Häkkilintu

Leppäkertun komentosilta

”Kapteeni 666. Vanki on karannut…”
Puhtauden Kapteeni tunnisti tyrimisen pelon tummahaarniskaisen kenttäagentin viimeisen virkkeen epävarmuudessa. 666 pyöräytteli silmiään.
”Ettekö te amatöörit saa pidettyä edes yhtä vaivaista mekaanikkoa sellissä!?” sotilas tuhahti. ”Tutkikaa koko alus! Hänet on löydyttävä ennen laskeutumista maihin. Olemme määränpäässä tunnin kuluessa.”

Tiedustelupalvelun nazorak teki sotilastervehdyksen, jonka jälkeen juoksi ripeästi ulos puoliympyrän muotoisesta ohjaamosta.
666 kääntyi kannoillaan ja katsoi ulos ohjaamon peräseinän suurista ikkunoista yötaivaalle. Ilmalaivan miehistö hääri komentosillan ikkunoiden alla näyttöpäätteiden ja ohjaimiston luona. He olivat Pesäasiaministeriön alaisuudessa työskenteleviä ruskeakuorisia sotilaita, eivätkä Tiedustelupalvelun väkeä.
Mustaan viittaan ja näyttävään sotisopaansa sonnustautunut supersotilas tuijotti pilvistä yötä ja huokaisi itsekseen.

Vai että muka tämän keikan piti olla helppo ja nopeasti ohi. Ja pah! Pesän sisäinen tiedustelu.Tiedustelupalvelu on sössinyt mestarillisesti tämän kapina-jutun alusta asti! Ensiksi ne kapinalliset pääsivät karkuun aivan Arkkiagentin tuntosarvien alta, sitten se puhtauskytän kuvatus alkoi setvimään henkilökohtaisia kalavelkojaan Jäätutkijan kanssa. Olisin voinut tappaa molemmat, ellei taas se yksi visiirinaama olisi estellyt. Ja nyt nämä idiootit onnistuvat hukkaamaan sen panttivanginkin!
666 sulki vihreät silmäluomensa tiukasti ja suki tuntosarviaan teräväkyntisellä metallihansikkaalla varustetulla kädellään. Inhoan kun typerykset pilaavat vaivalla tekemäni työn…


Ilmastointikanavia ei puhdistettu. Se oli asia jonka Juippi oli oppinut vartin ja parinkymmenen ryömityn metrin jälkeen. Ei nazorak tietenkään likaantumista pelännyt, kun hän jo muutenkin mekaanikkona kulki puolet päivästään öljytahrat kasvoillaan. Välillä vain hämähäkin verkot meinasivat estää näkyvyyden.

2905 arveli kulkevansa nyt kahden pienemmän huoneen ylitse. Alhaalta ei ollut onneksi kuulunut mitään hetkeen. Karkulainen oli yrittänyt liikkua hiljempaa aina, kun ilmastointikanavan ympäriltä oli kuulunut liikettä. Putkissa ryömimisestä tahtoi lähteä kova ääni.
Äh, taas risteys.
Mekaanikko päätti kääntyä vasemmalle. Välillä risteykset tahtoivat johtaa umpikujaan, jolloin hänen oli käännyttävä takaisin. Juippi repäisi edestään uuden hämiksen verkon.

Kapteeni Puhtaus ei vaikutakkaan niin siistiltä tyypiltä kuin ajattelin. Toisaalta me näytämme tavallaan olevan eri puolilla…
Juippi ei olisi halunnut myöntää olevansa pettynyt idoliinsa. Julisteet ja elokuvat eivät ilmeisesti kertoneet koko totuutta siitä, että Kapteeni oli kusipää.
Jos totta puhutaan, niin 2905 oli oikeastaan imperiallisen median suurkuluttaja. Vähällä vapaa-ajallaan Pesässä mekaanikko oli lukenut ja keräillyt Totuusministeriön tekemiä Kapteeni Puhtaus –julisteita sekä kuunnellut lyhyitä kuunnelmia Puhtauden sankariteoista keskusradiosta.
Muistuu mieleen se yksi kerta, kun jouduin vaihtamaan kymmenen pulloa harvinaiseen Puhtauden taistelija –lehtiseen, jota Totuusministeriö oli painanut vain 30 kappaletta painovirheen takia. Lehdessä Kapteeni oli ollut ruskeakuorinen.
Kyseisen painovirheen takia joku Propagandaministeriössä oli menettänyt päänsä.

Juippi pysähtyi hetkeksi, kun hän saapui kanavan pohjassa olevan ritilän luo. Mekaanikko kurkisti alapuolellaan olevalle käytävälle. Kaksi mustaa nazorakia juoksi hänen alapuoleltaan.
2905 nielaisi. Parasta jatkaa hiljemmin.

Mekaanikko piti myös tarinoista. Viinaa kaupittelevasta pikkurikollisesta oli aina viihdyttävää kuunnella pelokkaiden työläisten varoituksia Kätösistä sinisistä ja miten hänen oli parannettava tapansa. Juippi ei edes muistanut, kuinka monta erillaista versiota aavekäsilegendasta oli kuullut. Sotilaiden kanssa bisnestä tehdessään taas 2905 oli päässyt usein kuulemaan tarinoita rintamalta, sekä juttuja suurista sotasankareista. Elävämmin Juipin mieleen jääneet legendat kertoivat noin tuhat vuotta sitten eläneestä vänrikistä, joka raivasi sotilaille tietä miekallaan vihollisrintamilla Imperiumin alkuaikoina.

Osa tosin niistäkin jutuista olivat Juipin mielestä aika värikkäitä. Kuten se, että kyseinen miekkamies olisi väistellyt kromidien ohjustulta juosten siksakkia.

Eihän siihen aikaan edes oltu keksitty lämpöhakeutuvia ohjuksia.

