Avainsana-arkisto: Aft-Amana

Aft-Amana 6

Aft-Amana

Ja siinä he taas seisoivat. Klaanilaiset.

Paitsi yksi heistä, jonka suuri sukeltaja oli surman portteja päin lyönyt.

”DELEVA!”
Omista murtuneista luistaan välittämättä Umbra säntäsi maahan tuupertuneen ystävänsä luokse. Sukeltajan tyrmännyt plasman toa oli heikkona, hengitti niin kovin vaimeasti ja availi suutaan vain vapauttaakseen lisää puistattavia veriysköksiä.

“Äkkiä! Parannuskivi tai jotain!” Umbra huusi epätoivoisena. Deleva ei saisi kuolla tänne painajaisten parantolaan. Deleva… Deleva ei saisi kuolla.

Matorokin havahtui ajatuksistaan, kuningattarensa kauniista sanoista. Hänen petturinsa. Siinä hän oli, ikuisuuden jälkeen. Sanaakaan sanomatta jään toa irroitti sinisen kivensä haarniskastaan, siitä Epsilonin vierestä, ja heitti sen Umbralle.
Jään toan katse oli poissaoleva. Kylmä.
Edes kaiken Aft-Amanassa näkemänsä jälkeen hän ei pystynyt katsomaan petturiaan silmiin.

“Kiitos”, Umbra sanoi ääni hiljaa väristen ja otti sinisen kiven käsiinsä. “Antakaa kaikki anteeksi! Minä sain tämän kaiken aikaan”, varjon elementaalienergia alkoi virrata siniseen parannuskristalliin kun langennut soihdunkantaja asetti sen ystävänsä sydänvalolle.

“Ei mietitä sitä nyt”, jään toa kuiskasi miltei ääneti päätään pudistaen, ja veti syvään henkeä. “Kapura, käsittääkseni sinä tunnet paikat yllättävän hyvin. Osaatko kertoa, miten pääsemme täältä pois?”

Tulen toa tuijotti jääveljeään kulmat kurtussa sekä päätään pyöritellen. Eikö hän voisi päästää jo irti?
“… suoraan sanottuna en ymmärrä, miksi minun pitäisi tietää oikea tie”, mutisi Kapura, “mutta loogisesti voin veikata, että idänpuoleinen ovi vie johonkin järkevään. Muut ovat liian pieniä.”

Umbra piteli kämmentään parannuskiven päällä ja syötti siihen elementaalienergioitaan. Savumaiset varjot tanssahtelivat kiven sinisen hohteen ympärillä, kun hän kiinnitti sinisen kristallin Delevan haarniskaan. Sen olisi autettava. Sen olisi pakko auttaa. Mutta nyt hän ei voinut kuin odottaa.

Ja odottaessan hän vihdoin tohti katsella ympärilleen. Huone, johon raivohullu kalaolento oli heidät ajanut oli sekasorrossa. Kirjahyllyjä oli kaatunut ja suuria muuttolaatikoita lojui levällään pinoissa hylättyinä, ja… Toa pani merkille takaseinällä olevat kanisterit, jotka näyttivät varsin tutuilta. Yksi oli haljennut keskeltä riekaleiseksi metalliksi, ja sisältö oli tyhjän mustaa. Ilmanautin koko huonetta ravisuttanut kaatuminen oli pyörittänyt yhden sellaisen lähemmäs. Kanisterit… niitä oli ollut kylmiössä!

Toan uteliaisuus heräsi ja hän lähti tutkimaan yhtä. Ne paljastuivat raskaiksi kaasupulloiksi. Tummanvihreän metallin kyljessä oli punaista tekstiä varoitusleimalla.

”KOEMATERIAALI
Cr.s.6 100%”

Mitäköhän sekin tarkoitti, varjojen soturi mietti. Se ei sanonut hänelle mitään. Ja Matoronkin katse oli juuttunut tutkimaan samaa.

“Tohtori”, Matoro kääntyi Cehayan puoleen vilkuillessaan ympärilleen. “… mitä… mitä täällä tehtiin? Mitä tämä on?”

Naistohtori yskäisi hiljaa. ”Minulla… minulla ei ollut vaihtoehtoja. Se oli kaupungin valtaapitävien ajatus. Heillä oli… kokeellinen lääke. Jotain mullistavaa.”
Matoron täytyi kumartua lähemmäs Kapuran olkapäällä makaavaa tohtoria, joka tuntui hakevan sanojaan pitkään. ”Pysykää… pysykää kaukana noista pulloista. Meillä ei ole aikaa.”


Jään Sotilas oli sanomassa jotakin, mutta repivä ääni jähmetti hänet. Se ääni.

Ei, tämän hän tiesi jo. Tästä hän oli varma. Sitä ei ollut. Sitä ei ollut. Sitä ei ollut!

Ei, sitä ei ollut.

Mutta miksi se kuului silti?

“Lähdetään”, jään toa sai sanotuksi. “A-auttakaa Delevan kanssa”, hän käski nostaessaan vanhaa toaa hartiaansa vasten, eikä se ollut helppoa. Mies olisi painanut liikaa yhdelle heistä kannettavaksi jo ilmankin KAL-puoliskoaan, mutta Umbra harppoi nopeasti jään toan luokse ja otti haavoittunutta toaa toisesta hartiasta.

Hämärän lyhty vilkaisi siruista kirkkaana hohtavaa ystäväänsä silmiin, mutta ystävä katsoi vain hänen lävitsensä. Valon toasta tuntui pahalta, todella pahalta. Jäärailo oli heidän välissään, ja vaikka sitä yritti miten kiertää, paljastui aina vain uusi railo. Mutta nyt heidän välillään olisi edes Deleva, eikä tämä saanut pudota siihen railoon.
Yhdessäkään he eivät saaneet plasman soturia liikkeelle kovin nopeasti. Delevassa ei ollut enää hiventäkään voimaa auttaa.

Cehaya supatti jotain Kapuran korvaan. Tulen toa vilkaisi Matoroa. “Voimmeko tehdä mitään metsästäjän hyväksi? Vaikkakin”, Kapura mutisi ja vilkaisi kultaista taskunaurista, joka ei vieläkään käynyt, “meillä ei todellakaan ole kamalasti aikaa.”

Jään toa vilkaisi tiedotonta syväläistä ja huokaisi. “Hänellä on rauha”, Matoro vastasi tosiasioiden pakottamana.

Delevalla ei ollut. “Näkee kaiken, näkee minut”, puolikuollut puoliepäkuollut sopersi hiljaa. Hänen hengityksensä oli raskasta, mutta vakaata, eikä hän ollut enää tukehtumassa vereensä. Parannuskivi siis toimi… mutta ei tarpeeksi nopeasti. Nyt mies vain makasi raskaana painolastina heidän harteillaan kykenemättä itse liikkumaan.

Ja silloin kun he olivat heikoimmillaan, ovi avautui. Se sama ovi, jolta veriset jättiläisjalanjäljet olivat astelleet.

Ja kaksi aivan liian tuttua draakkia ilmestyivät ovensuuhun.
Ja aivan, aivan liian tuttu konetuliase käsissään. Toinen heistä pyöräytti sen kyljessä olevaa värikästä rulettikiekkoa ja panosvyö raksahti sisään mielettömän tuhon viljelijään.

Jään toa huokaisi erittäin syvään. “No terve teillekin, herrasmiehet.” Ääni oli puhdasta turhautumista. Eikä liskokaksikolla ollut kasvoillaan sen tyytyväisempiä ilmeitä.

“Teidät minä halusinkin nähdä”, Umbra murahti. Matoro laski Delevan varovasti Umbran varaan ja astui pari askelta eteenpäin, Kapuran ja Cehayan viereen.

“Jään toa voisi käyttää sirua, jos olisi viisas”, ääni Umbran pään sisällä kertoi. Kraa, Kraa se oli.

”Naurattaako sinuakaan toien vitsit, veljeni?” toinen lisko lausui sulavasti, mutta se ei enää huijannut Matoroa. Se oli pelkkää esitystä. Hän oli kuullut jo kerran sen läpi, Cehayan toimiston ja portaikon välissä, missä linnut olivat herkutelleet.

”Ei”, vastasi toinen, ”Ei naurata.”
”Lieneekö meillä mitään syytä antaa heille mahdollisuutta?”
”Ei. Ei äskeisen jälkeen. Antaisiko kummisetäkään?”

Toinen hymähti.

“Voi nyt-” Matoro valitti. “Minä yritin pelastaa peikkonne! Kun linnut tulivat, minä olin ainoa, joka teki mitään!”

“Te ette pääse täältä pois”, Umbra kertoi katse naulittuina liskomiehiin. “Konetuliaseenne ei auta tämän paikan hirveyksiä vastaan.”
Jakaja ja Panostaja jakoivat painostavat katseet keskenään.

”Puhuiko hän… linnuista, veli?”
”Jään toa lienee oikeassa paikassa siinä tapauksessa”, toinen vastasi ja sitten korotti ääntään, ”Mistä kirotun linnuista? Sinä sen teit!

Jään toan suu loksahti auki. Ei, ei taas tätä. Ei TAAS. Hetken hän epäili todellisuudentajuaan, mutta absoluuttisen kauneuden vitivalkoinen hohde sirusta vakuutti hänet selväjärkisyydestään.
“Linnut- linnut- mitä siellä tapahtui? Mitä te näitte tapahtuneen?

”Älä sinä yhtään yritä”, odinalainen sanoi hampaat yhdessä. ”Sinä, sinä poppaskonsteinesi sen sait aikaiseksi.”
”En ole koskaan uskonut poppaskonsteihin, veli hyvä”, toinen jatkoi huomattavasti rauhallisemmin, ”Vaikka kummisetä niiden perään onkin.”
”Sillä ei liene väliä. Kuollut poppamies ei paljoa taikuroi, joka tapauksessa.”

“Olkaa hiljaa!” Kapura ärähti ja suuntasi vihaisen katseensa huoneen halki jokaiselle paitsi naiselle olkapäällään. “Kaikki te. Me voimme odottaa, että ne tulevat taas. Eikö se olisi mukava todiste?”
Tulen toa nosti esiin kellonsa ja osoitti sen käymätöntä viisaria.
“Valitettavasti ajalla on tässä seikkailussa ollut sellainen hassu ominaisuus, että sitä ei ole tarpeeksi. Siirretään tämä keskustelu/taistelu ulos.”

”Ulkona oli ikävän kirkasta, toa”, Jakaja tai Panostaja sanoi. ”Haittaa tähtäystä.”
”Ei, kyllä me mielellämme sen täällä teemme.”
”Paitsi jos…”
”Paitsi jos?”
”Jos he antavat molemmat sirut saman tien.”

“No jo on perkele. Ette tajua ollenkaan mitä sirut merkitsevät”, Umbra suuttui. “Ne eivät ole mitään leluja, jotka te voitte vain viedä, koska olette hiekkalaatikon kingejä. Läpimädät salamanterit”.

“Tuo ei auta, U-”, Kapura aloitti, mutta niiden –


Niiden äänet kuuluivat taas. Tulen toa jatkoi hermostuneesti: “M-meidän ei pitäisi riidellä. Me olemme tässä samalla puolella. Ja yhteinen vihollisemme lähestyy koko ajan.”

Minä en ymmärrä teitä!” Matoro korotti ääntään puhuessaan draakkiveljeksille. “Miksi te teette tätä? Mitä te kuvittelette voittavanne? Te ammuitte minuun kolme lippaallista, EIKÄ SE TOIMINUT! Ettekö te näe, että tuosta ei ole kenellekään mitään hyötyä!” Jään Sotilas otti toiseen käteensä Epsilonin, ja kun se yhtyi toisessa kädessä olevan Deltan hohteeseen, valo moninkertaistui. Kahden sirun välillä iski äänetön sininen salama, joka valaisi sekunniksi koko pimeyden ja kaikkien kasvot – ja kaksi odinan lohikäärmettäkään eivät voineet piilottaa reaktioitaan, kun se tapahtui.

“Te siis saitte sirun?” Umbra kysyi hiukan hämillään. Delta ja Epsilon säkenöivät voimaa ja kelmeää hohdettaan. Umbra oli tuntenut yhden sirun mahdin kerran, mutta kaksi sirua samaan aikaan? Ajatus kutkutti. Myös mielen syövereiden asukkia, puhtaimman penumbran korppia kutkutti. Siru voisi olla keino päästä pois mielestä, ajatukseksi ilman ajattelijaa!

Mutta jos luodit lopettaisivat ajattelijan, mätkähtäisi lennokas ajatuskin kuolleena maahan.

”Jos sovimme niin”, konetuliveljeksistä enemmän panoksia kantava – Panostaja – sanoi, ”että luovutat toisen.”
”Huono kompromissi, veli hyvä.”
”Vitsailin lähinnä. Ei, haluamme molemmat. Jos annatte molemmat, kukaan ei kuole. Ei puolimekaaninen luonnonoikku, ei jääritari, ei varjo-toa, ei epäonnistunut rauhanneuvottelija eikä… rouva tohtori.”

“Jos sovimme niin”, Mustalumi sanoi tahdonvoimaa uhkuvalla äänellä. “että te painutte destralille täältä, tai minä tapan teidät.” Ja hohde vain voimistui, vaikkei toa halunnut tunnistaa sanoja omikseen. Ne olivat sen toisen. Hän kuuli korvissaan Oraakkelin sanat; miten jumalaista voimaa ei saisi käyttää aseena, ei tappamisen välineenä.

♬ Älä kuuntele Vanhaa näkijää ♬
♬ Teit oikean valinnan ♬
, vastasi toan onneksi hänen kuningattarensa, ja epävarmuus katosi.

“Ihan kuin jäädyttäjä olisi kuunnellut neuvoani”, ääni Umbran mielessä kertoi. “Ei. Se on jokin muu. Jokin varjoisa?” Umbra oli hiljaa. Hänellä ei ollut kommentoitavaa veljensä puheisiin. Matoro ei vaikuttanut itseltään. Mikään täällä ei vaikuttanut siltä miltä piti.

”Asia harvinaisen selvä, veljeni”, lisko tuhontykin varressa maiskutteli.
”Niin on”, toinen sanoi ja veti sormensa.
Luotien lyijyinen raekuuro kilpistyi sinisyyden loisteeseen. Niin paljon luoteja… niin vähän aikaa. Mutta Matoro ei välittänyt siitä, miten paljon niitä tuli. Mieli ei välittänyt siitä, miten paljon niitä tuli. Miten nopeasti ne tulivat. Ne jähmettyivät ja räjähtivät ympäriinsä lumimyrskyn lailla.

Osa osui seiniin. Kiviseinä ja ammus pirstoivat toisiaan. Toien taakse, heidät kiertäen lensi rypäs lyijyä. Yksi kalahti kirjahyllyyn ja pölläytti paperia kuin pulverina ilmaan. Toinen kilahti sammuneeseen lamppuun sen rikkoen. Kolmas napsahti jossain taaempana kipakasti metallia vasten kimahtaen. Liskoista toinen karjaisi ja romahti olkapäätään pidellen ja uikuttaen. Toinen huudahti peloissaan ja tarttui veljeensä.

Sini himmeni.

Ymmärrättekö te mitä minä sanon teille?”, Matoro kysyi liskoilta.

”Senkin… SENKIN SAASTA”, liskoista veljeään pitelevä karjui vailla aiempaa sulavuutta. Toinen uikutti verta olkapää valuen seinää vasten.
“Itse olisin ampunut noiden lelun, mutta käy se näinkin”, korppi puheli Umbran mielimaailmassa. “Tuo ei-Matoro on jännä tuttavuus. Sirujen mestari, vai orja?”

“Minulla ei ole mitään intohimoa tappaa teitä. Te voitte kävellä pois täältä elävinä, jos vain haluatte. Mutta tietäkää, että jos yritätte vielä jotakin, en myöskään epäröi lopettaa teitä siihen paikkaan”, Matoro lausui jääkylmästi kuin sieluton tuomari sanelemassa rangaistuksia. “Ja vielä yksikin himoitseva sana rakkaastani, ja revin tietoisuutenne kappaleiksi.”

Synkeistä saalistajista vähemmän uikuttava sylkäisi lattialle Matoron suuntaan. ”Olet mieleltäsi sekaisin, poppamies! Odota kun kummisetämme kuulee tästä! Ei ole mitään saarta sakaroilla, joka suojelisi sinua hänen vihaltaan!”

“Ei olisi kannattanut tulla mielisairaalaan”, Umbra murisi kohentaen Delevaa olallaan ja jatkoi “Me olemme kaikki hulluja täällä! Pieni ipana leikkii suurtakin soturia kummisetänsä takia, mutta astuikin isojen poikien leikkiin vielä keskenkasvuisena.”
Matoro ei viitsinyt puuttua petturinsa kommenttiin, vaan seisoi uhmakkaana roistojen edessä. “Hyvä, menkää! Menkää ja kertokaa mestarillenne!” mustavalkea manasi.

“Ei Varjottua”, Deleva kuiskasi hiljaa. Hiipuvassa unessaan hän näki muistoja Odinalta, välähdyksiä leikkauspöydästään, välähdyksiä Kummisedän luona käynnistä. Ja sitten hän oli aivan hiljaa, mutta hengitti kiihtyneemmin.

“Matoro”, Kapura sanoi hiljaa. “Parannuskivi? Cehaya sai osuman.”
Jään sotilaan uhmakkaat kasvot särkyivät.
Ei.

Kapura korotti ääntään. “Meidän kaikkien on mentävä. Jakaja. Panostaja. Ettekö näe? Ette te pysty meitä tappamaan. Ne haluavat meidät hengissä. Te olette tässä kaikkein suurimmassa vaarassa.”
Draakit eivät siihen vastanneet. Tai jos vastasivat, Matoro ei enää kuunnellut.

Jään sotilas ulvahti henkisesti, kun kuuli matoranista. Onneksi Delevan tila oli ehtinyt vakautua. Hän repäisi kiven tältä kiireisesti ja kääntyi Kapuran maahan laskeman Cehayan puoleen. Nainen piteli vatsaansa, ja keltainen veri valui laattalattialle.

“M-menkää…” hän kuiskasi ääni yhä ontompana. “J-jättäkää minut.”

Jään toa halusi vain takoa pahojen kalloja purkaakseen raivoaan. Turhautumistaan. Se oli hänen syynsä. Hän oli ottanut riskin. Miksi, miksi, miksi.
“Ei ikinä”, Matoro vastasi ja painoi selakhialaisen kristallin matoranin rinnalle. Hän antoi elementaalivoimansa virrata Cehayaan, kiihdyttäen paranemista.

♬ Vain yksi parannuskivi… ~ ♬
♬ Tohtori vai soturi? ♬
♬ Soturi vai tohtori? ♬

Meillä on aikaa… meillä on vielä aikaa.

♬ tik tok ♬
♬ Sanoi nainen kellossa ♬
♬ Sepä hauskaa… minäkin olin nainen kellossa ~♬
♬ Valkoinen ja kaunis ~♬

En usko, että se, jonka Xen on näyissään nähnyt, on sinua kauniimpi.

♬ Voi, vanha imartelija ~ ♬
♬ Imartelu ei osta sinulle aikaa ~♬

Heillä oli aikaa. Heillä oli aikaa päästä pois ja pitää kaikki elossa. Hän oli siitä satavarma.

Matoro sysäsi kiven Kapuralle tähän vilkaisemattakaan. “Kiellän sinua antamasta hänen kuolla, kapteeni. Olet sen velkaa.” Sitten toa tarttui taas Delevaan petturinsa kanssa, ja he lähtivät taas kohti isoja pariovia.
“Unohda jo se typerä merirosvo ja nimiimme liittynyt yhtäläisyys”, Kapura mutisi. “Oikeastaan. Unohda koko Arupak! Mene mielesi tietopankkiin ja kirjoita siihen kohdalle ‘merirosvo’. Ei muuta. Selvä?”

