Avainsana-arkisto: 1034

Iloinen kävelyretki

Klaanin selliosasto

Matoralainen oli paikalla jo neljättä kertaa.

Kahdella ensimmäisellä yrittämällä pieni Plaploo oli epäonnistunut saamaan sellissä viruvaan Vaselliin edes puheyhteyttä: liskotar oli vain sähissyt jotain zyglakiksi. Edelliskerta oli kuitenkin osoittautunut hedelmällisemmäksi, ja nyt – yrittämän numero neljä kohdalla – zyglak vastaili jo, vaikkakin vähäsanaisesti.

Ylikersantti 1034 tarkkaili tilannetta sellistään käytävän toisella puolella. Hän ihaili pienen Plaploon kärsivällisyyttä. Samaa uutteruutta Vasellkin varmaan arvosti – koska miksi muutenkaan Etelän miekkatietä seuraava liskosoturi olisi vaivautunut edes puhumaan surmaamansa matoralaisen ystävälle?

Rautasiiven entinen kirjanpitäjä oppi hänkin pienen klaanilaisen ja vaarallisen soturin keskusteluntyngistä. Sotavankitorakka ei ollut tullut ajatelleeksikaan niitä näkökulmia, jotka yhtäältä harmittomalla matoralaisella ja toisaalta zyglak-taistelijalla oli Jarp-nimisen matoralaisen surmatyöhön. Edelliskertoina 1034 oli itse asiassa osallistunut itsekin keskusteluntapaisiin.

Nyt hän keskittyi kuuntelemaan.

”Joten… se että olet erossa miekastasi on… paha. Eikö?” Plaploo maisteli kuulemaansa.
”Miekka määrittää tien”, Vasell vastasi. ”Se on kaikki, mitä suotu.”
Plaploo rapsutteli leukaansa. ”Aikamoista. Ymmärränkö siis oikein, jos sanon, että miekoilla on melkoinen henkinen ulottuvuus?”

Ennen kuin Vasell ehti vastata, äänet keskeyttivät perspektiivejään jakavan kaksikon.

Käytävältä kaikuivat kahdet askeleet. Plaploo tunnisti toisen tulijoista tulen toaksi, joka oli hänetkin saattanut selleille, mutta toinen oli sonnustautunut niin kattavaan vaatekerrastoon, ettei hänestä ottanut selvää.
”Ylikersantille olisi vieras!” naisvartija huhuili. 1034 loi vilkaisun tuttuun valeasuun. 273 kohotti hansikoitua kättään äänettömäksi tervehdykseksi.

”Puhuin moderaattoreiden kanssa. He antoivat sinulle luvan poistua sellistä sillä ehdolla, että minä ja vanginvartija kuljemme vierelläsi”, Ylikersantin lajitoveri sanoi zankrzoraksi.
”Ai… hei”, 1034 vastasi. Hänen kasvonsa olivat elottomat, mutta nazorakin äänestä kuulsi rahtunen iloa. ”Saanko nähdä auringot?”

Plaploon huomio kiinnittyi vieraskieliseen keskusteluun. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan.

”Ilta on ollut pilvinen, mutta hyvällä tuurilla saatamme nähdä iltaruskon taivaanrannassa.”
Ennen kuin toa avasi nazorakin sellin tiedemies työnsi vaatemytyn kalterien välistä sotavangille. ”Hankin sinullekin peiteasun, ettet herättäisi hämmennystä kaupungilla. Vaatekappaleet eivät ole kummoisia, mutta ne ainakin peittää kehosi.”

Plaploo sai seurata, kun Vasellin sellitoveri puki vaatteet ylleen. Hänelle kohosi hämmentynyt hymy.
”Vai en herätä hämmennystä…?” Ylikersantti totesi. Hän oli pukenut ylleen pitkän munkin kaavun ja vetänyt kasvoilleen löysän kommandopipon.
”Klaanin varastosta.”

Geetee aukaisi sellin oven, ja sotavanki ontui ulos. 273 katsoi 1034:n vaivalloista kävelemistä.
”Tarvitsetko tukea?”
Ylikersantin askellus oli tärisevää, mutta hän pudisti päätään. ”Yritän ainakin.”

273 katseli lajitoverinsa hataraa etenemistä kohti sellin ovea. Hän muisti Tawan kertoneen, kuinka Klaani oli yrittänyt auttaa sotavangin terveydentilaa, mutta että mikään ei ollut auttanut. Jäätitutkija mietti, minkä verran Bio-Klaanin lääkintähenkilöstö ylipäänsä tunsi nazorakien anatomiaa. Mutta ehkä taustalla oli jotain muutakin?

Torakoiden valmistautuessa lähtöön Plaploo ymmärsi.
”Ah, olette menossa kävelylle?” hän kysyi matoraniksi.
1034 nyökkäsi vastaukseksi.
”Onneksi olkoon!” Plaploo ilahtui. Jäätutkijan katse oli kysyvä, mutta Plaploolla oli vastaus valmiina. ”Joo, hän kertoi minullekin tahtovansa ulos tässä taannoin, kun olin täällä käymässä. Itse asiassa…”

Tähän väliin matoralainen iski silmää.
”Saattaa olla, että laitoin moderaattoreille itsekin hyvää sanaa sinusta!”

Ylikersantti katsoi Plaploota, yleensä lähes elottomat silmät täynnä kiitollisuutta. ”Kiitos!” nazorak lausui. Matoralainen heilautti kättään välinpitämättömänä, mutta vankitorakalle tämä oli selvästi suuri asia.
”En unohda tätä”, 1034 sanoi vakavana, ja teki pienen kumarruksen.
”Kiitos kiitos”, Plaploo virnuili. ”Mutta menkäähän, auringot odottavat!”

Naamion takana 273:n kasvoille piirtyi ilahtanut hymy. ”Sinäkin olet näemmä saanut ystäviä täältä.” Viikkoja sitten Jäätutkija oli itsekin ollut yhtä yllättynyt klaanilaisten kiltteydestä.

Sellinsä nurkassa miekkalisko Vasell sai tarpeekseen tilanteen imelyydestä ja käpertyi lattialle, kasvot kohti nurkkaa.

Tulen toan johtama joukkio poistui selleistä. Plaploo jäi katselemaan perästä, Vasell odotti omaa rauhaa. Matoralainen ja zyglak olivat toisilleen vieraista maailmoista, mutta noiden nazorakien vaatteet olivat silti jotain ihan muuta.

Kaksi nazorakia ja vanginvartija poistuivat selliosastolta, ja 1034 veti huppunsa tuntosarvien peitoksi. Sanaa vaihtamatta Geetee jätti kaksikon ja toinen vanginvartija, valtava raudan toa alkoi kävellä heidän jalanjäljissään. Jäätutkija kiinnitti huomiota siihen, että kumpikin vanginvartijoista vaikutti paljon vakavammilta kuin hänen edellisen käyntinsä aikana.

He kävelivät hetken Klaanin kellarikerroksen käytävää sanomatta mitään. Kumpikaan ei keksinyt mistä puhua toisilleen. 273 nosti tapansa mukaan kätensä naamionsa suulle ajatellessaan.
”Olen 273.”
Ylikersantti kääntyi katsomaan nazorakia.
”Jäätutkija 273. Tutkija ja aseseppä”, valkoinen nazorak kuiskasi.
”Arvasinkin pääsi muodosta. Teillä tiedemiehillä on kuulemma isommat aivot kuin muilla.”

Pienen hiljaisuuden jälkeen vanki jatkoi. ”Onko… onko hyväksyttävää, että puhumme zankrzoraa?”
Hän katsahti järkälemäistä toaa heidän takanaan.
”Näin ymmärsin”, 273 vastasi ja katsoi vanginvartijaa hänkin. Toa oli todella vahvan näköinen, suorastaan super. SUPER.

…eikä selvästikään ymmärtänyt, että kaksi torakkaa viittasivat puheissaan häneen, jatkoi vain askellustaan.

Kolmikko kulki pian tavanomaisen oven ohi, jonka takaa kantautui kuitenkin eriskummallista ääntä. 1034 oli liikkunut selliosastolle ja pois ennenkin, mutta ei ollut huomannut outoa huminaa aiemmin. Hän kohotti kulmiaan kysyvästi, mutta sitten muisti pukeutuneensa kommandopipoon.
”Mikä tuo ääni on?” hän hämmästeli.
273 mietti itsekin. ”Hmm. Taitaa olla Bio-Klaanin generaattorihuone, ellen ihan väärin muista. Se ja vankila sijaitsevat toistens- oletko kunnossa!?”

Vankitorakka oli kaatunut käytävälle pitkin pituuttaan. ”Mmmh.”

Jäätutkija ja Santor auttoivat Ylikersantin yhdessä ylös.

Kesti hetki ennen kuin päätään pitelevä nazorak pysyi huojumatta tolpillaan.
”En teistä russakoista tiedä, mutta oliskohan parasta palata selliin?” Santor totesi mahtipontisella äänellään. ”Kutsuttaisiin vaikka lääkäri?!”
1034 ravisteli päätään. ”Ei, ei. Kaikki on hyvin.”

Jäätutkija katsoi huolestuneesti Ylikersanttiin. ”Onko tällaista tapahtunut ennen? Käyttäydyit kuulustelussakin, öh, oudosti.”
”Välillä jalat, välillä pää…” 1034 mutisi.
”Pystytkö varmasti jatkamaan?”
Merinazorak nyökkäsi päättäväisesti. ”Minä haluan nähdä ne auringot…”

He nousivat hissillä maan tasalla olevaan kerrokseen ja suuntasivat kohti respaa.
”Haluaisin auttaa, mutten valitettavasti osaa lääketieteestä muuta kuin alkeet ja ensiavun.”
”Mmh”, Ylikersantti ynähti täysin ontolla äänellä. ”Ovat minua sinua pätevämmätkin yrittäneet auttaa.”

