Tuhat pientä veitseniskua

Admin-torni
Komentokammio

Kulu nopeammin.

Rakennus kaikui kylmää hiljaisuuttaan yön tunneista pimeimmällä ja hitaimmalla. Tornin uusi sydän, kauhujen yönä palaneen tilalle rakennettu metalliseinäinen sotahuone, tuntui torniakin kylmemmältä. Joskus kammio oli näyttänyt siltä kuin sinne tullessa olisi astunut jonkun kotiin. Feterrojen iskun jälkeen tilalle oli tehty bunkkeri.
Hämärässä tilassa valaisivat vain lepotiloissa olevien holografisten näyttöjen haalean siniset suorakulmiot, joiden välke heijastui hopeisista seinistä.
Guardian istui huoneen keskellä olevan suurta mustaa monoliittia muistuttavan työpöydän päällä selkä näyttöjä kohti.

Kulu nopeammin, skakdi toisti itselleen. Pimeässä ja hiljaisuudessa odotuksen hetket tuntuivat entistä armottomammilta.

Toisina aikoina Guardian oli pitänyt yön hiljaisuudesta. Nyt, tässä kylmässä bunkkeritilassa, se tuntui kaivautuvan hänen aivojensa läpi etsien ajatuksia, joita skakdi ei juuri nyt olisi välittänyt kohdata.

Helvetti. Kulu nopeammin.

Geen käsi hapuili hetken kahvaa mustan kiiltäväpintaisen pöydän kyljessä, avasi lokeron ja nappasi sieltä pienen haaleanvihreän kivensirun. Skakdi nosti kätensä silmiensä eteen ja ihasteli hetken oktaedrin muotoista läpinäkyvää datakristallia.
Näytöistä hehkuva himmeä valo kimmelsi kristallin läpi paljastaen kiven sisällä olevat hämähäkinseiteiltä näyttävät halkeamat ja railot. Ne näyttivät luonnollisilta, mutta todellisuudessa ne oli kaiverrettu sisälle. Se, miten ne oltiin saatu kiven uumeniin pintaa rikkomatta oli Vartijalle täysi mysteeri.

Gee käveli himmeässä valossa sivupöydälle keittimien ja posliinikupposten vierelle, kyykistyi ja avasi pikkuruisia kaiverroksia ja kristalleja täynnä olevan, kuution muotoisen puisen soittimen. Kun skakdi pujotti datakristallin neliön muotoiseen aukkoon sen sisällä, syttyi soittimen sisältä valonsäde.

Seitinohut, pieni, himmeä valonsäde alkoi lukea railoja ja halkeamia kristallin sisältä. Pian musiikki työnsi huoneen hiljaisuuden pois tieltään.

Kristallin rahiseva laulu täytti hitaasti kylmää huonetta kuin lattianrajasta nouseva usva. Guardian jäi kuuntelemaan sitä seisaaltaan pieniksi hetkiksi. Hypnoottiset kilahdukset ja skakdille tunnistamattomien koskettimien laulu veivät hänen huomionsa niin täydellisesti, ettei hän huomannut ensi alkuun oven aukeamista.

”Hei”, havahdutti Tawan ääni skakdin. ”Anteeksi, meni ihan kamalan myöhään…”

”Mitä?” Guardian mutisi kääntyen johtajaansa kohti. Tawa seisoi oven edessä näyttäen raukealta, roikotti viittaansa yhdellä olkapäällä rennosti ja pyyhkäisi multaa kämmenpohjaltaan.

”Ai niin, se kukkajuttu”, Guardian nyökytteli. ”Ei se mitään.”
”Kyllä se mitään! Lupauduin kahviseuraksesi ennen kuin katoat. Tosin alkaa ehkä olla liian…”

Tawa menetti uskoaan lauseeseensa, kun hän tuijotti sinisen skakdin skeptisiä kasvoja. Gee osoitti peukalollaan samaan nurkkaan, jossa soittimen valo loihti kristallista musiikkia. Puisen musiikkirasian vierellä höyrysi täysi musta pannullinen.

”Niin”, Tawa naurahti, ”unohdan aina välillä että sinä olet sinä.”
”Lähdemme kolmen tunnin päästä”, Guardian sanoi. ”Eipä tässä olisi järkeä nukkua.”
”Ei järkeä”, Tawa toisti, ”vai et pysty?”
”En tietenkään”, Gee sanoi. ”Entä sinä? On tuolla ihan vain gafnanmarjaakin, jos haluat nuk… jos haluat… jos…”
”Jos haluan?” Tawa onki, ”Niin?”
”Jos sinä siis…”
”Niin, Gee?”

