Kuiskauksia yöhön

Bio-Klaani

Matoro säpsähti hereille hiestä märkänä.
Unohda, hän toisteli itselleen antaessaan hengityksensä tasaantua. Kellon mukaan auringonnousuun olisi vielä tunteja.

Toa irvisti muistolleen unesta. Tietokristallien palaset eivät olleet jättäneet ainuttakaan kohtaa sen sinisen matoralaisen kehosta ehjäksi.

Onneksi hän unohtaisi unen pian. Onneksi hän ei muistanut uniaan.

Hän vain istui hiljaisuudessa.

Jäätävä tuuli puhalsi avoimesta ikkunasta. Se ei tuntunut enään rauhoittavalta. Hänelle tuli siitä mieleen vain Angoncen teräksinen kansi. Deika ja Ko-Metru. Enkelin kuiskaukset.

Hän vain toivoi, ettei näkisi sitä unta enää koskaan. Se oli melkein yhtä hirveä kuin se uni Aft-Amanasta.
Siitäkään hän ei muistanut yksityiskohtia. Riitti, että hän muisti siellä olleiden kasvot.

Yleensä sellaiset yön tunnit Mustalumi käytti Metru Nuin virheiden läpikäymiseen. Hän oli ajatellut ne läpi uudestaan ja uudestaan. Eikä se auttanut. Lainkaan.

Matoro oli vilkaisemassaan itseään peilistä, mutta muisti vieneensä sen pois. Hän ei ollut kestänyt katsella itseään. Rintakehää peitti pitkä arpi Marionetin terästä. Mies siveli sitä tunnustellen herkkää kudosta. Kämmenessään Arkkienkelistä muistutti haavakolmio. Viilto huulien yli teki hymyilemisen vaivalloiseksi.

♫ ”En halua olla pelkkä virheitteni summa~” ♫
♫ Muistatko, kuka sen sanoi~ ♫
♫ Sotilas?~ ♫

Hän oli myös työntänyt suuren osan kirjahyllynsä sisällöstä varastokoppiin. Sotahistoriassa ei ollut enää mitään mielenkiintoista. Myös ne naiivit sankaritarinat ja miekkailuoppaat olivat mennyttä. Ne muistuttivat häntä liikaa siitä toisesta Matorosta, jolla oli mennyt hyvin.

♫ Sotilas?~ ♫
♫ Kuuletko minua! ♫

Ulkona oli sysipimeää ja jääkylmää, kun hän avasi parvekkeensa oven. Hän jäi nojaamaan huurteiseen kaiteeseen. Kaikkialla oli pimeää. Klaanin yöelämä oli hiljentynyt melkoisesti pommituksen jälkeen. Se oli herättänyt kaikki kylmään todellisuuteen.

Siellä se vuori kohosi. Torakoiden sotakone vaani sen alla.

Matoro vilkaisi alas. Pudotus kiviselle aukiolle tappaisi varmasti.

Hän oli katunut hieman tylyyttään Oraakkelin kanssa, mutta ei oikeastaan jaksanut välittää. Oikeastaan hän välitti enää hyvin harvoista asioista. Ketään ei tuntunut kiinnostavan. Hänen lähimmät ystävänsä olivat kadonneet tai liian kiireisiä.

Hän oli tajunnut vasta viime päivinä, miten vähän hänellä oli ollut oikeasti läheisiä ystäviä. Kaikki klaanilaiset jotka hän tunsi olivat kyllä kivoja tyyppejä, (paitsi Killjoy) mutta läheisiä?

Hän ei ollut lopulta tuntenut parasta ystäväänsäkään kovin hyvin. Hänen olisi pitänyt olla katkera, mutta… kaikesta huolimatta Matoro toivoi vain, että olisi saanut sopia välinsä Umbran kanssa ennen loppua. Hautajaiset olivat tuoneet toisille sielunrauhan, mutta toan unia ne eivät parantaneet.

Kapuraa hän ei kestänyt edes ajatella. Takoja todennäköisesti vihasi häntä, eikä olisi siinä edes väärässä. He vain teeskentelivät, ettei mitään olisi tapahtunut. Että he pystyisivät edelleen keskustelemaan normaalisti. Kohtaamaan toisensa.

♫ Olenhan minä täällä~ ♫
♫ Olin paras ystäväsi kun kaikki muut jättivät sinut~ ♫

”Lopeta!” Matoro huusi. Se kaikui hiljaisen linnakkeen holveissa.

Kukaan ei vastannut. Ei tietenkään vastannut.

Millään ei tuntunut olevan mitään merkitystä.
Mihin hän oli käyttänyt päivänsä ennen? Siitä tuntui olevan ikuisuus. Hän oli aina ajatellut tulevaisuutta. Kehittänyt itseään. Lukenut, treenannut. Viettänyt aikaa ystävien kanssa. Ehkä suunnitellut jotakin tulevaa matkaa. Kerran hän oli vetänyt huippusuosittua miekkailukurssia kaupungissa. Se oli ollut melko huono idea.
Ennen kaikkea, hän oli tähdännyt tulevaan. Siihen, että voisi auttaa muita vieläkin paremmin. Siihen, että kokisi vieläkin enemmän. Voimakkaammin. Paremmin.

