Maasta sinä olet tullut…

Mustan Käden komentotorni

Maan henki raahasi mukanaan kahta sammutettua vahkin robottikehoa Käden varastoon. Robottikehot kalisivat ja kilisivät lattialla kun niiden raajat osuivat lattiaan ja toisiinsa. Cody seurasi Nurukanin toimia vierestä, hiukan huvittuneena.

“Mikset käytä tuota leijukottikärryä? Paljon ergonomisempi ja vie vähemmän voimaa” Cody naurahti.

“Jos voisit auttaa näiden sammutettujen vahkiyksiköiden kuljetuksessa varastoon lukkojen taakse niin olisin kiitollinen. Voisin kertoa sinulle myös erään tarinan”, maan toa kertoi.

Varaston ovi alkoi olla jo perin lähellä. Iso prototeräsovi, jossa oli erilaisia lukkoja. Nyt se ei kuitenkaan ollut lukittuna, mutta olisi kohta kun vahkit olisi viety sen uumeniin.

Cody hymyili vahkikasvoillaan, mutta se ei näyttänyt kauhean paljon hymyltä ja otti kottikärryt Nurukanin avuksi. Levitaatiokiekoilla buustattu kottikärry oli kevyt kuin höyhen ja maailman fysiikkamoottoria uhmaten se leijui ilmassa, ei tosin kauhean korkealla.

Nurukan avasi raskaan teräsoven, joka kitisi kauheasti kun sitä ei oltu varmaan öljytty vuosikymmeniin. Ääni vihloi kaksikon kuuloelimiä ja ärsytti suunnattomasti, muttei sille voinut mitään.

“Mistäköhän täältä löytyisi jotain öljyä tuohon oveen ettei tarvitse koko ajan kuunnella sen narinaa”, Nurukan sanoi puoliääneen.

“Se ei taida olla ongelmistamme suurin”, kommando vastasi tuskaillessaan kaaokselle, jota hänen sisarensa kutsui “Mustan Käden tukikohdaksi.” Valtaosa huoneessa lojuneista KAL-palasista, sortuneista rakenteista ja ylituotetuista bordahkinsauvoista oli vain työnnetty läheiseen portaikkoon pois näkyvistä.

“Siivotaan nuo sotkut sitten kun saamme kannettua nämä robottikehot paikoilleen”, Nurukan kertoi. Hän raahasi vahkeja vielä vähän matkaa, robottien pudotellessa pienen pieniä muttereita perässään.

“Näihin kansiinko nuo piti laittaa?” Nurukan kysyi ja näytti Codylle kolmion muotoise oranssin kannen. Niitä oli kasoissa seinän vieressä. Ei tosin kauhean siisteissä, mutta kasoissa kuitenkin. Ja monen väristä.

Cody nyökkäsi ja Nurukan laittoi kannen lattialle. Toa nosti kannessa olevasta vivusta ja siihen ilmestyi muutamia nappuloita. Nappia painamalla metallinen kouramainen asia nousi kannesta. Siihen robotti varmaan laitettaisiin.

Nurukan laittoi toisen vahkeista pidikkeeseen ja painoi sitten muita kojetaulussa olleita nappuloita. Hitaasti sihisten alkoi kehikko muotoutua säiliön pohjasta. Kehikon sisäpinnassa oli ties mitä pieniä käsiä korjaus- ja huoltotöitä suorittamaan niille, jotka kapseliin laitettiin. Kommandovahki ei erityisesti pitänyt kyseisistä huoltokapseleista, joissa valtaosa deaktivoiduista vahkeista vietti ikuisuutensa.

“Tämän paikan järjestykseen saaminen olisi saavutus kokonaiselta armeijaltakin”, silmäpuoli sotilas totesi nostaessaan järeän sodanaikaisen vahkiruhon sivuun. “Ja meitä on täällä vain tusina.”

“Totta. Mutta se tarkoittaa että meidän pitää vain tehdä kovasti töitä sen eteen”, Nurukan vastasti. “Vain tekemällä kovasti töitä voi saavuttaa jotain tässä maailmassa”.

“Olen huomannut, että monen mielestä myös aseilla voi saavuttaa asioita”, vahki vastasi, eikä äänensävynsä perusteella viitannut itseensä.

“Aseet voivat toimia joissain tilanteissa, mutta oikeat aatteet ja kova työ ovat parempia tapoja saavuttaa asioita joilla on väliä”, maan henki vastasi. “Muistuu ihan mieleen. Eikun et sinä varmasti tätä halua kuulla. Kyllästytin Delevankin kuoliaaksi tarinoillani”.

“Kerro toki, kenraali. Tuleepahan näiden romujenkin siirtämisestä mielenkiintoisempaa”, sotilas vastasi.

