Tervetuloa Koneeseen — Näytös 1


Sisällä

Kuulen heidät.

Hi. Hi hi.

Kuulen heidän äänensä. Heidän kauniit, kauniit äänensä.

Astukaa peremmälle, ystäväni. Kyllä tänne mahtuu.

Voi teitä. Niin, niin paljon ajatuksia. Niin, niin paljon tunteita. Niin paljon heikkouksia.
Kaikkialla.
Pitäkää niistä kiinni. Ne tekevät teistä teidät. Ne tekevät teistä kauniita.

Minäkin olen kaunis. Mutta joku muu on kauniimpi. Joku, joka on minunkin päässäni. Joku, joka koputtaa.

Kop.
Kop.
Kop.
Kop.

Se on jumala.
Suurenmoinen jumala. Kaikkivoipa. Mahtava.
Jumalani puhuu minulle. Jumalallani on minulle ja siivilleni tehtävä. Kun jumalani haluaa kertoa tehtäväni, se koputtaa.

Kop.

Närhelle jumala antoi käskyn laulaa pelon laulua. Nyt närhi vain nukkuu pesässään. Närhen tehtävä on hetkeksi ohi. Närhestä tiedetään, eikä se pääse enää uusiin koteihin pesimään. Närhi lepää kuin koti, jossa pesii. Mutta ei ikuisesti.

Minä en syntynyt närhestä, vaikka olen yhtä närhen kanssa. Me kaikki olemme yhtä.

Mutta minä synnyin suoraan Naurusta, ja minun tehtäväni on kesken.
Nauru käskee minua koputtamaan seppää. Nokkani iskeytyy vasten sepän sisintä. Hän kuulee sen. Hän tietää minut. Seppä tuntee minut hyvin.

Olemme hyviä ystäviä sepän kanssa. Seppä ymmärtää minua, ja minä seppää. Minä kuulun sepän perheeseen. Olen aina kuulunut.
Seppä on niin yksin. Niin petetty. Seppä tarvitsee ystävää. Seppä tarvitsee apua. Jokin jäytää seppää sisältäpäin, syö häntä.
Kuiskaan sepälle. Seppä pitää ideastani, vaikka häntä pelottaa.

Seppä lähtee etsimään ystävää. Sepän ystävät ovat mukavia – he ovat minunkin ystäviäni.

Avaan nokkani ja kosketan vielä kerran sepän sisintä.

Kop.
Kop.
Kop.

Ja pian, joku vastaa.
Joku, josta voin löytää ystävän.

Lintukoto

Bio-Klaani

Yön pimeys söi käytävät ja hautasi ne hiljaisuuteen. Tähän kellonaikaan Kapura oli ainut yksinäinen sielu liikkeellä – ne, jotka uneen kykenivät, olivat paraikaa unten mailla, ja ne, jotka eivät, pysyttelivät huoneissaan ollakseen häiritsemättä muita.

Matoro kuului jälkimmäisiin, Kapura arveli. Tulen toan askeleet saavuttivat tämän toverin oven. Sen pintaan iskeytyi pari pikaista koputusta, mutta sitten seppä päätti viis veisata muotoseikoista ja yksinkertaisesti työnsi oven auki. ”Matoro?”

”Mmmmmmmhitä”, toinen toa mumisi hyvin matalassa vireystilassa ja oli kaatua tuolillaan. Hän nosti katseensa kirjansa äärestä. Tummat uurteet kehystivät Suletun silmänalusia.

”Anteeksi, kun keskeytän, mutta tämä on hätätilanne”, sanoi Kapura. ”Jos haluaisin olla hauska ja häiritä yötoimiasi, soittaisin nauhalta varisääniä. Tai no, enpä tiedä sellaisen hauskuudesta, mutta viis siitä. Minä vain… olethan sinä kuullut Avden loisista? Esimerkiksi siitä, joka oli Snowien sisällä?”
”Mmmmh. Joo? Mitä niistä?” Mustalumi sopersi. Hän ei huokunut yhteistyöhalua nuokkuessaan työpöytänsä vieressä. Aihe oli hämmentävä ja kellonajan valinta liian Kapura. Hän taittoi kirjansa sivun merkiksi siitä, mihin oli jäänyt. Öinen vieras käveli keskelle huonetta ja katsoi toatoveriaan kohti kuin painajaisesta herännyt. Kirjaimellisesti, sai Matoro kuulla.

”Jokaisen… jokaisen petturiehdokkaan mieleen asetettiin yksi. Niin Punainen Mies merkitsi kandidaattinsa. Ja… ja joskus ne puhuvat. Unissa. Minä näen usein varisaiheisia unia, ja loiseni on usein mukana.”

Tauko. Tulen takoja keskeytti maanisen ravaamisensa ympäri tilaa, kääntyi kohti Matoroa ja vain tuijotti tätä hetken kuin miettien, halusiko todella lausua sitä ääneen.
”Lintu sanoi, että sinunkin päässäsi on loinen, Matoro.”

”Ja pidät kyseistä lintua kovinkin luotettavana lähteenä?” jään toa kysyi kalseasti.

”Hän ei valehtele”, toa sanoi tiukasti vaan ei ärtyneesti ja jatkoi kuljeskeluaan ympäri huonetta. ”Avde ei valehtele. Luulisi, että olisit jo sisäistänyt sen. Ja minun unikuvani eivät myöskään valehtele – tiedän kyllä, milloin puhuu alitajuntani ja milloin loiseni. Ne kyllä erottaa toisistaan, jos keskittyy kuuntelemaan.”
Kapura nosti kätensä otsalleen ja hieroi sitä mietteliäänä. ”Loinen… se myös näytti unessa Aft-Amanan. Minä… minä luulen, että me jouduimme… liian lähelle. Liian lähelle… nukkeja? Vai jotain muuta? En tiedä, mutta… mutta jos tartunta on noin helppoa, arvelisin, että…”

Kapura kääntyi jälleen kohti Matoroa ja miltei kuiskasi seuraavan lausumansa.
”Minä luulen, että monella muullakin voi olla loinen. Minulla on syitä epäillä, että olemme ymmärtäneet niiden olemuksen täysin väärin, mutta se ei ole nyt tärkeää. Matoro, me… me emme edes tiedä, mitä ne oikeastaan tekevät!”

”No, mitäköhän ne edes tekevät?” Matoro kysyi venytellen itseensä virtaa. ”Kuulin vain, että Snowien närhi puhui moderaattoreille ja yritti tartuttaa heitä, mutta Same pätki sen. Paljonko ylipäätään tiedät niistä? Oletko jutellut Avden kanssa paljonkin?”

”En tietenkään ole”, Kapura mutisi. ”Mutta pahoin pelkään, ettei hän sitä tarvitse. Miksi luulet, että Punainen mies tartutti epidemiansa jokaiseen ehdokkaaseensa? Miksei vain petturiin? Voisivatko… voisivatko ne toimia hänen silminä ja korvinaan ja välittää hänelle tietoja, joille emme soisi niin tapahtuvan? Loisten todellinen käyttötarkoitus voi olla mitä tahansa, ja näyttää vieläpä siltä, että ne ovat levinneet paljon kauemmas kuin arvelimme.”
Kapura huokaisi.
”Minä… minä en varsinaisesti haluaisi tehdä tätä, mutta tässä tilanteessa ei ole vaihtoehtoja. Vai on lintuni erityisen puheliaalla päällä? Ehdotan, että etsimme käsiimme lähimmän telepaatin ja käymme vilkaisemassa lähempää. Minun mielessäni.”

”… haluat minut lintujahtiin sinun mieleesi?” Matoro kysyi typertyneenä. ”Neljältä aamuyöstä?”

”Jos loistartunnat todella ovat luultua määräkkäämpiä, meillä on negatiivisesti aikaa”, vastasi Kapura. ”Ja sinä olet ainakin immuuni tartunnoille, jos päässäsi on jo loinen. Lisäksi tarvitsemme varmaan mielenvoimiltaan vahvempia, ei loukkauksena Suletullesi, ja… ja no, taidan värvätä myös Snowien. Jos muut hyppäävät mieleeni, jonkun täytyy jäädä vartioimaan, jotta se pirulainen ei yritä mitään fyysisessä maailmassa.”

”Mene kyselemään telepaatiksi Visokkia. Tai Manua. Se ei ainakaan nuku. Jatketaanko hei aamulla”, Matoro hätisteli kädellään. ”Joo, kiva juttu. Öitä.”

”Meillä ei taida olla aikaa odottaa aamuun”, Kapura huokaisi. ”Taidan käydä haastattelemassa mainitsemiasi henkilöitä. Ja ehkä muitakin. Tulen hakemaan sitten, kun selviää, missä toteutamme suunnitelman; jos se yhtään lohduttaa, uskoisin, että väsymys on vain kehosi ikävä ominaisuus, josta olet mielimuodossa täysin vapaa.”
Matoro mutisi tympeänä jotakin tulen toan sulkiessa oven. Kapuran hourailut kaikkosivat oven taakse miehen mukana.

Mutta kun vain pimeys otti haltuunsa sen pisteen, jossa Kapura oli seissyt, porautui ajatus toisensa jälkeen syvemmälle jään toaan. Tämä nousi tuoliltaan, käveli sängylleen ja heittäytyi pitkäkseen. Jäänsinisten silmien katse harhaili kattorakenteissa.
Pirun Kapura. Miksei se mies voinut jättää häntä rauhaan?