2905 hymähti itsekseen. Heh. Ne olivat hauskoja aikoja. Silloin mikään ei tuntunut pysäyttävän minua.
Juippi tuli taas risteykseen ja pysähtyi.

Tulee aivan se yksi kerta mieleen…

Vuoritukikohta kahdeksan kuukautta sitten

”Asento! Riviin järjesty!”

Vuoritukikohdan varuskunta oli kokoontunut aamuvahvuuden tarkistukseen. Maavoimien ruskeat sotilaat seisoivat tukikohdan helikopterikentällä viiteen riviin muodostuneina, kymmenen jokaisessa rivissä. Kymmenet vihreäsilmäiset sotilaat kärvistelivät keskitalven hyytävässä säässä. Sama melkein joka aamu jo kuukauden ajan. Monille käytännössä vaihtölämpöisille ötököille tämä vastarakennettu vartioasema oli jäätynyt helvetti. Vuoritukikohdalla pystyyn jäätyminen oli todennäköisempi kuolintapa kuin viholliskontakti. Sotilaiden kehoissa ei ollut tarpeeksi kylmyydeltä suojaavia proteiineja.

Komennon huutanut kapteenikaan ei pitänyt ilmastosta sen enempää kuin hänen sotilaatkaan. Paksuun vilttiin kääriytynyt joukkueenjohtaja yritti jotenkuten salata värisevänsä peittonsa alla sotilaidensa katseilta. Hänellä oli vankka ruumiinrakenne ja leveät kasvot. Päähän hän oli saanut erityisluvan pukea suuren graalok-karvahatun, ettei hänen tuntosarvensa tippuisi.
Nazorak-kapteeni pyöräytti silmänsä laiskasti katsomaan vasemmalle. Hän silmäili kaiholla sivullaan kohoavan päärakennuksen puolipallomaista upseerihuonetta. Siellä oli mukavan lämmin.

Upseeri ravisti kuitenkin huoneen lämmön ja maistuvan viskilasin mielestään. Hän oli kunnon sotilas ja johtaja, joka halusi olla esimerkkinä joukolleen Imperiumin järjestyneisyydestä ja jämäkkyydestä. Paleltuneet varpaat eivät häntä pelottaneet.
”Minä olen kapteeni 667 ja suoritan tunnistushuudon! Sotilas 1216!?”
”Paikalla!”
Kapteeni nyökkäsi katsellessaan kokoonpanolistaansa, ”2832?!?”
”Paikalla!”
Tunnistushuuto jatkui sotilaallisen kankeana kuin avantoon pudonnut krikcit viimeisen sotanazorakin numeroon asti.
”8678?!”

Pakkasessa vallitsi huljaisuus. Kapteeni kohotti katseensa listasta kummissaan.
”8678?!?!”
Kapteeni katsoi joukkuettaan samalla, kun hänen kasvonsa vääntyivät yrmyyn. Tuuli tuiversi ja kasasi lumidyynejä.

Kapteeni murahti vihaisena. ”Hyvä on. Te kaksi siinä! Etsikää sotilas 8678! Imperiumissa ei sallita tottelemattomuutta ja lusmuilua!”
Upseerin osoittamat, pistimiä kantavat sotilaat poistuivat rivistä kynnekkäät jalat jäiseen betoniin tömähdellen. Kapteeni odotti närkästyneesti saada lintsarin kynsiinsä.

Vuoritukikohdan päärakennuksen takana

Kylmästä tärisevä koura tarttui ojennettuun, valkoiseen paperipussiin käärityyn lasipulloon. Hölskyvä pullo kohosi hyönteisen höyryä hönkivälle suulle.
”Hyrrh!” 8678 totesi värisevällä äänellä. ”Ni-niin, kiitos tästä. Tämä-ähän vuori on oikea pakastin!”
Sotilasta vastapäätä metallisen laatikon päällä istui hymyilevä mekaanikko. Ruskeilla kasvoilla näkyvä pienoinen viherrys ja mairea, poissaoleva hymy paljastivat mekaanikonkin juoneen muutakin kuin Imperiumin keinotekoisesti lisäravinteikasta vettä.
”Nooo, en minä nyt tiedä. Pakkasessa juomia on helpompi tislata. Ei synny metanolia. Heheh-”

SEIS! TE KAKSI SIELLÄ! MITÄ TE TEETTE JA MITKÄ OVAT NUMEROSARJANNE!?
8678 purskautti viinat kurkustaan ja hänen kuorensa kalpeni.
Soltut!” hän kuiskasi huomatessaan rakennuksen nurkalle ilmestyneiden, varuskunnan kitiinisotilaiden nähneen heidät. Hän kääntyi katsomaan hätäisesti mekaanikkoon.

Tai olisi, jos trokkari olisi ollut enää siinä.


Terävät kynnet raapivat lunta ja jäätä, kun Juippi jarrutti käännöksessä. Sotilaat hänen takanaan karjuivat häntä pysähtymään.
Älkää unta nähkö! Syökää lunta ja jäätä!
Mekaanikko kaarsi oikealle. Hän yritti olla liukastumatta luistellessaan jäisellä polulla seinän vierttä. Hän kääntyi vielä kerran, juosten tornimaisen asuinrakennuksen etupihalle.

Toinen nazorakia johdannut sotilas kaarsi kulman takaa kompuroiden, kun Juippi juoksi rakennuksen oven ohitse.
”TYÖLÄINEN! PYSÄHDY JA TUNNISTAUDU!”
Juippi ei yrittänytkään rynniä päärakennukseen. Torni oli sisältä pieni ja siellä oli vähän piilopaikkoja.

2905 katsahti eteensä. Kolmeen eri rakennukseen vievien teiden risteyksessä oli lumitöistä huolehtivia työläisnazorakeja. Yksi heistä aurasi risteystä leveämmäksi punaisella lumilingolla. Juopuneeksi hyönteisen aivot ajattelivat nopeasti. Ehkäpä jopa ripeämmin kuin selvinpäin. Hän hiihti pienen alamäen jaloillaan. Häntä jahdannut sotilas karjui enää vain parin metrin päässä.