Delevan altakin Umbra vahti katseellaan liskoja. Kepulikaksosia, joista oli ollut vain harmia. Ja heistä olisi harmia jatkossakin jos mitään ei tehtäisi. Kukaan klaanilaisista ei ollut hakenut pois liskojen asetta. Toa huomasi, että toinen salamantereista kurotteli lyijynsylkijäänsä.
Varjokoura, mustista sulista kudottu muotopuoli, alkoi rusentaa luotilelua ennen kuin draakki sai aseen käsiinsä. Musta, kuin tervasta muodostunut kämmen rutisti asetta möykkyiseksi ja toimintakyvyttömäksi kasaksi halpaa terästä. “Opittepahan olemaan, Odinan rakkikoirat!” Umbra huusi raivoissaan. “Pitääkö teillekin tehdä samoin?” Mulkaisu liskoja kohti kertoi, että ne pelkäsivät.

”Kummisetämme on arvovaltainen mies”, toinen supatti huomattavasti vähemmän uhmakkaana.

“Kummisedällänne ei ole täällä mitään valtaa”, Umbra tokaisi. “Hänellä voi olla valtaa muualla, mutta ei Aft-Amanassa. Täällä olette vain hullujen seurassa.”

”No se on kyllä käynyt jo selväksi”, kuului Jakajan ääni, joka oli tarkoitettu vain hänen veljelleen. Mutta kylmässä hiljaisuudessa se kyllä kaikui kaikkialle.

Petturi, petturi, olitko aina tuollainen? Matoro huomasi pohtivansa. Oliko Umbra ollut aina yhtä töykeä, ja nyt hän vasta sen tajusi, kun valheet olivat repeytyneet jäärailoihin. Onneksi hänen rakkaansa vastaus rauhoitti hänen mieltään heidän raahatessa vaivalloisesti plasman toaa kohti suuria ovia.

Ei rauhoittanut sen jälkeen.

Silloin pariovet avautuivat.


Se.

“S-sinua ei ole”, Matoro sanoi pettävällä äänellä. “Sinä olet vain tyhjyydestä parsittu kuvajainen, merkityksettömyydestä kudottu… n-nnukke!” Sirut hohtivat hänen käsissään. Hänellä oli vielä molemmat kätensä. Hänellä oli vielä molemmat kätensä.

Oven avaaja saattoi puhua jotakin. Ei, eikä saattanut. Ei sitä ollut olemassa. Sitä, eikä sen veljiä ja sisaria, ei, niitä ei ollut olemassa. Ei se puhunut. EI SE, MIKÄ EI OLE OLEMASSA, PUHU.

Ja valon soturikin lakkasi hengittämästä. Kraa-Umbra, musta korppi tämän olkapäällä… huusi kauhuissaan ja lensi pois.

Mikä…
Mikä…
Mikä…

Mikä tuo oli? Umbra mietti. Matoro kutsui sitä nukeksi ja tyhjyydestä parsituksi. Hän ei ollut koskaan kohdannut mitään vastaavaa, mutta Matoro tiesi näistä jotain, ja niin tiesi arvatenkin Kapurakin.

Se olisi astunut askeleen eteenpäin, jos se olisi ollut olemassa. Se olisi sanonut jotakin, jos se olisi ollut olemassa.

Mutta e-eiväthän olemattomat puhu. Silloin Matoro tajusi jotakin järkyttävää.

Hänen rakkaansa oli hiljaa.

Hänen rakkaansa. Kaikki hänen päässään. Jopa hänen makutansa. Hän kuuli vain omat ajatuksensa. Omat, epävarmat ajatuksensa.

Ja jokin uusi Umbran sisällä puhui. Outoja sanoja, jotka eivät olleet hänen negatiiviaan. Ei Kra, ei Av.

PETTURI
PETTURI
ANSAITSET KAIKEN
P E T T U R I

Olennon sanat haisivat. Sanat eivät haisseet mädiltä, tunkkaisilta tai kuolleelta. Ne haisivat kivulta! Haju alkoi syödä sammunutta valokiveä sisältäpäin, uurtaen palasia pois. Tuhoten itsetunnon, velvollisuudentunteen, kohtalon. Yhtenäisyys oli kuollut jo ennen Aft-Amanaa. Ennen Nimda-jahtia. Sen siemenen moderaattori oli itse kylvänyt.

Draakit. Matoro erehtyi vilkaisemaan niitä. Ne näyttivät hämmentyneiltä. Ne eivät reagoineet.

Tietysti. M-miksi ne muka reagoisivat johonkin, jota ei ole.

SINUA EI OLE, KUULITKO?

KUULITKO?

MIKSI OLET S I I N Ä?
E I S I N U A O L E

♬ Eihän sitä tietenkään ole ♬
♬ Mutta tarkoittaako se että se voisi satuttaa sinua yhtään vähemmän? ~♬
♬ Mieti vaikka sinun ja Valon Ritarin ystävyyttä ~♬
♬ Miksi se satutti sinua ~♬

♬ vaikka se oli valhetta? ♬

Rajapinta hämärtyi jatkuvasti. Matoro tunsi, miten hänen musta ja valkea maailmansa säröili. Ei, hän ei vapauttaisi sadetta, ei hän tekisi niin… hän kuolisi jos tekisi niin…

Hänen mieleensä hiipi ajatus, että hänen musta ja valkea maailmansa ei ehkä olisi niin totta kuin mitä hän oli olettanut sen olevan.

Ja rutto. Rutto. Rutto täytti ilman.
Rutto. Rutto.
Tohtori, joka oli tehty rutosta.

Umbra tunsi hengittämisensä vaikeutuvan. Tuntui kuin jotain pientä ja tappavaa työntyisi hänen keuhkoihinsa. Mustaa ruttoa.

Ei… ei täällä, ei tänään, ei tässä…
Kynnet, mustat, lattiaa vasten… nokka, pitkä, heitä kohti… silmät, punaiset, punaiset kuin isällään…







Mutta lopulta se pysähtyi. Se, mitä ei ollut olemassa.
Se vain katsoi. Se, mitä ei ollut olemassa.
Se haisteli.

Nokka aukesi. Nokka, naamio, hirvittävä ja musta. Se huokaili. Raskaasti.

“M-mitä sinun kokoonkursijasi haluaa meistä, olematon?” Jään Sotilas kysyi uhmakkaana, katsoen sitä, mitä ei ollut. “Kerro viestisi!”








Ja r u t t o t o h t o r i käänsi selkänsä. Se astui oveen, josta oli tullut.




Ja ovet etelässä aukesivat




ja sisään astui mies




keltainen ja pieni




vihainen




lintujen haavoille nokkima.







Liskoveljet hätkähtivät perääntyen oviaukosta.
”K-kessu?” toinen heistä sanoi ääni vapisten.

Turrrrpaan”, steltinpeikko vastasi äänellä, josta puuttui tunnesisältö. Se vihaisuus, joka hänestä oli aiemmin tihkunut ulos veren mukana.

“… s-sinä selvisit…” Matoro sopersi, aivan kuin jokin olisi pudonnut hänen omantuntonsa päältä.
“Tuo ei ole se Kersantti”, Umbra sanoi hiljaa. “Vääräkersantti”.
“Ei ole”, Kapura sanoi hiljaa. “Matoro… oletko nähnyt sen niistä, joka voi tehdä noin?”




Jään toa oli hetken hiljaa.

“Musta Suu”, hän vastasi kuiskaten.

Pitkästä aikaa”, sanoi hirviö Kersantin äänellä. ”Jään sotilas.”

Sitten se tuli Kersantin takaa oviaukosta. Jään sotilaan painajaisunesta takaisin todellisempaan painajaiseen. Vääristyneine raajoineen. Posliinisine naamioineen. Ikuisine hymyineen.
Kikattaen.

Aivan uudenlaiset kylmänväreet valtasivat Umbran kehon.“Mikä piru tuo on?” sammunut majakka kysyi. Hän ei ollut eläissään nähnyt mitään yhtä outoa kuin tuo lapsekas olemus posliininaamioineen, joka ei ollut tästä maailmasta.

“Olenko minä liian syvällä?” Matoro kysyi synkästi, eikä hän tiennyt, keneltä. Suultako? Rakkaaltaanko? Makutaltaanko? Itseltäänkö?

Posliinin läpi kikatti kaikuen jokin, jolla ei ollut omaa suuta.
Luuletko, että isäni haluaa tappaa sinut?” kersantin kuollut kita puhui sen puolesta.

Matorolla oli vaikeuksia saada sanoja muodostettua, sillä ne sanat, jotka hän lausui, olivat mielettömiä: “Valkoinen Käsi… Valkoinen Käsi yritti pelastaa minut.”

Olet viisas, Jään sotilas”, pirullinen, kylmä, huuleton ja kieletön kikatus, ”Niinkuin isänikin. Isäni on viisas. Isäni on kaunis. Isäni on hyvä. Isäni laulaa tuutulaulun.

Mielen kellokoneisto raksutti valon toan pääkopassa. Jotenkin shasaalin katoaminen, tämä lapsekas ja niin väärä olento, sekä r u t t o t o h t o r i, jota hän hetken hengitti… ne liittyivät toisiinsa. Hän ei tiennyt vielä miten soppaan liittyivät vielä maininnat asiasta, joka ”näkee minut, näkee sinut”.
Mutta hän tiesi, että se asia katseli häntä tälläkin hetkellä.

Ja oli katsellut kaiken tämän aikaa.

Draakkiveljekset olivat perääntyneet oviaukolta nähdessään entisen johtajansa kävelevän jälleen. Oikeastaan sen kutsuminen kävelemiseksi oli todella kohteliasta. Heiveröinen musta posliininaama raahasi steltiläistä mukanaan lähestyessään toia.

”M-mikä Mata Nuin nimeen tuo on?” draakeista olkavammaton karjui. ”Kessu? Mitä se on tehnyt sinulle?”
Siihen kauhistuttava vatsastapuhuja vastasi vain… taas yhdellä kylmällä kikatuksella. Hyvä että edes sillä oli hauskaa. Ei, ei ollut.
Sinunko taikuuttasi tämä on?” Jakaja tai Panostaja karjui Matoron suuntaan suu vaahdoten.

“Minä keskustelen tuon asian kanssa! En kai minä itseni kanssa puhuisi, mitä? Mikään näistä ei ole minun!” Jään Sotilas vastasi turhautuneena. Sitten hän kääntyi … keskustelukumppaninsa puoleen. Puhuiko hän Suulle vai Kersantille? Hän ei tiennyt, mutta sanat tulivat silti ulos: “… mitä isäsi haluaa meistä?”

Isäni tietää, että teillä on kaksi sirua. Siskoni näki sen. Ja isäni haluaa sirut… mutta hän on myös kiinnostunut siitä, mitä niillä saattaisit tehdä.

Posliinikasvoinen pää keinahti sivuttain kuin ei olisi edes kiinni kaulantyvessä.
Isäni on odottanut vuosituhansia. Isälläni ei ole kiire. Se, miten sinä pudotit pahan… pahan miehen taivaalta… hän piti siitä. Isäni… isäni haluaa varmaan olla ystäväsi!
Niin lapsellisia sanoja Kersantin äänellä. Siinä ei ollut mikään kunnossa.

“… isäsi… isäsi haluaa samaa kuin minä, sitäkö sanot? Hänkin haluaa voittaa pahan, ja tehdä maailmasta paremman?” Matoro vastasi.

Tietenkin. Isä on hyvä. Isä on kaunis. Isä tekee asiat niin kuin niiden kuuluukin tulla tehdyksi. Isä haluaa nähdä paremman maailman. Ja… hän uskoo sinuun.

“… minä… minä kiitän. Minä yritän… olla isäsi luottamuksen veroinen. Tosissani.”

“Ei, Matoro”, Kapura kuiskasi katse posliinipaholaiseen jäätyneenä. “Ne valehtelevat. Matoro…”

Synkeä, lohduton kikatus.
Siinä ei ole kyse yrittämisestä.

“… vaan mistä?” Jään Sotilas kysyi.

Etköhän löydä sen sisältäsi. Niin isä sanoisi. Isä sanoo paljon viisaita asioita. Isä on suuri. Isä on viisas. Isä on kaunis. Isäni… haluaa antaa sinulle tämän mahdollisuuden. Suuria asioita on tapahtumassa, Jään sotilas. Suurempia kuin sinä tai kukaan ystävistäsi. Legendojen kaupungissa syttyy tuli, jonka kaltaista ei ole syttynyt aikoihin.

Ja jos palaat siitä voittajana… sinulle on tuoli Punaisen Kuninkaan hovissa.



Hihitystä. Hihitystä.
Raksetta. Kuin viisarien naksahduksia ja sydämen tykytystä.





“Matoro!” Kapura huudahti hädissään. “Älä kuuntele sitä, Matoro!”

Tulen toa käveli jään soturin viereen ja kumartui eteenpäin.
Ja kuiskasi asiansa.

“… mutta”, Matoro vastasi puoliääneen toverinsa kuiskaukseen. “Se… he…”

Ai”, hirviömäinen nukkemestari liikutti Kersantin leukoja niin, että draakit taas värähtivät. ”Yrittääkö Tulen takoja vietellä sinut? Oikealle tielle? Tulen takoja… eikö hän ollut isämme ystäviä? Saattoi hyvinkin olla! Mistä sitä tietää…

Umbra oli hyvin ihmeissään tästä sananvaihdosta. Hän ei tiennyt kaikkea ja ei siksi osannut kavahtaa “vatsastapuhujaa” yhtä paljon kuin Kapura ja Matoro. Sentään… se toinen oli poissa. Tuntui kuin valon toalla olisi ollut isokin tietoaukko päässään.
Mutta tuo kammottavuus oli kömpinyt siitä aukosta ylös ja seisoi nyt hänen edessään ruumiilla leikkien, eikä hän tiennyt, mitä tehdä. Eikä edes korppi olalla ollut sitä kertomassa.

“Oliko siinä kaikki, mitä isäsi halusi meille kertoa?” Jään Sotilas kysyi.

Isäni ei halua sekaantua tähän. Isäni haluaa, että teet omat valintasi. Jään sotilas, kaikki on valinnoista kiinni. Valintoja, valintoja. Isä ei niihin puutu.

Valintoja, valintoja. Hän muisti sen sointuvan äänen, joka oli hänelle ensimmäistä kertaa sanonut niin.

“… miksi sitten… miksi se toinen oli täällä? … veljesi?”

Koska teidät täytyi löytää. Ja niin pitkään, kun… P E L K Ä Ä T T E, veljeni haistaa teidät.

Korpit, kuuletteko ne?

Ne eivät mene koskaan pois.

Ne pysyvät aina kintereillänne.

Ne ovat a i n a tulossa.
Ne ovat aina olleet.









Matoro avasi epävarmana suutaan katse lattianrajassa. “Nyt, kun olet puhunut meille… voimmeko lähteä?”

Se riippunee teistä.

Ja… haluan vielä pahoitella isän puolesta, että en voinut pelastaa veljeksiä.

On jo liian myöhäistä.

”Mitä…” toinen liskoista ehti sanoa.


Tump.
Tump.
Tump.

Sukeltaja oli noussut jälleen siitä, mistä sen ei pitänyt aiemminkaan nousta.
Mrhm.

”Ilmanautti, vanha ystäv-”, Jakaja ehti sanoa ennen kuin suuri rautakäsi tarttui tämän päästä kiinni.







KRUTS.

Draakki ei ehtinyt edes huutaa. Toinen ehti. Sukelluspuvustaan verta ja vettä vuotava metallijättiläinen oli nostanut tämän korkealle ilmaan kaulasta.
Matoro erehtyi katsomaan ja halusi antaa ylen.

E-EI! AUTTAKAA! JOKU!

Ne ansaitsivat sen. Ne ansaitsivat sen. Niin jään toa vakuutteli itselleen, mutta halusi peittää silmänsä.

“… pois täältä, kaikki”, Deleva vaikeroi. “Se… se…”

“Lähdetään. Nyt.”, Matoro vastasi, ja lähti riuhtomaan kyborgia kohti ovea, jossa oli joskus ollut t o h t o r i, joka ei ollut olemassa.
Umbrasta tuntui siltä, että Deleva oli heistä onnekkain, koska oli tajuttomuuden ja valvetilan rajamailla. Mutta haavoittunut kyborgi kuuli kaiken. Ja mielikuvitus ei ollut hänelle armollinen! Hän näki välähdyksiä Metorakkista lyömässä tikaria hänen vatsaansa.

“Emmekö… emmekö me voi tehdä mitään?” Kapura sopersi. Jakaja tai Panostaja, kumman heistä pää ei sitten vielä ollutkaan…
… lattialla… ja muualla…
…huusi kauhuissaan metallijättiläisen otteessa. Ja Matoro kuuli sen heistä selkeimmin.

♬ Miksi hän tappaa? ♬
♬ Sinä rauhoitit hänet. Paransit hänet. ♬
♬ Ei hän ole sellainen. ♬
♬ Kuten et ole sinäkään. ♬

“Y-yahal?” Matoro kysyi varovaisesti jätiltä. “Yahal, mikä on vialla?”
Mutta syväläinen näytti olevan hallitsemattoman vihan vallassa, eikä edes sellaisen, mihin linnut olivat hänet pakottaneet. Se oli ollut pelkoa. Tämä… tämä oli vain hulluutta.

“Kanisterit!” Kapura huudahti yhtäkkiä. “Luodit! Osuivatko…”

Olivat osuneet. Jään toan täytti aito kauhu kun hän tuijotti pientä luodinreikää yhden tummanvihreän kaasupullon kyljessä… ja muisti Cehayan sanat, joita hänen olisi pitänyt pelätä paljon, paljon enemmän.
”En ole vielä pitkän psykiatrin urani aikana löytänyt mielisairautta, joka tarttuisi.”

“Pois. Nyt”, Matoro totesi lyhyesti. Se haisi merimiehen mielenmaisemassakin. Hulluuden haju.

”Koemateriaali… Cr.S.6, sata prosenttia, luki kanistereissa”, Umbra sanoi muistellen kylmiötä. “En tiedä mitä se tarkoittaa, mutten pidä siitä.”

“Minä tiedän”, Kapura sanoi kauhistuneena. Seuraavat sanansa hän pakotti läpi vaikka ei enää tohtinut hengittää.
Credox… selecium.”

Se haisi. Eikä enää edes Painajaisten lähetti. Vaan jokin muu.
Jokin joka oli syössyt parantolan painajaisiin.

Jokin jota he olivat hengittäneet jo minuutteja.



Kredipselleeni.

Ja silloin, kun he sen lopulta tajusivat, se puri heihin. Samalla tavalla kuin se oli purrut kalaan. Viimeistään silloin järki poistui rakennuksesta.

MITÄ
MISSÄ
MIKSI
MITEN





Matoja. Matoja pään sisällä. Ne kaiversivat tietään valon toan päässä, jolloin se alkoi vaikuttaa kuin juustolta. Tai joltain muulta, mikä oli täynnä reikiä. Madot. Inhottavat madot. Ne söivät kaiken tieltään ja pesiytyivät lihaan. Vetivät rihmojaan ja käytäviään ympäriinsä. Ja linnut tulivat niiden perässä raivaten loputkin aivoista tieltään.

Varjon syvin olemus katosi jonnekin.

M u u a l l e.






