suurimmat.

“Kuraattori ja herbamare?” Deleva yritti kääntää termejä. “Ja mikä tuo calzone oikein on?”

”Ei ei, velikulta”, magneettimies puuttui puheeseen. ”Meksitoranissa c lausutaan kuten ’s'”

“…” oli konemiehen ainoa vastaus.

Satamatori haisi ja oli täynnä. Matoralaiset myivät kalaa tai pippureita tai sambaa. Hämyinen skakdi tarjosi ohikulkeville quazahenkäyksiä suuresta piipustaan. ”Aitoa Aldousin laatua”, hän mainosti. Myytävänä olleet kanokat omasivat todennäköisesti vähintäänkin kyseenalaisia voimia. Mainostaulut olivat enimmäkseen tuhrittu. Vortixx-näyttelijät mainostivat niissä oikeusdraamoja ja uusia leijulauttoja. Vulkaaninen tuhka tuntui miljöössä hallitsevana.

“En pidä tuhkasta. Se on hienojakoista, ärsyttävää ja menee kaikkialle kehossani”, Deleva huokaisi.

Halawe oli kadonnut vilinään. Sanoi hakevansa jotakin, jolla naamioitua.

”Olen kerrankin samaa mieltä”, Angien totesi kuivasti. Kauppias yritti tyrkyttää heille jotakin paikallista ruokaa.

“Paistettuja kirikoreja”, Deleva pani merkille. “Näyttää herkulliselta”.

”Aivan! Itsensä tohtori Jamaisin reseptillä!” kauppias innostui. “Jopa Tuli Lordi syö näitä!”
Deleva osti laatikollisen näitä paikallisia erikoisuuksia, jauhetuissa karzahninpippureissa ja muissa paikallisissa mausteissa pyöriteltyjä uppopaistettuja sirkkoja.

Kaksikko sai osakseen joiltakin pitkiä katseita. Hämärähahmot katosivat vilinään yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Angienia ahdisti. Heidät tunnistettaisiin helposti.

Tai ehkä hän oikeasti halusi, että he jäisivät kiinni, ja että he saisivat selvittää asiat Odinalla?

“Hopeinen ulkomuotoni erottuu liian edukseen täällä”, konetoa kuiskasi selakhille ja rouskutteli samalla kirikorejaan.

”Mikä destral Halilla kestää.”

“Löytänyt varmaan jonkun, joka väittää voivansa taivuttaa lusikoita telepatialla”.

”No se kyllä ei voi kieltäytyä mistään typerästä kilpailusta” Angien sanoi. Kaksi paikallista supisivat toisilleen heitä vilkuillen. Sombreroissaan he kantoivat Herbalistin uhkaavaa merkkiä.

“Ehkä meidänkin pitäisi naamioida itsemme jotenkin”, Del ehdotti.

”Yh”, selakhi totesi kun katsoi Meksi-Korolaista muotia. Ajatus moisiin pukeutumisesta sai hänet entistä huonommalle tuulelle.

“Älä nyt sinäkin aloita. Olen jo tarpeeksi masentavaa seuraa itsekin tällaisena ja en jaksa toista valittajaa tähän tiimiin.”

”Sinähän se tässä olet matkalla etsimään menneisyytesi salaisuuksia”, vastaus kuului. ”Sinun pitäisi olla innoissasi.”

“Olet oikeassa, mutta tuntuu että sinäkin tiedät näistä jo jotain minua enemmän. Osasit korjata minutkin näinkin hyvin… tai siis osasit pelastaa sen mitä pystyi.”

”No et ole lopulta kovin monimutkainen laite”, Rautakala tuhahti.

“Aha.”

Halawe ilmestyi kiusallisen hiljaisuuden jälkeen väkijoukosta. Toalla oli päässään koristehapsinen olkistetsoni. Hän kantoi sylissään pinoa meksikorolaisia rääsyjä. ”Toivottavasti ette ärsyttäneet toisianne hengiltä”, hän tervehti kaksikkoa. ”Kesti vähän, ne eivät käyttäneetkään metallinoppia.”

“Kivoja tuliaisia toit”, Deleva käänsi päätään oikealle puhuessaan. Niska naksui ikävästi.
Angien tunsi egonsa hajoavan pieniksi sirpaleiksi, kun rosvoritari heitti ruskean pippurikuituhuivin peittämään hänen kasvojaan. Se pisteli ja oli epämukava. Varmaan pilaisi hänen haarniskansa.

”Vähän hymyä, Ang! Ota tämä seikkailuna! Eksoottisia maita ja uusia kokemuksia!”

”Tykkään eksoottisista asioista lähinnä kotiinkuljetettuna”, hailtia kommentoi. Toa suoristi tämän huivia. Selakhi kiinnitti sinisten kasvojensa päälle punaruskean komaun.

”Kyselin vähän suuntaa”, Halawe kertoi. Kal oli peittänyt itsensä raskaalla poncholla. ”Lähin satama Keski-Kupolin puolella on El Salvakoro. Sieltä pääsisimme Xian suunnalle.”

