Tulivuorisaari

Kanohi
Yuurein tulivuorisaaren ainoa huippu kurottui yksinäisen näköisenä harmaan pilvipeitteen täyttämää iltataivasta kohti. Yleensä saaren mahtavat rantakalliot saivat suojella rantaa meren raivokkaalta pauhulta, mutta tänään sille ei ollut tarvetta. Meri oli rauhallinen ja tyyni, eikä aaltojen hiljaisen huokailun lisäksi kuulunut juuri muuta kuin ruokailevien merilintujen kimeitä huutoja.

Ilman toa makasi laiskasti pienen purjeveneen pohjalla puoliksi nukkuen. Tummapuisen veneen likaisenvalkea purje pullisteli urheana puskien alusta kohti kaukana erottuvaa saarta. Aina välillä toa kohotti toista kättään ja komensi tuulta käymään uudestaan purjeen kimppuun. Merivesi muuttui vaaleammaksi kun vene tavoitti matalikon, ja matkaaja saattoi jo erottaa rannan valkean pohjahiekan sekä sitä koristavat harvat näkinkengät.

Pitkän merimatkan väsyttämä soturi nousi istumaan, sitten seisomaan, ja katsoi sitten jo aivan lähellä olevaa rantaa. Kallioista hiekkasärkkää ympäröi huojuva meriheinä, eikä puita taikka muita kasveja näkynyt missään. Loitompana rantakallion kainalossa nökötti pieni ajopuista ja oksista koottu maja. Saarella siis oli elämää.

”Täällä voin levätä hetken, kunnes jatkan taas matkaa”, toa mietti itsekseen, ja sitoi samalla veneen pohjalla maanneen miekan vyötäisilleen. ”Päivän tai kaksi, ehkä. Täydennän ruokavarastoni ja nukun muutaman yön kiinteällä maalla.”
Ilman toan sinivihreät panssarit olivat likaiset merellä matkaamisen jäljiltä. Jos soturi löytäisi saarelta joen tai lähteen, voisi hän peseytyä. Ajatus merivedessä lutraamisesta ei ilman henkeä innostanut, sillä siitä hän oli saanut jo tarpeekseen. Ensiksi toa kuitenkin laski purjeensa, kiskoi veneensä rantaan ja kätki sen sitten rantakaislikon sekaan. Toa painoi läheisten kallioiden muodot mieleensä, löytääkseen paikalle vielä myöhemmin. Sitten hän käänsi katseensa aiemmin huomaamaansa majaa päin ja lähti kulkemaan sitä kohti.


Ilman toa saapui matalan majan tykö ja koputti varovasti sen ovea. Vastausta ei kuulunut. Toa katseli vielä ympärilleen hakien maisemasta muita elonmerkkejä. Kalliot näyttivät autioilta. Lisää meriheinää. Kas, jalanjälkiä hietikossa. Joku taatusti asui täällä. Pienet jalanjäljet – sekä majan koko – kielivät matoraneista. Asukkaat siis tuskin osoittautuisivat vaarallisiksi, taikka edes vihamielisiksi.

”K-kuka olet!” kuului yhtäkkiä tärisevä huuto kalliokivien juurelta. Soturi kääntyi yllättyneenä katsomaan, ja näki kuin näkikin lyhyenlaisen ruskean matoranin. Pienen olennon rau-kasvoilta paistoi hämmennys ja pelko.
”Minä olen toa Äm-”, ilman henki aloitti, mutta matoran keskeytti hänet.
”Sinä et saisi olla täällä! Herra ei pidä tunkeilijoista!”
Toa hämmentyi ja otti askeleen kummallista matorania kohti. Matoran vuorostaan perääntyi kivikkoon.
”Herra? Mistä sinä oikein puhut? Mikä tämä paikka on?”
”Tulivuoren herra ei pidä tunkeilijoista!” Matoran huusi. ”Meillä on täällä hyvä olla! Mene pois!”