Mutta. Korpit.
Ei, Matoro ei antanut niiden tulla mieleensä. Hänen piti pitää mielensä kirkkaana. Hänen piti pitää mielensä kirkkaana soihtuna pimeydessä. Hänen piti pitää mielensä selvänä ja näkevänä.

Mutta… mutta korpit. Korpit. Kraa, kraa, ne lauloivat nokkiessaan häntä. Ei, ei, ne eivät ole todellisia. Kraa, kraa. Ne nokkivat häntä. Hän sumeni. Haihtui. Pakkaslumi tuuleen.

Ei… kyllä hän löytäisi jotain johon keskittyä, kuten vaikka…
… kuten vaikka sukeltajaan, jonka rautakäsi puristui draakkiroiston pään ympärille, ei tämä oli huono idea, o-olisit katsonut edes vaikka sinne ovelle…
Kruts. KRUTS.

He. He. HE?

Liskomiehen pää A U K E S I Ilmanautin kourassa kuin ylikypsä hedelmä, mutta veren sijasta sieltä tulivat S A T E E N K A A R E N kauniit V Ä R I T jotka tuntuivat niin H Y VÄ L T Ä. Ja hetken kaikki oli taas T A I K A A kuin S A D U I S S A.

Ai, onko tämä L Ä Ä K E T TÄ ?
E- e- ei, TOHTORI. Olen T E R V E.







t-tai ainakin o l i n

















































E-ei, veli…















T-taistele sitä vastaan, v-veli!


































ET OLE HÄNEN INSTRUMENTTINSA!


















Kauhukaasu söi Umbran valoa ja varjoa aivan yhtä ahnaasti, nieli sen kuin ahnaat korppikotkat. Enää eivät hänen veljensä kirkaisut kaikuneet, nyt tämänkin ääni katosi kuin syvään kuiluun.







Ja kuilun pohjalla oli vain yksi Umbra. Kun hän katsoi itseään, hän ei nähnyt valon kultaista hohdetta tai varjon kaikennielevää mustuutta. Hän oli jäänyt harmaaksi, sävyttömäksi, ja oli nyt polvillaan pimeydessä jota ei ymmärtänyt tai osannut hallita.

Tilan lattia oli mustaa ja punaista marmoria vuorottelevina kuvioina. Sitä ylemmäs hän ei ollut uskaltanut katsoa.

Toa-soturi keräsi rohkeuttaan ja katsoi vihdoin ylös. Yläpuolella oli suuri musta tila, joka jatkui loputtomiin. Harmaa soturi kavahti tätä näkyä ja päätti, että oli parempi katsoa alas. Musta ja punainen marmori muistuttivat erehdyttävästi jotain kuviota.

Niinpä tietenkin! Jättiläismäinen paholaisen shakkilauta.

Mutta ketkä tätä peliä pelaavat? soturi mietti. Joku… sairas kyllä, mutta kuka. Siihen hän löytäisi joskus vastauksen. Nyt tärkeintä oli selvittää mikä vääristynyt maailma tämä oli.

Soturi aisti vieressään molemmilla puolillaan hahmot. Hän ei tohtinut vilkaista niitä. Vai tohtiko? Aivojen kellokoneisto alkoi taas raksuttaa. Shakkilauta. Oliko hän pelinappula? Hän katsoi vielä millä seisoi. Totta. Se oli shakkiruutu. Ja hän oli sen Sotilas.

Sammunut valosotilas näki vierellään ystävänsä. Ne, jotka hän oli pettänyt. Tahdottomina sinisilmäisinä sotilaina. He pitelivät käsissään jotain. Jotain mikä ei kuulunut shakkiin. Punaisia soittimia.

Verenpunaisesta messingistä kursittuja soittimia?

Umbra voi melkein pahoin. Tämä kaikki. Sitä oli liikaa! Ei yhtään vastauksia. Vain lisää ja lisää kammottavia kysymyksiä. Ei elämä ollut vain peliä, eihän? Hän halusi uskoa ettei ollut. Että Mata Nui loi heille heidän Kohtalonsa. Mata Nui oli hyvä. Tämä shakkilauta ei.

Jostain kaikui puhetta.




”Valon toa.”

Umbra hätkähti. Tarkoittiko se häntä?

”Liity orkesteriin, VALON TOA”

Niin puhui mekaanisten äänien lohduton kuoro hänen yläpuoleltaan. Jokin laskeutui. Jokin nelikätinen. Jokin…
Jokin joka tuijotti häntä kolmella silmällään.

Umbra muisti mekanoidin ulkonäön käyvän yhteen Feterroiksi kutsuttujen olentojen kuvailun kanssa. Hän oli kuullut, että pian hänen klaanista lähtönsä jälkeen rautaiset kuolemat olivat kylväneet kuolemaa klaanilaisten kesken. Olisinpa ollut siellä taistelemassa, toa mietti.

“Mitä tarkoitat orkesterilla?”

”K A P E L L I M E S T A R I MÄÄRÄÄ NUOTTINNE”, kone puhui. ”KUIN KOHTALO ITSE. MUTTA PAREMMIN. OIKEUTETUMMIN. JA SINULLE ON TEHTÄVÄ, VALON TOA.”

“Kukaan ei voi parantaa Kohtaloa”, Umbra sanoi uhmakkaasti. “Kerro minulle kapellimestaristasi ja tehtävästäni. Olen kiinnostunut, Avrahk Feterra.”

”S i n u l l a on tehtävä, joka on tärkeämpi kuin kuvittelitkaan. Ja siihen ryhtyminen on valinta, Toa. Valinta. V A L I T S E T K O Kohtalosi?”

“Kylvitte kauhua ja kuolemaa Klaanissa. Miksi tekisin teidän kanssanne yhtään mitään? Olette vihollisiamme”, harmaa toa kertoi. Hän mietti mekaanisen olennon sanoja. Valita kohtalonsa?

”Valon toa. Jos et suostu valitsemaan K O H T A L O A S I. Kohtalo valitkoon sinut. ”

Ja taivaasta alkoi laskeutua lisää k o n e i t a. Niiden mekaaniset kourat sätkien kuin… orkesterin tahtiin.

Feterrat näyttivät kauniilta. Ne laskeutuivat täydellisessä harmoniassa alas taivaista. Täydellisessä harmoniassa. Vaikka ne olivatkin tappamiseen tehtyjä asioita olivat ne silti kauneimpia näkyjä mitä Umbra oli pitkään aikaan nähnyt. Huippuunsa hiottua teknologiaa. Vailla virheitä.

”A L L E G R O .”

Kaunis musiikki kantautui Umbran korviin. Koneorkesterin musiikki sai hänet tanssimaan heidän tahtiinsa. Antautumaan täysin harmonisen sinfonian sulosoinnuille, joissa ei ollut sijaa virheisiin tai soraääniin.

”A L L E G R O .”

Ja silloin ystävät samassa rivistössä repivät kasvonsa irti.

Eivät vain naamionsa.

Vaan kasvonsa.

Ja korvasivat ne uusilla.
Tahtipuikko heilahti jossain.

”C R E S C E N D O .”

Ja Umbra tunsi tanssivansa sen tahtiin.

Toa antautui täysin Kohtalon tanssille. Mestarinsa sulosoinnuille. Hän oli täysin sen vallassa. Hänen värityksensä oli pian yhtä hopeinen kuin Hopeameri.
Ja hän seurasi ystäviensä esimerkkiä. Laski hopeiset kätensä kasvoilleen pudottaen ensin naamionsa, ja sitten antaen sormenpäidensä pureutua lihaansa. Kyllä, se sattui. Se sattui viimeiseen lihasäikeeseen asti, joka piteli toan harmaita kasvoja kiinni hänen päässään, mutta lopulta sekin katkesi.
Uusi naamio kasvojensa tilalla Valottu astui kohti vastapuolta.

Ja alkoi soittaa melodiaa vihollisensa tuhosta. Laulua hävityksestä. Serenadia kuolemalle. Fanfaaria voitolle. Sinfoniaa uudelle mestarilleen.

Umbra oli osa orkesteria. Yksi monista sen soittajista.

Ja se kaikki tuntui ihmeen hyvältä.







”A L L E G R O !”

”P I A N O !”

”A C C E L E R A N D O !”

”C R E S C E N D O !”

” F I N A L E !”














Ja silloin suuren kapellimestarin nelikätiset soittimet raastoivat hänen kehonsa kappaleiksi.


































Lääke selväjärkisyyteen pureutui Matoron tajuntaan.

Ensihenkäyksellä se tuntui pelottavalta, kivuliaalta, kauhistuttavalta. Aluksi se tuntui repivän hänet pois omasta kehostaan, toisella henkäyksellä kaikki minkä silmät näkivät muuttui polttavan punaiseksi. Hän halusi repiä riekaleiksi jokaisen, jokaisen, joka tuli hänen ja s i r u n väliin.

Mutta… sitten lääke tuntui vaikuttavan.

























Matoro rauhoittui. Enää ei hulluuskaasu sirpaloinut Jään Sotilaan mieltä. Deltan rauhoittavat kuiskaukset tulivat sen tielle ja peittivät alleen huudot jotka työnsivät häntä väkivaltaan ja veriseen hurmioon.

♬ Älä pelkää, Jään sotilaani ♬
♬ Sinua he eivät satuta. ♬

Jään toa löysi itsensä tyhjän valkeasta tilasta, joka oli joko loputon tai äärettömän pieni.
Sillä ei ollut väliä. Delta oli siellä hänen kanssaan.

Delta – ei, Nimda, Nimda kaikessa kokonaisuudessaan seisoi hänen edessään. Eikä naamiona, vaan kauniina naisena. Läpikuultavana, kristallikolmioista tehtynä jumalattarena, jonka sinisten silmien katse kutsui luoksensa unohtamaan kaiken ulkopuolella. Kolmioiden sädekehä loisti hänen kasvojensa takana, karkoittaen kaiken pahan sinisellä hohteellaan. Veri ei enää vuotanut, hänen ystävänsä eivät olleet pettureita kaikki tyynni.
Matoron sydän ei tiennyt, miten toimia.
Sirujen muodoista tehty hehkuva käsi laskeutui nuoren miehen olkapäälle ja laukaisi kylmät väreet kaikkialla tämän ruumiissa.

♬ Tätäkö halusit, Jään sotilas? ♬

Minä… minä… minun piti parantaa kaikki. Klaani, koko maailma… Mutta ei, ei hän tiennyt, mitä hän halusi. Hän ei enää tiennyt, mikä… mikä hänen kohtalonsa oli.

♬ Pystyn kyllä enempäänkin, Jään sotilas. ♬

Minä t-tiedän, rakas…. minä vain…

♬ Kerro mikä mieltäsi painaa. Lähetän sen pois. ♬

Tunnen itseni… itsekkääksi. Ahneeksi, kun unohdan ystäväni. Velvollisuuteni… sotilas sopersi.

♬ Voin rauhoittaa mielesi. ♬

Heleä, hieman metallinen naisääni naurahti Matoron oikealla puolella. Kääntyessään hän näki Killjoyn tyttären, viehkeän rautaneito Xenin, jonka vahkinkasvot hymyilivät hänelle.
”Olit ensimmäinen, jonka kanssa olen saanut puhua sataan vuoteen”, vahkinainen sanoi aivan kuin hänen muistoissaan. Mutta niin paljon lämpimämmin.

Ja Mustan Käden kenraalin keinotekoisen tyttären solakat jalat astelivat häntä lähemmäs.

“Et sinä oikeastaan ole edes sataa vuotta vanha, Xen”, Matoro vastasi tilanteesta epävarmana. “Et sinä ollut siellä alhaalla kuin neljäkymmentä vuotta.”
Ja hän tunsi Xenin sormen aivan liian tuttavallisesti huulillaan.

”Suu tukkoon, toa. Minä yritän olla runollinen.”
Nainen tarttui tiukasti kiinni Matoroon molemmilla mustilla käsillään ja painautui hänen olkapäätään vasten. Toa kuuli vaimeasti, miten valkoinen kuula kuiski satojen sielujen äänillä naisen rinnassa. Miten rauhoittava se ääni olikaan.

”Äitini halusi todistaa, että hän kykenisi luomaan jotain, jota ei oltu tarkoitettu sotaan”, vahki mumisi toan kaulaan ja katsoi suurilla, vaaleanpunaisilla silmillään jään toaa. Sotilas tunsi hengityksensä kiihtyvän. Hän siveli varovaisesti kylmillä sormillaan naisen kasvojen siroja vahkimuotoja.
“L-luulen, että hän onnistui siinä”, Matoro henkäisi, ja kenraali hymyili.

“Sinussa on jotain” Xen kuiskasi painaessaan kehonsa vasten miehen vartaloa. Toa tunsi sulavansa, kun Nui-Kralhin tytär antoi hänelle hellän suudelman. “Ionienkelini”, huokaisi Mustalumi ja vastasi suudelmaan.

Nimda puhui kuuden kauniin äänen kuorolla. Ne olivat kaikki ääniä, joista hän välitti, joihin hän uskoi, joita hän rakasti. Joihin hän luotti?
♬ Pidätkö tästä? Voin… näyttää enemmänkin.. ♬

Matoro sulki silmänsä. Hän sulki soimaavan omantunnon. Hän ansaitsi tämän, hän vakuutti.
Hän oli yrittänyt auttaa muita heidän ongelmissaan, mutta oli tajunnut, että muut olivat hänen ongelmansa – enää ei hänen tarvinnut heittää elämäänsä muiden auttamiseen, toa oli ymmärtänyt. Hän saisi tehdä elämällään kuten halusi.
Nyt vasemmalta puolelta kuului toinen tuttu ääni.

“Matoro?” Deika kysyi ensin itseltään, sitten voimakkaammin. “Matoro?”
Ritarikunnan vaaleanpunainen mielen toa katsoi häntä niin kaipaavana ja innokkaana. Mutta nyt Matoro oli varma siitä, että Deika teki kaiken oman tahtonsa takia.

Hän oli täysin varma siitä.

Matoro ei tiennyt enää miten reagoida. “D-deika?” hän tavaili nimeä, jonka oli kuullut vain kerran. “Miten sinä…” hän kysyi, yrittäen saada tapahtumiin järkeä, kunnes tajusi, ettei niissä tarvinnut olla.

Hän oli nyt turvassa. Kolme naisääntä nauroi heleästi. Paransi hänen haavansa. Mitkä haavat? Haavoja ei ollut. Täällä hän oli turvassa.
”Matoro Mustalumi! Elämäni rakkaus!” Deika hihkui Matoron sylissä. Hänen kätensä kulkivat toan vatsalihaksilla; ne irroittelivat lempeästi kylmää, mustaa metallia, johon toa oli itsensä kietonut. Sitä ei enää tarvittu. Vaaraa ei ollut.

“E-emmehän me oikeastaan edes tunne”, jään toa sopersi vastaukseksi viimeisellä rationaalisuuden sirpaleellaan, mutta se kaikkosi mielen neidon suudelmaan.

♬ Liika ajattelu pilaa kaiken♬
♬ Totuudet vain rikkovat sinut ♬
♬ Eikö näin ole parempi? ♬

Matoro nojautui taaksepäin valkoisessa tyhjyydessä. “Selvitä arvoitukseni”, Xen kuiskasi kiusoittelevasti toan kainalossa, hivellen toan kirkkaana loistavaa sydänvaloa. Deika huokaili jään sotilaan nimeä hyväillessään tämän mieltä aavekäsillään, joiden kosketuksen hän antoi viedä pois muistot tuskasta ja kivusta.

Näin on parempi, äänet toan päässä sanoivat. Hänen ajatuksensa. Vai sen toisen ajatukset? Hän ei välittänyt. Niin oli parempi.

Toa veti heidät maahan kanssaan. Tyhjyys oli niin pehmeä, niin hellä. He hymyilivät. Nauroivat heleästi. Tunsivat toistensa lämmön. Maailman virheet sulivat, pahan kovettama kuori oli riisuttu.

Ja silloin kaikki jäätyi.

Oli kylmää, oli kylmää tuo aavoilla jää.
Ja kylmää riitti koteihinkin.

Oli jäässä, niin jäässä, nuo sydämet jäässä.
Ja jäärailon päässä…

♬ Et usko siihen, Matoro. ♬
♬ Et usko tästä mihinkään. ♬
♬ Ja jos et usko, et voi pelastaa ketään meistä. ♬



Ja silloin Marionetti, sätkynukke, tyhjäkasvoinen miekkademoni ilmestyi kristallista ja kolmioista tehdyn naisen taakse ja työnsi Äären tämän lävitse.

”Kuole”, sanoi olento ilman kasvoja työntäen miekkaansa yhä syvemmälle silti hymyilevän mielen jumalattaren sydämeen.

Aivan kuten se oli työntänyt sen Matoron sydämeen.

Taas.

♬ Muistatko hänet? H Ä N kyllä muistaa s s s s sinut! ~♬

Kaunis uni. Se tuntui hajoavan. Kaunis, virheetön valkoinen säröili. Jäänpinta antoi periksi. Euforia alkoi sortua.

“E-ei, mitä- mitä tämä-”
Deika puhui jotain Matoron vasemmalta puolelta rakastavalla äänellään.
Mielen toa seisoi nyt hieman kauempana Jään sotilaasta ja… p-pureskeli omien käsiensä nahkaa irti ilmekään värähtämättä.
”Matoro. Elämäni rakkaus. Löysin hänet. Matoro… Matoro…”

Ei. Ei. Ei. Ei. Ei. Ei.

Mutta verisen nahan alta ei paljastunut luuta, vaan kylmät siniset konekädet, jotka sätkivät itsensä irti verta vuotavista vaaleanpunaisista ranteista.

Käsivarrentynkiä pitkin kävellen kalmakourat astelivat itsestään vaaleanpunaisen naisen kasvoille, asettuivat tämän ohimoille, ja…

Painoivat metalliset peukalonsa Deikan silmiin. Yhä syvemmälle ja syvemmälle. Eikä nainen edes huutanut, ei edes silloin kun luu alkoi rutista, vaan hymyili yhä.
”Matoro…” sanoi sama rakastava ääni vaikka mekaaniset sormet saivat tämän itkemään suuria verikyyneliä. ”Muista, rakkaani… muista…

Ei. Ei. Ei.

Xen kikatti yhä Matorossa kiinni viehkeänä. Hänessä ei voinut olla mitään vikaa, hänessä ei-

”ON AIKA YLITTÄÄ RAJA, MATORO. RIKKOA SYKLI. ON AIKA KATSOA VERHON TAAKSE.”
Kenraalin tytär, uusi kenraali hymyili yhä kauniisti vaikka tämän ääni oli muuttunut mekaaniseksi, lohduttomaksi. Ei, tässä hymyssä ei voinut olla mitään vikaa, e-ei tässä voinut…

Hampaat työntyivät läpi siitä, missä naisen silmät olivat olleet.
Hampaat työntyivät läpi siitä, missä tämän leuka oli.

Hampaat aukesivat ja repivät riekaleiksi Xenin kasvot. Vahkin keinoverta sylkevä pohjaton kita huusi metallia ja lihaa yhä leveämmäksi suuksi raastaen. Nauroi Matoron kasvoille kuin kirskuva metalli ja satojen arkkikranojen sielukuoro kupariviisarin kaiku hälyssä taustalla.

”VERHON TAAKSE”, kirkui konekenraalin kasvatti.

M- m- muista, rakkaani”, riemuitsi Ritarikunnan repimä rakastaja.

Ja kaiken tämän yllä lauloi Nimda naisen hahmossa, jota Punaisen Miehen sätkynukke lävisti terällään.
♬ A I KA L O P P U U ~♬

Siniset sormet sumensivat sotilaan silmät, eikä toa enää nähnyt mitään niiden painaessa peukalonsa hänen aivoihinsa, raapien pois hänen elämänsä, hänen mielensä, hänen nimensä. Kellokoneisto raastoi hänen sieluaan pieniksi kappaleiksi, silppusi sen ja työnsi hehkuvaan vankilaan tuskaiseen ajattomuuteen.