”Lähdetään mahdollisimman pian. Täällä on liikaa epämiellyttäviä silmiä”, retkikunnan johtavana voimana toimiva Deleva murahti. Kristallisaarille ja Tarkastajan torneihin oli matkaa sakarakaupalla, eikä hän odottanut sen sujuvan ongelmitta.

Eihän mikään koskaan sujunut.

E-ei yksiäkään enää

”Xen, puhelu sinulle”, Cody paiskasi kirjaston oven auki aivan epäinhimilliseen aikaan jo ennen keskipäivää. Kenraalivahki ynähteli jotakin epäselvästi hautautuessaan syvemmälle peittoon arkistohuoneen sohvalla.

“Muttaeihännnmeilläedesholepuhelinta…”

“Xen. Me kytkimme eilen virrat kolmoskerrokseen. Kaikki siellä on päällä, joten nyt myös puhelin. Sinä muistat tämän.”

“Onkoaivanpakkojoseihaluahhhh…”

“Xen. Sinä olet nyt kenraali. Sinä et voi nukkua puolillepäivin.”

“Okeiokhei… annaminullheviisiminuuttia…”

“Ei, vaan nyt”, Cody selvitti armotta ja heitti nuoren kenraalin kevyesti olalleen ja lähti kantamaan tämän puoliunista ruumista ulos huoneesta. Jään toa, joka oli aamun viimeiset tunnit jakanut peiton vahkin kanssa jäi sohvalle yksin aivan yhtä väsyneenä. Häneltä eivät aamuiset puhelinsoitot unia kuitenkaan veisi. Vaikka suurin osa pedin lämmöstä rimpuilikin jo hississä komentajan otteesta.

XMS Angoncen romujen takaa alkava käytävä oli yhtä valoa kajastavaa huonetta lukuunottamatta täysin tyhjä. Kompleksin väki oli hädin tuskin vielä hereillä, eikä aamun pikkutunneille Matoron kanssa valvonut Xen ollut lainkaan tyytyväinen tilanteeseensa. Muinaisen kokoushuoneen ulkopuolella Xenin huppua tämän harteille laskosteleva Cody yritti parhaansa mukaan valmistella siskoaan tulevaan koitokseen.

“Okei. Minä en ole ihan satavarma siitä, miten tämä pääsi tapahtumaan…”

“Cody, mistä sinä oikein-”

“Ehkä hän sai osoitteen Ficusilta. Tai ehkä hänellä oli se alun alkujaankin, mutta ilmeisesti hän nyt kumminkin huomasi, kun iskimme siihen eilen virrat.”

“Minä en nyt ymmärr-”

“Xen. Nyt skarppina! Olen sinänsä jo ylpeä itsestäni siitä, että jouduin oikeasti laittamaan hänet pitoon eikä hän mahtanut sille mitään, mutta jos tätä ei hoideta tyylikkäästi, voidaan olla isoissa ongelmissa. Rehellisesti olisin halunnut Nahon tänne kanssasi, mutta hän kompuroi jo hetki sitten takaisin Coliseumille.”

Naisvahki tuijotti vanhempaa veljeään ymmällään. Xen ei nyt lainkaan ymmärtänyt, mistä oli kyse.

“Cody… kuka meille oikein soittaa?”

Hopeinen silmäpuoli irvisti ilkeästi. “Astu sisään.”

Ja niin Xen tekikin.

Kuten kaikkialla muuallakin valtavaa kompleksia, myös täällä maali oli suurimmaksi osaksi karissut seiniltä murusiksi lattialle. Hirvittävä johtojen ja eri kokoisten näyttöjen sekamelska värähteli epileptisesti löystyneiden liitäntöjen vuoksi. Cody oli onnistunut ohjaamaan videopuhelun kuvaputkihirvitykseen, jonka tuijottaminen teki onneksi hieman vähemmän pahaa. Pienen mikroaaltouunin kokoisen kameran eteen astunut Xen tuijotti odottavia kasvoja näytössä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niitä kirjoista löytyneitä maalauksia lukuun ottamatta. Se, kuka häntä tuijotti oli kuitenkin välittömästi ilmiselvää.

Synkkä aura kruunupäisen draakin ympärillä ei tuntunut olevan heidän todellisuudestaan. Punaiset hohtavat silmät tuijottivat Mustan Käden kenraalia läpitunkevasti. Ne eivät värähtäneetkään. Jos Xen ei olisi ollut niin häkeltynyt, olisi hän saattanut huomata ettei lisko koskaan räpäyttänyt luomiaan.

Kenraali vain tuijotti näkyä suu ammollaan. Unenpöpperö yhdistettynä Codyn luotsimaan kiireeseen sai Xenin päässä aikaan epätodellisuuden mössöä, joka ei millään ymmärtänyt, kuinka Varjottu oli oikein onnistunut ottamaan heihin yhteyttä.

“Mustan Käden kenraali. Oli osaltani virheellistä luulla, että tämä yhteys olisi todella kuollut. Kuvittele yllätykseni, kun minulle kerrottiin kontakteista vanhimpani tulleen takaisin linjoille.”

