Emoalus

Telakka

Daiwen asetti hikinauhansa parempaan asentoon ja varmisti, että hänen keltainen olkalaukkunsa oli kiinni.

Klaanilehden Ilo irti hyötyliikunnasta työympäristössä -artikkeli oli tehnyt Daiweniin vaikutuksen. Hänen työnsä Laivaston kirjurina koostui pitkälti istumisesta, mutta toisinaan Telakka oli melkoinen Epätavallisten Hölkkäreittien Teemapuisto. Vanhalta Huna-paapalta oli tullut pyyntö hakea muutama loki ja muistio pääalus Tahtorakin yläkerrasta. Valtavien lastaushissien käyttö yhden ga-matoralaisen ja pinon papereita kuskaamiseen olisi haaskannut turhaan raaka-ainevaroja, ja reitti lippulaivan läpi oli ikimuistoinen.

Reipas hölkkä vei kirjurin ensimmäiseen Telakan isoista halleista. ”Iso” oli jokseenkin laimea sanavalinta. Linnoitus olisi mahtunut sinne, joskis kyseinen toimenpide olisi – kaiken muun häsellyksen lisäksi – vaatinut pressukaton avaamisen. Ei sillä, periaatteessahan rakennus oli vain neljä isoa seinää ja niiden kannattama kattojärjestelmä. Ja koko joukko nostureita, rahtausvaunuja ja pumppusysteemejä. Itse Tahtorak oli toista maata. Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus useimmilla oli ”Tuohan on valtava”.

Toinen mieleen tuleva ajatus taas oli yleensä ”Ei tuo voi pysyä ilmassa” ja kolmas ”Onko tämä maksettu meidän verorahoillamme? Täh?”. Mutta se pysyi ilmassa. Hyvällä tuurilla – Vaiko Suuren Hengen johdatuksella? – Klaani oli rakennettu lähelle meren pohjan esiintymää, josta sai nostettua lietettä, joka kuivattuna toimi halpana polttoaineena. Sitä tarvittiinkin suurien nostopotkurien pyörittämiseen aika monta tonnia.

Polttoainetta ei tosin ollut kulunut muutamaan kuukauteen. Tahtorakia ei ollut vielä tarvittu sotapoluilla, ja saartorengas esti sen varsinaisen tehtävän taivaiden kauppareiteillä. Tärkein lastausramppi oli laskettu, ja Daiwen sai hölkättyä sinne muutamassa minuutissa. Aluksen pohja oli lähes kolmenkymmenen metrin korkeudessa hallin karkeasta betonilattiasta, ja ylös päästyään matoralainen joutui hengähtämään hetken. Siitä sitten matka jatkui kierreportaisiin, joita riittikin hetkeksi.Valurautaiset kiemurakoristeet piristivät mustaa portaikkoa. Tahtorakissa riitti työnsarkaa innokkaille käsityöläisille, kaivertajille ja taitelijoille.

Toisessa kerroksessa Daiwen jäi hetkeksi ihmettelemään pientä hangaaria, johon Lohrakeilla ja Kane-roilla pystyi laskeutumaan myös aluksen ollessa ilmassa. Nyt se oli kuitenkin tyhjä. Nurkassa raiteellaan oli jonkin aikaa sitten asennettu Cordak-patteri. Hangaarin suuret nosto-ovet olivat alhaalla, eikä sitä olisi erottanut ulkoa päin.

Kolmannessa kerroksessa Daiwen nojaili kaiteeseen, hörppäsi pitkään ja hartaasti juomapullostaan ja pyyhki hikeä ostanauhaansa.

Neljännessä kerroksessa Daiwen oli kuulevinaan hiljaista puhetta, mutta ei saanut kunnolla selvää. Hän päätti jatkaa ylöspäin.

Viidennes kerros oli erinlainen. Kierreportaikko nousi ylös keskelle komentosiltaa, jonka kauniinvärinen puulattia oli selvästi alempia kerroksia puhtaampi. Tila oli huomattavan laaja Ikkunat olivat alakerroksia suurempia ja niistä näki kätevästi kaikkiin suuntiin. Taivaalla kiitäessään näkymät olivat varmasti henkeäsalpaavat, mutta nyt niistä näki vain lähellä olevat sisäseinät. Tosin näistäkin ikkunoista olisi tarkkailija pystynyt hyvin huomaamattomasti tarkkailemaan Telakan menoa.

”Hip heijaa”, syvä ääni sanoi Daiwenin selän takaa. Matoran kääntyi hätkähtäen.

”Päivää, herra Keetongu”, Daiwen sanoi ja niiasi hermostuneesti.

”Kutsu Tonguksi vain, kaikki tekevät niin, tyttöseni”, keltainen jättiläinen sanoi, ”Tai aika moni täällä kutsuu minua pomoksi, mutta se ei ole mitenkään virallinen termi. ’Pääinsinööri’ lukee papereissa, vaikka se homma oikeasti kattaa kaiken yleisen pomoilun.”

