Hopeaa Mustalla

Onu-Metru, Mustan Käden tukikohta

Onko tämä L Ä Ä K E T TÄ ?
E- e- ei, TOHTORI. Olen T E R V E.

E H E Ä.

K O K O N A I N E N.

t-tai ainakin o l i n

TEEMME SINUSTA KOKONAISEN
EHJÄN
YHDEN

Koneet tarttuivat häneet. Kylmät sormet kiertyivät hänen kehonsa ympärille. Koneskakdit, niiden hampaat leimusivat verisinä hänen yllään. Odinan pirut, helvetin lekurit. Niiden silmät loistivat sinisinä niiden kumartuessa plasmahengen ylle.

Ne hakkasivat häneen nauloja. Porasivat kiinni ruuveja. Sulkivat toaa syvyyksiin. Hopeaan.

Höyryritari yritti huutaa ja riuhtoa itseään irti, mutta konekädet eivät irroittaneet. Ne hukuttivat hänet kylmään, elottomaan kuoreen. Hukuttivat hänen sielunsa aineeseen.

Joka osan myötä hän oli vähän vähemmän Deleva ja vähän enemmän joku, jota ei tuntenut.

Maailman värit alkoivat kadota kun elohopean meri alkoi syödä kaikkeuden värejä. Koneskakdien irvinaamat alkoivat muovautua groteskeiksi hirviöiksi, joiden hampaat putosivat yksi kerrallaan myrkylliseen mereen, josta nousi vihertävää hehkua. Niiden naamat alkoivat muistuttaa metallisia naamioita ja koko niiden olemus alkoi muuttua.

Elohopea alkoi jäytää Delevan viimeisiäkin omia värejään. Hänen punainen ja valkoinen värinsä alkoivat syöpyä pois ja korvautua hopeisella ja harmaalla, teollisella ja kliinisellä värillä. Hänen koko identiteettinsä olisi pian mennyt kauas pois hopeisen esiripun taakse.

“Miksi teet tämän, Varjottu?” koneistuva toa sai sanottua, mutta hänen oma äänensä alkoi myös muovautua kuin se olisi mennyt jonkin laitteen läpi. Siitä tuli kolkon mekaaninen. Kuoleman kolkko.

Mekanisoituneet entiset skakdit, joiden koko liskomaisuus oli jo kadonnut, kääntyivät konemaisesti kitisten ja nitisten kohti kysyjää. Heidän naamansa olivat sulaneet ja korvautuneet hopeisilla naamioilla, joiden alta tihkui eri väristä verta. Harmaat metsästäjät vastasivat kolkosti ja kuin yhdestä suusta, yhdestä mielestä. “Teemme sinusta kaltaisemme. KALTAISEMME. K A L T A I S E M M E.”

”-shokissa! Tarvitsemme- pidelkää-”

”-kkoliikkeistä. Jos hän riuhtoo itsensä irti, todennäköisesti menetäm-”

”Lamauttimet tänne!”

“Poistamme nimesi. Itsesi. Sinäsi. Sielusi. Ainetta, ainetta vain. Sinusta tulee yksi Meistä. MEISTÄ. M E I S T Ä”, moniääninen kuoro jatkoi. Elohopeisesta merestä alkoi nousta myös muita hahmoja, joista osan Deleva tunsi. Maan soturi peittyi väkivaltaisesti myrkylliseen hyökyaaltoon, josta oli nousemassa kenraalin kynsi kohti taivaita. Valon tuoja peittyi aallon pärskyihin ja menetti kaiken värinsä. Tulen takoja yritti nousta pintaan, mutta hopeainen söi ahnaasti tämän tulta kuin tuli polttoainetta. Mielen prinssi oli harppuuna valmiina, muttei tehnyt mitään. Hän luotti vain rakkaaseensa kun hopeinen söi hänenkin värinsä.

Jossain kaukana kaikui Varjotun ääni. Hän ilkkui Delevalle ja tämän olemattomuudelle.

