Minun tohtorini

Ga-Metru
Myrskysaaren rannat

Pienen hetken ajan riippukeinussaan istuva rouva tohtori otti yksinäisyyden ja hiljaisuuden vastaan.

Ensimmäistä kertaa aikoihin Cehaya pystyi kuuntelemaan merta. Vuosien ajan tällä rannalla hiljaisen tuulen keskellä hän oli voinut keskittyä vain kaupungin ääniin. Ilmalaivojen moottorien valaanlauluun. Kuin hyönteisiä kuhisevien pikaputkien huutoon.

Vaan ei nyt. Ensin oli raivonnut sekasorron ja sinisen tulen päivä, mutta sen jälkeen?
Hiljaisuus.

Kun virkavallan viisarit vaimenivat, perässä seurasi kaikki mikä niiden tahtiin tikitti. Ja silloin kun Legendojen kaupunki hiljeni, kuului ääniä, jotka se oli jo pitkään haudannut alleen.

Hopeisen meren vaahtopäitä ei pysäytetty, kun ne yhä kävivät raivokasta taisteluaan rantaviivaa vastaan. Ga-matoralainen katseli ja kuunteli taistelua, joka ei ollut hänen tai kenenkään muunkaan, ja antoi rikotun sielunsa kellua valkealla ulapalla vuosien painon alla.

Jonkun askeleet kulkivat sorapolkua pitkin kohti rantaa.
Ohi punaisen puutalon, joka oli ollut aina tohtorille enemmän koti kuin se puhdas ja virheetön täydellisyyden temppeli, virka-asunto, jonka valtaapitävät olivat hänelle parantolan läheltä siunanneet.
Sen Cehaya oli tajunnut liian myöhään, Aft-Amanan raunioissa, herättyään pitkän elämänsä pahimmasta painajaisesta.

Sen, että koti ei ollut hänelle neljä seinää, vaan yksi erityinen matoralainen niiden sisällä.

Mutta askeleet sorapolulla eivät olleet yhden erityisen, ja ga-nainen tiesi sen. Ne olivat toisen… toisen aivan omalla tavallaan erityisen.

Nainen otti kainalosauvallaan tukea. Heikoin jaloin Cehaya laskeutui riippukeinulta hiekalle ja käänsi väsyneet kasvonsa. Ja pysäytti ne näkyyn, jota hän oli toivonut… ja pelännyt. Soratien päässä seisoi ainoa, jota hän ei ollut osannut korjata.

Kapteenin ääni uhmasi rannan hiljaisuutta ensimmmäisenä.
”Rouva tohtori?”

Ja nähdessään kapteenin ei tohtori osannut sanoa edes ensimmäistä sanaa.
”Minä… halusin vain varmistaa, että olette kunnossa”, Kapura mutisi ja vilkaisi taakseen. Komaukasvoinen ko-matoran seisoi etäämmällä rantametsikössä ja katseli kohti merta. Hetken aikaa Cehaya katsoi hiljaista tarkkailijaa, mutta sitten taas Kapuraa.

Rouva tohtori nojasi koko painollaan kainalosauvaan. Hopeisen tryna-naamion toisen puolen turvotus oli jo hieman hellittänyt, ja nyt hänen vatsansa ympärillä oli siisti valkoinen side. Nainen antoi sormiensa kokeilla hellästi pientä kolmella tikillä parsittua viiltoa kaulassaan.

”Olenkin… enemmän tai vähemmän”, nainen sanoi ja vaikeni pieneksi vaikeaksi hetkeksi.

Kunnes hän lopulta sanoi:
”Kiitos.”

”Ei teidän minua kannata kiittää”, sanoi tulen toa ja jatkoi huomatessaan tohtorin katseen. ”Oikeastaan taitaa olla omaa syytäni, että jouduitte sekaantumaan tapahtumiin. Minulla oli kaikki tovereitteni kaipaama informaatio Aft-Amanasta. Yritin vältellä teitä Bauinuvassa ja siten ehkäistä riskiä, mutta… ”

Kapura huokaisi ja siirsi omankin katseensa merelle. Mutta ei siellä näkynyt mitään tuijotettavaa. Varmaankin vain ajanvietettä matoranille, joka keskittyi kovasti mielenlukuun.

”Anteeksi, rouva tohtori.”