”Daiwen on nimi! Tytöttely on epäkohteliasta, …pomo.”

”Ah, suone anteeksi! Tai miten se nyt meneekään… Suurin osa pojista ei välitä kun sanon heitä omiksi poikasikseni, paitsi Tehmuttia en sano, koska hän on takuulla vanhempi kuin minä. Mutta miten vain käy, Daiwen. Oletko uusia täällä? Nykyään työntekijää lappaa ovista sisään semmoista tahtia, ettei koskaan tiedä… Vähän aikaa sitten palkkasin puoli tusinaa Dapi-Koron eteläpuolelta tulleita pakolaisia eikä yhdellä niistä ollut edes käsiä. Ei sillä, mies oli kovin kätevä käsistään, jos sallit pienen sanaleikin. Ha-hah.”

”Olen ollut täällä töissä, mm, ensimmäisestä hyökkäyksestä lähtien.”

”Ah, aivan… Taidan muistaa. Juurikin. Ensimmäinen värväys sen Feterra-episodin jälkeen. Zorakin tötteröt. Ha! Minä en ole mitenkään väkivaltainen mies, mutta saimme kyllä maksettua niille takaisin! Mutta ei tarpeeksi, tietenkään. Ei koskaan tarpeeksi. Ja nyt kun kerran olet täällä, istu toki alas. Nojatuolien raiteiden pitäisi olla hyvin öljyttyjä, ja siellä on koko lailla tyynyjä, jotta pääset pöydän tasalle. Olin vähän muisteloimassa, ja, no, virittelemässä alusta. Jos sitä nyt virittelemiseksi voi sanoa, kun konetilat on vakomitan päässä ja Admin-aukion kokoiset. Mutta tämä toimisto on muutenkin paljon mukavampi kuin se maahan sidottu. Tietty katselisin ikkunasta mielummin Arj-Durunin dyynejä tai hopeisen meren välkettä. Hii-op!”

Tongu vetäisi vipua pöydän takaa ja vihertävä ja erityisen pehmeä laiskanlinna liukui pöydän toiselle puolelle. Äkkinäinen pysähdys heitti muutaman tyynyn alas. Yhdessä oli ankan kuva. Daiwen kipusi istumaan kun kerran pyydettiin. Laivastolla tuntui olevan kymmeniä tai jopa satoja isoja nojatuoleja. Kangasmäärän huomioonottaen ne tuskin olivat olleet halpoja. Ties millä paljousalennuksella hankittuja.

”Mukava tuoli, eikö?” jätti jatkoi kumeaa paapattamistaa, ”kelpaako pikkupurtava? Tällä laivalla on tietty melkoiset muonavarannot ja aika kattavat keittiötilat, kun kauppamatkat tuppaavat venymään parhaimmillaan kuukausien mittaisiksi. Mutta minusta on järkevää pitää täällä ylhäällä tietyntyyppistä hätävarastoa, koska nälkäinen kapteeni on huono kapteeni.”

”No, voinhan minä”, Daiwen sanoi. Tuoli oli oikeastaan aika mukava. Jos sitä nyt tuoliksi pystyi kutsumaan. Siinä olisi voinut asua.

Tongu availi tiskin takaa lokeroita ja kaappeja. Laivaston kalustus tuppasi olemaan pompöösiä, eikä tämä työpöytä ollut poikkeus. Etuosan kaiverruksessa tuuli puhalsi ilmalaivaa läpi pilvien. Päällä oli muutama kuparinen puheputki, korkeusmittari, jalkalamppu ja sellainen perinteinen lumisadepallo, jonka sisällä oli taidokas pienoismalli Klaanin linnakkeesta. Sille ilmestyi kulhollinen kuivattuja hedelmiä, pähkinäkuppi ja matkateekeitin. Kuivattu aprikoosi katosi jättiläisen suuhun. Se vaikutti enemmänkin rusinalta. Pieneltä rusinalta.

”Hyvää tavaraa, vaikken kyllä pidä banaaneista! Aina ne heittävät mukaan asioita joista ei pidä, se on sekoitusten ongelma. Nämä ovat kuitenkin ostettu niinkin kaukaa kuin Titaanien kuningaskunnasta. Samoin nojatuolit. Ehkä vähän epäkäytännöllisiä teikäläisille, mutta ainakin matoralainen voi istua titaanituolilla. Jos minä laskisin persieeni matoran-tuolille, siitä jäisi jäljelle pelkkä kasa polttopuuta, jos sallit karkean kielenkäytön. Saimme kyllä paljousaennuksen.”

”Maukasta on”, Daiwen sanoi ja hörppäsi vesiputelistaan. Klaanilehden kuntopalstalla oli ollut sananen sanottavanaan hiilihydraateista, mutta kauppasaarron vuoksi kaupungin ruokaraaka-aineet olivat käymässä yksitoikkoisiksi, eivätkä kuivatut hedelmät olleet asia, jonka olisi jättänyt noin vain välistä.