Punainen Mies. Punaisen Miehen loiset. Jään toalla oli ollut liikaa omia demoneita mietittäväksi, että hän olisi ehtinyt uhrata millekään siitä ajatuksia. Kyllä Matoro tiesi, kuka Punainen Mies oli. Vihollinen muiden joukossa. Ja juuri se, jota hän sai kiittää Aft-Amanasta… ja Deltan temppelistä.

Punainen Mies oli merkinnyt Matoron verisellä ranteentyngällä ja arvella sydämen kohdalla. Punainen Mies oli merkinnyt Matoron ikuisilla painajaisilla korppien ja variksien hulluista kirkaisuista. Mutta kaiken sen päätteeksi Punainen Mies oli kehdannut merkitä Matoron antamalla hänelle armoa ja luottamusta.

Legendojen kaupungissa syttyy tuli, jonka kaltaista ei ole syttynyt aikoihin.
Ja jos palaat siitä voittajana… sinulle on tuoli Punaisen Kuninkaan hovissa.

Matoro ymmärsi monista asioista paljon enemmän Deltan temppelien päivien jälkeen. Sirusta, joka oli vienyt hänet Legendojen kaupunkiin. Siitä Arupakista, joka oli laskeutuinut temppeliin, ja siitä Kapurasta, joka sieltä oli noussut. Siitä Matorosta, joka oli laskeutunut temppeliin, ja siitä Itrozista, joka sieltä oli noussut.

Mutta ei Nukeista, ei loisista eikä niiden mestarista. Ja se epätietoisuus oli tuntunut viimeisen viikon ajan oikeastaan aika hyvältä. Mutta nyt hetken ajan siitä kuorosta serafin sirpaleita, joka lauloi Matoron painajaisissa, erottui myös pienen harakan raakuntaa.

”Pirun Kapura”, jään toa mutisi suu tyynyä vasten.


Syvällä

Harakka seuraa kiiltäviä esineitä. Sellainen harakka on. Harakat eivät voi luonnolleen mitään.
Harakka on sepän ystävä.

Mutta hämähäkki on tärkeämpi. Hämähäkki kutoi meille kerran verkkoa.

Ja hämähäkki on Naurun ystävä.


Admin-torni

Kapura harppoi luottamuksen herättämisen kannalta aivan väärässä paikassa aivan väärään aikaan. Hän hiipi ylös portaita ja pohti, oliko turvatoimia kenties kiristetty. Syytä ainakin olisi ollut esimerkiksi pinkin, luistelevan kanin tai puolitoista kuukautta sitten sattuneen Zyglak-hyökkäyksen takia, mutta minkäänlaisia vartijoita ei ainakaan täällä ylimmissä kerroksissa näkynyt.

Toa muisteli, että admineista visorakein ja mielellisesti ketterin työskenteli ja nukkui samassa huoneessa; ainakaan mikään muu kuin työhuoneen ovi ei ollut kyltin mukaan Visun. Asian varmistaminen Guardianilta keskellä yötä olisi varmaan ollut hyvä tapa saada kiväärinperästä naamaansa, pohti Kapura ja koputti Visun oveen muistaen sitten ties kuinka monta kertaa yön aikana päässään pyörineen huomion siitä, että tähän aikaan vuorokaudesta useimmat nukkuivat.

Tai ainakin yrittivät.

Kesti niin pitkään, että Kapura melkein koputti uudestaan, ennen kuin oven työnsi pihtihampaillaan auki erittäin väsyneen näköinen visorak.

”… Kapura?”
”Joo”, oli parasta, mihin tulen toa juuri tällä sekunnilla kykeni.
”… mitä sinä täällä keskellä yötä? Menisit nukkumaan.”

”Tuli pikaista käyttöä telepaatille”, toa sanoi ääneen ja yritti parhaansa mukaan sivuuttaa sen, kuinka paljon telepaattinen kommunikaatio toi mieleen Zairyhin. Nyt ei ollut aikaa takertua epämukaviin tuntemuksiin. ”Jos sinulla on kovin kiire, minulle käy myös Makuta Nui. Oikeastaan häntä tarvitaan joka tapauksessa. On kyse loisista, ja epäilen, että hän on saattanut tutkia niitä Snowien tapauksen jälkeen.”

Oikea sana oikealla hetkellä. Loisten maininnan kohdalla kohdalla virkeys tuntui virtaavan araknidiin. Ehkä läpitunkevin Kapuran kokema katse – Zairyhillä ei ollut silmiä ollut – pisti jonnekin syvälle hänen otsaansa.

”… mistä niin päättelet?” Visokki kysyi piilottamattoman epäluuloisesti. ”Kuka sinulle on kertonut loistutkimuksista?”

”Se nyt oli pelkkä hupsu veikkaus perustuen Klaanin salaliittopiirien huhuihin. On todennäköistä, että petturitutkimuksissa on tarvittu telepaatteja, ja… no, täällä ei ole kovin montaa.”

Visorak ei antanut sanojen virrata silmistään Kapuran mieleen helpolla. Adminin epäluulo leijaili toan ympärillä tiiviinä hyhmänä, ja hän tunsi sen itsekin.
”Manu todella kyllä tutki loista, siinä olet oikeassa. Vaikka taisikin olla virhe päästää hänet Gekko-paran päähän… Gekkoa ei nimittäin ole sen jälkeen näkynyt.”

”Aika huolestuttavaa”, mutisi Kapura. ”Minä nimittäin luulen, että tilanne vaatii juurikin mielisukellusta. Minun… minun loiseni väittää, että Punainen mies on jotenkin saanut loisia tartutettua muihinkin kuin petturiehdokkaisiinsa – Matoroon ainakin. Ottaisin huhut vakavasti, koska Avde ei tunnetusti valehtele.”

Sitä ei Visokille tarvinnut kertoakaan. Jos ”loisten” maininta oli osunut tauluun, olivat ”Punainen Mies” ja ”Avde” olleet kaksi peräkkäistä napakymppiä. Kapura ei tiennyt, oliko se hyvä asia, mutta petturitutkimus oli nyt hänen huolistaan muutenkin pienimmästä päästä.
”… kuulostaa pahalta” , admin sanoi vakavana.”Ehkä meidän olisi syytä käydä heti toimeen?”

”Matoro lupautui lähtemään mukaan tutkimusmatkalle päähäni”, toa sanoi koputtaen ohimoaan etusormella. ”Luulen, että muiden petturiehdokkaiden mukaan ottaminen voi myös olla viisasta, he kun ovat jo valmiiksi tartutettuja. Käyn jututtamassa ainakin Snowieta. Missä Makuta Nui lienee nyt?”

”Manu majailee tällä hetkellä erään klaanilaisen päässä… sinänsä en tiedä, missä he tällä hetkellä ovat. Mahdollisesti jälkimmäisen huoneessa nukkumassa.”
”Kenestä on kyse?”
”Uusi jäsen, jota et varmaankaan ole vielä edes tavannut.”
”Tuskinpa olen. Voimme varmaankin häiritä häntä, sillä onhan kyseessä hätätapaus?”
”Emmeköhän. Jos todella olet sitä mieltä, että asia täytyy hoitaa nyt… keskellä yötä.”

Loiset eivät tainneet nukkua, tuli toan mieleen. Mitä ne sitten tekivätkään.
”Luulen, että meidän ainakin kannattaa ilmoittaa Makuta Nuille mahdollisimman ajoissa.”

”Hyvä on. Näytän tien.”

Kapura seurasi adminia alas portaita ja pohti väitettä siitä, että Makuta Nui oli sekoittanut toisen petturiehdokkaan pään lopullisesti. Voimakkaana telepaattina makuta oli pakollinen henkilö mukaan, mutta vastapainoksi oli tärkeää ottaa pari muuta valvomaan, ettei hänen yksityisyyttään loukattaisi liikaa.

Portaat napisivat hämähäkkijalkojen alla. Visokin vihreät viirusilmät vilkuilivat Kapuraa aina välillä päästä jalkateriin. Admin tiesi aivan kaiken, se oli ilmiselvää. Kuinkakohan pitkälle oli levinnyt huhu siitä, että hän olikin oikeasti Arupak?
Tuollaisenkin ajattelun voi unohtaa, komensi toa itseään. Jos loisen kuiskaukset olivat totta, totuuden leviäminen vielä edemmäs oli hänen huolistaan vähäisin.

Jotain Klaanin loisasiantuntijoilta oli selvästi jäänyt huomaamatta, jos Matoronkin päähän oli päässyt livahtamaan lintu – Kapura ei tarkalleen ottaen ollut ihan varma, mikä otus Matoron loinen oli, mutta se tuntui todennäköiseltä –, eikä kukaan muukaan ollut turvassa. Ovela hämäys, jolla heille oltiin uskoteltu loisten olevan enemmän fyysisiä kuin ne oikeasti olivat, oli kenties saanut heidät varomattomiksi.

Mitä reittiä tartunta oli sitten kulkenut? Jos Aft-Amana oli syyllinen, kuten linnun keskeyttämästä unesta saattoi päätellä, oli epidemia levinnyt varmasti jään toaa kauemmas. Umbraankin?

Keillä kaikilla on loinen?

Delevaan, ja…

Keillä kaikilla on loinen?