Soturi asteli aivan matoranin eteen ja polvistui. Silloin toa tajusi katsoa pientä matorania tarkemmin. Tohungan harmaanruskea naamio oli kauttaaltaan tumman ruven peitossa, ja outo jälki näkyi levinneen myös pitkälle pienen olennon vartaloon. Valo matoranin silmissä oli hailakka, miltei väritön.
”Oletko sinä sairas?” Ilman toa kysyi. ”Voinko minä auttaa jotenkin?”
”M-meillä on täällä hyvä olla!” toisti matoran kuin paniikissa. Sitten pelon täyttämä saaren asukki kääntyi ympäri ja lähti pinkomaan pakoon kallionseinämän taakse pöyristynyt toa-soturi aivan kannoillaan.


Ilman toa syöksyi vikkelän matoranin perässä pitkälle rantakallion seinämän viertä pitkin, ja sukelsi sitten yllättäen kallion seinään louhittuun tunneliin. Seurasi jyrkkä alamäki, ja ikuisuudelta tuntuvan ajojahdin aikana kaksikko tunkeutui syvälle saaren peruskallion sisälle. Toisinaan toa joutui hidastamaan tahtia ollakseen lyömättä pääntänsä ahtaan ja pimeän tunnelin kattoon. Hetken ajan toa luuli matoranin jo eksyttäneen hänet, kunnes tunnelin päässä erottui yhtäkkiä valoa.

Toan vihreille kasvoille levisi hämmästys kun tämä asteli peremmälle kallioon louhittuun halliin. Korkealla katossa roikkui siellä täällä oranssinpunaisia valokiviä, jotka langettivat lämpimän loisteensa pitkin maanalaista kylää. Tilan seinustat olivat kauttaaltaan täynnä pieniä asumuksia, joista osa oli koottu puusta, osa taas louhittu suoraan raskaaseen kallioon. Kylän ilma oli tunkkaista, ja se haisi savulta ja palaneelta metallilta. Sinivihreä soturi kurtisti kulmiaan huomatessaan hukanneensa matoranin, jota oli vielä hetki sitten jahdannut.

Mutta matoraneja maan alla onneksi riitti. Hämmentyneet kyläläiset kurkistelivat asumustensa ovista ja ikkunoista, mutta harva uskalsi lähestyä paikalle varoittamatta ilmestynyttä toaa. Pieni ta-matoraneista koostuva vartiosto kuitenkin ilmestyi jostain kylän varjoista keihäidensä kanssa syöksyen sitten uhmakkaasti muukalaista kohti.

”Hei, en minä halua pahaa”, toa puhui ja kohotti tyhjät kämmenensä päänsä tasalle. Toa ei voinut olla panematta merkille, että pienet punaiset vartijat eivät myöskään näyttäneet voivan hyvin. Näiden punaiset väsyneet kasvot näyttivät aivan yhtälailla oudon taudin piinaamilta, kuin saastuneilta.
”Nimeni on Ämkoo”, toa esittäytyi ja jatkoi: ”Etsin vain ruokaa ja yösijaa. En ole kylällenne vaaraksi.”
”Tulivuoren herra ei pidä tunkeilijoista!” huusi yksi matoraneista nostaen keihäänsä Ämkoon kasvojen tasalle. ”Me emme tarvitse toaa! Meillä on täällä hyvä olla!”
Toa Ämkoo tarttui matoranien kauhuksi keihääseen ja väänsi sen sitten tiukalla kädenliikkeellä poikki. Nyrpiintynyt soturi heitti keihään terän luolan kivilattialle, ja murisi sitten:
”Hyvä on, hyvä on! Kuka tämä herranne edes oikein on? Turaga? Viekää minut hänen luokseen. Vaihtaisin mielelläni muutaman sanan hänen kanssaan.”
Matoranit perääntyivät hieman vilkuillen vuoron perään toaa, sitten toisiaan. Lopulta yksi heistä huudahti: ”Turaga!” Muut yhtyivät huutoon, ja turaga-sanaa toistaen joukkio piiritti toan. Kyläläiset huitoivat Ämkoota keihäillään kuin komentaen tätä seuraamaan, ja utelias miekkamies päätti totella.

