Tervetuloa Koneeseen — Esinäytös

”SIJAINTI: BIO-KLAANI.”
”AIKA: NELJÄ KUUKAUTTA SITTEN. KESKIYÖ.”

”TILA: KAAOS.”

” YLHÄÄLLÄ: ORKESTERI.”
”ALHAALLA: SYKE.”

”KONEEN SYKE.”

”Kuusi nimeä yhdestä muistosta. Hyvä tarjous, eikö?”

Se oli Syvän Naurun siirto. Ja oli ilmiselvää, että peli oli alusta asti valmisteltu ohjaamaan hänen voittoaan kohti.

Ylhäällä raudan orkesteri suuntasi linnakkeen ylle sanatonta vihaansa. Plasmatuli poltti läpi Klaanilehden toimituksen ja lopetti vaaleanpunaisen olennon elämän — kaikki yhdeksän niistä. Korkealla tornissa Visokin ystävät taistelivat hengestään nelikätisiä hirviöitä vastaan. Jossain lähempänä vartiomies nimeltä Pegghu vapisi piilossa ja katsoi parhaan ystävänsä sätkivää kehoa kyynelsilmin.
Täällä alhaalla, syvällä reaktorikammiossa, alkoi shakki verkolla, jonka suuri musta hämähäkki oli kutonut. Kuvottavat, sykkivät ja kosteat punaiset silmät hehkuivat kekäleiden lailla siinä mustassa, jota reaktorin hohde ei karkoittanut — Syvän Naurun hahmottomassa muodossa.

Punainen hämähäkki hyökkäsi ja vaati mustaa lopettamaan koneiden terrorin. Musta hämähäkki teki tarjouksensa. Punainen otti sen vastaan: yksi muisto mustalle, kuusi nimeä punaiselle.

Ja ne nimet olivat Jake, Snowie, Domek, Killjoy, Gekko ja Kapura.

Linnoituksen päävoimageneraattorin metallipaneelien välistä sykki valoa. Rakennepilarit sähköisen sydämen ympärillä halkaisivat vaimean hehkun teräviksi varjoiksi.
Kun musta hahmo asteli pois Visokin näköpiiristä, oli yhdessä varjoista — siinä, johon se oli kadonnut — ovi. Visorakin jalat sätkyivät hetken eteenpäin huoneen metallilaatoilla, kunnes…
Ovi? Hassua. Ei tässä kohtaa linnaketta pitänyt olla ovea.

Eihän se johtaisi mihinkään. Tässä kohtaahan kuului olla vain Kepen paja?

Ei näitä käytäviä kuulunut olla, hehän olisivat huomanneet sen jo silloin, kun linnake rakennettiin tänne, niiden muinaisten vallien ja raunioiden päälle.

Mistä näitä kivisiä käytäviä riitti? Eihän… eihän niiden pitänyt mahtua tänne…

Eihän niiden pitänyt.

Visokki astui ovesta,
ja ovesta ja ovesta,
ja käytävästä ja ovesta ja ovesta ja ovesta

ja oli mustaa ja mustaa ja silmiä ja mustaa ja mustaa ja silmiä ja mustaa ja mustaa ja naurua ja mustaa ja mustaa ja mustaa ja mustaa ja mustaa ja mustaa ja NAURUA ja MUSTAA JA MUSTAA JA NAURUA JA NAURUA JA NAURUA JA NAURUA JA NAURUA JA NAURUA JA MUSTAA

mutta toisella puolella oli vain valkoista.

Aavikkoa riitti loputtomiin. Maaperä narskui askelten alla.
Taivaalla porotti jokin väärä. Jokin suuri, kammottava ja todellinen.
Niin todellinen, että se sai Verkonkutojan miettimään, kuinka todellinen hän itse edes oli.

Olion nimi oli Visokki, eikä hän tiennyt, missä oli.


Aavikko oli valkeaa, harmonista usvaa. Horisontti näytti väärältä, häilyvältä. Horisontti olisi minä hetkenä hyvänsä voinut haljeta kahdeksi tai taipua spiraaliksi, eikä Visokki olisi edes huomannut sen tapahtuvan. Ehkä se oli jo tapahtunut, mutta hän ei ollut ehtinyt huomata.
Kylmä tuuli puhalsi yli joutomaan. Se tuntui tarpeeksi vahvalta pyyhkäisemään kaiken tämän pois takaisin siihen tyhjyyteen, josta se oli muovailtu — tai jätetty muovailematta.

Pysy vahvana, toisti Visokki itselleen. Sen toistaminen teki siitä todellista.

Aavikko oli harhaa, hän ajatteli. Sen täytyisi olla. Visokki kyllä osasi erottaa unen harhasta. Hän tiesi hyvin, ettei tätä maailmaa ollut olemassakaan: hän oli seurannut Avdea kulissiin ja valheelliseen uneen, joka oli sirpaloitumassa minä tahansa hetkenä tai sitä seuraavana.

Hän tiesi sen, mutta uskominen oli niin paljon vaikeampaa. Visokki oli ollut tässä maailmassa liian kauan voidakseen vain uskoa totuutta.
Ikuisuuden. Yhden ikuisuuden, toisen, kolme – ne olivat tuntuneet ikuisuuksilta. Jos ne tuntuivat siltä, oliko muulla väliä? Oliko väliä sillä, kuinka paljon aikaa oli oikeasti kulunut, ja kuluiko aika edes täällä?

Visokki kului.

Hän tunsi itsensä vanhaksi. Ei — tiesi itsensä vanhaksi. Tämä aavikko tuntui vanhentavan häntä. Se… se oli vienyt häneltä väritkin?
Punamusta visorak, jotain vohtarakin ja oohnorakin väliltä, oli korvautunut vain haalealla harmaalla varjolla itsestään. Ensiksi hänen värinsä olivat vain haalentuneet asteittain, mutta nyt ne olivat poissa kokonaan. Hänestä oli tullut väritön kuin aavikko itse.

Eikä se ollut aavikon itsensä syytä vaan jonkin muun. Jonkin isomman. Isoimman?
Jokin taivaankannella söi värit. Se oli jäytänyt värejä pois aavikolta jo kauan, ja sen loputtoman nälän tyydyttivät kaikki värit — paitsi yksi. Yhden se jätti rauhaan. Visokki oli nähnyt sen värin täällä vain kahdesti.
Väri liikkui kaksittain.

Välillä ne näkivät hänet. Mutta ne eivät tuntuneet välittävän.
Niillä oli tehtävä, eikä Visokki kuulunut siihen.

Joten ne vain katsoivat, ja sitten ne menivät pois.

Toisin kuin melkein kaikki aavikolla, nuo kaksi eivät olleet harhaa. Sen Visokki tunsi. Ne olivat totta, vaikka niiden mielten tilalla työskentelikin vain kaksi säälimätöntä konetta. Nämä kaksi eivät olleet Avden – ne olivat täällä omasta tahdostaan.

Mutta ehkä myös Avden tahdosta?

Ikuisuudet ryömivät suolan yllä raskaasti eteenpäin. Kun nälkääkään ei ollut, vaeltaminen tuntui siltä, kuin se olisi voinut jatkua loputtomiin. Visokki valitsi suunnan ja asteli. Ennen pitkää hän löytäisi jonkin reitin ulos tästä harhasta. Vangitseminen ei tuntunut sopivan Avden tyyliin… paitsi, jos Avde oli vain valehdellut hänelle kaikesta.
Juuri nyt sen mahdollisuuden harkitseminen ei ollut Visokille edes vaihtoehto. Aavikon päättymättömyys oli niin hypnoottista, niin sumentavaa, että sille ei saanut antautua.

Pysy vahvana…

Ja parhaansa mukaan hän yrittikin etsiä uloskäyntiä, kunnes vääjäämättä vain väsyi. Unen harhan sisällä väsymys ei ollut fyysistä. Silti Visokin täytyi välillä pysähtyä, jos ei muuten kuin ajatellakseen. Jos hän ei olisi pysähtynyt, kävelyä olisi voinut jatkaa ikuisuudenkin verran.

