Hiljainen hetki

Taivasaseman tehdaskerrosten loputon metallin kalke ei ollut kaikonnut mihinkään, mutta silti Kapteenista tuntui, että hän oli päätynyt keskelle maailman syvintä hiljaisuutta. Ei se lopulta paljoa vaatinut. Pelkkä aseman mestarin tuskanhuutojen uupuminen toi painovoimaa uhmaavaan torniin sieltä normaalisti puuttuvaa seesteisyyttä. Mutta nyt myös aseman vahkit nukkuivat. Hämärät käytävät ja laajat hallit olivat väärällään paikoilleen luhistuneita uinuvia koneita. Kummituskaupungiksi muuttunut Baterra-asema oli hetken aikaa yksin jään toan. Ja hän oli päättänyt ottaa siitä kaiken ilon irti.

Purifierin henkilökohtaisten tilojen näköalapaikalta kohti olematonta horisonttia tuijotteleva toa oli jo tuntien ajan seurannut, kuinka Sarajin varhain aamulla lähtenyt laiva seilasi kohti etelää. Eihän se ollut paljoa muuta, kuin musta vaappuva piste kaukaisuudessa, mutta meri oli sinä aamuna rauhallinen ja keli täydellisen pilvetön. Jossain kaukaisuudessa laivaa odottava loputon massa, Pohjoinen manner, olisi kuitenkin vielä ainakin vuorokauden mittaisen matkan päässä.

Uudesta yllättävästä rauhastaan nauttiva toa oli kuitenkin ionisoturin lähdön jäljiltä kovin haikein mielin. Saraji oli kiusallisista muistikatkoksistaan huolimatta mukavinta juttuseuraa, mitä asemalla oli pitkään aikaan ollut. Ja nyt hän seilasi taas pois uuden tehtävän edessä. Mielitutkijankaan kone ei olisi tulossa käymään asemalla korjaantumassa, vaan itsensä merestä kaapinut kirilkasvo oli ilmoittanut matkaavansa suoraan Xialle, jossa hän odotti tapaavansa mestarinsa. Kapteeni oli tunnollisesti nauhoittanut vanhan toverinsa yhteydenoton ja lupasi välittää sen Purifierille, kun tämä heräisi.

Oli kulunut kuusitoista tuntia eilisestä. Ja Baterra-aseman Bahragit nukkuivat yhä mielen sirun niille suomaa untaan.

Kului ainakin tunti, ennen kuin Kapteenin keskittyminen lopulta herpaantui ja Sarajin sekä tämän skakdituttujen laiva lopulta katosi toan näköpiiristä. Volitakasvo venytteli makeasti ja nousi ylös kylmältä lattialta. Hitaasti maiskutellen Kapteeni otti suunnakseen tutun ja turvallisen kanttiinan. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin hänellä oikeasti teki mieli kahvia.
Sen ajatteleminen tuntui oikeastaan melko hassulta. Kuinka moinen nautintoaine oli muuttunut lähinnä pakolliseksi piristeeksi loputtoman työvuoren ohessa. Kuinka se oli hänelle pitkään ollut vain ruskeaa kuumaa litkua, joka mahdollistaisi vielä muutaman puhelinsoiton tai parikymmentä täytettävää lomaketta. Mutta nyt hänellä teki sitä oikeasti mieli. Hänestä tuntui, että se sopisi tähän hiljaiseen iltapäivään mainiosti.

Hissit eivät toimineet. Kapteeni epäili, että nekin nukkuivat. Asiaa tarkemmin ajateltuaan toa tuli siihen tulokseen, että suurin osa aseman toiminnoista taisi olla samassa lihan varaan rakennetussa verkossa, kuin sen valkoinen kuningatarkin. Ainoastaan ylimpien kerroksien hiljattain rakennetut konetehtaat pyörivät omillaan. Matkallaan toa pohti, toimisiko kahvinkeitinkään vai oliko sekin osa parvea. Ajatus huvitti häntä. Olivatko hänen myöhäisillan piristeensäkin koneen sisälle survotun aivomössön työn tulosta. Kapteeni toivoi hartaasti, että ei. Olisi kuitenkin todella noloa, ettei hän ollut koskaan kiittänyt keitintä kahvistaan. Olihan hän aina luullut sitä vain sieluttomaksi laitteeksi.