Myös Guardian tuntui ymmärtävän hyvin myöhäisessä vaiheessa lausettaan, kenelle oli sitä todella tarjoamassa, nyökkäsi johtajalleen ja kaappasi lasikaapista kaksi juoma-astiaa.

”Tällainen ei ole varmaan terveellistä”, hän vastasi kumoten kahvia..
”Luuletko, että saisin nukuttua muutenkaan?” Tawa huokaisi.
”Voisit edes teeskennellä minun mielikseni?”

Tawa pyöräytti väsyneitä silmiään ja hymähti. Guardian käveli taisteluvarustus kahisten musiikkisoittimen vierelle ja palasi mustalle pöydälle istahtaneen Tawan vierelle käsissään kaksi juomaa.
”Kiitos”, Tawa sanoi tarttuen toa-kanisterin muotoiseen höyryävään lasiin. ”Hei… tämä musiikki? Selakhia itkee, eikö?”
”Ilmeisesti”, Gee hörppäsi kupistaan. ”En minä näitä oikeasti tunne.”
”Taitaa olla. Miksi tämä?”
”Miksi ei?” Guardian sanoi toivoen selvästi sen tappavan keskustelun ensi alkuunsa.
”Tämä on kaunis tallenne”, Tawa hymähti lempeästi. ”Mutta ethän sinä yleensä välitä näistä.”
”Niin… no, täällä oli liian hiljaista ennen kuin tulit. Joskus arvostin hiljaisuutta… mutta vähitellen siinä alkaa kuulla sellaisia juttuja, jotka yleensä edeltävät helvetinmoista meteliä.”

Tawa nyökkäili katsellen häntä ymmärtäväisenä.
”Pelottaako sinua huominen?”
”Ei.”

Tawa katsoi skakdia niin tiiviisti silmiin, että poispäin katsominen ei auttanut.
”Entä oikeasti?” nainen kysyi.
”Kyllä”, Guardian naurahti ilottomasti. ”Tekeekö tuo vastaus sinua tyytyväisemmäksi?”

Tawa laski katsettaan hieman käsissään olevaan juomaan. Näyttöjen sininen hohde välkkyi visiirilasista.
”Vähän. Oikeastaan aika paljon.”
”Hyvä niin”, Guardian vastasi. ”Koska kuten tosiaan aiemmin sanoin…”

Sininen skakdi veti samasta lipastosta esiin pienen sauvan muotoisen kaukosäätimen ja osoitti sen huolettomasti olkansa yli taaksensa. Jokainen sinihehkuisista holonäytöistä syttyi ja loihti pintaansa tarkkoja kuvia metsäkartoista. Tawa erehtyi katsomaan oman olkansa yli… ja jähmettyi näyn edessä. Kymmeniä pieniä värillisiä pisteitä välkkyi ja liikuskeli kartoilla, joita aukesi uusille ja uusille holonäytöille kaiken aikaa.

”… niin on tämä yksi saatanan työmaa.” Guardian sanoi ottaen pitkän siemauksen kupposestaan.
Sitten hänkin kääntyi kohti karttamerta, jota Tawa katseli ehkä jopa hieman järkyttyneenä.

”Minä…” nainen haki sanojaan vaitonaisena, ”minä en tiennyt, että suunnitelmasi oli näin laaja. Mata Nui.”

”Olenhan kertonut sinulle, mitä aggression arkkitehtuuri tarkoittaa?”

”Vain ne tuhat kertaa, jotka muistan”, Tawa sanoi hymyillen kalseasti, huumorittomasti.

”… niin. Sitten sinä tiedät, mitä haen.”

”Eikö sen käsitteen takana ole… aika hirveä tyyppi?”

”Joo, ehdottomasti”, Guardian nyökkäsi. ”Aivan kamala. Mutta tosi sanavalmis. Se on vähän kiusallista.”

Sähkön neito jäi hetkeksi vangiksi kristallitallenteen musiikkiin. Hän päästi katseensa vaeltelemaan karttojen metsissä, jotka hohtivat epäluonnollisesti kylmän metallisen huoneen seinistä. Lopulta hän pysäytti katseensa taas skakdin väsyneisiin kasvoihin.

”Gee… muistahan aiemman keskustelumme tänään?”
”En minä nyt vielä niin vanha ole. Miten niin?”
”Haluaisin pyytää anteeksi sitä, mitä sanoin.”

