Avainsana-arkisto: 004

Ensimmäinen ja toinen

Satoja, tuhansia vuosia sitten

Luolan ilma oli kostea kuten sen päällä oleva metsäkin. Valonsädekään ei päässyt suurten käytävien ja onkaloiden sisälle muuttamaan mustaa väreiksi. Se ei ollut tarpeen. Luolan asukilla ei ollut silmiä päässään.
Asukki oli unessa. Sen syvä hengitys hehkui polttavan kuumana valtavan kammion suuaukolla seisovan olennon kasvoilla. Vihreät silmät olivat tottuneet pimeyteen jo hetki sitten. Ne katselivat olentoa, joka nukkui luolassaan raukeana.

Olennon valtava kolmiosainen hyönteismäinen ruho oli kiertynyt luolan kivilattialle kaksinkerroin. Sen päässä olivat suuret tuntosarvet, jotka värähtelivät olennon nukkuessa. Valtavat hyönteismäiset jalat olivat yli neljä kertaa pidempiä kuin luolan suuaukolla seisovan olennon koko keho.
Valtavan olennon hengitys sai koko sen asuinonkalon järisemään. Luolan suuaukolla seisova nuori olento ei ollut nähnyt lyhyen elämänsä aikana mitään tätä valtavaa petoa suurempaa.
Itseasiassa hän ei ollut nähnyt lyhyen elämänsä aikana ainuttakaan toista olentoa.

Nuori olento katseli suurilla vihreillä hyönteissilmillä ympäriinsä. Ennen nukahtamistaan suuri olento oli laskenut luolan seinänvierelle sisältään kymmeniä vihreitä, aivan nuoren olennon pään kokoisia pyöreitä kuplia. Läpikuultavien ellipsien sisällä sätki jotain elävää.
Nuori olento ei tiennyt paljoa, mutta hän tiesi tulleensa maailmaan samanlaisesta. Jos hän jotain tiesi niin sen, että hänen täytyisi suojella niitä. Sillä kuka suojelisi niitä, jos hän ei suojelisi niitä?
Hyönteismäinen olento käveli pystyasennossa hitaasti kohti vaaleanvihreiden pahkuroiden pinoa. Hän varoi askeltaan – hän ei halunnut herättää nukkuvaa jättiläistä. Suuri olento oli väsynyt, ja syystä. Vaati varmasti paljon työtä tuottaa noita kauniita jadenvihreitä palloja, hyönteinen ajatteli.

Pienempi hyönteismäinen olento kumartui pallojen viereen ja katseli niitä kiinnostuneena. Hän laski kätensä varoen yhden päälle. Sen kuori oli kova, mutta taipui hänen kosketuksensa alla.
Pinta oli lämmin.Tumma varjo ja siluetti liikehti vihreän kuplan sisällä. Hän tunsi kädessään jotain elävää.
Hyönteismäinen olento oli päättänyt, miksi kutsua vihreitä palleroita. Hän kutsuisi niitä ’muniksi’. Niiden täydellisyys ja puhtaus oli olennon mielestä kaunista. Jokin kuitenkin kertoi olennolle, että ne tulisivat olemaan vaarassa. Hänen olisi tehtävä kaikkensa, että munat eivät olisi vaarassa.

Olento nousi taas, mutta ei päästänyt vihreää katsettaan irti munista. Hän toisteli niiden nimeä hiljaa mielessään. Voisiko hän nimetä muita asioita?
Hyönteinen kääntyi katsomaan suurta olentoa luolassaan ja kuuntelemaan tämän rauhallista, mutta valtaisan suurta hengitystä.

’Äiti’. Äiti kuulosti hyvältä. Hän oli päättänyt, että suuri olento oli Äiti.

Jokin iski hyönteisen mieleen. Hän raapi yhdellä neljästä kämmenestään ruskeaa päälakeaan. Hän ei tiennyt, miksi kutsua itseään. Toisaalta tarvitsiko hänen? Mitä hyötyä siitä olisi?
Minä olen minä, hyönteinen mietti itsekseen. Ei ole muita, jotka ovat minä. Vain minä.
Hyönteinen käveli luolan suuaukkoa kohti katsellen ympäriinsä vihreillä silmillään. Hän päätti jättää itsensä nimeämättä. Hän oli puhdas vereltään, puhdas sielultaan. Oliko muulla väliä?
Puhdas, olento ajatteli. Puhdas. Hän halusi sanoa sen ääneen.
Zora”, olento sanoi kielellään kuin kokeillakseen. Se kuulosti hyvältä. Hän oli puhdas.
Na Zora.


Kommunikaattori surisi pimeydessä. Kenraali 001 heräsi, kuten aina, jyskytykseen.
Se ei ollut ongelma. Hän oli tottunut siihen.
Kammio oli pimeä. Uni, josta nazorak-imperiumin päämies oli revitty takaisin todellisuuteen oli hänelle tuttu. Tutun siitä teki se, että joskus kauan sitten se oli tapahtunut oikeasti.
Noiden päivien tapahtumat olivat yhä kaukaisempia ja kaukaisempia. Oli yhä vain vaikeampaa uskoa, että hän ja unen nazorak olivat joskus olleet yksi ja sama.

Hyönteiskenraali nousi lepokapselinsa sisältä yksityiseen kammioonsa. Jos joku työläinen olisi nähnyt Kenraalin lepokapselin, olisi hän varmasti kyseenalaistanut omansa. Mutta vaikka kapseli oli mukava, ei 001:llä ollut juurikaan aikaa vietettäväksi sen sisällä.
Tunti vuorokaudessa riitti. Hän oli laittanut sen riittämään. Tajunnan menettäminen tunniksikin saattoi olla sotatilassa kohtalokasta. Imperiumit nousivat ja kaatuivat tunneissa.

Ja hänen imperiuminsa ei tulisi kaatumaan.

Pesän syke kuului paksujen bunkkeriseinienkin läpi. Työtasolla oven lähellä oleva Esikunnan kommunikaattori piti surinaa ja korkeataajuuksista hälytysääntä. Merkkivalo vilkkui. 001 asteli ripein askelin sen luokse.
Kankealla tummalla monitorilla hehkui ”008” punaisin numeroin. Hyönteissormi painoi vastausnappia.

”Kenraali 001, pääesikunta.”
Herra Kenraali, Ministeri 008.” Virkamiesmäinen ääni ei värähtänytkään. Pesäasiainministeri oli tottunut Kenraalin läsnäoloon.
”008”, 001 tokaisi. ”Vaadin välittömän raportin Nui-Korosta.”
Ministeri tuntui hakevan sanoja. Osa siitä johtui radioyhteyden viiveestä, mutta Kenraali kyllä aisti alaisensa epäröinnin. ”Operaatio onnistunut, herra Kenraali”, hän lopulta sanoi hieman epävarmemmin. ”Suurkylä on miehitetty.
Kenraali 001 hymähti, mutta ei radioon. ”Kuinka paljon menetyksiä koimme?”
008 epäröi. ”… vain… yksittäisiä metrojääkäriryhmiä, herra Kenraali. Suurin osa komppanioista on täydessä taisteluvalmiudessa.
”Vaikuttavaa”, 001 sanoi rehelliseen sävyyn. Hän kuvitteli sielunsa silmin Pesäasiainministerin hämmästyksen – 001 ei antanut usein positiivista palautetta. ”Entä vastapuoli?”
008 ei selvästikään halunnut sanoa seuraavaa ääneen. Hän ei tainnut olla tyytyväinen siihen, mitä joutuisi kohta sanomaan.
Kuusi matorania”, 008 sanoi, ”herra Kenraali.
Linjalla oli hetken hiljaista.
”Kuusi.”
Kuusi, herra Kenraali.
”Kuusi vain.”

008 vastasi myöntävästi. Hän alkoi aavistaa pahaa.
”Ammuitte laivoja täyslaidallisella.”
Kyllä, herra Kenraali.
”Ja vain kuusi kuoli.”
Ei itseasiassa yhtäkään täyslaidalliseen… herra… Kenraali. Vihollinen koki menetyksensä tunneleissa metrojääkäreitä vastaan.
001:n matematiikka oli melko vahva. Numerot olivat kaikki imperiumissa, jonka mahti perustui runsaaseen ylivoimaan. Hän ei kokenut, että ”yksittäisten jääkäriryhmien” menettäminen kuuden matoranin lopettamiseksi oli paras mahdollinen vaihtokauppa.

008 oli melko hiljaa. Hän ei selvästikään ollut äärimmäisen innoissaan täydellisen taisteluraportin esittämisestä.
”Haluan tunnin sisään kokoushuone Kappaan Kenraaliluutnantit 003 ja 004”, 001 lausui painokkaasti, ”Amiraali 002:n. Ja sinut.”
Pesäasiainministeri nielaisi, eikä onnistunut piilottamaan sitä aivan täysin. ”Kyllä, herra Kenraali.


Kauan sitten

Hyönteinen istui luolan kostealla lattialla. Äiti hengitti hänen edessään. Valtaisan olennon hengitys huusi kovempaa kuin mikään tuuli, jonka hyönteinen oli koskaan tuntenut ihollaan. Äiti ei nukkunut nyt – se söi. Valtavat leukaperät louskuttivat tummaa massaa, jota kasvoi luolan seinämillä. Hyönteinen tiesi tarkalleen, mitä se oli. Hän oli nimittäin juuri nimennyt sen. Se oli ”ruokaa”.
Ruokaa oli ollut luolan seinillä aina. Sitä oli ollut niin pitkään kuin hyönteisolento oli elänyt. Tosin eihän hän ollut elänyt kovin pitkään.

Ruokaa ei ollut kuitenkaan enää paljoa. Äiti ahmi paljon ja ahnaasti, kun taas hyönteinen ei jaksanut kerralla enempää kuin hänen pikkuruisiin käsiinsä mahtui. Siinä oli hänen mielestään järkeä – Äiti oli iso, ja hän oli pieni.

Mistäköhän ruokaa saisi lisää, hyönteinen mietti. Ennemmin tai myöhemmin tummanruskea mössö loppuisi, ja molemmille tulisi nälkä.
Ehkä ruokaa olisi lisää jossain luolan ulkopuolella. Tämä ajatus kuitenkin sai hyönteisen vähän säikähtämään.
Ulkopuoli? oli sana hyönteisen ajatuksissa, joka sai hänessä aikaiseksi epäluuloa ja pientä pelkoa. Minä en ole ollut ulkopuolella. Äiti on täällä sisällä. Minä haluan olla sisällä.
Hän istui kivilattialla jalat ristissä tuijotellen suurilla silmillään Äidin syömistä. Hyönteinen nojasi pidempiin käsiinsä, joiden kyynärpäät olivat hänen polviensa päällä. Pikkukäsillään – siis pareista pienemmillä, olivathan hänen molemmat käsiparinsa vielä pienet ja sirot – hän käpälöi maanpintaa etsien kummallisen muotoisia kiviä.

Vihreiden silmien katse siirtyi maanpintaan. Pikkuruisen vyötärökätensä pikkuruisella sormella hyönteinen pyöritti hiekkaan ellipsiä. Se oli yllättävän vaikeaa – pyöreät muodot olivat vaikeita. Hyönteinen sekoitti hiekkaa uudelleen ja uudelleen, kun ellipsi meni pieleen. Hetkeksi se jopa turhautui.
Lopulta se sai pienellä sormellaan piirrettyä hiekkaan täydellisen pyöreän jäljen. Pieni hymy muodostui olennon kasvoille, ja se tuijotti aikaansaannostaan suuret silmät innosta kiiluen.
Muna.

Olento hihkaisi innoissaan – hän piirsi toisen sellaisen edellisen viereen. Minä olen hyvä tässä, hän sanoi itselleen päänsä sisällä. Into kasvoi olennossa.
Olento kuitenkin pettyi, kun hänen kahden ellipsin oikealle puolelle piirtämänsä muna epäonnistui. Se näytti enemmänkin pystyviivalta. Pieni hyönteinen tuhahti ja turhautumisissaan sotki koko hiekkakuvion.
Hän ei halunnut enää piirtää. Piirtäminen oli turhaa.

Hyönteinen irvisti sotkemalleen hiekalle. Olento heittäytyi selälleen ja levitti raajansa maahan ympärilleen. Hän veti kaikkia raajojaan maanpintaa pitkin, ja hiekka sai väistyä.
Pian hyönteinen nousi ja katsoi kuviota, jonka oli saanut aikaiseksi. Hän oli jättänyt jälkensä maailmaan, hän ajatteli.
Hän halusi jättää maailmaan lisää jälkiä. Hyönteinen loikki seinänviertä pitkin pikkuruisilla jaloillaan. Välillä hän asteli tavallisesti, mutta yhtäkkiä hän saattoikin kääntyä ympäri ja kävellä väärinpäin. Sitten hän käveli sivuttain, jonka jälkeen hän hyppeli tasajalkaa eteenpäin. Pikkuruiset jalanjäljet alkoivat täyttää luolan lattian hiekan. Hyönteinen oli innoissaan. Sen jalat jättivät jokaisella askeleella taas yhden uuden jäljen maailmaan!