“Olet vain massaa, tyhjyyttä, kal”, ääni kaikui meren yllä. Meren, josta uudet hopeiset soturit nousivat. Draakkikuningas istui valtaistuimellaan kaukana merestä. Kaukana hopeisuudesta. Hänen valtaistuimensa oli saarella, joka oli tehty ruumiista. Toia, matoraneja, titaaneja, selakheja sekä monien muiden lajien edustajia oli groteskina vuorena liskokummisedän valtakunnan tukipilareina. Kummisetä piteli kädessään hohtavaa sirua ja osoitteli sauvallaan entistä Delevaa.

“Olisi pitänyt poistaa sinulta identiteettisi jo vuosikymmeniä sitten. Katso miten ystäväsi nauttivat tästä”, liskokeisari osoitti kal-rivistöä. Yksi kerrallaan vaaleanvihreä hehku korvasi Delevan ystävien silmien värityksen. He eivät huutaneet, koska mitään ei ollut enää tehtävissä. He olivat osa armeijaa. Osa suurempaa kokonaisuutta.

Deleva alkoi antaa jo periksi ja vajosi mereen pää edellä. Myrkky poisti hänen kipunsa, poisti hänen tuskansa. Tuskansa elämisestä, tuskansa tunteista. Elohopea korvasi kaiken olevan olemattomalla, tyhjyydellä. Enää ei tarvinnut pelätä, ei tarvinnut surra.

Hopeiset nostivat hänet merestä osaksi uutta elämää ilman kärsimystä, tunteita. Toat, jotka ennen olivat olleet Matoro ja Umbra nostivat hänet pystyyn. Kymmenien ellei satojen hopeisten soturien joukko oli saanut uusia jäseniä. Varjotun ilkeä nauru kaikui ympäri merta.

Delevan teki mieli päästä Varjotun luo. Teki mieli satuttaa. Mutta jokin yritti estää häntä toimimasta vapaasti. Tekemästä päätöksiä, ajattelemasta tuntein.

“Totut tähän uuteen elämääsi”, hopeinen soturi sanoi konemaisesti, ilman että muut konesoturit sanoivat mitään. Hän oli erilainen kuin muut. Soturista paistoi kuoren alta hiukan kellertävää hohdetta. Kaliutuneen toan teki mieli lyödä tätä suupalttia. Kenenkään ei pitäisi tottua tällaiseen elämään.

“Nyt saat turpaasi”, Deleva sai vain vaivoin sanottua uudella mekaanisella ja kolkolla äänellään. Muut soturit alkoivat toistaa kuin kaikuna konesoturin sanomaa. Mekaaninen nyrkki löysi nopeasti kohteensa.

Delevan koko keho säpsähti kivuliaasti sähkövirran lamauttaessa lihakset yhtenä pulssina. Angien nousi polvilleen toan vierestä pidellen suutaan, josta pulppusi verta. Lattialla oli joukko hainhampaita toan nyrkin jäljiltä. Toinen Uuden Käden lääkintävahkeista oli myös saanut osuman pakkoliikkeissään heittelehtineestä soturista.

”Tila vakaa”, kuittasi suletukasvoinen matoralaistohtori näyttöpäätteiden edessä. Lääkintähenkilöstö, jonka Käsi oli alas konetoaa hoitamaan kutsunut, palaili potilaan ääreen. Vahki porasi Delevan KAL-puolta kiinni pöytään varotoimeksi Rautakalan noustessa ylös. Hän yritti sanoa jotakin, mutta suu täynnä verta ja hampaita teki sen hyvin vaikeaksi. Lisäksi se jokin olisi todennäköisesti ollut vain liuta kirosanoja.

Nurukan katseli tilannetta leikkaussalin kulmasta. Hänen vanhoilta viiksekkäiltä kasvoiltaan heijastui huoli ystävästä. Deleva oli hänen pitkäaikaisempia ystäviään, tai ainakin niitä ystäviä, jotka maan soturi oli muistanut. Vaikka plasman toa olikin usein äkkipikainen ja kärttyisä, oli tämä silti hänen ystävänsä.

Maan toa oli voimaton. Hänen mutaatiotykkinsä, kenraalin kyntensä tai maan elementaalivoimansa eivät olleet nyt hyödyksi, puhumattakaan kakamasta. Plasman toan pelastaminen oli tärkeää, koska Uusi Käsi tarvitsi liittolaisia joihin luottaa. Ja jokin majakka tarvittiin Mustaan Käteen kun jokin vei valon toan mukanaan.