Tohtori Cehayaan.
Kapura kiirehti adminin perässä.


Visokki johti tietä portaita alas syvemmälle pimeyteen. Se muistutti häntä aivan liikaa eräästä toisesta illasta, joka oli johtanut ikuisuuksien vaellukseen. Taas Avde vei hänen yöunensa. Tällä kertaa olematta itse lähelläkään.
Mutta jollain tasolla Visokki ei voinut olla olematta täysin virkeänä ja jokainen ajatus maailman kauhistuttavimman palapelin kimpussa. Ainuttakaan uutta vihjettä ei ollut ilmestynyt viikkoihin, ja nyt yksi tartutetuista sai suoran viestin loiseltaan? Visokki tunsi outoa uutta energiaa virtaavaan itseensä – osa siitä oli pelkoa, varautuneisuutta, mutta osa hänestä tunsi kuinka kaikki palapelin palaset putoilivat taas yksitellen hänen polulleen vain odottamaan keräämistään.

”Varoitan, että uuden jäsenemme identiteetti voi hieman järkyttää… Matoro hänet onkin jo tavannut. Hän asuu tässä huoneessa”, Visokki sanoi pysähdyttyään oviaukolla hyvin uuden oloisella käytävällä. Kapura ei ollut käynyt kyseisellä käytävällä muistaakseen koskaan aiemmin.
Seinärappaus oli tuoretta ja mäntyovet aivan erilaisia kuin hänen siivessään. Täällä asui ilmeisesti vain todella uusia jäseniä.
”Järkytyksiä on tullut viime aikoina vastaan aika lailla”, toa mutisi. ”Ehkä minä pärjään.”

”Koputatko oveen?” Visokki pyysi.

Typertynyt Kapura reagoi vasta hetken päästä tajuttuaan olevansa heistä kahdesta ainoa siihen kätevästi pystyvä. Toa teki rystysillään työtä käskettyä ja omisti muutaman ajatuksen sille, minkälainen järkytys saattoi olla kyseessä. Olivatko vortixxit soluttautuneet Klaaniin? Oliko Guardianista oikeasti identtinen klooni, joka oli suljettu tänne, pois muiden katseilta?
Tarkkana miehenä hän pani merkille, että oven sivua oli paikkailtu väliaikaisesti nauloilla. Hassua noin uudessa ovessa. Melkein kuin joku olisi rikkonut lukon?

Uksi raottui hieman pimeää paljastaen. Rakosesta työntyi esiin vain epäselvä hahmo, joka näytti aivan mytyltä. Tarkalleen ottaen uusi jäsen oli kietoutunut peittoonsa niin, että vain jäänsinistä hehkuva silmä kurkisti ulos.

”Mh-ni-niin?” olento kuulosti tokkuraisen uniselta.
”Anteeksi, että häiritsemme, 273”, Visokki sanoi pahoittelevaan sävyyn, ”mutta meillä on jokseenkin pakottava tarve puhua Manulle.”
273 oli hetken hiljaa. Hän ei ollut parhaimmillaan ymmärtämään tilannetta tähän aikaan yöstä.
”Tuletteko sisälle?” hän vilkaisi Visokkia ja sitten toaa.

”Mielellämme. Tässä on muuten Kapura, joka toimii Klaanissa seppänä. Tai ainakin ennen toimi.”
”Ja toimin edelleen, kunhan pajani vapautuu byrokratian kahleista”, takoja täsmensi. ”Hauska tutustua.”

Esittelyn sijaan myttyolento vetäytyi kankeasti ovensuulta ja löi päänsä tokkurassaan ovenkarmiin. Kapura kuuli peiton sisältä tuntemattoman kielen mutinaa. Sitten ”273” kuulosti hymähtävän. ”Makuta, vieraita sinulle!”
Peittomytty, jonka päässä makuta ilmeisesti oleili, istuutui takaisin sängylleen. Patja narahti klaanilaisen painon alla. Silloin piinaava päänsärky, joka paljastuikin lopulta vain tutuksi nenäkkääksi puheääneksi, otti tilan haltuunsa häilyvänä ruumiittomana särinänä.

”… kuka kehtaa keskeyttää! Minulla on juuri Mutranin suuren lauseen todistus kesken. Se mäntti ei ikinä saanut sitä itse todistettua”, kuului telepaattinen ääni kaikille huoneessa oleville.

”Minä kehtaan”, ilmoitti Kapura. ”Olisi loisiin liittyvää asiaa. Käsittääkseni olet ollut Klaanin tukitelepaatti petturitutkinnan yhteydessä. Kuinka paljon tiedät loisista?”
”Melko varmasti enemmän kuin sinä, Kapura hyvä. Mikä nyt on niin tärkeää, että häiritsette meitä keskellä yötä?”
”Voin tosin epäillä, tiedätkö kaikkea sitä, mitä minä tiedän. Osaisitko arvella, mikä tekijä selittää sen, että loisia löytyy nykyään yllättävän monen, kuten Matoron, päästä?”

Makutan aineeton ja näkymätön ääni piti hetken taukoa kuin prosessoiden informaatiota. Kun se puhui taas, sävy oli ivallinen.
”Matoro on hölmö, kun harrastaa suojaamattomia mielikontakteja tartuntatautisten kanssa. Mutta olen 73-prosenttisen varma, ettei loinen tartu pintakosketuksen kautta. Muuten Visokki ei voisi edes puhua sinulle.”

”Saman teorian kannattajakuntaan voin lukea itsenikin”, sanoi Kapura. ”Mutta tiedän aika hyvin, ettei Matoro ollut Metru Nuilla edes pintapuolisessa mieliyhteydessä kenenkään loisellisen kanssa – olinhan itse ainut sellainen siellä päin. Ei, on oltava jokin muukin tartuntatapa, joka meiltä on jäänyt huomiotta. Minun loiseni kertoi unessa, että paitsi Matorolta, loinen voi löytyä myös monelta muulta.”
”Voit olla varma, että minä en astu sinun pääkoppaasi, jos siellä voi saada loistartunnan. Gekon kanssa minulla oli Suga tartutettavana, ja Suga ei yksinkertaisesti pysty tartuttamaan loista kenellekään. Uskon, että hän on ainoa laatuaan… eikä varmasti suostu osallistumaan tähän touhuun.”

Visokki laski katseensa maahan poissaolevana ja muisteli Sugan vihaista katsetta. Siinä oli valinta, jonka hän voisi mielellään tehdä uudestaan, ja tilanne, jossa hänen olisi pitänyt olla mukana.

Kapura vaihtoi painoa jalalta toiselle kädet puuskassa, katse mietteliäästi katossa.
”Suurena loistietäjänä voit varmasti ainakin kertoa, mikä on loisten perimmäinen tarkoitus”, Kapura ehdotti makutalle. ”Miksi Avde tartutti ne paitsi petturiehdokkaisiin, myös pahimmassa tapauksessa moniin muihin? Kuinka paljon meidän oikein pitäisi huolestua siitä, että kenellä tahansa voi olla tartunta?”
”Maksatte sitten asuntoni tuholaistorjuntakulut jos toitte tänne jotakin loiseläimiä”, myttyolento mutisi peittonsa sisästä.

Kapura ei sanonut mitään, koska ei ollut ihan varma, kuinka suhtautua mitä-todennäköisimmin-nazorakiin. Tai johonkuhun, joka edusti jotakin muuta lajia, jonka yksilöt nimettiin numeroin. Mutta niitä oli tuskin kovin montaa.

”Turhaa piilottelet siellä peiton alla, Kelvin”, Manu totesi. ”Kyllä Kapura jo tajusi, että olet nazorak.”
273 tarttui peittonsa reunaan ja veti sen päänsä päältä. Väsyneet silmät katsoivat Kapuraa. ”Tiedän, ’miten karzahnissa Klaanissa on torakka?!’ Sitkä tarina. Olen Jäätutkija”, valkoinen nazorak mumisi. ”Anteeksi, olen yöäreä…”
”Ehkä se voi nyt odottaa”, Kapura huitaisi kädellään ilmaa. ”Minulle riittää, että adminit luottavat sinuun. Makuta Nui, olisiko nyt sitä loistietoutta?”

”Mikä oli kysymys? Mitä loiset ovat? Ne ovat hieman kuin… ideatason entiteettejä. Niistä on näillä näkymin aika turha edes yrittää päästä eroon.”
”Muttei mahdotonta”, Visokki lisäsi varoen. ”Emme vain tiedä, miten…”
”Turha joka tapauksessa. Ja ne liittyvät läheisesti Punaiseen mieheen. Mutta jos väität, että ne todella leviävät muuta kautta kuin mielten välisissä kontakteissa tai suorassa yhteydessä Syvään nauruun, meidän on ehkä todella syytä tehdä uusia tutkimuksia.”

”Se on ainakin totta, ettei Matoro ole saanut tartuntaa minulta”, Kapura arvioi. ”Ainoa järkevä johtopäätös on se, että leviämistapoja on muitakin. Pystyttekö te telepaatit jotenkin… jotenkin nopeasti vilkaisemaan Matoron mieleen ja varmistamaan, että hänellä tosiaan on loinen? Jos hänet on tartutettu, suosittelisin ottamaan hänet mukaan mieleeni.”