Gee hämmentyi. ”Miksi ihmeessä? En… en minä ainakaan muista loukkaantuneeni mistään, eli hyvin tehty.”
”Tai siis… kun sanoin sinulle siitä, kuinka turhalta tämä sota tuntuu, ja kuinka emme voi voittaa tätä vain ampumalla jokaista vihollista?” Tawa sanoi hiljaa. ”Sinulle, joka juokset tuolla oman henkesi uhalla kuin kuka tahansa rivisotilas.”
Sähkön toa lämmitteli käsiään tiukasti juomaansa vasten.
”En minä halunnut sanoa, että teet väärin. En haluaisi ikinä tuomita sinua. Olen oikeasti pahoillani.”
Skakdi tuijotti toaa tämän visiirin peittämiin silmiin hetken hämillään, ja sitten heilautti kättään välinpitämättömästi.
”Äh, älä”, hän murahti. ”Saat anteeksi. Etkä sinä väärässä ollut, järkihän tästä lähti jo kauan sitten Etelämantereelle rantalomalle.”

”Etelämantereelle rantalomalle”, Tawa toisti hiljaa. ”Niin. Ehkä sitten kun kaikki on ohi.”
”Liian kuumaa”, skakdi vastasi.
”Liian kuumaa?” Tawa hymähti hiljaa. ”Sinä olet aavikolta!”
”Ja viihdyn oikein hyvin tässä ilmastossa. Olin rehellisesti kuolla Veljeskunnan saarella… siis lämpöön. Enkä niihin kaikkiin muihin asioihin, jotka meinasivat tappaa siellä. Niin kuin valkoinen turaga. Valkoisen turagan keittotaidot. Valkoisen turagan nyrkit. Valkoinen turaga, sanoinko sen jo? Valkoisen turagan viikset. Ja… olihan siellä kai jotain vihollisiakin?”

”Ei, mutta oikeasti”, Tawa vakavoitui, ”Anteeksi vielä. Kun minä katson tuota karttaa”, hän nyökkäsi ruutuja kohti, ”muistan, kuinka paljon sinä teet tämän kaiken eteen joka päivä. Enkä arvosta sitä tarpeeksi usein ääneen.”

”Teen mitä pystyn”, skakdi lausui. ”Ei se ole kovin paljoa, mutta minä yritän.”

”Minä vain”, Tawa huokaisi, ”minä vain toivoisin, ettei sinunkaan tarvisi enää taistella. Että olisi jokin muu keino.”

”Niin”, skakdi sanoi. ”Ainahan sitä saa toivoa.”

He istuivat hetken musiikki ja kahvin lämmin tuoksu seuranaan. Yössä oli pysähtyneisyyttä, jota kumpikaan ei kokenut pystyvänsä muuttamaan ylimääräisillä sanoilla.
Vaikka heistä molemmista tuntui, että puhuttavaa olisi riittänyt vielä tunneiksi. Tunnit kävivät vähiin.

Perkele, Guardian mietti. Kulu hitaammin.

Hän nousi pöydältä ja jakoi Tawan kanssa katseen.
”Aika mennä”, Gee sanoi.

”Niin”, Tawa vastasi. ”Niin sinun kai on.”

”Minä en ole kertonut sinulle jotain, joka varmaan pitäisi, mutta ei ole ollut aikaa. Liittyen Nimdaan. Ja siihen, mitä meidän pitäisi tehdä.”

”Minusta tuntuu aivan samalta”, toa kuiskasi. ”Ja minäkin haluaisin puhua siitä.”

Guardian nyökkäsi. ”En ole puhunut jostain, josta minun pitäisi. Jostain äärimmäisen tärkeästä. En ole ollut aivan rehellinen… lupaan korjata asian kun palaan.”

”Kun palaat”, Tawa toisti.

”Kun palaan.”

Guardian avasi oven ja heilutti kättään hyvästiksi. Toa vastasi liikkeeseen, mutta tämän ilme olisi halunnut pysäyttää hänet siihen pisteeseen.

Ja vaikka hiljaisuus oli palannut yhtä riipivänä ja odottavana, halusi skakdi nyt jälleen vain hidastaa ajan kulkua.


Telakka

Rauhallisempina aikoina ahdas, ikkunaton komero Telakan eteläpuolella oli toiminut alusten istuimien säilytyspaikkana. Nyt sen pimeyttä valaisivat vain kahden messinkisillä tötteröillä kohdistetun valokiven työpisteeseen osoittamat kirkkaat valokiilat.
Harmaanruskea kiitäjälintu hyppi terhakkaana ympyrää väkevästä puusta veistetyn pöydän päällä. Linnun pää kääntyili rauhattomin liikkein, kun se tarkkaili pienillä silmillään vihreitä käsiä, jotka poimivat pöydällä hujan hajan lojuvia työkaluja. Hetken päästä toinen käsistä heilautti sormeaan, ja lintu tiesi pysähtyä. Vihreä käsi tarttui siivekkääseen, ja nosti sen.

