Lomakkeiden täyttämisen uuvuttavuudesta

Pär-Nui, Päättiset

Tämäkin päivä oli ollut raskas. Sodan alettua ja kodin jäätyä taakse ne kaikki olivat, mutta tämä päivä oli vienyt aivan erityisen paljon voimia.

Sulfrey painoi väsyneen päänsä majoituksen kuhmuraiseen tyynyyn, hieman myrtynyt ilme Komaullaan. Oliko pelko Nazorak-imperiumin tuhovoimasta varisuttanut keltaisesta matoralaisesta tämän ylitsepursuavan paperityötaituruuden pihalle, vai miksi ihmeessä äskeinen byrokratiahetki ei tuntunut luonnistuvan? Sulfreystä tuntui miltei siltä, kuin hän ei olisi ollut tilanteessa täysin mukana. Kuin jokin olisi häirinnyt hänen suoritustaan. Tunne, melkein kuin…

Kop kop! Oveen koputettiin.

”Neiti Sulfrey?” matala miesääni kyseli uksen tuolta puolen.
Ei lepoa, ei rauhaa.
”Niin?” väsynyt virkailijatar sai suustaan. Hän tunnisti kollegansa äänen. Tednin häivyttyä kirjanpitohommista – ilmeisesti suorittamaan jotain hurjan tärkeää tehtävää – oltiin Päättisten evakuointiin löydetty uusia työntekijöitä. Huumorininja ei ollut ehkä muutenkaan ollut paras byrokraatti: niin paljon asukkaita, jotka kaikki täytyi löytää ja merkitä siirtoväeksi, ja niin vähän aikaa jututtaa kivoja tyttöjä paikallisissa illanviettopaikoissa. Tednin huomio oli tainnut olla muussakin kuin etsimistyössä.
”En tahdo häiritä enempää, kunhan ilmoitan, että koko saaren asujaimisto on virallisesti Pär-Nuissa. Joten väki vain ilmalaivoihin ja kurssi kohti Bio-Klaania!” Oven takaa kuuluva ääni oli innoissaan, mutta väsynyt sekin.
”Kiitos tiedosta”, Sulfrey vastasi, hieman hiljempaa kuin olisi tahtonut.
”Ei minulla muuta. Ja hyvää yötä!”
”Öitä!”

Askeleet kertoivat, että oven takaa poistuttiin. Sulfrey huokaisi väsyneenä – ainakin työt edistyivät. Uni maittaisi varmasti. Sulfrey alkoi valmistautua hyvin ansaittuun lepoon, ja tarttui rintaneulasta, joka piti Nui-Koron sinistä viittaa hänen harteillaan. Hän irrotti pronssisen Hahnah-rapua esittävän rintaneulan viitasta.

Toisella kädellään Sulfrey haparoi yöpöytäänsä ja löysi etsimänsä: virallisen Bio-Klaanin Ussal-leimasimen. Virkailijatar nosti kaksi tekorapua ilmaan, suoraan suurta Komauta kantavien kasvojensa yläpuolelle, ja toljotti niitä väsyneenä.

Konseptuaalis-heraldisista ravuista Nui-Koron pronssinen Hahnah oli Sulfreylle se tutumpi, ja tällä hetkellä haikeampi. Koti… Bio-Klaanin Ussal taas oli täynnä tulevaa. Mahdollisuuksia.

Sulfrey suorastaan häpesi ajatuksiaan: hänen täytyi myöntää, että kodin jättämistä oli helpottanut liikaakin ajatus siitä, että hän pääsisi Bio-Klaaniin. Suurkylän asukki oli aina tahtonut käydä etelärannikon kaupungissa, ja joskus salaa hän oli haaveillut muutostakin. Tawa oli aina ollut hänestä niin inspiroiva hahmo, ja ajatukset koko järjestön takana olivat niin vilpittömiä!
Kotona kaikki ovat niin… niin paatuneita, hän huokaili mielessään.

Poliisilaitoksen entinen virkailija kyllä piti entisestä työstään ja entisestä pienestä asunnostaan joenpenkan varrella ja muutamasta läheisestä ystävästään. Hänen entisen kotikatunsa varrella oli ihanin kahvila, minkä Sulfrey tiesi ja vaikka seikkailu Bio-Klaanin jäsenten kanssa olikin aiheuttanut hänelle kiusallista kuuluisuutta, oli se lähentänyt häntä esimieheensä, ylikomisario Harkeliin, ja ystävien määrä oli kasvanut. Eli periaatteessa asiat olivat menneet hänellä oikein hyvin.

Mutta entä kaikki muut? Entä hänen pomonsa poliisipäällikkö Arnop? Itse paha pormestari Tahae? Tai jopa hänen harmiton mutta kärttyisä vuokraemäntänsä…
Niin paatuneita.

Joten ollakseen aivan totuudenmukainen, Sulfrey ei ollut välttämättä harmissaan muutostaan Bio-Klaaniin. Mutta ei se olisi saanut tällaisissa merkeissä tapahtua! Sulfrey olisi tahtonyt tavata Tawan ja tutustua Bio-Klaaniin ilman pelon ja epäluottamuksen ilmapiiriä. Toisinaan suurkyläläisestä tuntui, etteivät etelän kaupungin asukkaat pitäneet lainkaan uusista naapureistaan.

Toki Sulfrey ymmärsi pelon, väsymyksen ja viime aikoina kuvioihin hiipineen nälän. Ne vaanivat Bio-Klaanin kaduilla, aivan kuten virkailijan omassakin mielessä.

Haaleankeltainen matoralainen tarkasteli kahta rapua vielä hetken, ennen kuin laski ne yöpöydälle ja taisteli itsensä vielä pystyasentoon. Sulfrey nappasi kaulaltaan irronneen viitan sängyltä ja nakkasi sen pienen huoneen pienen työtuolin selkämykselle. Kaikki oli valmista yötä varten, ja raskaan paperityön raataja rojahti taas pitkälleen.

Matoralaisen ajatukset pyörivät uusien ja vanhojen kotien ympärillä hänen vaipuessaan uneen. Rutiinit ja rituaalit. Maukas nui-korolainen marjamehu. Bio-Klaanin kerhohuoneet. (Ja toivottavasti läpi mennyt vakiovaraus.) Vihreät salasoturit ja viiksekkäät poliisit. Kivat pikkukahvilat.

Niin paljon mietteitä, jotka lopulta puuroutuivat väsyneessä pääkopassa. Uni tuli.

Ehkä hän saisi keskittymiskykynsä huomenna taas takaisin.

5 vastausta artikkeliin ”Lomakkeiden täyttämisen uuvuttavuudesta”

  1. Minusta tuntuu, että teet Sulferystä niin ihanaa ja sympaattista hahmoa vain jotta voisit tuhota sen elämän tosi kivuliaasti. Sanokaa vainoharhaiseksi, mutta tällainen mukavuus on epäilyttävää!

  2. Se kiusallinen tunne,nkun on lukenut niin vähän kyseisen hahmon viestejä, etten oikeastaan ole koskaan kuullut hänn sukupuolta mainittavan. Olin aina luullut häntä mieheksi…

    Mukava näkökulmaviesti. Hyvää tekstiä

Vastaa