Veljiemme haudoilla

Oli kuuma. Ilma suorastaan väreili kuumuudesta. Kaupungista katsottuna sinisen olennon ruumis
vääristyi ja muuttui sumeaksi puuroksi. Mutta saarella ei ollut enää kaupunkia, eikä sen koommin
ketään katsomassakaan.
Ei enää.

Paitsi haaskarahit ilmassa ja metsikössä.

Ruosteisen lapion kärki pureutui pehmeään multaan. Sininen hujoppi nosti lapion työläästi ohuilla
käsillään ja heitti mullan kaivetun kuopan reunalle kertyneeseen kasaan. Olennon otsalta valui
hikipisaroita.
Kaivaja päätti, että kuoppa olisi nyt tarpeeksi syvä. Hän nousi pitkillä koivillaan ylös ja käveli
vähän matkan päässä maassa makaaville kangasmytyille. Niitä oli kaksi. Toinen oli isompi, toinen
pienempi. Olento ei enää epäröinyt tarttua pienempään myttyyn , vaan otti kiinni sen reunoista ja
retuutti sen kaivamansa kuopan reunalle. Hän laski kankaaseen käärityn, velton asian varovasti
kuoppaan ensin toisesta päästä, sitten toisesta.

Kukkakeppi hengitty väsyneesti. Hänen laihat sormensa hamuilivat valkeaa kangasta ja tarttuivat
mytyn yläpäähän.
Kuolleen matoranin kasvot heijastuivat olennon pyöreistä aurinkolaseista.

Paradox katsoi riutuneita kasvoja ja huokaisi. Kärpäset ja pienrahit olivat kerenneet jo turmella
päiviä sitten suuren osan ruumiista, ennen kuin krikcitiläinen oli laskenut kankaan sen suojaksi. Hän
nousi ylös matalasta kuopasta ja kohensi suunsa eteen hengityssuojaksi sitomaansa rättiä. Sirkkamies oli riisunut paksun, tumman kaapunsa hyvän matkan päähän, ettei se sotkeentuisi. Hän lepäsi hetken, jonka jälkeen tarttui taas lapioon.

”Olet tullut elämän päähän, Athin lapsi.
Mutta vain ruumiillisen elämän,
sillä Ath ei hylkää sinua.

Kävelet Mielen tiellä, jolla ruumis on vain hetkellinen kuori.
Se tuntee, se nauttii, se kärsii, kunnes kuihtuu pois.

Mutta Mieli ei kuole koskaan. Se jatkaa Mielen tietä.
Se oppii, se ajattelee, se tietää.

Ja kuten maallisessa maailmassa, saavut risteyksiin. Teet päätöksiä vapaan tahtosi mukaan.
Ja valintasi vaikuttakoon matkaasi.

Ole siunattu, Hatar Athin nimeen.”

Viimeinen kasa multaa lennähti kuopan. Paradox pisti lapion maahan pystyyn ja hieraisi otsaansa. Sitten hän piirsi Athin silmän ilmaan.

Kului puolisen tuntia, ennen kuin munkkikokelas sai viimeisen haudan kaivettua ta-matoralaisen
lepopaikan viereen. Paradox käveli viimeisen, edellistä hieman suuremman ruumiskääreen viereen.
Hän raahasi sen haudan reunalle ja laski sinne, kuten edellisenkin. Käärettä hän ei tosin raottanut.
Löytäessään kuolleen metsiköstä, vainajan kasvat olivat jo niin pahoin vaurioituneet
hajoittajaeliöiden tehdessä työtään luonnon kiertokulussa. Vainaja oli kuitenkin (ilmeisesti joskus)
ollut suurikokoinen ja hänen ulkoinen panssaristonsa oli punavalkea. Krikcit uskoi tunnistaneensa
matoranin tietyksi plasman matoraniksi.
Isä Bothana…

Paradox alkoi haudata kirkonmiestä.
”Olet tullut elämän päähän, Athin lapsi…” hän aloitti lausumaan päivän aikana jo hyvin tutuksi
tullutta hautavärssyä. Multa rapisi, kun nuori athisti lapioi sitä takaisin monttuun.