Enki ruuvasi kiitäjän pyrstöpuolelle asennetun väripatruunapesän tiukemmin paikoilleen, ja latasi linnun sitten täyteen hopeisena kiiltäviä väripatruunoita. Lintu sirkutti protestiksi, mutta hiljeni päästyään pian irti matoranin varovaisesta otteesta. Kiitäjä pomppi pöydällä vielä hetken, ja pyrähti sitten lepäämään työpöydän reunalla odottavaan avonaiseen häkkiin.

Akaku-kasvoinen matoran nosti kiviseltä lattialta eteensä paksusta parkkinahasta valmistetun laukun, avasi sen, ja poimi sieltä joukon erilaisin varoitusmerkein kirjailtuja lasisia pulloja. Vihreä mies tarkisti, että kaikkien pullojen korkit olivat varmasti tiukasti kiinni, ja laski ne sitten siistiin riviin eteensä. Kiitäjä kurkisti uteliaana häkkinsä ovensuusta, ja matoran läväytti häkin oven oitis kiinni ja lukkoon.

Matoranin katse valui hitaasti yhden pullon etiketistä toiseen. Kuten aina, pulloja oli kuusi. Enkin ei tarvinnut lukea sinisen pullon etikettiä tietääkseen, että se piti sisällään halvaannuttavaa makika-sammakon myrkkyä. Toisen, oranssinkeltaisena hehkuvan pullon tappavan vaarallinen sisältö oli peräisin tuhonkyyn hampaista. Kolmas pullo oli hieman muita pienempi, ja se oli puhallettu violetista lasista. Enki tarttui siihen, avasi korkin, ja haistoi pulloa. Pistävä haju sai matoranin sulkemaan silmänsä ja ravistamaan päätään. Kivikuoriaisen vihollisen huumaava myrkky ei vaikuttanut olevan vielä pilaantunutta. Viides pullo oli kokonaan läpikuultava, ja se oli vielä puolillaan kaukana Metru Nuilla elävän harvinaisen rukoilijasirkan myrkkyä. Ainetta käytettiin toisinaan unilääkkeenä, mutta Enki tunsi sen vaarallisuuden. Oikein käsiteltynä se saattoi pysäyttää kokonaan uhrinsa elintoiminnot.

Lopulta matoranin huomio päätyi pulloista viimeiseen. Aine sen sisällä oli Enkin itsensä valmistama sekoitus, ja osittain siitä syystä se oli myös matoranin suosikki. Verenkiertoon päästessään muutamakin pisara riitti kaatamaan voimakkaimmankin vihollisen, jättäen tämän kuitenkin henkiin kuulustelujen varalta. Myrkyn resepti oli Enkin suuri ylpeys, ja muiden veljeskuntalaisten uteluista huolimatta salaisuus.

Enki tarttui varustevyöllään roikkuvaan nahkakoteloon ja poimi sen sisältä tummasta teräksestä taotut heittoveitsensä. Vihreä soturi puki käsiinsä tummanruskeat suojahanskat, ja poimi yhden pulloista avatakseen sen. Matoran kuitenkin jäi tuijottamaan heijastusta pullon pinnasta, pysähtyi niille sijoilleen ja puhui:
“En tule yleensä yllätetyksi, herra Guardian. Taisin olla ajatuksissani.”
”Niin taisit”, karhea ääni vastasi takaa. ”Kuinka valmis olet?”

Enki ei kääntynyt adminia kohti, vaan jatkoi puuhiaan. Myrkkypullo aukesi, ja matoran kasteli pöydällä maanneen likaisen kangasrätin. Harmaa teräs kiilteli kosteana, kun Enki laittoi ensimmäisen veitsen sivuun.
“Tässä ei mene kauaa”, matoran vastasi. “Enää viimeinen silaus ja voimme lähteä.”

Sininen skakdi marssi lähemmäs. Tämän vääristynyt heijastus kasvoi pitkulaisen myrkkypullon pinnassa. Vartija-kivääri roikkui Guardianin olkapäältä hänen kylkeään vasten. Molemmat skakdin käsistä tahrivat sinisiä kasvoja tummanvihreillä ja mustilla värimaaleilla. Pian hän laski kätensä kasvoiltaan ja kumartui hieman lähemmäs tutkaillakseen omaa kuvajaistaan suurimman pullon pinnasta. Tyytyväisenä tulokseen skakdi pyyhki lopun värin käsivarsiinsa ja pysähtyi hetkeksi tuijottamaan pöydälle ladottuja pulloja.