Kaikki loppui, kun Ionienkeli vei hänen sydämensä.

Hampaillaan.

”TIK TOK…”

Muista, rakkaani!

♬ kaikki loppuu ~♬

”TIK…”

M U I S T A r a k k a a n i…

♬ k a i k k i loppuu ~♬



















































J-jos kuvittelet tarpeeksi kovaa, voitat kaasun.

Eikö? Eikö niin?

Lääke, jota kapteeni Arupakille ei oltu koskaan tohdittu Aft-Amanassa syöttää toi välittömästi takaisin kaiken sen, minkä hän oli päättänyt haudata käännettyään elämänsä ja nimensä ympäri.

Tämähän ei voinut olla todellista.

Eihän? Eihän?

Nyt hän seisoi puurakennuksessa liekkien keskellä ja näki sytyttäjän.
Tuijotti sytyttäjän rintakehässä muljahtelevaan vetistävään silmään. Leikkisän lohduton puutyttö loruili ja lauleli vailla tunteita roihun keskellä. Kalisevan metallisen naamion takana lonksui näivettyneen pääkallon leukaluu.

Ja vaikka tuli oli sepälle luontaista, kohta rakennus olisi hänen hautansa.

Mutta Nukentekijälle kuolema olisi vain hidaste.

Ääni joka oli joskus tullut kapteeni Arupakin suusta puhui Kapuralle liekeistä kuin aivan toisena henkilönä. Kärventyen. HUUTAEN.

”SINUSTA TULEE NUKKE”, Arupakin ruumis kirkui. ”NUKKE, NUKKE! NUKKE!

Kaiken kivunkin läpi Kapura yritti epätoivoisesti löytää jotain. Ulospääsyn? Pakokeinon?
Niinhän hän oli aina tehnyt.
Paennut.
Ei vain temppelistä. Juuri nyt toan mieleen ilmaantui ajatus jostain toisesta todellisuudesta: Zairyhin saaren tulipalo oli niiden… syy…
joten minä pakenin
tarip jäi tunneliin tarip kuoli minä pakenin
saari syttyi tuleen minä hätäännyin minä sytytin minä pakenin
missä on pako nyt

”NUKKE, NUKKE! NUKKE!

”Eikö meistä kaikista?” Punainen Mies puhui udun keskeltä.

Eikä Kapura tiennyt, mistä. Mutta olivatko sanat Avden vai loisen, jonka toa tiesi kasvaneen mielensä syövereissä sitten siitä yhdestä kohtalokkaasta illasta lähtien?

Ja oliko niillä lopulta edes eroa?

”Kohtalo… punaisen tähden mestarin synkät narut…”, jatkoi Mies Punainen, ”ne vetelevät meitä kaikkia. Vai luulitko elämäsi olevan sattumaa?”

“Saritre sanoi, että meillä on vapaus valita”, Kapura mutisi muistaen yllättäen joskus lukemansa sanat. “Minä… minä en tällä kertaa valitse paeta. Cehaya. Cehaya.”

Ja kuten kapteeni Arupak kerran ymmärsi, hetken ajan ymmärsi Kapurakin. Hän ymmärsi niitä. Ymmärsi nukkeja.






… vaan rikkoakseen sen, hän jatkoi sanoja jostain kaukaa.

Ja juuri nyt… hänkin halusi seisauttaa kellot.
Enintä mihin hän oli pystynyt, oli siirtää viisareita siihen suuntaan, mihin ne vääjäämättä menisivätkin.



”Pakeneminen ei ole väärin joskus, Kapura”, Avden pehmeä ääni sanoi ja tuntui rauhoittavan liekkejä. ”Pelko on luonnollista. Sen mukaan toimiminen on luonnollisempaa kuin mikään.”

“Pakeneminen oli virhe”, Kapura mutisi. “Kummallakin kertaa. Hän varoitti minua sirusta. Hän väitti, että siitä oli muodostunut minulle pakkomielle. Hän suostui kuitenkin laskeutumaan temppeliin kanssani, ja… ja… mitä minulle jää, jos pakenen kaikkialta? Jos pakenen täältäkin?

”Tiedätkö”, Avde sanoi hiljaa. ”Teit oikean valinnan kanssani silloin, kun puhuin sinulle unessasi. Sinulla ei ole siinä mitään hävettävää. Se oli valintasi. Sinun täytyy vain… elää sen kanssa.”

“Auta minua nyt”, Kapura kuiskasi. “Minä… Cehaya. Minä lupasin, ettei sama saa toistua. Kerro minulle. Mitä minun on tehtävä?”

Vaikka Kapura ei sitä nähnytkään, hän pystyi kuvittelemaan punaisen miehen leveän hymyn.
”Herättävä Tulinoidan taian aiheuttamasta unesta. Vai oliko tuo isompi kysymys? Liittyen siihen, mitä sinun pitäisi tehdä kasviin istutetun riekaleisen vainoajasi ja tämän kylmän sieluttoman isän kanssa?”
Sekunnin ajan varjot, jotka liekkien valo lattialle piirsi muodostivat synkeitä kasvustoja, jotka kurottelivat toan jalkoja kohti liekkejäkin ahnaammin.

“Kumpaakin”, Kapura voihkaisi.

”En auta sinua vielä jälkimmäisen kanssa. Ensimmäinen on varmasti… kiireisempi.”
Tik, tok, sanoivat viisarit jotka eivät liikkuneet. Hetken aikaa Kapura… tunsi kellon kädessään? Painajaisenkin läpi hän tunsi ajannäyttäjän kylmän metallin kourassaan.

“Olkoon niin”, tulen soturi mutisi. “Minä haluan herätä. Minä tiedän, että minun täytyy herätä. Ehkäpä vielä jollakin tasolla tiedostan, ettei tämä ole totta. Ja kuitenkin myönnän, että todellisuus on hyvin häilyvä käsite. Mitä voin tähän lisätä?”

”Et paljoa. Ehkä sinun täytyy… keskittyä johonkin todellisuudessa. Johonkin, josta pitää kiinni.”

Cehaya.

Hän, joka kaikesta huolimatta yritti auttaa Arupakia.
Hän, joka ymmärsi. Katsoi pidemmälle ja näki ohi Arupakin painajaisten.
Ymmärsi kapteenia.
Ymmärsi tätä painavan syyllisyyden.
Cehaya. Hän, joka makasi jossain toisessa todellisuudessa.
Hänen tohtorinsa.


Tik, tok. Aika oli kuolleita tohtoreja.

Kapura tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Riippumatta sen vaatimasta hinnasta. Tulen takoja pinnisti, keskittyi häntä ympäröiviin todellisuuden tasoihin.

Pelasta tohtori Cehaya. Muulla ei ole väliä.
Muulla ei ole väliä.
Sama ei saa toistua.

”Sama ei saa toistua”, Kapura sanoi ääneen muttei ollut varma, oliko Mies enää kuulemassa. Saattoivatko sanat kantautua myös johonkin ylempään todellisuuteen?
Kapurasta tuntui, että niin voisi käydä.
Kunhan hän keskittyisi.

Sama ei saa toistua.
Temppelin tunnelien pimeys. Kaksi laskeutui Nimdan valtakuntaan, vain y-yksi poistui. Se tapahtui.
Aft-Amanan mielisairaala. Potilaiden mielenterveyden sirpaloiva kredipselleeni, mutta yksi suojautui. Se toistui.
Kylää hävittävä tulipalo. Tulen soturi kanisterissa, matkalla pois. Se toistui.
Jälleen Aft-Amanan mielisairaala, oikea painajaisten parantola, ja Cehaya makaamassa jossain. Vuotamassa verta lattialle.
Sama ei saa toistua.

Todellisuus hämärtyi. Palavan rakennuksen liekit loimusivat epäaidosti, kuin unessa. Arupakin ääni, joka oli kuin kuiskaus.
Sama ei saa toistua. Herää.
Koko rakennus sumentui pois. Sen piirteet hävisivät varjoiksi, ja lopulta liekitkin katosivat.






Sama ei saanut toistua.
Tässä sinun tilaisuutesi.
Kello käy.

Herää.





































Arupak… tule luokseni…

Täällä on niin kirkasta, Arupak…

V-viihtyisit täällä…

























A-arupak?

Ä-älä jätä minua.
















Ä-ÄLÄ JÄTÄ MINUA!








































Ja ikuisuuden jälkeen tulinoidan taika lakkasi ahmimasta aivoilla.

Mutta sen otteessa he olivat menettäneet tunteja.

Rikkinäiset ikkunansirpaleet kimaltelivat auringonlaskussa.

Umbra heräsi lattialta varsin epämukavasta asennosta… ja turtana. Kontrollinsa menettäneenä… kuin unessa. Uni, jonka hän oli juuri kokenut oli ollut niin… outo. Mutta niin realistinen. Jos ei ottanut huomioon sitä lautaa.

Kaikkialla oli paksua sumua. Sumua, joka kätki syleilyynsä kaikkeuden. Lohduttoman kylmää sumua, joka hyysi Umbraa. Sumua, joka teki minkään erottamisen mahdottomaksi. Siluetteja, niitä nousi sumusta. Kasvot, ne lähestyivät heitä.
Matoro tunsi ne kasvot. Vain etäisesti. Kaukaa muistoista. Sinisen takaa. Hän ei osannut yhdistää niitä, mutta hän tiesi nähneensä ne.

Jokin esti heitä nousemasta. Tämä ei ollut enää unta… ei kai tavallaan, mutta mikään ei liikkunut. Kaikki oli luonnotonta pysähtyneisyyttä. Kuin aika olisi pysäytetty kokonaan.

Oviaukossa seisoi suuria, punaisia harteikkaita hahmoja. Hahmoja, joista he eivät saaneet selvää.
Hahmoja, jotka puhuivat kieltä, jota kukaan heistä ei tuntenut.
Ilmanautti hengitti jossain nojaten seinään. Nyt rauhallisena, mutta tuskaisana. Itkien, nyyhkyttäen ja seinälaattoja takoen kuin olemattomaan oveen koputtaen. Mutta kukaan ei vastannut.

Lopulta yksi pitkistä punaisista puhui kovaan ääneen kieltä, jota he tajusivatkin.
”Kuka olet, qaliil?” lohduton ja muinainen ääni kysyi.

”C-cehaya”, sininen nainen vastasi. ”Tohtori… tohtori Cehaya on nimeni.”

”Et kukaan tärkeä.”

Ga-matoralainen yski hinkuen.
”Niin. Niin kai.”

Ja yksi punaisista otti hänet otteeseensa ja veti sahalaitaisen terän esiin.

“CEHAYA!”

Muut näkivät Kapuran hoipertelevan ylös. Ja astelevan kohti punaisia hatarin askelin.

Älkää. Koskeko. Häneen.

Usvaa, usvaa vain. Kapura oli muiden silmissä yksi punainen muiden joukossa. Mutta tämä punainen seisoi muita heikommin.
”Uhmaatko minua, l’sayf?” lonkerosoturi kysyi. ”Mielen etsijä pyysi, että jättäisin teidät henkiin. Eikä Syvyyden Omaa ole viisasta uhmata. Varsinkaan sen jälkeen, mitä se noille kahdelle teki… mutta lisko ei sanonut mitään naisesta.”

“Me emme suostu yhteistyöhön ilman häntä”, Kapura mutisi ja yritti seistä mahdollisimman uhmakkaasti. Se oli vaikeaa. Epätodellinen usva täytti näkökentän ja hämärsi todellisuuden. “Ette… ette saa sirua ilman taistelua.”

Kromidi hymähti iloa vailla. ”Voisimme kävellä kuolleiden ruumiidenne yli. Viedä Viimeisen Silmän kankeista käsistänne. Eikä kukaan teistä voisi tehdä asialle mitään. Millä luulet neuvottelevasi kanssani?”

Matoro… Matoro kuuli ne sanat. Mutta hän ei päässyt ylös.

Hän halusi takaisin. Takaisin muuttamaan sen, miten kävi. Takaisin korjaamaan asiat. Takaisin uneen.

k ä y m a a h a n m a k a a m a a n
s e o n h e l p o i n t a

“Minä… minulla on…” Kapura sopersi. Epätoivon aalto pyyhki toan ylitse.

”Mikään ei muuttuisi, vaikka katkaisisin naisen kaulan, l’sayf,” lonkeroratsastaja sanoi synkeällä äänellä. ”Hän on vuotamassa kuiviin. Lipumassa pois. Saamassa rauhan. Voin nopeuttaa sitä.”

”K-kapura”, Cehaya yski, ”e-et sinä ole mitään velkaa… sinun ei tarvitse heittää omaa elämääsi hukkaan…”

“Olen minä velkaa, tohtori”, Kapura kuiskasi. “Jos en sinulle, niin sitten itselleni. En… en suostu olemaan vain virheitteni summa.”

Sitten tulen toa kääntyi kohti kromideja. “Parannuskivi. Onko se vielä tohtorilla? Hän… hän selviää sen avulla. Hänen on pakko.”
”Välitätkö noin paljon?” lonkeroinen sanoi. ”Ja tärkeintä, luuletko että minä välitän, sadiq?”

Umbrakin voi pahoin. Syyllisyys kaiversi häntä kuin madot, jotka kiemurtelivat unessa hänen päässään. Se ruokki itse itseään toan sielulla. Syyllisyys siitä, että he veivät Cehayan mukanaan tähän paholaisen shakkilautaan. Toa ei voinut liikuttaa itseään, vaan vain kuunnella vierestä mitä tapahtui. Ja edes hänen veljensä ääni linnun nokasta ei ollut kertomassa, mitä tehdä.


“Matoro”, Kapura sanoi rauhallisesti ja vilkaisi taakseen. “Pystytkö liikkumaan? Edes vähän?”

Yksikätinen toa yritti. Epsilon oli lattialla hänen katkenneen ranteensa vieressä, hohtaen pimeässä. Delta oli vielä hänen puristuksessaan.

Hän näki jumalattarensa kasvot mielessään. Ne, mitkä oli nähnyt jo silloin, kun oli kellon auki kääntänyt. Hän näki sen autuuden, missä hän olisi voinut olla.

Ja kun hän nosti katseensa, hän näki kromidit. Heidän lihaa repivät ja raastavat aseensa. Sieluttomat muukalaisensilmät. Kylmyyden. Hän halusi vain satuttaa kaikkia, jotka tulivat hänen tielleen.

Mutta hän ei pystynyt. Toa romahti vatsalleen, kaikkensa antaneena. Hän halusi vain takaisin. Takaisin suloiseen uneen.

“Tulkitsen kielteiseksi”, Kapura mutisi. “Sitten teen sen itse.”

Tulen toa kääntyi kohti Matoroa ja lähti hoipertelemaan kohti tätä välittämättä siitä, mitä hänen takanaan mahdollisesti tapahtui. Sirut. Toinen maassa, toinen jään soturin nyrkissä.

Tohtorin vuoksi. Tee se. Sinun on pakko. Se on ainoa tapa.

“Ei”, Matoro sai sanotuksi, ja ponnistautui polvilleen. “En eroa hänestä”, hän kuiskasi, ja haparoi toistakin sirua käteensä hatarin ottein.

Terä tohtorin kaulalla. Sirut vaakalaudalla.
Historia toisti itseään. Syklit, samat syklit toistuivat uudelleen ja uudelleen. Ne pyörivät ikuista ympyrää kuin viisarit, jotka laukkasivat samojen numerojen yli välittämättä, kuinka kaikki loppui niiden laukan alla.
Kaikki loppui paitsi ne.

“Pahoittelen”, tulen takoja mutisi ja poimi yhden palasista lattialta. Toinen oli Matoron nyrkissä, eikä tämä aikonut luopua siitä. Kapura joutui vääntämään ystävänsä käden auki kivuliaammin mitä olisi toivonut, mutta Jään Sotilaalla ei ollut voimia estää häntä.
Sirut. Ohikiitävän hetken (kuudella tuot hänet t a k a i s i n) Kapura luuli luhistuvansa niiden ääreen ja ottavansa voiman itselleen, mutta pysyi päättäväisenä.

Kapura astui vapisten kohti kromideja, jättäen jään toan taakseen.
Toisessa kädessä sirut.
Toisessa kädessä kello.

Matoro tavoitteli Hämäräteränsä kahvaa. Vavisten nousi hän, ja hänen päässään paloi vain yksi ajatus.

Yksi ajatus. Hän.

Kapura lähti kääntämään viisaria. Tunnit kuluivat sen kuvitellussa maailmassa. Aluksi kello oli kuusi. Nyt se oli jo kymmenen.

“Viime kerralla, kun otit sirun, aiheutit vain kuolemaa”, jään toa totesi ääni vavisten kuin kylmässä. Hän oli noussut raskaasti hengittäen polvilleen.

“Otan vastaan paremmat ideat”, tulen soturi sanoi ja mulkaisi Matoroa olkansa yli. Kello oli kaksi.
Kromidien johtaja katsoi toia luomettomilla silmillään. Arvioi. Tarkkaili.

Anna hänet takaisin”, Matoro vastasi. Hänen äänessään ei ollut ystävyyttä tai niitä hyveitä, mitä toilta odotettiin. Hänen äänensä oli jääkylmä.

“Tuo ei ollut parempi idea.”
Ja kello oli k u u s i.













Silloin Matoro Mustalumi ponnisti kaikkensa ja upotti miekkansa tulen toan alaselkään.






Umbra katsoi kauhuissaan lattiatasolta tapahtunutta. Matoro, Matoro Verilumi.
“Mitä karzahnia sinä Kuralumi teet!?” hänen petturinsa parkaisi. Jään toa ei vastannut, vaan sortui löysänä kasvoilleen Kapuran viereen.

Kellotaulu raksahti auki ja paljasti sisältään vain synkkää pimeyttä, täydellistä pimeyttä, mikä olisi varmasti aiheuttanut eksistentiaalista kauhua kaikille, joiden ajatukset eivät olisi olleet muissa asioissa.

“Tuoko… on… parhaasi… jääveli?” seppä sanoi kipunsa läpi. Vaaleanvihreä veri valui hitaasti hänen jalkaansa pitkin.

Kapura siirsi toista kättään vain vähän. Imu kellon sisältä hoiti loput. Kuului inhottava imemisen ääni, ja pian aarteet katosivat ajannäyttäjän sisällä vellovaan ikipimeyteen. Samaan ikipimeyteen, joka viisarien laukatessa söisi lopulta heidät kaikki.
Kellotaulu kolahti kiinni ja sai esineen putoamaan lattialle Kapuran käsistä. Hän oli horjahtaa maahan.

Tulen toa astui eteenpäin ja parkaisi kivusta, kun Matoron terä putosi lattialle. Kapura kääntyi kohti kromideja.

“Tässä… kellossa”, Kapura huohotti, “sirut… ovat turvassa. Sen pystyy avaamaan… ainoastaan se… jonka säilöjä haluaisi… niin tekevän. Onko… onko tässä tarpeeksi neuvotteluvaraa?”
Kromidien johtaja oli suorastaan mykistynyt.
”Sinulla on sisua, l’sayf. Vanhan naisen kohtalo, yhden vanhan naisen. Sekö on kuolemisen arvoista?”

Sanat kaikuivat Jään Sotilaan korvissa. Ne olivat epätodelliset. Petturi, hän muisti korpit. Petturi. Petturi olikin hän, jota he tulivat etsimään.. Ja petturilla oli hänen rakkaansa, hänen tulevaisuutensa ja hänen kohtalonsa. Toa vajosi maahan.