”No, mitäpä täällä teet? Sanovat, että johtajan pitäisi olla kiinnostunut siitä, miten alaisillaan menee, mutta minä vietän sen verran aikaa hakkaamassa asioita paikoilleen, että aina ei pysy kaikesta niin tietoisena. Et taida olla ainakaan mekaanikko. Ne ovat yleensä paljon öljyisempiä.”

”Kirjuri. Paperitöitä ja niin edespäin. Tehmut pyysi minua hakemaan täältä tiettyjä lokikirjoja.”

Oikeastaan sihteeri olisi ollut osuvampi termi. Tietyissä matoran-yhteisöissä kirjurin pesti oli aivan erityinen. Kukaan Laivaston väestä ei kuitenkaan taitanut tuntea sanaa ”sihteeri”.

”Ah, vanhat kunnon paperityöt. Sota tai rauha, aina voi luottaa siihen, että paperitöitä riittää. Ei mitään kiirettä, Tehmut on mies paikallaan hommassaa, jos hän pyytää niitä tänään niin hän tarvitsee niitä viikon päästä. Kelpo mies ennakoimaan, Tehmut. Mitä pidät Laivastosta työpaikkana? Onko työilmapiiri hyvä? Palkkataso sopiva? Tarjoammeko tarpeeksi haasteita, jotta homma pysyisi mielenkiintoisena?”

”Kyllä minä viihdyn. Varmaan kirjanpitopuolella on erilaista kuin täällä koneiden parissa. En minä valittaisi. Ei tämä kyllä mikään tylsä työpaikka ole… Tai siis, ystävieni työpaikoilla ei ole satojen metrien mittaisi ilma-aluksia, toan korkuisia teesamovaareja ja ninjaklaania parakissa.”

Yksi ninjoista oli flirttaillut Daiwenille muutamia viikkoja sitten. Kyseistä saarelaista ei ollut kuitenkaan näkynyt vähään aikaan, joten asia ei tuntunut maininnan arvoiselta. Ainakaan ninjojen kotisaaren tapauksen jälkeen.

”Hmm, aivan, tai viimeistä keltaista jättiläistä johtajana, tai siis pääinsinöörinä! Tai no, jos on, niin kerro toki minulle. Oletko ajatellut kirjailun lisäksi muita hommia? Onhan meillä käteville kynäniekoillekin käyttöä, mutta ilmalaivastohan tässä ollaan! Tarvitsemme aina kykeneviä pilotteja. Tai ihan kirjureita matkoillekkin. Meillä on – tai oli – sopimuksia kaiken maailman kauppakomppanioiden ja kiltojen kanssa, ja sitten kaikkia paikallisia tullihommia… Olisi hyvä olla aina mukana joku, joka tietää missä oikea kirjain seisoo.”

”No, kyllähän sitä aina miettii maailmaa, ja kaikkia ihmeellisiä kohteita… Mutta tässä tilanteessa ei. Taidan pysyä ihan turvallisesti seinien sisällä. En usko, että paikkani olisi taistelun keskellä.”

”Kelpo nainen. En minäkään. En ainakaan haluaisi. Olen toki seikkaillut ties missä… torakoiden pesissä, ja silloin Nynrahilla. Mutta varsinkin se pesäjuttu oli kuin unta tai houretta tai jotain sellaista. En tiedä, ajatus on nykyään niin outo, mutta siellä sitä oltiin. En silloin oikein tajunnut tämän tilanteen vakavuutta ja, no, murskaavuutta, jotenkin se tuntui ihan perusjutulta. Meillä oli mukana sellaisia sotureita kuten Suga ja Matoro, joten tuntui, että vedämme siellä vain paria pahista ansaitusti turpiin. Klaanilaisseikkailu. Homman jälkeen tuopilliselle kahvioon. Ehkä vietin silloin liikaa aikaa täällä koneiden ja systeemien ja poikieni seurassa ja vieraannuin todellisuudesta… Vaikka täällä on kuitenkin kaikkia suuria urhoja, ihme taikaepeleitä, vanhoja juoksuhautajyriä ja muuta sankariainesta. Ja minua kiinnoistaisi eniten istua täällä väkertelemässä, mutta kuitenkin olen melkoinen kummajainen monen mielestä itsekin, takuulla. On se hyvä, että on tämmöinen paikka kuin Klaani. Oletkos miettinyt sitä? Normaalius riippuu siitä miten sen määrittelee.”

”No se on kyllä totta. Minä vain asun kaupungissa ja käyn täällä töissä, mutta ystäväni Gendopoliksessa ja Rumisheressä ja jopa Metru Nuilla ihmettelevät, miten uskallan asua täällä, kun paikkaa johtaa muiden muassa epämääräinen sotilasskakdi. Ja kaduilla liikkuu makutoja ja lumihirviöitä ja muita. No, minä sanon, että tämä on varsin inhimillinen ja lämminhenkinen paikka, jos ei kavahda yllättäviä epämääräisyyksiä. Tai siis sanoin ennen. Nyt en enää, kun en pääse tapaamaan heitä. Onneksi kirjeen kuitenkin vielä jotenkuten kulkevat.”