Sanoja ei virrannut tohtorin suusta yhtä sulavasti kuin silloin Aft-Amanassa, kun kapteenikin oli vielä ollut matoralainen. Väsyneelle ja haudanvakavalle Trynalle kiipesi aaltojen vaahdotessa hitaasti jotain hymyä muistuttavaa.
Tai ehkä Takoja vain halusi nähdä sen hymynä.

”Et ikinä lakannut kutsumasta minua rouva tohtoriksi. Et, vaikka tein sinunkaupat…”

”Minusta tuntuu, että se oli Arupakille tärkeää”, Kapura sanoi. ”Tuntea, ettei enää ole se, joka kohtalostaan päättää. Vain potilas.”

Vihje hymystä haihtui ja tohtori nosti varoen kulmaansa.

”Onko se, mikä oli ’Arupakille’ tärkeää… yhä tärkeää sinullekin?”

Kapura huokaisi.

”Et tunne koko tarinaa, tohtori. Teknisesti ottaen elämäni on alkanut kolmesti. Ensin oli Arupak. Sitten Kapura. Ja sitten Kapura, mutta toa. Minä… muistiani on pyyhitty useasti sekä omasta tahdostani että muiden toimesta. En… en oikein tiedä, missä määrin olen enää ’Arupak’. Missä määrin minun pitäisi tuntea itseni Arupakiksi. Tai missä määrin ottaa vastuu teoista, joita teki Arupak.”

Ja yhtäkkiä Cehaya oli taas vuosien päässä, sekunnissa kaukana tästä sekunnista, ja kuunteli potilaistaan vaikeimman purkavan sydäntään.

”En itse oikein tiedä, missä määrin voin vielä kutsua itseäni tohtoriksi”, hän sanoi vilkaisten riippukeinun huojumista rantahiekalla. ”Mutta… haluatko… haluatko kertoa koko tarinan?”

”Minusta tuntuu, että koko tarinaa ei ole kenelläkään”, Kapura sanoi ja otti askeleen kohti riippukeinua.

”Mutta voin kertoa sen osan, jonka tunnen itse.”


Keskipäivä oli pilvisen valkoinen tyhjä taulu taivaalla, kun tohtori kuunteli potilaansa tarinaa keskeyttämättä. Kun sanat lopulta loppuivat, ei Cehaya täyttänyt välittömästi hiljaisuutta niiden tilalla. Silloin kapteeni ja tohtori istuivat vain pienen hetken riippukeinussa.

”Hulluuden juuret. Sininen tähti… rautainen kuolema”, maisteli nainen sanoja. ”Löydän itseni päivä päivältä useammin voimattomaksi sanomaan mitään, kun kuulen tuollaisista asioista. Ja niin taitaa löytää koko muukin Metru Nui…”
Meriharakka lepäsi poijulla satojen metrien päässä rantaviivasta.
”Ja puhumattakaan siitä, että kaiken tämän keskellä jokin tuhosi Aft-Amanan”, rouva tohtori mietti. ”Ehkä… ehkä kaikessa tuossa pahassa on pieni pilke hyvää. Kaikki se kredipselleeni. Mitä kauheuksia sillä aineella saisikaan aikaan.”
Kapura nyökkäsi hiljaisena.
”Toivon parasta ystäviesi puolesta”, tohtori vielä lisäsi.

”Yritän vielä varmistaa, mitä muille tapahtui. Luulen, että visiitti johonkin Mustan käden rakennukseen voi olla hyvä idea, sillä aluksella olleiden kohtalot ovat vielä minulle tuntemattomia. Ainakin Matoro selvisi siruillaan.”

Jään toan nimi puski Kapuran sanojen keskeltä esiin kuin se miekka, joka oli takojan verta maistanut. Cehaya kääntyi tuijottamaan potilastaan, mutta pakoili tämän silmiä.

”Ja mitä olet siitä mieltä? Että… hän on kaikesta huolimatta vielä siellä jossain.”

Kapura katsoi tohtoriaan ilmeellä, josta näkyi, että tätä hän oli osannut odottaakin.
Ja ettei ollut siitä pahoillaan.

”Minä… ” Kapura aloitti ja hiljeni. ”Odotas. Yritän pukea tämän sanoiksi.”