”Tuhonkyytä, eikö?” Gee osoitti yhtä.
Enki vastasi nyökkäämällä.
”Aika karseaa tavaraa”, skakdi sanoi. ”Pelotti itseänikin livauttaa tuolla täytetty zamor pyssyn rumpuun… Tosin enemmän minua kyllä pelotti se viimeinen.”
Enkin ilme viesti, että matoralainen ei aikoisi kysyä tarkennuksia siitä viimeisestä, joten luonnollisesti Guardian koki asiakseen tarkentaa siitä viimeisestä:

”Merimiinaluodit. En suosittele.”

Matoran poimi uuden pullon ja oli aikeissa siirtyä seuraavan teräaseen pariin. Tarkat keltaiset silmät huomasivat kuitenkin terässä pienen loven, ja vihreä käsi tarttui teroituskiveen. Skakdin puheille matoran hymähti.
“Ei huolta. En välitä luodeista, kuten tiedät. Niistä lähtee… Liikaa ääntä. Minua rauhoittaa ajatus, että viholliseni eivät huomaa, kun osun ensimmäiseen heistä.”
Skakdi nojaili yhdellä kädellä ahtaan varastohuoneen seinään tarkkaillen Enkin kätten työtä.
”Olen ottanut teiltä oppia tuossa”, Guardian nykäisi varustevyöltään pikkuruisen heittoveitsen, ”ja tuplannut näiden pirulaisten määrän.”

Enki riisui toisen suojakäsineistään ja ojensi kätensä Guardiania kohti. Pienen hämmennyksen jälkeen skakdi ymmärsi ojentaa veitsensä matoranille. Enki pyöritteli heittoasetta arvioivan näköisenä sormiensa välissä. Vaikka veitsi oli Guardianille pieni, näytti se silti matoranin sirossa kädessä hieman koomiselta.
Enki heitti veitsen tottuneen näköisesti ilmaan ja otti sen sitten kahvapuolelta kiinni.
“Hyvää tekoa, mutta hieman etupainoinen.”
Matoran ei antanut veistä takaisin, vaan alkoi teroittaa sitä.
Skakdi naurahti. ”Minun pitäisi varmaan tuoda sinulle kaikki omistamani terät. Mitä tulee vielä siihen äänekkyyteen… kuinka paljon olet puhunut pojillesi operaation luonteesta?”

Hetken verran ainoa Guardianin saama vastaus oli hiomakiven tasainen rahina. Sitten Enki nosti veitsen ylemmäs, sulki toisen silmänsä ja arvioi terää katosta roikkuvan valokiven hohdetta vasten. Veitsi ei ollut tarpeeksi vaarallinen, ja matoran jatkoi teroittamista.
“Veljet eivät kysele”, Enki sanoi. “He tietävät kyllä, minne olemme menossa ja mitä olemme tekemässä. Se riittää heille.”
Matoran arvioi työtään vielä uudemman kerran, ja tarjosi asetta sitten takaisin Guardianille.
”Sitten he tietävät kyllä, että operaatiosta, jos Mata Nui suo, tulee teikäläisille poikkeuksellisen äänekäs”, Gee sanoi sujauttaen terän takaisin taskuunsa. ”Asemiin liikkuessa on pakko edetä huomaamatta… mutta paluumatkalle sellainen luksus voi olla liikaa toivottua.”

Kiitäjälintu kolisteli häkkinsä vesiastiaa ja piipitti. Enki vilkaisi linnun suuntaan ja matoranin vihreälle naamiolle levisi varovainen virne.
“Meillä on kyllä tapamme aiheuttaa meteliä, jos tilanne niin vaatii.”
”Joo”, Guardian mutisi vaitonaisena, ”Tedni näytti kyllä oikein hyvin, että sekin hoituu.”

Enki tiesi mistä admin puhui. Matoran saattoi melkein kuulla Lᴇɢɪᴏᴏɴᴀɴ tuhatpäisen äänen mielessään.

”Mikä hänen tilanteensa muuten on?” skakdi kysyi varoen. ”Olen harkinnut, pitäisikö käydä viemässä kukkia tai jotain syötävää, jota ei tarvitse liiemmin pureskella. Tai, no. Ehkei kuitenkaan… niitä… kukkia…”
Enki ei ollut varma oliko hänen tarkoitus naurahtaa, ja matoran yritti hymyillä.
“Tedni arvostaisi varmasti vierailuanne”, Enki puhui ystävästään. “Hänen tilansa on hämmästyttävää vauhtia paranemaan päin. On itsessään jo pieni ihme, että hän selvisi Valkoisen vanhuksen käsittelystä…”
Enki laski taas yhden myrkkykäsittelyn saaneen terän pöydälle ja tarttui veitsistä viimeiseen.
“Eilen hän yritti hoitajien vastusteluista huolimatta kävellä, mutta se ei tietenkään päättynyt hyvin. Voisitte viedä hänelle niitä kahvion tiskillä myytäviä rusinoita. Jostain ihmeen syystä Tedni pitää niistä.”
Ja rusinalahjaa edes Tedni ei onnistuisi käsittämään väärin, Enki ajatteli sanomatta ajatustaan kuitenkaan ääneen.

