Etelän aaveet

Pesä

Pöydällä makasi pitkällään jykevä ruho, jonka rintakehässä ammotti suuri, auki vääntynyt reikä. Se oli ainoa kohta, josta auringonsävyinen koko kehon peittävä haarniska oli läpäisty. Hahmolla oli kasvojensa peittona koristeeton kypärä, jonka silmikko muodosti Mata Nui-siluetin. Se oli ainoa symboli, mikä häneltä löytyi.

007 vilkaisi aukkoa rinnassa. Sieltä levisi hirvittävä katku. Sisäelimet olivat muuttuneet vihreäksi liemeksi, kun raskas zamor oli syössyt soturin sisuksiin annoksen happoa. Haarniska ei ollut hajonnut edes siitä – se oli pitänyt hitsata myöhemmin auki, jotta kuolinsyy olisi mahdollista todeta.

”Tiedämmekö mitään hänestäkään? Ei merkkejä, nimiä, ei mitään?” tummanpuhuva nazorak kysyi selvästi melko turhautuneena.
”Emme, herra arkkiagentti”, vastasi yksi hiekansävyisistä tutkijoista. Hänen ryhmänsä hääräsi ympärillä tekemässä testejä ja ryhmittelemässä näytteitä. ”Rintapanssariin oli kaiverrettu etelän aakkosilla ’Kohtalo, varjele lapsiasi hiipuvassa maailmassa’, mutta sen kaltaisia rukouslausakkeita löytyy monelta muultakin. Ne ovat yleisiä etelän titaanien keskuudessa.”

007 hieroi toista leukaansa. ”Entä varustus? Ymmärtääkseni tämän yksilön haarniska on poikkeuksellisen kestävä.”

”Kyllä”, ruumiinavausryhmän johtaja nyökkäsi. ”Testiemme mukaan sen materiaali on jonkinlainen johdos Dermis-kilpikonnan lähes rikkoutumattomasta kilvestä. Emme tunne tällaista ainetta. Mitä muihin sotureihin tulee, monella heistä on poikkeuksellisen laadukkaat välineet. Monet ovat tehty tekniikoilla, joita emme tunne. Emme kuitenkaan löytäneet ainoastakaan aseesta takojan nimeä.”

”Joten he ovat samaan aikaan täysin tyypillisiä titaaneja että varustautuneet meille tuntemattomalla tekniikalla?” agentti kysyi. ”Hyvä on, vesiperä. Entä joukon muut jäsenet? Irtosiko heistä mitään?”

Tiedemies vilkaisi takavasemmalle, jonne zamorien silpomien ruhojen rivi jatkui vielä tusinan pöydän verran. Yksi niistä oli keltainen matoran, jonka lyhyestä vartalosta ei ollut paljoa jäljellä. Hän ei edes näyttänyt soturilta.
”Ei. Emme edes tunnista jokaisen lajia. Heidän varustuksensa muistuttaa laadultaan titaanien omaa, mutta minkäänlaista yhdenmukaisuutta ei ole löydettävissä. Eräällä oli mukanaan laukku, mutta sen sisältö tuhoutui happoampullin auettua hetki hänen kuolemansa jälkeen.”

Ammattilaisia siis, 007 merkkasi muistiin. Se tekisi tilanteesta paljon monimutkaisemman.

Arkkiagentti kumartui sivupöydän ääreen. Sille oli järjestelty joukon aseet. Moni niistä oli kärsinyt konekiväärien zamor-sateessa. Hän tarttui yhteen niistä: pitkään, punertavaan tikariin, jonka väistin oli kaiverrettu Kolmen Hyveen symbolin muotoiseksi. Sen kahva oli koristeltu yhdellä punaisella tähdellä. Hän veti sitä varovaisesti mustaa kitiinisormeaan pitkin, saaden aikaan hienoisen viillon.
Hän pyöräytti veistä ja sujautti sen panssariliiviinsä.
Synkeä nazorak huokaisi ja pohti hetken.

”Tämä on ammattilaisten työtä. Emme tule löytämään mitään hyödyllistä, mitä emme olisi jo löytäneet. Hävittäkää heidän ruumiinsa, kun olette saaneet niistä irti kaiken arvokkaan ja hyödyllisen. Lähettäkää kiinnostavat materiaalinäytteet tiedeosastolle 3”, hän lopulta ohjeisti tottuneesti. ”Eikä pihaustakaan näistä ruumiista tämän tiimin ulkopuolelle. Jatkakaa.”

007 jätti tiedeosaston miehet töihinsä. Ruumiinavaus tuotti vesiperän, mutta se oli antanut suunnan. Siitä oli pitkä aika, kun nazorak oli päässyt viimeksi selvittämään Imperiumin ulkopuolisia mysteereitä: Arkkiagentti aikoi nauttia tehtävästään täysin rinnoin.