2905 saapui risteykseen. Rapujalkaista linkoa työntänyt nazorak melkein kaatui, kun pakeneva mekaanikko hyppäsi lumensiirtokoneen yli sen toiselle puolelle. Ruskea käsi tarttui koneen kyljessä olevaan kahvaan ja väänsi.
”TYÖLÄINEN! PYSÄHDYYY-”
Sotilaan huuto keskeytyi, kun suuntaa vaihtanut lumiryöppy osui kovana häntä kasvoihin. Nazorak kaatui maahan kovan jääkimpaleen leukaansa saaneena.

Pakoa alhaalta helikopterikentältä seurannut kapteeni murahti tympääntyneenä.

”Miten on mahdollista, ettei Imperiumin koulutetut sotilaat saa edes yhtä työläistä kuriin!? Te kolme siinä! Menkää perään ja tuokaa sontiainen minulle! Mitä tahansa hän on tehnytkään, hän ansaitsee pudota jyrkänteeltä sotilasvallan vastustamisesta!”


Metallinen liukuovi tömähti kiinni sihahtaen. Juippi veti hengästyneesti hengeä, nojaten hetken työpajan ulko-oveen. Hän seisoi työrakennuksen ahtaassa aulassa.
Huh huh! Selvisin! Niin kauan kun soltut eivät tiedä numeroitani tai näe kasvojani läheltä, olen kuivilla. Nyt pitää vain piiloutua hetkeksi jonnekin…

Trokkazorak juoksi eteenpäin vievään käytävään. Hämärä käytävä oli tyhjä, ja työläisen hölkkäaskeleet kaikuivat huoneessa. Kaikki muut mekaanikot olivat arvatenkin työhallissa ja sotilaat olivat ulkona pitämässä aamupiiriään. 2905 yritti olla kompastumatta lattialla ainiaan kiemurteleviin johtoihin. Hän yritti muistella käytävän varrella olevia huoneita ja mietti, mihin niistä olisi parhain piiloutua.

Nazorak kohotti tuntosarviaan. Hänen takaansa oli kuulunut kolahdus. Sotilaat olivat tulleet aulaan ja puhuivat hajaantumisesta.
Hitto! Tulee kiire!
Hän seisoi käytävän päässä, kahden oven edessä. Mekaanikko katsoi ensin vasempaa ovea, sitten oikeaa.
Äh, kumpi?! En muista näitä.

Nazorak kääntyi katsomaan oikeaan, viimeiseen oveen. Käytävän päästä kuului ääniä.

Juippi tarrasi kahvasta kaikin voimin, työnsi oven auki ja syöksyi sisään. Ovi tuntui osuvan johonkin, mutta este väistyi nazorakin työnnön tieltä.

2905 huohotti, pidellen käsillään ovea kiinni, ettei kukaan pääsisi sisään. Huoneessan oli hämärää, kun ainoa valonlähde oli pöydän himmeä pöytälamppu.

”Mmngh!”
Ruskea nazorak jähmettyi ja hänen tuntosarvensa nousivat pystöön äänen kuulessaan. Hän kääntyi hitaasti katsomaan taakseen.

Lattialla hänen vieressään makasi selällään valkoiseen työtakkiin pukeutunut tiedemies. Tämä piteli kättään otsallaan, johon ilmeisesti mekaanikko oli yllättävällä sisääntulollaan lyönyt ovella.

Tiedemies ärähti kivusta, mutta sai aukaistua silmänsä.


Siniset silmät katsoivat vihreisiin.

EEEEI HITTO!
Työläinen kohotti kätensä kasvoilleen tajutessaan, että oli rynnännyt juuri tiedemiehen huoneeseen ja vielä kaatanut tämän. Tämä varmasti aikoisi paljastaa sotilaille hänen piilopaikkansa, ellei mekaanikko saisi tyynyteltyä tiedemiestä.
Mikä vielä pahempaa, 2905 tajusi valkoisen nazorakin olevan myös hänen esimiehensä.

”Öh, mi- mitä sinä teet täällä?” albiinorak hieroi päätään ja kohotti tuntosarveaan. Hän vaikutti ärtyneeltä lyötyään päänsä.
”Ööm ääh öö!” Juippi äänteli heiluttaen samalla käsiään ilmassa. ”Tuli, tuota öö, erehdys! Erehdys sotilaiden kanssa! He luulivat että teen jotain – vaikken tehnyt – eivätkä he uskoneet vaikka sanoin ja nyt he haluavat vangita minut! Ja, öh, tiedäthän sinä, tai siis te, millainen arvon kapteenimme on?”
Valkoinen tiedemies oli noussut seisomaan kuunnellessaan työläisen sepitystä. Hän suoristi kaulaansa sidottua violettiä plastronia.

”Joten olisiko mitenkään mahdollista, että saisin piilotella täällä sen aikaa kun sotilas on käytävällä?”

Ennen kuin tiedemies ehti vastata mitään, oveen koputettiin. Juippi jännittyi, liimautuen oven viereistä seinää vasten. Jos ovi avattaisiin, häntä ei ehkä nähtäisi.

Oveen koputettiin taas, entistä kuuluvammin.

Sinisilmäinen nazorak katsoi ensin ovea, sitten Juippia. Mekaanikko nosti sormensa huulilleen, katsoen tiedemiestä aivan aidosti anoen.


Tiedemies puristi leukansa tiukasti yhteen epävarmana. Hän kuitenkin lopulta tarttui ovenkahvaan, ennen kuin sotilas puskisi väkisin sisään.

Juippi pidätti henkeään, kun ovi raottui.

”Arvon Jäätutkija. Oletteko nähneet epäillyttävää työläistä? Hän pakoili sotilaita ja vastusti esivaltaa.”
2905 odotti jännittyneenä tiedemiehen vastausta. Sekunnit tuntuivat ikuisuuksilta.