Toa vilkaisi sivusilmällään kohti paikkaa, jossa tämä oli viimeksi tavoittanut katseellaan matkaseuransa. Hiljainen tarkkailija oli yhä samassa paikassa.

”Niin. Minä… Kuten huomaat, tiedän oikeastaan elämästäni kapteenina aika vähän. Mutta joissakin tilanteissa minä huomaan… toimivani kuin Arupak. Kanavoivani hänen luonnettaan. Ja Aft-Amanalla sekä XMS Angoncella, kun tavoitteena oli selvitä, minä… minä tein sen, mitä se vaati. Minä luotin Matoroon senkin jälkeen, kun hän oli iskenyt minuun miekkansa, koska minun oli pakko. Mutta…”

Kapura piti jälleen tauon kootakseen ajatuksensa. Cehaya antoi hänen tehdä niin.

”… minä en tiedä, voinko kaiken jälkeen lopulta luottaa Matoroon.”

”Kaiken sen jälkeen… niin perin outoa, että sinä teistä kahdesta sanot tuon”, Cehaya etsi sanoja. ”Pidit häntä… pidit häntä ystävänäsi?” oli samaan aikaan rouva tohtorin mielipide ja kysymys.

”Enkä vain sitä”, Kapura huokaisi. ”Minä… minulla oli kirjallisia suunnitelmia mahdollisista tapahtumaketjuista Metru Nuilla, joskin naamioin ne roolipelidokumenteiksi. Mutta yhdessäkään en ottanut huomioon sitä, että Matoro kaikista klaanilaisista korruptoituisi sirujen edessä.”

Kapura katsoi jälleen merelle.

”Oikeastaan se, että tapahtumat päättyivät näin, asettaa useammankin asian kyseenalaiseksi. Onko turvallista edes tavoitella siruja Klaanille, jos kenelle tahansa voi käydä noin? Vastaus… vastaus alkuperäiseen kysymykseen on myönteinen. Pidin Matoroa paitsi ystävänä myös symbolina sen puolesta, mitä Klaani tekee. Ja mitä minä yritän tehdä.”

Ga-matoralainen huokaisi kuin lokkeja liidättävä merituuli.
”Eräs hyvin erityinen potilas kerran kertoi minulle”, hän haparoi, ”kuinka oli suunnannut katseensa niin kauas taivaalle, että oli unohtanut katsoa siihen lähellä, mikä todella oli tärkeintä. Siihen, millä oli todella väliä. Hän, jolla oli todella väliä oli joutunut katsomaan potilaani syöksyä syvemmälle ja syvemmälle pimeyteen. Ja silti potilaani tärkein oli seurannut kapteeniaan pimeyteen. Kuten… hyvän perämiehen kuuluukin.”


Kraa kraa, kaikui jossain kaukana Deltan temppelissä. Sanat pysäyttivät sepän.

”Kapura… hetken aikaa sinä taisit nähdä asiat sillä tapaa kuin Tarip Ruostesilmäkin kerran.”

Rouva tohtori hiljeni vielä hetkeksi ja näytti olevan vilpittömästi pahoillaan siitä, että oli sanonut nimen. Mutta kapteeni ei keskeyttänyt häntä.

”Hänkin…” Cehaya jatkoi, ”Matorokin laskeutui siihen samaan temppeliin, eikä tullut takaisin samanlaisena. Pelkäät sitä, mitä ystävällesi tapahtuu, koska kerran, toisena hetkenä toisessa elämässä… sinä olit kuin hän.

Ja vaikka osasit olla Matoron ystävä… et tainnut koskaan olla yhtä hyvä kapteeni Arupakin rakastamisessa.”

Kapura oli hetken hiljaa.

”Minä taidan puhua ajastani Arupakina aika nostalgisesti”, hän sanoi lopulta. ”Mutta oikeastaan luulen, ettei se ollut hirveän iloista elämää. Merirosvokapteenilla oli paljon vihollisia. Hyvin vähän niitä, joihin luottaa. Ja… siitä syystä kapteeni Arupakin luottamuksen saattoi rikkoa vain kerran.”

Kapura huokaisi. ”Ja lopulta siitä syystä minullakin on… vaikeuksia luottamisessa. Luottamusongelmia.”

”Mutta Matoroon opit luottamaan?”

”En kamalan moneen Bio-Klaanissa. Mutta kyllä, häneen.”