“Minä kokeilin… kerran toista vaihtoehtoa”, Kapura vastasi hiljaa ja yskäisi. Hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. “Se ei ollut sen arvoista.”
Ja lonkeroratsastaja hymähti. ”Mitä tapahtui, tulisielu?”

“Sirut”, Kapura huokaisi hengittäen raskaammin. Kipu korvensi hänen kehoaan jossain kaukana. “Tai. Siru. Minä… minulle muodostui siihen pakkomielle. Minä… minä halusin vain sirun. Ja… minä tein arviointivirheen. E-eräs kuoli takiani. Eräs, josta… josta välitin… p-paljon enemmän, kuin voisin…s-s-s-sanoilla ilmaista. En… en enää halua tehdä sitä virhettä.”

Vuosia siihen oli kestänyt… mutta vihdoin kapteeni Arupakin kyyneleet saivat virrata. Nyt ne virtasivat kelloseppä Kapuran silmistä, eikä hän taistellut vastaan.
Lonkeronuttura heilahti. Sinisilmät painuivat kiinni. Hiljaisuus täytti tilan. Kukaan ei tiennyt, mitä Kromin ratsastajien johtajan mielen läpi kulki.
Lopulta hän ojensi punaisen kätensä.

”Anna kello.”

Kapura kaatui polvilleen kuin sätkynukke. Hän poimi maasta kultaisen esineen, ja kohotti sen kohti lonkerotarta.

“Tohtori ensin. Minuun… minuun te voitte luottaa.”

Minuun te voitte luottaa.
Minuun te voitte luottaa.
Minuun te voitte luottaa.







Matoro Mustalumikin romahti polvilleen, sortuen, särkyen ja päästäen sateen viimein valloilleen.

Kyyneleet jäätyivät hänen poskilleen.

Ja siinä hiljaisuudessa, jossa kukaan ei tiennyt mitä odottaa, lonkeroritari noudatti sopimusta ja ojensi yhdellä vahvalla kouralla tohtori Cehayan Tulen Takojan käsiin.
”Sinä et pelkää kuolla, liekki. Se meillä on yhteistä.”

“Siinä”, Kapura huokaisi ojentaessaan vihreän veren tahriman taskunauriin, ja laski Cehayan eteensä hellästi. “Oli ilo asioida kanssanne. Toivottavasti… toivottavasti siruista on teille enemmän iloa kuin meille. Käännä viisaria; se aukeaa, koska haluan niin.”
”A-arupak”, matoralaistohtori sai vihdoin ulos, ”mitä sinä olet mennyt tekemään?”
Mutta kapteeni ei ollut kuulemassa. Hän kaatui eteenpäin verenhukasta heikkona, eikä saanut vastausta ulos.

Kromidit johtajansa takana astelivat raskain askelin toia kohti. Yksi kerrallaan heidän löysät ruhonsa nostettiin ylös, eivätkä he vastustaneet.

Ja Aft-Amanan korpit jatkoivat lauluaan, jota ne olivat laulaneet halki iäisyyksien.

Laulua, joka loppuisi ei milloinkaan.

Aft-Amana 5

Hengitys salpautui.
Ikkunaa ei ollut.
Pakoa ei ollut.

Ovella oli joku.
Ruumiinrakenteet eivät toimineet noin.

Mikään ei toiminut noin.

Linnunjalkaisen olennon silmät tuijottivat tyhjän punaisina.

Muljahtelivat kuopissaan eri suuntiin kuin kohdettaan löytämättä. Kädet roikkuivat sen edessä elottomina.

Ja sen nokka puhui jälleen.

Se puhui vain yhden sanan.

Tuon sanan kylmän pimeyden.

Ja loputtoman tyhjyyden.

K r a a .


K R A A .

K R A A .

Pakotien täyttivät linnut punahehkuisine silmineen. Portaikkoa ylös ja alas kaikunut raakunta oli jo lakannut. Nyt linnutkin vain tuijottivat.

Kumpikaan toa ei saanut katsettaan irti olennosta. Pelko itse seisoi kahdella linnunjalalla oviaukossa.

Pelko itse tukehdutti heidät. Kylmät, pitkäkyntiset sormet kuristivat heidän kaulojaan. Silmiin sattui. Kaikkialle sattui. Haju kuristi elämän ulos heidän kylmistä kehoistaan.

Haju nauroi heidän säälittäville pikku nukenkehoilleen. Haju tappoi heidät joka sekunti uudestaan ja uudestaan. Toat tunsivat valahtavansa lattialle löysiksi kasoiksi lihaa ja metallia.

He tunsivat, kuinka k u o l e m a n pikku kätyrit kultaisine naamioineen raahasivat heidät t o i s e l l e p u o l e l l e .

He tunsivat kehojensa halkeavan suikaleiksi. Rihmoiksi, langoiksi, naruiksi, aina kunnes he olivat pelkkää nauhaa tuulessa. Nauhaa korpin mustassa nokassa.

Nauhaa, joka huusi.

Ei.

Ei.

EI.

EI.

POIS.

EI.

Sitten se oli taas ohi. He elivät. He pinnistelivät. Pysyttelivät kiinni, kokonaisina, kasassa. Kutoutuneina elämän köyteen. He taistelisivat. Pelko ei söisi heitä.

L-linnut eivät söisi heitä.

Mutta uuden henkäyksen myötä se alkoi uudelleen.
Tuo haju.

Tuo haju.

Raatolinnut raastoivat rikki heidän keuhkojaan sisältä. Raatolinnut olivat lakanneet odottamasta uhrin kuolemaa. Ne olivat nälkäisiä. Vihaisia. Epätoivoisia. Pelokkaita. Hengittäminen tuntui siltä kuin he olisivat vain vahvistaneet raatolintuja keuhkoissaan.

Maailma sumeni, mutta vääristynyt l i n n u n p e l ä t t i tuli yhä selkeämmäksi.

Hengittäminen,
h-hengittäminen,

m-miksi se oli niin vaikeaa,

miksi se oli niin vaikeaa.

Matoro yritti katsoa poispäin hajun lähteestä, mutta ei voinut. Hän luuli Kapuran olevan vierellään, mutta ei uskaltanut katsoa. Ja ehkä siinä ei ollutkaan enää Kapura.

Ehkä linnut olivat nokkineet jo Kapuran pois.

Kun Painajaisten lähetti astui askeleen, siinä oli jotain kömpelöä. Painavaa. Mutta silti vääjäämätöntä. Määrätietoista.

Hoikat linnunjalat muljahtelivat, rusahtelivat, vääristyivät ja kiertyivät kuin eivät olisi olleet kiinteitä lainkaan. Aivan kuin ne olisi muotoiltu näkymättömin pikku käsin, kuin ne olisi muotoiltu joka sekunti uudelleen. Kuin olennon sisältö olisi ollut heikkoa, heinää vain. K-kuin… kuin se olisi ollut vain suuri parvi lintuja, joka tappeli ravinnosta itsensä kanssa. Nokki. Raastoi. Nokki. Raastoi. Raastoi. Huusi. Nokki.
Raastoi. Huusi. Nokki. RAASTOI. Huusi. NOKKI.
Raastoi.

Nokki.

H U U S I.

Kuin olento olisi ollut joka sekunti hajoamassa kappaleiksi, repimässä itseään kappaleiksi, sulamassa pois.

Ei, ei se ollut.
Matoro oli.

Kapura yritti katsoa poispäin Painajaisten lähetistä, mutta ei voinut. Hän tiesi Matoron olevan vierellään, mutta ei uskaltanut katsoa. Ja ehkä siinä ei ollutkaan enää Matoro.

Ehkä kuolema katsoi häntä lattianrajasta tyhjillä silmäkuopillaan.
Säälien.

Sillä hänen ei annettaisi kuolla.

Jos ne haluaisivat hänestä eroon, ne olisivat lähettäneet Marionetin.

Se jokin sätkyi oviaukosta raajat löysinä roikkuen, jalat ylävartalon painon alla naksuen. Ja se näytti tutulta, ja kuulosti tutulta, mutta Kapura ei tiennyt miksi. A-aivan liian tutulta. Toa tärisi ja vapisi kauttaaltaan, ja olisi pyörtynyt hapenpuutteesta, mutta oli liian peloissaan kaatumaan.
Sillä jos hän kaatuisi, se olisi ohi.
Punaisen miehen vainulintu veisi hänet Nukentekijälle.

Ja Nukentekijä neuloisi hänet osaksi itseään.

N-nukentekijä, n-nukentekijä.

Sielunparsija.

Ja hetken aikaa kapteeni Arupakin kuollut ruumis heräsi Kapuran sisällä. Kapteeni Arupakin pelko syttyi liekkinä polttamaan hänen sisuksensa. Oviaukon vääristynyt sulkahirviö ei äännähtänytkään, mutta se hengitti. Nuuhki. Haistoi sen, mikä hänen suonissaan virtasi.

Ei vain hänen omissaan.
Zairyh ei puhunut enää. Kasvin särkynyt mieli raivosi hänen tajunnassaan yhä loittonevana kaikuna.
Se ei auttaisi. Sekin pelkäsi.

Mutta se sai Kapuran tajuamaan. Pelko oli avain. Pelolla hänet oli löydetty.
Se haistoi hänet silloin, kun hän pelkäsi sitä. Vain silloin, kun hän p-pelkäsi sitä.

Oli siis lakattava pelkäämästä sitä.

Älä pelkää sitä.

Älä pelkää sitä.

Älä pelkää sitä.

Älä pelkää sitä.

Älä pelkää sitä.

Älä pelkää sitä.

Älä pelkää sitä.

Älä pelkää sitä.

Älä pelkää sitä.

Älä pelkää-

K R A A .



















K R A A .

Pelkää.
Pelko on vanhin tunne.
Pelko pitää hengissä.
S-sen isä haluaa minut h-hengissä.

JUOKSE.

JUOKSE.

J U O K S E.


Se on ainoa vaihtoehto.
Ainoa pakotie.

Portaisiin. Läpi lintujen, joiden silmät hohtivat punaa. Ne lähtivät lentoon – törmäilivät seiniin, kattoon, toiin. Ne pyörivät kuin synkkien sulkien sykloni sankarien syöksyessä portaita alas niiden läpi.

J U O K S E .

Ja ikuisilta tuntuneiden portaiden jälkeen he katsoivat aivan toisiin silmiin tuskaisasti huohottaen.

Voi ei.

Musta draakinpää kääntyi portaista alas syöksyneitä, hengästyneitä toia kohti. Linnut räpiköivät katonrajassa kauhusta rikkinäisinä kirkuen.
Mutta alakerrassa odottaneet eivät tienneet pelätä. Eivät tienneet eikä ymmärtäneet.

“Hei!” tuttu, sulava ääni sanoi. Toinenkin kärmeksinen käänsi katseensa toiin. Heidän takanaan oli keltainen steltinpeikko, oletettavasti Kersantti, joka piteli tiukassa otteessaan tohtori Cehayaa.

Toinen lisko-olento avasi pelivälinesalkun. Noin Meksi-Koron kokoinen tuliase tuijotti klaanilaisia.

No hemmetti, jään toa olisi todennut, jos olisi ehtinyt ajatella. Vei kaiken hänen keskittymiskykynsä vain sisäistää se, mitä hetki sitten oli tapahtunut. M-mikä tapahtui edelleen. Eihän se tullut perässä? Entä jos se tuli perässä? V-voisivatko pimeyden metsästäjät vain ampua hänet? Tappaa hänet nopeasti, jottei hänen tarvitsisi enää kokea sitä?

“I-iltaa”, Matoro yritti sanoa huohotukseltaan nostaessaan kätensä ilmaan. Hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Kapura vilkaisi taakseen nopeasti ja nosti kätensä ilmaan lannistuneena.

”Juuri noin!” hohotti Kersantiksi itsensä äänellään paljastanut keltainen kääpiöpeikko naistohtori tiukassa otteessaan. ”Ymmärrätte toan paikan! Hauska tavata, vihdoin. Sano hei uusille ystäville, lekuri!”
Cehaya kurotti heihin visiirittömien silmien takaa, ja silloin toat näkivät tummanpunaisen mustelman tryna-kasvoisella naamalla. Toinen silmä oli muurautunut umpeen.
”H-hei”, Cehaya päästi heikosti. ”A-anteeksi etten… k-kestänyt.”

Se oli niitä hetkiä, kun Jään Sotilas halusi vain satuttaa asioita. Melkein yhtä paljon kuin juosta pakoon huutaen kuin mielipuoli. Ei, ei s e tullut portaita heidän perässään…

“Ei… ei se mitään, Cehaya”, Matoro antoi hengityksensä tasaantua.

Kapura vain tuijotti eteensä kalpeana.
“T-tohtori…”, toa sopersi.

Cehaya haukkoi henkeään. Lisko-olennot vilkaisivat toisiaan kummastuneina.
”A-arupak”, nainen sai ulos vihdoin, ”s-sinä olet siinä? En-en tunnistanut.”

“Joo. Kävi ilmi, että Kapura on toisin päin Arupak”, Matoro vastasi tilanteeseen sopimattomalla ironialla. Ei… ei hänen tarvisi katsoa taaksensa portaikkoon… ei siellä ollut mitään…

Kapura vilkaisi toveriaan, muttei sanonut mitään.
“K-kyllä. Olen.”

“… kuka helvetti on Arupak?” Kersantti kysyi.
”Kuka helvetti on Kapura”, toinen liskoista, ehkä Jakaja (Kapuran mielestä Panostaja) kysyi.

”Kiinnittäisit joskus vähän huomiota, veli hyvä”, se toinen, ehkä Panostaja (Matoron mielestä Jakaja) kysyi. Sitten tämä rykäisi syvään ja kääntyi toia kohti.
”Onko teillä kauppatavara?” koillisen draakkimafioso antoi kuulua kovempaa.

Kauppatavara hehkui vaaleansinisenä. Toinen Matoron nyrkissä, toinen hänen oikean rintapanssarinsa alla.

“Tietysti”, Matoro vastasi.
Kersantti painoi pikkuruisen zamor-pistoolinsa kiiltävän kärjen tiukasti Cehayan ohimoa vasten.
”Todistaisitko kiltisti”, tämä murahti tavallista asiallisemmin, ”saatana.”

“En näe, mitä arvoa minun todistuksellani olisi”, jään toa aloitti, ja avasi varovaisesti nyrkkiään. “Minä voin kertoa teille, että esineenne, jota etsitte, on valkoinen metallinsiru, joka hohtaa sinistä, mutta mistä tietäisitte, puhunko totta?”

Kersantilla oli selvästi vaikeuksia keksiä siihen kovin nokkelaa vastapalloa.
”Voisko teistä se punasempi puhua välillä?” tämä ärähti. ”Tuon toisen ääni alkaa ärsyttää jo ihan helvetisti.”

“Näytä siru, Matoro”, Kapura kehotti hiljaa. Ja tuijotti tohtoria. Hänen tohtoriaan.

Matoro laski kättään hitaasti. Niin, että sai avattua kämmenensä kasvojensa eteen. Siinä se oli, hänen rakkaansa, metsästäjien ahnaiden silmien tarkkailun alla. “Mut-” jään toa oli sanomassa jotakin älykästä, kunnes ne äänet kuuluivat taas. Kynsien raapiminen kiveä vasten. Portaista. Heidän takaansa.
Vain portaat erottivat heidät kauhusta linnunjaloilla.

Ne olisivat saaneet olla pidemmät portaat.


Ja kolme metsästäjää katsoi sirua ääniä huomaamatta. Kersantti haltioituneena, liskot pokerinaamansa pitäen. Odottavassa hiljaisuudessa tottunut tohtori teki parhaansa ottaakseen tilanteen haltuun.

”Matoro”, hän sanoi hiljaa, ”Arupak… s-se on ansa… ä-älkää antako sitä h-heille… se on a-ansa…”
”Ämmä hiljaa”, Kersantti kuiskasi survoen toisen nyrkkinsä naisen suun tielle.

“M-mutta herää kysymys”, Matoro jatkoi silminnähden säpsähtäneenä. “Miksi ette vain ammu meitä suoralta kädeltä, ja ota siruja ruumiiltani?”

Liskot katsoivat toisiaan hetken. Kersantti nosti kulmaansa.
”Pojalla on kyllä pointti.”

”Ah”, Jakaja tai Panostaja sanoi. Tällä oli käsissään pelisalkun sisälle survottu bunkkerintuhoamisase, joten ilmeisesti Jakaja.
”Niin, no”, veljensä aseen panosvyötä pitelevä Panostaja sanoi hiljaa. ”Olisihan se yksinkertaisempaa.”
”Totta. Kiitos ja hyvästi, toat.”

“…”, toat olisivat todenneet, mutta se jäi suuliekin alle.

Usein sanotaan, että teloitusryhmää odottavan aika on pitkä. Että sekunnit ennen laukauksia ovat loputtoman pitkiä. Että elämä vilisee silmien edessä.

No ne eivät ole. Sekunti on aika karzahnin lyhyt aika.

Panostajan (vai oliko se Jakaja?) sormi painoi liipaisimen pohjaan, ja konekiväärin säkätys täytti ilman. Hän ampui, kunnes lipas oli tyhjä.

Ja ne kaikki olivat osuneet vain portaikkoon Matoron takana. Suoraan hänen takanaan. Kuin ne olisivat kiertäneet hänet. Kiertäneet hänet kuin ne kiertäisivät Sätkynuken.

“Ah, tässä vastaus”, Matoro hymähti. “Hyvä, että kysyin.”

“M-matoro”, Kapura kuiskasi yhä äskeisestä järkyttyneenä, “aiommeko me vain odottaa, että se saa meidät kiinni?”

Suuren aseen pesä naksui tyhjänä. Jakaja ja Panostaja katselivat toia pettyneinä savukiehkuroiden läpi. Mutta hetkeäkään epäröimättä toinen heistä veti harteiltaan uuden panosvyön ja iski sen aseeseen.

“Muistaakseni sopimukseemme ei kuulunut, että te ammutte meitä”, Matoro totesi deltakäsi nyrkissä.

”No”, toinen lisko sanoi.
”Itseasiassa…” toinen jatkoi. ”… emme me sitä kieltäneetkään.”
”Uusi yritys, veli hyvä?”
”Musiikkia korvilleni.”

Jään toa huokaisi, kun konekivääri alkoi soida.
Konekivääri soi, ja lyijy kiersi Jään Sotilaan. Kuolema ei ollut pelote. Kuolema ei ollut ongelma.

Kuolema olisi pelastus, eivätkä ne halunneet, että hän kuolisi.

“Harvinaisen hienoa ajankäyttöä”, Kapura murahti melun lakattua. “Saatte kokeilla, tehoavatko luodit Painajaisten lähettiin.”

“Nyt, kun olemme havainneet, miten tehotonta tuo on, voimme jatkaa keskusteluamme kuin sivistyneet”, Matoro totesi. Hän ei oikein onnistunut yrityksessään olla kuulostamatta ärsyttävältä.
Siihen pöllämystynyt Kersantti vastasi siirtymällä lähemmäs, aivan konekiväärikaksikon väliin raahaten Cehayaa. Otteessa heikosti rimpuileva nainen kuiski jotain hiljaa.
”Hyvä on”, peikko karjui, ”jos ette te… niin ämmä! SIRUT TÄNNE NYT”


“Jos te tapatte hänet”, Matoro aloitti rauhallisesti. Voi helvetti, ne äänet kuuluivat taas takaa. Voi helvetin helvetti.

“Jos te tapatte hänet, te kuolette kaikki. Ja teillä on syytä uskoa niin, sillä arvon Panostaja tuskin on eläessään osunut noin montaa kertaa ohi.”
Jakaja!” lisko-olento tokaisi pöyristyneenä.