Deleva oli ollut tukena silloin kun zyglakit ja outo Kraa olivat taistelleet heitä ja Orton-toia vastaan Avra Nuilla. Deleva oli ollut mukana kun he olivat kohdanneet Samolin ja Metorakkin Nimda-saarella sekä pelastaneet Matoron. Plasman toa oli myös lähtenyt uskaliaalle tehtävälle kohti Metru Nuita ja vaeltanut heidän kanssaan läpi Steltin slummien, Karzahnin helvetillisten tasankojen ja Le-Metrun asfalttiviidakon. Kaikesta selvinneen höyrymiehen tarina ei saisi loppua nyt. Sen Nurukan oli päättänyt.

“Plasman toa on epäitsekkäimpiä miehiä, jotka tunnen”, Nurukan sanoi hiljaa, jolloin kyynel vierähti hänen kakamallaan. Tuntui pahalta kun ystävä oli kuoleman kielissä ja todella kovissa tuskissaan.

Entisenä Kenraalina Nurukanin ei pitäisi näyttää tunteitaan, mutta hän oli jo vanha ja näin iäkkäänä hyvät ja elossa olevat ystävät olivat harvassa. Kolmesta oli jäljellä vain hän.

”Hänen tila ei kyllä näytä kovin toiveikkaalta”, totesi synkkänä selakhi, joka seurasi verinen paperituppo poskellaan lääkäreiden toimia.

“Toivon Mata Nuin ja Suurten olentojen kautta hänen palaavan luoksemme”, Nurukan kertoi selakhialaiselle. Hänellä oli vaikeuksia antaa tunteidensa olla kovan ulkokuoren sisällä pääsemättä valloilleen. “Tiedätkö mitään Umbrasta?” hän kysyi hetken kuluttua kun oli ensin katsonut tyhjyyteen.

”Ne koneet”, hailtia huokaisi. ”Taisivat saada hänet. Vähän ennen osumaa.”
Hän tunsi itsensä oudolla tapaa… ylimääräiseksi tukikohdassa. Hän oli kai edelleen teknisesti vanki edelleen. Omituinen maan toa oli ilmeisesti kenraali (miksi niin monta kenraalia?), kristallogi muisti vahkin kertoneen saattaessaan hänet leikkaustilaan.

“Osaatko kertoa mitään niistä koneista?” entinen kenraali kysyi naiselta. “Kaikki tieto valon toasta on tärkeää. Kaikki tiedonjyvät tämän mahdollisesta olinpaikasta. Tarvitsen niitä”, toa sanoi muutaman uuden kyyneleen pudotessa lattialle.

”No olen ihan yhtä tiedoton kuin te kaikki muutkin”, stressaantunut hainainen tivahti.
“Anteeksi”, vanha toa nöyrtyi. “Näitkö mitään erikoista symbolia tai logoa niissä? Monet kierot kaverit tuppaavat laittamaan vesileimojaan luomuksiinsa”, kenraali jatkoi. “Tiedän, että tämä on vaikeaa aikaa meille kaikille ja sinäkin olet periaatteessa vankimme, mutta sinun ei tarvitse olla. En tosin voi puhua Mangaiden tai muiden puolesta, mutta tarvitsemme uusia liittolaisia nyt kun soturimme ovat toimintakyvyttömiä.”

”Minä vain… äh, tämä on kaikki niin vaikeaa”, selakhi totesi hiljaa. ”S-saanko vain nyt yrittää keskittyä tähän… hänen pelastamiseensa.”

Nurukan nyökkäsi ja antoi hammaskalan jatkaa tehtäväänsä.

”En tosin tiedä, miten paljon tässä on enää tehtävissä”, Angien jatkoi katsellessaan epätoivoista taistelua plasman toan elossa pitämiseksi. Hänen oikea puolensa oli järkyttävässä kunnossa. Puolet luista murtuneet, sääri repeytynyt irti, ammottava repeämä rintakehässä… hän oli kiinni hengityslaitteissa ja jatkuvasti rauhoittavien vaikutuksen alaisena.

Se oli aivan kuin taas Odinalla. KAL-koe. Angien ei tiennyt, pitäisikö hänellä olla huono omatunto siitä. Se oli kuitenkin pelastanut toan hengen.