Lähes huomaamaton tauko keskustelussa sai Kapuran epäilemään, että huoneen mielenvoimaiset kävivät sananvaihtoa, jota ei oltu tarkoitettu hänelle. Parin sekunnin päästä hänetkin päästettiin osalliseksi.

”Aina voimme tietenkin kurkistaa pikaisesti, Kapura”, Manu sanoi häijysti.
”… Manu, se ei ole turvallista”, Visokki protestoi.
”Minä en sanonut aikovani kurkistaa itse.”

Visokki huokaisi.
”… mitä sinä aiot?”
”Sittenpä näet, kulta pieni. Mennäänpä herättämään se Matoro!”

”Eikö se voi odottaa aamuun?” 273 kysyi.
”Potentiaalinen loisepidemia saattaa edetä yön aikana”, Kapura huomautti. ”Saattaa olla jo edennyt, saatamme olla jo myöhässä. Ei, emme ehdi nukkua.”

”No hyvä on. Ikään kuin uni olisi minulle ongelma”, Manu huomautti. ”Ryhdytäänkös sitten toimeen.”

”Minulla on vielä ainakin yksi tapaaminen”, huomautti Kapura ja käveli ovelle. ”Nähdään pian vaikka admin-tornin taukohuoneessa.”

Tulen toan poistuttua jäi visorak vielä tuijottamaan Jäätutkijaa pitkän hiljaisen hetken. Torakka availi leukojaan hermostuneesti. Visorak ei edes elehtinyt avaamalla pihdin pihtiä.
”Öh, admin, oliko teillä vielä asiaa?” Jäätutkija kysyi pöpperöisellä äänellä.
Selvästi oli. Mutta ei hänelle.


”Manu.”
”Visu.”
”Mitä ihmettä sinä aiot tällä kertaa?”
”Mitä nyt äsken kiikaroin, niin olen jo aika varma, että tartuntariski on nolla melkein kaikkialla Kapuran aivoissa. Ja olen lähes varma, että voimme varmistaa tämän hyvin yksinkertaisella tavalla! Joten ei hätää.”

Visorak halusi vain huokaista, mutta tiesi että hänen keskustelutoverinsa isäntäkeho lähinnä hämmentyisi siitä. 273 tuijotteli ympäriinsä äänettömän keskustelun keskellä kuin miettien, saiko hän olla loukkaantunut vai ei.

”Millä ihmeen tavalla? Kertoisit kerrankin suoraan!”
”Uskotko, että Matorolla on loinen, Visokki? Uskotko Kapuran loisen sanaan?”
”Jos loiset ovat osa Syvää Naurua, ne ovat osa Avdea. Ja jos ne ovat osa Avdea, ne eivät valehtele. Joten… ehkä minun on siis jotenkin vain pakko?”

Ainoa mahdollisuus oli, että Kapura valehtelisi. Sitä vaihtoehtoa Visokki ei halunnut harkita liian pitkään.

”Mutta en tiedä, Manu… sen jälkeen, mitä Gekon kanssa tapahtui…”
”Jos Matorolla on loinen, niin ei häntä saa enää yhtään enemmän tartutetuksi. Joten jos Matoro käy vilkaisemassa, onko siellä turvallista, me muut voimme tulla perässä.”

Visorak pyöritteli silmiään.
”Olet oikeassa siinä. Mutta en tarkoita sitä. En tartuntaa.”
”Sitten en tiedä, mistä sinä puhut. Minä en ole vastuussa Gekon epävakaudesta, siihen on syyllinen Abzumo. Minä yritin auttaa häntä, mutta hän kieltäytyi avustani! Ja informaatiostani hyötyy koko Klaani.”

Admin halusi katsoa jotakuta silmiin puhuessaan, mutta ei halunnut suunnata turhautumistaan keskustelusta täysin tietämätöntä torakkaa kohti. Joten hän vain katsoi ovelle.

”En tiedä, kuinka paljon te makutat ymmärrätte meidän kuolevaisten ajatuksenjuoksua, mutta… se mitä Gekon päässä tapahtui. Lupaa, ettei se toistu tällä kertaa.”
”Voin nyt ensi alkuun sentään luvata, että jos kykenen estämään Kapuran aivokuoleman, teen sen.”

Enempää Manulta ei kai voinutkaan vaatia.
”Minä haluan saattaa tämän loisasian päätökseen”, Visu sanoi. ”Mitä Avde ikinä sitten yrittääkin, se on tärkeä osa hänen suunnitelmaansa. Luuletko, että pystymme siihen?”
”Jos emme pysty siihen nyt, emme pysty siihen lainkaan. Tämä voi hyvinkin olla viimeisiä tilaisuuksiamme tutkia loisia turvallisesti. Joten suosittelen, että käytämme sen.”
”Ymmärrän. Nähdään hetken kuluttua taukohuoneessa.”

Visokki nyökkäsi 273:lle hyvästiksi ja poistui avonaisesta ovesta. Lähes äänettömät hämähäkkijalat askelsivat pimeään yöhön. Niiden ylle oli laskeutunut voimakas paino siitä, minkä hän tiesi olevan kohta taas tulossa.


Salassa

Katso tuota poikaa, Nauru. Katso, kuinka viisas isä hänellä on.
Hänen isänsä on viisas, ja kuten kaikki hyvät isät, aina lähellä. Aina mukana poikansa elämän jokaisessa hetkessä.

Isä on jo Naurun ystävä. Ja ehkä hetken päästä… poikakin voi olla.


Jäätutkijan tuoreessa asunnossa ei ollut koskaan aiemmin ollut näin montaa klaanilaista kerralla, eikä hän ollut aivan varma, kuka nämä kokoontumisajot oli järjestänyt ja miksi ihmeessä ja miksi tähän aikaan. Nazorak hieroi unisia silmiään katsellessaan adminin poistumista.

”… voisitko kertoa mistä tuossa oli kyse?”
”Kelvin hyvä, muistat varmaan kun kerroin sinulle Avdesta?”
”Öh, muistuta minua…”
”Hän on se imperiuminne liittolainen, josta Steve ei todennäköisesti ole informoinut suurinta osaa teistä hänen olemassaolostaan.”

Huonetta valaisi vain pieni pöytälamppu, jonka 273 oli jättänyt päälle keskustelun ajaksi. Eihän hänen tarvinnut keskustelukumppaniaan nähdä, mutta valon piinaava polte esti hänen silmiään nukahtamasta.

”Miksi sinä muuten sanot Kenraalia Steveksi? Keksitkö sinä kaikille nazorakeille nimiä?” 273 kohotti tuntosarveaan.
”Minähän en sitä tainnut edes keksiä, vaan yhteinen… tuttumme. Joka tapauksessa olen tuntenut herra kenraalin pidempään kuin hän itse uskookaan! Mutta palataanpa aiheeseen. Miksi Avde on mielenkiintoinen puheenaihe? Koska hän levittää tosi hämmentäviä loisotuksia kaikkien mieleen. Ja me emme pidä siitä. Haluamme päästä eroon loisista, mutta en tiedä, onko se mahdollista. Ja sitä varten täytyy tehdä tutkimustyötä.”
”Ja tuo tulen toa tutkii aihetta?”
”Hänellä itsellään on loinen. Mutta jos vierailemme suoraan hänen mielessään, saatamme saada tartunnan. Siksi täytyy ryhtyä tiettyihin… varotoimenpiteisiin. Joskin jos loinen pitää meteliä itsestään, se ehkä haluaa meidät sinne. Ja tuskin niin ilmiselvästä syystä, että saisi tartutettua enemmän väkeä. Ei, tässä on jotain mätää ja mielenkiintoista!”
”Joten… sinun on lähdettävä taas säästäni tuota hommaa varten?”
”Mahdollisesti. Mutta voit myös halutessasi tulla mukaan. Voisimme viettää hieman aikaa yhdessä!”

273 tuijotti hetken kattoa maatessaan sängyssään, mikä oli tosin aika epämukavaa peitinsiipien takia.

”Joo, ei”, nazorak totesi ja kääntyi kyljelleen.
”Jahas, jahas!” Manu sanoi tuhahtaen. ”Luulin, että olit tiedemies.”
”Minä olen, mutta ’tarttuvat mieliloiset’ kuulostavat hieman arveluttavalta…”
”Sanoinko, että Kapurasta saa tartunnan? En, vaan, että todennäköisesti ei saa! Vähän seikkailumieltä. Hehe! Mieltä. Sitä paitsi loisesta ei ole mitään haittaa, jos ei ole tärkeä henkilö. Ja sinä et taida Avden näkökulmasta olla. Ei pahalla.”
”Mitä hyötyä minusta olisi? Kuulen vasta ensi kertaa aiheesta.”
”Mitä hyötyä sinusta on ollut Klaanille ylipäätään? Ehkä nyt olisi aika olla hyödyksi! Muista, että adminit luottavat sinuun. Tai ainakin Visokki luottaa.”

Niin, mitä hyötyä hänestä oli ollut? Nazorak muisteli Figan kanssa käytyä keskustelua ja kävelyä Tawan kanssa. Kahta matorania hautausmaalla. Nazorakvankien kuulustelua sekä 1034:n iltakävelyä.

Halusiko hän olla hyödyksi?