Hyppely muuttui tylsäksi. Moni asia ei pitänyt olennon mielenkiintoa kauaa.
Vain yksi asia pystyi siihen. Hyönteinen istahti munien viereen. Luolaston kelmeässä valaistuksessa vihreitä ellipsejä oli vaikea nähdä. Mutta kun ne näki, ne olivat kaunein asia, jonka hyönteinen oli vihreiden silmiensä eteen saanut.
Pienet kädet kurottuivat varovaisesti yhden, lähimmän munan päälle. Varovaisella mutta tiukalla otteella hyönteinen nosti munan hiekasta ja laski sen syliinsä.
Pieni hyönteinen katsoi pitkään munassa nukkuvaa pienokaista. Hyönteinen silitti jalokivimäisen pallon pintaa kämmenellään.
Sinäkin olet puhdas.

Musta muoto munan sisällä liikehti enemmän kuin koskaan aiemmin. Pienokaisen pikkuruiset raajat heiluivat innolla sen uiskennellessa nesteessä. Pienokaiseksi se alkoi itseasiassa olla jo ehkä liiankin iso munaansa.
Yhtäkkiä tapahtui jotain, jota ei ollut tapahtunut koskaan aiemmin. Mustassa hahmossa munan sisällä aukesi jotain.
Hyönteinen haukkoi henkeään. Hän katsoi vihreisiin silmiin ja vihreät silmät katsoivat häneen. Kauniin ellipsin läpikuultava pinta muuttui ikkunaksi, jonka läpi pienoinen katseli maailmaan.
Ja se ikkuna repesi auki, kun pienokainen tuli sen läpi. Ulos munastaan.

Vihreät nesteet valuivat hyönteisen syliin ja luolan lattialle, kun hän nosti toukan hellävaraisesti käsiinsä. Vihreät silmät tuijottivat toisiinsa räpsyen.
Hyönteinen hymyili leuoillaan. Se otti pienokaisen käsiensä suojaan.

Pääesikunta

Syvällä pesässä ei ollut ikkunoita. Paljon tauluja, lamppuja ja betonia, mutta ei lainkaan ikkunoita. Amiraali 002 linkutti eteenpäin. Epätahtiset askeleet kaikuivat käytävissä ripeinä – Kenraali 001 oli määrännyt hänet kokoukseen, eikä aikaa ollut herunut ruhtinaallisesti.

Ministeri 008 oli toimittanut viestin mahdollisimman neutraalisti, mutta Amiraali maistoi kokouksen tunnelman jo etukäteen. SS Rautasiiven täysin hukkaan heitetty tykistökeskitys tuskin toisi 002:n laivastolle kehuja.

Kokoushuone Kappan ovelle päästyään Amiraali arveli tietävänsä jopa Kenraalin tarkat sanavalinnat.
Niin. Mitä me sinun kanssasi oikein teemme?

Ovella vartiossa olevat sotilaat tekivät kunniaa, ja toinen heistä naputti seinässä olevaan paneeliin koodin. Paksut metalliovet aukesivat vaimeasti suristen ja Amiraali harppoi sisään.

Kappa oli tyypillinen imperiumin kokoushuone: pitkä pöytä hallitsi tilaa, seinillä oli monitoreja ja katossa lamppuja. Koruttomassa kokoushuoneessa oli ainoastaan kaksi Nazorakia. Kenraaliluutnantti 004 ja Ministeri 008 olivat asettuneet pöydän ääreen ja istuivat vaitonaisina pöydän keskivaiheilla. Ministeri kuitenkin nousi seisomaan ja nosti käden lippaan korkea-arvoisemman upseerin astuessa sisään. 004 tiesi, ettei Amiraali juuri perustanut pokkuroinnista, mutta teki saman perässä.
”Päivää”, 002 tervehti ja asteli istumapaikalleen Kenraalin tuolin oikealle puolelle. Hän ripusti laivastonsinisen viittansa selkänojalleen. Amiraalin oli aina kuuma sisätiloissa, kaukana merituulesta. Ennen kuin laivaston komentaja ehti istuutua, ilmavoimien vastaava lampsi sisään. Kenraaliluutnantti 004 ja Ministeri 008 nousivat jälleen ja tekivät kunniaa.

Kun kaikki olivat päässeet istumaan, 003 aloitti keskustelun.
”Kenraalia odotamme?”
Metrojääkäreiden komentaja nyökkäsi.

Amiraali silmäili kanssajohtajiaan. Pesäasianministeri 008 istui aivan luotisuorana, selvästi Kenraalin puhuttelua jännittäen. Ilmavoimien komentaja 003 ei ollut aivan yhtä jäykkä, mutta selvästi hermostunut hänkin. Kenraaliluutnantti 004:n eleitä oli paljon vaikeampi lukea. Metrojääkärikomentaja osallistui kenraalikunnan kokouksiin huomattavasti muita harvemmin.

002 itse ei vierastanut tilannetta. Hän oli tottunut esimiehensä puhutteluihin. Hän oli ollut osa kenraalikuntaa selvästi pidempään kuin kukaan muu huoneessaolijoista.

Tilanne muuttui, kun raskaat ovet liukuivat auki. Kenraali 001 marssi sisään. Koko pöydän ympärille kerätty esikunta nousi epäröimättä käsi sotilastervehdyksessä, ja Imperiumin numero yksi myönsi levon nyökkäyksellä. Jokainen esikuntaupseeri istui takaisin paikallensa. 001 ei istunut, vaan jäi kävelemään hitain askelin pöydän ja sen ääressä istuvien upseerien ympäri. Kukaan heistä ei sanonut sanaakaan, eikä siten myöskään 001. Vain hyönteisjalkojen askeleet lattialla kaikuivat tilassa. Kenraali ei jakanut katsekontaktia kenenkään kanssa.

”Aion esittää kysymyksiä”, punaviittainen hyönteisupseeri lopulta sanoi. ”Toivon, että teillä on niihin mahdollisimman perusteellisia vastauksia.”
001 pysähtyi pitkän pöydän päähän ja kääntyi katsomaan jokaista sen ääressä istuvaa.
”Mitä tapahtui.”
Sävy ei ollut kysyvä. Se oli käsky.

”Hrm”, 004 selvitti kurkkuaan. ”Sain tietooni, että viholliset pakenivat maan alle, herra Kenraali. Lähetin metrojääkärit asialle.”

Kenraali ei vastannut mitään, ja maanalaisten voimien komentaja jatkoi.
”Joukot eivät olleet täydessä toimintavalmiudessa. Oletimme aivan ymmärrettävästi, että evakot oli ammuttu alas sen ilmalaivan mukana.”

Katseet kääntyivät 003:een.
”Herra Kenraali… Ilmavoimat toimivat täysin sääntökirjan mukaisesti. Tiedustelun tietojen mukaan viholliset oli jo eliminoitu joella. Lähetimme kuitenkin lentueen korjaamaan asiaa välittömästi, kun kuulimme venetempun olleen pelkkää hämäystä.”

Pallo oli heitetty Amiraalille. 002 huokaisi syvään, ennen kuin aloitti.
”Kenraaliluutnantti sanoi jo avainsanan. Tiedustelun tietojen mukaan evakot olivat ahtautuneet laivoihin.” Laivaston komentaja nojautui taaksepäin tuolillaan. ”Miksei arvon 007 ole kanssamme?”
Pesäasiainministeri kohensi kaulustaan ja näytti sanattomasti hakevan puheenvuoroa. Kukaan ei kieltänyt sitä häneltä. ”Herra Amiraali. Arvon Arkkiagentti on kiireinen kapinan jälkipuinnissa, eikä siksi kykenisi saapumaan paikalle.”
”Minua ei kiinnosta nyt, minkä virheen tiedustelu teki”, 001 sanoi korottaen ääntään, vaikka näki 008:lla olevan vielä jotain. Koko huoneen huomio kiinnittyi välittömästi Kenraaliin.
”Minä näen nyt vain jokaisen epäonnistumisen, jonka te saitte aikaiseksi. Klaanilaiset hämäsivät teitä kaikkia. Joka ikistä.”
Hiljaisuus lankesi pöydän ylle. Pääesikuntalaiset odottivat, oliko kenraalilla vielä sanottavaa. 008 oli jo päättänyt, että ei puhuisi, jos häntä ei puhuteltaisi.

Amiraali tuijotti kenraalia vaitonaisena. 002 tiesi, ettei ollut hyvässä asemassa tässä neuvottelussa: saaren saarron vuotaminen, pakoon päässeet klaanilaisvangit ja nyt tuhlattu täyslaidallinen. Laivasto ei ollut osoittanut puhtainta puoltaan tässä sodassa. Amiraali odotti jonkun muun vastaavan ensin.

Kenraaliluutnanteista 003 avasi suunsa ensin.
”Herra Kenraali, saimme sentään Torangan ammuttua alas. Se oli sentään yksi vihollisen suurimmista ilma-aluksista.”
Kenraali kääntyi 003:a kohti. ”Kuinka monta vihollista meni aluksen mukana?” hän kysyi.
”Neljä… herra Kenraali. Laivan miehistökoko oli tavallista pienempi, vain 23-henkinen. Suurin osa selviytyjistä pakeni viidakkoon. Saimme viisi vankia.”
Kenraali ei näyttänyt juurikaan tyytyväisemmältä, joten 003 päätti jättää mainitsematta, minkä sortin rikkauksia ilmalaivasta oltiin saatu Imperiumin kouriin.
003 oli päättänyt jo kokoushuoneen ovilla, että ei olisi ensimmäinen joka mainitsisi nauriit.
Pistävä katse kuitenkin irrotti otteensa ilmavoimien komentajasta. ”Voit poistua.”
Kenraaliluutnantti 003 ei juurikaan jahkaillut. Hän nousi tuoliltaan ja poistui kokoushuoneesta ennen kuin Kenraali 001 ehti muuttaa mielensä.

”Tekninen voitto ei riitä”, Kenraali 001 sanoi tiukasti huoneeseen jääneille. ”Meillä ei ole koskaan ollut täydellisempää tilaisuutta murskata vihollisen Laivasto. Päästitte käytännössä koko vihollisjoukon kotipesään ilman naarmuakaan. Propaganda voi tehota omiin sotilaisiimme… mutta sinisen Ussalin kansat taipuvat vain nyrkin ja veren edessä.”
Nyrkki osui pöytään painokkaasti. Verta ei näkynyt.
”Ja heidän saastainen verensä pysyi heidän sisällään. Omasta näkökulmastaan he voittivat.”

”Herra Kenraali”, 004 aloitti matalalla äänellä hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Metrojääkäreiden hyökätessä viholliset joutuivat hylkäämään paljon muonatarvikkeita. Samoin se alas ammuttu ilmalaiva oli täynnä…”
Tauko kesti vain puoli sekuntia, mutta se oli tarpeeksi vyöryttämään sanan ”nauris” jokaisen nazorakin päähän. 003 oli onnekseen jo kaukana.
”… ruokaa”, 004 lopulta sanoi. ”Kunhan kauppasaarto pitää, on vain ajan kysymys ennen kuin heiltä loppuu syötävä kesken. Etenkin nyt, kun kaupunkilaisten määrä lisääntyi ja Nui-Koron pellot jäivät miehityksemme alle.”
004 ja 001 jakoivat pitkän katseen. 004 arveli olevansa jo kuivilla – operaatio olisi voinut epäonnistua paljon pahemminkin.
”Polttakaa pellot”, 001 sanoi. ”Meidän on lähetettävä viesti. Voit poistua.” Samassa 001:n katse kääntyi pesäasiainministeriin.
”Ja sinä”, hän sanoi, ”sinähän tiedät, että Pesän sisällä totuus on se, että me voitimme. Ei enempää. Ei vähempää.”
008 nyökkäsi varoen. ”80% vihollisjoukosta tuhottiin”, kuului valhe, joka muuttui yhdellä hyväksynnällä totuudeksi. Kenraali 001 nyökkäsi.
”Voit poistua.”

Ovet kolahtivat kiinni, kun sekä 004 että 008 olivat poistuneet tilasta. Kenraali ja Amiraali tuijottivat toisiaan. He olivat nyt kaksin.
Kenraali laski katseensa pöydän pintaan. Hän nojasi kädet ojossa tuoliin, jolla hän yleensä istui kokouksissa. Amiraali istui vastakkaisella tuolilla ja katsoi ainoaa esimiestään hiljaa.
”Niin”, Kenraali huokaisi aivan eri sävyllä kuin muille pääesikuntalaisille, ”mitä me sinun kanssasi oikein teemme?”
Amiraali tuijotti hiljaa. Hän ei vastannut.
Joskus hän olisi vastannut. Ja hän muisti kyllä miten.

