Pimeys käsissä

Metsä

Faxadosqin ja Araganin taivallusta ei häirinnyt mikään fyysinen, aisteilla havaittava seikka. Ei muu ääni kuin lehtien kahina heidän askeltensa käydessä, ei mikään epätavallinen näköaistimus sitä lukuun ottamatta, että maailma oli yhä kuollut ja piirteetön, kuin harmaan kalvon alle piilotettu.

Hän yritti kaikin voimin ankkuroida tarkkaavaisuutensa mihin tahansa polulla vastaan tulevaan – oudon muotoiseen kiveen, kuvioon puiden lehdissä tai juurakkoon, joka oli onnistunut kiemurtelemaan vuosien aikana tien yli vain jähmettyäkseen muun maailman tavoin paikoilleen. Jos hän keskittyisi siihen todellisuuteen, josta hänen silmänsä ja korvansa kertoivat, hän voisi jättää huomiotta muun.

Läsnäolon.
Kuiskaukset pensaiden välistä.
Hirviömäiset kynnet, jotka kuristivat puiden runkoja.

Rakasetankit he olivat jättäneet jälkeensä pari kioa sitten, kun Araganin valitsema sivupolku oli osoittautunut liian hankalaksi suurikokoisille raheille. Kaatuneet puunrungot, epätasainen maasto ja halkeamat maassa eivät olleet jättäneet heille valinnanvaraa, mutta tulen toan mukaan matkaa ei ollut enää paljon.

Löytäisivätkö he raheja enää paluumatkalla, oli Faxadosq pohtinut luodessaan viimeisen silmäyksen puuhun sidottuihin ratsuihin, vai olisiko ne niellyt sama voima, joka oli iskenyt hampaansa kaikkeuden syvimpiin rakenteisiin.

Vuorokaudenaikaa he eivät enää osanneet arvioida tai päätellä. Pilvipeite oli nielaissut kaksoisauringot sisäänsä jo matkan edellisenä päivänä, ja vaikkei se voinutkaan olla mitenkään mahdollista, niiden kadotessa oli poistunut myös vuorokausirytmi. Sama harmaus valvoi heidän kulkuaan tunnista toiseen, mikä oli heikentänyt heidän viimeisimpien yöuniensa laatua – epäilemättä pääsyy siihen, ettei Aragan ollut jutustelutuulella.

Koska hän ei sitä tuntenut.

Aragan ei aistinut kuiskaavaa läsnäoloa, koska jos olisi aistinut, tulen toa olisi taatusti sanonut jotakin. Faxadosq onnistui pysymään vaiti vain siihen tietoon nojautuen, että jos hänen matkakumppaninsa ei huomannut mitään, sen oli pakko olla hänen oman päänsä sisällä.

Vai oliko?

Vai oliko se ollut olemassa jollakin toisella tasolla koko ajan, ja vasta nyt, kun muu maailma kuoriutui askel askeleelta pois, oli sen vaikutus kasvanut liian vahvaksi sivuuttaa? Vasta nytkö Faxadosqin tietoinen mieli saavutti havainnon, jota hänen alitajuntansa oli kantanut mukanaan kuukausia?

Useita kertoja hän oli ollut lähellä vaatia Aragania palaamaan takaisin. Enemmän intuitiolla kuin järjellä Faxadosq ymmärsi, että suunnassa, johon he olivat menossa, todellisuus vain repeytyisi entisestään – ja sen saumoista pääsisi ulos häntä vainoava läsnäolo. Eihän voinut olla sattumaa, että se tuntui niin vahvana nyt, kun heidän matkansa oli kantanut kaksikon näin kauas etelään?

Aikeensa hän oli kuitenkin jättänyt toteuttamatta ja vaiennut aiheesta, sillä Aragan ei läsnäoloa tuntenut eikä voinut ymmärtää, mistä oli kyse.

Siispä Faxadosq vain asteli tulen toan perässä, potki polun sorakiviä, jotka tuntuivat samaan aikaan liian kevyiltä ja liian raskailta, kapusi puunrunkojen yli. Megabotarax odotti edempänä, ja hänellä oli vastauksia; tämä suunta oli ainoa, jota seuraamalla he pääsisivät lainkaan lähemmäksi totuutta.