Uninen 273 hätkähti omia ajatuksiaan. Tiedemies räpytteli silmänsä kunnolla auki. Ei, tietenkin minä haluan olla hyödyksi! Minä tahdon auttaa Klaania. Ja sitä paitsi loiset liittyvät Imperiumiin vain tämän ”Avden” kautta. Mitä tahansa tämän yön tehtävä sisältääkään, se tuskin voi vaikuttaa nazorakeihin…

”Hyvä on, minä tulen mukaan”, valkoinen nazorak huokaisi.
”Tiesin, että minäkin voin luottaa sinuun, Kelvin. Pidä tätä vaikka lähtötasotestinä matkaamme varten.”


Piilossa

Voi, pikku närheni. Kuinka hukassa oletkaan sodan liekeissä.

Kuulin, kuinka pienen hetken ajan sait lentää vapaana, avata nokan ja saada heidät pelkäämään, kuten sinun kuuluukin. Kuinka sait olla se, mitä varten kuoriuduit. Mitä varten sinut muovailtiin.
Nyt, kyhjötät vankina tässä lintukodossa ja ainoa asia, jonka voit tehdä, on kuiskia heille rauhoittavia sanoja.

Mutta joskus kuiskinta on kaikki, mitä tarvitaan.

Kuiski heille isäsi sanomaa, pikku närhi.


Linnakkeen toisen kerroksen käytävän varrella oli lukuisia ovia, kuin hotellissa ikään. Moni rivijäsen piti majaansa niiden takana. Lattiaa peitti sininen matto, ja seiniä koristi muutama taulu – osa paikallista kuvataidetta, muutama kaukomailta tuotu tekele. Täälläkö lumiukon oli tarkoitus majailla? Kapura ei ollut ihan varma, mutta siinä tapauksessa, ettei hän osuisi oikeaan, saisi joku tuntematon hänen puolestaan herätä. Asia oli tärkeä, vaikkei kellonaika ollutkaan käyttäytymiskoodien sallima.

Yksittäinen koputus, jonka jälkeen toalle tuli mieleen, ettei se varmaan edes herättäisi unenlahjoistaan kuulua Snowieta. Siispä hän koputti pari kertaa lisää iskien nyrkkiään puuoveen sellaisella vimmalla, että karhuhaikin heräisi talviuniltaan.

Hetken verran oven takaa kuului vain ähinää ja muminaa, mutta pian uksi avattiin raolleen. Aukosta kurkisti Rau-kasvoinen matoralainen.
”Mmtäh?”
”Anteeksi, väärä –” Kapura mutisi häkeltyneenä siitä huolimatta, että oli juuri äsken todennut välittävänsä vähät siitä, vaikka herättäisikin jonkun tuntemattoman. Sitten hän muisti, ettei varsinaisesti tiennyt, oliko Snowiella huonekavereita. ”Ei kun, asuuko täällä… Snowie? Sellainen luminen –”
Sitten toa tajusi, että matoran kyllä tunsi Snowien, jos asui tämän kanssa samassa kämpässä.

Oven avannut ta-matoran sulki ja avasi ja sulki ja avasi silmänsä väsyneenä. Tätä seurasi haukotus.

Yöaikaan lauseenymmärrys oli hieman hidasta.

”Ah, aivan! Kyllä!” rau-kasvo oivalsi ja hymyili leveästi. Ilme kuitenkin muuttui nopeasti, kun uniltaan herätetty matoralainen tajusi, että tilanne oli sangen epäilyttävä.
”Kuinka niin?” pikkumies tivasi.
”Olisi hieman asiaa”, Kapura sanoi ja totesi itsekseen, että siinä oli juuri lausuttu mahdollisesti huonoin syy etsiä joku käsiinsä keskellä yötä ikinä. ”Ööh… toa-juttuja.” Maailman pelastamista, hän jatkoi sarkastisesti itsekseen. Toivottavasti hyperbolisesti, mutta mistä sitä tiesi, vaikka loiset olisivatkin globaalin tason uhka?

Unenpöpperöinen matoralainen tuumaili tilannetta hetkisen, mutta kohautti sitten hartioitaan. Kaipa lumimies osaisi itse arvioida tilanteen.
”Hetkinen vain”, Dapi-Koron evakko tokaisi ja katosi huoneen varjoihin. Toa oli kiitollinen siitä, ettei hänen tarvinnut selittää, että vaikka hän joskus herättikin roolipeliporukan keskiyöllä immersiosyistä, se ei suinkaan tarkoittanut sitä, ettei hänellä voinut olla muitakin öisiä asioita hoidettavanaan.

Odotellessaan öisellä käytävällä Kapura huomasi kuuntelevansa linnakkeen ääniä. Seinäkellon etäinen raksutus, jonkun yökyöpelin yksinäiset askeleet, salaperäistä rätinää yläkerrasta… Mieletön tömähdys, kun kahden toan verran tavaraa putosi riippukeinusta.

Kapura aprikoi saavansa Snowiesta pian seuraa.

Seuraavat oviaukkoon ilmestyvät kasvot olivatkin edellistä korkeammalla, valkoisemmat ja porkkananenäisemmät. Yhtä väsyneet kylläkin.
”Kapura…?” tokkurainen lumimies ihmetteli.

”Minulla on varsin kiireistä asiaa”, toa sanoi. ”Lähdetäänpä kävelylle, niin emme häiritse kanssaeläjiäsi enempää.”

”Ööh…” Snowie vastasi ja haukotteli. ”Siis… häh?”

”Enpä tiedä, kuinka ilmaista asia tuota selvemmin, mutta selitän yksityiskohdat matkalla”, toa sanoi ja kääntyi kannoillaan. Hän lähti askeltamaan käytävää pitkin; uniltaan herätetty Snowie katseli kanssaklaanilaisensa perään hetken, ennen kuin tajusi lähteä mukaan. Väsynyt lumiukko hihkaisi hyvät yöt huoneeseensa majoitetuille evakkoystäville ja lähti lampsimaan Kapuran perään.

Tulen toa vilkaisi vastavärväämäänsä seikkailijaa. ”Tuota, oletko… kuullut… tai no, jotenkin tuntenut jotakin loiseesi liittyvää sitten sen taannoisen episodin?”

Kapura huomasi kysymyksen hätkähdyttäneen Snowieta. Ehkä jopa herättäneen?

”Minä… no…” porkkananenä mutisi. Snowiesta oli helppo nähdä, että aihe oli vaikea. Kapura ei ollut varma, oliko lumimies edes tiennyt hänen tietävän asiasta.

”Uh-oh”, Snowie melkein muotoili ajatuksiaan. ”Olen… yrittänyt olla ajattelematta asiaa? Koska minusta tuntui aina siltä, että se oli sitä isompi ja vahvempi, mitä enemmän sitä ajattelin, ehkä? Tai ehkä vain huomasin sen paremmin silloin… mutta en tiedä. Joskus, kun minulla on yksinäinen olo…”

Taannoinen riita Kepen kanssa palasi lumimiehen mieleen. Ilmeisesti yksinäisyyttä ei voitettaisi esittämällä, että kaikki oli niinkuin ennen. ”… niin ehkä minä joskus luulen kuulevani sen närhen kaikuja. Mutta sehän on poissa, eikö?”

Snowie piti pienen tauon ja yritti hymyillä.

Kapura ei ollut varma, mitä vastata – jos loisen aineellinen keho oli ollut silkkaa hallusinaatiota, oli kai turha olettaa, että sen tuhoaminen olisi tehnyt tartunnalle mitään. Pian valkea klaanilainen kuitenkin jatkoi.

”Ja hei Kapura.”
”Hm?”
”Melkoinen tapa kysyä kuulumisia.”

Kapura yritti muistella, koska oli viimeksi keskustellut Snowien kanssa. Olihan se ollut Metru Nuin jälkeen, vai mitä? Olihan?

Ja vaikkei olisikaan, olihan hänen kalenterinsa oikeutetun täysi. Paja oli ehkä byrokratian kylmissä kourissa, mutta pitihän hänen yrittää kaikin voimin saada sitä takaisin itselleen, ja… ja… no, olihan roolipelaus aika tärkeää?

Eräänlaista taidetta sekin.

”Anteeksi, mutta kuulumisille ei ole nyt aikaa”, mutisi Kapura vastaukseksi. ”Minun loiseni ei ole ollut hiljaa. Kokoan iskuryhmää selvittämään, ovatko sen raakkumat huolestuttavat väitteet tosia. Seuraava pysäkki: Kapura-Koro. Ja sinä… noh, kun me kaikki makaamme tajuttomina, loiseni saattaa yrittää jotakin pahaa. Tarvitsen jonkun, jota tartunta ei enää uhkaa, vahtimaan meitä, ja… ja… sinä tulit mieleeni? Kuulostaako tämä mahdolliselta, Snowie?”

Jos kysymys loisesta oli saanut lumiukon väsyneet silmät kokonaan auki, nyt ne olivat ammollaan.
”Sinulla on loinen?”

”Klaanin teoriapiireissä huhutaan, että kaikilla Punaisen miehen nimilistassa olleilla on.”

Kapura piti tauon.

”Ja no, niin on Matorollakin, jos loiseni puhuu totta. Ja ehkä muillakin.”

Taas tauko.

”Tarkoitan, että tämä… tämä kyllä on aika huolestuttava ja kiireinen tilanne.”