Kauan sitten

”Ei minussa ole mitään vikaa. Sinä olet vain tylsä!”

Hyönteinen tuijotti toista. Ensimmäinen seisoi koko pituudellaan itsevarman näköisenä toisen, itseään nuoremman edessä. Toinen tuijotti tympeänä luolan lattian hiekkaa jalat ristissä.
”Me olemme puhuneet tästä”, ensimmäinen hyönteinen sanoi nuoremmalleen. ”Äiti on täällä. Niin täytyy siis meidänkin.”
”Emme voi odottaa täällä loputtomiin”, hiekassa istuva olento väitti vastaan. ”Ja minä tahdon mennä ulos nyt!”

Ensimmäinen hyönteinen huokaisi ja käveli ympyrää pienemmän edessä. Sen molemmat käsiparit olivat ristissä. Vielä varsin heiveröiset pihtihampaat puristuivat turhautuneina yhteen. Asiaa oli puitu jo pitkään. Ehkä niin pitkään kuin nuorempi oli osannut puhua.
Luola oli käynyt nopeasti liian pieneksi pikkuruiselle toiselle, jolla oli aina kiire kaikkialle. Jos sen siivet olisivat sen kantaneet, se olisi vain lentänyt kauas pois. Se, mikä pienessä munassa oli kasvanut oli odottanut kauan päästäkseen murtautumaan vapauteen. Ja nyt se ei antanut edes luolan seinien estää sitä yrittämästä.

Ensimmäinen kyykistyi nuoremman eteen ja katsoi tätä tiukasti silmiin.
”Tiedätkö sinä, mitä siellä on? Mitä ulkona on?” se tivasi jääkylmin katsein.
”En…” pienempi hyönteinen myönsi. ”Mutta siksi minä sinne haluankin.”

Kaksikosta vanhempi huokaisi.
”Ulkona on vaaral-”

Ennen kuin hän ehti sanoa asiansa loppuun, nuorempi hyönteinen teki jotain, jota se oli ehkä ajatellut jo pitkään, mutta ei koskaan ollut tehnyt. Nyt oli kuitenkin aika. Nuorempi kierähti jaloilleen ja singahti juoksuun. Kaksi pientä jalkaa tamppasi maata, kun ötökkä kipitti kohti luolan suuta.
”Takaisin!” vanhempi hyönteisveljeksistä huusi. ”Seis!”
Nuorempi ei ottanut käskyjä kuuleviin korviinsa, vaan jatkoi matkaansa kohti ulkomaailmaa. Vanhempi katsoi pitkään liikahtamatta, kun nuoremman pieni ja laiha ruskea keho loittoni luolan pimeydestä. Pian toinen oli jo poissa.
Hyönteisnuorukainen räpytteli silmiään hädissään. ”Takaisin!” se huusi vielä kerran, kovempaa kuin koskaan. Mutta apua siitä ei ollut. Toinen ei kuullut.
Olento painoi molemmat kämmenensä otsaansa vasten. Se tuijotti aukkoa, josta toinen oli juossut. Sitten se käveleskeli hetken ympäriinsä hermostuneena.
Entä jos toiselle kävisi jotain? Hän ei antaisi sitä itselleen ikinä anteeksi.
Olento käänsi selkänsä luolan suuaukolle. Ei. En voi. En voi jättää Äitiä.
Hän katsoi Äitiä. Suuri olento nukkui jälleen rauhanomaisesti. Äiti oli valtava, vahva ja mahtava. Mutta Äiti ei nähnyt. Äiti ei näkisi, jos jotain kävisi.
Hyönteinen laski katseensa suureen kasaan vihreitä kaunokaisia luolan seinämällä.

Äiti ei näkisi, jos jotain kävisi munille.
Hyönteinen ryntäsi äkkiä munien luokse. Kaikki oli kunnossa. Pienet ja tummat uneksijat niiden sisällä näkivät läpikuultavissa kehdoissaan unia maailmasta, johon kohta pääsisivät.
Hyönteinen vilkaisi taas luolan suuaukkoa. Ei hän voisi jättää munia vartioimatta. Entä jos jotain tapahtuisi? Hän voisi menettää niistä jokaisen pelastaessaan luolasta pakoon juossutta. Hänellä ei olisi varaa tehdä sellaista uhrausta.
Olento oli hyvä laskemaan. Jos hän menettäisi yhden, mutta pitäisi huolta lopuista, hänellä olisi yhä monta. Ja monta oli aina parempi kuin yksi.

Hyönteinen kyyristyi munien viereen. Hän laski kämmenensä yhden päälle ja silitti sitä. Kaikki oli kunnossa, hän ajatteli. Munat olivat vielä luolassa, ja…
Olento ei voinut enää hillitä itseään. Jokin pakotti hänet jaloilleen. Hyönteinen vinkaisi hädissään ja pinkoi kovempaa kuin koskaan kohti luolan suuaukkoa. Hän oli tehnyt kammottavan virheen!
Ei! Tule takaisin! Tule takaisin!

Huudot kaikuivat pitkin tunnelia, joka johti pois sisältä. Ulkopuolelle. Kohti vaaroja.
Ensimmäinen alkoi väsyä, mutta hän ei hidastanut. Hän etsi sisältään taisteluvoimaa ja suuntasi sen pieniin jalkoihinsa.

Jossain kauempana tunnelissa toinen juoksi.
Tunneli oli pitkä ja pimeä, mutta hyönteisolennot olivat tottuneet valon puutteeseen. Ne olivat syntyneet ja kasvaneet näkemättä kaksoisaurinkojen loistetta. Kun ötökkäkarkulainen pääsi päivänvaloon, sen vihreät silmät sokaistuivat.

Hetken kaikki oli valkoista. Nuoren hyönteisen näkökentän täyttivät ensin muodot, sitten värit. Kaikki oli sille uutta: pitkät ja humisevat kasvit ja kapeat ja moniväriset heinät ja suuri harmaus kaiken yllä. Millään hyönteisen näkökenttään muodostuvista asioista ei ollut nimeä – ei sen omalla kielellä.

Kaukana horisontissa kohisi jotain suurta. Se oli suurempi kuin mikään. Se oli suurempi kuin luolat, se oli suurempi kuin Äiti. Se oli sininen.

Tuon me nimeämme mereksi, nuorempi päätti.

Toinen katseli kaikkea häkeltyneenä ja haltioituneena. Se ei tiennyt, mitä oli ulkopuolelta odottanut, mutta tämä oli parempaa.

Ensimmäinen seurasi juoksujalkaa toisen askelia. Pian sekin tunsi sokaisevan valon, lämmön, ilman kosteuden kitiinikuorellaan. Se ei kuitenkaan hidastanut matkaansa tutkiakseen ympäristöään.
Askeleet johtivat kivimaastosta hiekalle, jolla toinen istui. Sen edessä hahmottui jokin suuri, sininen ja kimmeltävä. Suurempi kuin mikään.
Ensimmäinen katsoi suurta sinistä vain hetken, kunnes hänen silmänsä löysivät nuoremman hyönteisen. Hengästynyt olento pysähtyi hiekalle ja katsoi nuorempaa tiukkana.
”Mitä sinä ajattelit?” se kivahti. Toinen ei kääntynytkään. Se ei saanut katsettaan irti tuosta suuresta, sinisestä ja auringoissa kimmaltelevasta, jonka aallot kostuttivat hiekkaa vaahdoten. Uudelleen ja uudelleen.

Ensimmäinen tuijotti maassa nököttävää hyönteistä, joka ei reagoinut hänen saapumiseensa millään lailla. Hetken kuluttua hänkin käänsi katseensa suuren sinisen suuntaan.

Se oli kaunis.

Ensimmäinen istui pikkuveljensä viereen hiekalle. Hetken molemmat vain kuuntelivat kuinka laineet suutelivat rantaa. Katselivat kohtaa, jossa suuri sininen ja kimalteleva loppui ja toinen, suurempi sininen alkoi. Suurempi sininen, joka jatkui loputtomiin jossain heidän yläpuolellaan. Ensimmäinen räpytteli silmiään ja katseli lopulta ympäriinsä.
Maailma oli aina ollut niin paljon isompi kuin hän oli koskaan kuvitellutkaan. Äitikin oli lopulta pieni.
”Mikä se on”, ensimmäinen kysyi osoitellen suurta sinistä, joka piiskasi aaltojaan rantaa vasten. Hän ei ollut varma, miksi edes kysyi. Miksi toinen tietäisi vastausta yhtään häntä paremmin?

Nuorempi hyönteinen häkeltyi. Ensimmäinen ei ollut koskaan kysynyt häneltä, mitä asiat olivat.
”Meri”, hän kuitenkin vastasi määrätietoisesti.
”Meri”, ensimmäinen maisteli sanaa suussaan. ”Niin onkin.”

Hyönteisistä nuorempi piti katseensa meressä jatkaessaan keskustelua.
”Mitä luulet olevan sen takana?” hän kysyi.
Ensimmäinen jäi miettimään. Mitä pidempään hän mietti, sitä enemmän hän halusi vastauksen nuoremman kysymykseen. Oliko meren takana ylipäätään jotain?
Asian ajattelu tuntui väärältä.
Äiti ei ole siellä. Äiti on täällä.

Veljekset katselivat ja kuuntelivat merta vaitonaisina. Viileys ja kosteus ympäröivät heidät ja maailman alkoi muuttua sävyltään punertavaksi.
”Luuletko, että olisi aika palata Äidin luo?” ensimmäinen kysyi. Toinen nyökkäsi vastaukseksi.

Hyönteiset nousivat hiekasta. Ensimmäinen alkoi askeltaa suoraan kohti Äitiä, toinen loi vielä pitkän katseen merelle. Ensimmäinen arveli, ettei voisi koskaan pysyä pikkuveljelleen vihaisena.

Pääesikunta

Kenraali 001 ja Amiraali 002 tuijottivat toisiaan kokoushuone Kappan pöydän yli. Kumpikaan upseereista ei muistanut, milloin he olivat olleet viimeksi väleissä keskenään. Vihreät silmäparit kätkivät taakseen katkeruutta, väsymystä ja pettymystä.
”Sinähän tiedät”, 001 sanoi hiljaisen viileästi, ”että kelle tahansa muulle virheesi olisi ehkä viimeinen.”

Amiraali ei vastannut kertomalla olevansa ainut, joka osasi komentaa Rautasiipeä, tai muistuttanut sotastrategisesta kyvykkyydestään. Hän vain nyökkäsi lyhyesti.
Kenraali huokaisi syvään ja katsoi poispäin. Hiljaisuus täytti hetkeksi tilan. Ensimmäiset kaksi eivät puhuneet toisilleen enää usein. Siitä oli tosiaan kauan.
”Kuinka nopeasti Rautasiipi on jälleen täysvalmiudessa?” Kenraali 001 lopulta kysyi.
”Kaksi päivää”, Amiraali vastasi. ”Liian kokematonta miehistöä tai liian nopeasti asennettua kalustoa, mutta ainakaan emme enää vastaa Uuden Sukupolven koulutuksesta.”

Kenraali näytti mietteliäältä. ”Entä jos vihollinen tekee vastaiskun?”
”Ei huolta, heillä ei ole riittävästi tulivoimaa. Rautasiipi kykenee puolustamaan itseään.”
”Entä omiaan?”

Kenraalin kysymys viilsi ilmaa.

”Ylikersantista ei ole vieläkään havaintoa”, 002 myönsi. ”Ei moneen viikkoon.”

Toimistoupseerin strateginen arvo oli suuri – poikkeuksellisen paljon resursseja oli upotettu yhteen torakkaan. 1034:n merkitys oli kuitenkin tarkkaan varjeltu salaisuus. Lisää kätkettyjä haavaumia, jotka lausumattomuudessaan tulehtuivat.
Niitä oli hyönteiskaksikon välillä useita.
”Klaanilaisten vankina”, Kenraali sanoi ääneen. Kenen tahansa muun sotilaan kohdalla ylin esikuntaupseeri olisi toivonut, että sotilas olisi käyttänyt itsemurhakapselin ennen kuin tästä saataisiin tietoa irti. Mutta Ylikersantti 1034 ei ollut aivan yhtä korvattavissa kuin olisi ollut kaikkein tehokkainta.
Kenraali nojasi tuoliin mietiskelevänä.
”Toivon todella, että sinulla on ongelmaamme ratkaisu”, 001 sanoi tyynesti. ”Voit poistua.”
002 tuijotti kenraaliaan hetken. Rattaat naksuivat laivaston päämiehen mielessä.
002 nousi tuoliltaan ja nyökkäsi Kenraalille. Kenraali nyökkäsi takaisin. Sanaakaan ei sanottu.