273 ei voinut kuin ihmetellä keskustelukumppaninsa muuttuvaa käytöstä. Välillä 1034 oli kohtelias, välillä pelokas, ja toisinaan kylmä ja kyyninen. Jäätutkijaa kiinnosti, millainen nazorak Ylikersantti oli ollut ennen vankeuttaan. Keskustelu eteni poukkoillen ja hitaasti, mutta oli heillä toisaalta aikaakin. Eivät auringot vielä laskisi – ja sitä paitsi kolmikko liikkui hitaasti.

Ja vielä paljon hitaammin ulos päästyään. Kaupungin väenpaljous iski heti heitä vasten. 1034 meni täysin lukkoon. Jäätutkija huomasi, ettei vanki saanut askeltakaan otetuksi, seisoi vain ja tuijotti.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi hiljaa, ymmärtäen vaihtaa kielensä matoralaiseksi. Korostus tai ei, vähemmän huomiota se herätti kuin zankrzora.
1034 ei vastannut mitään. Hänen hengityksensä kiihtyi.
”Ei hätää, olet turvassa”, Jäätutkija supatti.

Hän ei saanut vieläkään vastausta, joten valkoinen torakka painautui aivan lähellä Ylikersanttia, ja yritti kolmannen kerran, tällä kertaa lukkoon joutuneen vangin äidinkielellä. Ja erittäin hiljaa.
”Kaikki hyvin, Ylikersantti. Nämä ovat vain kadunkulkijoita asioillaan.”
Jäätutkijaa itsekin kieltämättä ahdisti edelleen väkijoukossa kulkeminen. Pienten hyönteisten ohi kulki jos minkäkokoista olentoa, joiden vahvuudesta, kyvyistä ja suhtautumisesta sotaan ja Imperiumiin ei ollut minkäänlaista tietoa. Mutta 273 tiesi, etteivät ne tekisi heille pahaa. Hän oli valeasussaan paremmassa turvassa klaanilaisilta kuin koskaan pesässä oman yhteiskuntansa mielivallalta.

Jäätutkija tarttui 1034:n käsivarteen. Haarniskakengät kopsahtelivat ja kitiiniset varpaat sipsuttelivat, kun valkoinen nazorak ohjasti ruskeaa Admin-aukion reunalle. He hidastivat vauhtiaan päästyään väljemmille vesille pakolaismeressä.
”Helpottaako?” Jäätutkija kysyi, nyt taas matoraniksi. Vanginvartija oli hämillään kaksikon jatkuvasta kielenvaihtelusta. SUPER hämillään.
”Huh… kiitos”, 1034 nyökytteli. ”Nyt… aurinkoja katselemaan?”
Volitakkasvo nyökkäsi.

He eivät puhuneet mitään hetkeen. Kävellessään 273:n katse kierteli kaupungin korkeissa taloissa. Syy sille, miksi nazorakien välinen keskustelu oli sujunut näinkin rauhallisesti oli se, että Jäätutkijan päähän pesinyt kerubi ei ollut paikalla. Tämä oli jo toinen kerta, eikä makuta ollut vaivautunut selittelemään menojaan. Koko tapauksessa oli yhä tiedemiehelle paljon sulateltavaa.
Ensin outo makuta vaatii päästä asumaan mieleeni, ja nyt hän on jatkuvasti jossakin aivan muualla… todella outo tapaus.

Nazorakin ajatukset harhautuivat noin viikko sitten tapahtuneeseen Makuta Nuin ensitapaamiseen. Makuta oli luvannut hänelle ilmeisesti erittäin salaista tietoa Imperiumin kulisseista sekä mielensuojausapua vastineeksi isäntäkehona toimimisesta. Hän oli myös puhunut jostakin matkasta, muttei suostunut kertomaan Jäätutkijalle asiasta enempää.

Kuitenkin yksi Makuta Nuin sanoista oli jäänyt erityisesti kummittelemaan Jäätutkijan mieleen.

Kelvin…

Tiedemiestä kummastutti todella paljon se, että makuta oli antanut hänelle uuden nimen. Tietty ei-nazorakmainen, uniikki nimi oli helpompi esittää klaanilaisille, mutta tapa jolla makuta oli ottanut sen vakiokäyttöön 273:lta itseltä kysymättä häiritsi häntä. Lisäksi matoralainen nimeämiskulttuuri tuntui eroavan niin paljon nazoralaisesta; vain suuret ryhmät ja paikat saivat omat nimensä, kuten Rautasiipi ja Vuoritukikohta.
Toisaalta tietty epäviralliset lempinimet ovat meilläkin asia, mutta niitä käytetään pikemminkin kuvastamaan yksilön piirteitä. Vaikkapa Juippi tai…

Nazorak puri pihtihampaitaa yhteen naamionsa takana. … Lumihiutale.
Niin, hänen tapauksessaan nimiä oltiin käytetty myös ilkkumiseen.

Jäätutkija heräsi mietteistään ja vilkaisi toveriaan. Laivaston kirjanpitäjä piteli yhä toisella kädellään otsaansa. Vaikka tie vietti alamäkeen, matkanteko ei juuri nopeutunut – niin varovaiset olivat ylikersantin askeleet.

”Niin… niin paljon… värejä”, 1034 huokaisi katsellessaan ympäröivää klaanilaismassaa.
273 siirsi katseensa lajitoveristaan taas väenpaljouteen. Jäätutkija oli aina kuvitellut laivaston nazorakien viettävän värikkäämpää elämää ja näkevän maailman monimuotoisuutta muita Imperiumin osastoja enemmän. Mutta kaipa tämä oli aika äärimmäinen esimerkki monipuolisuudesta ja värien kirjosta.
”Totta puhut. Tänne mahtuu… monenlaista kulkijaa.”

Jäätutkija kävi mielessään läpi tapaamiaan klaanilaisia. Tawa oli lempeä, mutta Guardian pelottava. Toiset olivat varautuneita, toiset avoimia.

”Niin”, Jäätutkija jatkoi. ”Kai on niin, että tällaiseen monimuotoisuuteen maht-”

”Se on kamalaa”, 1034 keskeytti töksäyttäen. Hän siirsi katseensa katukiveykseen, jossa se pysyikin kuin naulattuna. ”Tai siis… pelottavaa.”

Kolmikko oli jo Satamakadun alapäässä. Tästä heidän reittinsä jatkui vasemmalle, satama-altaan rantaa pitkin.

”Sinähän muistat… totta kai muistat”, sotavanki Rautasiiveltä mutisi. ”Kaikki, mitä totuusministeriö Bio-Klaanista on koskaan kertonut… kaikkien niiden julisteiden kaaos ja sekamelska. Se on aivan totta.”
273 muisteli julisteiden iskulauseita. ”Erilaisuus uhkaa järjestystä.”

”Muistatko ne kuvat, mitä Klaanin admineista esitettiin?” Tiedemies lopulta kysyi.
1034 nyökkäsi.
”Kun tulin Klaaniin, tapasin heidät. Voin sanoa, että heistä monet eivät vastanneet lainkaan kuvaa, jonka ministeriömme on heistä maalannut. He ovat ystävällisiä ja ymmärtäväisiä. Minä itsekin uskoin, että he olisivat tahtoneet kostaa sen, mitä maamme on heille tehnyt. Sen sijaan he ottivat minut suojelukseensa”, Klaaniin liittynyt nazorak kertoi vakavana. ”Silloin ensikertaa aloin miettiä, kuinka puolueellisia johtajiemme sanat saattavatkaan olla.”

1034 pysähtyi hetkeksi, ja muut välittömästi sen jälkeen. Valeasunsa takana sotavanki kurtisti kulmiaan.
”Minä… Argh!” 1034 nosti kätensä ohimolleen. ”…krhm, anteeksi, päänsäryt.”
Ylikersantti oli hetken hiljaa. ”Olemmeko kohta perillä?”

273 nyökkäsi. He olivat kivenheiton päässä Rapujoen suusta. Valkoinen torakka arveli, että sen eteläisimmältä sillalta olisi erinomainen näkymä merelle.

Mutta voih, kuinka yksinkertaista elämäni oli ennen sitä, tiedemies mietti. Hän uppoutui taas ajatuksiinsa.
Viimeisin tapaaminen admin Guardianin kanssa oli osoittanut, että Klaanin johto alkoi viimeinkin luottamaan nazorakiin sota-asioissa. Ansaittu luottamus tuntui 273:sta hyvältä, sillä tätähän hän oli halunnut.

Vai oliko?

Nazorak huokaisi. Kun vakuutin tahtovani auttaa Klaania taistelussa Imperiumia vastaan, ajattelin yhteistyön olevan vain helppoa tiedonantoa ja neuvomista nazorak-asioissa, soluttautumis- ja vakoilutehtäviä nazorak-armeijan puolella. Ajattelin vain kapuloiden pistämistä Imperiumin johtoportaan rattaisiin. En… en ollenkaan tullut ajatelleeksi, miten tekoni saattaisivat vaikuttaa tavallisiin nazorakeihin…

Jos totta puhuttiin, 273 ei itse koskaan ollut lähellä sotaa. Valtaosa tiedemiehistä eli koko elämänsä Pesän turvallisissa kammioissa, ja sotilaisiin hekin suhtautuivat vain lukuina ja massoina. Kapinajuoneenkin liittyessään valkoinen nazorak ei ollut ajatellut vallankumousta nazorakein enemmistön, työläisten ja sotilaiden näkökulmasta. Mutta matkallaan etelään ja liityttyään Klaaniin Pesävuoren tiedemies oli alkanut hahmottaa sotaa uusista näkökulmista. Sota ei ollut enää vain kaukainen upseeriravintoloiden puheenaihe vaan oikea tilanne, jossa nazorak-sotilaat ja klaanilaiset molemmat elivät.