Hän istuutui työtuoliinsa ja kaivoi kansionsa nimikkeellä ”Etelän aaveet.” Siellä oli jo nauhoite Kenraalin ja mystisen, loukusta paenneen hahmon keskustelusta sekä Metastaasin kuvaa tapahtumasta. Siinä, mitä metsässä oli oikein sinä yönä tapahtunut, oli edelleenkin aukkoja, mutta ne täyttyivät pikkuhiljaa.

Bio-Klaanin sissioperaatio tankkausasemalle oli epäonnistunut, ja oli muuttunut huterasti toteutetuksi vetäytymiseksi. Mystisen joukon ilmestyminen oli ollut kuin… sivuraide narratiivissa yön tapahtumista.

Jollakin ilveellä he olivat onnistuneet rantautumaan saarelle ilman, että merivoimat tai tiedustelupalvelu oli huomannut mitään. Epäselvä tilanne oli päättynyt raskaan tuliryhmän tulenavaukseen ja ryhmän eliminointiin.

Mitä he olivat silloin siinä metsässä tehneet? Miksi he olivat tulleet? Miten he olivat päässeet sinne?

He eivät vaikuttaneet olevan Bio-Klaanin liittolaisia. He eivät olleet valmistautuneet nazorakeihin, ja heidän huomionsa oli juuri ennen tulenavausta muualla. Eversti Ämkoo oli ollut lähettyvillä, kuten myös Guardian. Oliko joukko tullut jompaa kumpaa heistä varten?
Tiedettiin, että skakdilla oli tausta Synkkien saalistajien palveluksessa, mutta niin oli monella muullakin klaanilaisella. Ämkoon taustoista arkkiagentti ei tiennyt juuri sitäkään – vain huhuja tämän sisäisestä paholaisesta, makutasta etelän maalta.
Oliko siinä linkki? 007 merkitsi sen ylös. Olivatko etelän soturit tämän makutan perässä? Olettaen siis, että Ämkoon makuta todella oli olemassa. Se… olisi mahdollista, nazorak myönsi, mutta ymmärsi, ettei päässyt tiedoillaan kovin paljoa pidemmälle.

Turhautuneena hän vaihtoi näkökulmaa. Ajattele muuta kontekstia, 007 muistutti itseään, ja…

… avasi selvityksen Kenraalinsataman iskusta ja levitti sen pöydälleen. Kaksi tuntemattoman tahon imperiumia vastaan tekemää iskua lyhyen ajan sisään vaikutti vähintäänkin epäilyttävältä. Kenraali Killjoyn suhteet eivät olleet etelässä, mutta entä hänen mukanaan olleet kolme selakhia, jotka oli tunnistettu kuuluisaksi palkkasoturikolmikoksi, Breznikoviksi?

Oli kiehtovaa ajatella, että näillä kahdella tapauksella oli jotakin yhteistä: kenties ne olivat jopa osa jonkin ulkoisen tahon nazorak-imperiumia vastaan koordinoimaa hyökkäystä. Heillä toden totta oli vihollisia – mutta 007 ei kyllä keksinyt ainuttakaan, joka olisi ollut kykenevä moiseen mobilisaatioon.

Houkuttelevasta yhteensattumasta huolimatta 007 päätyi lopputulokseen, ettei tapahtumilla ollut yhteyttä toisiinsa. Se olisi ollut aivan liian helppoa.

Etelän aaveet, hän toisteli mielessään tuijottaessaan kuvaa ammusten silpomista sotureista. Keitä te oikein olette?

Aikanaan 007:lla oli ollut laaja verkosto kontakteja. Hän oli värvännyt ja kiristänyt muiden lajien edustajia omiksi silmikseen monilla seuduilla, joilla Pesä oli aikoinaan sijainnut. Ylimääräisistä silmistä Eteläisellä Mantereella olisi ollut tilanteessa varmasti apua, nazorak mietti. Verkosto oli lopulta kaatunut Kenraali 001:n jyrkkään kieltoon: ”Me emme ole riippuvaisia epäpuhtaista tiedustelutoiminnassamme.”
007 oli neuvotellut ja anellut, mutta ystävyydestään huolimatta Kenraali oli ollut aatteen asioissa ehdoton. Kun tiedustelupalvelu oli yhtenä päivänä lopettanut kaiken yhteydenpidon vakoojaverkostoonsa, Arkkiagentista oli tuntunut kuin olisi menettänyt toisenkin silmänsä.

Sellainen verkosto olisi ollut korvaamattoman arvokas tällaisen tapauksen selvittämisessä, agentti pohti turhautuneena.