Vartijat kuljettivat Ämkoota hitaasti maanalaisen kylän poikki, ja toa sai mahdollisuuden tarkastella ympärillään levittyvää paikkaa tarkemmin. Asumusten seassa toa erotti käytäviä, jotka näyttivät jatkuvan yhä syvemmälle saaren maaperään. Siellä täällä toa erotti suuria rakennuksia, joiden ikkunoista paistoi punaisten liekkien roihu. Tulisijoja? Jostain kantautui vaimeaa takomisen ääntä. Mitä matoranit oikein louhivat syvältä maan alta? Ilman toa oli ennenkin vieraillut maanalaisissa kylissä, mutta niiden arkkitehtuurissa olivat näkyneet maankuoren alta löytyneet rikkaudet ja arvometallit. Tämä kylä näytti köyhältä, ja vain pieni osa matoraneista näytti olevan maan alla elämiseen sopeutuneita onu-matoraneja. Ämkoo ei ymmärtänyt mikä sai tämän värikkään kansan työskentelemään kaivoskylässä maan alla.

Matka päättyi kivihallin perukoilla huojuvan oksista ja nahkavuodista rakennetun ruskeankirjavan telttarakennuksen ovensuuhun. Ta-matoranit kääntyivät kaikki katsomaan toaa, ja joukon päällikkö viittoi salkoaseellaan teltan matalaa oviaukkoa kohti. Ilman toa vilkaisi ensiksi teltan sisään epäluuloisena, mutta kumartui sitten ja astui varovasti sisään.

Turagan teltan katosta roikkui sekalainen määrä köysiin sidottuja rohtoja, erilaisia taikaesineitä sekä jo kauan sitten loppuun palaneita suitsukkeita. Teltan ilma tuntui vielä myrkyllisemmältä kuin sen ulkopuolella, ja Ämkoo ei voinut olla yskimättä kovaan ääneen käydessään peremmälle. Teltan lattialle oli levitetty erilaisten rahi-eläinten nahkoja ja turkkeja. Oviaukosta vasemmalla lepäsi pieni lahopuinen pöytä, ja sen päällä sotkuinen kasa papereita ja kirjoitusvälineitä. Ämkoon huomio kiinnittyi kuitenkin teltan perimmäisessä nurkassa kohoavaan korkeaan istuimeen, ja hahmoon joka sen päällä lojui.

Turaga oli kamalassa kunnossa. Rupinen rutto oli repinyt vanhuksen naamion täysin tunnistamattomaksi, eikä toalla ollut toivoakaan arvata turagan väriä taikka elementtiä. Vanhuksen panssarit olivat kauttaaltaan kamalan sairauden peitossa, ja ainoa elämän merkki oli vanhuksen puoliksi ummistetuissa silmissä palava vaimea valo. Turagan toisella puolella seisoi akaku-kasvoinen ga-matoran – tartunnan saanut hänkin – vesiastian ja vaalean pellavapyyhkeen kanssa. Matoran pyyhki vanhuksen kasvoja viileällä vedellä yrittäen tehdä turagan oloa edes vähän paremmaksi.

Hetken ajan Ämkoo oli sanaton. Ilman toa hiipi varovasti lähemmäs ja uskalsi kysyä sitten:
”Tulivuoren herra?” Ämkoo kysyi, mutta sanat olivat vähällä paeta toan huulilta. Kysymys oli naurettava. Oli sairas turaga kuka tahansa, niin tuollainen titteli tuntui kituvaa vanhusta katsoessa lähinnä huonolta vitsiltä.
Valo turagan silmissä muuttui hieman kirkkaammaksi kun tämä yritti nostaa päätään nähdäkseen saapujan paremmin. Vanha viisas maisteli toan kysymystä hetken mielessään, ja alkoi sitten nauraa räkättää heikolla, karhealla äänellään. Nauru keskeytyi kovaan yskimiseen ja rykimiseen. Ga-matoran auttoi turagan pään parempaan asentoon, jotta vanhus näkisi vieraan paremmin.
”Typerä toa”, turaga puhui. ”Etkö sinä tiedä missä olet? Ei, minä en ole tulivuoren herra. Sitä kunniaa ei ole minulle suotu.”
”Kuka hän sitten on?” Ämkoo tivasi vilkuillen ympärilleen. Ilma teltassa tuntui muuttuvan raskaammaksi. ”Ja missä minä olen? Olen matkalainen, ja saavuin saarellenne sattuman kautta.”
Ga-matoran tarjosi turagalle juotavaa. Vanhus kieltäytyi.
”Tämä on Yuurei”, turaga puhui. ”Tervetuloa Miekkajumalan saarelle, ilman toa.”