Hänestä tuntui, kuin hän olisi kävellyt ikuisuuden jo kolmesti, eikä ikuisuus loppunut millään kerroista. Hetken Visokki lepäsi ja yritti keskittyä maisemaan, joka ei antanut silmille paljoa nähtävää. Sama valkeus kaikkialla puudutti mieltä, sen loppumattomuus jäyti sielua. Kaikki oli vain niin häilyvää, että hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut joka hetki vajoamassa syvempään uneen. Sentään ylhäällä taivaalla ei ollut valkeaa, vaan… jotain ihan muuta.
Siihen johonkin ei tietysti sopinut katsoa, joten oli parempi vain kuunnella sitä vähää, mitä pystyi kuuntelemaan. Hetken aikaa harmaa hämähäkki lepäsi keskellä valkoista aavikkoa kuin transsissa.

Ja kavahti, kun kuuli mustan hämähäkin puheen pitkästä aikaa takaansa.

”Hei, ratsuni”, Avden äänet sanoivat yhdessä.

”Hei, Avde.”

Kylmä sively tanssi visorakin kuorella. Hän kääntyi hitain sivuaskelin, ja kavahti näkemäänsä. Suolan yllä hänen kanssaan seisoi jälleen Syvä Nauru, tai se, minkälaisena Visokki tämän näki. Tämä ei ilmeisesti näyttänyt kaikille aivan samanlaiselta, eikä Visokki uskaltanut ajatella, miksi.
Hänelle se oli suuri hämähäkkihirviö, kammottava, sätkivä, nykivä ja muljahteleva kahdeksanjalkainen tuhatsilmä. Sen muodon Avde oli ottanut Visokilta, juuri Visokkia varten. Visokki pusersi kaiken urheuden sielussaan yhteen ja takoi sen metalliseksi kuoreksi ympärilleen.
Hän ei taipuisi uudestaan — ei, vaikka Avde yrittäisi tuhat ikuisuutta. Ei, vaikka tämä tarjoaisi mitä tahansa.

Pysy vahvana.
Mutta oli vaikeaa estää kysymyksiä tulemasta, kun kohtasi ensimmäisen puhuvan sielun kolmeen ikuisuuteen. Jos sillä edes oli sielu.
”Mitä sinä tahdot?” Visokki kivahti. Puhuminen tuntui vaikealta, niin kuivalta. ”Siitä… siitä on kauan. Mitä… mitä ihmettä sinä tarkoitit silloin ’muistolla sirusta’? Ja miksi… missä me olemme?”

”Pyydän kärsivällisyyttä, ystävä. En ole vielä sen valmiimpi vastaamaan kysymyksiisi kuin sinäkään antamaan muistoa, jonka lupasit.”

Visokin puhe oli tuhkaa myrskytuulessa. Sanat tuntuivat hajoavan ennen muodostumistaan. Avden näkemisestä tuntui olevan tuhansia vuosia. Mitä vuodet edes olivat unessa, jossa päivätkään eivät vaihtuneet?
Ja mitä hirviö edelleenkin tarkoitti muistolla?

”Minä…” hän sopersi. ”Avde, ei Klaanilla ole haluamaasi sirua. Ei ole koskaan ollut. Ainoan omamme menetimme, kun Guardian lähti etsimään sen omistajia. Muita meillä ei olekaan.”

”Voi, ratsu… en edes voi syyttää sinua valehtelusta, koska et tiedä valehtelevasi.”
Järjettömät sanat saivat Visokin pysähtymään. Yö, jolloin hän oli tehnyt Avden kanssa sopimuksensa, tuntui jo epätodelliselta, kuin se olisi vain yksi niistä muistoista, jotka hän uskoi muistavansa, koska joku muu oli sanonut niin tapahtuneen.
Kuten muisto siitä, että hän olisi nähnyt Nimdan sirun aiemminkin.

”Ei minulla vain voi olla muistoa siitä, Avde. Ei sellaista vain voi olla.”
”Ei, ei varmasti sinun näkökulmastasi. Ihastelen tapaa, jolla pitelet kiinni järjestä jopa täällä. Eikö olekin sopivaa, että entropia ja utopia ovat sanoina niin lähellä toisiaan?”

Visokki oli hetken hiljaa. ”Mitä sinä tahdot nyt?”
”Vain jutella, Visokki. Vain jutella.”

Niitä sanoja hänen oli vaikea uskoa, kun varjojen punamustan hämähäkin jalkojen keskeltä hymyili keihäsmäisten demoninhampaiden metsä. Visokki katsoi Avdea hetken mutta sitten antoi silmiensä väistellä sitä. Se ei ollut suuri hämähäkkihirviö silloin, kun hän katsoi muualle. Visokki löysi itsensä kysymästä, miltä Syvä Nauru näyttäisi silloin, kun hän ei katsonut.
Ja tajusi, ettei tarvinnut enää uusia ontologisia painajaisia elämäänsä silloin, kun käytännössä eli yhtä.

”Meillä oli sopimus, Avde. Mutta minä en ymmärrä sitä. Siinä ei vain ole järkeä.”

”Annoin sinulle kuuden petturiehdokkaan nimet. Vaadin jotain vastapainoksi.”

”Et voi vaatia minulta sellaista, mitä en tiedä. Klaani ei ole koskaan kuullutkaan mistään työnantajasi siruista… kuulimme niistä ensimmäistä kertaa, kun joku yritti hyökätä kimppuumme niillä.”

”Hauskaa. Mutta se, että ette ole kuulleet siruista, ei tarkoittaisi, että ette tietäisi niistä.”

Mihin heidät olikaan vedetty? Tämänkö järjettömyyden takia koneet ja Avde olivat hyökänneet?

Visokin ääni vapisi. ”Sinä et vain kuuntele enää. Minulla ei yksinkertaisesti voi olla siruihin liittyviä muistoja. Ei muita kuin liittyen siihen, jonka jo menetimme Ath-Korossa… sirusi eivät liity meihin mitenkään!”

”Voi, Visokki rakas… et tiedä, mihin kaikkeen se verkko liittyy.”

Hän huokaisi turhautuneesti ja väsyneesti, eikä edes vihaan tuntunut riittävän energiaa.
”En niin. En selvästikään.”
”Verkko on vanginnut kaiken, minkä maailman merten tuulet ovat siihen puhaltaneet. Se on monimutkainen, ja siihen on helppo sotkeutua, jos ei näe sen yksittäisiä säikeitä. Ja sinä, rakas ystäväni, olet elänyt siinä verkossa niin pitkään, kuin olet voinut kutsua itseäsi klaanilaiseksi.”

Visokki ei vastannut. Bio-Klaanin muurit olivat aina houkutelleet Visokin elämään olentoja, jotka väittivät tietävänsä heistä kaiken. Omistushaluisia kammotuksia. Mutta harva oli tehnyt sen yhtä vakuuttavasti kuin Syvä Nauru, ja suola-aavikon hiljaisuus ei tehnyt kuuntelematta jättämisestä helppoa.

”Sinulla on varmasti jo kotiisi ikävä. Oletko edes jo tottunut uuteen maailmaasi, rakas ystävä?”

”En ikinä”, Visokki sanoi pihtihampaat yhteen puristuen. ”Maailmassasi ei ole paljoa nähtävää… se on yhtä tyhjä kuin sinä itse.”

”Tyhjä, kyllä”, Syvä Nauru hymyili. ”Mutta ei minun maailmani, Visokki.”
Mitä?
Ensimmäinen oikea yllätys aavikon tasaisessa entropiassa kolmeen ikuisuuteen. Visokki oli hetken aivan hiljaa.

”Ei vielä.”
”Ei vielä?”

”Se on kesken”, Nauru lausui ja antoi katseensa suuntautua jonnekin kauas. ”Se on rikki. Se ei ole vielä valmis, Visokki.”
”Aivan. Miksi se on… rikki?”