Toinen nousi jaloilleen ja lähti kävelemään kohti ovea teräsjalka kolisten. Ensimmäinen jäi huoneeseen kuuntelemaan toisen hidasta kävelyä Esikunnan käytävillä.
Hän muisti ajat, jolloin toinen olisi vielä juossut.

Siitä oli kauan.

Oveluus maan perii

Nui-Koro

Rotuaarilla kuhisi. Pitkin miehitetyn kaupungin katua marssi useita rapujalkatankkeja ja Nazorak-komppanioita. Tämän näki kahden peilin kautta viemäristä periskoopilla kurkkiva Ga-matoran Tormalok, Nui-Korolainen rakennusnais, joka oli tosin viime aikoina erikoistunut kodinturva-, vakoilu- ja myyräntyöhön. Koneiden ja hyönteisjalkojen melu rotuaarilla oli melkoinen, joten tarkastuspartio pystyi laskeutumaan takaisin saniteettikäytävän pohjalle ja sen seinään tehdystä aukosta tunneliin, joka vei läheisen tyhjennetyn perunakellarin kautta salaiseen viinakellariin (joskaan siniviitat eivät jaksaneet välittää rikkomuksesta enää tässä vaiheessa) ja siitä erään motellin kellariin rakennettuun ravintolaan, jonka toisesta päästä pääsi taas viemäriin. Sitten piti sukeltaa kanaalin alitse, mikä olikin täysin luonnollista Ga-matoranille. Vielä yksi Maan Toain taikoma tunneli ja Tormalok päätyi Katedraalin katakombeihin, jotka olivat vähintäänkin täynnä.

”Torakoilla on meininki päällä, ne marssittavat parhaillaan kalustoa sisään”, Tormalok kertoi Nui-Koron valtuutetulle, joka istui Klaanilaisten ja heimopäällystön kanssa eräässä kynttilän valaisemassa nurkassa. Katakombi oli hautakammio, mutta haudat olivat rauhallisia eikä muinaishistoria ollut nyt kovinkaan monen ensisijainen kiinnostuksen kohde. Itse asiassa moni varsinkin kaukaa tulleista istuskeli hautapaasien päällä. Kukaan ei keksinyt nipottaa, sillä vaikka tilanne olikin tukala ja monet olivat menettäneet kotinsa, oli kansan keskuudessa orastavaa mielenkiintoa ja jopa seikkailunhalua siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Moni Nui-Korolainen pyykkimuija ja piipunpolttelija ei ollenkaan pannut pahakseen muutosta.

”Siinä tapauksessa on paras lähteä liikkelle. Kerosiinipelle, toimiiko radioyhteys?” valtuutettu lausui topakasti.

”En saa yhteyttä Klaaniin enkä Torangaan. Kivikatto on varmaan liian suuri, mutta myös torakoiden laitteistot voivat häiritä signaalia”, Kepe sanoi yrittäen turhaa väännellä kommunikaattorin namiskoja.

”Ja-a, sitten me voimme vain luottaa poikien ammattitaitoon laivalla. Torakat eivät takulla ole iloisia, kun saavat tietää laivatempustamme”, Keetongu mietti tähän. Hän olisi mieluusti ollut Matoran-alaistensa tukena, jos vain yhteys olisi toiminut.

Laivaston jepet osaavat kyllä hommansa”, Snowie vakuutteli. ”Tai siis, voi veljet mitä tyyppejä! Yksi esitteli minulle puolustussuunnitelmaansa sellaisen vekkulin lehtiökuvan avulla, joka liikkui kun pläräsi sivuja oikein no-”

”Snowie, ehkä Tongu kuitenkin tuntee alaisensa”, Kepe pisti väliin.
Same pyöräytti silmiään. Aikaa oli tuhlattu jo riittävästi. Harhautuksista saataisiin täysi hyöty irti vain, jos toimittaisiin nopeasti. ”Vielä kerran. Kaikki tietävät tehtävänsä?”

”Joo. Mennään maan alle, paetaan etelään, yhdistetään voimamme ja vedämme valloittajia turpiin”, Tahtorakin Askelman perinnehattuinen kiven Toa Korpraun totesi yksioikoisesti.

Ennen kuin Same ehti pyöräyttää silmiään uudelleen, Nui-Koron siniviittojen johtaja ylikomisario Harkel avasi viiksien alla sijaitsevan aukkonsa. ”Älä huoli, maahai. Kaupunginkaartimme on koulutettu joukko, järjestys pysyy kyllä yllä.”

”Ja jos joku menee pieleen ja kohtaamme konnia”, Bladis rullaili mukaan keskusteluun ja latasi merkitsevästi aseensa. Yksinäinen hylsy kilahti osuessaan hautakammion lattiaan.

”Meillä ei oikeastaan ole varaa tuhlata ammuksia…” Kepe mumisi.
Bladis otti hyvän otteen aseen latauskahvasta ja veti uudelleen. Uusi hylsy kilahti lattiaan.

”Musiikkia korvilleni”, Skakdi virnuili.

”Vaikka pääsisimme luolastoon, kannattaa tosiaan pysyä valppaina. Tutkin asiaa, eikä kukaan meikäläisistä ole käyttänyt Ma-Wetin syvempiä osia pitkiin aikoihin. Zyglakit hyökkäsivät sitä kautta, ja vaikka ne tuskin enää uhkaavat meitä sen yön jälkeen, saatamme kohdata muita uhkia. Ortonitkaan eivät välttämättä ole mielissään, jos tuomme tälläisen joukon heidän maailmaansa,” sanoi Iniko, Klaanin maan Toa, joka jakoi arvostamansa Samen kannan asiaan.

”Toimeen siis”, Ko-Hunan kylän koronvanhin Uhrak julisti.

”Ja kun tämä tunnelihomma on takanapäin, mennään kaikki inkiväärioluelle kahvioon!” lumiukko riemuitsi.

”Teillä taitaa olla aika iso kahvio, jos luulette koko pohjoisen saaren ja entisen pääkaupungin väen mahtuvan sinne yhtä aikaa!” Nui-Koron valtuutettu huomio ja katsoi terävästi lumiukkoa.

”Sitten meidän kannattaa pistää töpinäksi. Maaäijät, pistetäänpä kallioperä uusiksi!” Tongu sanoi ja nousi. Iniko ja pohjoisen tuntureilta kotoisin oleva Toa Muohtka liittyivät keltaisen jätin seuraan ja marssivat väistävien evakkojen ohitse katakombien eteläsiipeen, jonka hämyssä seisoi neljä mekaanista taskurapua, jotka eivät tosiaankaan mahtuneet taskuun. Niiden kimpussa hyöri kahdeksan Telakan Matorania, jotka eivät olleet menneet Torangan mukaan. Monet heidän kollegoistaan ja ystävistään olivat kuitenkin valinneet ilmojen tiet möyrinnän sijaan, ja monen mielessä olikin Torangan ja sen pienen miehistön kohtalo.

Lehu-metsä, Toranga

Nazorakilainen lämpöräjähde avasi suuren aukon ilmalaivan hylyn kylkeen kapteeni 123:n seuratessa operaatiota vierestä. Joukko laivavaltauskoulutuksen saaneita nazorakeja odotti ulkopuolella zamor-kiväärien varmistimet pois kytkettyinä vastarinnan varalta. Metsikössä ei oltu havaittu pakenijoita, mutta matkustajia oli oletetusti niin paljon, etteivät ne yrittäisi joukolla piiloutua metsään. Kapteeni 123:n mielestä tämä oli sääli, sillä vanha kunnon metsästys olisi ollut upseerin mieleen.

Joukko ei kuitenkaan kohdannut vastarintaa. Itse asiassa he eivät kohdanneet lastiruumassa yhtään ketään. Ampumakansille nousseet löysivät muutaman ruumiin ja ottivat yhden hikisen Matoranin vangiksi, ja löytyipä komentosillalta ruorin takaa nukkuvan näköinen Onu-Matoranin ruumis, mutta lastiruumissa ei ollut ristin sieluakaan. Mutta tyhjin käsin 123:n johtama joukko ei joutunut lähtemään.

Siitä päivästä lähtien oli varmaa, ettei Nazorak-imperiumilla tulisi vähän aikaan pulaa kuivatuista nauriista.

Nui-Koro

Kun rapurykmentti oli saanut kiristettyä viimeisetkin pultit ja tervattua loputkin jalakset Tongu ja kolme matorania hyppäsivät kävelijöidensä ohjaimiin. Maan Toien avustuksella he alkoivat laajentaa katakombeja kohti suurempaa tunnelikokonaisuutta, Ortonien legendaarista Ma-Wetiä, jonka huhuttiin yhdistävän kokonaisia maailmoja. Iniko ja Muohtka olivat aiemmin meditoineet ja saaneet yhteisvoimin mielensä yhdeksi maaäidin kanssa. Henkinen matka maallisen kuoren syvänteisiin oli piirtänyt näiden sankareiden mieliin kuvan lähistön maaperästä, ja heille oli selvinnyt, että tunneliverkosto kulki kovinkin lähellä.

Nyt kaksikko kanavoi Toa-aseidensa, Inikon kaksiteräisen peitsen ja Muohtkan kirveen, kautta voimiaan työn edistämiseksi, ja Nöpö-kaveliöiden maankaivuuseen päivitetyt sakset siirsivät kivenmurikoita joutuisasti. Pian möyrintään liittyi myös Samol, joka siirsi kiven Toa-voimillaan suurimmat murikat pois tieltä. Fyysisesti vahva ja tanakka kääpiötoa oli kuin luotu luolatyöskentelyyn. Kenties Toa-voimien käytön aistittuaan paikalle tuli myös Tahtorakin askelman nelituulenhattuinen kiven soturi Kopraun, ja neljän Toan ja neljän koneen avulla maa taipui kuin käskettynä. Kukaan ei oikein tiennyt missä meni maan ja kiven Toien voimankäytön ero, mutta yleensä he olivat erityisen hyvää pataa keskenään. Hiki virtasi kun saaren eri alueiden väki yhdisti kykynsä, ja lopulta yksi Toa Kopraunin keihäistä lävisti vallin ja työntyi Ma-Wetin savenhajuiseen ilmaan. Suuri heilautus Samolin lekalla kumosi loputkin muurista, ja jännityksen noustessa sankarit astuivat tunnelverkostoon.

Se oli uskomaton näky. Tunneli oli tältä kohdalta ainakin kaksitoista metriä korkea ja sen seinustoilla meni ylempiä liuskoja, jotka yhdistyivät aika ajoin pääväylään loivilla rampeilla. Toat ja kävelijät olivat puhkaisseet tiensä juuri tälläiselle liuskalle, ja kiittivät Ortonien rakennustaitoa niiden olemassaolosta; muuten he olisivat pudonneet kuusi ja puoli metriä kovalle kivilattialle. Tunnelissa ei näkynyt merkkiäkään maan oudosta maakansasta, vaikka Ortoneille tunnusomaisia valokiviä olikin seinustoilla tasaisin väliajoin ainakin tällä päälinjalla. Kaakossa jonkin matkan päässä, jonne vain maan Toat ja Matoranit näkivät, käytävä haarautui kahdeksi pienemmäksi ja matalemmaksi. Luoteesen se kuitenkin jatkoi suurena, mutta se ei ollut heidän tiensä.

Kopraun lähti kertomaan läpimurrosta valtuutetulle. Pian siniviittojen organisoimat evakkojen jonot puristuivat tunnelin läpi ja ramppia alas pääväylälle, jossa siirtoväen lähtöselvitys alkoi toden teolla. Kolme Klaanin maskottia muistuttavista kone-eläimistä sijoittui kärkeen mahdollisten sortumien takia, ja toimivatpa ne myös rautamuurina, jos kansaa piti suojata. Tongu ohjasi niistä ensimmäistä, ja kiven ja maan Toat kävelivät sen mukana. Rapukojeiden lavoille sijoitettiin rammat, sairaat ja luikurit, jotka huijasivat olevansa liikuntakyvyttömiä. Tähän kastiin ei kuitenkaan suostunut Bladis puisesta pyörätuolista huolimatta.

”Se, että olen rullatuolissa, ei tarkoita, että olisin C-luokkaa”, moderaattori ärähti, ”Ja ainakaan ei tarvitse keskittyä seisomiseen tähdätessä”. Skakdi taputteli pyörätuolissa olevia kiväärikoteloita ja ammuspaketteja. Lähellä olevat Matoranit eivät olleet ampuma-ase-eksperttejä, mutta Bladiksen hehtaarikanuuna tuntui olevan aivan eri universumista kuin tähtäyksen käsite. Moderaattori jäi pitämään perää siniviittoja komentavan Harkelin kanssa. Lähellä olevat Matoranit eivät olleet naamakarvaeksperttejä, mutta Harkelin hehtaariviikset tuntuivat olevan aivan eri universumista kuin Skakdi, jonka siisti toimintanimi oli ollut jonkin aikaa sitten Partaterä.