Sinivihreän soturin selkäpiihin hiipi outo epäilys. Toa luotti vaistoihinsa, ja muuttui varovaiseksi. Ämkoo ottikin hitaan askeleen lähemmäs teltan oviaukkoa. Toan käsi hapuili varovasti tämän vyötäisillä roikkuvaa mahtavaa miekkaa.
”Miekkajumala? En tiedä ketä kumarratte, mutta titteleitä hänellä tuntuu olevan. Puhu minulle suoraan ja kerro mitä täällä oikein tapahtuu.”

Turagan sumea katse painui alas, kunnes se pysähtyi toan kantamaan aseeseen. Kuin taikaiskusta rävähtivät turagan puolisokeat silmät auki, ja vanhus puhui:
”Sinulla on hieno miekka, toa. Mikä sen nimi on?”
Ämkoo ei pitänyt oudon vanhuksen reaktiosta.
”Et ole kertonut edes omaa nimeäsi, vanhus. Etkä vieläkään vastannut kysymykseeni.”

Silloin sairauden riivaama turaga nousi ylös tuolistaan. Vanhuksen liikkeet näyttivät vaivalloisilta, ja jollain oudolla tavalla vääriltä. Vanhusta lääkinnyt ga-matoran kiljaisi ja syöksyi kauemmas kun väri turagan silmissä alkoi hakea punaista sävyä.
”Minä haluan nähdä miekkasi, toa”, turagan suu puhui. Vanhuksen heikko ääni oli muuttunut matalaksi, uhkaavaksi.
”Tuota, minä lähden nyt”, Ämkoo huikkasi ja kääntyi syöksyäkseen ulos teltasta. Ilman toa ei voinut kuitenkaan olla katsomatta vielä kerran sairasta vanhusta kohti. Se oli huono idea.

Turaga oli kaatunut alas tuoliltaan, ja tämän riutuneet raajat kurottelivat Ämkoon miekkaa kohti. Vanhuksen suu sylki sanoja kielellä jota Ämkoo ei ymmärtänyt, ja kylänvanhimman silmäkuopissa paloi punainen hohde, kuin tämän silmät oltaisiin korvattu hehkuvilla kekäleillä. Kammottava näky sai Ämkoon pistämään jalat alleen.

”Poikani!” ääni turagan suusta huusi. ”Tuokaa miekka minulle!”

Ämkoo juoksi keskelle suurta kivihallia etsien käytävää josta oli paikkaan alun perin tullut. Luolaston pimeät nurkat näyttivät kuitenkin kaikki maan alla kulkemiseen tottumattomalle toalle aivan samanlaisilta. Eksynyt ilman toa syöksähteli sinne tänne yrittäen kysyä apua kyläläisiltä, mutta matoranit kavahtivat kauemmas pysyen vaiti.

Mutta silloin jostain kuului huuto.
”Jumalan pojat!” yksi kylän matoraneista huusi kauhuissaan juosten pakoon yhteen pienistä luolista. ”Jumalan pojat ovat tulossa!”

”Jumalan pojat!” toistivat muut matoranit kauhuissaan ja pakenivat kukin minnekin. Ämkoo jäi hämmästyneenä seuraamaan luolaston autioitumista kun matoranit pakenivat koteihinsa ja luoliinsa.
”Mitä helvettiä täällä tapahtuu”, sai Ämkoo sanotuksi, mutta sitten toa hiljeni kuuntelemaan kaukaisuudesta kuuluvaa outoa ääntä. Tällä kertaa äänessä ei ollut matoran. Ei, olento oli jokin aivan muu.