”Hmm, niimpä. Siitäkin saa kiittää rohkeita postilentäjiäni. Säkki Lohrakin tavaratilaan ja moottorit kuumina vihollisista läpi. Ei sillä, sekin hupi saattavat loppua pian. En aio riskeerata kelpo poikiani postin takia, jos todennäköisyydet näyttävät huonoilta. Eivät niiden laivat vielä niin tiheässä ole, etteikö pari pientä hävittäjää pääsisi luikahtamaan jonnekkin lähisaarelle. Mutta semaforiviestejä ne eivät voi estää! Valo kulkee meren yli, eivätkä torakoiden luodit tee sille mitään. Voi olla, että olemme kohta riippuvaisia niistä.”

Semafori oli ikivanha keksintö. Muinaisaikojen kokkoketjuista kehittyneillä laitteilla sai lähetettyä välkekoodilla viestejä kirjaimellisesti valon nopeudella kirkkaina öinä pitkiäkin matkoja. Nykyään torneissa oli tietenkin voimakkaan valokivet, ja viestejä naksauteltiin tehokkailla räppänäkoneistoilla. Klaanin kaupungin sijainti saaren rannikolla oli mainio järjestelmälle. Satamassa oli torni, josta sai yhteyden etelän lähimmälle asutulle saarelle. Sieltä viesti jatkui eteenpäin, tornista torniin, tuoden samalla pienen välityspalkkion tornien hoitajille. Oikeaan aikaan lähetettynä viesti saapui muutamassa tunnissa suuremmillekin mantereille. Tietenkin järjestelmässä oli ongelmia: Kuka tahansa pystyi lukemaan viestin, ja vaikka koodeja voitiinkin uusia, ei täydellisestä salauksesta voinut puhua.

”Ystävättäreni Ruki-Korossa hoitaa heidän torniaan”, Daiwen sanoi, ”Hänellä oli viestikaveri Tahtorakin Askelmassa, jonne saatiin torni pari vuotta sitten. Kuulemma kylänvanhinten pään kääntäminen vei aikansa. Nyt se torni on kai tuhottu, mutta kaverini lähettää niitä viestejä tänne, kun sen tuttu tietenkin evakuoitiin. Mutta ne hinnat ovat aika kalliita, jos ei ole siellä töissä.”

”Raha, siinäpä taas ovela pirulainen! Tämä sota on käynyt meille kalliiksi. Sota on rahaa, joku viisas sanoi joskus. Onneksi meillä oli aika tavalla puskuria Klaanin rataskirstuissa ennen saartoa. Kiitos siitä kuuluu tietenkin teille veronmaksajille, ja ovatpa nuo seikkailijat tuoneet holveihimme jotain aarteitakin, mutta kyllä nyt Laivastonikin on meille jonkun verran mammonaa kotiin tuonut. Tosin myös vienyt, kun nämä eivät lennä taialla tai pyhällä hengellä. Ja taidan olla Klaanin suurin työnantaja, vaikka tavallaan minun alaiseni ovat Tawan alaisia ja minä olen Tawan alainen, niin kaipa hän sitten oikeasti. Ja administon kautta se rahakin tulee. Onneksi nyt Gurvana ainakin osasi sijoittaa meidän ilmasotaamme ja vanhat kaverini Pohjoismantereella olivat juuri ostaneet sokkona varastollisen ikivanhaa Cordak-aseistusta. Ja saimme haettua Ilmaraptorinkin uunituoreena Nynrahin Q-mieheltä, kelpo mies, kelpo mies. Palkkabudjettia saatiin laajennettua, koska on oikein, että henkensä vaarantamisesta maksetaan oikeasti, ja lisätyövoimaakin värvättiin. Että kyllä tässä vielä pystyssä pysytään, vaikka ylitöiksi välillä meneekin.”

”Niin, varmaan kovin moni ei mieti enää rahaa, kun kodit ja henget ovat vaarassa…” Daiwen huomautti.

”Ehkä ei, mutta ruokaa miettivät. Ja nyt kun Nui-Koron pellot on menneet ja syksy on tulossa, niin saa nähdä miten käy. Pitkitetyn sodan ne varmaan voittaisivat, mutta eipä tuo iso äkkinäinen iskukaan tunnu houkuttelevalta… Ei voi kun odottaa, mitä tuleman pitää. Onneksi Ruki-Korosta saa vielä kalaa, ja ne ainakin välittävät rahasta. Mutta tuskin torakat niistäkään kovin paljon pitävät, joten en ihmettele, jos Kalakylän väki liittyy jossain vaiheessa seuraamme. Toivottavasti saartorengas ei silloin ole niin tiukilla, etteivät ne voi kalastaa kalustollaan meidän lähivesiltämme.”