Se ei ollut sillä hetkellä Visokin mieltä eniten kaihertava kysymys. Mutta kun Avden teatteri piti näytöksen, oli parempi pysähtyä seuraamaan.
Kylmä tuuli vihloi kaikkialta. Naurukuoro hymähti niin, että sen kirkkaimmat äänet kuulostivat riipiviltä lasinsiruilta Visokin kuoren sisällä.

”Koska tämä on vain yksi sirpale sitä, mitä tämä maailma ympärilläsi voisi olla… ja koska usko, joka sitä ylläpitää, on hiipumassa. Hän tietää, että ei voi pitää valheestaan ikuisesti kiinni. Mutta valhe on kaikki, mitä tämän maailman kuninkaalla on.”
Syvä Nauru hymyili innokkaasti.
”Oletko jo nähnyt hänen palatsinsa?”

”Olen”, Visokki myönsi. ”Yksi ainoita asioita, jonka täällä voi nähdä.”

Hän kääntyi kohti muotoja, joita luuli palatsiksi. Mikä tahansa syy kohdistaa katse pois Syvän Naurun pelkoihin mukautuvasta olemuksesta oli parempi hyödyntää. Ehkä Syvä Nauru lakkaisi olemasta, jos kukaan ei havainnoisi sitä, ehkä ei. Ehkä tyhjyydelläkin oli jokin pelko?
Liian kammottava kysymys paikassa, joka oli rakennettu miljoonien sellaisten päälle. Visokki keskitti katseensa maailman kuninkaan palatsiin. Palatsi siinsi kaukana, ainakin kolmen ikuisuuden päässä. Se seisoi suorakulmioina horisontissa, joka ei muualta taipunut. Kuin viimeisenä asiana, joka uhmasi samaa kylmää tuulta, joka oli hionut aavikon suoraksi. Valtava jyrkkä muodostelma rikkoi taivaanrannan, jolla ei ollut hahmotettavaa siluettia. Äärettömän kaukana, mutta jo täältä käsin valkoinen linnake seisoi niin uljaana ja valtavana, että sen täytyi olla läheltä katsottuna jotain todella suurenmoista.
Kuin portaikko Mata Nuin luokse. Mistä unen kivestä oli tuo palatsi kaiverrettukaan?

”Kaunis, eikö?”
”Valhe”, Visokki tuhahti.
”Kaunis valhe. Valtias asuu sen sisällä, ja hänen uskonsa riittää pitämään sen hengissä”, Syvä Nauru sanoi kaikki tuhannet silmät siihen naulittuna, ”palatsin ja koko unen. Mutta jonain päivänä valtias lakkaa valehtelemasta itselleen, ja usko taipuu.”

”Mistä olet niin varma siitä?” Visokki kysyi. Häntä pelotti, kuinka helppoa kysymysten keksiminen oli silloinkin, kun niitä ei täysin ymmärtänyt.

Avde naurahti kolkosti.
”Valtiaan usko ei ole riittävää. Hän takoi itselleen aivan erityisen kruunun. Veisti sen tämän maailman ainoasta kuusta. Mustan Kuun kruunu sumentaa toden pois ja auttaa häntä hallitsemaan omaa valhettaan.”
”No”, Visokki huokaisi. ”Eivätkö kaikki kruunut tee niin?”

Olipa se tullut luonnostaan. Guartsun seura ei selvästikään ollut hyväksi Visokille. Syvä Nauru arvosti heittoa ja päätti jälleen kerran olla nimensä mukainen. Ääni oli ratkiriemukas mutta kolkko ja ontto.

”Ha. Ha. Tuot minulle iloa, ratsu.”
”Tunne on kaikkea muuta kuin molemminpuolinen”, Visokki kuiskasi. ”Kuka on Valtias, Avde? Kuka tämän maailman sinulle loi?”
”Kuka on Valtias?” äänet maiskuttelivat. ”Suuri unikeko! Uinuja, joka pitelee kiinni unelmansa rippeistä ja tietää, että menettää otettaan hetki hetkeltä enemmän.”

Avden raajoista, hampaista, silmistä ja muodottomuudesta tehty hahmo asteli takaisin Visokin näkökentälle peittäen palatsin muodot taakseen.

”Tunnethan sen hetken, kun elät niin kauniissa unessa, että tiedät sen olevan jo loppumassa… mutta silti pitelet unestasi parhaasi mukaan kiinni, koska et halua herätä? Koska tunnet jo, että todellisuus on liian ruma, ja uni liian kaunis?”

”Kyllä minä tiedän”, Visokki vastasi. Hän pelkäsi, että sodan ensimmäiset laukaukset pohjoisessa ja Avhrak Feterrojen hyökkäys hänen kotiinsa olivat olleet hänelle sellainen herätys.
”Mutta et vastannut kysymykseeni. Kuka Valtias on?”

”Olet antanut liian vähän tietoa saadaksesi sitä vastausta, Visokki.”

Miten saan sen vastauksen, Visokki olisi halunnut kysyä.

Ei.
Ei taas tätä. Hän ei voisi ryhtyä siihen, vaikka hän pelkäsi, että se saattaisi olla hänen ainoa keinonsa saada vastauksia. Vastauksia pohjoisessa marssivista joukoista. Vastauksia yöllä hyökänneistä koneista. Vastauksia Nimdasta. Ja vastauksia loisesta, joka Snowiessa iti.
Mutta jos ikuisuudet jatkaisivat tätä kulkuaan, hänellä olisi kyllä aikaa saada vastaus kaivettua ulos… ennemmin tai myöhemmin Syvän Naurun suojaus pettäisi. Oli mahdotonta olla näyttämättä tunnetta niin monella silmällä.
”Onko Valtias se, jonka unta noudatat?” Visokki viilsi. ”Tarvitseeko hän ne sirut saadakseen voimaa, pysyäkseen unessa?”

”Hah. Ei”, Avde hymyili. ”Hän ei ole työnantajani.”

”Kuka on?”

”Joku suurempi, mahtavampi… joku, jota tällainen uni ei huijaisi”, Syvä Nauru hymyili, ja naurahti hiljaa. ”Myös Valtias haluaa sirut, ja luulee ansaitsevansa sirut. Hän jopa luulee, että hänellä on yksi niistä! Hän uskoi siihen niin paljon, että Nimda vastasi hänen uskoonsa.”

”Mutta hänen uskonsa horjuu?”

”Niin, niin horjuu. Ja kun Valtias ensimmäistä kertaa todella yrittää käyttää siruaan täällä, sulkee Nimda esiripun ja Valtias herää. Se on vääjäämätöntä… enkä salli tämän unen loppuvan, Visokki.”

”Koska tämä maailma ei ole vielä sinun?” Visokki toisti silmät vihaa kiiluen. ”Koska se ei ole vielä valmis.”

”Kyllä. Ja ensimmäinen asia, jonka tarvitsen pitääkseni unen hengissä”, Syvä Nauru nyökkäsi, ”on uusi uneksija. Joku, joka jatkaa uskomista Valtiaankin jälkeen.”

Inho otti haltuunsa Visokin kasvojen ilmeen, ja hän piti huolta että Syvä Nauru kykeni näkemään sen selvästi. ”Olet siis vain jonkun raukan haaskalla! Miksi et itse ryhdy uneksijaksesi?”

”Haaskalla”, Syvä Nauru hymyili. ”Vai haluatko kenties sanoa loinen? Ehkä niin. Mutta niin on Valtiaskin. Idea ei ollut minun eikä suinkaan hänen vaan jonkun meitä molempia paljon mahtavamman… vaan tehdäksemme siitä totta tarvitsemme jonkun, jonka usko tekee tästä totta.”
Kylmä tuuli puhalsi visorakin jalkojen välistä ja sai hiekan tuntumaan yhä kylmemmältä.
”Jonkun, joka uskoo unten valtakuntaan niin paljon, että ei ole enää väliä, että sitä ei olekaan.”
”En… en ymmärrä, Avde. En ymmärrä mitään tästä.”