Mietteidensä keskellä Kapteeni havaitsi astelleensa kokonaiset kaksi kerrosta ohi kanttiinasta. Hetken toa harkitsi vakavasti kipuamista takaisin ylös, mutta ääni hänen päässään kehoitti kahvinjanon tyydyttämisen sijaan nautiskelemaan mahdollisesta seikkailusta.

Nyt kun hän tarkemmin ajatteli, hänellä ei koskaan ollut mahdollisuutta kurkata sen kerroksen sisään, jonka liukuovien edessä hän parhaillaan seisoi. Nyt siihen oli mahdollisuus ja paljoakaan empimättä toa heitti sormensa ovien välissä hehkuvaan rakoon. Hetken Kapteeni pelkäsi, ettei ovia saisi käsin väännettyä auki. Metallinkappaleet kuitenkin liukuivat yllättävänkin kevyesti syrjään, paljasten kelmeän vihreyden takaansa.

Toan metalliset jalat astuivat soraan kahden loputtomalta tuntuvan kasvihuonejonon väliin. Loputtomia eksoottisesti hohtavia rihmastoja sisällään pitävät lasikuvut näyttivät jatkuvan silmänkantamattomiin. Kerroksen korkean katon korkeimmassa kohdassa paistoi keinotekoinen aurinko, joka lämmitti kaikkeutta allaan. Kirskahtelevin askelin Kapteeni talsi halki soratien ihmetellen. Miksi jollekin tällaiselle oli pyhitetty kokonainen kerros? Mitä Purifier oikeastaan teki valtavilla kasvihuoneilla? Jos Kapteeni olisi ihmetykseltään tutkinut kasvustoa tarkemmin, olisi hän huomannut että loppupelissä ne näyttivät kaikki melko samanlaisilta.

Vasta talsiessaan halki soran Kapteeni alkoi ymmärtämään taivasaseman todellista laajuutta. Hetkenkään kävelemisen jälkeen jään toan näköpiiriin ei tullut sitä metallista seinää, mitä tämä jo odotti. Tekoauringon poltteessa astelevan, hyvin kaukana elementistään olevan sankarin matka tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Mutta hiljaisen ikuisuuden, joten Kapteeni ei oikeastaan valittanut.

Kymmeniä minuutteja myöhemmin perille, kerroksen toiselle laidalle saavuttuaan jään toa ymmärsi, miksi liukuovet kasvimaailmaan olivat jo valmiiksi hieman raollaan. Soratien päässä, vasten hopeista kohti aurinkoa kohoavaa seinää, lepäsi kaksi hahmoa joista ensimmäinen oli tummanpuhuva peltipoliisi ja toinen itse taivasaseman mestari.

Sammunut Rorzakh suurimaksi osaksi vain makasi maassa, pidellen sammunutta, ympäriinsä halkeillutta kalloaan Purifierin seinään nojaavassa sylissä.
Kapteeni tuijotti raukeaa näkyä hetken. Tuntui merkilliseltä, kuinka rauhoittavalta oudon kaksikon uni näytti. Toa kuitenkin ymmärsi, että hänen oli parasta poistua kasvihuoneesta, johon hänellä ei varmastikaan ollut asiaa. Mutta jo käännyttyään hänen takaansa puhui hiljainen naisen ääni. Sellainen, jollaista hän ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut.

”Tule lähemmäksi.”

Kapteeni kääntyi ja näki Purifierin hammasrivistöjen liikkuneen. Mestarin ääni ei ollut koskaan kuulostanut sellaiselta. Ääni oli väsynyt. Kuulosti siltä, kuin se olisi vasta herännyt. Ja kuinka kymmenen muuta ääntä nukkuisivat yhä.