“Vaikutat tietävän teknologiastamme paljon, kristallitutkija”, Nurukan kertoi.
”No kiittäkää siitä kralhikenraalianne. Toi meille Odinalle aika paljon tekniikkaa loikatessaan.”
“Killjoy…” Nurukan mutisi. Entisen kollegan näkemisestä oli vierähtänyt jo hetki aikaa. Maan toa ei kuitenkaan tiennyt tämän olleen loikkari.
”Samoin Puhdistaja”, pimeyden metsästäjä jatkoi. ”Häneltä saimme jo sodan aikana Käden tavaraa.”
“Puhdistaja eli Ficus?” Nurukan kysyi Angienilta. Hän muisti Join tarinan maan toasta, josta tuli takinkääntäjä. Ficus oli ollut yksi Kolmesta, jotka perustivat Mustan käden. Tosin nykyisin Ficusiksi kutsuttua henkilöä tuskin enää oli olemassa missään.
”Niin”, Rautakala vastasi. ”Tuo… tuo haarniska, johon Deleva on kiinnitetty, oli Ficuksen tuomisia. Hän hankki meille paljon muutakin… Exo-N-” hän keskeytti itsensä äkisti. ”En tiedä, voinko… voinko puhua näistä.”
“Olen kiitollinen siitä, että kerroit edes nuo tiedonmurut”, Nurukan vastasi ja hymyili jo hieman. Rattaat hänen mielessään raksuttivat kuumeisesti kun wanha kenraali koetti miettiä keinoa toan pelastamiseksi.

Hetken hailtia vain katseli salin menoa ikeniensä verenvuodon tyrehtyessä. Parantajavahkit ja matoranlääkärit hääräsivät edelleen toan kimpussa.
”Jos täällä olisi kalustoa, hänet voisi varmaan koneistaa”, Angien ajatteli ääneen. ”Kone-elimiä, kyberneettisiä niveliä, sydänkiviä…”

“Entä jos löydämme jotain luurankoja Käden kaapeista?” Nurukan höpötti ääneen.
”Tämä paikka näyttää kyllä siltä, että täältä voisi löytää mitä tahansa”, nainen puhahti katsellessan nurkkiin kasattuja laatikoita.
Nurukanin mieleen putkahti ajatus jostain ruumishuoneesta, joka rakennuksessa pitäisi kai olla. Hänellä oli muisto johonkin huoneeseen liittyvästä ja siitä, että se oli jossain yläkerroksissa.
“Ehkä meidän pitäisi mennä tutkimaan ruumishuonetta yläkerroksiin”, toa sanoi hiljaa.

Selakhi vilkaisi viiksimiestä. ”Ymmärsin että yläkerrokset olisi suljettu?”
“Ne ovatkin, mutta kyllä sinne pääsee”, kenraali virnisti ja oli jo hiukan toiveikkaampi.
”Miksi ne ovat suljettu?” Rautakala ei ollut vakuuttunut.

“Umbra ja Matoro kohtasivat siellä… asioita”, maan toa vastasi.
”Luuletko, että olisi… turvallista käydä siellä? Ruumishuoneella siis?”
“Siellä tuskin on mitään pelättävää kun kaksikko voitti Käden luurangot”, wanhus sanoi ihmeellisen rauhallisesti.

”En ihan odottanut kirjaimellisia luurankoja”, selakhi vastasi. ”Mutta kai meidän pitää käydä katsomassa siellä.” Hän loi katsauksen toanraatoon, joka kamppaili hengestään. Tavallaan hän tunsi velvollisuudekseen auttaa tätä.
”Joten näytä tietä.”

Maan toa ja selakhi aloittivat matkansa läpi kolkkojen ja pölyisten käytävien. Ovi, josta kaksi toaa olivat tukikohtaan viime viikolla saapuneet, avautui kenraalin avainkortilla. Koko yhdestoista kerros oli täynnä raunioita. Jossakin siellä kivien alla makasivat KAL-haarniskat, kuolleina tai epäkuolleina.
Sitä ei onneksi Angien tiennyt, sillä jos olisi, hän ei olisi sinne astunutkaan. Ei edes itsevarman toa-jurmun kanssa.