Pienoinen hymy nousi vanhan kenraalin kakamalle. Toa köhi hiukan kurkkuaan ja aloitti tarinansa. “Aikana ennen aikaa. Ei. Muutama kuukausi sitten alon toa Umbra sai tehtävän pelastaa saari pimeyden kynsistä. Hän keräsi kasaan kuuden toa-soturin tiimin saaren avuksi: Ruthaka, Aknoka, Ornoka sekä minä ja Deleva. Siinä sodassa ei ollut voittajia tai häviäjiä. Vain kaaosta ja menetyksiä…”

Aratyghin satamakaupunki, Eteläinen manner

Kuukausia sitten

Ornoka oli vanha maan toa ja yksi Orton-kansan vanhimmista sotureista. Hänen kansansa kunnioitti häntä ja hän auttoi kansaansa miten parhaiten pystyi. Sotureista elementtinsä puolesta parhaiten tunnelielämään sopeutuneena monet pitivät häntä soturikolmikon luonnollisena johtajana, vaikka se yleensä perinteiden mukaan kuuluisikin tulen toille.

“Eikö sen Umbran pitäisi jo olla täällä?” Ornoka murjaisi siskolleen Ruthakalle, punamustaa panssaria kantavalle tulen toalle.

“Valon toa ei ole koskaan ollut hyvä aikatauluissa”, naistoa kertoi ja siemaili oluttaan. Kolmikko oli ostanut itselleen murkinaa ja hyvää paikallista olutta.

“On tämä kyllä hyvää olutta ja hyvää telaketjuvillisikaa”, Aknoka puuttui puheeseen. Rasva valui hänen kultaisen Akakunsa suupieliltä kuin vesi keväthankien sulaessa. Pitkään kypsytetty villisika oli tämän majatalonpitäjän erikoisuuksia. Ruokalistassa kerrottiin, että siihen siveltiin aitoa Turkasta sen valmistuksen aikana.

Ornoka mulkaisi ystäväänsä, joka tajusi pyyhkiä suunsa rasvavanat tosin ranteellaan.

“Olisit käyttänyt servettiä, valopää”, Ruthaka naurahti. Mirukasvo oli hyvällä tuulella, koska ruoka ja juoma oli hyvää. Valon toaa ei tosin vieläkään näkynyt missään.

Majatalo oli kodikkaan oloinen ja todella vanhaa perua. Kerrottiin huhua että Barrakit olisivat käyneet siellä loistonsa päivinä joskus käymässä, mutta sitä ei oltu koskaan voitu todistaa. Vanhat paikat tuppasivat yleensäkin luomaan itselleen omaa tarustoaan.

Toan mittapuulle tehty majatalo veti paljon alueen pikkuväkeä – matoraneja. Värikästä kansaa, joka täällä koostui pääosin käsityöläisistä ja muista yksityisyrittäjistä. Vähempiosaisille tallaajille oli hiukan nuhjuisempia räkälöitä ja kapakoita joka kadunkulmassa.

Kaksi toaa astui majatalon ovesta sisään. Toinen soturi oli isokokoinen, tummapanssarinen körmy, jonka kasvoilla oli musta Kakama. Kakaman silmiinpistävin yksityiskohta oli naamiossa komeilevat viikset. Tumman soturin vieressä komeili punavalkoinen soturi, jonka oudoin yksityiskohta oli soturin epäsymmetrisyys. Toan toinen puoli vartalosta oli korvattu hopeisella ja harmaalla koneistuksella, jonka kuuli soturin liikkeestä.

Kaksikko meni baaritiskille ja tilasi itselleen juomat. Maan henki tilasi itselleen viskiä ja ison kolpakon olutta, plasman henki taas mestarijääkäriä ja olutta. Toat lähtivät käppäilemään kolmen aikaisemmin esitellyn soturin pöytää kohti.

“Kaksi epäilyttävää heppua on tulossa tänne päin”, Aknoka kuiskasi hiljaa ystävilleen. Kultamusta valon toa näki teleskooppilinsseillään helposti joukosta erottuvat kohteet, vaikka tämän paikan valaistus olikin vähän sitä ja tätä.

“Toivottavasti eivät ala rettelöimään. Tämä ylikypsä villisika on niin vaan maukasta”, Ornoka mussutti. “Ei viitsisi alkaa tappelemaan, ainakaan vielä.”

“Hyst molemmat. Ne tulevat”, Ruthaka hyssytteli tovereitaan. Kolpakko oli huvennut jo vaikka kuinka toan edessä. Samoin murkina.

Musta soturi tuli viskinsä ja oluensa kanssa esittäytymään. “Olen Nurukan. Te olette varmaan ne Orton-toat jotka Umbra viestissään mainitsi?” Leveäharteinen toa ahtoi itsensä Ruthakan viereen pitkähkölle penkille. Deleva etsi sillä aikaa itselleen tuolia.