”Eikä sinun tarvitsekaan. Ymmärtäminen ei ole yhtä tärkeää kuin näkeminen. Ja jonain päivänä näet.”

”Mikä hyöty on näkemisestä, jos koko maailma on valhetta?” Visokki pihisi. Hän tunsi raivon kertyvän ja puski kaiken sen vihdoin Avden hirviömäisille, muodottomille hämähäkinkasvoille. ”Näytä minulle totuus! Riko tämä illuusio, Avde! Missä… missä me olemme OIKEASTI?!”

Kun hän katsoi vihassaan ja pelossaan taas kerran Syvän Naurun muotoa, näki hän, että punaisena hehkuvat, varjon kaksiulotteiseen hahmoon kuulumattomat silmät eivät enää katsoneet häneen. Ne katselivat aavikkoa. Sen valkoista, häilyvää pintaa, joka oli vain hieman vähemmän olemassaolevan näköinen kuin musta hahmo itse. Punaiset silmät tuijottivat maailmaa värähtämättä.

”Voi, ratsu pieni. Tarvitseeko sen, että olet unessa tarkoittaa että olisit oikeasti jossain muualla?”

”Missä… missä ihmeessä me olemme, Avde?”

”Voi, Visokki. Käytännössä katsottuna… emme missään.”
”M-minä tiedän sen! Mutta missä kehomme ovat?”

”Eikö kaltaisesi mielen mestarin pitäisi tietää se? Tuntea, jos et ole fyysisesti täällä?”

”Minä… minä en voi olla fyysisesti täällä, jos tätä paikkaa ei ole!”

”Voit”, hämähäkki kuiskasi, ”jos sinuakaan ei ole.

M-mitä?

”Mitä?”

”Tämä on unta. Ja juuri nyt olet sinäkin. Tällä hetkellä me olemme kaikki Valtiaan unta. Joskus ei tarvita muuta kuin uneksija.”

Ei se toiminut niin. Ei mikään toiminut niin. Ei asioita voinut vain kuvitella todellisuuteen ja pois sieltä.

”Oletko koskaan miettinyt, miltä tarinoidenne paholaisista ja kummituksista tuntuu, Visokki? Oletko koskaan ajatellut, miltä tuntuisi olla yksi heistä?”

Visokki vapisi. Ei se… ei se toiminut niin.

”Ei kuolla, vaan… vain muuttua tarinaksi. Omalla tavallaan voisi kuvitella, että se on lähempänä helvettiä kuin mikään jäätulivuorten täyttämä joutomaa, josta pienet matoralaiset näkevät painajaisia.”

E-ei se saanut toimia niin.

”Ja nyt, Visokki, voit tämän pienen hetken ajan sinäkin tuntea sen.”
”Valehtelet”, Visokki vapisi yhä kovempaa. ”Sinä… sinä valehtelet.”
”Minä valehtelen? Ehkä jonain päivänä tajuat, kuinka valheellinen ajatus se on. Mutta Visokki hyvä… tarkoitukseni ei ole pitää sinua vankina täällä. Ei sen enempää kuin ketään muutakaan, joka ei sitä itse halua. Annan sinulle tien takaisin.”

Takaisin minne? Visokki olisi halunnut kysyä ja tunsi hengityksensä kiihtyvän. Pysy vahvana, sielu sanoi. Hän tiesi, että Avde ehdottaisi taas sopimusta. Eikä hän tiennyt, voisiko kieltäytyä siitä.

”Takaisin todelliseksi. Ja minne tahansa ikinä haluatkin.”

”Mitä siitä hyvästä haluat? Muiston Nimdasta, jota minä en muka itse muista?”

”Sen lupasit jo minulle — osaksi vaihtokauppaamme. Mutta voin todella nähdä sen muistoistasi vasta, kun minulla on itselläni on siru. Ne kutsuvat toisiaan.”
Kammottavat hampaat vilahtivat valkoisina varjon sydämestä.
”Ja minulla kyllä on kohta siru, Visokki. Yksi lapsistani on matkalla etelään, jossa yksi niistä on odottanut pitkään noutajaansa.”

Visokki oli niin varuillaan, että harva asia sai hänet säikähtämään. Nyt hän hätkähti, kun ruosteisten saranoiden raadollinen ulvaisu kirkui varoittamatta aivan vieressä.

”Mutta kuten sanoin, en pidä sinua panttivankina. Voit lähteä täältä milloin vain haluatkin. Valinta on sinun.”

Aavikkoon oli auennut ovi. Ei aavikkoon itseensä, vaan sen päälle. Ei seinään, vaan ilmaan. Valoa hohkasi karmeista, ja väri seurasi pian. Jokainen ovesta saapuva väri tulisi vain tunneissa aavikon valon syömäksi.
Oven oli avannut siinä seisova vihreä kaapu, jonka mieli ja sielu tuntuivat vielä tyhjemmiltä ja keinotekoisemmilta kuin Avden. Ovesta puhaltava lämmin tuuli sai kaavun helmat tanssimaan. Kankaiden sisältä narisi homeinen lauta ja ruosteinen rauta, ja kädessään kaavulla oli lahoavaa, turvonnutta oksaa muistuttava airo.
”Isä”, vieteriääni valitti, kun Visokki tuijotti sen kaavusta sisään. Lautturissa oli jotain hirveää ja väärää. Se… oli, mutta ei ollut.

Aivan kuin tämä aavikko.

”Avaan sinulle oven”, Syvä Nauru sanoi ja asteli jalkojensa armeijalla aivan oviaukon ja siinä seisovan hahmon vierelle. ”Olet vapaa palaamaan kotiisi. Poistumaan unesta, heräämään. Unohtamaan vaikka kaiken, mitä koit aavikolla ja tunneleissa. Niinhän unet tekevät, unohtuvat. Kyllä, palaa Klaaniisi — ja tiedä, että ainoana kahleenasi on sopimus, jonka teit vastineeksi antamistani nimistä: muistosi Nimdasta minulle.”

”Miksi oletat”, Visokki kuiskasi. ”Että edes harkitsisin toista vaihtoehtoa.”
Syvä Nauru otti hirviömäisen pitkillä lukinjaloillaan salamannopeita askelia aivan Visokin viereen. Nyt hämähäkitär tuijotti sykkiviä, kuvottavia punaisia kiilusilmiä aivan edessään.

”Koska haluat tietää, Visokki. Koska yksi vaihtokauppa ei riitä sinulle.”

”Ja miksi luulet”, Visokki kysyi hengittäen pihtiensä välistä raskaasti, ”että haluaisin enemmän valheitasi?”

”Mitä minä haluan siruilla tehdä, Visokki? Mitä työnantajani haluaa siruillaan tehdä? Miten se liittyy Klaaniisi?”

Niin. Mitä. Miten.
”Mitä… miksi sinä haluaisit kertoa mitään tuosta minulle?” Visokki kivahti. Hirviön olemus lähes kosketti häntä, mutta hän ei halunnut perääntyä. Oli oltava sitä vahvempi.

”Haluan, että ymmärrät, miksi teen sitä, mitä teen, Visokki. Haluan teidän kaikkien ymmärtävän. Sillä tämä taistelu, minun taisteluni, on meidän kaikkien taistelu. Ja sinä haluat tietää totuuden.”

Ja silloin hän myönsi sen, mitä ei halunnut myöntää, koska hänen oli pakko. Sanat pusertuivat ulos eikä hän voinut estää.

Ei. Ei taas. Miksi taas?
Miksi?

”Niin, Avde”, sirkkelihampaiden välistä sihisi sanoja kuin sulattavaa happoa. ”Niin minä varmaan haluankin.”

”Hyvä on. Tietoa tiedosta, Visokki. Autan sinua ymmärtämään… ja sinä autat minua.”