”Luuletko, että tältä etäisyydeltä osutaan ohi?” Kersantti sanoi vilkaisten naista otteessaan. Pistoolin kärki suorastaan pureutui naisen hopeiseen päähän painaen jäljen tämän ohimoon. ”En oo mikään pirun tarkka-ampuja, mutta tältä saatanan etäisyydeltä oon tällä pyssyllä KIRURGI.”

“En epäile sitä”, Matoro vastasi diplomaattisimmalla äänensävyllään. “Mutta koitan miettiä tätä sinun näkökulmastasi. Sinä varmasti tykkäät elämästäsi. Sinulla on kenties joitakin haaveita ja tavoitteita. Jotakin, mitä haluat joskus tehdä.” hän piti lyhyen tauon. “Ja jos vaihtoehtoina on se, että jatkat elämääsi onnellisena, ja se, että kuolet jumalanhylkäämän mielisairaalan pimeillä käytävillä vain, koska halusit tappaa matoralaisen… suoraan sanottuna en näe, miksi haluaisit valita sen jälkimmäisen.”

Siihen metsästäjä vastasi vain nauramalla. Nauru kuitenkin loppui. Jokin muu peitti sen.


Voi helvetti.

Voi helvetin karzahnin helvetti.

“Matoro”, Kapura kuiskasi raakunnan lakattua. “Mitä… mitä jos vain antaisit sen sirun? Se… se ei ole enää kaukana.”

”A-arupak”, Cehaya sanoi yhtäkkiä, ”tuo-tuo ääni… onko tuo se? O-onko tuo painajaisesi?”

“Painajaisteni lähetti”, Kapura vastasi. “Kyllä.”

Kyynel valui umpeen muurautuneesta silmästä.

”O-olen pahoillani etten uskonut. O-olen niin, niin pahoillani.”

“Sinä… sinä teit parhaasi”, Kapura sanoi hiljaa. “S-säästetään tämä myöhemmäksi. Ehkä nuo tajuavat kohta, ettemme me missään vaiheessa tehneet niitä ääniä.”
”E-en olisi… siitä niin v-varma”, ga-matoralainen sanoi.

Steltiläinen oli siihen heittoon tyytymätön. ”Hiljaa! T-toi on edelleen joku jekku? V-vitsiniekka, valkoinen äijä, se tekee sen jotenkin! Torjui luoditkin! Pirun LUODIT!”

“Tuli mieleen eräs mielenkiintoinen kysymys”, sanoi Kapura. “Miksi luulet, että tämä mielisairaala hylättiin? Painajaisten lähetti on t-tulossa. Meillä e-ei ole aikaa tähän.” Toa vilkaisi ohimennen kädessään yhä lepäävää kelloa, joka ei vieläkään käynyt. Mutta hän ei kaivannut sen viisarin liikettä ymmärtääkseen, että aika oli vähissä.

”E-ei niin! SIRU… MOLEMMAT PIRUN SIRUT TÄNNE NYT!

“Matoro”, Kapura kuiskasi kääntyen kohti toveriaan. “C-cehaya. Lähetti. Tee se. Anna ne.”
”Ä-älkää”, Cehaya vaikeroi, ”ei minun takiani… ei minun t-takiani…”
”JUURI SINUN TAKIASI”, Kersantti räyhäsi. ”Lasken kolmeen!


Keltainen sormi kiristyi liipaisimen ympärille. Hänen aseensa tuntui tohtorista kylmältä.
Yksi!

Kaksi!

Sydämenlyönnit. Tiiviit sydämenlyönnit. Cehayan sydämenlyönnit. Ei kauaa.
KOL-

Siinä samassa Kersantti veti jo liipaisimesta.
Naks.

Jäinen naksahdus. Ruuti ei syttynyt.
”… ME. Kolme? KOLME.”
Naks.
”KOL. ME!”
Naaaaks. Typertynyt steltinpeikko jatkoi huurteisen liipaisimensa vetelyä. Mutta aivan turhaan.

Laske se ase”, Matoro määräsi hyisen roudan peittämä käsi ojossa. “Laske se ase, ja pääsette kaikki elossa täältä pois. Myös hurmaavien liskotoveriesi henget riippuvat valinnastasi, Kersantti. Hekin kai arvostaisivat elämäänsä.”

”Hyvä on, hyvä on”, Kersantti tokaisi lannistuneena, mutta siinä samassa väänsi kasvoilleen vihaisen irveen. ”Jakaja!

Samalla sekunnilla ja ilman erillistä käskyä toinen liskoista viskasi pienen metallinpalasen Kersantin kouraan.
Revolveri kolahti lattiaan. Napsahduksella metallinpala paljastui stilettiveitseksi. Matoron ja Kapuran sydämet pysähtyivät.
”Lasketaanko uudelleen?” kellertävä mörkö karjui.
Ja teki jo pikkuruisen testiviillon Cehayan kaulaan. Tohtori ulvaisi kivusta.
”Yyyyksi…”


Linnut. Ne tulivat. Ne virtasivat ulos portaista.

Se ei olisi kaukana.

”M-mitä”, Kersantti sai ulos.

Variksia. Variksia. Loputtomasti variksia virtasi portaikosta täyttämään ilman sateen lailla. Jotain huutaen Kapura tönäisi Matoron seinää vasten.

Kraa.

Kraa kraa.

Kraa kraa kraa.

M-mitä…”, Kersantti sai ulos. Toat eivät nähneet tarkemmin, mitä tapahtui, mutta he kuulivat huohottavan Cehayan kopsahtavan seinää vasten ja lyyhistyvän maahan.
Kersantti perääntyi syvemmälle käytävään varisten tieltä. Hän veti revolverinsa esiin ja yritti antaa sen laulaa. Yritti pudottaa noenmustia nokkapiruja Aft-Amanan lattialle.

Mutta revolveri oli jäässä. Ja varikset, korpit ja naakat tiesivät sen.

Kraa kraa.

M-minä näytän teille perkeleille!”, steltiläinen huusi, ja taisteluintoon sekoittui kauhua. ”M-minä vedän teitä kaikkia t-turpaan!

Silloin Matoro syöksyi oviaukosta läpi lintuvirran. Draakkiveljekset eivät ehtineet reagoida, ennen kuin Jään Sotilas oli Cehayan luona, matoranin ja metsästäjien välissä. Hän kyykistyi ja auttoi tohtorin ylös ja antoi hänelle rohkaisevan pelottoman katseen. “Kapura”, Matoro huusi halki lintujen. “Tule!” Kapura vilkaisi taakseen ja juoksi veljesten ohi, kohti Matoroa. Ja Cehayaa.

T-turpaan!

”P-pomo?” toinen veljeksistä huusi, ja ensimmäistä kertaa toat kuulivat olennon äänessä rehellisyyttä, tunteita.
T-t-turpAAAAAAAAAAAAAAAAAAAARH-

Nokat. Nokat. Mustat nokat pureutuivat steltinpeikkoon. Kynnetkin, piirteettömän synkeät ja metalliset viilsivät ja raastoivat. Peikko taisteli vastaan. Huusi, löi, potki. Mutta lopulta körilään ääni peittyi raakunnan myrskyyn.

He eivät enää tienneet, huusiko metsästäjä lintujen keskeltä vai ei. Mutta linnut huusivat. Ne eivät lopettaneet.

Steltläisen huudot olivat karmaisevat. Ne nokkivat Jään Sotilaan sydäntä. Joku osa hänessä halusi auttaa. Toinen osa sanoi, että Kersantti ansaitsi sen.

Mutta Matoro ei tiennyt, ansaitsiko kukaan sitä.

“Kapura. Nämä ovet. Lyhin reitti ulos?” Matoro kysyi, eikä halunnut katsoa lintujen pilven suuntaan. Cehaya hengitti raskaasti hänen hartiaansa vasten.

Kapura sulki silmänsä. “Se… se ovi, jonka ohi me… me kävelimme alussa. Johtaisikohan se ulos?”

Ei, kyllä hän tiesi, ansaitsisiko kukaan sitä. E-eii ansainnut.

Ja Matoro kohotti hohtavan kätensä. “Linnut, kaikotkaa sen peikon kimpusta. Linnut, palatkaa pahaisen pelättinne luo!”

♩ Mutta halusit hänet hengiltä, rakas ~ ♩
♩ Hänhän a n s a i t s i sen~ ♩
♩ Halusit peitota p a h u u d en~ ♩

Hän ei vahingoita enää ketään.

♩ Niin~ ei enää kauaa♩

Halusin peitota pahuuden… Jos minä vain katselen, kun hän kuolee, en ole sen parempi, kuin se, minkä haluan voittaa.

♩ Hätistele siis linnut pois~♩
♩ Häneen sattuu niiiiiin paljon ~♩

”T-tehkää nyt joku jotain!” liskot huusivat avuttomina.

“Minun pitää pelastaa hänet”, Matoro mutisi ja nousi hitaasti. Kersantti karjui korppien kuorossa.
“Kapura, vie Cehaya turvaan”, hän sanoi, veti Hämäräteränsä ja asteli kohti varisviidakkoa.

“Y-ymmärretty”, Kapura mutisi. “Älä… älä tapata itseäsi tämän vuoksi. P-pystytkö kävelemään, tohtori? Vai kannanko sinut?”
Cehayan katse oli nauliutunut… siihen mikä käveli linnunjaloilla. Heidän takanaan. Hitaasti. Kiusoitellen.

”S-sinä et ollut mieleltäsi rikki… k-koskaan…” hän haukkoi henkeään. ”Me kaikki muut olimme.
“Ä-älä katso siihen”, Kapura sai hädin tuskin ulos. “Minä kannan.”

Tulen soturi nosti yhä huohottavan tohtorin harteilleen.

“Pidä k-kiinni. Äläkä katso siihen.

Matoro kutsui jäätä, ja jää totteli. Se pyyhki halki huoneen, iskien kymmenet linnut väkivaltaisesti ympäri huonetta. Toa syöksyi lähemmäs, ja huitoi xialaisella terällään mustia lintuja. Ne huusivat. Osaan osui. Osa pakeni.

kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
miksi satutat meitä
kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
miksi tapat meidät
kraa

“Koska te tapatte hänet!”

kraa
kraa
kraa
koska hän on paha
paha kuolee
paha kuolee
kraa
kraa
kraa

“Mistä tiedätte hänen olevan paha?” Matoro ei uskonut itseään. Hän puhui variksille? Eiväthän ne edes voineet vastata!

kraa
kraa
kraa
paha satuttaa hyvää
paha on paha
pahaa täytyy satuttaa

“Liskot, jumalauta! Auttakaa pomoanne!” Matoro raivosi.
Jakaja, tai Panostaja, kumpi vain, syötti ammuksia vaivalloisesti vapisevin käsin veljensä tykkiin. Hitaasti. Vaivalloisesti.

kraa
kraa
tapa meidät
tapa meidät

“Unohtakaa se helvetin tykki! Häivytään täältä, ja auttakaa tuo peikko mukaanne!” jään toa huusi. Tilanteen komentosuhde olisi huvittanut häntä, jos tilanne ei olisi ollut muuten niin ei-huvittava.

kraa
kraa
tapoit meidät
kraa
miksi tapoit meidät

Mutta peikossa ei ollut enää paljon autettavaa. Oranssinahkaisen olennon sätkivään kehoon oli vielä pistetynä varisten, jo kuolleiden sellaisten, nokkia. Lintujen sätkivät kehot putoilivat tämän päältä, mutta niiden silmien puna ei himmennyt. Tahmea veri, nokkapetojen ja steltiläisen, peitti alleen lattialaatat Cehayan toimiston oven edessä.

”P-pomo?”, toinen lisko sanoi kuin shokissa.

T-turpaan”, steltiläinen yskäisi verisesti. Hurmoksessa. Pois hiipuen.

Matoro huokaisi.

Hän… hän voisi yrittää pelastaa vielä heikosti hengittävän pimeyden metsästäjän. Mutta parannuskivi kuluttaisi häntä, linnut saattaisivat tulla, eikä se välttämättä olisi sen arvoista.

Kyseessä oli kuitenkin olento, joka oli yrittänyt tappaa sivullisen matoranin. Monta kertaa.

Aito toa yrittäisi pelastaa hänet, eikö vain? Eikö Toa-koodi sanonut jotakin sellaista?

Rakas, pitäisikö minun pelastaa hänet?
Eikö se ole, mitä oikean toan pitäisi tehdä?

♩ Älä katso ovelle, Mustalumi… mutta sinun täytyy tehdä päätös~ ♩
♩ Sinä vai hän?~ ♩
♩ Tik tok, Mustalumi~ ♩

Kersantin verinen hengitys haipui olemattomuuteen. Ei, hän ei voisi tehdä enää mitään, Matoro vakuutti itselleen. Niin se oli. Kivi toan sydämeltä putosi. Samaan jäärailoon.

“Te kaksi”, toa aloitti noustessaan. “Taidatte tulla muistamaan tämän päivänä, jona miltei nappasitte Matoro Mustalumen”, Matoro totesi sangen hämmentyneille draakkiveljeksille ja lähti juoksemaan suuntaan, jonne Kapura ja Cehaya olivat kadonneet. Eikä hän katsonut taakseen. Katsonut ovelle. Ei taas. Ei enää. Miksi kukaan katsoisi. Miksi.

”Sinä”, toinen draakki kuiskasi jo Matoron ensiaskelella. Mutta hän ei pysähtynyt sitä kuuntelemaan.
Aseen naksahdus. Hetki huohotusta.

TAPOIT KESSUN.

Ra ta ta.

Eivätkä ne osuneet. Miksi ne olisivat? Ei ollut mitään syytä uskoa, että ne osuisivat. Delta oli niin päättänyt. Lyijy iskeytyi seiniin, lattiaan, kattoon, ja Matoro sulki oven perässään. Sininen hohti hänessä. Joku huusi. Panostaja. Tai Jakaja, sama se. Huusi lisää. Kenties “murhaaja”, mutta toa ei ollut varma.

Pitäkööt hauskaa sen kanssa, mikä oli o v e l l a .

Toa puhahti. Se oli ollut oikeastaan aika huono idea. Mitä hän oli metsästäjistä odottanut, tai ylipäätään?

Ai niin. Sitä, että maailma olisi kiva paikka.


Kapura eteni kohti olettamaansa uloskäyntiä Cehaya selässään. Olisiko se uloskäynti? Tulen toa ei väittänyt muistavansa mielisairaalan karttaa lukuunottamatta oman huoneensa kerrosta, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Matoroa jossain hänen takanaan ei näkynyt. Eikä sitä.

Cehaya sopersi jotain. Kapura ei kuullut. Sitten tohtori puhui uudestaan.
”A-Arupak.”

“M-mitä, tohtori?”

”H-heitä on vielä kaksi… ystäväsi… heitä oli kaksi, ovat heidän vankeinaan.”

Kapura pysäytti juoksunsa ja haukkoi henkeään. Miten hän oli saattanut unohtaa Umbran ja Delevan?
”M-missä? Missä he ovat?”

”A-aulassa. Se ei ole tästä kaukana. M-mutta heidän vangitsijoistaan toinen… v-varo sitä …” sopersi Cehaya, ja jatkoi: ”Se oli… lempeä aiemmin. Mutta tämä paikka… tämä paikka…o-olen pahoillani… se mitä kylmiössä oli…”

Kapura pysähtyi. Juuri nyt hän oli päätöksen edessä. U ja Del olivat ilmiselvästi vaarassa, mutta selviäisikö hän yksin? Mitä tapahtuisi Cehayalle, jos hänelle sattuisi jotain?

Arupak olisi osannut päättää, nousi ajatus Kapuran päähän. Tulen toa sysäsi sen pois; ei tänään. Nyt hän oli vastuussa Cehayan hengestä. Ja mahdollisesti muidenkin. Ei tänään.

Mutta päätös tehtiin hänen puolestaan.
Kuului tulitusta. Sitten Kapura kääntyi ja näki Matoron juoksevan kohti.

“Kapura, ensi kerralla kun leikin sankaria, muistuta minua, ettei kannata”, Matoro huohotti päästyään kaksikon luo.

“Et sinä kuitenkaan usko”, tulen toa tokaisi. “Mutta. Uutta informaatiota. Umbra ja Deleva ovat vankeina sen uloskäynniksi epäilemäni oven takana. Ja ilmeisesti se on myös sellainen.”


Ne äänet kuuluivat taas. Etäisinä, mutta kuuluivat. “Montako metsästäjää?” Matoro kysyi.

“Kaksi”, vastasi Kapura.

“Millaisia?”

Tulen toa kääntyi kohti Cehayaa. “Muistatko mitään muuta, tohtori?”
Nainen tuijotti toia sanoja tavuista yhteen parsien, aivan kuin N u k e n t e k i j ä oli painajaiset sieluista parsinut.

”T-toinen oli… hiljainen, mutta puhui. En ymmärtänyt kieltä. En tunne hänen lajiaan. Hän… hän oli aivan häkellyttävän hyvä siinä, mitä teki… mutta ei, hän ei ole vaarallinen. P-pelätkää sitä toista.”

♩ Sinä taidat taas pelätä, kulta~ ♩, lempeä ääni kuiskasi.

En ole täydellinen…

♩ Voi, harva on~ ♩
♩ Mutta voin tehdä sinusta sellaisen~ ♩

Ja minä yritän olla sen arvoinen, rakas.

♩ Hyvä~ ♩
♩ Nyt, älä jää kiinni~ ♩
♩ Punaisen Miehen kuopus on kärsimätön~ ♩

Matoro päätti kiirehtiä, ja katsoi kohti mieliä kanohi Cencord hohtaen. Missä olivat Vieraskielinen ja Vaarallinen?

Vieraskielinen… sen kuulitkin jo aiemmin. Самаа миелтä, se sanoi.
Se oli k a i k k i a l l a; muttei ei m i s s ä ä n, vastasi hänen päänsä ja naamio sillä.

“Mitä näet, Matoro?” kysyi tulen soturi.

Ovi, josta juoksit, Cencord jatkoi. Sen takaa kuuluu kaikuja; jotain kumeaa, lasin läpi tulevaa; yksinäinen, eksynyt ajatus.

Haluatko kuulla sen? ajatus kysyi.

♩ Olen aivan varma, että kopioni flirttailee sinulle~ ♩

… hetkonen, kenelle minä… mitä?

♩ Etkö voi luottaa minuun?~ ♩
♩ Miksi et aisti mieliä minulla tuon kalpean varjon sijasta?~ ♩

E-en näe onko sillä merkitystä-

♩ Hän voi kertoa sinulle missä ne ovat~ ♩
♩ Minä voin näyttää sinulle Ilmanautin sydämen~ ♩
♩ Haluatko kuulla mitä hänen sielussaan on?~ ♩

Haluan tietää… onko siellä mitään hyvää?

♩ No… katsotaan~ ♩
♩ kuunnellaaan~ ♩

Ja kauhistuttava tuskan ja pelon sävyttämä kirkaisu kaikui Matoron päässä.

Kuulostaa… kuin hän olisi tuskissaan. Pelkäisi.

♩ miksiköhän~ ♩

Voitko rauhoittaa häntä? Auttaa häntä?

♩ se sinun pitää selvittää itse~ ♩
♩ tik tok, kultaseni~ ♩
♩ aika on kuolleita toia~ ♩

Matoro huokaisi. Hän ei ollut muistanutkaan, miten vaikeita naiset olivat.

Etenkin, kun ne tiesivät, mitä hän ajatteli.







“… Matoro?”