Keskelle letkaa sijoittui yksi kävelijä ja tärkeä henkilöstö eli heimopääliköt, virkamiehet sekä Kerosiinipelle. Tiedemies tiesi liikaa Nimdasta, jotta häntä voisi asettaa vaaraan. Se oli Samen suora käsky. Selakhilaani itse katosi melko nopeasti valokivikeilasta. Pitkä valkoinen moderaattori oli vaikea piilottaa luolastoon, mutta jos mahdolliset viholliset eivät huomaisi häntä tarpeeksi ajoissa, olisi heillä yhä suurempi mahdollisuus päästä mukaan elämänsä huvimatkalle kurkku auki viillettynä.

Letka lähti liikkeelle. Raskas kalusto kärjessä loi lisää valoa tunneleihin rapukäveliöiden varsisilmien valonheittimillä. Sen perässä marssi sekalainen väkijoukko kaupunkilaisia, tyhjäntoimittajia, poromiehiä, mehiläishoitajia, pohjoisen karpaaseja ja kylien Toa-sankareita. Ikivanhojen luolien seinät eivät koskaan olleet nähneet moista kansanvaellusta. Alkuun joukkio taapersi vaiti, sillä moni ihmetteli suuresti luolakokonaisuutta, joka oli ollut niin lähellä heidän vanhaa kotikaupunkiaan kenenkään tietämättä. Välillä tunneli haarautui oikealle ja vasemmalle, välillä ylös ja alas, ja joskus siirtoväki tuli risteykseen, jossa luola aukeni taas suureksi ja haarautui kaikkiin ilmansuuntiin. Kärjessä Iniko ja Muohtka luotasivat maaperää mielellään ja voimillaan, ja saivat pidettyä kurssin oikeana. Radioyhteys ei toiminut ja maan metallit sekoittivat kompassit; siirtoväen piti suunnistaa luolastossa maan Toien asiantuntemuksen ja vanhojen karttojen avulla.

Muutaman kilometrin jälkeen kuitenkin väki alkoi piristyä ja keskustella tulevaisuudesta. Pirteimmät suunnittelivat mitä tekisivät päästyään Klaaniin. Vanhempi väki keskusteli tunneleista ja ne harvat, joilla oli joskus ollut tekemisiä Ortonien kanssa, kertoivat tarinansa monta kertaa (ja epäilimättä keksivät niihin lisää seikkailuja). Yhtään valokiviväkeä ei kuitenkaan tullut tunneleissa vastaan; ne olivat aivan autioita. Jokunen Onu-Matoran, joilla oli muita parempi pimeänäkö ja luonnollinen viihtyvyys maan alla, vannoi toisinaan nähneensä liikkuvan valokiven väkähdyksen sivutunneleissa, mutta mitään varsinaista ei nähty. Siniviitat katsoivat, että kaikki sujui hyvässä järjestyksessä, jäivät tienhaaroihin opastamaan väkeä ja tutkivat haarojen suut mahdollisten uhkien välttämiseksi.


En olekaan ulkoiluttanut Napoa pitkään aikaan, Snowie tuumaili ja puristi otettaan köydestä.

Rauhallinen iltakävely sammakon kanssa oli kuitenkin hieman eri asia kuin sidotun vangin taluttaminen. Lumiukko oli lupautunut pitämään huolta Nui-Koron entisestä pormestarista maanalaisen vaelluksen ajan. Epäluottamus verovilppikriminaalia kohtaan oli suuri. Snowien motivaatio lapsenvahdin rooliin oli kaksijakoinen – toisaalta hän koki Ta-Turagan velvollisuudekseen, toisaalta hän ei tahtonut tuntea itseään täysin hyödyttömäksi.

Taivalluksen ensimmäiset kymmenet minuutit olivat sujuneet vaikeuksitta ja hiljaisuudessa. Lopulta pormestari kuitenkin avasi suunsa.
”Minä yritin murhata sinut. Sinä hankit minut kalterien taakse”, Turaga puhui hitaasti, oranssit silmät jalon Rurun kuopista vartijaansa tuijottaen. ”Emmekä edes tiedä toistemme nimiä.”

Valkea klaanilainen yllättyi keskustelunavauksesta. Pormestari jatkoi.
”Minun nimeni on Turaga Tahae.”
”Sikäli kun oikein muistan, annoimme klaanilaispassimme syynättäväksesi”, Snowie mutisi ja hieroi leukaansa. ”Vai kuvittelenko vain?”
Turaga tuhahti.
”Snowman. Se on valenimi. Kuka tahansa näkee sen läpi. Mikä on nimesi?”
”Valenimi on niin negatiivinen ilmaus. Lempinimessä on enemmän rakkautta.”
”Älä kiertele vaan vastaa.”
”Eikun oikeasti. Miksi kaikkien hassunhauskojen lempinimien takana pitäisi olla joku synkkä tarina ja salattu menneisyys?”

Turaga Tahae ei vastannut, joten Snowie jatkoi.
”Tästä tulee vielä pitkä matka, jos aiot kysellä minulta höpsöjä koko matkan.”

Sielunsa silmin lumiukko näki Kepen tuijottavan häntä epäuskoisesti.


Kuuden tunnin taaperruksen jälkeen väessä näkyi väsymystä ja letka pysyähtyi lepotauolle. Toat ja siniviitat asettuivat lähihaaraumiin vahtiin, ja vähistä muonavaroista jaettiin nälkäisille kuivattuja vihanneksia, poronlihaa ja hunajaa. Suurin osa ruokatarpeista ja muista tarvikkeista oli pistetty Torangan mukaan. Klaani oli kauppasaarrossa, eikä muonaa voinut noin vain jättää torakoille.

”Miten voit, maaveli?” Toa Muohtka kysyi Inikolta, kun nämä seisoskelivat kärjessä vartioimassa, ettei menosuunnasta tulisi mitään epäilyttävää. Iniko nojasi peitseensä mietteissään.
”Suuri voima liikkuu, mutta se ei ole kiinnostunut meistä”, Iniko sanoi hiljaa, ”Maassa möyrii jotain, jota en ole ennen tuntenut sen kuoressa. Aistin vahvan vihan ja taistelutahdon.”
”Nazorakeja? Torakat ovat luonnollisesti pesäkaivajia, mutta olen kuullut, että ne ovat viime aikoina laajentaneet tunneleita”, Muohtka ehdotti.
”Ei, nämä olennot ovat maan povesta, paljon syvempää”, Iniko vastasi, ”Muinaisempia.”

Samol istuskeli Nöpö-kävelijän laidalla ja katsoi maan Toiin.
”Minun heimossani kerrotaan tarinoita harmaista suikuloista otuksista, jotka poraavat maata hampaillaan syvemmällä kuin yksikään Teräkaivaja”, Heimo-Toa aloitti, ”Ne ovat pelättyjä ja kunnioitettuja, mutta jos hautaa säkillisen simpukoita syvälle maahan, saa niiden ystävyyden osakseen, ja on aina turvassa maanalaisilla teillä.”
”Ja oletko sinä tehnyt niin?” Muohtka kysyi.
”Totta kai”, Samol vastasi, ”Vanhoissa tarinoissa on totuuden alku, ja jos niitä ei kunnioita, niin henget antavat päänsärkyä.”

Pian siirtoväki jatkoi taas matkaansa. Muutaman kilometrin päässä tunneli oli osittain romahtanut ja väki sai uuden lepotauon kävelijöiden ja Toa-sankareiden raivatessa tietä. Tongu vispasi Nöpö-kävelijän ohjaussauvoja ja oli perin tyytyväinen insinöörityöhönsä. Saksien suhistessa murikat liikkuivat nopeasti pois tieltä ja aukko laajeni. Pian siirtoväki pääsikin jo etenemään. Tunneli laajeni taas, mutta romahtaneita seiniä näkyi useampiakin suuressa luolassa.

”Nämä ovat tuoreita vaurioita, mikäli minä jotain kivistä tiedän”, Kopraun sanoi ja tutki seinustaa, ”Joku on selvästi tärisyttänyt luolia. En usko, että Ortonit jättäisivät tälläisiä korjaamatta. Ehkä joen tuhonnut pommitus sai maaperän tärisemään?”
”Maankuori kyllä vaimentaa sen näin kaukana”, Iniko vastasi, ”Olen kuunnellut maata ja Suurkylän lähellä se valitti tuskaansa, mutta maanpäälinen ryminä ei ole tätä aiheuttanut. Impulssi on tullut maan alta.”
”Olkaamme siis erityisen varovaisia”, Korpraun sanoi Toien jatkaessa matkaa. Tunneli haarautui ja pieneni taas. Välillä tunnelin pohjaan tuli ura, jossa virtasi pohjavesiin maanalainen puro, ja joukkio täytti leilinsä. Tunneli vietti kaiken aikaa loivasti alaspäin. Osittain se johtui maan luonnollisesta alenemisesta siirryttäessä Guartsuvuorelta kohti etelärannikkoa, mutta maan Toat tunsivat katon yläpuolella paksunevan. Kärki yritti selvittää jäljellä olevaa matkaa Klaaniin karttojen perusteella, mutta lukuisia haarojen jälkeen ei voinut enää olla täysin varma paikasta. Luotto maan Toien suunnistusvaistoihin oli kuitenkin kova. Luotettavuus oli yleensäkin Onu-väkeen yhdistetty piirre, ja täällä syvällä he olivat ylivoimaisia muiden heimojen edustajiin nähden.

Muutaman tunnin rauhallisen taapertamisen jälkeen kärkijoukko kohtasi taas romahtaneen seinämän, joka tukki oikean käytävän. Tällä kertaa tunneli oli romahtanut pidemmältä matkalta, ja maanläheiset Toa-voimat sekä raskas kaivuukalusto tuli tarpeeseen. Kivet kääntyivät, maa väisti, väkijoukko katseli ja odotti. Lopulta yksi Nöpö-kävelijöistä tarttui suureen lohkareeseen ja veti sen raostaan tehden aukon kiveseinämään. Hämmästyneenä sitä ohjaava Bryttä kuitenkin pudotti kiven. Hän huomasi katselevansa suoraan poratankin rapujalkaa rasvaavaa Nazorakien metrojääkäriä silmiin.

Mustakuorinen torakka oli vähintäänkin yhtä yllättynyt. Tämä oli heille aivan normaali kaivuukeikka, ei täällä kuulunut olla vihollisia, ne olivat sotakaluston heiniä. Toki metrjääkärien varustuksiin kuului kevyt ja halpa Zamor-pistooli, ja epäilemättä kaivuuvälineilläkin saisi oikeissa käsissä rumaa jälkeä aikaan, mutta he eivät olleet sotilasluokkaa.

”Torakoita! Mustia!” Brytta kiljaisi kimakammin kuin itse olisi myöntänyt. Rapuajajien, Toien ja evakkoväen katseet kääntyivät heti aukkoon ja moni suurkyläläinen kauhistui ja yritti piiloutua. Toat tarttuivat aseisiinsa ja Samol hyppäsi aukolle heittäen Brytan irrottaman kiven takaisin paikoilleen täyttääksen aukon; mutta heimosankarin henkivoimat olivat liian suuret ja kivi romahdutti koko seinän. Torakka vinkaisi ja hyppäsi taaksepäin kiven kimmotessa tankin kyljestä, ja muut mustat maatorakat huomasivat tunkeutujat. Niitä oli luolassa kymmenkunta työn touhussa. Nopein vetäjä ampui zamor-pistoolillaan Samolia, joka kuitenkin väisti romahtaneista kivistä muodostuneen kasan taakse. Elementtivoimillaan hän vyörytti kivet suoraan ampujan päälle, joka hautautui murskaan. Muut metrjääkärit ajattelivat ennen kuin toimivat, ja yksi niistä syöksyi nurkkaan pystytetylle hallintapaneelille tehden hälytyksen. Torakoiden kaivamissa tunneleissa olevat lukuisat sireenipoijut alkuivat välkkyä ja ulvoa, ja evakkomatkalaiset tajusivat, että ellei jotain pian keksittäisi, luolat kuhisisivat kohta sotilastorakoista.

Looginen suunta oli silti eteenpäin. Tunneli oli poikki evakkojen menosuuntaan, ja luolasta päätellen se oli yhä Ortonien tekoa; Torakat vain olivat valloittaneet niitä ja yhdistelleet muinaisen kulttuurin kotiluolia omien tavoitteidensa mukaan. Mutta menosuunnan tunnelin yli kasattu kivivalli ei näyttänyt kovin vankalta, ja näytti siltä, että siitä pääsisi helposti läpi kunhan torakat olisi voitettu.