Visokki nyökkäsi hiljaa. Hänen ruumiinrakenteellaan siitä tuli enemmän kumarrus, ja se oli ajatus joka kuvotti häntä.

”Jätän sinut yksin hetkeksi. Kun palaan, yhteistyömme alkaa. Vai haluatko vielä perääntyä?”
Kyllä, hän halusi sanoa.

”En”, hän sanoi.

”Täydellistä. Kunnes tapaamme, valkoinen ratsu.”
Enempää he eivät puhuneet sen ikuisuuden aikana.

Syvä Nauru hymyili ja asteli pois aavikkoa pitkin kahdeksana hirviömäisenä jalkana ja rypäleiltä näyttävänä pinona punaisia silmiä. Musta massa pusertui pienestä aukosta sisään, ja sen valtava armeija sätkiviä jalkoja nyki tiensä perässä. Vihreä kaapu käveli samasta railosta isänsä perään ja nykäisi laiskalla otteella oven kiinni.

Saranat narisivat siinä, missä aiemmin ei ollut saranoita, ja pian oli taas hiljaista. Visokki jäi aavikolle odottamaan.
Niin kului neljäs ikuisuus. Aavikko ei tarjonnut paljoa nähtävää. Aavikon määrittelevin ominaisuus oli se, että sitä ei ollut.

Aavikko oli kuitenkin kärsivällinen. Se odotti, että sillä astelija alkaisi kertoa valhetta itselleen.

Silloin siitä tulisi enemmän totta.


Viides ikuisuus alkoi aaltomaisen dyynin päällä, kun Visokki heräsi — siinä, missä sisällä itse unessa pystyi edes heräämään — ja avasi silmänsä.
Ovi oli auennut taas. Oven vartija seisoi airo kädessä hänen edessään, eikä tukkinut hänen tietään ulos.
Hetken hän harkitsi vain ovesta loikkaamista. Mutta se olisi ollut pako.

Hän halusi takaisin Tawan luokse. Takaisin Nöpön luokse. Takaisin Ämkoon ja Guardianin luokse… takaisin kuuntelemaan Dinemin puheen loppumatonta virtaa, tai vaikka lukemaan Sugan novelleja.
Mutta ovesta säntääminen olisi ollut pako. Se olisi vain pako. Jos hän saisi sen sijaan tietää, kuka — mikä heitä kaikkia, koko Klaania uhkasi… hän voisi pelastaa heidät.
Ja yksi niistä, jotka heitä uhkasivat, astui nyt oviaukkoon, mutta ei sen näköisenä, kuin Visokki oli tottunut.
Punainen matoran sininen pakari kasvoinaan seisoi hiekassa ja hymyili pientä, lämmintä hymyä aivan Visokin edessä. Ja kun se puhui, kuuli Visokki yhden niistä äänistä, joka oli pilkannut keskeltä naurukuoroa — yhden pienen ja viettelevän miesäänen.

”Hei, ystävä.”
”… Avde?”

”Pahoittelen yllätystä”, matoralainen sanoi astellen lähemmäs. Niin heiveröiseksi olennoksi sen katseessa oli aivan liikaa… massaa. Sen silmissä oli vain liikaa jotain. Yritystä, vaiko sen puutetta?

”Esittäydyin teille Punaisena Miehenä ja Syvänä Nauruna”, hän sanoi, ”mutta olet saanut laskea katseesi tätä ennen vain Syvään Nauruun.”

”Punainen Mies”, Visokki toisti hiljaa. ”Syvä Nauru. Mikä ero teissä on?”

Pakarikasvon silmät siristyivät, kun tämä hymyili. Sen hymyt taisivat olla kaikki yhtä laskelmoivia ja ohuita.
”Varjoa ei voi syntyä ilman sitä, mihin valo osuu.”
Matoranhahmon varjo raahautui maailmaan tämän perässä, mutta nyt vain varjona, ei kolmiulotteisena ja kiinteänä. Valtavan kuusiraajaisen hirviöhämähäkin muotoinen se silti oli. Visokki ei viitsinyt edes miettiä, miksi Avde oli ainoa, jonka alle muodostui luonnottomalla aavikolla varjo. Tietenkin Avde halusi pelata omilla säännöillään.

”Suuri varjo noin pienestä matoranista.”

”Niin”, Punainen Mies sanoi ja antoi nyt aiempaa pienemmän hymyn. ”Viisaasti sanottu.”

Matoranin punainen katse vilkaisi ylös taivaalle — sinne, mihin Visokki ei koskaan uskaltanut katsoa. Avde vilkaisi sinne jopa huolimattomasti, kuin olisi nähnyt sen tuhansia kertoja. Ja varmasti olikin — jokin siinä sai Visokin tuntemaan olonsa epämukavaksi.

”Lähdetäänkö”, Avde laski katseensa ylhäältä ja nyökkäsi ovea kohti.

”Mitä?”

”Poikani on Ikuisen portti, ja portin vartija. Kuten sanoin, hän voi viedä meidät mihin tahansa. Tuletko mukaan?”

”Mihin, Avde?” Visokki nosti harmaata, hyönteismäistä kulmaansa. ”Suostuin ehtoihisi, suostu sinäkin nyt minun, tai meillä ei ole sopimusta! Minä vaadin vastauksia ennen kuin voin olla millään tapaa yhteistyökykyinen.”

”Mihin?” Avde hymyili. ”Lähelle kotiasi. Näytät kalpealta, ehkä tarvitset auringonvaloa. Tai, no, aurinkoinvaloa.”

”Onko sinulla kiire ulos täältä, Avde? Tunnetko olosi… epämukavaksi rikkinäisessä maailmassasi?”

Matoralaisen hahmo vastasi pirullisella pikkuhymyllä. Mutta hän vastasi myös olemalla piilottamatta sitä, mitä tapahtui. Aivan kuin Visokillekin oli käynyt, alkoi punainen sävy matoralaisen ihossa haalentua auringon alla. Ehkä suorastaan halkeilla.
Hänen naamionsa väri kuitenkin pysyi. Tietenkin. Sen Visokki jo tiesi. Sininen oli ainoa väri, joka täällä selviytyi.

”No”, Avde myhäili, ”en olisi kovin kummoinen Punainen Mies, jos viipyisin täällä pidempään, enhän?”
”Et ole kovin kummoinen sellainen nytkään, kun naamiosi on sininen.”
”Olet saattanut ymmärtää punaisuuden luonteen väärin, ystäväni. Mennään.”

Visokki ei pannut vastaan. Näinkö helppoa se olisi? Avde vain tarjoaisi hänelle oikotien ulos unesta, herätyksen takaisin todellisuuteen?
Helppoa se ei ollut. Kun saranat narisivat takana kiinni, Visokki tunsi

olevansa hetken

kaikkialla

ja toisella puolella oli taas värejä. Aivan liikaa värejä. Silmät halusivat kuolla, vaikka ne olivatkin taas kirkkaan vihreät.


Astelu ovesta ei ollut tuntunut herätykseltä vaan siltä, kuin hänet olisi repäisty joukkohaudasta mullan ja kiven läpi. Värit olivat palanneet heti. Visokki tunsi nuorentuneensa ikuisuuksia. Se tuntui siltä, kuin hänen palasensa olisivat sinkoilleet halki koko tunnetun maailman, ennen kuin ne olivat sattumalta osuneet tähän samaan tietoisuuden pisteeseen ja vain pysähtyneet siihen. Kaikki huojui vielä. Visokki voi pahoin.

Hän voi pahoin sykkivälle, paikoin metallilevyjen peittämälle lattialle, ja voi siihen pahoin nestemäisessä muodossa. Hengitys vihloi riipivästi.

Kun olio nimeltä Visokki nosti katseensa lattiasta ja sai silmänsä tottumaan väreihin ja hälventämään sumun, hän tiesi tismalleen, missä oli. Metallilevyjen alla lattia todellakin sykki. Se ei ollut vain hallusinaatiota heräämisestä. Seinät ja kattokin sykkivät — ne eivät olleet metallia, puuta tai kiveä, vaan ruskeaa, eloperäistä ainesta, joka kasvoi pieniä lonkeroita — ja hyönteismäisiä raajoja? Seinien märässä pinnassa pullotti vihreitä, läpinäkyviä kuplia muistuttavia kasvustoja, jotka pumppasivat sisältöään massan sisälle.