Daiwen katsoi masentuneena pähkinäkulhoa. ”Johan tässä tuntee itsensä petturiksi, kun syö ruokavarastoja pois.”

”No sanoppa muuta! Mutta mieti minua. 700 kiloa lihasta, rasvaa ja panssarilevyä, ja tämäkin kone pitää tankata. Syön päivässä kymmenen matoranin edestä, ja suurimman osan töistäni voisin tehdä paljon pienempänäkin, paremmalla hyötysuhteella. Näitä juttuja joutuu miettimään moottoreita suunnitellessa. Heh heh. Puhuin asiasta kerran Kepen kanssa. Hän sanoi, että tiedemiehet kehittelevät aina pienempiä ja pienempiä höyrymoottoreita. No, minä en ole tiedemies, vaan insinööri, joten rakentelen aina vain isompia höyrykoneita, esimerkiksi tähän alukseen. Mutta kyllä vaan, joskus pienempikin kelpaisi, vaan minkäs teet, minkä mies muodolleen mahtaa? Ei tässä kättäkään kannata leikata irti. Puuroa, leipää ja paistosta menee litrakaupalla. Mutta syömättä vain sairastuisi ja sitten tulisi enemmän ongelmia ja kuluja ja vaivaa. Että turha sinun on muutamasta suupalasta masentua, loppuviimein se on vähän. Mitähän töhnää ne torakatkin syövät? Varmaan joku budjettiratkaisu on niillä, kun niitä on oikealla ja vasemmalla ja peltojakaan eivät juuri kynnä.”

”Pakko kai nazorakienkin on jotain syödä. Ja onhan niillä nyt yli puolet saaresta hallussaan.”

”Niinhän sitä luulisi… Mutta en muista nähneeni mitään viljelmiä kun kävimme siellä, pesässä nimittäin. Ei sillä että siellä olisi hirveästi voinut keskittyä sisäisten tietojen metsästämiseen. Niillä on iso areena, niin kuin steltiläisten vanhoissa glatoriaanitouhuissa tai missälie. Taistelin Sugan kanssa Tahtorakia vastaan ja se oli todella kärsinyt ja kaltoinkohdeltu. Minkä ei kyllä pitäisi tulla enää yllätyksenä. Vanha kunnon Suga! Siinäpä vasta kelpo mies. Hänellä on melkoinen vaikuitus kanssataistelijoihinsa. Jotenkin tuntuu, että ei voi pettää häntä häviämällä, sitä vaan yrittää kovempaa, hampaat irvessä. Mies paikallaan.”

Tämän Daiwen ymmärsi hyvin. Kaikki tiesivät Sugan. Sinivalkoinen soturi nähtiin toisinaan viitta liehuen vartiossa Klaanin korkeilla muureilla. Häntä ihailtiin. Ne, joiden mielestä Toa Kyberi oli liian kevythenkinen ja Guardianilla oli liian iso leuka, löysivät itsensä usein lopulta Sugan fanikerhoista.

”Tosiaan. Inspiroiva hahmo. Moni, öö, tutuistani ihailee häntä kovin.”

”Ja se on ihan oikein. Ajat tosiaan muuttuvat. Oletkos huomannut, millaisesta kansansuosiosta Guartsu nauttii nykyään? Toki hänellä on aina ollut fanikuntansa, mutta nyt hän on kuin sotaponnistelujemme keulakuva! Enää ei tarvitse olla toa ollakseen esikuva ja sankari. Metru Nuilla tuommoinen olisi takuulla laitonta. Tai siis, anteeksi kun puhun taas itsestäni, mutta mietipäs tätä Olen rahi. Eläin. On matoralaisia ja toia ja peikkoja ja steltiläisiä ja ties mitä selakheja. Ja kuten niillä, tai teillä, minullakin on kaksi kappaletta käsiä, jalkoja ja tekninen mieli. Ja kuitenkin olette yleisesti ottaen ylempiä olentoja. Ja älä nyt pyydä anteeksi, ei se minua haittaa, mutta luin kerran kirjaa lajinjaottelusta. Tiedäthän, matoranit ja skakdit ja te muut, joskus kuolevat, mutta silti teitä – ja minusta se on ihan hyvä – vipeltää siellä täällä. Ei loppua näy, eikä tarvitsekaan. Se kirjoittaja, gametrulainen antropologi, kirjoitti tarinoista ja uskomuksista, jossa kapseleita saapuu rantaan, tarpeen mukaan, sisällään matoralainen, joka tietää tarpeeksi mutta ei mitään. Uusia naamoja. Ja sama tapahtuu peikoille ja titaaneille ja shasaaleillekin. Satutko muistamaan mitään tuollaista omalla kohdallasi?”

”Enpä kyllä”, Daiwen tyytyi sanomaan. Matoralaisen ystävättärien pomot tuskin koskaan kysyivät tällaista.