Nykyään sillä ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Toimettomuus tuntui ahdistavalta, mutta miksi vaivautua? Ei mikään, mitä hän enää tekisi, korjaisi virheitä. Tai toisi takaisin ystäviä. Klaanikin oli pian Allianssin jyräämä. Vuori pohjoisessa muistutti siitä jatkuvasti.

Synkät ajatusketjut olivat hänelle uusia. Yleensä hän oli ollut se, joka oli taputtanut toista olkapäälle, ja sanonut, että kyllä se siitä, sinullahan on vaikka miten monta syytä olla onnellinen.

Hänellä ei tainnut enää olla ketään sellaista.

Ainakaan sillä puolen maailmaa.

Niin, Matoron ajatukset olivat ajautuneet monen monta kertaa Xeniin. Typerää, hän tiesi. Hän näki mielessään, miten kirkkaat ja elävät vahkin silmät olivat. Sitä hennon vaaleanpunaista hehkua loisti niin monesta kohtaa hänen vartaloaan. Se heijastui hänen kuparinsävyisistä pinnoistaan, saaden ne kiiltelemään.

Hänen olisi pitänyt sanoa viime näkemällä, että heidän ei kannata edes yrittää mitään. Etäisyys, velvollisuudet… niin monta hyvää syytä unohtaa romanttiset harhaluulot. Helpompi kummallekin. Ei turhia toiveita.
Mutta.

Huh, hän oli säälittävä. Huokaili kuin korviaan myöten rakastunut jonkun perään, jonka kanssa on viettänyt muutaman päivän. Vieläpä niin sekavassa mielentilassa, että hänen arvostelukykynsä oli todennäköisesti ollut hyvin kyseenalainen.

Mutta vaikka hän kuinka muistutti itseään siitä, hän ei päässyt sen yli. Hän halusi ennemmin olla Xenin luona kuin oikeastaan missään muualla. Kaikki oli menettänyt merkityksensä, ja oikeastaan ainoa uusi asia, josta hän jaksoi kiinnostua, oli kyseinen vahki.

Hän ei edes osannut selittää sitä itselleen kovin hyvin. Xen oli kasvoiltaan siro, mutta ei varsinaisesti sellainen, mistä toa olisi luullut pitävänsä. Katsekontakti oli niin vaivaannuttavan vaikeaa. Se sai Matoron ajatukset sivupoluille ja kuvittelemaan, millaista olisi suudella sellaista suuta. Nainen todennäköisesti maistuisi metallille ja limetille. Toan kylmä hengitys huurustuisi vahkin kasvojen pintaan.

Matoro pysäytti ajatuksensa ja tajusi, ettei ollut ajatellut koskaan kenestäkään samalla tavalla. Aina oli jotakin parempaa tehtävää. Miten surkeaa, toa naurahti itselleen. Alan ajatella rakkautta ja muuta pumpulista vasta, kun kaikki muu mielekäs tekeminen on kadonnut.

Hän ei oikeastaan arvostanut Xenin elämänvalintojakaan. Vahki oli ajattelematon, ennalta-arvaamaton eikä tiennyt mitään alkoholin kohtuukäytöstä.
Silti nainen pyöri hänen päässään jatkuvasti.

Lisäksi kenraali oli Killjoyn… keinotekoinen luomus, joka sai tilanteen entistäkin kyseenalaisemmaksi.
… ja vielä kyseenalaisempaa oli se, että Matoro tunsi vahkin niin kiehtovaksi osittain juuri sen takia. Miten jokin lähes kokonaan metallinen voi olla niin sileä ja täydellinen koskettaa? Ja kun hän painoi päänsä vahkin rintaa vasten, hän saattoi kuulla hengityksen sijaan, miten sielut tämän kuulassa kuiskivat hiljaa.

Hän kuuli mielessään jonkin Xenin näsäviisaan kommentin. Luoja, se nainehnan oli sanailussa melkein yhtä ärsyttävä kuin Matoro itse.
Xen oli myös naiivi. Ja optimistinen. Ja idealistinen.
Vähän niinkuin Matoro silloin itse.

Se oli taas niitä hetkiä, kun hän olisi antanut mitä vain ollakseen vahkin kanssa. He voisivat vain valvoa yön puhuen. Vahki utelisi toan suurista seikkailuista ja kaukaisista matkoista. Matoro kertoisi. Xenin silmät loistaisivat innosta. Pullo tyhjenisi pikkuhiljaa. Lopulta aamuyöstä he eivät jaksaisi enää pysyä hereillä, ja käpertyisivät toistensa viereen nukkumaan. Aamu olisi kamala, mutta kaiken arvoinen. Hän odotti niin paljon, että he tapaisivat taas. Koska ja missä? Todennäköisesti he eivät tapaisi. Liikaa sotilaspolitiikkaa välissä. Mutta jos?