Voi ei… voi ei.
Ja käytävän päässä selkä häntä vasten oli nazorak kädessään teräväkärkinen kivääri täynnä kuolettavia zamoreita.

Visokki tuijotti kauhuissaan ja tunsi jalkojensa jännittyvän juoksua varten. Eikö torakka ollut kuullut saranoiden narahtamisen ääntä? Eikö se ollut kuullut hänen pahoinvointiaan tai ensiaskeliaan metallilaatoilla? Ja kaikkein tärkeintä, miksi Punainen Mies vain seisoi hänen takanaan tyytyväisenä tilanteeseen?

”Avde”, hän viesti, ”Mi-mitä me täällä teemme?”

”Tervetuloa, ratsu”, kuuluikin hirviöhämähäkin ääni, ”tervetuloa koneeseen.”

Moottorien ääni jyrisi jossain metallin ja sykkivän ruskean massan alla. Katonrajasta törröttävistä tötterömäisistä kovaäänisistä kuului kaiken aikaa hiljainen, passiivinen kohina. Aina välillä suttuisia, matalia sanoja tuntemattomalla kielellä kaikui niiden sisuksista.
Torakkavartija piti yhä tiukemmin kivääristään kiinni. Visokki yritti pidättää hengitystään.

”Minä TIEDÄN, missä me olemme! Olen kuullut että niillä on pesä pohjoisessa! Mi-miksi toit minut tänne? Haluatko tapattaa minut?”

”Sinulla ei ole vaaraa, Visokki. Jos tämä vartija ehtii ampua sinua kohti, ammukset eivät koskaan ehdi perille. Valkoinen käteni pitää siitä huolen.”

Se hänen oli pakko uskoa. Jos Avde haluaisi tapattaa hänet, tämä olisi tehnyt sen jo. Tämä oli vain pelottelua.

Ja heidän takanaan seisoi taas yksi nukke, jonka tyhjän mielen Visokki tunsi. Ei ovien avaaja, vaan sen sisarus. Tyhjäkasvo.
Tyhjäkasvon mieli kurottui kaikkialle heidän ympärilleen, painautui vasten kaikkea aineellista tunnustellen sitä ja kosketellen sitä. Sen mieli voisi vaikka riuhtaista kiväärin nazorakin käsistä. Visokki ei halunnut katsoa tyhjäkasvoa, joten hän katsoi vain torakkavartijaa ja keskittyi kuuntelemaan.

”Miksi toit minut tänne? Pelotellaksesi nazorakien uhalla?”

”Näyttääkseni sinulle, miten kone toimii. Miten sen osaset tanssivat täydelliseen tahtiin tajuamatta sitä itsekään.”

”Minä kyllä ymmärrän, miten se toimii”, Visokki kuiskasi äänettömyyteen. ”Olen visorak. Sinun ei tarvitse kertoa minulle koneistoista. Olen marssinut osana tällaista armeijaa…”

”Niin, tietenkin”, Avde sanoi ymmärtäväiseen sävyyn. ”Muistuttaako tämä pesä paljon sitä, jossa sinut luotiin?”

”Ei kovin paljoa, mutta kuulen sen sykkeen.”
Syke oli vahva. Syke tykytti kosteana, ei jostain syvältä pesän uumenista, vaan kaikkialta sen rakenteista. Sillä ei ollut alkulähdettä. Koko eloperäinen pesämassa sykki yhtäaikaisesti ja harmonisesti. Ääni ja muisto toisesta samanlaisesta veivät Visokin jonnekin kauas.
Visokki laski katseensa nazorak-vartijan takaraivoon. Vartija ei todellakaan kuullut häntä. Ei sykkeen takaa.

”Kerran elämässäni pelkkä syke ohjasi minuakin”, Visokki jatkoi.

”Visorakin sydän”, Avde lausui kiinnostuneena. ”Se on siis totta?”
Visokki nyökkäsi. ”Enemmän totta, kuin haluaisin sen olevan.”

Hän muisti äänen, joka oli takonut hänen mielensä sisällä määräten hänen jokaista askeltaan. Mutta ei enää. Hän oli sulkenut sen pois.

”Jotain hämmästyttävää. Makutat todella tietävät, miten takoa mieliä osaksi koneistoja…”

”Minä tottelin sitä vuosia, seurasin sen käskyjä. Enkä oikein jälkeenpäinkään tiedä, miksi tein niin.”

Avde hymyili tietäväistä hymyä.
”Eikö se ollut helppoa? Antautua osaksi massaa, joka vei sinua eteenpäin?”
Visokki otti muutaman varovaisen askeleen eteenpäin kohti nazorak-vartijan selkää. Hän näki, kuinka tämän tuntosarvet nousivat hitaasti ylöspäin. Visokki ei tiennyt miksi, mutta silloin hän halusi nähdä vartijan silmät. Mutta ei halunnut tämän näkevän hänen omiaan. Entä jos vartija kääntyisi? Mitä Avden lapsi — se täysin hiljainen, sieluton kuori, joka vahti häntäkin tällä hetkellä — tekisi vartijalle? Ei hän halunnut olla vastuussa kuolemasta. Ei edes vihollisen.

”Ei ole häpeä antautua osaksi Punaista. Monet elävät koko elämänsä niin.”

”Punaista?” Visokki kysyi ja vilkaisi taaksensa sivulle. Niin sivulle, että hän ei nähnyt valkoista, luonnotonta hahmoa Avden takana liian tarkkaan. Matoranin hahmo hymyili edelleen hänelle.
”Mitä tarkoitat… Punaisella?”

”Tunnet tähden, jonka liikkeet ohjaavat koko universumia.”

”Tunnen kyllä sen tarinan. Tähden myös, mutta mitä muka tarkoittaa, että se on… punainen?”

Kuoron äänet hymähtivät kammottavaan sävyyn.
”Ei kai lopulta mitään, Visokki. Mutta kuten kaikki symbolit, se on sitä, mitä kansat uskovat sen olevan. He luulevat, että se on Kone.”

Visokki lähestyi. Punainen oli myös heptagrammin muoto torakan olkapanssarissa. Avden sanat jatkoivat Visokkiin uppoamista.

”Ja siinä missä punainen on lukko, on sininen avain. Punainen vankila, sininen vapaus. Klassisia vastakkainasetteluja, mutta mikään ei ole vain punaista tai sinistä, eihän? Mieli on vapaa, mutta ajatustensa kahlitsema. Usein johdamme valinnalla itsemme vastuuseen, sinisestä punaiseen. Ja kun katsot tarpeeksi syvälle, löydät aina sinisestä punaista, ja punaisesta sinistä.”

”Niinkö, Punainen Mies?”
”Minä, Visokki… pukeudun sinisiin kasvoihin, koska ajatukseni on sinisin… mutta polkuni ja kätteni työ ovat punaistakin punaisemmat. Nazorak-imperiumi kantaa punaisia kahleita… mutta sinisellä ’vapaudella’ he ovat vapauttaneet itsensä, no. Vapaudesta.”

Visorakin jalat tuntuivat kuin painautuvan hyytävään metalliin, jonka alla nazorak-pesä sykki.

”Tarkoitat, että he ovat valinneet oman vankilansa?”

”Niin. Niin on helpompaa.”

Visokki alkoi olla jo niin lähellä nazorakia, ettei käsittänyt, miksi tämä ei nähnyt häntä tai kääntynyt häntä kohti. Eikö se todella kuullut? Oliko se todella niin pesänsä sykkeen pauloissa ja oman työnsä uumenissa, ettei ymmärtänyt takaa lähestyvää vaaraa? Visokkia pelotti olennon puolesta. Hän alkoi tuntea sen mielen lähellään. Sillä oli oma sykkeensä, joka ei seurannut pesän sykettä. Tietenkin silläkin oli sielu. Se oli enemmän, kuin hän pystyi olemaan varma takanaan olevasta punaisesta matoralaisesta.