”Kuulin kerran aikoja sitten järjestöstänne”, Cehaya mietti. ”Turvasatamastasi. En osannut yhdistää nimeä silloin kun Matoro ja Umbra tulivat luokseni, mutta muistan ajatelleeni ’Klaanianne’ aiemmin. Ajatus… se oli minusta kaunis. Paikka, johon maailman murjomat voisivat kerääntyä piiloon ja turvaan kaikelta pahalta kannoillaan. Joskus… joskus halusin vain itsekin juosta pakoon kaikkea pahaa, mihin olin syyllinen, ja pitkään juoksinkin.”

Cehayan keltainen katse kävi hetken ja nopeasti Kapurassa.

”Ja sitten… se lopulta sai minut kiinni. Ja haluan vielä kerran pyytää anteeksi. Anteeksi, etten- että olin sokea sille, mikä sinussa oli oikeasti rikki.”

”En usko, että kukaan olisi pystynyt parempaan.”
Kapura katsoi tohtoriaan. ”Se on vilpitön mielipiteeni. En… en tahdo syyttää sinua asiasta, jolle et voinut mitään.”

”Minun olisi pitänyt”, Cehaya kuiskasi. ”Tiedätkö, mikä on pelottavinta silloin, kun asettaa itsensä jalustalle, jossa luulee… olevansa asemassa auttaa heikompiaan? Se, kun tunnistaa itsensä potilaansa tarinasta. Se, kun tajuaa katsovansa kaikkea niin korkealta, niin kaukaa, että unohtaa katsoa aivan lähelle. Ja muuttuu sokeaksi sille, millä on väliä.”

”Voisipa mennyttä muuttaa”, Kapura huokaisi. Ja kumpikin oli hetken hiljaa.

Hiljaisuuden rikkoi tulen takoja. ”Tulevaisuutta sen sijaan voi. Klaanissa on… asioita, joita en hoitanut niin hyvin, kuin olisin voinut. Huonoja valintoja. Virhearviointeja. Mutta… jotain minun on yritettävä. Nimda on vaarallinen, mutta en tiedä mitä siruilla tehdä, jos ne eivät ole turvassa Klaanissakaan.”

Kapura vilkaisi jälleen kohti hopeista komauta, joka katsoi takaisin häneen.
Siinä yksi uusi virhe pinon päälle.

”Mitä kapteeni Arupak tekisi?” kysyi Cehaya väsynein katsein.

”Ehkä tämä on päätös, jossa minun ei kannata seurata kapteenin jalanjälkiä”, sanoi siihen Kapura. ”Tilanne näyttää tältä, mutta entä jos sekin on sirujen illuusiota? Kaikki vaikuttaa johtavan siihen, että voin siruissa luottaa vain itseeni, mutta entä jos sekin on väärä päätös?”

Kuudella tuot hänet takaisin.
Niin tulen takojaa oli Aft-Amanassa houkuteltu.

Entä jos hänen edessään olisikin oikeasti kuusi?

”Toivon ainakin, ettei Matoro suunnittele sirujen… tai sirun, jos hän kadotti toisen onnettomuudessa… pitämistä itsellään.”

”Minä en tiedä, mitä Matoro Mustalumi tekisi”, Cehaya sanoi. ”Mutta minä tiedän, mitä toa Kapura tekisi.”
Rouva tohtori antoi aaltojen puhua kieltään hetken, ja katsoi vihdoin ensimmäistä kertaa entistä potilastaan kunnolla silmiin.

”Toa Kapura pelasti henkeni Aft-Amanassa.
En onnistunut korjaamaan kapteeni Arupakia. Mutta hänen sirpaleistaan… synnyit sinä. Ja vaikka kukaan muu viiden sakaran merellä ei luottaisi toa Kapuraan. Vaikka häntä vainottaisiin merellä ja maalla kuin merirosvoa, joka hän joskus oli…”

Cehaya oli hetken hiljaa, ja puhui sitten tunteella jota kapteeni Arupak ei ollut koskaan aiemmin kuullut.
”Minä luotan toa Kapuraan.”

Kapura ajatteli Zairyhiä, joka oli saapunut Metru Nuille Abzumolta saamansa sirun kanssa ja joka oli saattanut poistua saarelta mukanaan useampikin sinisenä hohtava sirpale.