273:n katse kierteli vastaan tulevissa klaanilaisissa, sataman työntekijöissä sekä heitä saattavassa vanginvartijassa. He kaikki elivät sotaa, jonka Imperiumi oli saaren ylle langettanut.
Hautausmaan matoranien katkerat sanat nousivat taas nazorakin mieleen. Minä… minä tahtoisin auttaa heitä jotenkin…
Mutta sitten Jäätutkijan katse palasi vierellään kävelevään Ylikersanttiin. … mutta pettäisinkö silloin hänen kaltaisensa, oman lajini?

Kaksi torakkaa ja vanginvartija saapuivat viimein sillalle, ja he kävelivät sen puoliväliin. Jäätutkija huomasi Ylikersantin edelleen tuijottavan vain maahan.
”Nosta katseesi”, 273 yritti lopulta rohkaista lajitoveriaan.

Varovaisena 1034 kohotti katsettaan omista jaloistaan merelle. Pilviverhon takaa siinsivät kaksoisauringot.

1034 horjahti hieman, mutta ennen kuin 273 tai Santor ehti tulla avuksi, sotavanki otti sillan kaiteesta tukea. Hän kumartui eteenpäin ja ahmi näkymää silmillään.

Jäätutkija siirtyi lajikumppaninsa viereen ja nojautui kaidetta vasten hänkin. Mitään ei sanottu. Jäätutkija arveli selleissä viruneen 1034:n tahtovat nauttia maisemasta rauh-
”On sentään komea näkymä!” heidän vartijansa lausui äänekkäästi.

Äskeisestä huolimatta 273:kin viimein uppoutui näkyyn. Hän tahtoi ajatella jotakin muuta. Vuoritukikohdassakin Jäätutkija oli aina kavunnut keskustornin katolle ihailemaan talvimaisemaa huonon päivän jälkeen. Vaikka kaksi nazorakia olivatkin todella erilaisia, he kaksi jakoivat saman harrastuksen – iltaruskon ihailun.

Nazorakin ilme kuitenkin tummui taas naamionsa takana. Mitäköhän kotopuolessa on tapahtunut pakoni jälkeen?
Tiedemies oli osannut vain spekuloida mahdollisia skenaarioita, miten Salainen palvelu oli toiminut Vuoritukikohdan ja sen asukkaiden suhteen.

Voi Juippi… oletko sinä enää edes hengissä?

Kylmä tuuli mereltä leikitteli pakolaisten vaatteilla.

Valkoinen nazorak hätkähti, kun hän muisti jotain. Hän tunnusteli kädellään rintataskuaan. 273 vilkaisi Ylikersanttia hetken empien, ennen kuin otti sieltä jotain.

Hän ojensi hopeanvärisen taskumatin 1034:lle. ”Tahdotko?”

1034 katseli pulloa hetken aikaa. Pian hän kuitenkin ojensi kätensä ja tarttui taskumattiin. Sotavanki nosti putelin silmiensä tasalla. Kiiltäväkylkisen pullon kyljestä hänen katseeseensa vastasi Imperiumin leima. 1034 veti tärisevän kätensä etusormen seitsensakaraiselle tähdelle, ja siveli lajinsa vaakunaa.

”E-ei kiitos”, nazorak lopulta lausui ja ojensi taskumatin takaisin. 273 vilkaisi 1034:ää harmissaan, ja otti itse kulauksen kanohinsa alta.

Juippi ei olisi kieltäytynyt…

Hetken aikaa kaikki kolme olivat taas hiljaa. Tuuli toi paksumpia pilviä aurinkojen tielle, ja meren kimmellys kaikkosi.
”Mutta niin”, Santor kumahti. ”Aikamme alkaa olla tässä. Oliko teillä vielä jotain?”
273 katsahti vaisua kanssatorakkaansa. ”Ei, tämä riittänee. Lienee parasta palata.”

Oli aika palata maan alle.

Myöhemmin

Pakolaisen hameenhelma hulmusi Klaanin käytävillä. Hän oli valitettavasti joutunut hyvästelemään maamiehensä taas kalterien taakse. 273 oli kuitenkin iloinen, että oli saanut auttaa 1034:ää edes jotenkin.


273 nosti käden otsalleen. ”Ah!”

”MMMMMROOOOOOOOAAAAAAAHHHHHHHH”

Nazorak otti tukea käytävän seinästä.


Plaploo hätkähti, kun Vasellia vastapäisen sellin nazorak pökertyi lattialle. 1034 nosti kätensä ohimoilleen vikisten.


”RAAAH!” toisella selliosastolla luutnantti 1002 tarttui täristen omista tuntosarvistaan ja puristi silmänsä kiinni. ”Mi- miksi!? Eikö tämän pitänyt jo loppua!?”


Muutama klaanilainen oli auttanut Jäätutkijan pystyyn, mutta 273 oli vakuutellut olevansa kunnossa. Hän hengitti syvään.
Mi- missä se makuta on kun sitä tarvittaisiin…

Kaukana kotoa

Bio-Klaani, kuulusteluhuone

Mustat nahkahanskat narisivat, kun nazorak puristeli ristimiään käsiä hermostuneesti. Hän oli yksin huoneessa, odotellen vanginvartijaa tuomaan Klaanin nazorakvankeja hänen kuulusteltavaksi. Vaikka tiedemies oli lopulta suostunut juuriadminin pyytöön puhua vangeille, hän oli silti jännittynyt siitä miten nazorakit suhtautuisivat häneen.
”Se ylikessu-kirjanpitäjä on kuulemma käyttäytynyt ihan hyvin vartijoita ja muita vankeja kohtaan, mutta kuulin että joku olisi epäillyt hänen terveyttään. Mutta se pommittaja on ollut hieman ikävämpi tapaus. Vartijat joutuivat vasta vähän aikaa sitten pitämään häntä kahlittuna sellissäkin pienen… välikohtauksen jälkeen”, 273 kertasi moderaattori Paacolta saamiaan tietoja.

Kuului metallinen kalahdus, kun raskaaseen oveen työnnettiin avain, joka aukaisi lukon. Ovi raottui ja sisään astui haalean ruskea nazorak vaaleanpunaisen toanaisen saattelemana.
”Joten…” toa aloitti ”Tässä on ylikersantti 1034, rouva…?”
”Jäätutkija…?” volitakkasvoinen nazorak totesi hieman epävarmasti. Jokainen nimen-kysymis-tilanne oli hänelle aina yhtä vaikea.
”Rouva Jäätutkija, aivan!” tulen toa varmisti pirteästi. ”Iloista kuulustelua! Minä tästä peräännyn, mutta muistakaa…”

Vanginvartija viittasi huoneen sivulla olevaan peiliin, joka heijasti tilan peilikuvan.
”…Iso-Paaco katsoo!”
Toa istutti vaaleanruskean nazorakin pöydän edessä olevaan tuoliin ja perääntyi ovelle. ”Huikatkaa sitten, kun olette valmiit! Saatan ylikessun takaisin osastolleen ja tuon sen toisen.”

Huoneeseen talutettu vanki-nazorak katseli outoa hahmoa edessään. ”Krhm…”
Siniset silmät tapittivat pöydän toisella puolella istuvaa, käsiraudoitettua vankia jännittyneinä. Viimeisin kerta, kun hän oli nähnyt oman lajitoverinsa oli silloin kun urogejegein tarkkuuskiväri oli räjäyttänyt yhden sellaisen rintakehän sen typerän musiikin soidessa. Se oli myös viimeisin kerta, kun hän oli pakon edessä joutunut myös tappamaan oman lajitoverinsa.
”Öh, hei…” hattupäinen olento sanoi. 1034 hätkähti.
”P- puhutko kieltäni?”
Volitakasvo nyökkäsi. ”Adminit pyysivät minua jututtamaan sinua. Kuinka kauan olet ollut täällä?”

Ylikersantti 1034 tihrusti entistä tarkemmin – mikä oli tämä outo olento hänen edessään? Ainakin se puhui sujuvaa zankrzoraa. Olivatko bio-klaanilaiset ryhtyneet luoviksi kuulustelumenetelmissään?
”Öh, kuukausi tai kaksi. Vai olisinko kolmekin? Täällä ei ole ollut näkyvissä kelloa tai muutakaan ajanilmaisinta, sydämeni sykkeen lisäksi.”
273 nyökkäsi vaitonaisesti. “Tiedät varmaan jo, mistä Klaanin johto haluaa minun kysyvän. Olit Rautasiivellä työskentelevä kirjanpitäjä. Mutta kuitenkin kun klaanilaiset ottivat sinut panttivangiksi, Amiraali oli valmis neuvottelemaan henkesi säästämiseksi. Klaani haluaa tietää, mikä sinussa on niin erikoista.”
”En tiedä…” vangittu aliupseeri aloitti, mutta hänen sanansa vaihtuivat pian yskinnäksi. Hetken jälkeen 1034 sai taas sanansa haltuunsa. ”En tiedä, kuka olet, mutta kaikki nämä kysymykset on jo esitetty minulle. Kysy administolta tai vaikka siltä punaiselta kuolemankoneelta…”
“Valitettavasti he eivät usko sinun kertoneen kaikkea. He toivoivat sinun olevan yhteistyökykyisempi minun kanssani.”
Naamiopää huokasi. Hän vielä kerran mietti, olisiko tämä hyvä idea. “Ja siitä puheen ollen…”

Jäätutkija irroitti naamionsa remmin ja laski sen hitaasti kasvoiltaan. Samalla hän laski hattunsa pöydälle volitakin viereen.

Ylikersantin apaattiset kasvot muodostivat uuden ilmeen. Ensimmäistä kertaa aikoihin hän oli hämmästynyt. ”Kuka…?”
Valkoinen nazorak vältteli Ylikersantin katsetta. “En ole varma, onko minun edukseni hyvä kertoa sinulle itsestäni. Otin jo valmiiksi ison riskin, kun paljastin olevani nazorak.”

