2: Miksi ne rakentavat leipätaloja

Metru Nui, Esiajat

Lyhyt hahmo hääri Universumin pohjoissakaran keskustassa sijaitsevan ikivanhan Lehtotemppelin puiden alla. Hahmo oli Ko-Matoran, hänen nimensä oli Framholm ja hän oli Metru Nuin kylänvanhin.

Itse asiassa paikka ei ollut enää mikään kylä. Tuntematon voima oli laskenut monista saarista koostuvan kompleksi peruskiven aikana, jota kukaan ei muistanut tarkasti, ja sinne oli muuttanut paljon Matoraneja paikoista, joita kukaan ei muistanut kovin tarkasti. Niin oli tapahtunut ja se oli tuntunut oikealta. Täällä kaupungin keskellä oli aukio, jolla pidettiin toisinaan kyläkäräjiä (Tarkemmin sanottuna kaupunkikäräjiä). Aukion keskellä kohosi kaupungin korkein rakennus, suuri kivinen torni, mutta se oli suljettu korjaustöiden takia. Kaupungin keskus oli myös paikka, jossa juhlittiin kerran vuodessa Nimeämispäivää suuren hengen Mata Nuin kunniaksi. Kyseinen pyhä juhla oli pian, mutta se ei ollut Framholmin toimien syy.

Kyse oli pienestä paketista, jonka Framholm oli löytänyt kylänvanhinten arkistosta teologista tutkimusta tehdessään. Arkistoissa oli toki paljon ikivanhoja tavaroita, jotka olivat varmasti kulkeutuneet kaupungin historian aikana hyllyiltä ja arkistoilta toisille, mutta tämä ruskea pahvilaatikko oli saanut aikaan hassun tunteen hänen ”kylänvanhimman munaskuissa”, pienissä biomekaanisissa gyroskooppivatkaimissa rauhasissa. Tässä paketissa oli jotain erinomaisen tärkeää Metru Nuin tulevaisuuden kannalta. Framholm ei ollut uskaltanut avata sitä, hän oli vain hieman ravistellut sitä saamatta selviä tuloksia sen sisällöstä. Tälläinen mysteeri vaatisi selvästi tiettyjä erikoisjärjestelyjä, ettei se räjäyttäisi vääräuskoisten päitä avautuessaan tai tekisi muuta terveydelle haitallista. Näistä asioista ei vain koskaan tiennyt. Framholm tiesi sen, tai siis ei tiennyt, koska hän oli kylänvanhin. Eikä kylänvanhimpia valittu heppoisin perustein.

Joku rapisi pusikoissa ja esiin hyppäsi resuinen Le-Matoran kantaen mukanaan suurta laukkua ja kaiverrusvälineitä. Framholm heitti paketin nopeasti lähellä seisovan kuusen alle. Kylän kirjuri Sturing kumarsi vikkelästi ja huohotti limenvihreän Mirunsa takaa. Framholm ei aikonut vielä paljastaa kirjurille pakettia: tälläiset asiat eivät kuuluneet kansan tietoon ennen kuin kylänvanhimmat tiesivät niistä kunnolla, ja kaiken lisäksi liian korkean työmoraalin omaava Sturing oli kuuluisa siitä, että hän takoi kaikki tietonsa kanssaeläjiensä kalloon vaikka lekalla, jos nämä eivät muuten kuunnelleet.

”Hyvää iltapäivää, kirjuri”, Framholm totesi rauhallisesti ja toivoi, ettei Sturing olisi huomannut laatikkoa.

”Moi vaan, pomo, mikäs tuo paketti kuusen alla on?” Sturing kysyi heti ja kaivoi esiin kaiverrusvälineensä. Framholm kirosi mielessään. Nyt oli keksittävä jotain tai hänellä olisi kylällinen, tai vieläpä kaupungillinen Matoraneja utelemassa.

”Nimeämispäivän riittejä!” Kylänvanhin valehteli, ”Tutkin vanhoja kirjoituksia, ja Suuren Hengen pyhän lain mukaan nimeämispäivänä on piilotettava paketteja kuusipuiden alle. Edelliset kylänvanhimmat ovat, tuota, tulkinneet kirjoituksia väärin.” Tyhmäkin johtaja tiesi, että uskonnollinen syy kävisi tekosyyksi mille tahansa.