Toat Muohtka ja Kopraun syöksyivät esiin, Nöpökävelijät jäivät taakse suojaamaan Matoran- väkeä. Kopraun syöksyi keihäs tanassa päin erästä luolatorakkaa, ja saikin survaistua tämän luolan seinää vasten, mutta musta kitiini kesti ja torakka ei lävistynyt. Kauaa kuitenkaan Kopraunin seivästys ei kestänyt, kun toinen kaivantahommista yllätetty metrojääkäri sovelsi työkoneita taistelutilanteessa ja mätkäisi kiven Toaa porakeihäällä ristiselkään. Kopraun ulvahti kivusta ja irrotti otteensa keihäästään. Satutettunakin Toa oli kuitenkin mainarihyönteistä taitavampi, ja sai tukevan otteen porakeihäästä. Hän tempaisi sitä eteenpäin ja veti pöllämystyneen torakan lähemmäksi, potkaisi tätä polveen ja kumautti vielä luomallaan kivemurikalla kalloon. Torakka sätki ja löi alakäsillään Toaa mahaan, ja ilma pakeni Kopraunin keuhkoista. Toa kellahti selälleen. Juuri kun torakka luuli päässeensä niskan päälle, kaatuminen paljastui harhautukseksi. Maasta käsin Kopraun potkaisi metrojääkäriä haarojen väliin, ja vaikkei nazorakien genitaalibiologia ollutkaan Tahtorakin Askelman suojelustoan erikoisalaa, torakka ei vaikuttanut uhkaavan enää yhtään ketään.

Keihäät olivat Kopraunin erikoisalaan, ja taistelunkin tiimellyksessä häneltä irtosi hetki porakeihään tarkasteluun.
”Kaikkeen ne näitä poria tunkevatkin”, hän sanoi ei oikeastaan kenellekkään, ”mitkäkin porakat”.

Porakeihäs osoittautui kuitenkin tehokkaaksi aseeksi, kun Kopraun yritti uudestaan lävistää porakan, johon ensimmäinen keihäs ei ollut tehonnut. Pora ulvahti pyörimään napin painalluksella, ja keihäisiin tottunut Toa heitti työvälineen taitavasti luolan toiseen päähään, jossa puristusotteesta vapautunut porakka yritti kiivetä Nöpö-kävelijän päälle evakkoja kiusaamaan. Pyörivä terä kuitenkin lävisti sen selkäpanssarin levittäen ällöttävää mönjää pakolaisten päälle. Kaikesta huolimatta nämä (Tahtorakin Askelmasta kotoisin olevat etunenässä) hurrasivat heitolle.

Samol oli kuin kotonaan mitellessään omankokoistensa vihollisten kanssa. Ensi töikseen kääpiötoa heitti vasaransa luolan kattoon romahduttaen siitä muutaman maamöhkäleen erään porakan päälle, ja sitten vetäisi saman nazorak-polon gravitaation takaisin vetämän vasaran alle. Panssarit rusahtelivat. Samol kiitti henkiä, keskittyi ja tähtäsi mojovan kärkipotkun torakan päähän. Lentorata toi mieleen kotisaarella pelatut kookospähkinäpelit. Henget hurrasivat puunaamiossa, kun porakan kirkuva pää osui toista takaraivoon.

Muohtkalla oli kirves täynnä töitä maan Toan hakatessa kahta porakkaa, jotka yrittivät takoa häntä hakuilla. Mustata kuoret olivat tosiaan vahvaa tekoa, eikä pelkällä kirveen heiluttamisella edennyt paljon. Muohtka käännähti Inikoon päin toivoen, että elementtiveli voisi lainata auttavaa peistään, mutta Iniko ei taistellut lainkaan, Mirukasvoinen Toa oli tunkannut peitsensä kattosyvennyksen ja tunnelin pohjan väliin ja vihreät elementaalienergiat kulkivat maankuoren ja Toan käden välillä; Inikon silmät olivat kiinni ja hän mutisi jotain hiljaisesti.

Iniko yhdisti mieltään jälleen maan kanssa. Hänen aiemmin tuntemansa voimakkaan olevaiset olivat saaneet Toan mietteliääksi, ja hän pohti, josko niiden vihalla olisi yhteys torakoiden kaivuuoperaation kanssa. Jälleen maan Toa löysi voiman, Samolin mainitsemat olennot, jotka kaivoivat maata hampaillaan. Mutta hän tunsi myös muuta liikettä tunneleissa. Porakoita oli lähistöllä lisää. Mutta pohjoisessa, vielä usean kilometrin päässä, lähestyi suuri joukko sotilastorakoita aseet ladattuina. Iniko keskittyi; tämä oli ehkä ainut mahdollisuus.

Iniko luotasi maapetojen mieltä, yritti saada yhteyden. Hän pääsi osaksi muinaisia kaivajia, sillä ne olivat maasta tulleet ja osa sitä. Sillä tosiaan Inikon tuntema voima oli Onu-Iden-Nui, suuret maa-henget. Maan luista ne olivat syntyneet, terävät olivat niiden torahampaan ja vanhat niiden suikulanmuotoiset, harmaan ruhot. Tuuheilla viiksillään ne tunsivat mannerlaattojen liikkeen ja ne harvat, jotka koskaan näkivät niiden punaisten silmien hohteen, palasivat vain harvoin. Nyt torakoiden maanmuokkaus oli nostanut niiden vihan ja Inikon elementtivoimat antaneet niille suunnan. Torakkapartion kulku keskeytyi, ja ne, jotka yrittivät hyökätä, kaatuivat torahampaiden alle. Sotilaspartion johtajan oli tehtävä ainoa mahdollinen valinta: mikä ikinä olikaan hyökännyt metrojääkärien kimppuun, he saisivat selvitä yksin. Sotilaspartio perääntyi takaisin tukikohtansa suojiin.

Inikon mieli palasi ruumiiseen ja hän sai todeta, että porakat luolassa oli kukistettu. Hän varoitti muita siitä, että lähellä oli niitä vielä lisää, mutta maapedoista hän ei sanonut sanallakaan, sillä niiden suuri voima oli sekä kauhistuttanut että koskettanut syvästi Toaa. Siniviittojen ketju lähetti viestiä taaksepäin evakkoletkassa. Jos porakat eivät olisi hyökänneet vielä sivutunneleista jälkijoukonkin kimppuun, siellä varmasti ihmeteltäisiin viivästystä. Oli kuitenkin paras jatkaa. Rapukävelijät marssivat aukosta sisään, evakkoja alkoi virrata uuteen luolaan.

Silloin liian vähälle huomiolle jäänyt rapujalkainen poratankki rysähti käyntiin, sen pora alkoi pyöriä ja se rynnisti eteenpäin. Kahden porakan oli onnistunut hiipiä sisään muiden ottaessa vastaan Toien iskut. Poratankki yritti rysäyttää suoraan suojaamattoman matoran-väen päälle, mutta vasemmanpuoleista rapukävelijää ohjaava Ta-Matoran Garson oli nopeampi: Jätti-Nöpön mekaaninen koura nappasi poratankin parhaiten esiin törröttävästä osasta, vinhasti pyörivästä porasta, joka pysähty, ujelsi korviasärkevästi sekunnin murto-osan, ja sitten poratankki alkoi pyöriä vinhasti ympäri rapusaksen ottessaa. Sisällä Nazorakit syöksyivät normaalikiihtyvyyden aiheuttamien lainalaisuuksien vuoksi toinen tankin kattoon, toinen lattiaan, eikä kumpikaan saanut poraa pois päältä. Pyörivästä tankista oli mahdoton erottaa, liikkuivatko sen jalat, joten Garson ei voinut laskea sitä maahankaan, olisihan se voinut syöksyä päistikkaa päälle.

”Pomo, mitä minä teen?”Garson huusi Tongulle. Nöpö-kävelijän lavalla evakot siirtyivät taakse, jottei laite olisi kaatunut ilmaan nostetun poratankin painosta eteen.

”Samol, vasara!” Tongu huusi, avasi oman kävelijänsä ohjaamon kuomun ja hyppäsi ulos. Samol heitti suuren lekansa kykloopille, joka nappasi sen ilmasta, tähtäsi ja heilautti sitä kuin elonkerjuukinkereiden voimamieskoetuksessa. Kipinöitä sinkoili ilmaan, kun vinhasti pyörivän poratankin toisen rapujalat lensivät komeassa kaaressa luolan perälle. Tongu heilautti uudestaan, rauta vääntyi ja toisetkin jalat lensivät yhä sätkien pois. Nyt Garsonin rapukoneen otteessa oli lähinnä suikula, jonka yksityiskohtien erottaminen oli mahdotonta. Tankin sisällä porakat saivat tuntea maailman ensimmäisen torakkasentrifugin käytännön vaikutukset edellisen kenttälounaan geopoliittiseen asemaan ruuansulatuselimistössä.

”Nyt se ei enää karkaa!” Tongu huusi mölyävän porakoneen melun ylitse. ”Saatko heitettyä sen pora tanassa tien tukkivaan kiviseinään?”

Garson astui kävelijällä eteenpäin evakkojen roikkuessa yhä sen lavalla korvat peitettyinä. Rautanöpö siirtyi luolan keskelle ja sen rapujalat alkoivat vipattaa. Kävelijä alkoi pyörimään, ensin hitaasti, sitten nopeammin, kun Garson käytteli taitavasti ohjaussauvoja. Pyörimisennopeuden ollessa tarpeeksi korkea hän vapautti kourien otteen ja lennätti aika lailla kaikissa suunnissa pyörivän poratankin jalattoman romun luolan vastapäiseen seinään. Osuma oli täydellinen, suikula töksähti pora edellä seinään ja alkoi hetimiten kaivautua sen läpi. Iniko ja Muohtka suurensivat aukkoa vielä Toa-voimillaan ja pian evakkoväki pääsi etenemään. Torakoiden tekemän seinämän läpi tunkeuduttuaan rampa poratankki jäi säälittävästi katolleen seuraavan luolaston lattialle. Sitä ohjanneista porakoista ei ollut enää potentiaaliseksi uhaksi, sillä normaalikiihtyvyys oli tehnyt jo tehtävänsä.

Joukkio lähti purkautumaan aukosta. Siniviittojen sotilaspoliisijoukon organisaatiokyky tuli tositarpeeseen, kun hyökkäyksen kokenut etujoukko lähti taas liikkeelle. Viestejä vaihdettiin. Jälkijoukon pitäisi saada tietää porauhasta mahdollisimman pian, elleivät he olisi oppineet siitä jo kovemman kautta.

Yhä maan alla, mutta syvemmällä ja muissakin suhteissa toisaalla

Maanalaisten Operaatioiden Ylijohtajan ja Metrojääkärten komentajan 004:n työpöydällä oli aivan liikaa tietoa ja päässään aivan liikaa ongelmia. Musta torakkajohtaja yritti rauhoittua katselemalla maisemaa kenttätoimistonsa ikkunasta. Pyöreästä panssarilasiaukosta näkyi juuri ikkunan kokoinen pala maata. Lasin ja maaperän välillä ei ollut mitään, mutta 004 sai ajatuksensa paikoilleen katselemalla graniittimurskeen ja lohkareiden muodostamaa kuviota. Lyhyt kenraaliluutnantti kuului 00-sarjaan. Häntä ei kuitenkaan paljoa näkynyt kenraalikunnan kokouksissa, sillä 004:n työmoraali suosi raskasta paiskimista ja kentällä mukana olemista. Torakat olivat luonnollisia pesänkaivajia, mutta metrojääkärien porat pääsivät vielä syvempiin multiin ja pois maanpäälisten klaanisyöpäläisten naurettavista yrityksistä heittää kapuloita Imperiumin rapujalkoihin.

Paitsi tietenkin nyt. Tieto kulki maan allakin, ja joitakin tunteja sitten kommunikaattori oli kertonut amiraalin pommittaneen valtavalla räjähdelastilla kokonaisen joen, jonka viholliskohteet olivat olleet täyttä huijausta. Virkaveli 002:n kunnia oli selvässä laskussa. Hieman jälkeenpäin uutisoitiin, että ilmavoimien johtaja 003 oli kerännyt potin ja upottanut mukana vielä yhden Klaanin suurimmista ilmalaivoista. Nui-Koron evakkoväen mysteeri oli silti ratkaisematon. 003 yhdistettäisiin nauriisiin vielä pitkään. 004:n ylenemisodotukset nousivat vauhdilla, mutta moinen ei kiinnostanut luolatorakkapomoa. Hän ei ollut pyrkyri, vaan viihtyi nykyisissä töissään. Ja nyt näytti siltä, että loppupeleissä hommat jäisivät hänelle.

004 siirtyi takaisin elektronisen työpöydän ääreen. Hälytyksiä sektorailla 18, 17 ja 22. 19, 20 ja 21, jotka olivat pimeinä, ja porantankkiyksikkö sektorilla 17 pamahti juuri pimeäksi.