Se oli todennäköisesti ensimmäinen jollakin tapaa tulevaisuuteen positiivisesti suhtautuva ajatus, jonka Matoro oli löytänyt päästään viime aikoina. Hän oli oppinut kantapään kautta, että pilvilinnat putoavat aina, mutta silti hän vain rakensi sellaista heille kahdelle?
Heille kahdelle. He eivät edes tunne toisiaan kovin hyvin, hän huusi itselleen. Siinä ei ollut mitään järkeä!
Ehkä sen takia hän oli vältellyt rakastumista. Se teki järkevistä henkilöistä melko typeriä. Epärationaalisia haihattelijoita.

Toisaalta hän oli jo mokannut sen verran pahasti, että vähän typeryyttä päälle ei haittaisi mitään. Ehkä hänen pitäisi hyväksyä se, että kaipasi Xeniä.

… ja mitä enemmän hän vahkia ajatteli, sitä enemmän Matoro kaipasi. Xenin kiusoittelevia naurahduksia. Huonoja sanaleikkejä. Hiljaista servojen surinaa hänen käpertyessä toan kylkeen.

Kaivata oli liian mieto sana, mies ajatteli tuijottaessaan taivasta. Vahki oli ainoa asia, mikä piti hänet järjissään. Muisto Xenin iloisesta ajatusmaailmasta oli kuin joku olisi tallentanut sen menneen Matoron kauniiseen kiveen. Ionienkeli oli kaikki se, mitä Matoro halusi.

Hän vain toivoi, että saisi kertoa sen Xenille. Hän oli monesti harkinnut palaavansa Metru Nuille, mutta se tuntui väärältä. Hän ei voisi hylätä Klaania. Ei sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt.

Ainoa tie, jonka hän antoi itselleen, oli Klaanin kanssa, piti hän siitä tai ei.

:(

5 vastausta artikkeliin ”Kuiskauksia yöhön”

  1. Rakastumisesta kirjoittaminen on vaikeaa tehdä ilman stereotypioihin tai sokeriyliannostukseen sortumista. Kiitos Geelle loistavasta palautteesta ja kiitos Joylle siitä että saan kirjoittaa välillä rakkaustarinan palasia kaiken toiminnan, kauhun ja draaman keskellä.

  2. No sehän oli söpöä. Ehkä vähän sokerinen, mutta ei edes kovin pahasti. Sitä laimentaa aika sopivassa määrin kaikki tuo itsesäälipaska. Minua kiinnostaa suunnattomasti Matoron tulevaisuus, koska hahmo on ihan rikki. Niin paljon potentiaalia tehdä vaikka mitä noin rikkinäisellä miehellä!

  3. XENTORO <3<3<3

    Matoron hahmonkehityksen onnistuneisuudesta kertoo aika paljon se, että tällaisia mitään-ei-oikeastaan-tapahdu-pohdiskeluviestejäkin jaksaa lukea, ja ne vielä jopa avaavat uusia näkökulmia hahmosta. Hienoa työtä sen suhteen. Ihan lukuisat ironian sävyt unohtaenkin xentoroilu oli laadukasta eikä ainakaan minusta liian siirappista.

    Mutta valitettavasti Matoron mielenliikkeissä on yksi vakava virhe: miksei se sure enemmän Kissabioa?? EIKÖ SE HAASTATTELU MERKINNYT MITÄÄN??? Varmaan kaduttaa, kun Kissabion palattua henkiin se kynsii Matorolta pään irti koska se valitsee mieluummin jonkun tymän xenin kuin rehellisen, selittämättömän kissahumanoidin!!!

  4. Olipas se ihan saatanan makeaa. Kuin olisi kauhonut sokeria naamaansa kenttälapiolla.

    Olisipa sääli, jos salaisesti rakastaisin juuri tällaista tekstiä. Lapio ei riitä. Tuokaa minulle kaivinkone.

    Matoron sisäinen kamppailu inhimillistyy entisestään, kun välillä muistutetaan, että miehen mielessä on olemassa vielä jotain, mikä pitää tämän haluamaan maailmassa pysymistä. Minä todella toivon, että tällä päästään leikkimään tulevaisuudessa mahdollisimman paljon.

    Sanon ”toivon”, koska en voi luvata olevani enää vastuussa yhtään mistään…

  5. Minusta tämä ei ollut mitenkään sokerinen, vaan päinvastoin hyvinkin luonteva kuvaus ajatuksenjuoksusta. Myös mukavan suorasukainen viesti, kokonaisuutenaan häpeilemätön, mikä on tässä vaiheessa ropea ihan vain hyvä.

    Kuva on kiva.

Vastaa