”Voi juku!” Sturing huusi. Kaiverruskynä kävi. ”Kuulostaa kemuilta! Mitä muuta Mata Nui käskee meidän tekemään nimeämisjuhlien riennoissa? Kansa varmasti innostuu!”

”Pitää leipoa leipiä, ja tuota, tehdä niistä hmm taloja”, Framholm sepitti kun ei muutakaan keksinyt. Ainakin jonkun logiikan mukaan järjettömiä väitteitä pystyi tukemaan vielä järjettömämmillä jutuilla.

”Vautsi! Entä miten kansa tunnistaa puun, minkä alle Nimeämispäivän paketit piilotetaan?”

”Se merkitään… Valokivillä.”

”Ja sen valossa juhlitaan yötä myöten?”

”No juu.”

”Tästä tulee paras nimeämispäivä ikinä, pomo! Kerrankin vanhojen tekstien tutkimisesta on hyötyä! Kansa tulee pitämään tästä. Menen heti levittämään sanaa!”

Kirjuri katosi pensaikkoon yhtä nopeasti kun oli tullutkin. Framholm tuijotti tyhjänä hänen peräänsä. Homma oli karannut käsistä, niin kuin se usein Sturingin kanssa teki. Tänä nimeämispäivänä tehtäisiin tosiaan muutakin kun annettaisiin uusia nimiä kunnostautuneille Matoraneille.

”Voi perhanan perhana”, Framholm sanoi hiljaa.


Ta-Metrun teollisuusalueella oli hiljaista. Paikka oli Metru Nuin ainoa, joka, ei ollut täydellisesti jäässä, mutta sielläkin matalin pelti- ja puuteollisuushallien välissä kiemurtelevilla kaduilla oli runsaasti loskaa jä räntää. Peltiseppä istuskeli ruukkinsa portailla tauolla ja poltteli piipullista pikkupakkasessa, joka taisteli uuneista ja ahjoista nousevaa lämpöä vastaan.

Kuten sanottua, oli hiljaista. Savurenkaan leijuivat kadun ympärillä.

Ei pitkään.

Siis hiljaista.

”MUSERTAVAT UUTISET! MATA NUIN LAKIA TULKITTU VÄÄRIN! NIMEÄMISPÄIVÄN KUUSIJUHLAT KESKUSAUKIOLLA! LEIPÄTAL *köh*OJA! LAHJOJA PUIDEN ALLE! VUOSISADAN KEMUT!”

Peltiseppä pössytteli vielä vähän lisää. Kirjuri oli tuttu näky ja varsinkin ääni ihan missä tahansa päin kaupunkia. Aina vauhti päällä.

Mitähän se edes tarkoitti leipätal-köh-oilla? Olisi parasta selvittää asia. Pitäisihän käräjille mennä nimeämispäivänä muutenkin.


Koko kaupunki oli ilmeisesti jättämässä työnteon nimeämispäivän uusien humpuukien takia ja se huolestutti Framholmia. Metru Nuin asukkaat oli pidettävä töissä oman etunsa tähden ja kylänvanhimpana Framholm tiesi sen. Tämä juttu oli valjastettava jotenkin työn etuihin. Sitten kylänvanhin sai loistavan idean. Sitten kylänvanhin unohti kuusen alle jääneen paketin.

Kolme yötä ennen nimeämispäivää Sturing palasi Framholmin luo. Kirjuri oli kolhuilla ja muhkuroilla ja pettämättömän innoissaan.

”Pomo! Koko kaupunki tietää nyt! Kiersin joka korttelin.”

”Liukastuitko monestikin?”

”Vain kolmekymmentä kuusi kertaa, pomo.”

”Laskit ne?”

”Kirjoitin muistiin. Olenhan kirjuri”, Sturing sanoi ja ojensi kylänvanhimmalle savitaulun, johon oli raaputettu tarkat tiedot kirjurin kolhuista.

”Vai tipuit jäihin Ga-Metrussa.”

”Ta-Metrun lämpo leviää sinne. Jää on paikoitellen ohutta.”

”Okei. Koko kylä siis tietää? Loistavaa. Nyt voimme vihdoin lepyttää Suuren Hengen Hänen Armolleen sopivalla Tavalla.”