Kun Xenin mietteet olivat saaneet itsensä juuri ja juuri ajan tasalle vahki tajusi nopeasti, kuinka röyhkeän lähestymistavan kummisetä oli valinnut.

“On sinulla otsaa… kaiken sen jälkeen, mitä kätyrisi aiheuttivat. Minä en näyttäytyisi moisen jälkeen.”

“En odota kaltaisesi vahkin ymmärtävän suurempia tarkoitusperiä”, Varjottu julisti pimeydestään, “Mutta henkilökohtainen yhteydenottoni on välttämätön. Minä tiedän rikoksista, jotka olet suorittanut Pimeyden Metsästäjiä kohtaan ja aion antaa sinulle yhden mahdollisuuden jatkaa asemassasi ilman pettymystäni suurempia seurauksia.” Draakin ääni ei tuntunut olevan niin ylettömän matala täysin luonnollisista syistä. Se kuulosti aivan siltä, kuin pimeän savuavat ääriviivat hänen ympärillään olisivat myös puhuneet yhdessä hänen kanssaan.

Xen irvisti. Edellispäivän kaaoksen keskellä hänen ajatuksensa olivat katkenneet aivan liian usein. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut arvata kuin kerran tietääkseen, mistä oli kyse.

“Olen pahoillani, mutta Rautakala ja Hammasratas pysyvät meidän kanssamme. Heillä ei ole mitään aikomusta palata enää teidän leiriinne.”

“Minä tiedän kirkaimmpien mielieni takinkäännöstä. Minua ei kiinnosta saada heitä takaisin missään muussa kuin ruumissäkeissä. Komentajasi tekisi varmasti likaisen työn puolestani. Voin lähettää mieheni hakemaan ruumiit välittömästi.”

“Hetkonen nyt…”, Xen ihmetteli avoimesti, “Sinä todella oletat, että aion suostua ehdotukseesi? Miksi ihmeessä?”

“Koska tällä hetkellä se on ainoa asia, joka ostaa hurmaavalle saarellenne lisää aikaa.”

Xen pyöritteli provosoivan pettyneesti päätään. “Kai sinä ymmärrät, että epäonnistuneesta vahkiselkkauksestasi huolimatta Metru Nuita suojellaan yhä. Antaa palaa niiden korstojesi kanssa. Cody testaa heihin varmasti mielellään lelujaan.”

“Epäonnistunut? Kaltaiseni informaation kuningas tietää kyllä totuuden, Joukkonne ovat suljettuina torneihinne, eikä mikään estä minua enää ottamasta sitä, mikä minulle oikeutetusti kuuluu. Ainoa syy, miksi olette vielä hengissä on armollisuuteni. Mutta pian marssitan tuhatpäisen joukon murskaamaan kansaanne vielä alistavan vastarinnan!”

Xen nauroi vahingoniloisesti. Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana Varjotun kasvoilla vieraili ilme, joka ei uhkunut vallanhimoa.

“Sinun väkesi yritys kaapata vahkit oli yhtä tyhjän kanssa. Tiedätkö sinä edes, mikä niitä ohjastaa? Ymmärrätkö sinä, kuinka mielitutkijasi yritti saada kaaoksen aikaan? Ehkä sinun pitäisi pitää hammaksikasta koiraasi hieman tiukemmassa hihnassa. Vai väitätkö sinä, ettei kaltaisesi informaation keisari muka tiedä, mitä se hullu nainen oikein puuhaa?”

Kummisetä ei ehtinyt vastaamaan mitään, kun kaiken itsevarmuutensa löytänyt kenraali risti kätensä ja jatkoi ikävien faktojen latelemistä kuvainnolliselle pöydälle.

“Ja muistanko oikein, vai onnistuiko rajoillanne riehuva Ilonpilaaja lukitsemaan tämän ’tuhatpäisen armeijanne’ johonkin kellariin ennen lähtöään? Ettekä ole vieläkään parhaista yrityksistännekään huolimatta saaneet sitä auki? En kyllä välttämättä edes suosittele. Kuvittele, jos Odinankin vahkit sekoaisivat! Siinä teillä vasta soppa olisi.”

Varjoista nousi valtava koura ja sormi, joka osoitti Xeniä töykeästi.

“Puhut paljon, mutta sanoistasi löyhkäävät valheet!”, draakkivaltias ärjyi. Xen virnisti leveästi kuullessaan vastapelurinsa maltin murenemisen. “Minun ei tarvitse sietää moisia barbaarisuuksia. Julistan teidät tästä hetkestä lähtien kuolleiksi. Lähetän vain poikani hakemaan ruumiit!”

“Sopii yrittää liskopoju. Torilla tavataan.”

Niine hyvineen Xen napsautti kameran edestään kiinni ja sulki yhteyden. Huoneesta tyytyväisenä ulos marssiessaan Xen kiskaisi yhteyshuoneen virtakatkaisimen johtoineen irti seinästä. Odinalta ei soitettaisi enää uudestaan. Ovenraossa keskustelua seurannut Cody oli suorastaan riemastunut.