Silloin nazorakin pöydänkulmalla oleva kommunikaattori ilmoitti puhelusta. Se oli osa koko pesän kattavaa järjestelmää, jolla johtajat saivat tehokkaasti viestinsä laajalle.
Soittaja oli ainoa arkkiagentin ulkomaailman kontakteista. Kyseessä oli innostava bisnesmies, joka oli kohtalon oikuista päätynyt rooliin, jossa myös 007 saattoi hyödyntää tämän palveluksia.

”No päivää, Seiska”, rehellinen ääni sanoi. Nazorak nappasi mikrofonin ja vei sen lähemmäs itseään.
”Palasitko matkaltasi?” 007 kysyi. Hänen matoraninsa oli yllättävän hyvää nazorakiksi. Se oli osoittautunut tiedustelualalla hyödylliseksi taidoksi.
”Kyllä, pääsin tänne reiluun leiriimme. Pojat purkavat juuri tavaroita ja muita. Katsos…”
Arkkiagentilla ei ollut kiinnostusta eikä aikaa kuunnella kontaktinsa kokonaisia matkakertomuksia. Ne usein olivat hyvin, hyvin pitkä.
”Kenraalinsatama. Saitko lisää tietoja tästä Killjoystä ja hänen organisaatiostaan?”
Langan toisesta päästä kuului, kun joku haukkasi ilmeisesti keksiä, tai jotakin muuta rapisevaa leivonnaista.
”Et ikinä usko! Minä vähän kyselin, ja Vanha-Pena tunsi erään jantterin Xialta, Heerbuka-kullan, joka oli ilmeisesti juuri myynyt tehtaansa tällaiselle Purifier-henkilölle, joka kyllä tunnetaan tämän Killjoy-miekkosen pahana vihamiehenä, mättivät toisiaan päin Xian vuorta tässä hetki aikaa sitten. Ja minäpä sitten tietysti menin tämän Purifier-veikon puheille. En kyllä muista enää, että missä sen fiini kerhotalo oikein oli, sinne kun oli melkoisen hurja matka, mutta sain siellä vähän kuulla juttuja.”
Nazorak nojasi taaksepäin tuolillaan ja keskettyi kuuntelemaan skakdin sepustuksia. Miten se mies onnistuikin tällaisissa asioissa, sitä ei 007 yksinkertaisesti ymmärtänyt, mutta toisaalta oli oppinut todellisen potentiaalin tulevan joskus yllättävistäkin paikoista.
Kuten keskivartalolihavan leipurin terävästä päästä.

”No, minähän, jutskasin vähän tämän valkean tytönhupakon kanssa, ja hän sattumoisin tiesi meidän Kenraalinsataman jutusta aika paljon, outoa sinänsä. Sain kuulla, ettei se Killjoy meidän perässä ollut, vaan yhden tuttuni, Sara-nimisen vahki-henkilön. Niillä oli jotain setvittävää, kun Killjoy sitten murhasi vahkipolon kunhan olivat taistelleet meidän satamassamme. Killjoy oli kuulemma ollut melkoinen maanvaiva muutenkin, käynyt omaa hirmuista sotaansa tätä Purifier-veitikkaa vastaan ties miten pitkään. Mätkivät toisiaan silloin kerran sitä Xian Vuortakin päin, nääs.”

”Selvä. Tämä oli erittäin hyödyllistä. Olet palkkasi väärti”, Arkkiagentti totesi. ”Loppu.”

007 oli suhteellisen tyytyväinen tietoon. Se varmisti hänen teoriansa siitä, ettei Killjoyn isku ollut ensisijaisesti nazorak-imperiumia vastaan, vaan kyse oli jostakin kenraalin yksityisestä sodasta. Näytti siltä, että kyse oli ollut pikemminkin siitä, että skakdit olivat auttaneet jonkun kontaktinsa satamaan, ja saaneet sillä tavoin Killjoyn vihan päälleen.
Arkkiagentti kirjoitti muutaman virkkeen ylös kenraalin informointia varten. Vaikutti perustellulta todeta, ettei Kenraalinsataman tapaus vaatinut välittömiä toimia (paitsi luonnollisesti hälytys- ja puolustusvalmiuden uudelleenanalysointia), eikä odotettavissa ollut jatkoiskuja.
Se oli hyvä. Yksi vihollinen vähemmän.

Takaisin alkuperäiseen mysteeriin, nazorak tuumi ja käänsi jälleen katseensa Etelän aaveiden kansioon.