”Se voisi toimia”, skakdi nyökkäsi mietteliäänä. ”Entäs… Meneur, oliko se? Sama mies, joka näki Ämkoon viimeistä kertaa. Miten hän voi?”

Myrkkyyn kastettu rätti pysähtyi veitsen pinnalle. Enki tuijotti itseään silmiin kostean veitsen välkehtivän pinnan kautta.
“Hän voi hyvin”, matoran vastasi kuivasti pitäen katseensa veitsessä. “Haava on jo umpeutunut.”
Vaikka Guardian ei tuntenut Veljeskunnan nykyistä johtajaa erityisen hyvin, myös hänen oli vaikea olla huomaamatta merkillistä taukoa tämän sanojen välissä. Skakdi kuitenkin päätti olla utelematta aiheesta tarkemmin.

”Hyvä kuulla. Ehkä vähintään lähetän hänellekin terveiseni Figan kautta. Ajat eivät ole kohdelleet väkeänne kovin hellävaraisesti.”
“Se ei liene tarpeen. Hän poistui sairaalasta jo hetki sitten”, Enki vastasi varoen puhumasta liikaa. Matoran ei nauttinut keskustelun suunnasta. Viimeinen veitsi oli onneksi juuri oikeaan aikaan valmis. Enki nousi tuoliltaan ja poimi heittoaseensa yksi kerrallaan vyökoteloonsa.
“Alan olla valmis”, vihreä mies tokaisi ja kääntyi viimein katsomaan adminia kohti. Kuten aina, Enkin vakavien kasvojen ilmettä oli hyvin vaikea kuvailla. Kaksikon katseenvaihto keskeytyi häkissä meuhkaavan kiitäjälinnun ärhäkkääseen sirkutukseen, ja matoran avasi häkin oven. Pieni lintu loikki Enkin kädelle ja siitä olkapäälle. Se nokki le-matoranin olkapanssaria ja alkoi sitten tapittaa Guardiania pienillä silmillään.
”Hyvä”, Guardian sanoi kohentaen kiväärin hihnaa olallaan ja kääntyi komeron matalaa ovea kohti. ”Lienee aika liikkua.”

Aamuöisen telakkahallin hämärään peittyvissä tiloissa valopisteitä oli vain harvoja. Telakan matoranit työskentelivät lentopelien ja aseiden parissa yötä päivää, mutta syksyn edetessä ja pimentyessä olivat konepajojen yöt hiipuneet jatkuvasti hiljaisemmiksi. Pitkän hallin pohjoinen seinä oli auki. Pimeää kiitorataa ja mustaa taivasta vasten hädin tuskin erottuivat tummanvihreän, täysin äänettömän matoralaisjoukon liikuskelevat siluetit. Guardian ja Enki astelivat hiljaisesti kaikuvan hallin kivilattiaa hahmoja kohti.

”Keitä valitsit joukkioon?” Guardian kysyi katsellen tummaa taivasta mietteliäästi. ”Kaikki samat kuin viimeksi, oletan?”
Kysymys sai ilmeen Guardianin rinnalla astelevan matoranin naamiolla mustumaan. Enki olisi tahtonut vain nyökätä vastaukseksi, mutta sanoi kuitenkin:
“Melkein, herra Guardian. Kaikki viime kerrasta selvinneet.”
Skakdi näytti hetken siltä kuin olisi ollut pysähtymässä, mutta jatkoikin kävelyään.

”Erys”, Gee kuiskasi enemmän itselleen. Hän käänsi katseensa Enkiä kohti. ”Aivan, niin. Olen pahoillani.”
Le-matoran ei vastannut. Erys ei ollut ensimmäinen veli, jonka Enki oli menettänyt, ja matoran tiesi, että tuskin viimeinenkään. Vihreä mies oli kovettanut mielensä tällaisten asioiden vuoksi, mutta matoranin kasvoilla käväisi silti häivähdys kaipuuta.

Se ei jäänyt Guardianiltakaan huomaamatta. Kuin käskynä skakdi lopetti kävelemisen keskellä lähes tyhjää hallia, ja Enki teki samoin.