”Mitä yrität todistaa minulle? Että tämä sotilas on samaa kuin minä itse? Että meidän kuuluu lopettaa sota Allianssin kanssa, ennen kuin se alkaakaan, ja antautua”, Visokki kihisi mielten väliselle linjalle. ”Koska hyvän tehtävä on jäädä jalkoihin?!”

”Kuvittelet, että ’hyvän ja pahan taistelu’ kiinnostaisi minua, tai valon ja varjon. Että uskoisin maailman mustavalkoisuuteen, vaikka sinäkään et. Ei, todellinen, viimeinen taistelu on uskon ja tyhjyyden taistelu… ja siinä voittaja määrittää sen, mitä saa olla olemassa.”

”Miten… miten nazorakit liittyvät siihen mitenkään?”

”Allianssi on minulle tärkeä, Visokki, ja nazorak-imperiumi… ehkä tärkein. Mutta palatakseni siihen, mitä kysyit, kyllä… tämä sotilas on samaa kuin sinä itse. Vain ratas, joka alkaa vähitellen unohtaa, että sen ei olisi pakko olla osana konettaan. Miksi et muistuttaisi häntä siitä, mitä on olla oma itsensä? Käy hänessä, Visokki. Katso, mitä löydät.”

Visokki pysähtyi aivan torakan taakse.
”Senkö… senkö sinä haluat minun vain täällä tekevän?”

Syvän naurun äänensävyt kuulostivat pilkallisilta, eivätkä ne yrittäneet piilottaa sitä.
”Jos haluat vastauksia. Jos et, voimme jättää sopimuksen tähän. Sinulla on niiden kuuden klaanilaisesi nimet, joille tein tarjouksen tehtäväni suorittamisesta. Tarvitsen sinulta enää vain muistosi Nimdasta.

Mutta jos todella tahdot tietää, katso sotilasta, Visokki. Ehkä ymmärrät, kun katsot?”

Ja hetken hiljaisuuden jälkeen Visokki katsoi. Hän avasi tien torakan tajuntaan ja katsoi tämän sielua. Mutta ei kauaa.

Hänellä ei ole nimeä
mutta hän on nimeltään 3457
ja häntä pelottaa öisin
pelottaa olla täällä alhaalla
pelottaa vihollinen
pelottaa esikunta
pelottaa kone
mutta hän palvelee

koska enemmän häntä pelottaisi
olla tuuliajolla
olla yksin

itsensä kanssa.

Silloin jokin liikahti Visokin sisällä. Jokin, jota hän oli luullut omakseen. Jokin, joka oli ollut hänen omaansa, mutta nyt… sillä oli oma tahto.

hih hih

Se jokin alkoi astella hänen mielessään. Se möyri tiensä mustilla jaloillaan läpi hänen tajuntansa. Työnsi muut ajatukset tieltään, ja… tuli ulos.

hih

Se juoksi pitkillä jaloillaan polkua, jonka Visokki oli avannut hänen ja nazorakin välille, ja porautui torakan takaraivoon tekemättä reikääkään niskaan. Ennen kuin se pääsi sisään, se muutti muotoa. Se sulautui, sopeutui, kasvatti raajoja ja tuntosarvia, loi kuvottavasti rutisten nahkansa ja oli hetkessä sisällä.

HIH

Ja Visokki huusi.
Hän huusi niin kovaa, että 3457 kuuli ja pelko täytti tämän.

”MITÄ SINÄ TEET? MITÄ SINÄ TEET?

AVDE, MITÄ SINÄ TEIT HÄNELLE?”

Kun Punainen Mies vain hymyili, Syvä Nauru vastasi tyytyväisenä.

”Aika mennä, Visokki. Astu ovesta. Palaa uneen.””MITÄ SINÄ TEIT?”

Ja ennen kuin Visokki ehti tietääkään, hän kuuli saranoiden narisevan, tunsi jalkojensa vievän poispäin, ja värien maailma katosi taas.
Ja ovi todellisuuteen sulkeutui unen takaa.


Aavikko tuli takaisin, eikä se tuntunut yhtään todellisemmalta tällä kertaa. Visokki tunsi jo, kuinka se alkoi jäytää väriä, jonka hän oli sen ulkopuolelta saanut takaisin. Hän haukkoi henkeään ja katsoi matoralaista, joka hymyili hänen edessään.

”Sinä”, Visokki haparoi. ”Sinä olit aina minun sisälläni. Osa sinua oli aina minun sisälläni!”

”Niin. Jos haluat kutsua sitä minuksi, Visokki. Enemmän se näytti minusta sinun ajatukseltasi.”

”Sinä et ole telepaatti! Sinä sanoit, että et ole!”

”Ja se on edelleen totta, Visokki. Mutta sinä olet. Luulitko, että voisit mennä ikuisesti muiden mieliin ilman seuraamuksia? Luulitko voivasi olla läsnä muissa ilman, että pala muita asettuisi sinuun?”

”Ei”, Visokki kivahti. ”Älä yritä kääntää tätä minun syykseni. Sinä… sinä olet loinen. Sinä menit Snowieen. Ja nyt… nyt minuunkin. Ja… ja minun kauttani siihen nazorakiin.”
”En mennyt sinuun. Sinä astuit minuun ja siitä aloitit verkkoni kutomisen. Tartutat minua aina, kun kosketat mieliä minulla… istutat minua.”

”En ikinä suostu siihen”, visorak vastasi vapisten. ”Et… et voi pakottaa minua siihen ja tiedät sen.”
”Älä ajattele kuolemaa, Visokki”, punainen matoralainen sanoi hymyillen, ja jokin putosi Visokin sisällä.

”M-mitä?”
”Pyysin, ettet ajattelisi kuolemaa. Onnistuitko, ystävä?”

Ei. Ei hän onnistunut.
Läpi Visokin tajunnan viiletti kalma. Loppu. Kuihtuvat kukat, putoavat lehdet, sortuvat vuoret. Eikä hän voinut estää kukkia kuihtumasta tai lehtiä putoamasta, ja vuoret murenivat hänen päälleen, kun hän yritti päästä niitä pakoon.

”Vaikeaa, eikö?” Avde kysyi myötätuntoisesti. ”Vaikeaa estää ajatusta tulemasta, istuttamasta juuriaan, kasvattamasta rihmastoa. Jos ei mahdotonta. Olet mieli, jota kahlitsee vain keho. Me kaikki olemme. Emme vain muista sitä… ja minä ajattelin muistuttaa siitä, Visokki.”

”Miten”, rahi kysyi hiljaa.

”Istuttamalla ajatuksen. Hyvin, hyvin punaisen ajatuksen.”
Avde kääntyi Visokista poispäin hymyillen yhä samalla tavalla.

”Tarvitsen sinua levittämään siemeniä muutamiin avainhenkilöihin. Joihinkin pienempiin, joihinkin isompiin. Siinä on kaikki, mitä pyydän sinulta. Ne ovat minun ajatukseni siemeniä, mutta ne ovat hyvin mukautuvaisia, kuten kaikki suuret ajatukset. Ajattele sanaa jumala. Kuinka yksinkertainen ajatus, ja kuinka kaikki muovailevat siitä omissa mielissään silti omanlaisensa?”

”Loisesi ovat sellaisia”, Visokki pakotti. ”Ne… ne muuttavat hahmoaan sopeutuakseen muiden päihin.”

”Kyllä”, Avde sanoi, ”Vaikka voisinkin loukkaantua, että kutsut niitä loisiksi. Siemenet, joita istutan — joita haluan sinun istuttavan — eivät jäydä isäntäänsä. Ne eivät syö ketään sisältäpäin.”