Vankisellin vakiotorakka arvioi valkoista lajitoveriaan. ”Olet… Värisi… Mihin osastoon kuulut?”
Jäätutkija pitäytyi linjassaan olla kertomatta liikaa. ”En enää mihinkään, sen verran on varma.”
1034 hymähti. ”Niinpä niin… Entä minä sitten, kuulunkohan minä? Koska, no, olet aivan oikeassa. Amiraali oli epätavallisen huolissaan hyvinvoinnistani. Mutta valitettavasti… valitettavasti en osaa kertoa enempää.”

Sillä vähänpä Ylikersantti tiesi viimeisestä terveystarkastuksesta, joka häntä olisi kaappauksensa iltana odottanut.

”Sinä siis hoidit Rautasiivellä kirjanpitopuolta?” 273 kysyi. ”Oliko siellä mitään erikoista, miksi uskot Merivoimien johtajan pitävän sinua arvossa?”
Ylikersantti nosti sormensa otsalleen ja kurtisti kulmiaan. ”Joskus muistaminen tuottaa vaikeuksia… Ne eivät- eivät- eivät ole minun- Minä…!”
Jäätutkija katsoi kuulusteltavaansa. Mikä häneen oli iskenyt?

Pian 1034 sai kuitenkin puheensa ja hengityksensä tasattua. ”…ei. Vastauksena kysymykseesi, ei ollut mitään erikoista. En tiennyt mitään, mitä kymmenet muutkin Nazorakit eivät olisi tienneet.”
”Hyvä on. Ymmärrän…”
Jäätutkija ei ollut aivan varma, uskoako merinazorakia. Ainakaan 1034:llä ei ollut mitään syytä luottaa häneen. 273 oli kuitenkin luvannut administolle yrittävänsä saada nazorakista tietoja irti.

”Minkä arvoasteikon tasoisia nazorakeja tunsit?”
1034 käänsi katseensa pöytään. ”No, minä olin Amiraali 002:n ykkösmies… mutta vain paperitöissä. Sotastrategia ei kuulunut alaani. Pyörittelin kyllä lukemia kauppasaarron saaliista, mutten koskaan tiennyt, mihin laivastomme seuraavaksi ryhtyisi.”

273 nyökkäsi. ”Entä kuinka isänmaallinen olet?”
Kysymys sai Ylikersantin kasvot vääntymään outoon ilmeeseen. ”Minä… Kaikki… ei minulla koskaan ollut mitään muuta. Eihän…”
Jäätutkija katseli edessään vaikenevaa hahmoa. Uudet ajatusmallit aiheuttivat aliupseerille selvästi päänvaivaa.

Hän on ollut pitkään yksin sellissään, kaiketi vähäisessä kanssakäymisessä. Vanginvartijat eivät ole edes antaneet hänen puhua toisen nazorakvangin kanssa. Ehkä hän kaipaisi mukavampaa jutusteltavaa…

”Millaista Rautasiivellä oli olla töissä?”
Kysymys tuli 1034.lle yllätyksenä.
”Märkää. Tuulista ja märkää”, Ylikersantti naurahti väsyneesti. ”Mutta se oli koti.”
Jäätutkija ei voinut olla ajattelematta vuoritutkikohtaansa.

”En koskaan tullut erityisen hyvin toimeen muiden kanssa”, 1034 jatkoi. ”Mutta Amiraali oli aina minulle hyvä. Luulen, että siksi minusta ei pidetykään. Sanoivat minua lellikiksi ja pelkuriksi… Hmm…”
Ylikersantti piti pinen miettimistauon. ”Saattoivat… saattoivat olla oikeassakin. Ennen kuin saimme klaanilaiset Rautasiiven kannelle, en ollut koskaan edes nähnyt taistelua – oikeaa taistelua – ja myönnän olleeni kauhuissani. Sen jälkeen kuitenkin… Hmph, ehkä kaikkeen tottuu.”
Ylikersantti muisteli ensihetkiään klaanilaisten kanssa. Soturimunkkeja, pakoyritystään ja aikaansa selliosastolla. ”Taisin hävittää pelkoni merelle. Osa muista tunteistani taisi jäädä sinne myös.”

273 nojasi leukansa hansikoituihin nyrkkeihinsä. Hän ei voinut olla samaistumatta Ylikersanttiin. Molemmat nazorakit olivat kokeneet kovan matkan tähän pisteeseen.
Ja ehkä… tiedemiehen päähän nousi uusi ajatus. Ehkä sen vuoksi… hän voisi olla hyvä liittolainen.

”Minä olen ollut tasan kerran elämässäni merellä”, tiedemies muisteli. ”Noin vuosi sitten, kun Imperiumi matkasi tälle saarelle. Olen aika nuori…”
273 käänsi katseensa sivuun muistellessaan. ”Silloin juuri kukaan ei pitänyt minusta. Ei esimieheni tai työtoverini. Osaat varmaan silmieni väristä päätellä, millaisen kohtelun olen ansainnut.”
1034 pysyi vaiti. Jäätutkija arveli, ettei ole hyväksi kiinnittää enempää huomiota mutaationsa.
”Mutta yksi ei erityisesti pitänyt. Hän halveksui minua ja minä vihasin häntä… jopa niinkin paljon, että halusin tasata tilit. Pidellä asetta hänen silmien edessä ja painaa liipaisinta. Ja yhtenä päivänä minulle se tilaisuus suotiikin.”
1034 kohotti toista tuntosarveaan. Nytkö muukalainen suostui kertomaan itsestään.

”Sekaannuin Imperiumin vastaiseen toimintaan, ja nyt minua jahdataan. Lopulta pakenin ja päädyin tänne, pitkän matkan jälkeen.”
”Tapoit maanmiehesi..?” 1034 tuumi ääneen. ”Minä en ole joutunut samaan tilanteeseen. Kuitenkin… jätin yhden omistamme kuolemaan, kaukana kotoa. Hän sanoi, että se on oikein, että minun täytyi elää… Mutta minusta ei tunnu siltä. Joskus öisin, kun mieleni harhailee, luulen kuulevani hänen äänensä. Hän kuoli vuokseni, syystäni. Kannammekohan samaa taakkaa… ”

273 nosti katseensa Ylikersanttiin. Nazorak otti tiedemiehen tarinan aika hyvin.
Tiedemies vilkaisi sivusilmällään seinustalla olevaa peiliä, jonka takana ilmeisesti oli kamera.
”Hmm, sinun on varmaan palattava selliisi. Voinko tehdä vuoksesi jotain?”
1034:n katse hieman kirkastui.
”Hmm… Jos aivan totta puhutaan, tahtoisin nähdä auringot. En koskaan viihtynyt maan alla, ja Rautasiivellä oli aina niin valoisaa. Ainakin, jos muistini ei valehtele.”
”Hm, katson että voinko järjestää sen.”
Sen sanottuaan 273 puki naamionsa takaisin kasvoilleen ja käveli kuulusteluhuoneen perälle, koputtaen oveen. Vaaleanpunainen tulen toa astui sisään.
”Eiköhän palata selliin”, Tyttötahu ilmaisi läsnäolostaan. ”Tule.”

Hän auttoi käsiraudoitetun torakan ylös ja alkoi taluttaa tätä ovelle. Ennen kuin tuttu apatia valtasi Ylikersantin kasvot, tämä vilkaisi vielä huojentuneena Jäätutkijaa kohti. 273 huomasi ylikersantin nilkuttavan toista jalkaansa.

273 nielaisi. Hän toivoi, ettei ollut tullut luvanneeksi liikoja.
Ovi kalahti kiinni ja 273 jäi yksin huoneeseen odottamaan seuraavaa vankia.

Huh. Se meni paremmin kuin odotin, valkoinen nazorak mietti ja hieroi takkinsa kauluksen takana piilottelemiaan tuntosarviaan. Vaikka hän sanoikin olevansa Imperiumin kannattaja, hän vaikutti ymmärtävän petturuuteni. Ehkä jos puhun hänen kanssa uudelleen, voisin suostutella hänet liittoutumaan minun ja Klaanin kanssa. Nazorak-liittolaiset voisivat olla arvokkaita taistelussa Imperiumin johtokuntaa vastaan…

Pian 273 havahtui, kun ovi kalahti auki taas. Vanginvartija talutti tiedemiestä pidempää, tummanruskeaa nazorakia. ”Ja uutta putkeen vaan! Kehotan kuitenkin olla hieman varovainen. Tämä herra ei ole yhtä säyseä kuin se edellinen.”

Tulen toa istutti käsiraudoitetun hyönteisen tuoliin ja poistui. Vanki näytti happamalta, eikä katsonut kuulustelijaansa. Hänen kasvoissaan näytti olevan pieniä ruhjeita.
Pommituksen ajoilta varmaan peräisin.
Jäätutkija kertasi saamiaan tietoja vangista. Ilmavoimien sotilas, syöksypommikoneen lentäjä. Luutnantti 1002. Pudotettiin Klaaniin tehdyssä pommituksessa ja vangittiin moderaattorin toimesta.