Suuresta valottomasta luolasta kuului tukahtunutta karjuntaa, jollaista toa ei ollut kuullut koskaan aiemmin. Ääni oli kuin jonkin unohdetun rahi-pedon verenhimoista huutoa, samalla kuin kauhistunutta valitusta. Ja ääniä oli useita. Jokin, ei, jotkin lähestyivät avaraa kivisalia, ja Ämkoo tiesi mitä olennot etsivät.

Ämkoon katse oli nauliutunut hirviömäisten äänten suuntaan, eikä toa siksi ensiksi huomannut takaansa vierelleen syöksynyttä tummaa matorania. Vihreää mirua kasvoillaan kantava mustanvihreä tohunga ilmestyi toan rinnalle, kiskoi tätä käsivarresta ja puhui:
”Jos haluat selvitä tästä, lähdet nyt mukaani! Heti!”

Matoran repi äimistyneen toan väkivalloin mukaansa. Pienen vastarinnan jälkeen ilman toa kuitenkin lähti seuraamaan juoksevaa matorania, kiroten mielessään sitä hetkeä kun oli päättänyt rantautua koko pirun saarelle.
”Perkele soikoon, mitä tämä on?” Ämkoo ärjyi. ”Mitä nuo ovat? Mitä täällä tapahtuu?
”Ei ole aikaa selittää!” kuului matoranin vastaus. ”Saat tietää kaiken kunhan olemme turvassa, mutta nyt… juokse!”

Vihreäkasvoinen matoran repi pienen valokiven irti luolan seinustasta ja sukelsi sitten yhteen ahtaista käytävistä toa-soturi perässään. Matoran juoksi henkensä edestä tarkistaen välillä, että toa oli yhä mukana. Ämkoo pysytteli parhaansa mukaan vikkelän matoranin kannoilla, liukastellen välillä käytävän kostealla lattialla. Pian luolan täytti meriveden haju, ja Ämkoo ymmärsi matkan käyvän kohti rantaa. Perästäpäin kuului Jumalan poikien karjunta. Olennot eivät olleet menettäneet saaliinsa vainua, ja Ämkoo aisti hirviöiden lähestyvän.

Matoran ja toa loikkasivat ulos luolasta laskeutuen rannan sankkaan heinikkoon. Aurinko oli alkanut jo laskea, ja sen viimeiset lämpimät säteet värjäsivät havisevat rantakasvit ruosteenpunaisiksi.

”Meidän on päästävä ylös!” matoran puhui ja osoitti kohti korkeita kallioita. ”Onko sinusta kiipeäjäksi?”
Ilman toa olisi voinut loukkaantua kysymyksestä. Ämkoon naamion väri kirkastui kun kulmikas kanohi miru alkoi hehkua.
”Hyppää kyytiin!” toa komensi, ja matoran teki työtä käskettyä. Kun kyläläinen oli kavunnut Ämkoon selkään, vapautti toa naamiovoimansa kohoten kohti taivaita matoran selässään.

Kallion päällä avautui laakea kirjavan kasvuston peittämä alue, joka muuttui vähän matkan päässä sankaksi metsäksi. Matoran loikkasi alas toan selästä, ja lähti sitten juoksemaan sinertävien lehtien värittämää sankkaa puustoa kohti. Ämkoo pysytteli matoranin perässä.

Matka taittui metsässä nopeammin kuin maan alla. Tumma le-matoran syöksyi metsikön halki hakien välillä vauhtia puiden alimmista oksista, eikä ilman toalla ollut vaikeuksia pysyä seuralaisensa perässä. Mutta iloitsemiseen ei ollut silti aihetta. Jumalan poikien huudot lähestyivät. Metsä kävi myöskin koko ajan pimeämmäksi.

Saavutettuaan yhden muita selvästi suuremman puun hidasti le-matoran vauhtiaan. Matoran kiersi puun paksun ja sokkeloisen juurakon ja työnsi yhden sokkelojuurista sivuun. Sen alta paljastui pikkuruisen käytävän ahdas suuaukko.
”Et voi olla tosissasi”, Ämkoo valitti. ”Minä en suostu taas maan alle.”
”Pidä kiirettä”, matoran ärähti ja viittoi salakäytävän suuntaan. ”Ja pidä kiirettä!”