“Okei. Se oli tosi viihdyttävää seurattavaa”, komentaja hekotteli ja lähti Xenin mukana kohti hissiä.

“Kehtaakin. Kehtaakin! Et sitten Cody jää Klaaniin ihailemaan maisemia. Tulet pikapikaa takaisin ja alat etsimään isoimpia räimijöitämme ja asentamaan niitä pihalle. Yksikin metsästäjä pistää jalkansa Onu-Metrun puolelle ja pirulaiset lennätetään kertalaakista samaan paikkaan, minne niiden uusien 300-sarjakuvien piirtäjät joutuvat kuollessaan.”

Codylla oli vaikeuksia peittää tyytyväisyytensä. Edellispäivien kevyestä suhtautumisesta kenraalin tehtäviin huolimatta Xen osasi suuttua juuri silloin, kun kuuluikin. Musta Käsi oli hitaasti mutta varmasti saamassa takaisin kauan kadotettua särmäänsä.

“Aye, aye”, Cody matki Halawelta edellisiltana oppimaansa toteamusta, “Ehkä ihan hyväkin saada metsästäjäystävämme pois tulilinjalta. Draakkiurpo ei koskaan älyä etsiä niitä omalta etupihaltaan.”

“Ehkä silti parempi, ettemme mainitse tästä asiasta kuin Delevalle. Angien on ollut vähän vastahakoinen, enkä haluaisi pahentaa tilannetta enää. Hän on juuri sellainen kaveri, jonka tarvitsemme riveihimme, jos joskus haluamme saada tämän kompleksin vielä pyörimään.”

Cody oli asiasta samaa mieltä. Hissi kilahti ylimpään kerrokseen saapumisen merkiksi. Kaksikko otti välittömästi suunnan kohti oleskelutiloja. Väsymys oli karissut Xenistä jo kauas pois.

“Joko muut ovat hereillä?”

“Noh, kuten sanoin niin Naho lähti jo jokin aika sitten. Mavrah on ollut myös jo hyvän tovin ylhäällä. Puuhastelee jotain labran puolella.”

“Noh. Käydään vilkaisemassa muita. Meidän lienee parempi saada jengi liikkeelle ja kohti määränpäitään.”

Kohti edellisillan bilekeskusta kulkiessaan Cody kääntyi pienelle käytävänpätkälle, jolta löytyvästä huoneesta Kapura ja Cevan ilmeisesti oleilivat.. Xen jatkoi omillaan metalliselle ovelle, jonka edustalla hän sai välittömästi loikata unenpöpperöisten patjoilla majailevien äijien ylitse. Nurukanista, Delevasta ja Halawesta koostuva hitaasti heräilevä porukka oli käytännössä vuorannut lattian pehmusteilla ja vain rojahtanut niille sijoilleen “juhlien” loputtua. Xen joutui etsimään tovin ennen kuin tajusi, missä loput porukasta majailivat.

Oli kenraalin mielestä melko huikea saavutus, että patjavuoren huipulle asetetut ruskeat saappaat olivat yhä pystyssä. Violettia ja punaista pilkisti puolestavälistä pehmeyden valtakuntaa. Xen tuikkasi sitä sormella. Vastaus oli hyvin väsynyt “au”.

“Huomenta vaan sinullekin. Ylös, ulos ja lenkille.”

“Älä puhu niin julmetun kovaa”, Mexxi urahteli epäselvästi iso köntti patjaa suussaan. Xen ei kuitenkaan ollut armollisella päällä, vaan kiskaisi rivakasti tulen toan lattialle kasansa keskeltä. Toa kiljaisi niin kovaa, että ovensuun äijätiimikin havahtui kunnolla todellisuuteen.

Silmiään huoneen valolta suojaava Mexxi kieri lattialla epämukavan näköisesti. Xen huokaisi syvään ja päätti suosiolla luovuttaa hänen suhteensa.

“Hetkonen… missäs Angien on?”

Halawe vastasi vahkille osoittelemalla puolisokkona lattialta kohti patjavuoren huippua. Xen vilkaisi magnetismin toaa kysyvästi ja sen Miru vain nyökytteli vastaukseksi. Xen kapusi Nahon järjestämän ylilyönnin huipulle ja nosti Mexxin saappaat alas. Sen alla, suoraan kohti kattoa törrötti pari valkoisia korkoja.

“Iiiihanko oikeasti”, Xen huokaisi ja haki jalansijan muhkeudesta. Vahki tarttui raajoihin kaksin käsin. Yhdellä riuhtaisulla selakhi nousi merkillisestä nukkuma-asennostaan roikkumaan Xenin otteesta. Vahki nosti naisen niin ylös, kuin vain katonrajan sallimassa tilassaan pystyi ja tuijotti Rautakalan rauhallisen näköisiä kasvoja.

“Nukutko sinä pirulauta vieläkin? Haloo!? Täällä Stelt! Kuuleeko Donovan?”