”Tuota, hei”, 273 aloitti omalla äidinkielellään.
Luutnantin tuntosarvet värähtivät pystyyn ja vihreät silmät nousivat tapittamaan keskustelukumppaniaan.
”Puhut kieltäni?” vanki kysyi saman kysymyksen kuin edellinenkin.
273 nyökkäsi. ”Tiedän, että sinua on kuulusteltu jo aikaisemmin, mutta adminit halusivat minun kyselevän sinulta vielä. Lisäksi minä haluan muutenkin jutella sinulle…”
1002:n yllättynyt ilme painui kuitenkin takaisin synkäksi. Hän käänsi päänsä taas pois ja huokaisi. ”Turha vaiva. Vaikka tietäisinkin jotain kertomisen arvoista, en sitä sinulle tai muille vihollisille kerro. En vainka kuinka kiduttaisitte!”
”Onko sinua kidutettu…?” 273 hätkähti. Hän ei ollut kuullut administolta mitään mainintaa sellaisesta.
”Hmph, tiedän että se on vain ajan kysymys…”

273 nojasi takaisin tuolinsa selkänojaan. Hän oli jo Klaanissa olonsa aikana ehtinyt unohtaa, millaisen kuvan Totuusministeriö on antanut Klaanista nazorakeille.
”Voitko kertoa hieman itsestäsi?”
”Olen jo kertonut.”
”Kertoisitko uudestaan minulle?” 273 pyysi kauniisti.
Sotilas murahti. ”Luutnantti 1002, syöksypommittaja. Minut valittiin sotilaaksi ja koulutettiin Ilmavoimiin. Työskentelin aluksi miehistössä, kunnes ylenin luutnantiksi. Osallistuin Ilmavoimien pommitusoperaatioon ohjaamalla pommikonetta, mutta vihollinen pudotti alukseni alas ja jäin vangiksi.”

”Tiedätkö mitään Ilmavoimien tulevista operaatioista?”
”En.”
”Entä korkeampiarvoisempia henkilöitä?”
”Vain lähimmät esimieheni.”
”Hm, okei”, 273 nyökkäsi. Tämä keskustelu ei tulisi olemaan pitkä. ”Entä voinko minä tehdä jotain hyväksesi?”

1002 kohotti taas tuntosarveaan yllättyneenä ehdotuksesta. Hän tuijotti lattiaan ja näytti miettivän jotain. Hänen ilmeensa muuttui happamasta jopa alakuloiseksi.

”No voisithan sinä tietty tappaa minut…”

273 tuijotti Luutnanttia. Tiedemiehestä tuntui kuin että lasimaljakko olisi pirstoutunut lattiaan vangin sanojen myötä.

”Mi- miksi…?”
Luutnantti vilkaisi nopeasti volitakkasvoa, mutta siirtyi jälleen välttelevästi tuijottamaan lattiaa. Hän yritti näyttää tunteettomalta, mutta hänen suupielensä vääntyivät väkisin alas.
”Tehtävänantomme oli pommittaa kaupunkia, ja jos tulisimme ammuttua alas, oli meidän silloin nieltävä DDT-kapseli ja päätettävä päivämme ennen kuin joutuisimme vangituiksi. Mutta koneeni osuessa maahan loukkasin käteni niin, etten saanut otettua myrkkyä varustevyöltäni. Sitten jo se punainen lisko-olio otti minut kiinni…”
Luutnantti huokaisi hetken ennen kuin jatkoi. ”Pommitus oli itsemurhatehtävä, ja olin jo valmistautunut etten säilyisi hengissä. Halusin uhrata henkeni kotimaani puolesta, mutta epäonnistuin siinäkin! Ja usko pois, olisin nyt kernaasti vainaa kuin puhuisin sinulle juuri nyt, hahah…”

Siniset silmät katsoivat arasti lentäjää naamion silmärei’istä. Vasta nyt hän tajusi katsoa luutnantin kasvoja tarkemmin, joita sotilas oli koko keskustelun ajan yrittänyt piilottaa katsomalla sivulleen. Ruskean nazorakin otsa oli yhdestä kohtaa kulunut ja naarmuilla, sekä sieltä täältä oli lohkeillut kuoren palasiakin.

Klaanilaisen silmät laajenivat. Mitä moderaattori olikaan sanonut?
”Vartijat joutuivat vasta vähän aikaa sitten pitämään häntä kahlittuna sellissäkin pienen… välikohtauksen jälkeen.”
Nyt kun hän mietti, hän ei voinut olla ajattelemetta, että…
”No voisithan sinä tietty tappaa minut…”

273 tutki tarkemmin luutnantin olemusta. Hänellä oli huono ryhti, ja hänen kasvonsa olivat uurteiset ja väsyneet.
Aivan kuin…

Ei, ei kai hän vain…

voi ei… ei, ei, ei!

Luutnantin yllättyi, kun volitakkasvo nousi ripeästi seisomaan. ”He- hei! Älä ajattele tuollaisia! Si- sinulla saattaa olla vaikka kuinka paljon elämisen arvoisia asioita edessä…” 273 yritti hätääntyneesti keksiä jotain mitä sanoa.
”Pah, mitä muka!? Olen erotettu yhteiskunnasta vihollisen vankina, epäonnistuin tehtävässäni, sekä ilmeisesti päässänikin on alkanut jo viirata! Ja mitä tämä sinulle kuuluu, Bio-Klaanin rakki!?”
”Kyllä se kuuluu!” 273 sanoi ponnekkaasti. ”Minä voin auttaa sinua! Kuuntele, Klaani ei oikeasti ole niin paha, kuin Imperiumi väittää. Saatan voida puhua Klaanin johtajille. Sinut ehkä vapautetaan, jos lupautuisit auttamaan meitä!”
”Hah! Vaikka puhutkin hämmentävän hyvää zankrzoraa jollakin ihmenaamiollasi, sinä et minua niin helposti vihollisen leiriin huijaa, toa!”

Siinä vaiheessa 273:n itsehillintä petti. Valkoinen käsi tarttui naamioon ja riuhtaisi sen päästään, lennättäen mukanaan hatun lattialle. Harmaa naamio kalahti pöydälle.

Näky vaiensi luutnantin tehokkaasti. Lentäjä aukoi suutaan hakiessaan sanoja näylle, jota ei pystynyt käsittämään.
”Si- sinäkö… olet nazorak?”
Tiedemies nyökkäsi. Vasta nyt hän huomasi kuinka kiihdyksissä oli. Hän yritti rauhoittaa sykkeensä.

Luutnantin silmät olivat kuin lautaset. ”Mutta miten… si- sinähän autat klaanilaisia? Otettiinko sinutkin vangiksi?”
273 sulki silmänsä ja pudisti päätään. ”En. Imperiumi haluaa minut hengiltä. Olen Klaanin suojeluksessa…”

1002:n kasvoilta paistoi järkytys ja epäusko. ”Olet loikannut vihollisleiriin?”
”Klaanilaiset ovat oikeasti hyväntahtoinen kansa. Klaanin johtajat ottivat minut hyvin vastaan. He kohtelevat minua jopa paremmin kuin nazorakit!” 273 lausui. ”Sinun ei tarvitse kokea velvollisuudentuntoa Imperiumia kohtaan, sillä se ei ole muuta kuin käyttänyt sinua hyväksi!”

1002:n ilme tummui hetkessä. Hän puristi leukansa tiukkaan irvistykseen. ”Sssinä valehtelet… krrrzz-zh! Si- sinäh yrität huijata, senkin vääräsilmä!”
273 ei ollut huomannut, kuinka vanki oli hiljaa noussut seisomaan kyyryasentoon. Hitaasti luutnanti kohottautui kaksikon välissä olevan pöydän ylle.

”KRRSSINÄ PETIT PUHTAAT!”

Jäätutkija ei ehtinyt reagoida, kun ruskea nazorak ponnisti jaloillaan. Varjo heilahti 273:n näkökentässä, jota seurasi kova tömähdys. Nazorak oli jysähtynyt jaloilleen pöydälle, aivan valkoisen eteen. Vaikka luutnantin yläkädet oli sidottu tämän selän taakse, oli hän silti saanut aukaistua siipensä lisäpotkuun.
273 tuijotti suoraan hurjistuneen vangin vihreisiin silmiin. Jäätutkija ei ollut koskaan nähnyt samaa katsetta nazorakilla. 1002:n silmät leiskuivat kuin rahilla.

”K- Ki- KIÄÄÄH! ANASTAJIEN KOIRAAH!”
Nazorakin pihtihampaat räjähti amolleen ja sylki roiskui 273:n päälle. Kauhistunut tiedemies kaatui tuolillaan selälleen, kompuroiden kauemmas häntä hamuilevasta lajitoveristaan.
Ka- karzahni sentään!

Lattialla makaava tiedemies näki, kuin hurjistunut luutnantti valmistautui loikkaamaan hänen kimppuunsa. Ruskea nazorak sähisi.
Se kuitenkin pysähtyi, kun huoneen läpi lennähtävät nuolet sohahtivat pöytään nazorakin molemmin puolin. 1002 käänsi katseensa nopeasti ovelle.
”Body! Ota vanki kiinni, minä suojaan!” haukasvoinen Taibu huusi, virittäen jouseensa uuden nuolen. Hänen ohitseen huoneeseen juoksi roteva titaanivartija. Ennen kuin 1002 ehti väistää, titaani kaappasi nazorakin olkavarsistaan tiukkaan pihtiotteeseen. Body alkoi retuuttaa vankia ulos, luutnantin riuhtoen, potkien ja sähisten.
Vielä ennen kuin vanginvartijat saivat hänet kiskottua kuulusteluhuoneen ovesta ulos, 1002 heitti nazorakklaanilaisen tappavan katseen.

”PETTURI, VÄÄRÄSILMÄ, KOIRA!”