“Tuo ovi”, Matoro havahtui, ja osoitti vasemmalle puolelleen. Se oli sama ovi, jonka viereltä Kapura oli hänet löytänyt silloin, kun kylmyys oli vallannut hänet.

Ja käytävässä, joka sen oven takaa aukeni, oli verta. Veriset, valtavat jalanjäljet jatkoivat matkaa toiselle ovelle.

”H-hän… hän ei olisi halunnut satuttaa ketään”, Cehaya yskäisi Kapuran korvaan.
”M-mutta… jokin m-muuttui hänessä. Ja saatan tietää, mikä.”

“Muistatteko paikkoja?” Matoro kysyi kahdelta muulta heidän astellessa hämärää käytävää.

“Valitettavasti en”, Kapura mutisi. “Tarkistetaanko tuo, josta verijäljet alkavat?”

Matoro tuijotti hetken tyhjää.
“Ei. Me emme halua tarkistaa sitä”, hän totesi ja lähti seuraamaan verijälkiä.

“Ai. Selvä”, Kapura sanoi hiljaa. “Eteenpäin, siis.”

”Se… se metsästäjä, Arupak… hän satutti vain silloin kun hänen oli pakko”, Cehaya sopersi. ”… m- mutta jokin muutti sen.”

Matoron tarttuessa oveen Cehaya puhui kovempaa.
”N-nyt hän… hän haluaa tappaa kaikki. Enkä usko että hän voi muuta. H-häneen… sattuu. Y-yrittäkää ymmärtää.”

“Me yritämme, tohtori”, Kapura mutisi.

“Minä ymmärrän”, Matoro sanoi hiljaa avatessaan oven.

Ja suuressa huoneessa, aulantapaisessa jonka perällä oli varasto täynnä lääkkeitä ja kaasupulloja, he näkivät sen, mitä olivat odottaneetkin. Pelänneetkin.

Veriset jäljet päättyivät vihreään kolossiin, joka horjui jonkinlaisessa sukelluspuvussa. Lukuisat harjarivit pistivät sen selästä.

Se ei katsonut tulijoita. Se katsoi Umbraa ja Delevaa.
Kolossi kääntyi hitaasti heitä kohti. Matoro ja Kapura tunsivat tuskan, joka huokui raudan ja lyijyn sisältä. Kaasut vaihtuivat, kun sukelluspuku hengitti.

Mrhm.

Siihen sattui. Se pelkäsi.
Linnut olivat nokkineet sen haarniskan hajalle. Vettä valui aukoista lattialle. Se tulvi tuoreiden veriläikkien päälle sotkien ne, levittäen niitä.
Ja kun kala kääntyi kokonaan, he näkivät silmät maasukelluspuvun lasin takaa. Kalansilmät tuijottivat eri suuntiin, harittivat. Hakivat kohdetta. Seuraavaa kohdettaan.

Mrhm.

Sen täytyisi tappaa ne kaikki.

Ennen kuin ne tappaisivat sen.

Matoro kohotti rauhallisesti vasemman kätensä. Sen, joka loisti sirun voimasta.
“Me emme halua pahaa sinulle, Ilmanautti”, Jään Sotilas lausui rauhallisesti. Hän katsoi olentoa, vaikka olisi halunnut kääntää päänsä. Lintujen jäljet, ja palovammat… ne olivat hirveitä. Ne herättivät inhoa. Pelkoa.

Mutta toassa kaikista eniten ne herättivät sääliä.

Meidän pitää auttaa häntä.
Hän kärsii niin paljon…

♩ Voi Jään sotilas, kaunis jään sotilaani…~ ♩
♩ Niin optimistinen…~ ♩

“Sinun ei tarvitse pelätä enää. Me haluamme auttaa sinua”, hän jatkoi niin lempeästi kuin pystyi, ja otti yhden varovaisen askeleen lähemmäs syväläistä.

Se saattoi katsoa toisella silmällään jään toaa. Tappaakseen? Sitä jään henki ei tiennyt.

Joten hän otti toisen askeleen.

♩ Säikky pikku kala isossa tankissa…~ ♩
♩ Jään Sotilas, tietäisitpä millaisena hän näkee sinut~ ♩

Hän näkee minut niinä lintuina.
Eikö näekin?

♩ Ei~ ♩
♩ Kun hän oli nuori, hänellä oli veli~ ♩
♩ Veli jonka hirviö skakdin hahmossa häneltä vei~ ♩
♩ Sinä olet nyt se veli~ ♩
♩ Ja sinä olet nyt se hirviö~ ♩
♩ Eikä hän tiedä, kumpi sinä olet~ ♩

Suuren haarniskan sisältä kuului jotain muuta kuin murahdus.

Se alkoi itkeä ja ulvoa.

Sen keho tärisi kauttaaltaan, kun sukelluspuku alkoi ottaa hitaita askelia. Lattian keraamiset laatat halkesivat joka askeleella.
Ja kun nauruksi muuttunut itku loppui.

Se huusi.

♩ Voit olla hirviö joka vei hänen veljensä ja nyt vie hänet~ ♩
Tai sitten voit olla hänen veljensä~ ♩

”J-juoskaa”, Cehaya kuiskasi Kapuran olalla. ”Hän… hän ei voi sille mitään…”

En halua viedä häntä.
Olen siis hänen veljensä.

♩ Vain hänen veljensä tiesi hänen oikean nimensä~ ♩

Ja kun sininen neito kellosta kuiski hänelle, nyt tiesi Jään sotilaskin.

Matoro astui kolmannen askeleen. “Minä haluan auttaa sinua. Haluan pelastaa sinut, Yahal.”

Syväläisen nimi osui syvälle. Kummatkin silmät kääntyivät toaan. Se katse oli syvä kuin hopeinen meri.

Kolossi katsoi jään toaa kaipuulla. Kapura hivuttautui lähemmäs Matoroa. Jos hän jotain voisi, niin ehkä työntää tämän pois tieltä silloin kun sukelluspukuinen kolossi lopulta iskisi.
Kalansilmäinen hahmo asteli yhä lähemmäs täysin hiljaisena. Nyt sen edelleen harittavat silmät olivat löytäneet jonkun. Jonkun, josta ne välittivät.
Se henkäisi syvään. Tuskaisena. Nyyhkytti, piti surkeaa ääntä. Mutta tuntui pysähtyneen.

TUMP.

Valtava metallinen kolossi menetti tajuntansa ja kaatui maahan järisyttäen huonetta. Pullot perällä kilahtivat metallisesti kaatuessaan ja vierivät lattiaa pitkin.

Puunsäleet kehossaan huojuva Deleva rasautti rystysiään kivuliaan näköisenä.

”Hyvä harhautus, jääveli!” toista vanhin sanoi heikkona.

”Se… se ei ollut harhautus”, Matoro sai ulos, mutta Deleva ei ollut vastausta kuulemassa.

Plasman toa yskäisi verta lattialle ja tuupertui maahan syväläisen vierelle Kal-käsi ilmasukelluspukua vasten kalahtaen.

Aft-Amana 4

Aft-Amana
”Arupakin” huone
Henkinen romahdus


Se oli niitä tilanteita, jotka jättivät aina niin sanavalmiin jään toan sanattomaksi. Todella sanattomaksi.

Hän oli täynnä kysymyksiä. Miksi et kertonut aiemmin, miksi odotit, miksi teit sen. Hän oli täynnä syytöksiä. Petturi, jälleen yksi petturi. Kehenkään ei voinut luottaa (etenkään, kun ei voinut luottaa kenkään). Toisaalta, olisihan se pitänyt nähdä, hän syytti myös itseään. Hän oli täynnä hämmennystä ja epävarmuutta, jonka saattoi tiivistää helposti ilmaukseen “mmmmmiiiiitäää?”

Mutta päällimmäisenä hänellä oli jotakin muuta.

“… Arupak… Arupak on toisin päin Kapura. NO VOI NYT MATA NUI ARUPAK ON TOISIN PÄIN KARZAHNIN KAPURA!”

Ajatusketju jatkui.

“… ja… ja… Nimda on… admin? Mitä edes?”

Mutta valaistumisista korkein tapahtui viimeisenä.

“… ja Tarip on…no voi nyt jumalauta. Pirun palaneen metsän toa! Seuraavaksi sanot, mitä, että sen yhden pirun skakdinkin nimi on väännös jostakin tyhmäst- TÄMÄ ON TYPERÄÄ!”







Ja siinä vaiheessa Matoron keuhkoista loppuikin ilma.
Hän vannoi hankkivansa vielä erillisen tyynyn, jota kantaisi varustevyöllään vain voidakseen huutaa siihen.







“Kuka muka väitti, että olisi liian typerää, jos olisinkin Arupak?” Kapura uskaltautui vihdoin kysymään.

“Tarkoitan”, jään toa tasasi hengitystään. “Mikset sinä vain kertonut? Eikö se olisi helpottanut niin paljon kaikkea?”

“Ehkä moderaattorien syitä pidättää minut”, Kapura pyöräytti silmiään. “Merirosvot eivät ole kaikkein luotettavinta sakkia. Varsinkaan sellaiset, jotka tavoittelivat aiemmin Nimdaa. Olisi lisännyt myös Metru Nuin auktoriteettien syitä ottaa minut kiinni. Ja teidän syitänne hylätä minut petturina.”

Matoro huokaisi ja tuijotti tyhjää seinään. Kaksi sirua hohtivat valkoisena, toinen hänen kädessään ja toinen rinnassaan.

“En minä osaa olla sinulle vihainen. Mutta minä tiedän, että minun pitäisi olla”, hän voihkaisi. “Ensin… Umbra, sitten sinä. En usko, että voin tämän päivän jälkeen luottaa enää kehenkään tai mihinkään.” Kehenkään tai mihinkään, paitsi Nimdaan.
♪ Voi. Kauniisti sanottu~ ♪

Pehmeä ääni rauhoitti ainoana pimeydessä.

Se ei sentään esimerkiksi ollut oikeasti merirosvo joka piiloutui maailmalta KÄÄNTÄMÄLLÄ NIMENSÄ VÄÄRINPÄIN.

“Toivon, että ymmärsit äskeisestä, että tämä pysyy meidän välillämme”, Kapura mutisi. “Tai no. Jos alat huutamaan Uulle ja Delevalle tästä, se voi olla hyvä perustelu antaa jonkun täysjärkisemmän kantaa siruja. Joten etköhän pysy vaiti.”

“Sinä niin vain pyydät minua jatkamaan valheidesi levittämistä, valehtelemaan ystävilleni niinkuin he ovat valehdelleet minulle? Minä haluan uskoa olevani sitä parempi, Arupak.”

“Käytännössä en tainnut koskaan sanoa, etten ole Arupak.”

“Minua ei kiinnosta semanttiset yksityiskohdat. Menen nyt etsimään ne Varjotun ääliöt ja hoitamaan tehtävän loppuun. Minulle on aivan sama, tuletko mukaani. Haluan tämän kaiken pois, ja pian”, Matoro totesi jääkylmästi ja astui sellinovesta ulos kylmälle käytävälle.

“En ajatellut antaa sinun mennä yksinäsi sirujen kanssa”, Kapura mutisi ja poimi maasta kultaisen taskunauriin, joka ei vieläkään tikittänyt. “Jätit kätevästi huomiotta tarinani osoituksen Nimdan vaarallisuudesta.”

“Tiedätkö, minulla on teoria, millä voi selittää sen, miksi Nimda tuhosi sinut mutta säästää minut”, Matoro tokaisi. “Nimda on hyvä, ja se haluaa paremman maailman. Ja se haluaa olla yhteistyössä jonkun sellaisen kanssa, joka haluaa samaa.”

Kapura pudisti päätään. “Me voimme keskustella tästä myöhemmin. Nyt haluaisin kiinnittää huomiosi erääseen toiseen asiaan. Nimda oli kellossa. Se oli siellä turvassa, joten ne eivät käyneet varastamassa sitä itselleen. Siinä oli kai jonkinlaista epäselvää taikuutta, joka esti ihan ketä tahansa avaamasta aarrearkkua.

Mitä käy, kun me otimme sen pois?”

Tik tok.
Kello oli pysäytetty.
Ja ikuisten sekuntien välisistä varjoista kömpisi olentoja.

Mutta ensimmäistä kertaa aikoihin… Matoro ei osannut pelätä niitä. Kun sirut hohtivat yhdessä, ei varjoja jäänytkään. Ei varjoja, mihin painajaiset pesiytyisivät.

“Viimeksi, kun kohtasin ne, minulla ei ollut siruja”, Matoro vastasi astellessaan jälkiään takaisin. “Kahdella peittoat pahuuden, hän sanoi minulle.”

“Sinä et ota tätä tarpeeksi vakavasti”, Kapura mutisi. “Pelasimmeko me vain niiden pussiin vapauttamalla kaikista suurimman aarteen kellon kahleista? Meidän on päästävä pois ja nopeasti.”

Minä olen ainoa, joka ottaa tämän vakavasti! Minä olen ainoa, joka yrittää korjata kaikkia niitä helvetin virheitä, joita on tehty. Sinun virheitäsi, Umbran virheitä, minun virheitäni. Se vain… teille tämä on joku karzahnin peli! Peli siitä, kuka saa eniten nimdapisteitä ja voittaa! Minua ei kiinnosta! Minä haluan sirut vain auttaakseni ja tehdäkseni kaikesta parempaa!” Matoro korotti ääntään.

“Ei tämän pitänyt mennä näin”, Kapura sopersi. “Tiedätkö, miten minä perustelin sirujahtia hänelle? Se on minun kohtaloni. Sirulla teen kaikesta parempaa. Ei tämä ole pakkomielle, haluan vain uteliaisuuttani selvittää, oliko sitä olemassa.

Kapura käveli Matoron edelle ja tuijotti tätä silmiin.

“Katso minua, Matoro. Näetkö merkkejä Arupakissa palaneesta elämänilosta ja uteliaisuudesta? Minä tulin tänne korjatakseni edes jotain virheistäni, mutta nyt sinä kävelet samaa polkua näkemättä eteesi.”

“Ja sinä olisit voinut pysäyttää sen polun hetkenä minä hyvänsä, jos olisit vain kertonut. Sen sijaan päätit olla tekemättä mitään ja johdattaa minut Deltan luo. Mitä pirua sinä kuvittelit minun tekevän? Toteavan, että kas, täällä on siru, jonka etsinnälle olen omistanut koko elämäni viime kuukausina, taidanpa jättää sen tänne”, Matoro vastasi.

“Siru piti tuhota”, Kapura sanoi hiljaa. “Minä lähdin tälle matkalle uskoen, että pääsisin siitä lopullisesti eroon. Olisiko minun pitänyt jättää se lojumaan mielisairaalaan vain epäselvän kellotaikuuden suojaamana? Ja omatkin rehellisyyspisteesi taitavat vähän laskea, kun otetaan huomioon, että sinulla oli toinen siru koko ajan.

♪Tuhota? Ritari yritti jo kerran aikoina ammoisina. Mitä siinä kävikään?~ ♪

“Ensinnäkin, sinä vähän niinkuin jätit sirun lojumaan mielisairaalaan vain epäselvän kellotaikuuden suojaamaksi, ellet jo unohtanut. Toiseksi, minä oletin, että tiesit sirusta, ja pyydän anteeksi, etten selventänyt sitä. Ja tärkeimpänä… siru piti tuhota? Ritari yritti tuhota Nimdan. Se ei onnistunut. Millä sinä muka tuhoaisit… tuhoaisit tämän?” Matoro kysyi ja nosti Deltan silmiensä tasolle. Se oli naarmuton, virheetön, palanen täydellisyyttä. Niin täydellistä, että hän ei edes kyseenalaistanut, kuka Ritari oli, ja oliko hän edes tiennyt tätä aiemmin.

♫ Ensimmäinen suojelijani epäonnistui. Putosi taivaalta kuin siipirikko lintu~
Sinähän et tee niin, Matoro?~ ?

Ei hän tekisi. Hän liitäisi ylpeänä. Taivaalta putoaisivat vain Arkkienkelin paholaisen kaltaiset hirviöt – hänen käsiensä, niiden joita oli taas kaksi, pudottamina. Hänen taivaallinen routansa repisi riekaleiksi ahneuden katedraalit ja väärät jumalat.

“Kello näytti säilövän sirua ihan hyvin”, Kapura kihisi. “Järkevintä olisi laittaa se takaisin ja nakata lähimpään tulivuoreen. Oikeastaan en edes muistanut täydellisesti, mitä Arupak oli sirulle tehnyt. Lojuiko se ilman vartiointia? Oliko joku jo varastanut sen? Minä lähdin tänne viimeistelemään sen, minkä Arupak viimeisillä voimillaan ja epästabiililla mielenterveydellään aloitti niin hyvin, kuin pystyi.”

Sen, minkä Arupak aloitti? Matoro pudisti päätään hiljaa. Hän ei enää tiennyt, oliko aiheessa mitään puhuttavaa. Ja jos oli, niin ei ainakaan itse kapteenin kanssa.

“Ja siinäpä teit loistavaa työtä”, Matoro vastasi lähtiessään kohti ovea, josta he olivat tulleet. “Tätä ei olisi tapahtunut, jos olisit vain kertonut totuuden ennen kuin se oli, tiedätkö, liian myöhäistä.”

“Tiedätkö, minkä varaan maailma rakentuu?” Kapura sanoi vihaisesti. “Ison pinon valheita. Päällä valheita, alla valheita. Jokaisen kerroksen alla lisää valheita. Joskus on parempi unohtaa. Joskus on parempi jättää kertomatta totuus, jota ilman on parempaa olla.”

“Sitä sanotaan heikkoudeksi, Kapura. Vaikka maailma koostuu siitä, se ei tarkoita, että minun pitäisi tehdä samoin. Minä haluan näyttää olevani parempi kuin tämä maailma. Minä haluan näyttää, että häntä voi käyttää myös hyvään.”

“Sinä et ollut siellä”, Kapura sanoi hiljaa. “Sinä et kuunnellut niiden askelia ja siiveniskuja yöllä. Sinä et kuunnellut joka päivä kun väitettiin, että ne ovat vain mielikuvitusta. Sinä et taistellut jatkuvasti vain suojellaksesi sirua, joka tihkui verta. Niiden verta, jotka olit itse tapattanut etsinnälläsi.

Ja nyt vaikuttaa siltä, että siru on saamassa yhden uhrin lisää.”

Kuinka hän kehtasi. Kuinka hän kehtasi?

“NE TAPPOIVAT MINUT, KAPURA”, Matoro huusi. “Minä tiedän aivan yhtä hyvin, miten vakavia nämä asiat ovat, joten älä esitä mitään asiantuntijaa! Sinä olet meistä se, joka epäonnistui tavoitteessaan, etkä kykene luottamaan, että minä voisin onnistua sinua paremmin!”

“MINUT NE JÄTTIVÄT HENKIIN”, Kapura huusi takaisin kykenemättä välttämään lievää sarkastisuutta. “JA TAPPOIVAT H-HÄN…. h-hetkinen, missä kaikki linnut ovat?”

Käytävä joka oli niitä aiemmin kuhissut oli nyt tyhjä.
… m-missä kaikki linnut ovat?

Mutta Matoro pysyi tyynenä, suorastaan mairean tyynenä. “Aivan, ei lintuja. Kaikki on äkkiä niin paljon yksinkertaisempaa”, hän vastasi lähtiessään takaisin kohti portaita toiseen kerrokseen.

Kapura ei hetkeen sanonut mitään.

“S-sinä olet hullu”, seppä mutisi sirunkantajan takana. “En uskonut sanovani tätä tänään, mutta sinä olet hullu ja vaaraksi itsellesi. Ja meille kaikille.”