”Anteeksi, että olet joutunut tänne. Olin liian hidas. Tätä ei pitänyt koskaan tapahtua.”

Jään toa astui puhuvan mustan massan eteen. Valkoiset luut eivät taaskaan ymmärtäneet, mihin ne kuuluivat. Puhdistetun velton ruumiin pää oli ainoa asia, joka kääntyi.
”Kuka sinä olet?”, Kapteeni ymmärsi kysyä. Mustat silmättömät kasvot katsoivat toaa kaikella vähällä anteeksipyytävyydellään.

”Tuskin olemme koskaan tavanneet. Liekö tuolla enää väliäkään. Olen osa koneistoa nyt.”

Puhdistajan suu piti tauon puheessaan. Väsynyt mieli nukkuvien sielujen keskellä mietti sanojaan tarkoin.

”Sinun pitäisi paeta. Tee se nyt, kun he nukkuvat”, se lopulta jatkoi. Kapteeni tuijotti mestariaan hieman happamana. Hän ymmärsi nyt, mistä oli kysymys.

”Olen pahoillani, Niz. Mutta minulla on ollut paljon mahdollisuuksia paeta. Ja olen valinnut jo tieni.”

Musta suu sulkeutui. Ääni sen takaa oli yllättynyt siitä, miten nopeasti toa oli tunnistanut tämän.

”Sinä et halua nähdä, mihin tämä on menossa”, ääni vielä yritti, mutta kaltoinkohdeltu toa oli odottamattoman järkähtämätön.

”Ei, en haluakaan”, Kapteeni vahvisti, ”mutta minun paikkani on silti täällä. Kaikki mitä enää edes muistan on täällä. Et voi pyytää minua lopettamaan nyt.”

Puhdistetun kasvot tuijottivat maata. Kauan sitten olleen veden toan ääni värähteli mustan kehon hengittäessä raskaasti. Hetken hiljaisuuden jälkeen musta massa huomasi Kapteenin tuijottavan Rorzakhia sylissään.

”Hänen äänensä jäi sinne. Mielen siru antoi sen jäädä sinne.”

Jään toa muisteli sitä maailman kauneinta ääntä, minkä aseman kuningatar oli hänelle vahkin kautta suonut. Toa tunsi olonsa taas kunnioitetuksi seuratessaan sammuneen vahkin keinumista Puhdistajan hengityksen mukana
.
”Miksi sinä toit hänet tänne?”, jään toa pohti, toivoen varovasti vastausta myös heitä ympäröivään kasvihuoneeseen.

”Minä toivoin, että hän ymmärtäisi, jos hän näkisi, mikä hänestä on tullut.”

Kapteeni ei ymmärtänyt, mutta seurasi Puhdistetun katsetta ohitseen kohti loputtomien lasikupujen rihmastoja. Hetken tuijotettuaan Kapteeni viimein ymmärsi, etteivät vihreät köynnökset olleet kasveja, vaan hitaasti sykkivää, ympäri asemaa kurottuvaa lihaa.

”Hän ei ole suljettuna tälle asemalle. Hän on Baterra-asema. Ja me olemme hänen hermostossaan. Kaikki tämä ympärillämme on Valkoinen Kuningatar.”

”Kuinka sinä voit tietää?”, Kapteeni kyseenalaisti.

”Koska mestarisi kertoi minulle. Silloin, kun hän ei vielä ollut… me.”

”Joten sinä sinä tiedät… sinä tiedät kuka hän on?”, jään toa tiedusteli varovaisesti vilkuille varovaisesti vahkia, joka ei onneksi näyttänyt vielä minkäänlaisia elonmerkkejä.

“Hän on vain lapsi. Luotu kärsimään meidän kustannuksellamme. Muinainen haluton messias.”

“En usko, että tuo aivan vastasi kysymykseeni.”