Huoneeseen yksin jäänyt 273 hengitti nopeasti. Hän yritti varovaisesti noista seisomaan. Hän huomasi vapisevan voimakkaasti. Hän kuitenkin huomasi jonkun ilmestyvän auki jääneelle ovelle.
”Voi perse! Se oli lähellä…” tilannetta viereisestä peilihuoneesta seurannut Paaco totesi. 273 nosti katseensa kultavihreään toaan. Hetken tilannetta sulateltuaan hän kuiskasi ”Ti- tietävätkö vartijat nyt et-”
”Älä huoli, ehdin tehdä naamiolla illuusion jossa olit takea. Toivottavasti he eivät tule kyseenalaistamaan sitä.”
273 noukki lattialle tippuneen naamionsa ja heinähattunsa. ”Tuota, onko arvaukseni totta, että luutnantti on yrittänyt… riistää henkensä?”
Moderaattori hieroi niskaansa. ”Ikävä kyllä joo. Vartijat äkkäsivät hänet takomassa päätään betoniseinää vasten. Hänet on kyllä otettu tiukempaan valvontaan, mutta asialle ei valitettavasti voi oikein muuta tehdä.”
273 kurtisti kulmiaan. ”Mikset kertonut siitä suoraan aiemmin?”
”Äsh! Ai joo, olisi ehkä pitänyt. Olen hieman huono puhumaan tällaisista. Lisäksi ajattelin että sinun on suhtauduttava vankeihin mahdollisimman neutraalisti.

273 tyytyi nyökkäämään. Hän puki naamion ja hatun päälleen. ”Saaco.”
”Häh, minä?”
273 madalsi ääntään. ”Älkää olko 1002:lle ankaria. Hän on kokenut kovia, ja hänen reaktionsa oli aivan ymmärrettävä.”
Paaco kohensi aurinkolaseja naamiollaan. ”Joo. Mutta älä sinäkään itseäsi soimaa. Äskeinen taisi olla aika järkytys teikäläiselle. Tuletko Kahvioon tämän jälkeen? Voin tarjota limun tai vaikka kaljan.”
”Ei kiitos, taidan mennä vain suoraan huoneeseeni. Haluan hieman rauhoittua yksin.”
”Oo ja koo, mene vain.”


Metallikalossit kopsuivat käytävään, kun hameeseen ja takkiin sonnustautunut tiedemies laahusti Klaanin käytävillä. Moderaattorin neuvoista huolimatta hänen mielensä oli apea. 273 huokaisi.
No, kyllä minä tiesin että noin siinä saattaisi käydä. En vain ajatellut, että sotilaskaan käyttäytyisi noin aggressiivisesti…
Mutta tietystihän hän on Imperiumin sotilas. Propaganda puree paljon syvemmin sotilaisiin, koska miten muuten heidän taistelutahto pidetään yllä.

Nazorak kääntyi risteyksestä uudelle käytävälle.
Olen silti huolissani luutnantista. Toivottavasti häntä valvotaan paremmin…
273 sulki väsyneesti silmänsä.

Tip.

Tip. Tip.

273 avasi silmänsä ja hieroi leukaansa naamion alla. Tosin puhuminen 1034:lle meni positiivisesti yllättävän hyvin. Pitänee käydä lähiaikoina puhumassa admineille. Jos saan luvan käyttää häntä ulkona, saan tilaisuuden jutella hänelle vapaammin. Voi olla, että hän olisi vahva liittolain-

Huone. Tumma ja harmaa.
Seinill
ä merkintöjä. Logoista.
Numeroista ja kaavoista.

273 inahti. Hän joutui taas ottamaan tukea seinusta.
Äh. Ta- taas. Nyt ainakin olen varma. Minun on selvitettävä mitä päässäni tapahtuu…

Allemme lukitut

Bio-Klaani, sellit

Väriltään haaleanvihreä ja varreltaan pikkuruinen mies odotteli Geeteen tuomiota. Tulenhenki-tyttö selasi jäsenlistaa, ja sekunnit matelivat.

”Plaploo… Plaploo Plaploo Plaploo….” vartija-toa kävi listaa läpi. ”Siis joo, kyllä minä sinut muistan, mutta kun et ole rekisterissä, en kait saisi päästää sinua läpi. Voink-”
”Krhm, itse asiassa…” le-matoran yskäisi. Hän mietti, miten asian muotoilisi.

Koska olihan tämä nyt sentään aika noloa.

”Se ei ole ihan oikea nimeni.”
”Oho?”
”Joo. Löytyykö listalta Palonn?”

Geetee kohotti kulmiaan, mutta perui ilmeen pian. Kenties ei ollut kohteliaisuuden piirissä hämmentyä puolitutun yllättävästä nimestä.
”Katsotaans!”

Pientä papereiden pyörittelyä, mutta pikainen lopputulema: ”Joo, täällä. Jäsen Palonn.”
Toatar hymyili löydölleen. ”Tervetuloa selleihin!”

Tulen henki kaivoi vyöltään ison kilisevän avainnipun. Hän asetti vanhan avaimen lukkoonsa ja nappasi taskustaan avainkortin, jota vilautti lukijaan. Geetee astui sivuun, ja lyhyen kumarruksen jälkeen pieni ilmamies astui holvikaarimaiseen oviaukkoon. Valtavin saranoin karmeihinsa kiinnitetyt metalliovet aukesivat pikkumiehen edellä.

Oviaukon toisella puolella matoralaisen otti vastaan käytävä. Se ei ollut pimeä, mutta silti melko kolkko. Loisteputkilamput valaisivat vanhaa ja rososeinäistä tilaa. Kalterireunusteinen käytävä oli täynnä sellejä. Plaploo tiesi, että pelkkiä kaltereita suuremmatkin voimat estivät vankeja karkaamasta. Jonkinlaista taikaa? Tiedettä? Matoralainen ei ollut varma.

Käytävä jatkui eteenpäin suorana, mutta haarautui lopulta sekä vasemmalle että oikealle. Sellien yleisenä värinä olivat aina yhtä tunnelmalliset ruskea ja likaisenharmaa.

Puheensorina täytti tilan, ja Plaploo katseli ympärilleen. Vankeja oli paljon. Tosi paljon.

Vanhastaan lähinnä arestiaan nauttivat häiriköt olivat asuttaneet sellejä, mutta nyt tilat oli ahdettu täyteen. Paikalla oli ilmiselvää sotavankia, mutta myös saaren yleiskaoottisesta tilasta sisäisen opportunistinsa löytäneitä rötöspyrkyreitä.

Mutta Plaploo etsi aivan tiettyä vankia. Hän asteli käytävän kivilattiaa eteenpäin varovaisesti. Suurin osa vangeista ei noteerannut häntä millään tavalla, mutta muutama vaikeni ja toljotti. Osa mutisi jotain kaltereiden lomasta, mutta kukaan ei alkanut varsinaisesti keskustelemaan. Pieni le-matoran arveli, ettei ollut kyllin kiinnostava.

Plaploo oli arvellut kohteensa olevan helposti löydettävissä – zyglak-vankeja Bio-Klaanilla oli kuulemma vain kaksi, ja niistäkin toinen oli ilmeisesti aivan epäselvässä tilassa. Mutta Plaploo ei ollut osannut varautua näin suureen väenpaljouteen.

”Eeeh…”

Epävarmuus valtasi alaa klaanilaisen ajatuksissa. Miten hän löytäisi Jarpin tappajan täältä?

Plaploo kiihdytti askeleitaan. Missä olet Vasell?

Ja sitten se iski. Hyytävä tuijotus sellin nurkasta. Hiekankeltainen hahmo kaltereiden takana.

Tuo sen täytyy olla… Plaploo sai ajateltua. Kuvaus vastaa Jarpin tappajaa.

Zyglakit olivat isoja. Plaploo oli kyllä nähnyt kuvia, mutta moisen kohtaaminen oikeasti… Liskomaisen hahmon leuat olivat varmasti Plaploon kättä pidemmät, ja täynnä teräviä hampaita. Hampaita, jotka eivät kasvaneet siisteissä riveissä, vaan jotka olivat eri kokoisia ja epätasaisin välein. Hirviön silmät olivat syvällä sen päässä. Zyglakin kasvot muistuttivat kuolleen linturahin kalloa.

Hiekankeltaisen eri sävyt peittivät matelijan kehoa. Plaploon tietojen mukaan zyglakit käyttivät taistelussa nahasta ja muista luonnonantimista valmistettuja haarniskanosia, mutta moisista riisutun liskon nähdessän hänen oli pakko ihmetellä, miksi näin oli. Luonnolliset panssarilevyt peittivät suurta osaa Vasellin kehosta. Klaanilaisen oli vaikeaa hahmottaa, millaisessa asennossa zyglak nurkassa oli – panssarien peittämä keho ja vääristyneet mittasuhteet saivat sen aikaan. Liskon keho oli jänteikäs ja jännittynyt.

Muutama sulkamainen uloke roikkui soturin ohimoilla, yhtä kuolleina kuin sen katse. Osa sulista oli solmittu Vasellin pään taakse pienelle nutturalle.

Zyglakin häntä lepäsi sellin lattialla, ei aivan liikkumattomana, mutta ei mitenkään eloisanakaan. Pitkän ja paikoitellen piikikkään pyrstön äkkinäiset kouristelut saivat Plaploon voimaan pahoin.

Plaploolle ei tuottanut lainkaan vaikeuksia uskoa tarinoita siitä, kuinka zyglakit sikisivät kanistereista kuin tarinain toat konsanaan. Mutta sillä erotuksella, että kanisterit eivät laskeutuneet taivaista, Mata Nuin luota, vaan syvältä muinaisesta merenpohjasta. Kaikista pimeimpiä syvänteitä ja vanhimpia vajoamia kutsuttiin Zyglakien kehdoiksi.

Ja siinä se nyt seisoi, Plaploon silmien edessä. Syvyyksien hirviö, ystävän tappaja.

Le-matoran pysähtyi miettimään. Tätä hetkeä varten hän oli valmistautunut – tuo kammottava liskotar oli iskenyt Jarpilta kaulan katki, mutta nyt kun hän oli täällä… Oliko Hans oikeassa? Mitä tuosta hirvityksestä saisi irti? Kertoisiko Vasell, miksi teki sen?