”En tiedä, kuinka tarkoituksella hän heittäytyi sen ammuksen tielle”, skakdi lausui, ”mutta haluaisin silti, että kertoisit veljillesi, että kukaan ei tule käskemään heitä sellaiseen. Kenelläkään ei ole oikeutta vaatia heiltä sellaista.”
Kiitäjälintu venytteli siipiään matoranin olalla kuin harkiten lentoonlähtöä. Enki tarttui siivekkääseen rahiin oikealla kädellään, ja avasi vasemmalla vyötäisillään roikkuvan tyhjän vyökotelon. Lintu ei tehnyt vastarintaa vaan sujahti kiltisti piiloon matoranin vyölle.

“Erys toimi kuten parhaaksi näki”, Enki murahti. “Kuten me kaikki.”

”Kunnioitan lopun elämääni sitä, mitä hän teki”, skakdi nyökkäsi hiljaa. ”Mutta en halua enää nähdä sellaista.”

Vihreän akakun uumenista tuijottava keltainen katse oli hiljaisen ymmärtäväinen. Enki ei vastannut. Matoranin huulet eivät edes liikahtaneet.
Silloin Guardian pysähtyi hetkeksi miettimään, minkälaisen suuren kivun läpi Enki ja muut veljeskuntalaiset olivat astuneet. Sitä ei vaikeasti järkkyviltä kasvoilta helposti lukenut.
Koti, mestari, ystäviä. Allianssi oli vienyt monilta paljon, mutta harvoilta niin paljoa kuin metsän hiljaiselta kansalta. Moni linnakkeessa harkitsi kostoon tarttumista, mutta veljeskuntalaisilla harkinta oli jo kauan sitten astunut pois kuviosta.

Ja skakdin oli hyvin vaikea tuomita heitä siitä.

”Jatketaan”, Guardian sanoi. ”Meidän täytyy olla liikkeellä ennen ensimmäistä päivänsädettä.”
”Kyllä, admin.”

Kun he alkoivat erottaa hallin suulla liikuskelevien matoralaisten sydänvalot ja silmät, siirtyivät nämä äänettömästi rivistöön. Parinkymmenen veljeskuntalaisen joukkio hyytyi odottamaan komentajiaan katseet kiiluen pimeässä kuin lepattavien kynttilöiden rivistö.
Ja pohjoisesta, muurien takaa erottui ylemmällä maastossa olevaa tummaa puustoa, joka kätkisi taakseen kohta salaisia suunnitelmia jonkin suuren kohtaloksi.

Ennen kuin he saapuivat metsän miesten luo, avasi Guardian vielä kerran suunsa.

”Enki… tiedätkö, mitä tarkoittaa aggression arkkitehtuuri?”
”Termi ei ole tuttu, herra Guardian.”

”Minulle siitä puhui lähinnä aika hirveä paskiainen”, Guardian sanoi kohentaen kiväärin hihnaa olkapäällään, ”mutta, hävettää lähes myöntää, hänellä oli pointti.”


”Sota, nuorukaiseni, on arkkitehtuuria.

Pohjapiirustuksia rakennelmalle, joka tuhoaa ja tappaa.
Mitä olisi rakennus ilman piirustuksia? Mihin kivenhakkaajat tietäisivät laskea vankat perustuksensa?

Ja mitäpä olisi palatsi ilman perustuksia? Jos haluan rakentaa vuosituhansia seisovan palatsin, voinko vain tuoda sen kaukomailta paikalleen?

Ei, sillä maasto on petollinen. Luonto on petollinen. Uljaskin palatsi kaatuu ja sirpaloituu vain pölyksi, jos sitä ei valeta tiukasti kiinni maastoon, jonka sen ruhtinas on sille valinnut.

Ja jos sota on arkkitehtuuria ja rakentamista, mitä ovat perustukset, nuorukainen?

Perustuksinani toimii tuhat pientä veitseniskua. Jokainen niistä on kuin yksittäinen kivi, mutta yhdessä ne ovat järkkymättömiä.

Eikä viholliseni ehdi edes huomata ennen kuin hän on jo vuotanut kuiviin.”

Varjottu,
Odinalla, kuusi vuotta ennen suurta metrulaista sotaa

10 vastausta artikkeliin ”Tuhat pientä veitseniskua”

  1. Luonnollisesti kirjoitin tässä kaiken tuon Gee-sälän.

    Kiitos Joylle, että käytännössä viimeisimmälläsi pakotit perfektionistisen minäni tekemään tuon alkukohtauksen! Adminin kahvihetkikutsu on VAKAVA ASIA!

    prepare 4 aggression
    marraskuu 2016

  2. No huh! Tiivistä tunnelmaa! Kovaa hypeä!

    Lisäksi… miten epäilyttävää on sanoa, että ”kerron kaiken kun palaan”? Miten pirun epäilyttävää se on?