”He pelasivat meitä kuin pahuksen nokkahuilua, mutta tästä haudasta ne jyväjemmarit eivät enää nouse,” 004 murisi ja katseli elektronista taistelupöytää. Sotilaspartiokin kääntyi takaisin eikä antanut tulitukea uhatuille sektoreille. Tämä ei kuitenkaan lannistanut 004:jää. Metrojääkäripataljoonakin pääsisi helposti voitolle moisesta evakkoretkueesta. Tunneleissa oli paljon mustia nazorakeja, jotka olivat muokanneet kovaa maaperää jo vuosien ajan. Nyt tunnelitorakoilla oli mahdollisuus näyttää myös 001:lle. Metrojääkärit eivät olleet saaneet arvoisaansa huomiota imperiumin suunnitelmiassa. 004 ei ollut tullut ajattelleeksi, että tämä saattoi johtua siitä, ettei kukaan ollut edustamassa heitä kokouksissa.


Parin kilometrin mittaisen siirtoväkijonon perällä tunnelma tiivistyi. Nazorakit olivat havainneet tulleensa huijatuksi, ja kirivät kulkuetta kovaa kyytiä. Mekaanisten rapujalkojen jyly voimistui voimistumistaan. Poratankit saisivat evakot pian kiinni.

”Valmiina?” Harkel kysyi vieressään tähtäilevältä bio-klaanilaiselta. Vastaukseksi moderaattori latasi hehtaarikanuunansa. Suuren kaliiperin Skakdi oli parkkeerannut pyörätuolinsa keskisuuren kiven kupeeseen. Viiksikyttä haki suojaa seinämän syvennyksestä.

Metrojääkäreiden hyökkäysmuodostelma oli pelottava näky. Kolossaalisella poranterällä varustettuja panssarivaunuja vyöryi nurkan takaa esiin peräti kolme kappaletta, niiden perässä tuntematon määrä jalkaväkeä.

Bladis vapautti tykkinsä tuhovoiman hyökkääjiä kohti. Lyhyt sarja räjähdekapseleita singahti hyökkäysvaunuja kohti. Ammukset törmäsivät panssaroituun poranterään ja mosahtivat. Savun ja äänen määrä ylitti odotukset, vahingon määrä alitti ne pahemman kerran. Tankki jyristeli yhä kaksikkoa kohti, täysissä voimissa.
”Ammu sitä- köh- uudelleen!” Harkel ohjeisti savun keskellä.

Skakdi teki työtä käskettyä ja laulatti mutkaansa toisen säkeistön verran. Jytinä oli edelleen kova, mutta vahinkoa se ei tehnyt. Harkelin sekaan syöksemä Kanoka ei auttanut asiaa pätkän vertaa. Viiksimies latasi uuden kiekon kaksoisheittimensä ylempään pesään.
”Uudelleen!” ylikomisario köhi.

Bladiksen kasvoille levisi hämmentynyt ilme – lähes tuntematon matoralainen antoi hänelle täysin järjenvastaisia käskyjä. Skakdilla oli kaksi vaihtoehtoa: noudattaa poliisisedän outoa ohjeistusta ja tuhlata arvokkaita ammuksia panssarimobiilin kuljettajan itsetunnon pönkittämiseen. Tai olla ampumatta.

Kanuuna kurmotti kasan kapseleita torakkavaunun suuntaan, Harkel ampui kiekkonsa. Tällä kertaa yliviiksikomisarion taistelulautanen kuitenkin osui kohteeseensa – Bladiksen ammukseen. Kapseliprojektiilin koko moninkertaistu, samoin sen sisältämän räjähdeaineen määrä.

Iso paukku pikkusiskoineen mosautti muodostelman ensimmäisen hyökkäysvaunun poran irti. Kulkupelin keula räjähti. Palava tankki ohjautui oikealle ja työnsi viereisen menopelin seinään, johon sen pora alkoi kaivautua. Kolmesta tankista keskimmäinen oli tulessa ja oikeanpuolimmaisen kurssi oli kääntynyt kohti syvempiä multia, mutta viimeinen vaunu jatkoi jyräämistä. Se oli enää kivenheiton päässä kaksikosta. Tai kranaatinheiton.

Bladis nappasi pyörätuolinsa sivutaskusta käsikranaatin ja nykäisi terävillä hampaillaan siitä sokan irti. Sirpaleperuna ei kuitenkaan liihottanut kauniissa kaaressa kohti lähestyvää vaunuvaaraa, vaan jäi skakdin kouriin.
”Mitä sinä teet?” Ylikomisario hämmentyi skakdin käytöstä.
Bladis mutisi jotain puoliääneen. Harkel hermostui entisestään ja yritti uudelleen.
”Mitä sinä-”

Juuri silloin skakdinmatikan laskutoimitus tuli päätökseensä.
”Sipsutteleva sotakoneenkuvatus!” kaksipyöräinen moderaattori karjaisi.

Sirpaleperuna liihotti kauniissa kaaressa kohti lähestyvää vaunuvaaraa. Tarkkaan ajoitettu käsikranaatti räjähti juuri oikealla hetkellä panssarikoneen vieressä ja romutti sen vasemmat jalat. Poratankki kääntyi väkivaltaisesti vasempaan ja kierähti kyljelleen, katolleen, kyljelleen, pohjalleen, kyljelleen, katolleen, kyljelleen. Hyökkäysvaunu lopetti kierimisensä kymmenen metrin päässä Bladiksesta ja Harkelista. Ylikomisarion viikset väräjivät hyväksyvästi.

Savuava rotisko tukki tunnelin tehokkaasti – perässä rynnivät porakat joutuisivat ahtaaseen pullonkaulaan, kiersivät sen sitten vasemmalta tai oikealta.
”Vasen!” Skakdi ilmoitti puolensa, repäisi pyörätuolin pohjaan teipatun kiväärin otteeseensa ja tähtäsi vaunun vasenta puolta. Harkel varmisti oikean.


Torakat olivat saaneet maanalaisen evakkoletkan kiinni, ja Ma-Wetin lukuisten haarojen vartijat hermostuivat. Koska tahansa mutkat saattaisivat herätä eloon ja syöstä pakolaisten naamioille iskuryhmällisen poratorakkaa. Tunkkainen tunneli-ilma täyttyi jännityksestä.

Kaksi Nui-Koron siniviittaa, joiden vastuulla oli eräs poikkeuksellisen pimeä pätkä tunnelia, havahtuivat ääniin. Tunnelinhaarasta alkoi kuulua porien melua ja zankzorankielisiä taistelukäskyjä.

”Ne tulevat!” toinen heistä kiljaisi. Samalla hetkellä mutkan takaa rynni esiin Nazorak-ryhmä, sotaporat laulaen. Kaupunginkaartilainen kohotti kaksois-Kanokanheittimensä ja laukaisi. Aseen kahdesta kiekosta ylempi singahti pesästään ja viiletti tunkkaisen ilman halki hyökkääjiä kohti. Projektiili osui ryhmän ensimmäiseen torakkaan. Metrojääkäri hämmentyi yllättävästi venähtäneitä raajojaan, löi päänsä Ma-Wetin kattoon ja kompastui. Silmissä suureneva torakka tukki käytävän.
”Ei paha, sisko” Kanokaa käyttäneen poliisin partneri tokaisi ja virnisti. Hymy kuitenkin hyytyi nopeasti, kun jättiötiäinen rupesi nykimään. Torakan monet leuat vääntyivät kamalaan irvistykseen ja se huusi tuskasta muutaman sekunnin, ennen kuin pyörivä poranterä kaivautui ulos sen yläruumiista. Torakka ei ollut kovin materiaali, jonka läpi metrojääkärit osasivat hyökätä.

Vastenmielisen mönjän peittämien poratorakoiden ja kulkuetta suojaavien siniviittojen välillä oli vielä parikymmentä metriä, kun poliisien takaa kuului huutoa.

Värikäs myllerrys loikkasi Suurkylän kaupunginkaartilaisten ylitse kuin tuulispää. Pöllämistyneet siniviitat katsahtivat toisiinsa.
”Onko tuo…”
”On.”

Kaikkien pohjoisen kansallisvärien värisillä nauhoilla koristettu poro kaksi matoralaista selässään hyppi varmoin askelin kohti porakoita. Ennen kuin metrojääkärit ehtivät käsittää merkillisen vastahyökkäyksen strategiaa, sarvihirviön selässä istuvista matoralaisista taaimmainen kohotti jotain ilmaan. Jotain tahmeaa. Jotain surisevaa.

Tuink!

Porakka ei ollut saanut edes entisen ryhmänjohtajansa sisälmyksiä silmistään, kun uusi näköeste lyötiin hänen päähänsä. Maailma täyttyi mehiläisistä.
”Aaaaaach!” maanalaiset soturit rääkyivät. Poro teki tiukan täyskäännöksen ja hyppi takaisin Nui-Korolaisten luo.

”Ottakaa tämä”, mehiläistarhaaja sanoi Siniviitoille ja ojensi heille varovasti tahman peittämän kepin. Tarhuri kaivoi esiin tulitikut ja sytytti mehiläisenkarkottimen.
”Ne eivät pidä hajusta”, hän neuvoi. ”Toivokaa, ettei kepukka ehdi sammua.”

Porakat huusivat tuskasta ja huitoivat ilmaa. Nazorakeihin ilmestyi paiseita kuin sieniä sateella, kun mehiläisparvi pisteli isompia ötököitä.
”Tuo on agressiivisin lajikkeemme.”

Poroa ohjastava matoralainen tökkäsi sarvirahia kylkeen jaloillaan.
”Hiaa, kohti uusia haasteita!”


”Uh-oh, mitäs nyt?” lumiukko ihmetteli tunnelin pohjan täristessä ja kiristi otettaan pormestarin talutushihnasta. Ortonien tunnelien ikiaikaiset seinät murenivat, kun niiden läpi tunkeutui vinhasti pyöriviä poria. Kaksi reikää ilmestyi tunnelin kattoon, yksi seinään ja yksi pohjaan, ja kaikista niistä ryöpsähti ryhmällinen metrojääkäreitä.

Snowie pälyili hermostuneena ympärilleen. Evakkoletkaa turvaavat Siniviitat ja pohjoisempien asutuskeskusten soturit kävivät taistoon koloista tunkeilevia torakoita vastaan. Kanokat laukesivat ja keihäät liisivät, muutama matoralainen kävi lähitaisteluun. Huonoksi onnekseen nämä Nazorakit olivat hyökänneet vankeja kuljettavaan osaan kulkuetta, joten valvojia oli tavallista enemmän. Nui-Koron selleistä löytyi lähinnä korttihuijareita ja taskuvarkaita, joiden päämääränä oli päästä Bio-Klaanin muurien suojaan ihan yhtä lailla kuin kunniallisemmillakin kansalaisilla. Vartijat saattoivat keskittyä vihamielisiin ötökkäsotilaisiin pelkäämättä kriminaalien pakoyrityksiä.

Paitsi ettei näköjään sittenkään.

Ympäröivästä taistelusta häkeltynyt ja mahdollista osallistumistaan puntaroiva lumiukko herpaantui hetkeksi, ja pormestari nykäisi talutusnyöriään voimakkaasti. Snowie menetti otteensa.

Kumarasta ryhdistään huolimatta Turaga Tahae viiletti yllättävän vauhdikkaasti pakosalle. Pulleasta ruumiinrakenteestan huolimatta Snowie loikkasi häkellyttävän nopeasti pormestarin käsiraudoista roikkuvan köyden kimppuun.

”Hup!” lumiukko huudahti tarratessaan talutusnarusta. Pormestarin kipitys jäi lyhyeen ja Turaga kompastui käsirautoihin sidotun köyden ottaessa vastaan. Rikollisen pakomatka ei kuitenkaan päättynyt vaan muutti suuntaa – Tahae putosi yhteen torakoiden saapumiskoloista.
”Aaah!” veronkiertäjä kiljaisi pudotessaan muutaman metrin.
”Iiih!” valkea klaanilainen inahti talutusnarun raahatessa häntäkin kohti onkaloa. Pian vauhti kuitenkin pysätyi: turagan elopaino ei ollut kyllin suuri raahaamaan Snowieta mukanaan monttuun.

”Oletko kunnossa?” lumiukko huusi mahallaan rötköttäen ja talutusnarusta kiinni pitäen. Pormestari oli ehkä paatunut rikollinen, mutta Snowie ei aikonut antaa Turagan satuttaa itseään.
”Roikun käsiraudoista torakoiden hyökkäystunnelissa! Onko se kunnossa?” pormestarin ääni vastasi kolosta.
”Öö, joo!”
”Valtava poranterä miltei kutittelee jalkapohjiani!”

Lumiukko nousi vaivalloisesti polvilleen pitäen köydestä tiukan otteen. Hän alkoi vetää narua ja nostaa Turagaa pois kuopasta.

Operaatio katkesi kuitenkin äkkiseltään, kun eräs kaivuu-nazorak huomasi epämääräisen hankkeen. Se äännähti jotain zankrzoraksi ja loikkasi muutamalla askeleella Snowien kimppuun. Hätääntynyt klaanilainen ehti reagoida ainoastaan nostamalla laukkunsa suojakseen ennen kuin kaatui selälleen kovaa maata vasten. Lumiukon onneksi porakan kunnollinen ase oli jo hukkunut sekamelskassa, ja ainoastaan käsipora uhkasi oranssinenäisiä kasvoja.