Toa sai juuri ja juuri ahdettua itsensä matoranin kokoiselle olennolle suunniteltuun käytäväntapaiseen. Le-matoran hyppäsi toan perään sulkien salaisen käytävän suuaukon huolellisesti perässään. Jumalan pojat eivät saavuttaneet saalistaan tällä kertaa.


Ämkoo joutui kulkemaan kumarassa ihmetellessään metsän alla kulkevaa mullantuoksuista käytäväverkostoa. Ahtaat käytävät oli tuettu metsikön puista rakennetuilla paaluilla, ja seinien pehmeään maa-ainekseen oli sinne tänne upotettu kylästä anastettuja valokiviä. Käytäväkompleksi kuhisi matoraneja, jotka kaikki tulivat ihmeissään katsomaan juuri saapunutta toaa. Yksi muita vanhemman näköinen harmaa matoran, valkoinen kanohi kualsi kasvoillaan, harppoi tervehtimään saapuneita.

”Leiter!” ko-matoran tervehti innoissaan ja halasi le-matoran-ystäväänsä. ”Onneksi lähdit pelastamaan tämän muukalaisen! En uskaltanut edes toivoa, että kyseessä oli toa!”
”Minä-”, Ämkoo aloitti, mutta tuli Leiteriksi paljastuneen le-matoranin keskeyttämäksi:
”Arnuk”, Leiter tervehti takaisin nostaen kämmenensä toverinsa olkapäälle. ”Selvisimme viime hetkellä. Paholainen lähetti haaskalintunsa peräämme, ja ehdimme täpärästi pakoon.”
”Niinkö siinä kävi! Mutta onneksi selvisitte”, Arnuk puhui ja astui sitten Ämkoon eteen. Ko-matoran nyökkäsi ja tarjosi sitten toalle kättään. ”Esittäytyminen lienee paikallaan. Olen Arnuk. Johdan ystäväni Leiterin kanssa Yuurein saaren vastarintaliikettä.”
”Minä, öh, Ämkoo. Nimeni on Ämkoo”, ilman toa vastasi ja ravisti leveästi hymyilevän matoranin kättä. ”Tahtoisin kysyä, että mikä ihmeen vastarintaliike, mutta en ole saanut tänään vastausta ensimmäisiinkään kysymyksiini. Kylän turaga ei tuntunut olevan juttutuulella.”
Ilme Arnukin kasvoilla mustui kun Ämkoo mainitsi kylän turagan.
”Turaga Joshan kohtalo on valitettava”, ko-matoran puhui pudistaen päätään. ”Mutta, toa hyvä, olet varmasti väsynyt ja nälkäinen. Me vastaamme kyllä kaikkiin kysymyksiisi, mutta salli meidän ensiksi tarjota sinulle ruokaa.”


”Makuta?” Ämkoo toisti epäuskoisena repien matoranien tarjoamaa vaaleaa leipää syötävän kokoisiksi paloiksi. Ilman toa kastoi leipää korkeareunaisessa puuastiassa höyryävään vihreään keittoon ja tunki sen sitten nälkäisenä suuhunsa. Toaa vastapäätä istuva valkeanharmaa matoran nyökkäsi nojaten samalla ahtaan luolahuoneen ruskeaan maaseinään.

”Yuurein Makuta, tulivuoren langennut miekkajumala”, Arnuk puhui pyöritellen sormiaan. ”Elimme helppoa ja loistokasta elämää saaren rannikolla ennen paholaisen saapumista. Elantomme hankimme viljelemällä maata, kalastamalla… Mutta ryöstämällä maan ikikalliolta sen arvometallit? Hah, emme koskaan. Mitäpä me maan rikkauksilla. Me pärjäsimme ilman.”
”Mutta mitä Makuta niillä tekee?” ilman toa kysyi ja ryysti keittonsa loppuun. Ämkoo oli kuullut tarinoita makutoista, langenneista enkeleistä, suuren hengen veljistä. Osan tarinoista toa oli kuullut itsensä Bakmein suusta, ja jopa valkea turaga oli puhunut noista pimeyden hengistä varoen. Ämkoo ei pitänyt suunnasta jonka ko-matoranin tarina oli ottamassa.