”Leipätaloilla ja kuusipuilla, pomo?”

”Niilläkin, mutta tärkeintä on kuusipuiden alle jätetyt paketit. Jokaisen on annettava joku lahja oman Metrunsa tuotoksia jollekkin toiselle. Sinä, kirjuri, saat työtehtäväksesi levittää Mata Nuin Tahtoa järjestelemällä asiat niin, että jokainen saa ja antaa lahjat. Ne kerätään nimeämispäivän aattona ja jaetaan nimeämispäivän aamuna. Suuri Henki luottaa kykyihisi.”

”Jukupätkä”, Sturing sanoi ja lähti levittämään sanaa. Framholm myhäili tyytyväisenä. Tämä tekisi hyvää kaupungin taloudelle.


Nimeämispäiväaaton aamu koitti poikkeuksellisen kylmänä mutta valoisana. Kirkkaassa ilmassa Framholm melkein itsekin uskoi uskonnollisiin näkemyksiinsä.

Matoraneja tuli paikalle. Koska moottorikulkuvälineitä ei ollut vielä keksitty eikä myöhemmin universumin munapäiksi paljastuva varjorotu ollut vielä luonut suurta Rahi-petojen eläinkuntaa, suurin osa Matoraneista – paketeista puhumattakaan – saapui paikalle kelkoissa ja pulkissa Matoranien itsensä vetäminä. Metruja yhdistävät vesikanaalit olivat jäässä (joskin Ta-Metrussa niissä ajelehti vain satunnaisia sulavia ja mustuneita jäälauttoja) ja toimivat pääväylinä. Väki keskittyi pikku hiljaa Keskusaukiolle.

Se oli melkoinen karnevaali jo alusta alkaen. Lehtotemppelin puiden aluset täyttyivät isoista ja pienistä paketeista ja Sturing piti niistä tarkasti kirjaa. Monet olivat tuoneen mukanaan omat taikinansa ja yrittivät tavoittaa leipäreseptin, joka soveltuisi parhaiten rakennusmateriaaliksi. Ta-Metrulainen leipuri Pakawe huomasi sokerin, neilikan ja kaardemumman sopivan tasapainon mahdollistavan rakenteen, joka pitäisi kaukana lauma… hyökkääviä Matoraneja, koska muita lajeja ei vielä juuri ollut.

Myös muut kuin rakentamiseen ja Suuren Hengen lepyttelyyn tarkoitettavat ruoat ja juomat siirtyivät juhlaväen elimistöihin. Eräiden Ga-Matoranien mieleen oli täysin tuntemattomasta syystä tullut idea muussata lanttuja tahnaksi ja sekoittaa aine tunnistamattomiin elintarvikkeisiin. Vanha Erdwyn Onu-Metrusta antoi sille nimeksi ”Lanttulaatikko”. Se oli laatikon muotoinen eikä maistunut pahvia pahemmalta.

Framholm siemaili Ta-Metrusta tullutta lämmittävää juomaa, jota valmistajat olivat sanoneet ”terästetyksi glögiksi”. Framholm päätteli terästämisen liittyvät jotenkin Ta-Metrun valimoihin ja joi ahkerasti, olihan teräs tärkeä hivenaine biomekaanisille kansalaisille. Kaikki ympärillä olivat iloisia ja Framholm nukahti hymy huulillaan.


Nimeämispäivän aamu koitti. Tässä vaiheessa perinteisesti kylänvanhin, joka oli koko yön jakanut uusia nimiä kunniakkaille kansalaisille, oli Mata Nuin temppelissä tutkimassa vanhoja kaiverruksia.

Tällä kertaa asiat olivat toisin.

Framholmilla ei ollut aavistustakaan, mitä yöllä oli tapahtunut. Aukio oli autio. Kaikkialla oli paukkukaramellien kuoria ja leipätalojen jäämiä. Kylänvanhin nousi ylös lumipenkasta (Ko-Matoranius oli pelastanut hänet hypotermia aiheuttamalta koomalta, jos sallitte sanaleikin) ja katseli ympärilleen. Matoranit olivat palanneet koteihinsa. Kaikki paitsi yksi.