”En”, kuului hiljainen, väsynyt ääni, ”en ole. Olen ollut viimeiset tunnit huoneessani. En ole kuullut tai nähnyt mitään.”

Ovensuussa kuului kohahdus.
”Hyvä on. Päivänjatkoja, tutkija.”

Kuului kynnekkäiden jalkojen loittonevia marssiaskelia. Huone pimeni taas, kun Jäätutkija sulki oven. Juippi huokaisi syvään.
”Ki- kiitos… kiitos kovasti. Meikä on teille velkaa. Jos tarviitte joskus vastapalvelusta, niin kysykää vain Jui-”
”Minulla ei ole juuri nyt kiinnostusta tai halua joutua selittelemään sotilaille ja kapteenille, miksi olet huoneessani.” Tiedemies huokaisi hiljaa, kylmästi. Hän käänsi selkänsä mekaanikkoon. ”Oman etuni kannalta oli parempi, etten ilmiantanut sinua. Joten voisitko nyt lähteä?”

”Ju- juuh, tietysti…” mekaanikko pahoitteli. Eipä hän kovin tasavertaista juttutuokiota esimiehensä kanssa ollut odottanutkaan. Mekaanikko raotti varovaisesti huoneen ovea. Ruskea kuono kurkisti käytävälle. Kaksi olkanauhoihin sonnustautunutta sotilasta seisoi käytävällä. Toinen pudisti päätään ja sanoi jotain. He kääntyivät yhteistuumin ja lähtivät kävelemään kohti aulaa.

Juippi sulki silmänsä helpottuneena ja kääntyi Jäätutkijaan päin.
”Huh. Juuh, niin kiitos vielä. Minäpä tästä haihdun, etten häiritse teitä enem-”

Hänen lause jäi kesken.

Valkoiset jalat laahasivat maata, kun huoneen omistava tiedemies käveli hitaasti huoneen oikeassa päässä sijaitsevan työpöytänsä luokse. Hitain, väsynein askelin. Liljan valkoinen käsi tarttui toimistotuolin nahkaverhoiltuun selkänojaan ja veti istuimen kauemmas pöydästä. Kädet laskeutuivat käsinojille.
Mekaanikko melkein hätkähti, kun valkea nazorak rojahti työtuolilleen. Juippi oli aina luullut tiedemiesten olevan aina sotilasmaisen ryhdikkäitä ja hienostelevia snobeja.

Mutta Jäätutkijan käytös oli kaikkea muuta. Vain tuntosarvet pilkottivat tuolin selkänojan takaa, kun tutkija makasi tuolillaan. Kädet riippuivat tuolin sivuilla käsinojien yli.

Takaviistosta näytti, että pöytälampun himmeän valon edessä istuva olento olisi ollut vain varjoihin uponnut hahmo. Pää riippui huonoryhtisesti olkapäiden välissä ja silmät olivat sumeat.

Hetken Juipistä näytti, kuin tutkija olisi ollut kuollut kuin kivi. Lopulta tämä kuitenkin kohotti toisen kätensä hitaasti ja tarttui edessään pöydällä olleeseen paperiin. Tiedemies kohotti sen kasvojensa eteen. Ennen kuin Juippi ehti erottaa mitä lappuun oli merkitty, Jäätutkija huokaisi ja laski paperin alas. Sitten valkoisen käden kaksoissormenpäät alkoivat rytistää paperia palloksi. Nazorak nakkasi paperipallon oikealla puolellaan olevaan roskakoriin, kymmenen muun vastaavan joukkoon.

”Vieläkö olet täällä?” Jäätutkija kysyi kääntämättä katsettaan työläiseen. Juippi havahtui tuijotuksestaan.

”Ah, joo en!”
Juippi avasi viimein oven ja luikahti käytävään. Sotilaat olivat ehtineet poistua jo hyvän aikaa sitten.

Kohti aulaa kävellessään 2905 raaputti leukaansa mietteliäänä.
Hmh! Eikös tiedemiesten pitäisi kuulua Imperiumin kermaan? Ei luulisi noin korkeassa asemassa olevan kuuluvan näyttävän noin…


surulliselta?


Talvisin päivän valoisa aika oli lyhyt, ja jo melkein tuntia hyöhemmin kaksoisauringot alkoivat laskeutua kohti horisonttia. Punertavien aurinkojen valo värjäsi Pesävuoren haalean punaiseksi. Vuoritukikohdan mustalla metallilla päällystetty päärakennus imi tehokkaasti aurinkojen harvenevien säteiden lämmön.

Vihreät silmät seurasivat kahden suuren taivaankappaleen matkaa. Ruskeat sormet ruuvasivat hopeisen taskumatin korkin auki. Juippi joi kulauksen.
Mekaanikko istui vakiopaikallaan, päärakennuksen puolipallomaisen ulkoneman katon reunalla. Se oli hyvä piilopaikka, koska alhaalla olevat eivät kovin usein huomanneet katsoa ylös. Katolla ei ollut juuri muuta kuin iso radioantenni ja metalliritilöillä täytettyjä ilmastointiaukkoja, joista tuprusi lämmintä ilmaa ja vesihöyrä ilmaan.

Ohoh, 2901 kaatui taas portaissa. Toinen kerta tällä viikolla, Juippi ajatteli, imien taskumatin metallista suuta tylsistyneenä.

”Tääläkö sinä tälläkertaa piilottelet?”