”Minä en tiedä mitä Makuta luulee saavuttavansa”, matoran puhui. ”Mutta sen tiedän, että se piru orjuutti monet ystävistäni työskentelemään kaivoksiinsa pitkin saarta. Sinä kävit niistä yhdessä, etkä todellakaan ole nähnyt pahinta.”
”Monet ystävistämme ovat jo kuolleet noihin kirottuihin kaivoksiin”, huoneen nurkassa koko tämän ajan seisonut Leiter puhui. ”Jotkut meistä onnistuivat pakenemaan, kuten näet. Mutta Makuta ei ole tyytyväinen ellei koko saaren kansa ole hänen valtansa alla. Sinä näit mitä hän oli tehnyt kyläläisille sekä turagalle.”
”Se sairaus on siis Makutan työtä?” toa kysyi kummissaan. ”Mitä se hirviö luulee voittavansa työläisiään kiduttamalla?”
”Makuta yrittää kiristää meidät antautumaan”, Leiter vastasi. ”Tauti piinaa ystäviämme niin kauan kuin me vastustamme miekkajumalan valtaa.”
”Tämä ei voi jatkua”, puhui vuorostaan Arnuk. ”Siksi Suuri Henki lähetti meille sinut.”
”Hetkinen!” Ämkoo murahti ja mulkaisi ko-matorania vihaisena. ”Minä en ole missään vaiheessa lupautunut auttamaan teitä.”
”Minä en haluaisi sanoa tätä, mutta taidat olla ainoa toivomme”, le-matoran puhui ja istui Ämkoon viereen. ”Toana varmasti ymmärrät, että tehtäväsi on suojella matoraneja. Ja me tarvitsisimme juuri nyt todella apua.”
”No helvetti”, ilman toa kirosi. ”Mitä minun sitten pitää tehdä? Kävelenkö vain Makutan tykö ja lyön siltä pään irti?”
Arnuk nauroi.
”Olisipa se niin helppoa!” jään matoran sanoi. ”Aivan ensiksi lähdet aamulla mukaamme. Kumppanimme pitävät leiriä saaren länsipuolella. Kokoonnumme siellä, ja päätämme sitten tulevasta. Mutta nyt, toa, lepää. Usko minua, tarvitset sitä.”


Ämkoo vietti yönsä vastarintaliikkeen luolatukikohtaan sijatussa vuoteessa. Karu olkipatja ei ollut kovin kummoinen peti, mutta oli se kuitenkin parempi kuin purjeveneen vaappuva pohja. Ilman Toa tuijotti himmeän valokiven värittämää luolan kattoa rauhattomin mielin pidellen tiukasti kiinni vierellään lepäävästä miekasta.

”Makuta”, mietti toa hiljaa ääneen. Miekkamies oli matkoillaan nähnyt paljon. Toa oli kohdannut pimeyden metsästäjiä, zyglakeja, monia nimettömiä hirviöitä… Mutta varjojen hengen kanssa toa ei ollut koskaan kamppaillut. Makutat olivat olleet vain pelottavia nimiä Atyan ja Bakmein tarinoissa, vanhoja legendoja, melkein taruolentoja. Mutta nyt Ämkoo lepäsi piilossa sellaisen hirviön saarella. Olisiko matoranien auttaminen yhtä kuin itsemurha? Ämkoo tiesi voivansa halutessaan paeta. Mutta jokin outo ääni toan mielen perukoilla käski käymään epätoivoiseen taisteluun. Ehkä toa uskoi voivansa tällä tavalla sovittaa aiemmat syntinsä. Tai ehkä hän oli uhkarohkea ja utelias. Tai vain tyhmä. Ämkoo ei ollut enää varma itsekään.