Framholm hoippui kivitaulua ripeästi kaivertavan kirjurin luo ja istahti hänen viereensä.

”Kirjuri, mitä pirua viime yönnä oikein tapahtui”, hän kysyi väsyneenä.

”Huomenta, pomo! Te nukahditte aika aikaiseen, mutta ei se mitään! Hommat on hoidossa, minä lähetin kaikki kuusen alle jätetyt paketit uusille omistajilleen! Tässä sinulle.”

Sturing ojensi Framholmille paketin, josta paljastui lasinen pallura, jonka sisällä oli vedessä lilluvia valkoisia hiutaleita ja todella taitavasti veistetty Suuren Hengen temppeli. Framholm pisti sen syrjään.

”Sturing, entä nimet! Ketään ei ole nimetty! Unohdimme tärkeimmän! Siitähän tässä alunperin oli kyse…”

Sturing läimäisi Framholmia selkään.
”Eläpä hätäile, pomo! Suuren Hengen lain mukaan kirjurin tehtävä on hoitaa nimeämishommat jos kylänvanhin on siihen kykenemätön. Homma on täysin hoidossa!”

”SINÄ nimesin heidät?” Framholm kysyi. Kauhu alkoi hiipiä hänen mieleensä.

”Justiinsa, söör! Tässä on lista uusista nimistä!” kirjuri sanoi ja kaivoi innokkaasti laukustaan kivitaulun. Framholm silmäili listaa.

”Pakastaa? Talvi? Jaatikko? Oletko ihan pöpi? Nämä on perin naurettavia nimiä! Eikö sinulla ole ollenkaan tyylitajua tai mielikuvitusta?”

”Öh, tuota, ajattelin, että ne kasvattavat itse kunkin metruista identiteettiä…”

”On tällä sentään joitakin järkeviä nimiä, kuten Pekka… Mutta nämä muut… Voooi hiivatti…”

”No, he pitivät itse nimistään! Mutta katsos tuota, muistatko sen Le-Matoranin munapään, Krewan… Minä nimesin hänet Tuuliksi! Hahaha! Tajuatko? Se ikään kuin korostaa ilman Matoranten identiteettiä, mutta todellisuudessa se on tyttöjen nimi! Haluan todellä nähdä hänen ilmeensä kun hän tajuaa sen!”

Framholm avasi ja sulki suunsa pari kertaa. Hän muisti.

”Öh… Sturing. Niistä lahjoista.”

”Pomo, itse asiassa en ole enää Sturing vaan Fabusome.”

”Oliko siellä ihan pohjalla semmoinen ruskea paketti, pieni ja pahvinen… Onhan se tallessa?”

”Jep, odotas, katson tästä listastani… Voit olla varma että kaikki on juuri niin kuin pitää! Hmm… Tässähän se: Vastaanottaja Grakum, Po-Matoralainen merimies.”

”Se… Ei ollut tarkoitettu jakoon… Se pitäisi saada takaisin. Heti. Se on erittäin tärkeää.”

”Mutta pomo, itsehän sanoit, että-”

”Me lähdemme hakemaan sen nyt.”

”Eikö se olisi väärin Suuren Hengen tah-”

”Tämä on tärkeämpää! Missä se merimies asuu?”

”Tärkeämpää kuin Suuren Hengen ilmoi-”

Framholm läimäisi Stu- Fabusomea nopeasti naamion.

”Me voimme antaa sille merimiehelle lahjaksi vaikka höyrytankkerin jos saamme tuon paketin takaisin. Nyt. Missä se asuu?”

”Vanhojen Vaskipuhaltimien kadulla! Numero 54B12!”

”Kumijalka alle, kirjuri!”

”Mitä?”

”Se on vain sanonta. Tarkoittaa tosi nopeasti liikkuvia jalkoja tai jotain.”


Hu-ha-phuu. Hu-ha-phuu. Kaksi Matorania juoksi kasvavassa hangessa Po-Metrun tasankojen halki. Kirjurin kunto oli kaiken ympäri juoksentelemisen jälkeen huomattavasti parempi, mutta kylänvanhinta ajoi eteenpäin tieto siitä, että paketti oli jotain todella tärkeää.

He saapuivat Vanhojen Vaskipuhaltimien kadulle ja löysivät oikean talon. Framholm rynkytti ovikelloa olan takaa ja viiksekäs Po-Matoran avasi oven.