Ja keskustelua etäämmältä seuraavaa ko-matorania, jonka tahto oli yhtä mystinen kuin komaukasvoinen matoran itse.

Vielä yksi kuva nousi Kapuran mieleen. Se kuva oli oudosta jäniksestä, jonka kaipaama aarre lepäsi toan panssareissa.

Jonkun kaikki tuo oli hoidettava. Kapuralla ei ollut kaikkia palapelin paloja, mutta hänellä oli eniten. Koko sotku, hänen syytään (lyhytaikainen liitto Zairyhin kanssa palasi ikävästi Kapuran mieleen) tai ei, oli selvitettävä riippumatta siitä, oliko hänen rinnallaan Matoroa… tai ketään muutakaan.

”Minä… kiitos, tohtori. Toivon… toivon, että muutkin luottaisivat, mutta sen taisin valita omaksi osakseni salaamalla identiteettini.”

Oli hiljaista, kun kumpainenkin suuntasi katseensa aaltoihin.

Ja Kapura ymmärsi, ettei voinut vältellä väistämätöntä loputtomiin. Hän ei ehkä pitäisi uutisista, mutta se ei tehnyt niistä vähemmän todellisia. Pois juokseminen ei toisi kuolleita takaisin.

”Luulen, että minun on lähdettävä, tohtori”, Kapura huokaisi. ”En usko heidän osaavan etsiä minua itse. Mutta vielä yksi kysymys sitä ennen. Näin Bauinuvan arkistoissa maininnan Desable-nimisestä potilaasta. Osaatko kertoa hänestä mitään?”

”Nimen kyllä muistan, mutten juuri enempää. Pahoitteluni.”

”Ei se mitään”, Kapura sanoi ja nousi ylös. ”En ole varma, mihin nimi liittyy, mutta ehkä se selviää joskus.”

Tohtori nosti katseensa potilaaseensa ja laski kainalosauvansa pään rantahiekkaan.
”Jos…”, yskäisy, ”sinulla ei ole liian kiire pois, on vielä jotain, jonka… haluaisin näyttää.”

”Enköhän minä ehdi.”

Tulen takoja auttoi tohtorin ylös riippukeinulta. Sora rapisi hidasliikkeisen kaksikon alla, kun he lähestyivät punaista puutaloa polun varrella. Sen kuistilla Kapura epäröi ja jäi odottamaan – matoran-kokoluokan ovista oli tullut huomattavan epäkäytännöllisiä toaksi muuttumisen jälkeen.
Tohtori ei viittonut Kapuraa sisään tai sanonut sanaakaan.

Hetken ajan toa odottikin ennen kuin Cehaya palasi kädessään pieni, auringon haalistama nahkakantinen kirja. Arvokkaasti vanhentunut ja rapistunut.

”Minä… yritin pakottaa itseäni tuhoamaan kaiken mikä sinuun liittyi”, tohtori sanoi puristaen kirjaa tiukasti kädessään. ”Ennen kuin vahkit tulisivat viemään sen kaiken pois. Ja suurimman osan tuhosinkin, kaiken minkä ehdin, mutta…”

Paperi kahisi kun nainen käänsi niteen auki ja katsoi sanoja sillä.
”En voinut pakottaa itseäni tuhoamaan mitään näin kaunista.”

Cehaya antoi opuksen toan käsiin. Ja jo silloin tämä tunnisti käsialan.

”Sirpaleita, sitä me kaikki lopulta olemme”, nainen kuiski. ”Kuin se aarre, jonka perässä kaupunkiini tulitte… siruja siitä, mitä joskus olimme. Ja sirpaleilla voi satuttaa itsensä, mutta joskus tulee sirpale, joka on liian täydellinen heitettäväksi pois.

Minä yritän etsiä omistani sen, mikä on vielä kaunista… ja tarjota sitä miehelle, joka minua noiden ovien takana odottaa. En työlleni. En tälle maailmalle.

Joskus maailman pelastamiseksi täytyy aloittaa siitä, mikä on lähimpänä.”

Visiirin takaiset keltaiset silmät kostuivat, ja tohtori puhui vielä.
”Ota sinä se, mitä on jäljellä siitä, mitä tunsit joskus hyvin erityistä perämiestä kohtaan. Ja käytä sitä sirua johonkin hyvään.”