“Tai ehkä ajattelet sitä väärin”, kuollut ääni jatkoi määrätietoista hinkumistaan, “Oletko koskaan ajatellut, ettei hän ole mitään, minkä tunnet? Ettei häntä voi selittää sanalla, jonka tuntisit? Vastasin kyllä kysymykseesi, mutta ehkei sitä olla tarkoitettu valaisevaksi”

Jään toa tuijotti kaltaisensa sieluun. Musta pää retkahti taas olalleen. Katsekontaktin kiusallisuus ei siitä paljoa muuttunut, kun vain toisella osapuolella oli oikeasti silmät.

Veden toan mieli mustan massan keskellä huokaisi syvään ja koetti epätoivoisesti liikuttaa käsiään. Lopputulos oli masentava nytkähdys, jonka keskellä entinen tieteilijä yritti ymmärtää kaaosta ympärillään.

“Siksi… siksikö he tahtovat hänet?”, se ajatteli ääneen.

Kapteeni teki välittömästi oletuksen, kenestä ääni puhui.

“Kenraali on kahdestoista. Hän on kellon viimeinen palanen.”

“Ei… ei hän. On vielä yksi.”

Nyt Kapteeni ei ymmärtänyt. Ääni päätti johdatella jään toan hitaasti perille.

“Sinä. Sinä puhut Varjotulle. Sinä olet kuningattaren suu. Sinä viet hänen pyyntönsä.”

“Kyllä.”

“Kuukausia sitten… kuningatar halusi jotain. Silloin Puhdistaja matkasi Ath-Koroon. Löysi mielen sirut. Antoi ne pois suojatakseen mieltään.”

“Varjotun käsissä niistä ei ole meille vaaraa”, Kapteeni osasi toistaa mestarinsa sanat.

“Mutta muistat kai… ettei hän mennyt sinne siruja hakemaan.”

Ja silloin valkoisen Volitakin takana aivot tilttasivat. Kapteeni muisti vanhan suunnitelman. Kuulutuspyynnön, joka ohjattiin metsästäjien käsiin. Sen, mitä Purifier oli lähtenyt Ath-Koroon metsästämään.

“Mihin… mihin kuningatar tarvitsee Viimeistä Vartijaa?”

Kahdet kasvot loistivat toan mielessä kirkkaina. Kahdet halutuimmat kasvot pimeyden metsästäjien listalta. Mies hopeisessa Mirussaan ja sininen skakdi kiikarisilmänsä kanssa.

Silloin Kapteeni myös ymmärsi paremmin sopimusta, joka Puhdistajan ja Varjotun välillä vallitsi. Se valttikortti, jolla taivasasema ylläpiti välejään Kummisetään. Mikä sen parempaa, kuin lupaus yksi Odinan hallitsijan kauimmin himotuista palkinnoista.

Mutta mitä ennen sitä?

“Kenraalini…”, ääni huokaili, “He näkevät hänet. He kuulevat hänet. Ei keskiyö häntä odota. Hän on pala, jonka voisi vain noutaa. Taistelu ei ehtisi edes alkaa. Se olisi ohi sekunneissa. Mutta Viimeinen Vartija? Hänen nimensä toistuu. Kuningatar hokee sitä mielessään. Niin monesti hän on ollut lähellä. Tilaisuuksia on ollut lukemattomia, mutta hän ei tee siirtoaan. Hän odottaa.”

Ääni pysähtyi miettimään. Niin myös Kapteeni. Keskustelun aikana Rorzakhin valot olivat hitaasti alkaneet syttymään. Kenties juuri siitä syystä ääni Puhdistetussa purskahti itkuun lauseensa lopussa. Se ymmärsi, että rauhan hetki oli ohi. Kymmenen muuta ääntä olivat valmiina liittymään mielten solmujen kuoroon.

Kapteeni juoksi jo. Hän ei halunnut olla paikalla. Hän ei halunnut kuulla eikä nähdä sielujen heräämistä. Keinoauringon paahde ei paljoa valkoisia jalkoja hidastanut.