Juippi kääntyi katsomaan taakseen. Kalpea tiedemies seisoi katolle tuovan porraskatoksen luona.
”No jos totta puhutaan, kyllä”, mekaanikko totesi. ”Mutta mitäs te matalalla katollani? Seurasitteko minua?”
Jäätutkija pyöritteli silmiään. Hän nojasi selällään porraskopin seinään. ”Alhaalla on tukikohdan upseerien kokous. Tulin haukkaamaan happea.”
”Okei…”

Kului kiusallisen hiljainen hetki. Juippi joi taas, vilkaisten sivusilmällään esimiestään. Pieni tuulenvire leikki tiedemiehen työtakilla ja plastronilla, kun tämä nojasi silmät tiukasti kiinni puristaneena ja käsiään puuskassa pitäen seinää vasten.
Nyt hän näyttää pikemminkin tuohtuneelta. Hmm. Pitäisiköhän häntä yrittää piristää? Hän auttoi minua aiemmin…

”Ööm, hei…”
Jäätutkija aukaisi silmänsä ja katsoi mekaanikkoa. Yllätyksekseen ruskea työläinen ojensi taskumattia häntä kohti. ”Otatko?”
Valkoinen nazorak katsoi mekaanikkoa hetken kysyvästi. Juippi oletti tämän miettivän, mistä köyhä mekaanikko oli saanut alkoholia. Lopulta tiedemies nyökkäsi vaitonaisesti. Katolla oleva lumi rasahteli askeleiden alla. Epävarmasti nazorak istuutui mekaanikon viereen ja tarttui ojennetuun taskumattiin. Jäätiedemies kohotti pullon päänsä sivulle, haistellen nestettä sarvellaan. Sitten hän maistoi sitä varovasti.

Albiinonazorak puristi silmänsä kiinni, kun hänen suunsa vääntyi irveeseen. Juoma ei ollut kovin hyvää.
Juippi otti tiedemiehen ojentaman taskumatin takaisin. Toisaalta eipä minulla kamalasti makuaineita olekaan…
Jäätutkija katseli vaitonaisesti rakennuksen alapuolella poukkoilevia työläisiä ja sotilaita, joista jokainen hoiti osaansa Imperiumin suuressa koneistossa. Todennäköisesti suurin osa heistä ei edes tiedostanut sitä. Heidät oli syntyessään kahlittu koneiston rattaiksi ja männiksi, jotka liitettiin yhteen, toimivat niin kuin pitivät, jättivät naarmunsa toisiinsa ja jotka lopulta hajoaisivat ja korvattaisiin uusilla.

Juippi otti uuden huikan. Hän yritti jälleen rikkoa hiljaisuutta. ”Eikö sinulla ole kiire takaisin?”
Siniset silmät vilkaisivat mekaanikkoa nopeasti. Jäätutkija hymähti, mutta kaikkea muuta kuin iloisesti.
”Eivät he minua kaipaa. Haluavatkin, että pysyisin vain poissa…”

”Ai…” Juippi kohotti tuntosarveaan. ”Miksi?”

Jäätutkija kurtisti kulmiaan työläisen kysymykselle, kuin pitäen sitä typeränä. Hän tuijotti mekaanikkoa.
’Miksi’?”
”Miksi miksi?” Juippi toisti ja kohotti molempia tuntosarviaan.

Jäätutkija tuijotti mekaanikkoa oudoksuvasti. ”Onko sinulla näössä jotain vikaa?”
Nyt oli tiedemiehen vuoro kohotella sarviaan.

Nyt ruskea nazorak kurtisti kulmiaan kaksikosta kalpeamman kysymykselle. Mekaanikko alkoi pälyillä ympärilleen. Lopulta hän kumartui katonreunalla eteenpäin, katsoen alaspäin. Hän mielestään näki tangoissa lepattavien tuulipusseihin painetut heptagrammit tarkasti.

”Ei?” mekaanikko totesi ja katsoi tutkijaa.
Jäätutkija huokaisi syvään. Hän kohotti kätensä kasvojensa tasalle ja ojensi kaksi sormeaan. Hän osoitti silmiään.
”Minä olen epäpuhas! Mutaatio! Puhtausperiaatteiden vastainen! Tiedät sinä kai, mitä sini- tai turkoosisilmäisistä ollaan yleensä mieltä.”

”Jaaa…” Juippi hoksasi nyt vasta tiedemiehen erikoisuuden, valkean kuoren lisäksi. ”En minä vain niitä kaikkia Pesäasiaministeriön rustauksia ulkoa muista.”
Jäätutkija murahti ja käänsi katseensa kohti horisonttia. Taivaanrannassa siinsi riekaleinen pilviverho joka peitti auringot, jotka saivat pilvet hehkumaan karmiinpunaisina. Nazorak nosti jalkansa betoniselle korokkeelle jolla istui ja puristi käsivarsillaan polvensa rintaansa vasten.

”Voi, älä huoli. Kyllä muut muistavat…”
”Ööm. En välttämättä tiedä kamalasti teistä upseereista”, 2905 aloitti, ”mutta mitä väliä sillä on, jos sotajormat katsoo sinua pahasti? Käsittääkseni 667 on sotilaista täällä korkein ja, noh, teillä on kuitenkin paljon suurempi numero?”
”Ei se toimi aivan niin! Sotilailla on omat ansionsa, kun minä taas-” Jäätutkija oli sanomassa, kunnes lopetti kesken lauseen. Hän käänsi kasvonsa nopeasti pois mekaanikosta ja tiuskaisi: ”Miksi minä näitä sinulle kerron?! Olet kuitenkin vain työläinen. Miksi tämä edes sinua kiinnostaa?!”

Juippi kulautti polttavaa nestettä kurkkuunsa, katsoen itsekin muualle.

”Koska pelastit minut.”
Jäätutkija kääntyi katsomaan mekaanikkoon yllättynyt ilme kasvoillaan. Hän oli sanonut sen kuin se olisi ollut maailman yksinkertaisin asia.
”Ja anteeks vain”, Juippi muutti äänensävyään loukkaantuneeksi, ”mutta mitä meinaat ’vain työläisellä’? Kuvitteletko olevasi meikää parempi, häh?!”
”E- en minä sitä-” tiedemies yritti selitellä, mutta mekaanikko oli jo päässyt vauhtiin. Hän nousi seisomaan betonisen kaiteen päälle ja kohotti sormensa ilmaan.
”Me, Nazorak-työläiset, olemme tämän maan ulkoinen tukiranka! Me pidämme koneet käynnissä ja kuskaamme kamaa rintamalle! Meidän kädet tekevät teidän sotilaiden aseet! Tämä mesta ei pysyis kasassa ilman duunareita! Niin! Mietis sitä seuraavilla hienohelmasnobiklubi-illoillasi, niin!”