”Grakum? Lahjasi oli mennyt väärälle-”

”Ei paikalla”, Po-Matoran sanoi, ”Hän lähti aamulla merelle. Sataman jäät saatiin vihdoin murrettua.”

”Jättikö hän pakettinsa tänne? Se on pieni, suorakaiteen muotoinen ja ruskea…”

”Hah. Vanha merikarhu ottaa aina kaikki tavaransa laivalleen. Ei luota kehenkään, ei edes minuun, vaikka olen hänen veljensä.”

”Niinhän me kaikki”, Framholm sanoi ja paiskasi oven kiinni.

”Satamaan!” hän kivahti Fabusomelle. Kaksikko pisti juoksuksi. Satama ei onneksi ollut kaukana. Itse asiassa oli melkoinen ihme, että Po-Metrussa oli satama, sillä kiven Matoranit eivät erityisemmin nauttineet vedestä tai merillä olemisesta. Mutta poikkeuksia oli aina.

Matoranit pääsivät vihdoin rämpimisen ja liukastelun jälkeen satamalaiturille. Grakumin paatti oli poissa satamasta; kirjuri osasi kertoa, missä sitä pidettiin. Mutta nyt oli liian myöhäistä, sillä satamassa ei ollut muutakaan venettä, jolla olisi voinut lähteä takaa-ajoon hyytäville vesille.

”Sturing, on-”

”Fabusome, pomo.”

”-ko sinulla kaukoputkea? Teillä kirjureillahan on aina semmoista tavaraa laukuissa. Toivon saavani sen paatin vielä näköpiiriini.”

Fabusome ojensi laukkunsa kätköistä kylänvanhimmalle kaukoputken. Framholm rullasi sen pitkäksi ja tiiraili merelle.

”Tuolla! SS Merimakkara XXXI! Onko se Grakumin vene?”

Fabusome kävi nopeasti läpi savitauluja kaupungin veneliikenteestä.

”Jep. Se on hänen kolmaskymmenesensimmäinen laivasa.”

”Mitä edellisille kävi?”

”Upposivat ahtojäiden tekemiin vahinkoihin nimeämispäivänä.”

”Ohhoh.”

Kaukana merellä, minne pystyi näkemään vain kaukoputkella, kuului Räks. Peeveli! Taas!Shuuup. Plopplop. Pelastusveneeseen! Jättäkää omaisuutenne ja pelastakaa itsenne! Splash! Woosh!

Plup.

Kaukoputki putosi Framholmin jalkoihin. Kylänvanhin lysähti maahan.

”Se siitä sitten”, hän sanoi hiljaa.

”Mitä siinä paketissa edes oli?”

”En koskaan ehtinyt saada selville.”

”Ei kai se sitten ole niin tärkeää.”

”Minusta tuntuu, että se oli.”

Fabusome päätteli, että nyt ei ollut aika paljastaa, millaisen uuden nimen hän oli antanut kylänvanhimmalle.

”No hei, pomo… Ainakin meillä oli tosi hauskat kemut. Hyvää nimeämispäivää.”

8 thoughts on “2: Miksi ne rakentavat leipätaloja”

  1. Ihan parasta tämä oli. Tosin eri tavalla kuin se Geen. Tämän upeus perustuu siihen, että tässä on paljon ja laadukasta huumoria. Siistejä viittauksia ja upeaa kerrontaa. Useamman kuin kerran oli naurussa pidättelemistä.

    Hiisi vieköön, en kyllä keksi tästä oiekin mitään kritiikkiä. Paitsi että miksi Grakumin veneen etuliite oli SS? Eikö se ollut vain nazojen laivojen etuliite?

        1. No mutta, tuohon aikaan mistään Klaanista tai torakoista ei ollut tietoakaan. Maailma oli niin varhaisessa vaiheessa, että laivojen nimeämisestä ei ollut edes tietoa.

  2. Tongu, olen sanonut tämän monesti, mutta sanon vielä kerran. Sinun kynästäsi tulevat tämän tarinan ylivoimaisesti hauskimmat tarinat. Tämänkin aikana nauroin ääneen useasti. Kiitoksia niistä.

Vastaa