“Matoro ja Umbra laittoivat näemmä tämän pahempaan remonttiin kuin odotinkaan”, Nurukan puheli itsekseen. Kaikki ne toteamukset saivat hailtian tuntemaan itsensä entistäkin ulkopuolisemmaksi.

“Vaikutat jotenkin sisäänpäin kääntyneeltä”, Nurukan kertoi seurattuaan selakhin kehonkieltä. He kulkivat rinta rinnan pitkin hämäriä tunneleita. Maa-ahmalla oli kädessään sodanaikainen valokivilyhty.
”Kaikki on vain mennyt väärin päin”, Angien totesi katse maassa.
“Elämä vie välillä outoihin suuntiin. Jotkut kutsuvat sitä Kohtaloksi, toiset sattumaksi”, toa höpötti valokiven luodessa kaksikosta pitkiä varjoja käytävään.
”Minä vähän halusin uskoa kohtaloon”, selakhi hymähti vienosti. ”Se taisi mennä rikki eilisessä kaaoksessa…”
“Mata Nui suojelee kansaansa vaikeina aikoina. Hän pitää meidät polulla, vaikka kyseenalaistaisimmekin Kohtalot, jotka hän asettaa”, Nurukan kertoi. Hän oli yrittänyt poistaa mielestään Ko-Metrun terrori-iskun, mutta tätä muistoa hän ei voinut unohtaa. Niin paljon kuolemaa ja tuhoa. Niin paljon selittämättömiä mysteereitä. Ja silti hän piti vain huolta ettei yksi toa kuolisi kun niin monet matoranit, joista olisi voinut tulla toia kuolivat.

”En tiedä”, Angien huokaisi. ”Haluaisin ajatella kyllä ajatella niin. Se vain… se vain tuntuu vaikeammalta kuin ennen. Kun kaikki on muuttunut.”
“Meidän pitää vain kääntää muutos joksikin hyväksi. Yrittää rakentaa jotain muutoksen pyörteisiin. Jotain pysyvää, mutta samalla muuttuvaa, sopeutuvaa”, toa kertoi.
”Olen hyvä lähinnä konkreettisessa rakentamisessa”, tiedehai vastasi. ”Paljonko meillä on vielä matkaa?”

Matka tuntui todella pitkältä silloin, kun oli kuin epäkuolleet valopilkut olisivat raunioiden alta jatkuvasti heitä vakoilleet. Maan toa tuntui kuitenkin hallitsevan koko ympäristöä kuin koko kompleksia johtaisi. Kun heidän piti päästä kerroksia ylöspäin, kallionpaadet kuljettivat heidät läpi sortuneiden portaiden ja hissikuilujen. Maan toa raivasi sortumat tieltä vuosien kokemuksella.
Pari kertaa kivien alta paljastui hopeisia luurankoja. Ne tuntuivat elottomilta ja kylmiltä. Onneksi ne olivat kappaleina, Angien kiitti luojaa monta kertaa. Koko jääkylmä luolasto… se muuttui joka sekunti kamalammaksi.
Viiksikenraali ei tosin vaikuttanut olevan paikasta moksiskaan. Se tavallaan lohdutti naista suuresti
“Matkaa ei ole enää kauhean pitkälti”, maan henki kertoi valaistessaan joskus valaistuneina olleita opaskylttejä. Virtaa ei enää kulkenut näissä osissa tornia, siitä Umbra ja Matoro olivat pitäneet huolen. Kalien kappaleet olivat kuitenkin hyytäneet wanhaa toaa, ties kuinka monta hänen entistä taistelutoveriaan oli haudattuna tänne Legendojen Kaupungin suurimpaan joukkohautaan. Paikasta myös aisti jään toan ikijään.

Kun he avasivat ruumishuoneen oven, he olisivat saattaneet toivoa, että matkaa olisi ollut enemmän.

Sillä teollisuushallissa heitä tervehti tuhannet purkitetut raajat, elimet ja niljaiset asiat.
Hylly hyllyn perään. Osa oli kaatunut ja sylkenyt sisältönsä mätänemään lattialle. Osassa oli vielä jopa jäähdytyslaitteet kiinni.
Oli siellä myös valtavat määrät mekaanisia osia, jotka oli riistetty suoraan elävien kehoista. Luita, nikamia, kalloja, pneumatiikkaa.
Kaikki se elävä jäte, mikä KAL-projektissa oli kerääntynyt, mutta mille ei ollut ollut mitään käyttötarkoitusta.