Sen tiedostaminen ei kuitenkaan poistanut läsnäoloa hänen mielestään.
Vaikutelmaa varjoissa.
Kuiskauksia taivaista.

Jälleen heidän kulkunsa pysäytti tien kahtia halkaissut rotko; liian suuri, jotta sen ylitse olisi voinut hypätä, ja liian syvä, jotta heitä olisi haluttanut kokeilla muutakaan sellaista.

”Pitänee taas rämpiä puskan kautta”, mutisi Aragan pahantuulisesti. Tulen toa oli lakannut toistamasta valitustaan siitä, että vaikkei Megabotarax selvästi pitänytkään vieraista, eivät hänen esteensä muuta koetelleet kuin matkalaisten vaivannäköä.

Hänen matkatoverinsa harppoi päättäväisesti kohti pensaikkoa, mutta Faxadosq jähmettyi paikoilleen.
Häntä piinaava läsnäolo oli varjojen olento, joka oli siellä, minne hänen katseensa ei yltänyt. Se katsoi häntä matkaajien edessä häämöttävän kuilun pohjalta; se seurasi heidän askeleitaan puiden takaa. Metsän kautta kulkiessaan hän oli viime kerralla aistinut sen voimakkaammin – kuinka kävisi nyt, kun he olivat jälleen kulkeneet kohti etelää, kohti maailman rappiota?

”No?” kysyi jo aimo matkan kasvistoon kulkenut Aragan ja viittoi häntä seuraamaan. ”Ei siitä muuten yli pääse, Faxadosq.”

Ei Aragan väärässä ollut. Hän voisi joko kääntyä pois tai jatkaa pitkin ainoata minnekään johtavaa polkua, jonka hän oli kaaokseen langenneesta maailmasta löytänyt. Kotisaari, jos sitä enää edes oli, ei hänen tehtävästään näissä olosuhteissa piitannut; ainoa hänelle osoitettu kohtalo lymysi tämän tien päässä.

Siispä Faxadosq astui metsään.

Aluskasvillisuus rapisi hänen askeleidensa alla. Jokainen kuvio havupuiden latvustoissa, jokainen varjo maassa oli suoraan hänen sieluunsa tuijottava silmä. Araganin vimmokkaasti puita ja pensaita tieltään pois työntelevä hahmo näkyi etäämmällä vääristyneenä; peilin läpi katsottuna.
Se oli lähellä.

Kuiskaus kulki taivaista hänen lävitseen. Puiden oksat vääntyivät ja lehdet havisivat, vaikkei tuulta ollut; juuret kiertyivät hänen jalkojensa ympärille. Ylhäältä saapuva valo väisti Faxadosqin ja jätti hänet pimeyteen, jossa hän näki ja kuuli entistä selvemmin.

Vapauta se.

Maailma oli hauras, ja sillä hetkellä se oli hajonnut sirpaleiksi hänen ympäriltään. Pienen hetken hän katseli raon lävitse suoraan johonkin ylempään.

Vapauta se.

Jokin ylempi katsoi takaisin tulenpunaisilla silmillään.

Vapauta se.

Ja sitten se lakkasi.

Puut olivat jälleen puita, juuret jälleen juuria – värittömiä, elottomia sellaisia, mutta todellisia kuitenkin. Araganin voimistuvat kutsuhuudot saivat Faxadosqin hätkähtämään; hän rämpi eteenpäin kiriäkseen tulen toan kiinni ja oli kompastua kantoon.

Läsnäolo oli jättänyt hänet rauhaan. Se oli saanut sen, mitä oli halunnut, mutta se palaisi kyllä – aina se oli palannut.


Loppumatka oli esteitä vailla, joten he jatkoivat polkua pitkin puhumatta toisilleen mitään. Vanhasta tottumuksesta Faxadosq katsahti vähän väliä taivaalle, mutta koska vuorokaudenaikoja ei enää ollut, hänen oli hankala arvioida, kuinka kauan he olivat tänään matkanneet. Rakasetankkien jättämisestä saattoi olla puolisen päivää; välikohtaus metsässä oli sattunut ehkäpä tunti sitten.

Tultiin aukeaan, ja heidän eteensä avautui näkymä ylämaalle. Hiljaisuuden ehti ensiksi rikkoa Aragan.
”Tuolla näkyy”, toa sanoi ja osoitti mökkiä kukkulan laella.