”Krhm…” Plaploo selvitteli kurkkuaan, ja asteli kohti kohtalokasta selliä. Siellä se tuijotti, hiekanvärinen Zyglak, katse kylmänä. Plaploo huomasi tärisevänsä.
”Hei, sinä”, hän osoitti sanansa liskolle. ”Kyllä, juuri sinä. Minu-… min… minulla olisi asiaa!”

Vasell ei reagoinut le-matoranin sanoihin mitenkään.

Siinä se vain on. Ja tuijottaa.

Tuijotus oli pahin. Silmät syvällä kuopissaan olivat samanaikaisesti täysin elottomat… mutta silti Vasellin olemus viesti halveksuntaa.

Käärmemäinen häntä liikahti sellin lattiakiveyksellä, ja kylmät väreet hiipivät pitkin Plaploon selkäpiitä. Zyglakin häntä oli melko pitkä, ja sen päässä oli vaarallisen näköinen piikki.

Kaltereiden toisella puolellakin Plaploo tunsi olonsa turvattomaksi.

”Hei, kuules”, pikkuruinen klaanilainen keräsi kaiken sisukkuutensa ja yritti uudelleen. Jarpin takia. ”Ethän sinä, ööh…”

”Hän puhuu kyllä matorania”, vahvalla murteella puhuva ääni kähisi Plaploon takaa. ”Mutta ei matoraneille. Ei ainakaan yleensä.”

Matoralainen säpsähti ja kääntyi ympäri. Puhuja oli nazorak, kaltereiden takana sekin. Hyönteisvanki jatkoi: ”Mutta onnea yritykseen…”
”Mm, ki-iitos?” Plaploo sai tärinältään sanottua. Hän ei ollut koskaan ennen tavannut nazorakia kasvotusten, ja sellin ilmapiiri karmi klaanilaista muutenkin. Tämä kyseinen hyönteissotilas istui kuitenkin löysästi oman sellinsä nurkassa, väsyneen näköisenä.

Sen moniraajainen keho lepäsi seinää vasten, aivan kuin nazorakista olisi ajettu pois kaikki puhti. Vihreät silmät tuijottivat tyhjinä eteensä, ja lommoposkisuudessaan ja ruipeloudessaan torakka näytti sairaalta. Äänikin sillä oli ontto.

”Tiedät kuitenkin hänen nimensä…” torakka puhui taas. ”Se on kiinnostavaa. Kuka olet, ja mitä asiaa sinulla on Vasellille?”

Liskosoturi käytävän toisella puolella ei näyttänyt tyytyväiseltä siitä, että puhe keskittyi häneen. Plaploo ei ollut varma, kuuliko hän erittäin matalaa murinaa, vai oliko se hänen mielikuvituksensa. Tai ehkä joku sellin lukuisista muista asukeista?

”Hän kommunikoi harvoin meidän muiden kanssa”, nazorak-vanki jatkoi. ”…tai siis, muuten kuin vihaisilla katseilla. Mutta hän on ihan mukava, kunhan oppii tuntemaan.”

Jälleen hyytävä mulkaisu.

”Tai no, ainakin mieluummin hän kuin nuo.” Nazorak hiljensi lausettaan loppua kohden, ja osoitti hänen naapuriselliinsä: siellä murjotti kaksi öykkärin näköistä matoralaista korttia lätkimässä. ”Juu”, hän puhui, ehkä itselleen. ”Vasell on hyvä tuntea.”

”Sudeni motte mimashou, sukoshi kokunai no gunji!” Vasell ärähti käytävän yli.

Plaploo säikähti, mutta nazorak pysyi tyynenä.

”Katso miten hauskaa meillä on yhdessä.”

Hyytävä miekkalisko kääntyi selin kaltereihin ja jätti torakat ja matoralaiset omaan arvoonsa.

”Joten…” torakka jatkoi käheästi. ”Mitä tahtoo Bio-Klaanin jäsen pohjoisten vuonojen Vasellista?”

Plaploo tiesi, ettei viholliselle saa kertoa kaikkea. Toisaalta, matoralaisen päätökset olivat hänen omiaan, eivätkä osa mitään Bio-Klaanin salaista suunnitelmaa.

”Minä, öh…” Plaploo yritti aloittaa, mutta epäröi. ”Tuota noin… Miksi kysyt?”

Nazorak näytti ensin tyyneltä, mutta näytti yhtäkkiä säikähtävän. Torakan koko keho jäykistyi.

”En minä mitään pahaa. Oikeasti… tahdon vain pois. Mihin tahansa. Millä ehdoin tahansa. Olen niin… olen niin väsynyt. Enhän minä edes…” Nazorak huokaisi syvään. ”Ei minua koskaan valmistettu tähän. Olen vain kirjanpitäjä. En minä edes…”

Plaploo alkoi epäillä, että hyönteisen kyyninen olemus oli vain pinnallista.

Nazorak pudisti päätään ja näytti tokenevan houreestaan. Hän nousi pystyyn leukojaan kiristellen – ilmeisesti seisoma-asento teki kipeää. Hän nilkutti Plaploon luo ja ojensi kätensä. Matoralainen säikähti ja otti askeleen loitommas.
”Ei syytä huoleen”, torakka mutisi. ”En minä pure. En ole saanut edes kenttäkoulutusta, minä vain… en minä tiedä, tahdon keskustella? Ja saada vanhan barettini takaisin…”

Torakan käsi törrötti yhä kaltereiden lomasta. Plaploo katseli sitä epäröiden. Lopulta hän kuitenkin ojensi haaleanvihreän kätensä ja tarttui torakan kouraan. He kättelivät kaltereiden läpi.
”Sanoivat minua Ylikersantti 1034:ksi”, torakka kertoi ääni käheänä. Sitten hän nielaisi. ”Nyt joku muu kulkee ehkä samalla tunnisteella.”

Nazorak-imperiumin aliupseeri oli erittäin väärässä, mutta sitä kukaan sellin asukkaista tai vierailijoista ei tiennyt.

”Minä olen Plaploo. Tai siis, minua kutsutaan Plaplooksi.”

Matoralainen piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. Hän irrotti otteensa hyönteissotilaan kädestä. ”Vasell tappoi ystäväni. Tahdon tietää, miten hän perustelee sen itselleen.”

Nazorakin kulmat kohosivat. ”Kunnioitettava päämäärä. Oma kunniani… minä, mi…”

Ylikersantti nosti kädet päänsä sivuille. ”Minä en ole minä! En öisin, en kun näen, ne-! Minä en muista niitä! Minä en muista…”

Torakka rojahti taas lattialle. Hän huohotti nopeasti ja pinnallisesti. Plaploo oli jo ottanut muutaman askeleen loitommas kaltereista.
”Onko kaikki hyvin?”

1034 ei reagoinut hetkeen mitenkään, toljotti vain eteensä. Mutta samalla nopeudella, millä kohtaus oli torakkaan iskenyt, se myös poistui.
”…anteeksi… En taida olla ihan kunnossa. Minä luulen, että sinun on parasta poistua.”

Plaploo katseli hermostuneena ympärilleen. Ehkä torakka oli oikeassa – hän ei ollut valmistautunut tähän riittävän hyvin. Kaikki oli niin vierasta ja vihamielistä tai outoa…

Vaikka tämä kaikki on lukittu aivan jalkojemme alle… hän ajatteli.

Le-matoran kumartui vielä 1034:n tykö. ”Pärjäätkö?”
Vastaukseksi Plaploo sai väsynyttä naurua. ”Tuskin tämä tästä paheneekaan.”

Klaanilainen nousi. ”Hyvä on, menen nyt… Hei hei.”

Plaploo kääntyi kannoillaan ja askelsi kohti sellin ovia.

”Mutta aion vielä palata!”

Viimeiset sanansa Plaploo osoitti Vasellille. Sanokoot kuka hyvänsä mitä hyvänsä pienen miehen urheudesta, mutta periksi hän ei aikonut antaa. Hän tahtoi selvittää, miksi hänen ystävänsä oli täytynyt kuolla.

Synkkiä uutisia

Ilmaraptori

Tunnelma oli kaiken kaikkiaan mukava.

Ternok oli virtaviivaisen ilma-aluksen ohjaimissa ja muut ottivat (ainakin näennäisesti) rennosti. Ämtur istui katosta riippuvassa nukkumiseen tarkoitetussa riippumatossa ja heilutteli jalkojaan. Troopperi ja Suga katselivat karttaa ja laskivat meripeninkulmia Klaaniin saarelle. Matoro oli lapioimassa hiiliä. Vaikka moinen kuuma työ ei normaalisti kuulunut jään Toan mielipuuhiin, soturi tarvitsi aikaa miettiä. Haita huolestutti ennen niin railakkaasti seikkalevassa Toassa näkyvä muutos, mutta vanha sotaveteraani kyllä tajusi, mitä asenveljensä oli kokenut viime päivien aikana. Sugasta ei ollut vielä herunut lisätietoja, mutta Toat olivat päättäneet, että oikea hetki puhua näistä asioista olisi turvallisella Klaanin maaperällä.

Ternok naputteli morsetuslaitetta, tii-ta-tiitaa-tata-tii-taa. Puheyhteyttä Telakan asemaan tai Taatin lennonjohtotorniin ei saatu, sillä Nazorakein häirintälaitteiden signaalit sotkivat puheen. Sähköttäminen Klaanin koodilla kuitenkin onnistui, sillä niveljalkaiset vainolaiset eivät olleet murtaneet tunnussanoja. Ämtur uskoikin, etteivät torakat tunteneet sanaa ”pannukakku”.

Viestejen perusteella Ilmaraptori pääsisi kotiasemalle ilman sen kummenpia selkkauksia. Klaanista saatujen tietojen perusteella Ternok kuitenkin päätti kaartaa hieman idästä, jotta he pysyisivät varmasti poissa suurten sotalaivojen saartovyöhykkeiltä. Kauppayhteydet Eteläisen Mantereen pohjoisosien kauppakaupungeista oli katkaistu, mutta nopea alus pääsisi suhteellisen helposti ja turvallisesti Pohjoissaaren kaakkoisrannikosta tököttävän niemimaan ja Klaanin väliin jäävien vesien kautta. Vielä oli aurinkoista, mutta edessäpäin näkyi pilviä. Jossain satoi.