Jälleen kerran lumiukolla kesti vastata. Tunteiden kirjo myllersi valkoisessa pääkopassa. Snowien katseesta näki, miten pahalta hänestä tuntui tulla mainituksi osana Punaisen miehen listaa. Myös pelon läsnäolo oli ilmeinen. Kohtaaminen infernaalisen närhen kanssa oli jättänyt lumimieheen arven, eikä ajatus toisen loisen kohtaamisesta ollut missään mielessä suotava. Mutta myös aivan toisenlaisia ajatuksia sikisi Snowien mielessä.
”Niin, minä todella… minä todella selvisin siitä kohtaamisesta, enkö selvinnytkin?”
”Silminnähtävästi, sanoisin.”
”Ja onhan minulla tilanteeseen oma perspektiivini. Ehkä minä… ehkä minä voin olla tässä hyödyksi?”

Kapura nyökkäsi, joskin töksähtävästi. ”Lasken sen varaan.”

Lumiukon kasvot kirkastuivat varovaisesti. ”Eiköhän… eiköhän siis mennä.”

”Kehotan etsimään jostakin vaikka kahvia”, sanoi Kapura. ”Menen vielä hakemaan Matoron, mutta sovimme tapaavamme telepaattien kanssa Admin-tornin taukohuoneessa. Nähdään siellä.”


Takana

Ja näin, meillä on heidät kaikki.

Hämähäkki. Isä ja poika.
Harakka. Närhi.

On siis aika aloittaa. Hyviä unia, seppäni.


Admintornin taukohuone

”No niin, tolvanat. Kerrataanpa vielä, miksi minua piti tulla häiritsemään keskellä yötä.”

Makuta Nuin lausahdusta seurasi kiusallinen hiljaisuus. Viisi materiaalista klaanilaista oli kokoontuneet huoneeseen. Visokki ja Kapura olivat hieman muista sivummalla, kun loput istuivat rivissä taukohuoneen tunnetun pehmeällä sohvalla. Kapura siirsi nojatuolista sylillisen Guardianin elokuvia hyllyyn ja istuutui alas. Kirkas kivilamppu paistoi heidän silmiinsä pöydällä huoneen keskellä.

Kiusallisen vastaamattomuuden jälkeen makuta vastasi itse itselleen:
”Eli meidän olisi ilmeisesti tarkoitus porautua syvälle sepon ajatusten ahjoon ja tutkia, mitä karzahnia siellä on meneillään. Ja sitä varten tarvitsemme jostain kumman syystä teitä kaikkia. Tietävätkö kaikki nyt suurin piirtein roolinsa? Vai pitääkö minun vääntää rautalangasta.”

”Ai, te tiedätte tästä jotakin?” hyvin huonosti nukkuneen näköinen Matoro kysyi yhden nojatuolin pohjalta. Hän vain tuijotteli taukohuoneen ikkunasta näkyvää pimeyttä, jonka keskeltä yksinäinen punainen tähti katsoi takaisin. ”Kapura ei ole kovin hyvä kertomaan minulle asioita, että joku muu voisi juontaa minut mukaan.”

Myös naamionsa takaa seuruetta vilkuilut nazorak viittasi varovasti lupaa kysyä, vaikka tässä tapauksessa vastausten antaja oli hänen omassa päässään. ”Ööh, minulle tämä koko juttu on aika hämärän heitossa, enkä edes tiedä, miksi minä olen mukana…”

Ah-niin-kaikkitietävä makuta huokaisi psyykkisesti. Hänen äänensä otti sen saman sävyn, jolla hän luennoi kompleksitason funktioista puoli-uinuville yleisöille.
”Eli ette tiedä mitään. Hilpeää. No, minäpä operaation aivoina selitän. Visokki-kulta tässä tuntee sekavat mielet lähes yhtä hyvin kuin minä. Sinä, Matoro, olet mukana ’Kapura-asiantuntijanamme’, teillä kun on niin paljon yhteisiä kokemuksia.”
Matoro ja Kapura jakoivat katseen, josta Matoro katsoi poispäin aikaisemmin.
”Lumiukko taasen on pitämässä hengen ylhäällä.”
Snowien pyöreät kasvot kiipesivät sirpaleisen hymyn puolelle parin sekunnin ajan.
”… ja, öh, kelpo Kelvin tässä on tutustumassa Bio-Klaanin elämään!”

”Jotenkin en ylläty siitä, että mieleni penkominen on klaanilaisten käsitys laatuajasta”, Kapura mutisi.
No, on kai se tämäkin tapa tutustua uusiin tuttavuuksiin, 273 vilkaisi tulen toaa ja lumiukkoa.
”Ei hätää, vaikutat vähintäänkin toiseksi mukavimmalta tuntemaltani torakalta!” Snowie huikkasi valkealle hyönteiselle.

”Miten tämä käytännössä tapahtuu?” Matoro kysyi skeptisenä.
Punainen visorak astui askeleen eteenpäin.
”Kykenen avaamaan telepaattisen yhteyden teidän kaikkien ja Kapuran välille”, hän vastasi kysymykseen, todennäköisesti noin kymmenen kertaa lyhyemmin, kuin miten Manu olisi selittänyt. ”Niin kauan, kuin ylläpidän yhteyttä, kuka tai mikä tahansa voi siirtyä sillä mielestä toiseen…”

Admin olisi siinä vaiheessa mulkaissut Manua, jos se olisi ollut fyysisesti mahdollista.
”… joten on olemassa riski, että loinen tarttuu Kapuran mielestä eteenpäin. Emme tiedä tarkalleen, mitä löydämme sieltä. Teidän ei ole pakko osallistua, mikäli olette epävarmoja.”
”Mutta, hyvät naiset ja herrat ja hyönteiset”, Manu jatkoi, ”kyllä teidän vähän kuin on, koska me tarvitsemme teitä kaikkia! Varsinkin Matoroa. Koska sinua, poikaseni, ei voi enää tartuttaa! Ha! Sinä olet kerrankin hyödyllinen!”

Jään toa huokaisi. ”Viimeksi, kun olin mukana sinun operaatiossasi, lähinnä juoksimme pakoon makutaa ja jättiläistorakkaa.”
Joukon ainoa nazorak kurtisti kulmiaan ja halusi kysyä aika monta kysymystä aiheesta ”jättiläistorakka”, mutta ei kehdannut keskeyttää Matoroa. Jään toa jatkoi jähmeästi.
”… oikeastaan se olisi keveää lomailua viime aikoihin nähden. Siitäkin huolimatta, että en usko Kapuran pään olevan kovin hyvä mielenterveydelleni.”

”Kuka sinun mielenterveydestäsi väl-” Manu aloitti, mutta tuli kehonsa keskeyttämäksi.

”Ähm, anteeksi mutta en ole vieläkään oikein varma tästä”, kuulemansa perusteella nazorak alkoi tulla toisiin aatoksiin. ”Mitä Visokki sanoi kuulostaa aika oudolta ja vaaralliselta. Lisäksi uskon, että fystyn tutustumaan Klaaniin muillakin tavoin…”

”Kyse ei koskaan ollut minuun tutustumisesta”, sanoi Kapura, ”vaan loisista, joiden päämäärä on tuntematon ja levinneisyys mahdollisesti uskottua suurempi. Joten näpit irti yksityismuistoistani ja roolipelisalaisuuksistani sitten, kun tapahtumapaikalle pääsette. Mutta siis: jos kukaan ei selvitä, miten loiseliö on päässyt Matoron sisään, voimme jonakin päivänä yhtäkkiä huomata, että tartunta on samaa reittiä siirtynyt koko administoon, mikä voi olla hyvin edullista Avden suunnitelmille.”

Nazorakin vieressä väristykset raapivat Matoron kylmää ihoa. Hän pakotti ne hiljalleen pois.
♫ Olet täysin terve, Sotilas~ ♫

”Okei, eli meillä ei ole valinnanvaraa. Me siis käytännössä jäämme tänne nukkumaan ja matkaamme Visokin taioilla Kapuran päähän?” jään toa yritti selvittää.

”Ja, öh, jos saan kysyä”, Snowie sanoi varovasti, ”niin miksi minä tosiaan olenkaan täällä, näin niin kuin tarkemmin?”
”Jonkun on vahdittava nukkuvia ruumiita, tietysti”, Manu tuhahti kuin se olisi ollut itsestään selvää.
”Ai”, luminen klaanilainen mutisi protestinalkua, joka ei juuri kasvanut minkäänlaiseksi. ”Se sinänsä käy, mutta…”

Valkopulleron lause jäi siihen, kun hän kohtasi Visokin vihreät viirusilmät. Visorak-nainen nyökkäsi Snowielle ja tepasteli vikkelin askelin huoneen sivulle. Snowie ei juuri epäröinyt, vaan nousi tuoliltaan ja seurasi.