Kapura aukaisi suunsa useasti yrittäessään löytää oikeita sanoja sille, mitä hänen käsiinsä asetettu lahja merkitsi. Mutta hän ei niitä löytänyt.

Ja sitä paitsi Kapurasta tuntui, että hänen tohtorinsa ymmärsi kuitenkin.

”T-tohtori. Cehaya. K-kiitos”, Kapura sopersi. Ja otti vastentahtoisen askeleen pois.
Maailma ei odottaisi ikuisesti.
”Ja. Hyvästi, tohtori.”

Cehayan naamiolle kiipesi vielä kerran se, mikä oli joskus ollut hänen hymynsä, mutta jota ei ehkä koskaan enää ehjäksi saisi. Mutta kaiken jälkeen… sillä ei ollut enää väliä. Se oli kaikki, mitä hänellä vielä oli, ja Tulen takojalle se oli enemmän kuin tarpeeksi.

Ja katsellessaan potilaansa astelevan poispäin antoi rouva tohtori sielunsa levätä aaltojen musiikissa, ja hän tiesi saaneensa syntinsä anteeksi.

”Hyvästi, Kapura.”

11 thoughts on “Minun tohtorini”

  1. En tiedä, kuinka tarpeellista on sanoa ”KIITOS GSETÄ” koska varmaan kaikki tietävät, kenen hahmo Cehaya on.

    mutta

    KIITOS GSETÄ

    Tässä kommentissa ei yleisen mielipiteen vastaisesti ole mainintaa Xentorosta.

  2. Ehkä kaunein asia.

    Mitä nyt siellä oli se yksi matatu-moodkiller, mutta ei sekään onnistunut rikkomaan koko viestin koskettavuutta. Tämä on nyt se Aft-Amana -epilogi, jonka se ansaitsee. Kapura on ihana nähdä mieletään terveempänä kuin koskaan… kaikki on niin… en tiedä, katkeransuloista. Niisk. Kyynel.

    Hyvää työtä. Hyvää työtä…

  3. Tämä viesti oli todella kaunista luettavaa. Musiikit sopivat täydellisesti ja Kapura ja Cehaya toimivat luontevasti. Toivon kyllä joskus vielä kuulevani jotain Cehayasta (mielellään jotain hyvää), mutta on hyvä että Metru Nui-jutut saadaan jo jonkinlaiseen pakettiin. Pidän siitä miten erilaiset Kohtalot Metru Nuille menneillä klaanilaisilla oli: Nurukan löysi itsensä ja kadotetut muistonsa, sekä uuden suunnan elämälleen, Umbra liittyi Paholaisen Orkesteriin Sotilaana, Matorosta tuli Mielen prinssi, joka särkyi, Deleva särkyi fyysisesti ja hänet parsittiin kasaan uudeksi kokonaisuudeksi ja Kapura hyväksyi Arupakinsa sisällään. Kaikilla oli jos jonkinlaista hahmokehitystä ja kaikista niistä tuli enemmän kuin hahmoja. Niistä tuli henkilöitä, joista välitttää.

    Pidän myös siitä miten hahmoihin viittaaminen erilaisin termein alkoi elää Profeetan valtakunnan jälkeen ja kasvoi kukkaansa Aft-Amanassa. Jään sotilas, Tulen takoja, Majakka, Syvyyksien kenraali(ei vielä käytetty, keksin vasta), Puolikuollut epäkuollut jne. Elävöittävät tekstiä ja tekevät siitä mielenkiintoisempaa lukea.

        1. Älä nyt, G! Tämä on juuri sellaista shippausta, josta minä pidän!

          a) siinä ei ole mitään järkeä hahmojen, niiden kaarten tai roolien tarinassa kannalta
          b) se liittyy viestiin, jossa KUMPIKIN HAHMO KUVATAAN SUHTEESSA TOISEN HAHMON KANSSA

          Se heittäköön ensimmäisen AvdexMatoron, joka on kräkkishippauksia vastaan.

  4. Olin kommentoimassa jotain siitä, miten erinomaisen tunnelmallinen ja tunteikas paketti tämä oli, ja kuinka olin syvästi liikuttunut, mutta sitten luin kommenttinne.

    Ja nyt en tahdo sanoa enää mitään.

Vastaa