”Niin, aivan. Kirjoittaja sanoi, että se on yksilön kannalta epäolennaista. Mutta eihän se ihan neutraali mielipide voi olla, kun kirjoittaja oli itsekin matoralainen. Mutta en ole koskaan kuullut, että lajitoverini olisi tupsahtanut ilmoille moisesta kapselista. Muuten meidän… Kuolleet olisi varmaan jo korvattu. Siitä ei kirja puhunut. Kun kerran rahit toimivat eri tavalla, ja keltaiset jättiläiset olivat – hän ei tietenkään tuntenut minua – raheja. Mutta kirjoittaja vältteli aihetta. En itsekään tiedä asiasta kunnolla, olin silloin aika tavalla nuori kun pakenin, eikä sillä taida olla enää juuri väliä. Joku pohjoisesta tulleista poromiehistä voi varmaan sivistää sinua aiheesta, heikäläisille se on elinehto, kelpo karpaaseille.”

Matoran tyytyi nyökkäämään. Nyt oli tärkeä kuunnella. Asia oli menossa henkilökohtaiseksi.

”Outoa kyllä mitä siitäkin muistaa”, jätti jatkoi tuijotellen aluksen kattoikkunasta, ”Täysin satunnaisia asioita. Yksi vanha matoran tuli kerran säälien luokseni ja sanoi, että on varmaan kamalaa elää tuollaisen menneisyyden kanssa.Vaan enpä tiedä. Se vaivaa minua ani harvoin, vaikka joskus haluaisin muistaan enemmän. Nukuin tahtorakin tallissa, siis eläinten, ei ilmalaivojen. Tein niin usein. Niiden mahat möyryävät valtavasti; matalaa kurnuttavaa ääntä, joka jotenkin rauhoitti. Täysikasvuiset kasvavat 70 metrin mittaan, ja se tarkoitti melkoista määrää sarvia, myskiä, nahkaa ja ennen kaikkea lihaa, ja siinä välissä niillä sai möyrytettyä aika paljon maata. Voit arvata, miksi nimesin tämän aluksen Tahtorakiksi. No, kuitenkin, nukuin kottikärryissä. Meillä oli kottikärryjä, puisia, ja karkeasti tukeista veistettyjä. Isoja olivat, kun niihin piti saada mahtumaan paljon lantaa, mutta olin silloin itsekin pienempi. Sitten yhtäkkiä tulta, pauketta, tuhoa, mutta minulle toki lähinnä vauhkoontuneita tahtorakeja, jotka eivät tosiaan katso, minne isot jalkansa tunkevat. Jotenkin pääsyin yhden vanhan naaraan selkään ja se ui ulapalle. Olen lukenut matoralaisantropologien kuvauksia, joilla on ollut dramaattisia nimiä kuten Torangan Tuho tai Elämän Viejien Suuri Voitto tai Visorakien puhdistusisku. Tässä vaiheessa moni kysyy, että miten voin olla täällä, kun yksi johtajista on visorak. Kiitos että sinä et. Tawa luottaa häneen ja niin luottaa Guartsukin, ja niille kahdelle minä luottaisin kaikkeni. Mutta minä en muista visorakien hyökkäystä tai kuuluisaa viimeistä taistelua, mutta en oikein perhettänikään. Mutta kottikärryt muistan oikein hyvin, ja tahtorakien yölliset äänet, ja tallin kattoparrut voisin piirtää ulkomuistista. Hassu kapistus, mieli.”

Jätti nojasi taakse tuolissaan, venytteli käsiään ja naksautti rystysiään niin että paukkui. Tuolin selkänoja taittui mukavasti ja Tongu tuijotteli kattoon, jossa tietty oli ikkuna, josta ei kyllä juuri mitään näkynyt hallin katon takin. ”Sieltä sitä ollaan tultu, kummien etelänmaiden karsinoista ja tässä sitä istutaan maailman isoimman ilman kepulikonsteja lentävän paatin ohjaimissa! Mitäs sanot?”

”Taidat tosiaan pitää aluksestasi?”


Jätti nauroi kumeasti ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että pähkinäkulho pompahti ja Daiwen kavahti. ”Totta maar! Mutta on tässä kyse muustakin kun vain lentävästä kasasta puuta ja rautaa ja messinkiä. Eikö lentäminen ole yksi minkä tahansa lajin syvimmistä haaveista? Metru Nuilla voi vain ostaa levitaatiokiekkoja, tai jos on toa, niin hankkia sopivan naamion. Eri asia täällä kylmässä keskisessä maassa. Annas kun näytän!”

Kyklooppi veti ison työpöytänsä vetolaatikosta nahkakantisen ja raskaan valokuva-albumin ja tömähdytti sen pöydälle. Sen välistä pilkahteli lehtileikkeitä ja muita papereita.