Hiljaiset hetket olivat saaneet toan melkein unohtamaan, millaista arki taivasasemalla todella oli. Vaikka toa oli sulkenut hermostojen hallin metalliovet mielestään tiukasti kiinni, kuului lihan sisältä kantautuvan huudon ääni silti läpi toan tärykalvojen.

Portaissa kanttiinan kohdalla Kapteeni viimein pysähtyi siihen kohtaan, mihin hänen alun alkaenkin oli tarkoitus. Jostain syystä kahvi oli kuitenkin alkanut tunnostamaan jälleen kerran huonolta idealta. Ohikiitävä seesteisyys oli luhistumassa jään sankarin ympäriltä. Hissi kilahti hänen takanaan. Kuningattaret olivat nukkuneet tarpeeksi. Aseman koneistot lauloivat jälleen.

Samaan aikaan kivisen saaren uumenissa skorpioni havahtui takaisin todellisuuteen.

6 thoughts on “Hiljainen hetki”

  1. “Mihin… mihin kuningatar tarvitsee Viimeistä Vartijaa?”
    Minuakin kiinnostaisi kovin!

    Mikään ei ole pirullisempaa kuin kysymyksen kysyminen itse tarinassa ja siihen vastaamatta jättäminen. Aaah! Karman hyöky! Tiedän ansaitsevani tästä kaiken!

    Kapteeni on vähän jännä hahmo. En ihan tiedä edelleenkään miten siihen pitäisi suhtautua. Tässä viestissä kävi jotenkin ilmi, että ei se taida tietää itsekään. Onko se käynyt läpi niin kamalan mind rapen että se oikeasti uskoo mestarinsa hyvyyteen, vai onko Baterra-aseman bahragien tarkoitusperä jollain jännittävällä tapaa kuitenkin kaikesta sairaasta kuolleiden kaivelusta huolimatta hyväksyttävä?

    Maininta siitä, kuinka Bianca on jonkin sortin messias ja marttyyri oli myös vähintään jännittävä. Hän laskee, että meidän ei täytyisi.

    Olin oikeassa bahrageista, mutta juuri nyt en väitä olevani oikeassa yhtään mistään. Tik tok, saatana.

  2. Minä pidän Kapteenista. Se on sellainen pieni (?) sivuhahmo, joka on kuitenkin mukavaa ”seuraa” silloin kun esiintyy. Toisaalta saattaa vaikuttaa samankaltaisuus erääseen Löyhkään, josta pidän.

    Tuo Guartsu-juttu tuli vähän puskista, enkä heti tajunnut miten suhtautua. Haluan vastauksen.

    Lisäksi eikö Saraji sammunut kuten muut vahkit?

    1. Saraji ja muut kommandovahkit vain kuulivat, mitä verkossa tapauhtuivat, mutta eivät olleet suoranaisesti sen ohjattavissa. Eihän Xen tai Codykaan sammuneet, meinasivat vain repiä kallonsa.

      Ikuinen Ficus-Bianca-sympatiseeraajani tuli tästä viestistä hyvin iloiseksi. Minulla alkaa olla koko ajan enemmän vaikeuksia olla Joi’un puolella ja Purifieria vastaan (HÄNEN NIMENSÄ OLI DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jne). Eeenhän minä kummankaan oikeista motivaatioista mitään tiedä, mutta en anna sen haitata.

      Ja mitä Guartsuun tulee… I did not seen that coming!

  3. the plot thicken jne

    No tämä ainakin oli yllättävää? Juonikuvio onnistuu aika täydellisesti tuudittamaan lukijan harhakuvaan, jossa tämä oikeasti tietää, miten asiat ovat kehittymässä ja sitten TWIST. Äkkiä joku puolivakava teoria… ööh, Guartsu rikkoi joskus Biancan television ja tämä haluaa kostaa??? emt

  4. Minusta Kapteeni on aina ollut kovin ymmärrettävä hahmo. Jos se on elänyt niin kauan tuolla asemalla, ehkä sille ei ole olemassa muuta todellisuutta.

    Guartsujuoni taas jännittää. Mitä mitä mitä? Odotamme mielenkiinnolla.

Vastaa