Mitä me tiedämme, hän nojautui taaksepäin ja painoi laihalla sormellaan otsaansa. Yksi: He ovat etelästä.
007 asetti Kolmen Hyveen tikarin pöydälleen. Mantereella on monia veljeskuntia ja ritaristoja, jotka ottavat hyveensä aivan liian vakavasti, nazorak mietti: imperiumi on varmasti vääräuskoinen heidän näkökulmastaan, mutta miksi he välittäisivät? Eteläisillä oli yleensä tarpeeksi ongelmia kromidien kanssa.
Kaksi. Heidän varustuksensa on poikkeuksellista. He saapuivat saarelle huomaamatta, eikä heillä ollut mitään, mistä heidät voisi tunnistaa. Heidän varustuksensa oli hyvin hienoa käsityötä. Kaikki puhui kivenkovien ammattilaisten puolesta. Palkkasoturijoukko? Eteläisten kuninkaiden erikoisjoukkoja? Jokin tiedustelu-organisaatio?

Kolme. He tietävät meistä enemmän kuin me heistä.
007 oli nähnyt nauhoitteen keskustelusta Kenraalin ja mystiseen joukkoon kuuluneen selakhin välillä. 001 oli näyttänyt sen ainoana hänelle, ja Arkkiagentti oli kuunnellut sen lukemattomia kertoja, analysoiden jokaista naisen sanaa. Ja tämän sanat olivat pelottaneet nazorakia.

He tiesivät eversti Ämkoosta. He tiesivät, että nazorakein johto valehteli tietyistä asioista kansalaisilleen.
Mutta yksi asia vaivasi agenttia erityisesti.

”Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.”

Lauseen ajatteleminen sai hyönteisen tuntosarvet väpättämään huolestuneena.
Mihin puhuja viittasi?
Arkkiagentti ajatteli välittömästi suurinta valtakunnan salaisuuksista, kätösiä noita sinisiä.
Hän tiesi, ettei niitä virallisesti ollut olemassa, mutta tiedustelupalvelussa ei tarvinnutkaan välittää virallisesta totuudesta.
Tiesivätkö he Sinisistä Käsistä?

007 ei ollut varma, mitä mahdollisuudesta piti ajatella. Selvää oli, että mysteeritaho tiesi imperiumista valtavasti ja oli siksi sangen vaarallinen. Mutta miten he saattoivat tietää Käsistä? Edes 007 ei tiennyt kaikkia yksityiskohtia vertahyytävästä kaksikosta, vaikka teknisesti olikin heidän pomonsa. Hän ei tiennyt eikä halunnut tietää. Eikä myöskään 001 halunnut, että hän tietäisi kaikkea.

Nazorak vei sormensa ohimoilleen ja nojasi pöytäänsä. Selakhin sanat toistuivat hänen päässään, eikä agentti tiennyt, oliko niiden sävy kiusoitteleva vai uhkaava.
”Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.

3 vastausta artikkeliin ”Etelän aaveet”

  1. Aidonoloinen, uskottava pikkuviesti. Hienoa varustekuvailua alussa, Labiokin toimi hyvin. Lopun johtopäätös Käsistä oli yllättävän suora, kyseessä olisi voinut olla myös sattuma. 007 on terävä kaveri, mutta tuon tasoisella päättelyllä voi ajautua harhaankin!

  2. Gaggulabio on kyllä varmaan aika tehokas informantti hämmästyttävän kykynsä ilmestyä satunnaisiin juonikuvioihin ansiosta.

    Kivaa 007-kuvailua; johtopäätös Käsistä noin nopeasti on minusta ihan perusteltu, sillä kai alemmatkin torakat tajuavat, että pakko niissä on jotain taikaa (= varmaan muilta lainattua) olla, kun imperiumin muut keksinnöt eivät hyödynnä samaa teknologiaa.

    ps teoria: gaggulabio on oikeasti nihilisti ja/tai omaa jostain syystä nihilistiltä lainatun kyvyn hyppiä juonesta toiseen rastaan kautta

    ps II: vaadin, että elämämkerta II on gaggulabion 007:lle osoitettu tiedonanto, josta tämä väittää lopussa tapahtuvan jotain nazorakien kannalta oleellista, minkä vuoksi 007 joutuu kuuntelemaan sen (tosin huomio matkakertomuksista saattoi jo ennaltaviitata tätä asiaa joten hups jos spoilasin)

  3. Oh, heh! Kas tällainen jälkipyykki! Hauska huomata näin kuukausitolkulla jälkikäteen, että tekstiäni on analysoitu näinkin paljon.

    Pidin siitä, miten tämä antoi hyvää näkökulmaa Nazorakien ulkopolitiikkaan, sekä teki niistä – tai ainakin Sepestä – vähän aktiivisemman, eikä vain muiden juttuihin reagoivan, tahon. Ötökkääthän pyrkivät tässä selvästikin ottamaan aloitteen.

Vastaa