”Tässä on muistoja matkoiltamme. Vanha kunnon Horpat harrastaa valokuvailua. Jo ennen sotaponnisteluja meillä oli yleensä pari Lohrakia saattajina ja tiedustelijoina, joskin kevyemmin aseistettuina. Horpat se aina istuskeli toisen takapenkin kuplassa, kierteli ympäriinsä lähitaivaita etsien uusia kuvakulmia. Halusi ikuistaa kaukaiset taivaat, hän sanoi. Siinä se on, kaiken ydin. Tuntemattomat taivaat. Ilmasta ei erota valtakuntien, lajien ja kansallisuuksien välisiä rajoja. Oikealla lastilla olemme tervetulleita mihin vain, jos nyt emme koputtele synkkien saalistajien tai Destralin portteja. Tuomme toivoa ja uutisia, ja mikä tärkeintä, ruokaa ja muuta oleellista. Katso tätä!”

Andalusialainen lehmänetsintälaulu

Etelämanner, kukkulat Laqiya Hatfahusta etelään. Varustamassa paimentolaisia.

”Tämä on Etelämantereelta, keskiosan tasankojen pohjoispuolen kukkulamaalta. Etelän Kauppakilta palkkasi meidät toimittamaan paimentolaisheimoille apupaketteja eräänä köyhänä satovuonna. Koska ne eivät pysy pitkään samassa paikassa ja levittäytyvät paljon saartamme laajemmalle alueelle, jouduimme laskemaan paketit laskuvarjoilla aina yksittäisen paimenen nähdessämme. Kyllä heikäläisiltä oli pudota leuat päästä kun tulimme vuorien takaa äänekkäänä ja savupilvi kannoillamme ja taivaalta satoi mannaa, hunajaa ja ties mitä vuotia, kätevässä paketissa sinivalkoisen laskuvarjon saattelemana.”

tervetuloa mehtään täällon ihan hirveetä

Pohjoismanner. Keskinen erämaa. Matka mantereen halki.

”Tämä taas on pohjoisemmasta, kelpo Pohjoismantereelta. Tämä oli suora pyyntö kavereiltamme koillisrannikolta. Välisaarten merirosvoepidemia oli alkamassa, ja mukana oli vielä oikeasti uskottavia piraatteja, joten he pyysivät, josko lentäisimme saaren yli. Lähdimme Metrukunnista ja parin päivän päästä olimme saavuttaneetkin jo rannikon. Eivätpä paljon merirosmot pelottaneet! Mutta aluksen ikkunoista oli kiva tiirailla erämaita ja vuoristoja.”

Haaalki erämaan beduiini ratsastaaaa

Etelämanner, Arj Durun. Muonapakkauksia Fexian siirtokunnille.

”Tässä taas olimme Arj Durunin suurella autiomaalla Etelämantereella. Veimme muonavaroja ja vettä Fexian mainareille. Jotain ne siellä porailivat, en tiedä tarkemmin, mutta harvoin näkee niin avoimen iloisia vortixxeja kuin silloin. Olimme ajaa hiekkadyyniin, sillä ne eivät yhtään noudata karttoja. Saimme palkaksi muutamia kauniita helyjä, jotka sitten myimme voitolla Bruturagassa. Yleensä Xian porukat eivät osta palveluksiamme, mutta heidän adoriniumlaivoillaan ei tietenkään ole asiaa aavikoille.”

Sumua Sirkkakeroilla

Etelämanner. Krickitia. Sumussa.

”Tämä olikin melkoinen seikkailu! Olimme tulossa Bruturagasta, ihan rutiinireissulta, etelän kauppaliittojen asialla taas. Tren Krom -joen suistoista kohosi silloin valtava sumu, joka nousi kilometrejä ilmaan. Olimme ihan höyryissä, tai siis, enemmän kuin normaalisti. Jotenkin sitten onnistuimme navigoimaan aika tavalla liian etelään ja päädyimmekin Krickitiaan. Maan sirkka-asukkaat eivät hirveästi perusta ulkomaalaisista, tai ulkomaista muutenkaan, keskittyvät enemmän mietiskelyihinsä. Uskonnollista väkeä. Onneksi eivät sellaisella agressiivisella tavalla, ja pääsimme pois tosi koukeroisen diplomatian avulla. Kukaan meistä ei ollut tutustunut maan kulttuuriin ja tapohin, eikä väärinkäsityksiltäkään vältytty. Ja taas oli tarina kerrottavana.”

Kuvia, tarinoita ja seikkailijoita oli tietenkin paljon enemmän. Tunnin kuluivat kun kyklooppi kertoi matkoista pohjoiseen, etelään, länteen ja itään. Hyörinä hallissa kaukana alapuolella hiljeni.

”Ah ja voi, nyt meillä molemmilla meni ylitöiksi”, jätti sanoi lopulta ja viittasi kelloon ilmapuntarin vieressä. Pähkinä- ja kuivahedelmäkulhot olivat tyhjiä. ”Nyt minä annan sinulle vihdoin ne paperit joita tulit alun alkaen hakemaan ja painun itse vielä kaupungille hoitamaan pari asiaa. Mutta tule ihmeessä käymään toistekkin, muistoja kyllä riittää.”