Ruskea nazorak saarnasi kuin Tiedekunnan opettaja konsonaan. Valkoinen nazorak kuitenkin huomasi Juipin vakavuustason laskevan loppua kohden. Ehkä ensimmäistä kertaa 2905 näki esimiehensä hymyilevän.
”Tule nyt alas siitä, ennen kuin putoat! Olet kuitenkin juonut…” tiedemies naurahti.
Vasta nyt mekaanikkokin tajusi huojuvansa korkean rakennuksen turvakaiteen päällä ja vielä humalassa. Jos hän horjahtaisi, hän vierisi kupolimaisen ulokkeen reunalta alas ja jysähtäisi korkealta jäähän, jollei ehtisi aukaista peitinsiipiään. Juippi laskeutui takaisin istumaan vapisevin jaloin.

”Kuka muuten olet?” Jäätutkija huomasi kysyä.
”Juippi. Tai siis… öh, 2905. Tykkään vain jos minua sanotaan Juipiksi.”
Siniset silmät katsoivat hetken vihreitä. Nazorak hymyili ja ojensi kätensä.

”273.”

Juippi katsoi nazorakia hieman pöllämystyneenä. Halusiko tiedemies tehdä sinunkaupat alemman mekaanikon kanssa? Leveä hymy kuitenkin kiiri mekaanikon ruskeille kasvoille. Hän puristi tiedemiehen kättä.

Taskumatti pistettiin taas kiertoon. 273 kastoi juomalla vain vähän kieltään. Keitos maistui yhtä hirveältä kuin aiemminkin.
”Etkös sinä ole yksi minun mekaanikoistani? Olen mielestäni nähnyt sinut aiemmin.”
”Jeh.”
273 pyöritteli hopeista taskumattia käsissään. Vasta nyt hän kiinnitti huomiota heptagrammiin pullon kyljessä.
”Mistä sinä olet ylipäätään saanut tällaisia asioita? Upseerien taskumatin ja hirveätä viinaa.”
2905 raapi tuntosarviaan. ”Pullo on pitkä tarina. Viinan taas teen itse.”
”Mistä? Ja miten?” 273 kurtisti kulmiaan epäuskoisena.
”Siitä, mitä sattuu nyt olemaan”, mekaanikko totesi lyhyesti. 273:n ilme vääntyi vinoon vastauksesta. Hän ojensi pullon takaisin mekaanikolle. Juippi otti tämän vastaan virnistäen.

Kaksikko istui vielä siihen saakka, kunnes auringot olivat laskeutuneet horisontin taakse ja talven pimeys laskeutui.


Heh, hyviä aikoja.

Juippi väänsi ilmastointikanavan ritilän auki, joka johti hissikuiluun. Karannut vanki oli muistellessaan onnistunut laskeutumaan kerroksen alaspäin putkissa ja käytävissä.
Juippi pisti päänsä pimeään kuiluun ja katsoi ylöspäin. Hissi oli juuri laskeutumassa häntä kohti kahta kerrosta ylempänä. Mekaanikko ryömi takaisin putkeensa. Hänen täytyi hetken aikaa kiemurrella päästäkseen makaamaan selälleen.

Hissi viuhahti ohi ja Juippi hyppäsi kevyesti sen katolle. Vaijerit jylisivät. 2905 painoi tuntosarvensa hissikopin metallikattoa vasten. Hän erotti juuri ja juuri puhetta hissin sisältä.
Metallikoppi pysähtyi. Juippi odotti ettei enää kuullut puhetta sisältä. Kun hissi ei liikkunut hetkeen mihinkään, nazorak tarttui metallisen kattoluukun kahvasta ja väänsi sen vaivalloisesti auki. Ruskea nazorak pudottautui sisään ja napautti seuraavaa kerrosta paneelissa, joka oli näemmä alin kerros.

Hissi pysähtyi ja liukuovi sihahti auki. Ruskea pää kurkisti varovaisesti ulos. Mekaanikko huomasi tulleensa lastiruumaan, johon vuoritukikohtalaisten ilmatyynyalukset oli parkkeerattu. Vihreät silmät katsoivat viuhasti ympärilleen. Ruumassa oli muutama vartija partioimassa ja vahtimassa lastia.
Tuolla vasemman seinustan vieressä näyttää olevan uusi luukku alemmas. Pitäisi vaan päästä tuon vartijan ohi huomaamatta…

Juippi painui kyyryyn ja hiipi hissin edessä olevien laatikkopinojen taakse suojaan katseilta. Hän vilkaisi uudestaan, missä vartija oli nyt. Tämä näkyi partioivan vasemman seinustan ajoneuvorivien edessä. Luukku sijaitsi hissiseinän ja vasemman seinän nurkassa.
Noniin! Mene nyt siitä.

Juippi odotti, että vartija käveli kauemmas. Lopulta hän lähti nopeasti kipittämään kohti luukkua. Hän pääsi yhden tykkitornilla varustetun aluksen taakse suojaan. Varovasti hän veti luukun auki ja hyppäsi alas. 2905 tippui pieneen huoltokäytävään, jonka seinustat olivat täynnä erillaisia putkia. Hän joutui välillä väistellä venttiileistä purkautuvaa höyryä. Mekaanikko kuuli moottorien jylyn ja ulkona puhaltavan tuulen yhä selkeämmin.

Hän saapui ilma-aluksen laskutelinetilaan. Mekaanikko katseli ympärilleen putkien ja mäntien täyttämässä tilassa.
Kunhan kone ensin laskeutuu, minä pudottaudun laskutelinettä pitkin alas ja juoksen ensimmäiseen mahdolliseen suuntaan. Aika heikko suunnitella, täytyy myöntää, mutta parempaa ei ole.