Vaaraa ei silti sopinut vähätellä. Musta Nazorak istui lumiukkelin päällä, poraton käsi Snowien suojakseen nostamaa laukkua sivuun repien.
Hetkonen, Snowie havainnoi hätäännyksen keskellä. Hänen oikean kätensä ulottuvilla oli nyrkinkokoinen kivi, joka kävisi varmasti torakan taltuttamiseen. Kyseinen raaja oli kuitenkin varattu pormestarin köyden pitelemiseen.

Pora omassa naamassa vaiko Turaga porassa. Valintoja valintoja.

Ei vahvinta aluettani.

Ennen kuin Snowie ehti toimia, keskikokoiset kangaspuut kolahtivat Nazorakin nuppiin. Porakkakroppa valahti täysin lötköksi ja kaatui sivuun Snowien päältä. Käsipora jatkoi pyörimistään harmittomasti Ma-Wetin kivistä pohjaa vasten.

Lumiukon pelastanut matoralainen ei jäänyt ottamaan kiitoksia vastaan, vaan jatkoi nyt jo perääntyvän Nazorak-iskuryhmän hutkimista. Ompelupuikot viilsivät ilmaa.

Snowie vääntäytyi polvilleen ja jatkoi pormestarin nostamista kuopasta. Muutaman vedon jälkeen Turaga nousi näkyviin käsiraudoistaan roikkuen.

”Tuli pieni ongelma”, Snowie höpötti kuin selitelläkseen hitauttaan. ”Vaakakupissa olivat sinun henkesi ja minun kauniit kasvoni.”
”Päädyit pelastamaan henkeni? En kyllä näe naamas-”
”Ehei, tuo sankari tuolla puuttui peliin ja ongelma ratkesi kuin itsestään”, Snowie hymyili ja osoitti porakan kolkannutta ompelijatarta.

Tahae mulkoili Snowmania kulmiensa alta.
”Kaikki valinnat eivät tee itse itseään.”


Kaaos levisi letkassa, kun sana torakoiden hyökkäyksestä tuli matkalaisten tietoon. Evakot olivat hädissään, eikä kellään ollut varmuutta mihin osaan kahden kilometrin mittaista jonoa Nazorakit olivat hyökänneet. Siirtoväkikulkueen keskivaiheilla Kepe yritti rauhoittaa tilannetta.
”Rauhoittukaa”, hän yritti hillitä evakkomassaa. ”Panikoinnista ei ole mit-”
Käsi tukki Kepen suun ja hänet vedettiin maahan, näkösuojaan vankkureiden ja seinän väliin. Hän protestoi mumisemalla, mutta oli täysin voimaton vastustaman. Tiede-Toan naama kolahti maahan.
Mitä tapahtuu? Eivätkö korruptoituneet päättäjät, kannibaalit, sinikätiset agentit, poratorakat ja Zeeronin sienisoppa riitä?

Kepe käännettiin ympäri ja häntä tuijottivat takaisin vihreät silmät valkoisen Haun kuopista.
”Hiljaa”, moderaattori murahti.
Valkovihreällä Toalla ei ollut aavistustakaan, mistä Same oli tullut.
”Koko hankkeemme on ollut turha, jos sinulle käy jotain”, selkhilaani supatti. ”Olet ainoa meistä, joka ymmärsi Nimdan legendan.”

Kepe rauhoittui, mutta ei silti ihan hyväksynyt Samen toimintatapaa. Moderaattorin käsi oli yhä hänen suunsa päällä.
”Ymmärrätkö?” Same tiukkasi.
Tiedemies nyökytti päätään. Käsi päästi irti ja Same auttoi Kepen taas pystyyn.

”Nyt, pienempää profiilia”, varjojen soturi kuiskasi.
Kepe hieroi oikeaa poskeaan, joka oli ottanut yhteen maankamaran kanssa. ”Juu juu”, hän vastasi, vaikkakin pelkälle tyhjyydelle, sillä Same oli jo kadonnut.


”Tyhjä!” viiksenkannatin huusi viimeisen Kanokan lentäessä pesästään. Se kolahti luolan kattoon, heikensi sitä, ja kivikuurorintama iski hyönteissotilasrintamaan.
Bladis ei vastannut heti vaan jakoi zamoreita porakoiden suuntaan. Hänellä oli paukkuja pidempäänkin tulitaisteluun, mutta ajan ostaminen ei ollut enää kannattavaa – kaksikko oli pidätellyt vainolais-Nazorakeja jo riittävän kauan. Evakot olivat päässeet jo pitkälle.

”Ja tähän päätämme oppitunnin aiheesta ’miksi terä kepin päässä on skarrarin typerä ase’!” Bladis vastasi, tosin ei ilmeisesti vieläkään Harkelille, ja nakkasi viimeisen käsikranaattinsa torakoiden joukkoon. Toisin kuin edelliset kranaatit, tämä yksilö täytti käytävän paksulla savulla. Ja sirpaleilla.
”Hyppää syliin!” Bladis käski.

Harkel kurtisti kulmiaan (ja vahasi samalla viiksiään).

”Hopi hopi, loksuleuat saavat kohta lämpökamerat päälle tai keksivät tulla savun läpi.”
Ylikomisaario hyppi käytävän poikki ja asettui pyörätuoli-Skakdin polvelle.
”Tässä ei ole mitään kiusallista.”
”Ei.”

Mosausraattori irrotti kaksipyöräisen menopelinsä selkänojasta sen isoimman tuliluikun. Konekivääri kimmelsi valokivien hehkussa. Siinä oli yksityiskohtaisia koristekaiverruksia, tarpeettoman paljon kaliiperia ja tosi tosi pitkä panosvyö.
”Tiedätkö, miten tämä toimii?” Skakdi kysyi sylissään nököttävältä siniviitalta ja taputteli tappoputkea.
Viikset nyökkäsivät, pää heilahti mukana.
”Mahti homma”, Bladis virnisti. ”Syötä panosvyötä pesään, minä ohjaan.”
”Ohjaat?”

Skakdi vastasi toiminnalla ja veti liipasimen pohjaan. Ratatatatatatata. Ase potki kuin riivattu ja pyörätuoli lähti rullaamaan taaksepäin alati kiihtyvällä vauhdilla. Punahehkuinen lyijy sinkosi torakoiden tuntumaan, kaksipyöräinen kaksikko evakoiden perään.
”Olen aina halunnut kokeilla tätäää!” Skakdi iloitsi konekiväärin jyskeen yli nopeuden vain kasvaessa. Ratatatata.
”Viikeni menettävät muotonsaaaa!”
Ratatatatata.


Mekaanisten rapujalkojen kipinä ja matoran-koipien töpinä täyttivät Ma-Wetin kärkijoukon syöksyessä kohti etelää. Joukkojen uudelleenjärjestämisestä ei ollut toivoakaan ahtaassa maasuolessa, ja letkan etupää oli nähnyt parhaaksi vaihtoehdoksi kiiruhtaa äkkiä takaisin kotipesälle ja hankkia mahdollista apua loppujoukon pelastamiseen. Ensimmäisen kohtaamisen jälkeen kärki ei ollut kohdannut muita vainolaisia, meniväthän he koko ajan kauemmaksi Ämk- Guartsuvuoresta ja torakoiden pesän oletetusta sijainnista. Nöpö-kävelijöiden tavaratila ja laidat olivat todella ylikansoittuneita, kun pohjoisen pikkuväki piti niillä suuren luolajuoksun vaihtopenkkiä. Monet alkoivat jo väsyä, mutta nyt ei ollut aikaa lepotauoille. Silmänkantamalla letka oli vielä melko eheä, sillä siniviitat tekivät kaikkensa kansojensa ja naapureidensa suojelemiseksi ja opastamiseksi.

”Iniko!” Tongu huusi rautakävelijöiden melun yli, ”osaatko sanoa kuinka kaukana olemme Klaanista?”

Mustavioletti maan Toa siirtyi tunnelin seinustalle ja iski peitsensä sen seinämään. Vihreä maaenergiapallo säteili Toa-työkalun ja maaperän välillä, kunnes Iniko veti aseensa takaisin ja se sammui.

”Ei pitkästi”, Toa huusi takaisin, ”Tunnen jo etelärannikon mereisen kuoren ja kotimultien läheisyyden. Mutta Klaanin tunnelit tukittiin Zyglakien tapauksen jälkeen, emmekä pääse suoraan linnoituksen kellareihin.”

”Taidamme joutua itse kaivamaan”, Muothka totesi, ”Miten tarkkaan osaat määrittää oikean paikan? Minä en tunne Klaanin aluetta, eikä maa kerro sen saloja minulle.”

”Hmm, minulla on eräs koje auttamaan tähän hätään”, Iniko vastasi ja kaivoa haarniskansa taskusta esille pienen lieriön muotoisen esineen. ”Tämä on sähkökompassi, ja se osaa näyttää jo tällä etäisyydellä huomattavan virtalähteen eli Klaanin generaattorin. Suuntamme on melko hyvä, mutta joudumme kyllä lähtemään kohta oikealle eli länteen päin, mikäli tunneli itsessään ei käänny.”

”Selvä homma”, Tongu vastasi, ”Ja ilmeisesti myös ylöspäin! Mutta nyt ei muuta kuin eteenpäin!”

Klaanin tilukset

Päivä paiston Kerwanille. Satokausi läheni loppuaan, ja torakoiden kauppasaarron takia maata työkseen viljelevän Matoranin sato oli ostettu kokonaisuudessaan etukäteen ja vielä mitä parhaalla hinnalla. Porkkanain naatit, viljojen kullatut tähkät ja muista kasviksista turva-aidoilla eristetyt pahamaineiset räjähtävät Madu-hedelmät odottivat elonkorjuuta siisteissä riveissään. Kerwan pyyhki hikeä naamionsa otsalta ja nojasi talikkoonsa.

Yhtäkkiä yksi porkkanannaateista katosi näkyvistä maan sisään. Sitten pari muuta ja yhtäkkiä koko kasvimaassa oli aukko. Piru, myyriä, Kerwan ajatteli. Laji, jota Metru Nuilla kutsuttiin arkistomyyräksi (ja joita kyllä asui myös Klaanin arkistojen kirjavuorten kätköissä), oli yleinen Klaanin saarella ja aiheutti viljelyksille jatkuvaa tuhoa. Kerwan otti selästään bambukiekkonsa ja valmistautui tähtäämään esiin tulevan jyrsijät päähän, mutta esiin kaivautuikin suuri metallikoura, sitten toinen ja pian kauniille kasvimaalle nousi iso mekaaninen rapu-otus lava täynnä kummaa Matoran-väkeä ja ohjaamossa iso keltainen hahmo, jonka Kerwan tunnisti Klaanin Telakan johtajaksi Keetonguksi.

Kerwan laski kiekkonsa mutta ei leppynyt. Hän marssi Nöpö-kävelijän lyö ja napautti sen tuulilasia.
”Mitä pirua te teette minun pellollani? Onko tämä joku Telakan höyrykoneiden testauspäivä? Lähetän teille laskun menetetystä sadostani! Alkakaa painua nyt!”

”Hip hei ja anteeksi, herra maanviljelijä!” Tongu vastasi ja aukaisi kuomun. ”Mutta meillä oli vähän isomman puoleinen ja kiireellinen operaatio! Sinun taitaa olla paras lähettää laskusi suoraan Klaanin johdolle, sillä heitä me tässä edustamme.”

Rapukävelijän jälkeen tuli toinen, täällä kertaa matoranin ohjaama, ja sitten kolmas. Niitä seurasi muutama Toa, joista yhden Kerwan tunnisti Klaanin Inikoksi. Mutta retkikunta ei loppunut siihenkään. Esiin rautarapujen suurentamasta maakolosta kömpi Matoraneja, osalla kummat hatut päässä ja kaikilla naamalla helpottunut ilme siitä, että porakat olivat vaihtuneet porkkanoiksi. Kerwania harmitti väen aiheuttama kuormitus maapläntilleen.

”Älä turhaan varro, meillä menee tässä jonkun aikaa”, Tongu sanoi ja kaivoi kävelijän ohjaamon hansikaslokerosta muutaman rattaan, ”Käypä kaupungilla, osta itsellesi leivos ja tee ja tuo meille uusin Klaanilehti. Väki on paras laskea täällä ennen kuin kaikki katoavat kaupungin iloihin. Kelpo mies!”

Kerwan ei vastustanut rahojen voimaa vaan jätti peltonsa ja maasta kasvaneet evakot oman onnensa nojaan. Hän mietti toisinaan, millaista olisi elää normaalissa korossa normaalilla saarella.