Mitä lähemmäs he kävelivät, sitä epätodennäköisemmältä tuntui, että rakennus oli asutettu. Rikkoutunut ikkuna oli paikattu huolimattomasti laudalla ja haalea maalipinta lohkeillut miltei kokonaan pois, mikä ei vielä viestinyt paljon, mutta niiden yksityiskohtien lisäksi asumuksen pihapiiri oli täysin autio – ei ollut keskeneräisiä vajanrakennusprojekteja, ei minkäänlaisia turvatoimia ovessa, ei kasvimaata.

Ja vaikka olisi ollutkin, tajusi Faxadosq, ei siitä olisi tapahtuneen jälkeen ollut mitään iloa.
Näin pitkällä mikään maassa lojuva ei varmasti ollut syötävää, ja jos oli, ei ainakaan ravitsevaa sellaista.

Aragan kiersi hökkelin ympäri pari kertaa ja yritti kurkkia sisään ikkunoista. Faxadosq pani merkille, ettei maassa lojunut yhtäkään kattotiiltä, vaikka rakennuksen ulkomuodon perusteella niitä olisi pitänyt tulla alas aika pino.

”Näkyikö Megabotaraxia?” kysyi Faxadosq Araganin neljännen kierroksen jälkeen. ”Ovessa ei ole lukkoa, joten voimme kai–”

”Niin”, tulen toa keskeytti ja loi hermostuneen silmäyksen läpimätään ukseen, joka oli kiinni enää toisessa saranoistaan. ”Niin voimme. Vastaanotosta päätellen hän vain… vain… näkyy tietävän, millä asialla tulemme.”
”Miten niin?”
”Hänen entinen mestarinsa kuuluu niihin aiheisiin, joista Megabotarax ei mielellään juttele.”

Faxadosq kohautti olkiaan. ”Kaipa hän nyt ymmärtää, että tämä on tärkeää. Kai hän… kai hän nyt on käynyt ulkona parin viime kuukauden aikana ja nähnyt, mitä on tapahtunut?”

”Kuulostat aika vakuuttavalta”, sanoi Aragan. ”Saat hoitaa puhumisen.”

Siinä he seisoivat parin minuutin ajan katkeamattoman pilvipeitteen ja ikuisen harmauden alla. Faxadosqin täytyi vain katsoa mihin tahansa suuntaan ymmärtääkseen, miksi he olivat tälle matkalle lähteneet, mutta viimeinen askel oli silti niistä vaikein. Hän pohti uniensa merkitystä; hän pohti aiemmin metsässä tapahtunutta. Hän pohti alkuperäistä tehtäväänsä, jonka oli hylännyt. Hän pohti päätelmää, jonka oli tehnyt, ja työtä, joka voisi viimein kantaa hedelmää.

Sekavat ajatukset ja houreiset unikuvat kuitenkin katosivat, kun Faxadosq ymmärsi, mitä hän ylängön huipulta tihrustaessaan etelässä näki. Se ei ollut sumua – sellaisia luonnonilmiöitä ei täällä enää ollut – vaan se viiva, jonka toisella puolella todellisuutta ei enää ollut.

Hän ei pysähtynyt pohtimaan, oliko Aragan huomannut saman, vaan päätti viimeisen monista matkoistaan harppaamalla Megabotaraxin mökin oven eteen ja koputtamalla siihen kolmesti.

3 vastausta artikkeliin ”Pimeys käsissä”

  1. Ihan hyvää tekstiä, mutta itselle tarina on ollut vähän liian irrallinen Klaanonin maailmasta. Kone 8 odotellessa tätä nyt sitten lukee… Kumpikohan tulee ensin, tämän kolmas vai Koneen kahdeksas osa?

  2. Joo, irrallisuus on se mihin itsekin tartun muuten tosi hyvässä tekstissä. Minun on sangen vaikea luoda mielikuvaa hahmoista. Teksti käsittelee niitä ikään kuin tuntisimme ne jo, mutta emme tunne – esiintymisiä on kourallinen ja osa niistä on kirjoitettu jotain ikuisuus sitten. Ylipäätään konteksti seikkailulle saisi välittämään siitä enemmän: missä tämä tapahtuu? Miksi?

    Aloituskuva + musiikki luo kyllä siistin fiiliksen!

Vastaa