Paradox ei pitänyt puheiden pitämisestä. Toisaalta hän oli todella hyvä siinä. Nuorukainen mietti,
että hänestä saattaisi joskus saarnamies.

Lopulta hauta oli täyttynyt tarpeeksi.
”… Hatar Athin nimeen”, Paradox lopetti ja teki viimeisen, väsyneen silmän ilmaan. Krikcit pisti
lapion terän uupuneena maahan ja nojasi siihen, katsellen työnsä tulosta. Rivissä Paradoxin edessä
oli monia kymmeniä vasta kaivettuja hautoja.
Oraakkelin oppipoika oli saapunut Bothanan seurakunnan tuhoutuneeseen kaupunkiin aurinkoinnousun aikaan. Paradox ei pystynyt kuvailemaan sitä tunnetta, kun hän oli astunut rauniokaupunkiin. Kymmenittäin athistien ruumiita oltiin vain jätetty virumaan kaupungin kaduille ja rakennuksiin.
Krikcit oli kokenut, että johtolankojen etsiminen saisi jäädä myöhemmäksi. Aamu oli vaihtunut jo illaksi, ennen kuin luiseva jäljittäjä oli saanut hautausurakkansa valmiiksi. Hautapaikka sijaitsi kaupungin ja ympäröivän trooppisen metsän välissä, pienellä paljaalla tilalla.

Vieno, lämmin merituuli vilvoitti aurinkolasipäisen nuorukaisen hikistä kehoa. Paradox päästi irti
lapiosta ja jätti sen pystyyn maahan.
No niin. Voinen kai jo jatkaa tutkimuksia.

Hän käveli leippoamansa kaapunsa luokse ja nosti sen maasta. Hän kaivoi sen taskusta pienen
vesileilin, ja riisuttuaan hengityssuojansa ja lasinsa hän kaatoi kirkasta vettä kasvoilleen.
No, ainakin lämmin ilma on vaihtelua sille Ath-koron keikalle. Eipähän tule kylmä.
Pyyhittyään otsansa athisti tähyili katseellaan viidakon reunaan. Hänen nui-kopeninsa odotti
edelleen metsän reunalla varjossa.

Magentanväristen silmien katse kääntyi hänen takanaan kohoavaan kaupunkiin. Hänen kasvoilleen
nousi jännittynyt ilme, kun hän nosti kakkulansa takaisin mandariinien kokoisten silmiensä eteen.
Kaapu lehahti takaisin maahan ja siniset jalat aloittivat matkansa kohti kuollutta kaupunkia.


Kadut olivat tyhjiä ja hiljaisia. Osa savesta rakennetuista, korkeista taloista oli rapistunut ja
romahtanut sytytettyjen tulipalojen seurauksena. Oranssin sävyiseen katuun lankesi krikcitin pitkät
varjot kaksoisaurinkojen laskiessa. Paradox tarkkaili rakennuksia ja sivukatuja kuperien lasiensa kautta. Kyläläisten omaisuus oli nähtävästi joko ryöstetti, rikottu tai poltettu talojen mukana
perusteellisesti.

Hän saapui savitalojen ympäröimälle, pyöreälle torille, jonka keskellä sijaitsi kaivo. Tai oikeastaan
sen jäänteet. Torilta oli aiemmin löytynyt monta ruumista. Kaivostakin yksi. Paradox ei ollut
koskenut saastuneeseen veteen.

Paradox katseli ympärillään olevaa hävitystä. Torilla olleet puiset katokset ja myymälät oltiin tuhottu ja myyntitavarat ryöstetty. Maassa mätäni rikkoontuneita vesimeloneita. Krikcit yritti miettiä, mitkä petturipapin seurakunnan jäljistä voisivat indigoida Bartaxin seuraavaa määränpäätä.