Xenin karjaisema marginaalinen viittaus muinaseen romanttiseen komediaan säikäytti selakhin hereille niin väkivaltaisesti, että tämä onnistui potkaisemaan itsensä refleksinomaisesti vahkin otteesta ja suoraan Mexxin päälle kylmälle lattialle. Ulisevat bilehileet olivat nyt molemmat varmasti hereillä. Xen antoi koko porukalle käskyn hankkia naamaansa kahvia ja kokoontumaan sen jälkeen pihalle. Poistuessaan kenraali lupasi myös käydä Delevan kanssa tarkemmat suunnitelmat KAL-sedän tulevasta Kristallisaarten reissusta. Mexxi mutisi siihen jotain kotisaarestaan ja rahtilaivoista. Xen päätti kuunnella sitten, kun toa ei puhunut lattialankkuja vasten.

Kenraali ja komentaja törmäsivät toisiinsa taas käytävällä. Kapuran huoneessa oltiin kuulema oltu hereillä jo hyvä tovi.

“Lähden käymään vielä asevaraston puolella”, Cody mainitsi ohimennessään, Haluat varmaan käydä kiskomassa vielä Matoron ylös.”

Xen pysähtyi huutelemaan komentajansa perään.

“Miksi minä? Jos sinä olet muutenkin menossa jo alas?”

Kenraali sai vastaukseksi merkitsevän katseen ja kulmien kurtistuksen. Keskelle käytävää yksin seisomaan jäänyt Xen joutui pysähtymään ja ajattelemaan hetken. Hän seurasi, kuinka hopeinen selkä katosi kulman taakse ennen kuin muisti kunnolla, mitä kaikkea yön pikkutunteina oli tapahtunut.

“Oh.”

Le-Metrun satamat, kolme tuntia myöhemmin

Väenpaljoudesta kuhiseva eteläterminaali oli vilkkaimmillaan sitten keväisten festivaalien. Ei tarvinnut kauaa hakea syytä, miksi niin kovin moni halusi päästä kiireellisesti ulos kaupungista. Samalla oli aivan yhtä ilmiselvää, miksi joillain oli myös kiire takaisin. Tieto kohti etelää oli kulkenut nopeasti. Moni ystävä ja kollega oli saapunut kotiin suremaan.

Jos kaikilla ei olisi ollut niin kiire, kuin tuntui olevan, olisi Xenin ja Nurukanin johtama joukkio ollut varmasti suuremmankin ihmettelyn kohde. Nyt pääasiassa suurikokoisista tallaajista koostunut joukkio sai kulkea ilman liiempiä keskeytyksiä. Angien ja Halawe oltiin kuitenkin kaiken varalta kääritty samanlaisiin kaapuihin, millaisten kanssa klaanilaiset ensimmäistä kertaa poistuivat Mustan Käden tukikohdasta. Vaikka vahkeista ei ollutkaan vaaraa nyt, ei kahden pimeyden metsästäjän esitteleminen julkisilla paikoilla ollut kenenkään mielestä älykästä.

Vitosporteille saavuttuaan joukkio näki jo heitä odottavan kaksikon. Keskusteluun uppoutuneet Cody ja Mexxi olivat istuneet penkille odottamaan tovereitaan. Porttien takaa pystyi jo näkemään Bettyn, jonka pinta kiilsi edellisyön huollon jäljiltä.

“Kaikki valmista?”, huikkasi Xen ja riuhtaisi väsyneen näköisen Mexxin pystyyn penkistä, jolle sheriffi oli jo miltei nukahtanut.

“Juu. Pistin turagalle viestiä, että olette tulossa. Hän lupasi hankkia teille tien eteenpäin.”

“Tiemme siis eroavat nyt?” Deleva haukotteli. Hänen päässään jyskytti kovempaa kuin Ilmanautin käsittelyn jälkeen. Toan silmien alle oli kasvanut suuret silmäpussit.
“Kohti kotia”, Halawe sanoi hiljaa huppunsa suojista.

“Älkää unohtako tarjousta”, Xen muistutti erityisesti Angienia, “Olkoon Dume mitä mieltä hyvänsä, me tarvitsemme älyä riveihimme. Jos ja kun löydätte matkallanne mitään, niin olette kyllä tervetulleita takaisin. Te kaikki.”

”Jos tulemme”, selakhi muistutti vielä kerran siitä, miten järkevänä piti koko operaatiota.

“Yritämme tulla kyllä takaisin, mutta saarille on pitkä matka”, konetoa muistutti. Hän halusi jotain särkylääkettä tai ainakin tasoittavaa olotilaansa. Ainakaan se ei antanut tilaa haamukivuille mitä hän tunsi menetyistä raajoistaan.

“Kyllä me vielä palaamme ennen tarinan loppua”, Halawe kuiskasi jostain huppunsa uumenista.

“Mitenkäs meidän toiset kotiutujat?”, pohdiskeli hopeinen komentaja, “Tankki on täynnä ja navigaattori asetettu korpeen. Joko alkaisi kotimatka maistua?”

Hän sai toa-kaksikolta vastaukseksi vain vaitonaiset nyökkäykset.