Kuului kova, mekaaninen kolahdus. Ruskea nazorak horjahti. Kylmä tuuli puhalsi sisään, kun metallilevy Juipin edessä siirtyi syrjään. Mekaanikko tarttui yhdestä metallisesta tukipilarista. Alus alkoi laskeuta Juipin odotuksia nopeammin.

Alkoi kuulua sarvia raastavaa sirinää, kun männät ja pumput alkoivat työntämään hyönteisen jalan mallisia laskutelineitä alas. Karkuri yritti kurottaa yhteen telineistä. Hänen kätensä ei aivan yltänyt. Nazorak kiristeli hampaitaan.
No ei kai se muu auta…

2905 otti muutaman askeleen taaksepäin. Sitten hän ampaisi juoksuun kohti laskutelinettä ja hyppäsi. Hyönteinen tunsi hetken ilmavirran allaan, ennen kuin törmäsi telineeseen onnistuneesti.

Voimakas ilmavirta iski nazorakiin, kun laskuteline laskeutui alemmas kohti maata samalla kun aluksen nopeus hidastui. Oli yö ja pilkkopimeää. Ympärillä kajastivat vain laskeutumiskentän kirkkaat valot ja vähän matkan päässä sijaitsevien rakennusten valot. Mekaanikko ei tiennyt tarkkaan missä oli. Jossain saaren pohjoisrannikolla, hän oletti.

Työläinen päästi irti telineestä ja hyppäsi ilmaan. Siivet pehmensivät laskeutumista. Vihreät silmät katsoivat ympärilleen. Kukaan ei vielä ollut huomannut häntä. Juippi virnisti jännittyneenä. Oli siis aika ottaa ritolat.


Mustat, kynnekkäät jalat tömähtelivät asfalttia vasten. Nazorakin hengitys hörysi kylmässä ilmassa. Hän juoksi kohti edessään siintävää verkkoaitaa.
Hän oli jo lähellä.

Hah… Hah hah. Tervemenoa Imperiumi, agentit ja vartijat. Meikä poika lähtee lätkimään, 2905 huusi mielessään Leppäkertun moottorien jylyn yli. Aidalle oli enää vain vähän matkaa. Mikään ei voisi enää tulla hänen vapautensa eteen.


Mutta sitten syttyi kirkas valo. Sokaiseva valokeila osui nazorakin selkään. 2905 ärähti. Hän kohotti kätensä silmiensä suojaksi ja kääntyi katsomaan taakseen, kuitenkaan pysähtymättä.

Agentit olivat viimein äkänneet hänet Leppäkertun kannella. He seurasivat työläisen pakoa osoittaen tätä valonheittimellä.

Juipin itsevarmuus ei kuitenkaan karissut. Hah, eivät he tuolta etäisyydeltää os-


Työläisen silmät laajenivat, kun valokeilaan ilmestyi jotain.


Musta nazorak.
Se liisi ilmassa peitinsiipensä aukaisseena, läpinäkyvät siivet väristen. Sen hartioilla oleva viitta lepatti ilma-aluksen luomassa ilmavirrassa. Näky oli suoraan Pyhän heptagrammin nazorak-siluetista.
Torakka lensi suoraan Juippia kohti.

Ei… ei ei ei ei! Vielä vähän matkaa.


Tummaan kokovartalohaarniskaan sonnustaunut sotilas tömähti maahan. Hän kuitenkaan tuhlannut aikaa pysähtymiseen, vaan lähti heti juoksuun laskeuduttuaan. Siivet taittuivat kitiinisen kuvun ja haarniskanpalojen sisään.


Juippi pinkoi minkä jaloistaan pääsi. Aidalle oli enää vain kaksikymmentä metriä.


Kynnekäs koura tarttui varustevyöhön sidottuun kahvaan ja napsautti sen irti. Kahva oli kiinni ympyrän muotoisessa metallilaatassa, josta törrötti noin 40 senttiä pitkä, ohut metallilevy. Metallilevyjä oli oikeastaan monta päällekkäin.


Juippi katsoi taakseen. Jadenvihreät silmät leiskuivat hänen kannoillaan.


Kynnekäs sormi napsautti pientä vipua metelliympyrän pohjassa. Samassa ympyrän kehään kiinnitetyt metalliliuskat pyörähtivät kahvan ympärille, muodostaen kilven.


Kymmenen metriä.
Niin lähellä!


Musta soturi pysähtyi. Hän heilautti kilpeä pitelevän kätensä sivulleen, samalla kun laski painon toisen jalkansa varaan. Soturi pyörähti ympäri.
Ja heitti.

Juippi oli tarttumassa verkkoaitaan, kun voimakas kipu iskeytyi hänen niskaan.

”AAAAAAARRRGH!”
Mekaanikko lyhistyi maahan parkuen.


2905 uikutti. Hän kuuli, kuin haarniskoidut jalat astelivat hänen viereensä. Häntä potkaistiin kylkeen niin, että hän näki vangitsijansa kasvot.

”Kas kas kas. Mitäs meillä täällä on”, Kapteeni Puhtaus sanoi ja hymyili.

”Häkkilintu karkoteillä?”

Vuoritukikohta

Tuuli ulvoi huoneen ulkopuolella. Katosta roikkuvan hehkulampun valo himmeni aika-ajoin.

Nazorakin vatsa kohosi tasaisessa rytmissä syvän kuorsauksen kanssa. Kuolavana valui sohvalle sammuneen vaaleanruskean tiedemiehen leukaa pitkin.

Unessa hän ei kokenut tuskaa. Valveilla hän koki.

Vielä humalassa oleva Kauppatieteiden tutkija ei havahtunut radiolaitenurkkauksesta kuuluvaan puhelimen soittoon.