“Tuo toinen kaveri on nimeltään Deleva. Älkää kysykö mistä se on saanut hopeisen kätensä ja jalkansa. Kaveri ei ole hirveän avoin siitä tapaturmasta”, Nurukan kertoi ja hörppi oluttaan.

Orton-toat silmäilivät hiukan epäuskoisesti kahta toaa jotka olivat tulleet heidän luokseen. “Nurukan. Kuulostaa tutulta nimeltä”, Ornoka puuttui viimein puheeseen. “Olen Ornoka, maan toa”. Orton-toa ojensi Nurukanille nyrkkiään toatervehdykseen. Pian ympäri pöytää käytiin esittelykierros ja kaikki löivät nyrkkiään yhteen.

“Missä se itse sankari, valittu tai mikälie Avka Ahoi olikaan on?” Deleva puuttui vähän ajan kuluttua rupatteluun kun hän oli jo juonut kolmannen oluensa.

“Umbra ei ole koskaan ollut ajoissa missään, ei edes Metru Nuilla”, Ruthaka kertoi. “Saisi se skarrarrar jo tulla. Tulee kalliiksi tämä reissu”.

Siinä samassa jokin viuhahti sisään kuin valopallo. Tai no kirjaimellisesti se oli valopallo. Sokaiseva olento kaatoi mukanaan niin majatalon asukkaita, pöytiä kuin tuolejakin. Majatalo pitäisi varmaan sisustaa uusiksi tämän jälkeen. Mitäköhän tämäkin sekallus teki paikan imagolle ja liiketoiminnalle.

Valohahmo alkoi muovautua keltamustaksi soturiksi.

Mutta äkkiä tarinan rakenne sortui. Joku tuli keskeyttämään. Se joku oli Xen.

“Hei tyypit. Meidän pitäisi lähteä sinne vahkitorniin”, Käden kenraali huusi kaksikolle kun nämä olivat juuri laittamassa muutamaa vahkia säilöön varastoon. Tarinatuokio oli jouduttanut vahkien varastointia huomattavasti. “Ottakaa, mitä tarvitsette. Cody, tahdon sinut Bettyn ohjaimiin kymmenessä minuutissa.”

“Selvä neiti. Me alamme hommiin”, Nurukan vastasi ja he lähtivät Codyn kanssa pakkaamaan tarvikkeita.

“Mutaatiokanuuna on turhan epäeettinen kapistus, taidan jättää sen tänne”, Nurukan mutisi itsekseen. Hän laittoi kanuunan syrjään ja yhdelle monista metallisista asehyllyistä. Cody hänen vieressään piteli hopeista salkkua, jossa oli tämän mukaan jotain tarpeellisia leluja.

Maan toa ei paljoa tavaroita tarvinnut mukaansa. Kanisterikenttäpulloja muutama kappale, hiukan kuivamuonaa ja jotain muuta tilpehööriä mille voisi olla tarvetta. Xialaiset merimiinat ja Selecius-säätiön ussalkeitot saisivat jäädä Mustan käden torniin.

“Mistä muuten olet saanut tuon kanuunasi?” Cody kysyi kun huomasi Nurukanin laittaneen aseensa hyllylle. “Näitä en ole ennen nähnyt”.

“Tuo on joku ‘Voitto Korporaation’ ase. En kyllä tiedä mitä voittoisaa on aseessa, jolla voi tehdä vihollisesta entistä vaarallisemman”, maan toa kertoi.

“Koskaan kuullutkaan…”, hopeinen komentaja murahti pettyneenä. Vahki vilkaisi vielä salkkunsa pohjasta löytyvää salaluukkua ja pohti, mitä sen sisään saisi vielä mahtumaan. Silloin komentaja sai päivänsä kenties typerimmän idean.

“Kuulepa Nurukan. Käydään vielä tuolla asevaraston puolella. Siellä on jotain hauskaa, jonka tahdon vielä ottaa mukaan.”

6 thoughts on “Maasta sinä olet tullut…”

  1. Minusta tuntuu jo nyt, että tuota tarinaa ei koskaan tulla kuulemaan loppuun.

    Totuttuun tapaan häpeilemättömiä viittauksia. Sinä olet tässä pahin, tai siis paras.

  2. Nurukanin ja Codyn suhde on aika lailla symppiksimpiä asioita tässä Metru Nui-härdellissä. Huonomuistisuuttani lyhyt takauma taisi sisältää viittauksia johonkin menneeseen, joista itse en pässyt kunnolla saamaan juttuja irti… Nitpickaamisena todettakoon että takauman katkeamiskohtaan olisi ehkä voinut laittaa ehkä vähän näkyvämmän merkinnän, mutta se kai on tottumiskymysys.

Vastaa