“Odottakaa”, kuului karhea ääni seurueen takaa. Matoron silmät suurenivat, kun hän huomasi puhujan.

Ritarikuntalaisagentit Glennhu ja Cyrenda seisoivat väkijoukon keskellä.

“Niitä ritarikuntalaisia?” Deleva huudahti.

Jään sotilas irvisti. Enimmäkseen Deikan takia, mutta agenttien paikalle ilmaantuminen ei voinut luvata hyvää. Hän ei varsinaisesti jaksaisi selvitellä taas ties mitä asioita.

“Keitäs kummajaisia te olette? Delevan ja muiden tuttuja vai?” Nurukan lähestyi ritarikuntalaisia. Kenraaleista Xen päätti jäädä suosiolla sivummalle. Hän muisti kaksikon kuvaukset Matoron kuulustelusta ja tyytyi vain vaihtamaan huolestuneet katseet Codyn kanssa.

“Matoro Mustalumi”, nahkalakkinen Glennhu lausui, juuri niin voimakkaasti, että ääni kantoi väkijoukon melun yli.

Puhuteltu huokaisi ja kääntyi. ”En usko saaneeni nimeäsi viime kerralla.”
“Ja hyvä niin”, Komau-kasvo julisti. Selakhi hänen vierellään nojaili tolppaan – ei rentona, mutta ei ilmeisen jännittyneenäkään.

Klaanilainen jään toa yritti arvioida, mitä yllätysvisiitin tehneet agentit tahtoivat. Kumpikaan ei ollut aseistautunut. Matoro vilkuili hermostuneena ympärilleen. Hän ei uskonut väijytyksen keskellä väkijoukkoa olevan Ritarikunnan suunnitelmissa, mutta järjestö oli ajautunut Metru Nuilla mukavuusalueensa ulkopuolelle.

“Tule vaunuumme”, Glennhu jatkoi. Cyrenda nyökkäsi Matoron taakse. Aivan tavallisen näköinen jalkavaunu oli parkkeerattu avonaisen rahtioven ulkopuolelle.

Mustalumi näki Kapuran olevan sanomassa jotakin epäileväistä, mutta asteli siitä huolimatta vakoojakaksikkoa kohti. Virheitä hän oli saattanut tehdä, mutta kukaan ei saisi syyttää häntä siitä, ettei olisi kantanut vastuutaan.

Matoro huokaisi silti helpotuksesta, kun hänen sulkiessaan vaunun oven takanaan minkään valtakunnan soturi ei odottanut häntä takapenkillä. Glennhu istuutui kuljettajan paikalle ja Cyrenda asettautui takapenkille klaanilaisen viereen.
“Deika…” Glennji aloitti.

”Niin”, toa puri hammastaan. Hän ei osannut sanoa muutakaan.

“Meillä on käsityksemme siitä, mitä tapahtui. Mutta kerro omin sanoin, mitä tapahtui. Kerro, miksi toamme ruumis löytyi elottomana tuhon keskeltä.”

”Koska minä en pystynyt pelastamaan häntä”, Mustalumi vastasi hiljaa, katse alhaalla. ”Minä yritin, yritin monta kertaa, mutta… niin.”

Cyrenda kumartui Matoroa kohti. “Vähän enemmän yksityiskohtia, kiitos.”

”Minä… minä en tiedä. Tai tiedän monta. Minusta tuntuu, että kromidit tappoivat hänet, tai räjähdys, mutta se… se saattoi olla myös minun kyvyttömyyteni uskoa hänen selviämiseensä…”

Ritarikuntalaiset katsoivat toisiaan. Matoro tiesi, että hän ei kertonut sitä, mitä ritarikuntalaiset tahtoivat kuulla, mutta hänellä ei ollut parempaakaan tarjolla.
“Ymmärrämme niin vähän…” Glennhu lopulta mutisi. “Ymmärrät varmasti, että siksi pysymme loitolla. Nimdasta… ja teistä.”
“Mutta voit olla varma”, Cyrenda kaappasi puheenvuoron “että emme ole hyökkäämässä järjestönne kimppuun. Näemme teidät mieluummin puolellamme kuin vastassamme. Tämä tietenkin olettaen, että ette kerro meistä.”

Ennen kuin Matoro ehti vastata, haitar lisäsi. “Mustan Käden uuden johdon kanssa hoidamme välimme itse.”

Jään sotilas oli puheenvuorosta positiivisesti yllättynyt. Ehkä hänen muinainen uskonsa Ritarikuntaan olikin sitten ollut oikeaa. Hän tajusi yhtäkkiä sinisen viemien muistojensa, jotka triagoni oli tuonut takaisin, muodostavan tuskallisen moraalisen ongelman- pitäisikö hänen kertoa aiheesta? Suostua… suostua niiden asioiden uudelleenhukuttamiseen, niinkuin hän oli sopinut?