Blozard kuorsasi tasaisesti toisessa Matoran-koon riippumatossa, ja hänen jalkansa roikkuivat alhaalla. Ensimmäistä kertaa hetkeen muut näkivät tulen Toan nukkuvan näennäisesti rauhassa. Nazorak-vanki näytti loppujen lopuksi aluksen ainoalta matkustajalta, joka ei ollut iloinen Klaaniin pääsystä. Ontor ymmärsi hyvin miksi. Hän ei voinut sanoa tuntevansa torakkaupseeria, mutta vangista oli ollut paljon apua matkan varrella, ja ainakin lievästi loukkaantunut Matoran oli oppinut jollain tavalla pitämään Nazorakista. Hän menikin istumaan 1034:n viereen.

”Olemme kohta Klaanin saarella”, Ontor aloitti keskustelun. Torakka nyökkäisi hiljaa.
”Harmi että sinut vangitaan taas, mutta sota on mikä sota”, Matoran jatkoi, ”Oi kumpa olisi rauhan aika niin kuin ennen, ja Klaani ottaisi ystävällisesti vastaan kenet vain.” Torakka istui yhä hiljaa.
”En tietenkään kannusta sinua petturiksi, mutta saatatte kyllä päätyä johonkin päämäärään. Yksi adminesita, Guardian, on tosi reilu kaveri, enkä minä ole koskaan nähnyt Tawaakaan, johtajaa, vihaisena. Ja hei, minä voin yrittää tulla katsomaan sinua joskus! Eivät ne varmaan sinua täysin eristä. Me emme ole barbaareja tai raakalaisia niin kuin syväläiset tai Nazorakit, ei millän pahalla siis.”

Kuten tavallista, 1034 ei ollut puheliaalla päällä, ja Ontor keskittyikin vaivautuneesti heiluttelemaan varpaitaan ja tuijottamaan niitä.


Viimeiset Hopeisen Meren peninkulmat olivat jäämässä taakse ja Klaanin saaren kaakkoisrannikko sinersi jo horisontissa nousten pikku hiljaa. Oli aamupäivä, ja pilvet olivat repeämässä saaren yläpuolella. Raptori halkoi taivasta vakaalla ja nopealla vauhdilla. Suga istui Tongun lentotuolissa, joka sopi suurelle soturille mainiosti. Bloz oli herännyt ja siirtynyt pannuhuoneen puolelle, ja Matoro nojasi kojelautaan ja katseli Cencordiin liitetyllä kiikarilla saaren rannoille. Pilvien välistä tullut auringonsäde heijastui jostain Matoron näköelimiin.

”Admin-torni!” Matoro hihkaisi, ”Aurinko loistaa sen pinaakkelista. Olemme Klaanissa vartissa.”

”Niin olemme”, Ternok sanoi. Hän näppäili vielä lyhyen sähkösanoman ja siihen vastattiin laskeutumisluvalla ilmavalvonnasta ja Telakalta. He saapuivat rannikolle ja laskivat korkeutta. Bloz herätettiin. Pian Klaanin Matoran-kylän ja tilusten pienemmätkin rakennukset (Joista monet olivat tuhoutuneet ja korjaustöiden alaisena) alkoivat erottua rannikon ja Lehu-metsän välistä. He kuitenkaan eivät lentäneet varsinaisen linnoituksen yli vaan hieman kaarrellen laskeutuivat kohti Telakkaa. Yksi suurista hallin ovista avattiin ja sieltä liukui esiin pitkien kiskojen päällä laskutumisteline. Ternok ohjasi tottuneesti aluksen telineelle, joka liukui kipinää iskien Ilmaraptorin liike-energian saattelemana sisälle höyrykompleksiin. Pneumatiikkajarrujen, magneettivastusten ja jarruvarjojen avulla telinevaunu pysähtyi, eikä Ilmaraptori syöksynyt vastakkaisen seinän läpi hajottaen irtaimistoa kymmenien tuhansien muttereiden arvosta.

Miehistö ja Toat laskeutuivat alas aluksesta ja 1034 tuli viimeisenä. Suurta jarruvipua oli käyttänyt Keetongu, jonka erotti muista Telakan henkilöistä sen perusteella, ettei hän ollut pieni ja kätevä Matoran vaan valtava keltainen kyklooppi. Tongun ainoa silmä kävi läpi kaikki tulijat.

”Hauska nähdä että tulitte yhtenä kappaleena takaisin, mutta tuo torakka ei taatusti ole Joiku tai minä olen matoran enkä taatusti ole”, Tongu sanoi silmäillen 1034:jää.

”Torakka on panttivankimme Rautasiiveltä. Mutta emme saanet pelastettua Joikua. Suga sanoi, että Abzumo luovutti hänet muualle ennen kuin pääsimme pelastamaan heitä”, Matoro sanoi.

”Jaa-a. No, siltä rautaäijältä luulisi kyllä löytyvän konsti jos toinenkin selviytymiseen… Mutta minua ei kyllä huvita nähdä vapaata torakkaa täällä”, Tongu vastasi. Hän mulkaisi nazorak-vankia ja kauempana olevaa Lohrak-hävittäjän raatoa. Raskaat Zamor-ammukset olivat vieneet siitä koko ohjaamon ohjaajineen viime ilmapommituksessa.

”Kymppikolmeneljä on loppujen lopuksi aika vaaraton”, Ontor sanoi, ”Hän korjasi Raptorin seinän.”

”Jaa, te siis jouduille kuitenkin taisteluun. Tuohon kyllä osui muutakin kuin tavanomaisia ammuksia! Hyvää työtä, pojat. Saatte antaa kunnon selityksen myöhemmin. Ja hyvä nähdä sinut elossa, Suga”, kyklooppi jatkoi ja kääntyi Summerganonin (joka oli melkein Tongun pituinen) puoleen. ”Pelkäsin jo että menetimme sinut Abzumolle. Klaani tarvitsee nyt sankareita enemmän kuin koskaan.”

”Varmasti tarvitsee! Mutta meidän kannaatta varmaan lähteä kertomaan seikkailustamme Admineille. Meillä on yhtä ja toista tärkeää asiaa, mitä he varmasti haluaisivat kuulla.”

”Hmm”, Tongu sanoi muuttuen vakavaksi, ”Täälläkin on tapahtunut yhtä ja toista kun olitte poissa, eikä siitä kovin suuri osa ole hyvää. Teidän pitäisi tietää muutama tärkeä seikka ennen kuin lähdette suin päin turuille ja toreille. Tulkaa vetämään teekupposet kanssani niin kerron tarvittavan. Olettekin ilmeisesti juoneet kaiken viskin. Haistan sen kyllä.”

He kävelivät Telakan ahtaiden käytävien ja suurten romuisten hallejen läpi toimistötiloihin ja yhteen telakan taatulla kalmahinaikaisella kalustolla sisustettuun neuvotteluhuoneeseen. Seinässä olevista messinkihanoista tuli teevettä (Telakka toimi käytännössä kiehuvalla vedellä) ja Matoranit ottivat kaapeista teepusseja jä hieman kuivaa kakkua.

”Hommahan on nyt niin, että Ämköön viidakkosaaren valtauksessa, josta varmaan kuulitte pojilta, menetettiin muutakin kuin saari ja Matoraneja. Meillä ei ole enää Ämkoota”, Tongu aloitti hieroen leukaansa.

”Mutta eihän Mäksä voi olla kuollut! Minä olen nähnyt hänen taistelevan. Eivät torakat häntä saa”, Matoro sanoi ihmeissään. Toat vaihtoivat katseita kauhuissaan. Troo oli tukehtua teehensä.

”Valitettavasti ei” Tongu vastasi synkkänä, ”sillä kuten olin sanomassa, Ämköö vaihtoi joukkuetta. Hän on Allianssin riveissä. Ilmoitti siitä itse. En kyllä tiedä Karzhaniakaan siitä että miten tai miksi.”

”Ei helvetti ole totta! Eihän Mäksä- Oletko ihan tosissasi! Voi Destralin Destral!”, Matoro sanoi kiihtyneenä. Muut vaihtelivat katseita kauhuissaan.

”Synkkiä uutisia tosiaan”, Suga sanoi, ”Ja tulevat raskaina kaikille.”

”Niin tekevät. Kuten varmaan huomasitte, luopion vanhat ninjamatoranit on majoitettu tänne, sillä muualla pommitetussa Klaanissa ei ole tarpeeksi tilaa. Kaikki eivät luota heihin, vaikka minusta näyttää siltä, että heidän mestarinsa puolenvaihdos tuli heillekkin täytenä yllätyksenä.”

”Ihan kuin Allianssissa ei olisi aiemminkaan ollut tarpeeksi harmia”, Troo sanoi, ”Onneksi Sumo on poissa pelistä.”

”Toistaiseksi”, Hai pisti väliin. Makutoista ei koskaan tiennyt.

”No, ainakin Abzumon häviö on hyvä uutinen”, Tongu sanoi ja hieroi leukaansa, ”Mutta minulla on muutakin. Tawa on sairaalasiiven teho-osastolla syystä jota kukaan ei tunnun juuri tietävän, mutta ainakaan hän ei ole joutunut taisteluun. En usko, että tapaatte häntä Admin-tornissa.”

”Ja minä kun toivoin pääseväni kotiin suunnittelemaan seuraava seikkailua Metru Nuille”, Matoro sanoi ja hautasi kasvonsa käsiinsä, joita olikin vain yksi, ja siinäkin oli palovammana Athin symboli.