”Ja sinä olet se idiootti, joka olisi voinut estää tämän kaiken, mutta ei estänyt”, Matoro vastasi. “Tämä on ihan turhaa. En näe, mikä ongelmasi on.”

“Sinä et ole nähnyt lintuja”, Kapura sanoi hiljaa. “Ne eivät ole vainonneet sinua. M-minne ikinä meninkin… ne eivät koskaan olleet kaukana.”

Jään toa mietti hetken. “Kapura… käytitkö… teitkö sinä koskaan mitään aktiivisesti sirulla? Taistelitko sillä, tai jotakin sellaista?” hän lopulta kysyi.

“En minä tahallani”, Kapura mutisi. “Ymmärrät kai. Tihkui verta ja kaikkea. Mutta saatoin joskus… tehdä jotain vahingossa.”
En ole vielä pitkän psykiatrin urani aikana löytänyt mielisairautta, joka tarttuisi, kaikuivat Cehayan sanat Matoron tajunnassa. En tiedä, miten, mutta… hän sai sen tapahtumaan. Ja toa ei voinut olla huokaisematta tuijottaessaan sirpaleita, joita joskus luuli kuvajaiseksi luotetusta ystävästään.

“Luulen, että siinä on syy, miksi sinulle kävi niin kuin kävi. Sinä et pyytänyt Nimdaa lopettamaan niitä lintujasi yhdessä kanssasi. Sinä tyydyit vain kärsimään.”

He kävelivät pienen keittiön ohi. Kapura irvisti huoneen kuolleiden varisten pinolle. “Tuolla haisi aina epäilyttävältä”, toa mutisi. “Mutta tämä on uutta.”
Sitten tulen soturi palasi Matoron huomautukseen.

“Ei Nimdan käyttö ole mikään ratkaisu”, Kapura huokaisi. “Pelkkä sen olemassaolo riitti tuhoamaan kaiken. Mitä minä sirun käyttämisellä saavuttaisin? Juna meni jo. Tai oikeastaan laiva sopisi paremmin. Arupak kuoli sinne temppeliin, eikä niitä aikoja saa mitenkään takaisin. Lintujen alituinen valvonta on sopiva palkkio siitä, mitä minä tein.”

? Entä jos…~
Entä jos hän sanoo noin vain koska haluaa että luovut minusta~ ?
Jään Sotilas oli kuulevinaan kauneuden äänessä hyppysellisen epävarmuutta.

Minä tiedän, että hän sanoo noin juuri siksi, rakas, Matoro vastasi, ja hänen sydämensä täyttyi varmuudesta.

? Tiesin että voin luottaa sinuun, sotilas~ ? Deltan ääni lämmitti häntä.

“Yksinkertaisesti sanottuna sinä epäonnistuit, ja minä-”


Ääni jähmetti portaita lähestyneet toat. Ääni, joka oli kuin… korppien raakkumista läpi tuhannen jääverhon, läpi itse Ikuisen? Se saattoi kuulua seinien sisältä. Putkistosta. Ilmastoinnista. Mutta se oli poissa yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin.

“… k-kuten sanottua, minä vedin siruni kanssa-”


Taas.

“H-hiljaa, Matoro”, Kapura kuiskasi. “Huomioi tämä jotenkin. P-panikoi. Reagoi! Etkö sinä kuullut sitä?

“Pitäisikö tuon äänen… kertoa jotakin minulle?”

Kapura käänsi päänsä hitaasti kohti Matoroa. “Arvaus”, tulen toa sanoi ja kuiskasi seuraavat sanansa, jotka Matoro halusi vain estää, eikä voinut.






Painajaisten lähetti.

“… haistaa aina pelkosi”, Matoro jatkoi.

Helvettiin täältä, hän ajatteli. Ja pian.

“Ja tulee luoksesi”, Kapura sanoi poissaolevasti. “H-hoidetaan metsästäjät. Pelastetaan tohtori. Ja ulos täältä. Nopeasti.”

“Tuon halusinkin kuulla, Kap. Kiitos”, Matoro vastasi heidän laskeutuessa portaita, eikä hänen äänessään ollut enää ripaustakaan kiihkoa. “Nyt, tiedätkö sinä missä on ruokasali?”


Kraa. Kraa.

Kapuran aiempi kysymys sai vastauksen.

No voi. Ne pirun korpit ovat täällä. Painukaa karzahnille, Matoro ajatteli astuessaan toiseen kerrokseen.

n i i t ä k i n p e l o t t a a

“Tässä kerroksessa, kai”, Kapura mutisi tiiraillen ruuantähteiden ja homekimppujen kaaosta, jota osa tummista siivekkäistä nokki nyt varuillaan, hermostuneena. Pari korppia oli erehtynyt keittiökaaokseen vievälle pitkälle käytävälle tappelemaan jostain vetisestä ja narskuvasta. ”Me emme käyneet tuossa yhdessä käytävässä. Ehkä siellä on jotain”, toa sanoi osoittaen kohti ovea, jota vasten oli pinottu kevyitä tuoleja. “Tai sitten noiden pariovien takana.”

“Selvitän asian”, Matoro äkkiä sanoi ja sulki silmänsä. Cencord syttyi hohtamaan, mutta se oli kalpeaa hohtoa verrattuna kahteen siruun.

“M-meidän pelkomme”, Kapura sanoi yhtäkkiä pidelleen päätään. “S-se löytää meidät siten.”

Korpit, naakat, varikset. Mieleltään heikot, heiveröiset. Ne pelkäsivät. Ne pelkäsivät niin paljon.

Mutta neljä voimakkaampaa mieltä säteili jostakin.

Missä he ovat? Alakerrassa?

?Kyllä. Haluatko että paikallistan heidät??

Tee se, rakas.

?He..
… o v a t …
t u l o s s a .

Älä pelkää, rakas~
Miksi pelkäisit o l e n t o j a joita ei ole olemassa? ?

“Näen alhaalla neljä”, Matoro vastasi. “Mutta… he sanoivat olevansa toisen kerroksen ruokalassa.”

“Mitä ne mielet tekevät?” Kapura kysyi. “Suunnittelevat meille ansaa? Vai..?”

“Ensinnäkin… kuulin puhelussa neljän eri metsästäjän äänet. Niiden lisäksi on vielä tohtori. Niitä pitäisi olla viisi”, Matoro vastasi pahaa enteillen.

“Pysy mielivahdissa”, Kapura mutisi. “Ja muussakin vahdissa.” Tulen toa otti esiin radiopuhelimen.

“He ovat tulossa”, Matoro sanoi. “Nimda sanoi, että he ovat tulossa.”

Kapura laski radiopuhelimen alas hermostuneesti. “Aiommeko me vain odottaa, että… no, jotain tapahtuu? Olemme aika jumissa täällä.”

“Soita heille.”

Ei, en pelkää. Minun ei tarvitse pelätä.

? Eihän S ä t k y n u k k e koskaan tappanut sinua.
Ja sinulla on käsikin tallella~
Niitä e i ole.
Jos vain haluat niin~ ?

Ne olivat vain paha uni.
Sellainen, minkä luulee olevan totta, mutta kun herää, huomaa, että se oli vain painajainen.
Sinä herätit minut, Delta.
Delta, Delta, niin kaunis sana. Kaareva, pehmeä.




Kapura huokaisi ja nosti radiopuhelimen uudestaan suunsa eteen. “En lupaa olla panikoimatta, jos täältä kuuluukin jotain ihan muuta”, toa mutisi. “Haloo?”



Uusi raakunnan aalto keskeytti toan, joka sulki silmänsä ja yritti keskittyä vain radiopuhelimeen. Pois, linnut. Nyt oli tärkeämpää tekemistä.

“Haloo?” Kapura sanoi uudestaan äänen vaiettua. “En kuullut mitään raakunnalta”, hän sanoi ohimennen Matorolle ja palasi puhelimen ääreen. “Haloo? Olemme toisessa kerroksessa valmiina täyttämään osuutemme sopimuksesta. Missä te olette?”

“Yritän eri reittiä”, Matoro vastasi ja sulki taas silmänsä. Hän sukelsi läpi lintujen pelon ja sai otteen yhdestä niistä neljästä.

Hei, Matoro viestitti telepaattisesti peloissaan olevalle mielelle. Mutta tämä ei vastannut.

Jos hän olisi voinut vastata, hän olisi ollut hyvin pahoillaan. Hyvin pahoillaan, että petti luottamuksen. Hyvin pahoillaan, että saattoi sillä tapaa tappaa ystävänsä.
Oli toinenkin mieli. Hänkään ei voinut vastata, mutta jos olisi voinut, hän olisi käskenyt poikaansa selvittämään päänsä. Ja pysymään hengissä.

Radion särähdys. Kapura hätkähti näkyvästi. ”Mitä saatanaa?” tuttu ääni, Kersantin ääni ärjyi luurista. ”Tekö tota ääntä pidätte?”

“Me emme tee sitä ääntä”, Kapura vastasi. “Oletteko nähneet mitään epätavallista? Kuulleet jotain muuta? Minusta tuntuu, että meidän kannattaisi siirtää lopullinen välienselvittely ulos.”

”Te pysytte siellä kakkoskerroksessa tai tohtori kuolee!” steltiläinen räyhäsi.

“Hyvä on, hyvä on”, Kapura sanoi radiopuhelimeen ärtyneesti. “Yrittäkää nyt ainakin tulla-”


Jos Kersantilla oli jokin vastaus, se ei ainakaan kuulunut Kapuran ja Matoron korviin.
Sillä yhtäkkiä linjan täytti raakunta.

”MITÄ HELVETTIÄ TUO OLI?”
Panostaja tai Jakaja (Kapura ei heitä erottanut) vastasi: ”Kuului yläkerrasta, kessu.”

”Arvasin! Nyt ette kuule yritä enää YHTÄÄN MITÄÄN!”

“Me emme tee-”, Kapura aloitti… yläkerrasta?

“Minulla on huono tunne tästä”, Jään Sotilas mutisi, kun oli epäonnistunut mieliyhteydessä toistamiseen.

“Ai ihanko totta-”

Ovi avautui käytävän päässä tönäisten tuolipinon rysäyksellä kumoon.

“Minusta tuntuu, että voisi olla aika lähteä”, Kapura kuiskasi katsomatta suuntaan, josta äskettäinen ääni oli kuulunut.

Matoro näytti epäröivän. Hän näytti olevan aivan muualla. Hän yritti luoda pakotietä.

Nimda rakas, tuossa kohdassa ei enää ole lattiaa, eihän?
Siinä on vain aukko alempaan kerrokseen. Ei mitään muuta.

Delta naurahti heleästi kuin kirkas puro kristallivuorella. Jostain jään toan sisällä toivon liekki… ja jokin lämpimämpi, jokin paljon lämpimämpi yritti poistaa pelon.

? Et usko siihen tarpeeksi kovaa, rakas~
Pidätkö äänestäni? Onko se tarpeeksi… hellä?~
Voin myös vaihtaa sen. ?

Rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet…

? Haluatko Nui-Kralhin tyttären?~
Vai Deikan?~
Vai…~ ?

voi ei
Et sinä halua että vaihdan ääntäni.
Koska minulla ei ole ääntä.
K o s k a et usko t a r p e e k si kovaa









Ja hetkessä turman linnun raakunta peitti taas Deltan äänen.

Minä yritän, rakas!
Mutta uskominen… uskominen on joskus vaikeaa…
minä haluan uskoa
minä yritän uskoa
Tiedätkö, miten voisin uskoa vielä enemmän?

p e l k ä ä v ä h e m m ä n


K R A A .

























”Hyi helvetti kun tuo ääni on kuumottava!”
Kersantti sanoi puoliksi nauraen. ”Sen kyllä sanon, pellet, että tuossa jutussa ootte aika hyviä!”

“Älä petä minua nyt, Mustalumi”, Kapura mutisi ja repi tätä kädestä. “Tule jo!” Matoro havahtui ja antoi myöten. Mutta vain hetkeksi.

Oven muotoinen valokiila aukesi keskelle pimeää, kaatuneiden tuolien eteen. Joku oli astunut käytävään siitä.

Joku oli saanut käytävän varikset värähtämään kirkuen metrejä eteenpäin.

K R A A .















Hän ei saanut katsoa.

Ei.
Hän ei saanut paeta. Jos hän pelkäisi, se voittaisi.

sitä ei ole olemassa
sitä ei ole olemassa
aivan, sitä ei ole olemassa

o l e t k o v a r m a ?

Sitä ei ollut olemassa. Sitä ei ollut olemassa. Se oli valhe, se oli temppu. Painajaisten lähettiä ei ollut olemassa.

Vaikka se asteli käytävää pitkin heitä kohti, ei sitä ollut olemassa. Mikään sen s-sisaruksista ei ollut. Miksi ne olisivat? Painajaiset katosivat herätessä. Niinhän ne aina tekivät.

minulla on käsi
vaikka luulin, että s s sätkynukke otti sen

Deltan ääni oli yhä rakastava, hellivä. Siihen hän voisi luottaa. Se olisi hänen kallionsa. Se pitäisi hänet pystyssä, se oli olemassa. Painajaisten lähetti ei ollut.






♬ sinulla on yksi käsi~ ♬







Tai sitten se oli. Ja Matoro oli menettänyt kätensä Sätkynuken terälle.

minä elän
vaikka luulin, että se
että se tappoi minut

♪ jos punainen mies haluaisi tappaa sinut, sotilas~
hän olisi lähettänyt S ä t k y n u k e n ♬

Kynsikkäät jalat kävelivät takana.
Raapivat keraamisia lattialaattoja.

Vääristyivät. Muljahtelivat. Lähestyivät.

“Eteenpäin!” Kapura sähähti raahatessaan Matoroa kohti portaita. “Minä en aikonut jäädä selvittämään, m-mitä tuo aikoo meille tehdä!” Edessä näkyi jo pieni huone, jonka ovesta pääsisi toiseen samanlaiseen. Ja sitten isoon huoneeseen, siihen, jossa oli terapiapiirillinen tuoleja.

Terapia ei veisi tätä pelkoa pois.

Terapia toisi sen lähemmäs.

S-sen ajattelukin toi sen lähemmäksi. Ja se lähestyi. Lähestyi. Lähestyi. Narsk. Narsk. Kynnet vasten laattoja, lähestyi…

Äkkiä. Johonkin.

Portaisiin. Ehdottomasti portaisiin.

Ja… ulos?
Ulos, ulos, ulos, ulos.

Matoron silmät eivät räpsähtäneetkään enää.

mutta hän lähetti s-s-sätkynuken
ja elän
joten hän ei lähettänyt
koska elän
sitä ei tapahtunut

♫ Punainen Mies luovutti tappamisesi kanssa~
kuten N u k e n t e k i j ä k i n
olet hyvä hänelle j u u r i noin~ ♫

Kapura ei katsonut taakseen.
Silti hänelle tuli varma tuntemus siitä, että se oli nopeampi.

♫ Jos Cehaya ei kelvannut~ ♫
♫ tiedän kyllä sinulle aivan toisen t o h t o r i n ~♫
♫ Ja usko minua ♫
♫ H Ä N korjaa s i n u t ♫

“Matoro”, tulen toa mutisi. “Jos sinulla on jokin loistava idea, niin sano se. Tai ainakin yritä paeta vähän kovempaa.”

♫ punainen mieskin haluaa olla y s t ä v ä s i~ ♩

”Y s t ä v ä s i”, Jään sotilaan heikko ääni kuihtui paikoilleen. Ystäväsi, ystäväsi, ystäväsi. Pettureita, pettureita kaikki tyynni.

He ehtivät huoneeseen, jossa oli taas paljon risoja tuoleja. Ja lintuja. Kyltti kehotti yhä odottamaan rauhassa, mutta sitä Kapura ei ajatellut tehdä. Tiukasti Matoron ranne kädessään hän raahautui läpi tilan potkien tuolit pois tieltä. Pari lintua raakkui, kun seppä astui liian lähelle niitä. Portaat. Kohti portaita. Ja… mihin sitten? Metsästäjät olisivat heitä vastassa. Mutta m-mieluummin ne kuin se. Ja toat olivat hitaita. Aivan liian hitaita.

Kun se mikä oli tulossa vain nopeutui joka ajatuksella.

?v a l h e et ovat niin helppoja, poika~
totuudet r i k k o v a t sinut ♩

Odota rauhassa, Matoro ajatteli vilkaistessaan kylttiä. Hänen pitäisi pysähtyä. Hänen pitäisi voittaa pelko. Hänen pitäisi olla parempi kuin pelon.

Mutta juokseminen on a i n a niin paljon helpompaa.

Käytävä. Ikkunalasi sen varrella. Pakoreitti? Valoa. Valoa pimeyteen. Kapuralta lupaa kysymättä Matoro syöksyi päin ikkunaa. Kyynärpää edellä. Se säröili. Painajaisten lähetin haju lähestyi. Miten haju voi lähestyä? Sen- sen haju lähestyi.

“Kapura, auta!” toa sai aikaan toisen särön.

Tulen toa havahtui epätoivoisesta paostaan ja veti esiin Painovoimaterän. Sekunnissa hän iski miekkansa lasiin. Särö huuruisessa ikkunalasissa suureni, mutta… tulen toalla oli yhtäkkiä vaikeuksia hengittää. Ei… ei kai taas?

EI KAI T A A S?

♫ lasi r i e k a l o i kehosi~
jos yrität paeta
linnut n o k k i v a t raatosi~
käy maahan m a k a a m a a n
se on h e l p o i n t a~ ♫ ♩

Se haju. Se oli kammottavinta, mitä kumpikaan heistä oli koskaan haistanut. Se tuntui ainoalta hajulta, jonka he olivat koskaan haistaneet. Se sai silmät kirvelemään.

Se ei ollut raadon haju. Se ei ollut kuolleen haju.

Se sattui.
Haju sattui heihin. Tunkeutui heidän hengityselimistönsä läpi. Kuin olisi työntänyt sisään ruumiinsyöjiä, jotka nokkivat kaiken seulaksi. Helvetillinen kipu raastoi joka henkäyksellä syvempää. He eivät saaneet henkeä. Henkeä. Linnut… linnut…

Joku oli ovensuussa. ♩ älä katso ovelle~ ♩

Se ei ole totta. Se ei ole totta. Älä usko sitä.
Ikkuna. Pako. Miekka.

Ikkuna. Ikkuna. Happea. H-henkeä… mutta ikkuna ei antanut periksi.







Mutta eihän ikkunaa ollut edes olemassa.

Seinästä ei huokunut sisään valo, vaan pimeys.

♩ älä katso ovelle~ ♩
♩ älä katso ovelle~ ♩

Matoro ei katsonut ovelle. Hänen katseensa oli katonrajassa.

♩ älä katso ovelle~ ♩

Matoron katse oli lattiassa. Kapurassa.

♩ älä katso ovelle~ ♩

USKO JO. Kapura ei katsonut ovelle. Katse ei ollut ovessa. Ei, ovella ei ollut mitään.

♩ älä katso ovelle~ ♩

EI.







RUKOILEN. LOPETA. M-miksi kumpikaan olisi katsonut ovelle? Ovella ei ollut mitään nähtävää… ja oli jo tarpeeksi vaikeaa h-h-hengit-

♩ älä katso ovelle~ ♩

EN KATSO OVELLE

EN KOSKAAN KATSO OVELLE

M-MIKSI HELVETISSÄ KATSOISIN OVELLE?

MIKSI KUKAAN KATSOISI OVELLE?





















Sillä sekunnilla Matoro ja Kapura katsoivat molemmat ovelle.







♩♩♩ M I K S I katsoit O V E L L E ? ♩♩♩

Ja ovella seisoi kasa P E L K O A .