Paradox katsahti hänen näkökulmastaan ympyrän muotoiden torin vasemmalle reunalle. Sieltä nousi portaat korkeammalle kadusta rakennetulle kapungin pääkirkolle. Hiekan värisestä kivestä rakennetussa Athin talossa ei näkynyt muita vahingoittumisen merkkejä kuin että sen vasen julkisivua olivat nuolleet villiintyneen tulipalon liekit. Muuten kivinen, kupolinmuotoinen kirkko oli vahingoittumaton.
Sen pääsisäänkäynnin yläpuolella oli jokaiselle athistille tuttu patsas. Paradox katseli hetken hintelän toan näköisen olennon patsasta ja sen kasvoja. Athin ainoan silmän virkaa ajoi patsaaseen upotettu suuri, aurinkoinvalossa kiiltävä helmi. Munkkikokelas uskoi tietävänsä, mistä helmi oli peräisin. Tren Krom –suiston krikcitit tapasivat sukeltaa joestaan simpukoita ja kerätä niiden sisällään piileviä helmiä. Bothanan saaren sijainnin vuoksi ei ollut mahdotonta, että athistit olisivat käyneet kauppaa jokilaakson luostarien kanssa.

Paradox katseli Athin silmää hetken. Se sai pienen hymyn nousemaan hänen kasvoilleen.
Hmh, toisiksi suurin helmi jonka olen nähnyt.

Kaksoisauringot alkoivat painua jo mailleen ja athisti päätti tutkimustyönsä. Tämä paikka oli tuottanut vesiperän, eikä krikciti nähnyt mieltä jatkaa etsintöjä pimeässä. Saaresta hän tiesi lähinnä sen, että saarella oli vulkaanista toimintaa ja että viidakossa sijaitsi vanhoja kaupungin raunioita. Paradox oli kuitenkin oppinut viimekerran jälkeen, ettei hetkeen astuisi vanhoihin pyhättöihin.

Kaksoiskuiden ja kirkkaiden tähtien noustessa tropiikin rasvatyynelle taivaalle, suuri mehiläinen nousi ilmaan. Paradox määritti seuraavan määränpään suunnan.
Täältä ei löytynyt mitään, mutta onneksi lähellä saattaa olla väkeä, joka tietää jotain Bartaxista.
Hän nosti katseensa kohti etelää.
Ath-Nui, täältä tullaan.

6 thoughts on “Veljiemme haudoilla”

  1. Ei, nämä ovat lyhyinä ihan hyviä. Tehokasta, suorastaan kollaasimaista matkakuvausta joka ei hukkaa ollenkaan lukijan aikaa, ja vielä kertoo hahmosta aika paljon. Minusta on tosi hauskaa, että nämä tuntuvat siltä kuin Paradox tiedostaisi tulleensa päähenkilönä mukaan tarinaan liian myöhään ja hoitaisi kaikki tylsät hahmonrakennusasiat mahdollisimman vauhdilla pois. Ja tapasi tehdä mielettömästi tutkimustyötä vanhojen viestien suhteen kun viittaat asioihin, joita et ollut kirjoittamassa, on minusta tosi mahtavaa.

  2. Paradox Noir.

    Mukavan tiivis paketti, etenevä mutta ei kiireinen. Pituus on hyvä.

    Lisäbonus termistä ”ulkoinen panssaristo”, se on hyvä sanapari kuvaamaan biomekaanisia ukkeleita. ”Indigoida” sen sijaan ei ole sana.

  3. Lyhyydessään hieno viesti, ja ehkä jopa sen ansiosta! Yhdyn siihen mielipiteeseen, ettei viestien pituutta pidä pakottaa. Juuri onnistunut kuvaustapa matkatilanteeseen.

Vastaa