”Mitä ne sitten tekevät?” Visokki kysyi vapisten.

”Levittävät verkkoa. Kulkevat eteenpäin… lähettävät viestiä. Punaisen ajatukseni täytyy elää, Visokki.”
Hän kääntyi taas kokonaan kohti Visokkia, ja punaisen matoralaisen ääni kohosi innostuneemmaksi.

”Ja jos autat minua herättämään Punaisen ajatuksen eloon, lupaan vastata kaikkiin kysymyksiisi.”

Ja Visokki ei sanonut enää mitään. Sillä hän keskittyi kuuntelemaan narua, jonka oli sitonut vapaaehtoisesti. Ajatusta, jonka hän oli ottanut Avdelta vastaan, koska se oli sopinut hänen omiinsa.
Aiemmin se oli ollut helppo tuntea osaksi itseään. Mutta mitä pidempään hän keskittyi siihen… sitä ilmiselvempää oli, että se nauroi.
hih hih hih
Ja Visokki ei ollut mukana vitsissä.

”Miten saan sen pois itsestäni”, Visokki kuiskasi aavikkoa kohti.

”Miten minkään ajatuksen saa?” Avde kysyi. ”Sinä päivänä, kun se istutettiin minuun…”

Matoralaisen varjoon aukesi hammasrivi.

”… olin ensimmäistä kertaa valmis.”

Aavikolla puhalsi tuuli, joka oli kylmempi kuin mikään talvi.

”Et saa minusta ikinä valmista”, Visokki uhmasi. ”Et saa minua taipumaan.”

”Olet tainnut ymmärtää väärin, Visokki. Haluan vain nähdä, kuinka tämä maailma on valmis. Ja kun se on vihdoin valmis… kun minulla on uusi uneksija…”
Sekä matoralainen että varjo käänsivät katseensa kohti taivasta.

”… voi tähän Ahjoon syttyä jälleen tuli.”


”Valkoinen ratsu. Mistä haluat kuulla tänään?”
”Alusta.”

”Hyvä aihe. Minkä alusta?”
”Tämän kaiken.”

Ikuisuuksia oli kulunut jo enemmän kuin Visokki oli laskenut. Joka toisena ikuisuutena Avde oli palannut tänne unen valtakuntaan.
Portinvartija, Vieteriukko, totteli Visokkia. Portinvartija oli näyttänyt hänelle tien, jota kautta hän pääsisi kotiin milloin tahansa.

Se tie oli keskellä metsää, muinaisen rungon sisällä.
Kerran Visokki oli hakenut sitä kautta vahingoittuneen, sairaan ba-matoranin ja pyytänyt Vieteriukkoa paikalle. Se oli tuntunut oikealta valinnalta. Ba-matoranin mielessä oli ollut jotain tuttua. Ba-matoran… oli kaivannut Bio-Klaaniin.
Visokki oli vienyt hänet sinne kenenkään huomaamatta. Se oli vähintä, mitä Visokki pystyi tekemään vastapainona sille, mitä kaikkea hän oli tehnyt Punaiselle Miehelle ja Syvälle Naurulle — toiminut pelon siementen puutarhurina.
Eniten Visokki vain halusi takaisin kotiin, mutta hän pelkäsi vievänsä loisen sisään mukanaan. Vaikka ehkä… ehkä se oli jo tapahtunut? Ehkä häntä tarvittaisiin siellä enemmän kuin koskaan.

Visokki halusi vastauksia, vaikka ei ymmärtänyt niistä ainuttakaan.

”Olin siellä, Visokki”, Syvä Nauru sanoi. ”Olin siellä sinä päivänä, kun ovi tähän maailmaan aukesi ensimmäistä kertaa. Ja silloin näin, että tämä maailma oli kesken.”

”Missä”, Visokki kysyi. ”Ja kuka sen avasi?”
”Valtias, muttei yksin. Hänellä oli apua, ja silloin hän ei ollut vielä Valtias. Se avaaminen tapahtui tällä saarella.”

Täällä. Klaanin saarella. Kylmä siveli Visokin kuorta.

”Miksi juuri täällä?”

”Onko tuo varmasti oikea kysymys, Visokki? Ehkä sinun pitäisi kysyä pikemminkin… miksi te olette täällä? Mikä teidät johti tänne? Miksi olitte jo valmiiksi osa Konetta?”

Tuuli ulvoi armottomasti. Ja Verkonkutojaa pelotti liikaa, että hän olisi pystynyt esittämään jatkokysymyksiä.
”M-miksi maailmasi on kesken, Avde?” hän lopulta sai ulos. ”Mitä tarvitset uneksijan lisäksi?”

”Nimdan, mutta vain se ei riitä. Siruja ei taota yhteen ilman ahjoa, eikä ahjo syty ilman uneksijan liekkiä.”

”Eikä uneksija uneksi ilman ajatustasi… ilman loisiasi.”

”Ehkä niin. Mutta mikä meiltä puuttuu tässä, Visokki? Mikä on jätetty sanomatta. Mikä on vielä tärkeää?”
”Minä en tiedä. Mikä?”

Visokki näki punaisten silmien vastenmieliset sykähdykset lähempää kuin koskaan. Niiden konemaisen, kuusitahtisen sykkeen.

”Valkoinen ratsuni, mitä teemme ahjolla ilman seppää?”

Visokki katsoi mustaa hämähäkkihirviötä pitkään, kunnes kääntyi tästä poispäin. Hän jatkoi astelua valkealla aavikolla. Tämän ikuisuuden hän viettäisi yksin.

Avde oli luvannut hänelle totuuden. Mutta vaikka hän ei tiennyt sitä vielä, hän halusi joka ikuisuudella entistä kovempaa pois. Visokki tiesi, että hänen oli ehkä taisteltava tiensä ulos. Sillä vielä yksi sopimus, ja hän ei pystyisi katsomaan itseään peiliin. Hän pelkäsi, että jonain päivänä sieltä katsoisivat takaisin Syvän Naurun sykkivät punaiset silmät.

Eikä Visokki tiennyt, mutta hän pelkäsi.

Hän pelkäsi punaista konetta, joka pyöritti maailmaa. Punaista konetta, joka marssi pohjoisesta vuoren takaa hyönteisjaloilla ja jauhoi viattomia lihaksi. Punaista konetta, joka pyöritti kultaviisareita ja laski aikaa tuomionpäivään. Punaista konetta, joka kahlitsi heidät ikuiseen kiertokulkuun tähtitaivaan keskeltä. Hullujen rakentajien hulluja järjestelmiä, jotka jauhoivat mieliä ja maita.

Mutta ehkä sitäkin pelottavampaa oli se jokin, jota Avde rakenteli. Sininen rakennelma, joka toimi vapaudella. Jokin, joka kasvoi punaisten kulissien sisällä.

Sininen kone, jota ei ollut vielä olemassa muualla kuin piirustuksina, runkomaisina verkkoina kymmenissä kosketetuissa mielissä. Jonain päivänä se heräisi henkiin ja rikkoisi punaisen ympäriltään.

Pysy vahvana.

Visokki halusi vain takaisin ystäviensä luo. Mutta hän pelkäsi, että oli jo tuominnut heidät osaksi jotain hirvittävää.

Aiemmin he olivat olleet sentään vain nappuloita Avden laudalla, tämän ennustettavissa.

Pian he marssisivat kohti uutta huomista Nukentekijän naruissa.

Tervetuloa Koneeseen

2 vastausta artikkeliin ”Tervetuloa Koneeseen — Esinäytös”

  1. Joskus kestää kokonainen vuosi ennen kuin jokin luomus päätyy julkaistuksi. Tuokin Matoron piirtämä upea kuva on odottanut keskellä tätä viestiä viime maaliskuusta asti.

    Ajelu alkaa nyt. Pysäkkejä ei ole.

    Tervetuloa.

    ”Welcome, my son
    welcome to the machine

    What did you dream?
    It’s alright, we told you what to dream”

Vastaa