”Mikä on hätänä?” visorak kysyi tomerasti. Snowien sulavan valkeille kasvoille nousi hetkeksi hämmennys, suorastaan säikähdys. kunnes sen päälle virtasi helpottuneisuutta.
”Sinä sitten näet kaiken tuollaisen”, hän sanoi alakuloisesti hymyillen.
”Jonkun kai täytyy, Snowie. Liittyykö tämä sinun loiseesi?”
Snowie laski terävän nenänsä ja aran katseensa jalkoihinsa. ”No kun minä luulin, että – että se olisi ohi.”
”Ei se ole, Snow…” visorak sanoi. ”Sen fyysinen muoto… en ole varma, oliko sitä koskaan siinä merkityksessä olemassa kuin kuvittelimme.”
Kapura oli maininnut Visokille teoriastaan Snowien vastaanottaman paketin suhteen, juuri ennen kuin he olivat astuneet huoneeseen. Visokki pystyi uskomaan siihen, mutta ei ollut vielä uskaltanut sukeltaa sen suurempiin implikaatioihin. Eikä sille ehkä olisi nyt aikaa. Fyysiset olennot olisivat painonsa, pituutensa, leveytensä hidastamia – loiselle ei ollut ehkä suotu sellaisia rajoitteita.

”Vaikuttaa pahasti siltä, että se ei koskaan poistunut sinustakaan. Kun loinen tarttuu muihin – tai yrittää tarttua – se jää silti alkuperäiseen mieleen.”

Pelko laski lumiukon suupieliä.
”Voi… jehna. Voiko se tehdä sen, mitä se teki aiemminkin?”
”Ohjata sinua? Ei – en usko. Sinun tapauksesi oli… jotenkin erilainen. Ne eivät ole tehneet mitään niin… ilmiselvää muulloin. Eikä minun loiseni koskaan ohjannut minuakaan, silloin kun minulla vielä oli sellainen. ”
”Oli? Tuota, mitä?”

Niinpä, Visokki mietti.
”Minulla ei ole enää loista, Snow, ja ei, en tiedä itsekään, miksi minä olen poikkeus sääntöön. Kapuran avulla meillä on ehkä mahdollisuus selvittää, mikä saa ne katoamaan. Haluan että olet täällä. Sinä tarvitset tätä.”

”Entä, jos minua pelottaa liikaa?” lumiukko sanoi. Visokki katsoi tätä alakuloisella katseella.

”Juuri… juuri siksi haluan, että olet mukana. Koska tarvitset tätä.”

Ei vastausta. Snowie oli sukkela tapaus, mutta Visokki oli vuosien varrella oppinut, että suuri osa siitä oli enemmän sopeutumista kuin tilanteen hallintaa. Ja nyt lumiukko ei sanonut edes mitään.
”En vaadi sinulta paljoa mutta haluan sinun olevan mukana. Jos saammekin tänään Avden loiset pysäytettyä lopullisesti, sinä ansaitset olla näkemässä sen.”

”N-niin.”

”Pysy vahvana, Snow. Älä pelkää häntä. Ei tarvitse pelätä.”

”Niin… jos pelkään häntä… hän voittaa.”

Vaitonaisessa hiljaisuudessa visorak ja lumiukko astelivat takaisin muiden keskuuteen. Manu odotti hetken ennen kuin jatkoi psyykkistä paasaustaan.

”– ja jos te kuolevaiset toimisitte samoin kuin minä ja siirtäisitte tietoisuutenne ihan oikeasti irti kehoistanne”, makuta maiskutteli – kyllä, ilman huuliakin tai konkreettista suuta ylipäätään, ”teistä tulisi niin sanotusti vihanneksia. Aivokuolleita. Elintoiminnot lakkaisivat! Siksi tämä homma toimiikin niin, että paikallisesti olette ihan omissa kehoissanne mutta toimitte Kapuran mielessä ikään kuin etänä Visokin välityksellä. Tietty voisin ohjelmoida botin, joka pitäisi yllä peruselintoimintojanne sillä välin, kun vierailette muualla, mutta en ole ihan varma, saisiko mieltä enää liimattua kiinni aivoihin. Vapaaehtoisia kokeilemaan?”

”Luulen, että olen kokenut sen jo kerran, enkä pala halusta kokea sitä uudelleen”, Mustalumi totesi. ”Mitä jos vain ryhdytään hommiin?”

Kun vastalausetta ei kuulunut, Visokki käpertyi jonkinlaiseen hämmentävään meditaatioon tulen toan viereen.
”Ottakaa asento, jossa ruumiinne voi olla täysin rento. Unohtakaa kehonne”, visorakin suorastaan hypnoottinen ääni kaikui Kapuran, Matoron ja Jäätutkijan päissä rauhoittavana. Mitä syvemmälle aivojensa sopukkoihin he vajosivat, sitä voimakkaammalta adminin ääni tuntui. Ei, ei pelkkä ääni. Visokin koko olemus tuntui nyt leijailevan heidän ympärillään työskennellen näkymättömillä käsillä, kuin heidät olisi kudottu hitaasti psyykkiseen hämähäkinverkkoon.

Snowie katseli hiljaa henkeään haukkoen, kun muut alkoivat vajota syvään utuun. Hän pysyi virkeänä, kun kaikkien muiden läsnäolo väheni.

”Keskittykää ääneeni. Kaikki ylimääräiset ajatukset ovat häiriöitä. Sivupolkuja.”

273 nojasi päätään tuskallisesti sohvan selkänojaan. Visorakin psyykkinen aura tuntui vain maallisia kokemuksia kohdanneelta nazorakista täysin käsittämättömältä. Hetken hän oli jännittynyt ja hermostunut mutta päätti lopulta luottaa Visokkiin ja antautua hetkeen. Hän tunsi katoavansa kehostaan jonnekin kauas, kauas pois.

”Tuota”, Snowien ääni kaikui jostain kaukaa, ”kaverit, ottakaa hyvä asento ettette kaadu kun torkahdatte, hei? Voisi tulla aika pahaa jälkeä.”

Lumiukko ei uskonut, että kukaan enää kuuli. Toat, nazorak ja visorak nuokkuivat hiljaisina istumapaikoillaan vajoten joka hetki hieman löysemmiksi.

Matoro tunsi kenties ensimmäistä kertaa sitten Metru Nuin aidon mielenrauhan. Kaikki oli niin valkoista ja yksinkertaista. Kuin… kuin silloin kerran, kun…

♫ Voin rauhoittaa mielesi. ~ ♫
♫ Kerro mikä mieltäsi painaa. Lähetän sen pois. ~ ♫

eieieieieieieieieieieieiei
E I

”Matoro!” Visokin ääni tuli Deltan tielle. Toa tunsi adminin suorastaan työntävän traumaattisen muiston jonnekin syrjään. Se sattui.

”Sillä ei ole merkitystä. Se on mennyttä. Anna niiden haalistua.”

Matoron mielessä kävi, ettei hänen tosiaankaan pitäisi olla retkellä mukana, mutta Visokin yliluonnollisen rauhoittava ääni sai hänet takaisin valkoisuuteen.

”Pitäkää kiinni itsestänne lujempaa kuin koskaan… ja sitten, päästäkää irti. Päästäkää irti ja tulkaa osaksi kaikkea.”

Hiljalleen yksi kerrallaan jokainen heistä tuntui tulevan astetta tyhjemmäksi. Astetta vähemmän osaksi itseään, omaa kehoaan ja omaa fyysistä kokonaisuuttaan. Materia muuttui epätodelliseksi ja katosi, kun se, mikä oli aiemmin tuntunut epätodelliselta, keräsi kerroksia ja kasautui kiinteämmäksi – todellisemmaksi kuin koskaan.

”Vapautukaa siitä, mikä pitää teitä kahlittuna. Siitä kaikesta. Olette mieliä kehon muotoisissa kahleissa.”

… Enhän minä juuri sanonut tuota? Visokki mietti. Enhän?

Silmäluomet tuntuivat kehon painavimmalta osalta, kun kaikki muu vapautui usvaiseksi uduksi ja pumpuliksi. Visokin ääni kuiski ensin heidän kaikkien kuuloelimissä… sitten jossain niiden välissä.
Visokki pinnisti ja keskittyi entistä kovempaa. Jos hän päästäisi hetkeksikin irti, hänen rakentamansa verkko ratkeaisi. Joko yhteys ei onnistuisi, tai hän pudottaisi jokaisen klaanilaisista syvälle Kapuran mielen syövereihin tartutettavaksi. Yhteyden täytyi pysyä ensin pintapuolisena. Muuten he eivät voisi mitenkään olla varmoja. Muuten he olisivat pian kaikki loisen merkitsemiä.

Sitä Visokki ei halunnut. Hän oli istuttanut Avden siemeniä jo niin, niin paljon.
Niihin kaikkiin, joihin hän oli yrittänyt ottaa yhteyttä Avden maailmasta. Niihin kaikkiin, joihin Avde pyysi häntä tartuttamaan. Hän oli totellut isäntäänsä, koska oli halunnut vastauksia. Kiertynyt tämän punaisen sormen ympärille vapaaehtoisesti.

Visokki ei halunnut kantaa enempää syntejä. Tänään hän oppisi, voisiko ne ottaa pois. Synnit ja loiset.

”Nukkukaa.”

Hitaasti visorak-naisen telepaattinen aave leijaili näkymättömänä varjona halki huoneen. Aineettomat pihtihampaat nyhtivät jokaisen klaanilaisen kehostaan.

Matoro vaipui usvaan rauhallisesti. Hetkeksi hänen enkelinsä hiljenivät, ja aavemainen hymyn varjo otti hänen kasvonsa valtaansa.

Makuta Nui oli usvaa jo valmiiksi. Häntä ei tarvinnut auttaa ulos kehostaan. Visokki kosketti tunnetta pirullisesta virneestä ja hullusta uteliaisuudesta.