Kului puolisen tuntia.

Kommunikaattori soi jälleen.

”Kroh- köh köh.”

Vasta kolmannella kerralla nazorak heräsi. Uusi 273 hivuttautu hitaasti istumaan, lasittunut katse silmillään. Hän kuivasi leukansa nyrkkiinsä ja raapi päätään. Tiedemies haukotteli.

”Mh…?” 273 kääntyi katsomaan hänestä katsoen oikeanpuolimmaiselle seinustalle. Radiolaitteistossa välkkyi valo.
Kuka siellä tähän aikaan soittaa…?

Tiedemies nousi vaivalloisesti ylös ja lähti horjahtelevin askelin kohti kommunikaattoripäätettä. Lopulta hän onnistui rojahtamaan puhelimen edessä olevaan tuoliin. Hän otti ison laitteen pöydältä ja veti kokoontaittuvan antennin ylös.
”Haloo…” tutkija vastasi humalaisella äänellä.

”Ha- haloo haloo?” kuului epävarmalta kuulostava ääni puhelimesta. ”Öh, odotas… A- aivan! Onko ’Jäätutkija 273’ puhelimessa?”

Kauppatieteiden tutkija tuijotti jonnekin seinän sisään. Häneltä meni hetki miettiä vastausta.
”Teknisesti ottaen. Kyllä.”

”Ah, hienoa! Arvon Jäätutkija. Minulla saattaisi olla teille vaatiman tarjous, josta -krrrzzh- olla kiinnostunut”, soittaja sanoi.
”Tai no oikeastaan. Tarjoisin teille työpaikka.”

”273” siristeli silmiään. ”Kuka soittaa?”
”Olen -trrzhz-ku-tzzkh-asta. Nimeni on -krrzzhkh-t-zium-a.”
Soittajan puhe peittyi staattisen kohinan alle.

Vaaleanruskea tiedemies kääntyi katsomaan ulos päärakennuksen kupolimaisen upseerihuoneen ikkunasta. Lumimyrsky oli jälleen yltynyt.
”Linja pätkii hieman. Mu-mutta kuka ikinä olettekin tai mitä ikinä siihen työhön kuuluu, otan sen vastaan!”
Tutkija ei ollut kerennyt olla tukikohdassa kuin viikon ja jo nyt hän halusi sieltä epätoivoisesti pois.

”Lo- loistavaa! Voisitteko -trrzz-tulla heti? Voin lähettää aluksen noutamaan -trz-inua.”
273 kohautti väsyneesti tuntosarveaan. ”En suosittele tulemaan nyt lentäen. Myrsky heittää koptrein maahan.”
”Oh. Älä -krrh-jetuksesta huolehdi. Jätä -zrr-inulle. Ole valmiina kah-tzzhk-en tunnin päästä.”
”Sovittu!” tutkija melkein hihkaisi.

Puhelu päättyi.
273 räpytteli pari kertaa silmiään. Sitten hän katsoi eksyneesti ympärilleen.

”Näenköhän minä unta?”

11 thoughts on “Häkkilintu”

  1. ”Unessa hän ei kokenut tuskaa. Valveilla hän koki.”
    ihanko tosi

    Vahvuuslaskenta oli tosi intti-flashbacks. Tai olisi ollut, jos P-kauteni olisi ollut talvella. Hah, hajotkaa 1/15.

    Juippitakaumat olivat kyllä tosi kivaa luettavaa. Ylipäätään ne antavat torakoille tosi kivasti, en tiedä, sisältöä. Syvyyttä. Elämää. Kuten vaikka tuo kerronta nazorakien populaarikulttuurista.
    Lisäksi, Jäätutkija on kyllä ihana noissa takaumissa. Vähän melankolinen, ehkä jopa katkera. Aika pitkän tien on kulkenut. Feels!

  2. Juippi noooo!

    Ensin pelkäsin että kaveri kuolee. Sitten pelkäsin että se ei kuole vaan vangitaan.

    Pari typoa huomasin, mutta ei väliä. 273 oli flashbackissä surullinen.

    VIKTOR VON NEBULA soitti Jäätutkija nro kakkoselle.

  3. Väärässä olet, G! 273 II:een yhteyden otti ilmiselvästi matatu
    moi haluux editoidia mun runot

    Ja ööh kiva viesti. Takaumalla oli toimivuus 3x combob sekä Jäätutkijan että Juipin syventämisessä mainion nazorakmaailmanrakennuksen lisäksi. Varsinkin maininnat torakoiden populaarikulttuurista olivat hyviä. Lisäksi plussaa viestin rakenteesta (osien järjestyksestä jne), sillä tämä onnistui edistämään useampaa juonta olematta hajanainen.

  4. ”kakkaikymmentä” on niitä kirjoitusvirheitä, joiden takia omat osat luetaan intensiivisesti läpi ennen postaamista. Näitä oli enemmänkin, ja parissa kohtaa niin tiheästi että pirstoivat immersioni ikävästi.

    Muuten tämä oli oikein kiva paketti, ja hyvällä tavalla tilkkutäkki muttei liikaa. Juipin ja 273:n ensikohtaaminen oli suosikkikohtaukseni, joskin kännitorakan vartijoilta pako oli ehkä vähän turhan deja vu sen aiemmasta vastaavasta kohtauksesta.

    Uusi 273 ei kyllä ole saanut tai saamassa ihan koulutuksensa mukaista työtä. Thug life.

  5. Voi ei! Juoppotorakan karkaaminen olisi ollut niin hauska juonenkäänne; Pahus!

    Takauma, varsinkin kattokohtaus, oli tässä parasta. Perin realistista keskustelua.

    Kirjoitusvirheitä tarttui muutama, typoja lähinnä, yksi hyöhemmin keskivaiheilla ja pari muuta. ”Hämähäkinverkko” kirjoitetaan yhteen.

    Kelpo työtä joka tapauksessa, juoni kulkee.

Vastaa