”K-kiitos siitä”, hän vastasi ajatuksissaan. ”Luulin Ga-Metrun perusteella, että olisitte ihan eri mieltä meistä.”
“Se oli teidän mielenilmauksenne, ei meidän”, Glennhu murahti jyrkkänä. “Emme ota kantaa teidän sotaanne, emme ainakaan, koska teillä on liikaa tietoa, ja koska…”

Agentit katsahtivat toisiaan huolestuneena. Matoro ei ymmärtänyt.
Hetkinen, mikseivät nuo ole tehneet Allianssille mitään?

“Eli olette… ihan okei Manun kanssa? Ja-”
“Ja Ämkoonne. Niin kauan, kun-”
“Hetkinen, ei”, Matoro ja Glennhu keskeyttivät toisiaan kilpaa. “Ämkoo ei… hän ei ole yksi meistä. Ei enää.”

Jälleen merkityksellinen ritarikuntalaiskatseenvaihto. Tällä kertaa se ei ollut huolestunut – Matoro näki aivan toisenlaisia ilmeitä.
“Huhut hänen takinkäännöstään ovat siis totta?”

”Valitettavasti.”

Vaunussa oli hetken kiusallisen hiljaista.

”Onko… onko teillä vielä muuta?” toa jatkoi lopulta.

“Kuinka paljon tiedät Sinisistä käsistä?”

Kysymys jäädytti toan.

”Tuota”, hän muodosteli sanoja huonolla pokerinaamalla. ”Oikeastaan. Minä… minä tiedän asioita, jotka… noh. Umbra kertoi olleensa teidän miehiänne. Minä luulen, että sirut avasivat ne asiat, mitkä Siniset… siniset oli lukinnut.”

“Hm”, Cyrenda huokaisi. “Et aio olla yhtään selkeämpi tänään, vai mitä?”
”Ajatukseni eivät ole olleet… erityisen selkeitä kaiken tämän jälkeen”, Mustalumi vastasi. ”Mitä kysymykseesi tulee, kyllä, muistan ne kädet, ja sen, mitä ne tekevät…”
“Mutta…?”
”Minun ei pitäisi muistaa niitä, eihän?”
“..hrm.”

Hetken tuumimisen jälkeen Glennhu laski kätensä vaunun ohjauslaitteistolle. “Matoro Mustalumi, olet vapaa nousemaan vaunusta.” Toa ei jäänyt aikailemaan vaan poistui ajoneuvosta agenttien asennoitumisesta suoraan sanottuna hämmentyneenä.

Xenin katse oli kenties kaikkein kysyvin Matoron palatessa. Kaikesta päätellen mitään pahaa ei kuitenkaan ollut tapahtunut, eikä vahki halunnut alkaa kyselemään niin suuren väkijoukon keskellä.

Mexxi tuijotteli jo kelloa ranteessaan. Hänen katseensa kääntyi kohti Delevaa, joka oli ensimmäisenä portilla valmiina.

“Teidän laivanne lähtee ihan muutamassa minuutissa. Alkakaahan mennä jo.”

”Tuollako meidän pitäisi mennä”, selakhi kritisoi arvioidessaan satamassa istuvaa meksi-korolaista rahtilaivaa, joka oli ollut uusi varmaan joskus vahkien keksimisen aikoihin.

“No te ette ole varsinaisesti poistumassa… noh, laillisesti”, Xen muistutti, “Siksi menette Meksi-Koron kautta. He saavat teidät kyllä perille.”

“En olekaan Meksi-Korossa käynyt ennen”, Deleva naurahti. Hän oli kuullut paljon juttuja eksoottisesta saarikaupungista.

“Kuulostaa seikkailulta”, Halawe sanoi hiljaa. Äärimmäisen epämotivoitunut hai päätti olla vain hiljaa.

“Tiemme näköjään eroavat sitten tässä, eihän tämä olekaan kuin toinen kerta Deleva”, Nurukan ojensi mustaa kättään konemiehelle. “Yritä pysyä kasassa”.

“Yritä olla unohtamatta asioita”, Deleva kommentoi.

Nyrkit osuivat toisiinsa salaisena toatervehdyksenä, joka ei ollut edes kovin salainen.

”Palaatko sitten Klaaniin joku päivä?” Matoro kysyi.

“Yritän palata, mutten lupaa mitään. En tiedä mihin kohtalo minua vie”, Deleva vastasi.
“Minä yritän saada Käden auttamaan Klaania hyönteisongelman kanssa”, Nurukan kertoi.

”No, kiitos kaikesta”, ko-toa lopulta sanoi. ”Turvallista seikkailua.”

“Yritä sinäkin pärjätä ja pitää Bio-Klaania kasassa. Uskon että tiemme vielä kohtaavat”, Deleva kertoi.

“Viekää vanhalle miehelle terveisiä”, Mexxi muistutti, “Ja voitte sanoa, etten ehdi kotiin illalliselle… tai seuraavalle kymmenelle.”

“Viemme terveiset”, konemies lupasi.

”Hyvästit minunkin puolestani”, sanoi Kapura. ”Lupaan vahtia, ettei Ritarikuntalaisten Matoroon asettama mikrosiru aiheuta ongelmia. Klaani on vielä pystyssä palatessanne.”