    …pitäisikö tässä alkaa olla huolissaan?

  3. Huh huh. Hype on nousussa.
    Geen dialogi Tawan ja Enkin kanssa oli antoisaa. Myös pieni recap Veljeskunta-juoneen oli mukava, koska heidän esiintymisestä on kertynyt vähän aikaa. Vaikken odotakaan veljeskuntalaisilta enempää osallistumista Klaanin juoneen, olisi virkistävää nähdä nämä vuorovaikutuksissa muidenkin hahmojen kuin vain Geen kanssa.

    Lisäksi lopun Varjottu-lainaus on kaunis. Klaanonin suurimpia ajattelijoita.

  4. Niinkin hauskaa, kuin minulla oli Geen puikoissa ja niin paljon kuin nautin Tawan kirjoittamisesta, on tässäkin viestissä esiintyvä henkilökemia se syy, miksi nautin näiden kahden keskusteluista kuitenkin eniten Gurkuma-sedän kynästä.

    Valistunut arvaus sanoo, että samme tällä matkalla aika paljon veljeskuntalaisia ja alku ainakin on vahvaa. Ei tarvinnut kuin Legioona mainita ja traumaattiset muistot menneisyydestä alkoivat jo kirpoamaan muistiin. Saatanan lintuilijat!

    Musiikkivalinta ja Varjotun sanat pelasivat myös jäätävän hyvin yhteen. Selkäpiitä puistattava lopetus ja samalla kiva muistutus siitä, kenen leivissä Geekin on joskus ollut. Tästä muistuttamista voisi vaikka tapahtua useamminkin!

  5. Hype-elimet aktivoitu kaikilla mahdollisilla tavoilla.

    Veljeskuntarecap oli tosiaan paikallaan. Ikävää, vaikkakin ymmärrettävää, että ne ovat melko erillään muusta Klaanonista, mutta kai sitten ainakin LEGIOONA pistää adven poskiinsa lopputaistelussa???

    muuten hyvä, mutta lopun lainaus ei edes ollut MINULLA EI OLE YSTÄVIÄ VAIN VIHOLLISIA JOITA EN OLE VIELÄ TAPPANUT – TOISIKSI HUONOIN BARRAKI joten saat -6/6

  6. Voi nyt jumalauta. ”Selvitän kaiken kun palaan”, oikeastiko? That’s like the oldest trick in the book! Tästä operaatiosta saa jatkuvasti vain voimakkaamman ”I’ve got bad feeling about this”-viban. Tämä ei tule päättymään hyvin. Luoja, ei ollenkaan.

    Datakristallikuvailu oli inspiroivaa! Tuon kaltaiset pienet arkisten esineiden kuvaukset ovat juttuja, jotka usein unohtuvat, mutta mitkä tekevät maailmasta paljon uskottavamman.

    Tulen aina iloiseksi kun Varjottua siteerataan. Varjottu on aikamme suurin ajattelija heti Mantaxin jälkeen. Tässä on heit rakennettu aikamoinen odotus tulevaa operaatiota kohtaan. Toivottavasti se etenee suurinpiirtein samaa tahtia kuin näitä viestejä on tullut.

  7. Vau. Tämä oli taattua Gee-laatua. Se selakhialainen musiikki alussa oli todella mukavaa, vaikka se jatkuikin jo seuraavaan musiikkiin (en valita, kuuntelin biisin loppuun ja jatkoin tarinaa). Kuvailu oli todella onnistunutta ja kerrankin sain mieleeni sarjakuvamaisia kohtauksia hahmoista. Minulle on välillä todella vaikea saada noita kuvauksia, koska en piirrä itse juuri koskaan. Lisäksi Veljeskuntalaisia ja lintujuttuja käsiteltiin tosi vakavasti ja kaikki myrkkymaininnat olivat siistejä, mutta todella kammottavia implikaatioiltaan. Odotan kovasti miten tämä menee päin helvettiä.

    Tawan ja Geen suhdetta ja dynamiikkaa on aina kiva nähdä käsiteltävän. Se on jotenkin niin inhimillistä. Pahoin pelkään, että tuokin tulee päättymään tragediaan.

    Varjottu-laini ja biisi lopussa oli myös siistejä. Siinäkin piti jäädä mehustelemaan biisin kanssa pitkään. Pelottaa oikeasti mitä sieltä on tulossa tulevaisuudessa.

Vastaa