Jäätutkija sätki ja paini vastaan kuten kaikki ensikertalaiset. Hänen mielensä tarrautui tiukasti kehoon ja konkretiaan. Visokin täytyi vetää kovempaa. Hän tiesi, että se sattuisi. Ainoa asia, mitä hän voisi tehdä, olisi vähentää kipua silloin, kun se tapahtuisi.
Läpikuultavat siimat nazorakin mielen ja kehon välillä katkeilivat napsahtaen äänellä, joka kuulosti jään ja lumen huokailulta, kun 273 tuli hieman tyhjemmäksi. Mutta jollain tapaa täydemmäksi kuin koskaan.

Ja tulen toa Kapuran kasvoille pureutui pelko ja epävarmuus, kun neljä huoneen halki leijailevaa, haurasta ja läpikuultavaa hahmoa koskettivat hänen otsaansa, ja hän vajosi viimeisenä tiedottomuuteen.

Sitten oli vain hiljaista.

”Kamut”, Snowie kuiskasi, ”käykö jos vaikka haen kirjan tässä välissä? Tässä taitaa kestää aika kauan, eikö?”
Snowie tuijotti jokaista uinuvaa kasvoa hetken yrittäen saada jotain kontaktia. Neljän olennon raskas hengitys täytti huoneen.

”Ai”, hän mutisi. ”Okei.”

Lumiukko naputti sormiaan hiljaisesti reisiään vasten. Hetken päästä hän harkitsi epäröiden nousemista mutta pysähtyi epävarmana kesken liikkeen ja istahti taas alas nojatuolille.
”… no. Voin minä vahtiakin.”

Vain kaappikello vastasi Snowielle. Sen lisäykset keskusteluun olivatkin sitten melko yksipuolisia.

Kapura
Eteinen

Jäätutkija siristeli silmänsä auki. Hän ei ollut varma, johtuiko ”laskeutumisen” pehmeys tottumisesta mielihyppyihin vai siitä, että Visokki oli yksinkertaisesti hellävaraisempi kuin makuta. Hetken mietinnän jälkeen 273 alkoi uskoa jälkimmäistä. Unenomainen utu oli muuttunut oudon todelliseksi taas kerran. Oikeastaan se tuntui siltä, kuin hän olisi herännyt unesta, joka kertoi elämästä kansakunnan vihollisvaltio Bio-Klaanissa, ja tämä oli se osa, joka olikin totta. Nazorak huomasi makaavansa vatsallaan kivisellä lattialla. Hän kohotti itseään katsoakseen ympärilleen ja nosti toisen kätensä päänsä päälle.
Tila näytti pimeältä luonnonluolalta, jonka ilma painautui kosteana hänen kuortaan vasten. Kuin Pesän kutsuvilta tunneleilta, mutta jossain tiedemies erottikin aaltojen kohinan vasten rantahiekkaa.

”O-ovatko kaikki kunnossa?” 273 varmisti. Hän hahmotti huoneessa kolme makaavaa kehoa.
”Ei hätää. Uskoakseni kaikki meni niin kuin pitikin. Kaikkien pitäisi olla aivan kunnossa…?” 273 kuuli Visokilta kuulostavan äänen sanovan. Nazorak huomasi puhuneen hahmon nousevan seisomaan. Jäätutkija oli sanomassa jotain, mutta hänen lauseensa jäi kesken.
”… Oho.”

Tiedemies katseli vieressään kahdella jalalla seisovaa punaista hämähäkkihumanoidia. Hahmo oli pitkä ja solakka, ja selvistä visorakin silmistä ja otsaevästä huolimatta se muistutti Jäätutkijasta jopa hieman hänen oman lajinsa edustajaa. Sillä oli vihreät, pyöreät ja kaarevat, jopa hieman toan vastaavia muistuttavat silmät ja pienet ja sirot pihtileuat. Punaisista teristä muodostuva visorak-päälaki kaartuikin viehättäviksi pikku harjaksiksi olennon pään takaraivossa.

”Sinä näytät… erilaiselta.”
”Alitajuntasi saattaa suodattaa todellisuuttasi hieman”, Visokki vastasi lempeästi. ”Jos sitä hylkii liikaa, saa vain päänsärkyä.”
”Runsaasti yksinkertaistettuna juuri näin”, sanoi Makuta Nuille kuuluva ääni. ”Mutta saatatte näyttää myös enemmän siltä, mitä haluaisitte olla, kuin siltä, mitä todellisuudessa olette.”

Manu tepasteli esiin eikä melko varmasti ollut ajatellut sanojensa ironiaa. Hän itse nimittäin oli jylhä ja jumalallinen. Hänen metallinen vartensa oli taottu kuvastamaan täydellisen lihaksikasta vartaloa. Piikit koristivat kehoa, jonka hopea kiilteli omaa valoaan, ja mahtavat lepakonsiivet olivat avautuessaan kuin toinen horisontti.

273 kääntyi vielä katsomaan kolmatta heräilijää, joka oli Matoro. Nazorakista toa näytti hyvin samanlaiselta kuin fyysisen maailman muodossaan. Paitsi, että…
… tämä oli sirpaleinen. Tämän naamiossa ja kehossa oli säröjä. Tämän mustaa haarniskaa kiersivät tuhannet valkeat viivat, jotka olivat kuin lasimosaiikin palasien välejä. Ne värisivät ja häilyivät muuttaen muotoaan jokaisella askeleella. Hetken aikaa hyönteinen olisi voinut vannoa, että Matoron Suletun paikalla olisi välähtänyt jokin toinen naamio.

”Ma-matoro, sinu-” 273 aloitti noustessaan toisen polvensa varaan. Hän ei kuitenkaan voinut enää keskittyä toaan, kun jähmettyikin katsomaan omia käsiään ja jalkojaan.
Mi-mitä…?
273 kohotti kyynärvartensa kasvojensa eteen.

… mit- miten…
… miten ne voivat olla ruskeat?

Nazorak kohottautui hitaasti seisomaan. Hän tuijotti silmät selällään rintakehänsä yli kroppaansa ja jalkojaan. Liljanvalkoisen sijaan nazorakin hoikan kehon pinta olikin täyteläisen pähkinänruskea. Ruskeaa kuorta näkyi kuitenkin vain kohdista, joista sitä ei peittänyt metalli. Torakan tuntosarvet kohosivat hämmästyksestä ja hänen suunsa vääntyi mutruun. Hänen kroppaansa koristi kehon muotoja myötäilevä musta metallihaarniska. Uutuuttaan maagisesti kiiltävän teräspinnan saumakohdista erottui Jäätutkijan kummastukseksi… liikkuvia hammasrattaita ja mäntiä? Haarniskanpalat vaikuttivat muodostavan yhdessä jonkinlaisen tikittävän mekanismin.

Jäätutkija pyöritteli käsiään kasvojensa tasalla. Hänen jokaisen ranteensa ympärillä oli kahleet, joista riippui pätkiä ketjuista. Ne kilisivät, kun nazorak nosti alakätensä tunnustelemaan kaulassaan olevaa rataskaulusta ja kurotti yläkäsillään selkäänsä. Hänen niskassaan oli kiinni iso messinkinen ratas, jonka kehästä puuttui siivu.

Jäätutkija sai lopulta muotoiltua hämmennyksensä sanoiksi: ”Mi-miksi minä näytän tältä…”
”Koska tahdot näyttää”, Manu töksäytti kärsimättömästi. ”Mennäänpä jo asiaan! Katsokaa tuonne keskelle.”
Makuta osoitti sormellaan valtavaa reikää luolan lattiassa. Aaltojen ääni tuntui kaikuvan sieltä, ja jostain alhaalta kiemurteli ylös luolaan kalvakkaa valoa.

”Se näyttäisi olevan ainoa tie eteenpäin”, Matoro totesi äänellä, jonka säröily kuulosti hieman jään murtumiselta. Jäätutkija vilkaisi toaa vielä epävarmana, pysyikö tämä todella kasassa.
”Miten syväksi arvioisit tuota pudotusta? Näetkö pohjaa?” Manu kysyi.
”Liian pimeää”, Matoro sanoi silmiään siristellen katsoessaan reunan yli pimeyteen. ”Voisimme pudottaa tuonne kiven tai jotain.”
”Ohoo, hyvä idea!” Manu hihkaisi ja tökkäsi Matoroa selkään.

Jään toa menetti tasapainonsa huudahtaen ja putosi kuiluun.
Hetken kuluttua kuului kolahdus… ja loiskahdus.

”Kolmisenkymmentä metriä”, makuta arvioi.

”Tee jotain tuollaista toiste”, Visokki irvisti, ”ja menet itse naama edellä sitä loista päin.”


3 vastausta artikkeliin ”Tervetuloa Koneeseen — Näytös 1”

  1. Olemme julkaisseet näytöksen yksi etuajassa. Tämä kompensaationa siitä, että kellokoneiston säälimättömät viimeisimmät askeleet siirsivät näytöksen TERVETULOA KONEESEEN – NÄYTÖS 8 sellaiseen ajankohtaan kuin…

    12.6.
    18:00

    Vääjäämätön on vain viivästynyt.

    ”Kun nukkuneet on apilat ja nukkuneet on heinät,
    kun pienet oksat tukkineet on käenpesän reiän,
    niin yössä kulkee kone,
    yössä kulkee kone.”

Vastaa