”Mielelläni! Yksi asia vielä, minkä voisin kysyä, tosin. Kun tulin tänne, kuulin vaimeaa puheensorinaa neljännen kerroksen kohdalla portaissa. Kummitteleeko täällä vai mitä?”

”Neljän kerros? Ah, miehistön asuintilat. Ei suinkaan. Kuten tiedät, tämä on iso alus, ja vaatii melkoisen määrän väkeä pysyäkseen liikkeellä. Majoitin sinne melkoisen joukon pakolaisia pohjoisesta, kun kaupungin ja linnoituksen makuupaikkatilanne alkaa käymään tukalaksi. Tilaa löytyy odottamattomista paikoista. Annoinpa yhteiseen hyvään myös linnan huoneistoni. Minä joka tapauksessa nukun joko täällä tai alakerran tiloissa, joten eipä sille tarvetta ollut. Ja sänkyyn mahtui nukkumaan kuusi matoralaista vierekkäin, kuin pienet porsaat. Tai porot. Eikä kukaan edes valittanut, että paikka haisi kykloopille. Tai konerasvalle.”

8 vastausta artikkeliin ”Emoalus”

  1. Tämä posti kehittyi aika tavalla oudoksi kesken kirjoittamisen. Joka tapauksessa prosessi käynnistyi keskellä yötä. Olin käynyt jo nukkumaan, joten en jaksanut avata konetta, vaan pistin valot päälle ja kirjoitin lyijykynällä luonnoskirjaan kolme sivua.

    Lopun kuvien taustat on Creative Commonsia. Akvarellit on ensin piirretty lyijykynällä ja sitten maalattu valopöydän avulla uudestaan.

    En tiedä, onko tämä puuduttava vai ei. Minulla oli joka tapauksessa paljon sanottavaa omahahmollani.

  2. Ei piru että oli muuten hieno. Sanat eivät riitä kuvailemaan miten hienoja ja tunnelmallisia nuo valokuva-albumin sisällöt olivatkaan. Sinun pitäisi ehdottomasti tehdä tällaisia useammin.

    Rakastan myös suunnattomasti sitä, miten paljon sanottavaa Tongulla on ylipäätään tarinassamme viimeaikoina ollut. Tässäkin pätkässä mies (Klaanonin ainoa) muistutti siitä, miten uniikki näkökanta sillä on käytännössä kaikkeen. Hyvää kertausta myös mm. Nynrah-reissusta. Tällaisia viestejä on aina mukava lukea. Vaikka uudestaankin!

  3. Erittäin mainiota ja tunnelmallista kamaa. Ei ole salaisuus että Tongu on suosikkihahmojani, ja syväluotaavampi sen käsittely on aina hyvästä. Lopun kuvitus oli myös aika ihanaa, ja epätyypillinen musiikkivalinta meni aika nappiin.

  4. Tämä oli oikeasti tosi hieno. Tongu on sympaattinen veikkonen ja tunnistettava puhetyyli ja omalaatuiset mielipiteet tekevät siitä hahmonakin todella viihdyttävän. Ja kuvat, kuten jo sanottiin, toivat mukavasti tunnelmaa viestiin.

    Jotenkin minua epäilyttää tuo Daiwenin kuulema puhe. Tuskin se mitään on, mutta silti…

  5. Tämä on tosi… kiinteä. Tiedätkö, sellaisella tavalla että tämä maalaa koko Klaanista ja oikeastaan lähiseutujen maailmastakin tosi kokonaisen kuvan. Yhdistelee niin paljon kaikkia ajatustasolla olleita juttuja, niinkuin vaikka valoviestintää. Loistava kokonaisuus!

    Ja tietty sisäinen maantieteilijäni riemuitsi tarkasta matkakuvauksestasi. Tässä oli kenties eniten ulkomaalaisia paikannimiä yhteen viestiin tähän mennessä.

    Valokuva-asiat eivät kyllä näyttäneet silmääni kovin hyviltä, mutta se nyt olen vain minä. Itse en yhdistäisi lego-kuvia taustavalokuviin mistään hinnasta. Näyttää… halvalta, suoraan sanottuna. Joku blurraus tai vastaava olisi varmaan saanut sen näyttämään paremmalta, mutta jeh. Ei suuri ongelma.

  6. mystiset äänet = työnantaja

    Kovin tunnelmallinen viesti. Tongua oli mukava nähdä, toivottavasti vielä joskus myös juonirelevantimmissa merkeissä. Yleinen hahmonkuvaus (ja maailmanrakennus) on ihan hauskaa, mutta pidän kumpaakin pohjimmiltaan polttoaineena juoneen, en niinkään itseisarvona.

    Ensimmäiset kuvat upeita, mutta taidan yhtyä Matoroon jälkimmäisissä. Noin käsittelemättömät valokuvat (niin maisemat kuin leekotkaan) eivät minusta ehkä ihan sovi johonkin mystiseen ”KLAANON-ESTETIIKKAAN”, mikä se sitten onkaan.

Vastaa