“Mikä karzahnin mikrosiru? Jokin Ehlek-combin liitännäinen vai?” Deleva kysyi puolivakavasti.

”Taidan pysyä siruista aika kaukana tästä eteenpäin”, Mustalumi totesi hiljaa.

“Toivottavasti et liian kaukana”, Xen kihersi.

“Me tästä jatkamme matkaa. Kohti uusia seikkailuja”, Halawe puuttui.

“Toivottavasti tapaamme vielä”, Deleva hyvästeli triangelin ottaessa ensimmäiset askeleensa portilta kohti suurta metallista laituria. Uuden Käden ydin ja sen klaanilaisvahvistukset jäivät katsomaan triangelin loittonevia selkiä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Cody alkoi naputtamaan metallista kaidetta vieressään.

“No entäs sitten. Olisiko se meidän vuoro?”

”Hyvästi ja kiitos kaikesta”, Kapura mutisi. ”Eikä vähäisempänä tästä kyydistä. Muuten olisi tullut aika ankea reissu Karzahnin kautta.”

”Näkemisiin”, Mustalumi katsoi ensin komentajaa ja sitten kenraalia.
”Vasemmalla kädellä kätteleminen on kiusallista, joten…”
Matoro halasi tiukasti vahkia hyvästiksi.

“Älä kuole sinne sotaasi”, Xen vastasi puristuksiin molemmin käsin, “Olet minulle vielä sen tanssin velkaa.”

”Yritän välttää”, toa hymähti päästäessään irti.

Xenin käsi puristui tiukasti Matoron omaan ja vedettyään omansa hitaasti pois jään toa jäi tuijottamaan elegantisti muotoiltua pronssinsävyistä miekan kahvaa kädessään.

“Siispä suojelusenkeli matkaasi. Niz rakensi sen minulle kauan sitten. Yksi ensimmäisistä ionikatanoita, mitä koskaan valmistettiin. Miekat eivät vain koskaan ole oikein olleet tyyliäni ja sinä taisit mennä hukkaamaan jo sen edellisenkin, joten… ehkäpä tämä viimein palvelisi sinua kunnolla.”

Matoro otti askeleen etäisyyttä ja ionisoi aseen. Siitä sähähti esiin pitkä, haaleanpunainen tasasivuinen terä.
”Ionienkeli, siis”, toa pyörytti vaaleanpunaista terää ennen kuin antoi kahvan absorboida sen. ”Näkee, että sinulle tehty. Kiitos.”

Xenin katse kävi hetken surullisena maassa. Tämä oli juuri niitä hetkiä, jolloin teki mieli keksiä jotain sanottavaa. Vahki ymmärsi, mihin jään toa oli astumassa takaisin. Spekuloi urheasti sitä, mihin itse oli joutumassa. Ja yritti epätoivoisesti unohtaa sen mahdollisuuden, ettei hän enää koskaan näkisi Matoroa. Maailma kaksikon katseiden välillä oli hauras ja hetkenä minä tahansa se olisi valmis vetämään heidät mukaansa.

“Noh. Eiköhän mennä sitten”, Cody hoputti ja ohjasi mukaansa lähtevän kolmikon porteista läpi. Terminaaliin ystäviensä poistumista katsomaan jääneet Xen, Nurukan, Mavrah ja Mexxi vilkuttivat vielä hopeiselle komentajalle, joka astui Bettyyn viimeisenä ja veti rautaisen oven perässään kiinni.

Suihkumoottorit ulvahtivat käyntiin, kun vahkikomentaja valmisteli aluksen valmiiksi matkalle kohti välisaaria. Valot syttyivät sen ohjaamoon ja valkoinen Suletu ilmestyi yhteen matkustajapaikkojen ikkunoista.

“Noh. Minä kait tästä sitten lähden”, Meksi-Koron sheriffi tokaisi leppoisasti ja työnsi lierihattunsa syvemmälle päähänsä.

“Mihinkäs sinä oikein olet menossa?”, Nurukan ihmetteli seuraten tulen toan hidasta lampsimista.

“Asioita kaupungilla. Älkää odottako päivälliselle.”

“Mutta sinulla on partiovuoro illalle!”, Xen huuteli Mexxin perään, johon sankaritar vain heilautti huolettomasti kättään. Xen tuhahti hieman pettyneenä, mutta käänsi lopulta katseensa takaisin kohti Bettyä Mavrahin koputettua sormellaan Xeniä reiteen.

Moottorien jylyn ja aluksen peräänsä jättämän pilven kaikottua ryhmän välittömästä läheisyydestä, Xen nosti kätensä vielä kerran hyvästin merkiksi. Kenraalit ja professori tunsivat olonsa hetken ajan hyvin yksinäisiksi. Heistä jokainen ymmärsi, että tämä oli se hetki, jonka jälkeen paluuta tuttuun ja turvalliseen ei enää ollut.

Kello oli kaksikymmentä yli yksitoista.

Oli kulunut kolmekymmentäkaksi tuntia huomisesta.