“Suurten Olentojen nimeen, mitä tämä on!” Nurukan huudahti. Hän piteli kättään suullaan. Koko paikka löyhkäsi kuolemalta, vaikka kylmä olikin pitänyt hajoamisprosessin ja bakteerit aisoissa. Kuoleman hajua se ei sentään voinut pitää poissa. Hajoavan lihan makea haju leijaili ympäri teollisuushallia. Tuntui kuin he olisivat astuneet jättimäiseen teurassaliin.

Sillävälin hailtian silmät loistivat.
Hän ei ollut uskoa näkemäänsä.

”Tämä on aika siistiä”, hän totesi hiljaa katsellessaan kaikkea sitä orgaanista raaka-ainetta, joka saliin oli kasattu. ”Niin paljon mahdollisuuksia… saamme Delevan kursittua tällä paremmin kuin kuvittelin!”

“Jääköhän hänestä mitään jäljelle kun teemme hänestä Frankenrakkin hirviön?”

”Hän jää eloon”, Angien vastasi ja lähti käymään hyllyjä läpi. ”Sydänkiviä, hengityskone, proteesiraajoja, kylkiluita”, hän luetteli itsekseen pinotessaan tyhjään pahvilaatikkoon purkkeja ja pakkauksia. ”Saanko sitä valoa tänne syvemmälle?”

Kenraali toi valokivilyhdyn lähemmäs. Paikan kauheudet alkoivat elää varjoina lyhdyn valossa.

”Mitä täällä on oikeastaan edes tehty? Luulin, että Musta Käsi olisi keskittynyt lähinnä… robotteihin?” selakhi kyseli työntäessään magneettisäiliöihin pakattuja tyhjiä sydänkiviä laatikkoonsa.

“Verestä taottujen sieluttomien ja henkiin pakotettujen toain armeija”, oli Nurukanin lyhyt vastaus. “Sitä Herra ja Ficus suunnittelivat ja minä yritin estää. Mutta sitten menetin muistini ja löysin itseni Pohjoiselta mantereelta”.

”Okei, onhan se aika kamalaa”, Angien vastasi. ”Mutta… mutta niin siistiä! Visionääristä! Innostavaa!” nainen hihkui eettisesti sangen kyseenalaisesti.
“No… voi sen noinkin ajatella”, Nurukan sanoi hiukan vaivaantuneesti. Selakhin innostus oli hiukan kyseenalaista, mutta tällä tuntui olevan hinku haudanryöstelyyn ja Delevan auttamiseen.
Tiedehai ojensi veteraanille yhden laatikon täynnä onneksi lähinnä mekaanisia asioita.
”Luulen, että ulkoiset osat voisimme ottaa – hetkinen, voisimme käyttää näitä haarniskoita! Kytkemme toisellekin puolelle häntä tämän kuoren, saamme samalla ehkäistyä tulevat vammat”, Rautakala ideoi katsellessaan rivejä rautarankoja ja KAL-koneita.
Nurukan epäröi, sillä kaikki tämä oli moraalisesti kyseenalaista. Mutta oli tehtävä vaikeita päätöksiä Delevan pelastamiseksi ja kuolleiden toien hautarauha saisi olla oma lukunsa jos hän halusi pelastaa plasmahengen.

”Olet vain tyhjyyttä, kal”, hopeisen ääni soi mekaanisena Delevan maailmassa, jota hakattiin nauloin ja ruuvein kiinni. Kaikki ikkunat peittyivät rautaan, kaikki hengitys katosi teräkseen.

”Kone, kaltaisemme”, rauta puhui kiertyessään palkki kerrallaan plasman toan ympärille. Se kadotti toan jonnekin syvälle holveihin, jätti vain haamun joka asui haarniskassa. Haarniskahaamun, sieluttoman.

”KALTAISEMME”, äänet yhtyivät Delevan huutoon, kun maailma pimeni hänen ympärillään.

Ja plasman toan oranssit silmät rävähtivät auki.

Siinä hän oli, kaikki raajat kiinni pöydässä.
Kaikki neljä mekaanista raajaa.
Kylmää KAL-metallia kaikki.
Koneet pumppasivat hänen sisällään.
Konetoa oli enemmän kone kuin toa.
Kauhea painajainen oli käynyt toteen, Deleva tajusi katsellessaan leikkaussalia.
Kristallitutkija oli vahkiparin kera hänen ääressään.
Kenraali ryntäsi helpottunut ilme kasvoillaan kohti kakamakasvoa.
Karmaiseva Kohtalo oli saattanut toteutua, mutta kaikki oli silti hyvin.
Kaikesta huolimatta kuolo oli peitottu.

6 thoughts on “Hopeaa Mustalla”

  1. Gritty reboot.

    Tuo loppu oli kyllä ristiriitaisuudessaan loistava. Toisaalta Deleva pelastui, mutta onhan sen kohtalo rehellisesti aika kamala. Jos veneestä korvaa vähitellen kaikki laudat yksi kerrallaan, missä vaiheessa se lakkaa olemasta sama vene?

    Nurukan on mukavan aito ja ironiaton hahmo. Se että tuo lopputulos on oikeastaan sen syytä tekee siitä kyllä vielä pahempaa. Mustan Käden perustajista vähiten moraalisesti kyseenalainen sysäsi juuri ystävänsä vielä lähemmäksi epäkuollutta kyborgitoaa.

  2. Delevan pelastaminen käsiteltiin loistavasti siten, ettei se ollut ainoastaan positiivinen asia. Se tekee koko tilanteesta tarpeeksi kamalan, vaikka päähenkilön kuolema tässä vaiheessa ropea onkin aika epätodennäköinen tapahtuma. Pisteet hyvästä käsittelystä.

    Hienoa, että Nurukankin sai jonkinlaista kehitystä. Mies on siltä osalta jäänyt ehkä Metru Nuille saapuneista klaanilaisista vähimmälle lukuunottamatta tietenkään twistiään, mutta on hienoa, että hahmo on senkin jälkeen menossa johonkin.

  3. Rakastan suunnattomasti sitä, miten harmaalla moraalisella alueella Angien liikkuu. Onko tässä nyt meidän ensimmäinen kaverimme, jonka mielestä KAL-projekti oli ”ihan ebin”? Huhhuh.

    Nyt oli kyllä sekä viestin aloitus, että lopetus tosi kaunista settiä. Delevaa käy aivan suunnattomasti sääliksi, kun viimeisten kuukausien Metru Nuin aikaansaavin voima joutuu koko ajan menettämään osia itsestään. Kaikki sympatiani myös Nurukanille. Järkähtämätön kenraali kun tuntuu oikeasti olevan vähän poissa tolaltaan. Kenties ensimmäistä kertaa koko ropen aikana.

  4. Toa Koboropp joka suojelee Detroit Koroa.

    Joo, se oli meidän visio. Hyvä, nyt sekin on sanottu. Voimme unohtaa sen.

    Tämä on ihanan ristiriitainen viesti, kuten moni on jo todennut. Olen vain odottanut, että pääsen kirjoittamaan ”moraalisesti kyseenalainen tiedehai”-Angienia kunnolla (se olisi tullut varmaan Nizin kanssa aika hyvin juttuun), ja ajatus siitä, että se on ihan squeeee KAL-projektille on parasta.
    Nurukan on kyllä vähän absoluuttinen hyvä. Ei koskaan menetä malttiaan, löytää aina jotain viisasta sanottavaa. Ihanan vakaa ja varma hahmo. Tältä mieheltä ostaisin käytetyn auton. Onneksi Xenillä on Nurukan pyörittämässä Kättä, muuten homma saattaisi kaatua aika pian.

  5. Hups. Kävi vanhanaikaiset. Viesti jäi välistä lukematta. Te ja teidän yhtenevät nimenne.
    Tämä olisi saattanut olla paljon kuumottavampi, jollen olisi erehdyksissä lukenut osaa 8.8 viestejä etukäteen.
    Kuitenkin Delevan unet olivat mielenkiintoisaa luettavaa, sekä viestin loppu oli aika kamalalla tavalla ristiriitainen.
    Hienoa työtä.

Vastaa