Toa kääntyi kyljelleen ja sulki silmänsä. Miehen nukahdettua tämän mieli täyttyi outojen elävien varjojen täyttämistä sekavista painajaisunista.


Elettiin aamun ensimmäisiä tunteja kun vastarintaliikkeen matoranit pakkasivat tavaransa ja lähtivät matkaan. Matoranit olivat tarjonneet toalle tumman matkaviitan, johon kietoutuneena soturi kulki Leiterin kanssa joukon edellä. Le-matoran esitteli toalle saaren maastoa. Matka kävi läpi metsän sen laidalle, josta alkoi vehreä jokien halkoma avomaasto.

”En voi olla huomaamatta”, ilman toa aloitti puhumaan aamuaurinkojen säteiden kurkistaessa esiin pilviverhon takaa, ”että emme kulje suoraan. Emmekö saavuttaisi saaren länsipuolen nopeammin kulkemalla tulivuoren juurta pitkin?”
”Nopeampaa se toki olisi”, le-matoran vastasi ja korjasi reppunsa asentoa. ”Mutta myös liian vaarallista.”
Ämkoo uskoi ymmärtäneensä mistä oli kyse.
”Makutan pojat?”, toa arvasi.
”Heh, niiltä emme ole turvassa missään”, Leiter naurahti surkeana. ”Tulivuoren rinteillä olisimme tietenkin lähempänä Makutaa, ja siinä olisi omat riskinsä, mutta noilla rinteillä asuu jokin jota pelkään ehkä jopa enemmän kuin miekkajumalan kätyreitä.”

Ämkoo ei ollut varma tahtoiko tietää mitä Leiter tarkoitti. Eräs kaksikon takana kulkevista matoraneista kuitenkin päätti liittyä keskusteluun. Onu-matoran heilutti käsiään kuin havainnollistaakseen jotain valtavaa, ja sitten matoran puhui:
”Akuhi Nui! Suuri Silmä! Auringonsyöjä! Olemme mennyttä jos erehdymme sen reviirille!”
Leiter viittoi kumppaniaan vaikenemaan. Ämkoo aikoi kysyä jotain, mutta päätti sitten pysyä hiljaa.

Kului tunti, kului toinen, kolmannen kohdalla Ämkoo menetti ajantajun. Kaksoinauringot valuivat verkkaisesti taivaankantta pitkin seuraten matoran-joukon matkaa. Aamu muuttui päiväksi, päivä illaksi. Vehreä tasanko alkoi muuttua vähäkasvuiseksi hiekkamaaksi. Siellä täällä kasvoi vaaleavartisia pensaita. Leiter neuvoi olemaan syömättä niiden marjoja.

”Väkemme vaikuttaa väsyneeltä”, Leiterin rinnalle kiiruhtanut Arnuk sanoi. ”Luulen, että meidän on pysähdyttävä hetkeksi.”
”Aukealle leiriytyminen ei innosta minua”, mietti Leiter. ”Mutta on totta, että olemme kulkeneet pitkään. Leiriydytään hetkeksi tuolle mäelle. Jatkamme matkaa kun joukkomme ovat saaneet syödä ja lepuuttaa jalkojaan.”
Leiter viittoi matoranit hieman etäämpänä kohoavan matalan mäen tykö. Leiter toivoi mäen antavan joukolle hyvät näköalat ympäristöön ja siten hieman turvaa.

Arnuk alkoi sytyttää nuotiota. Ämkoo istahti kivelle ko-matoranin viereen ja kiskoi sitten valkean miekkansa huotrastaan.
”Komea miekka”, Arnuk puhui vilkuillen sivusilmällä ilman toan asetta.
”Makuta taisi olla samaa mieltä”, Ämkoo murahti katsellen aseensa valkeanhehkuista terää. ”Minusta tuntuu, että paholainen puhui minulle turagan suulla.”
Arnuk hymähti vastaukseksi.

”Mitä tulee miekkoihin”, puhui vuorostaan nuotion lämpöön istahtanut Leiter, ”sinun lienee hyvä tietää, että Tulivuoren Makutan kerrotaan olevan lyömätön miekkamittelössä. Olkoot sapelisi kuinka hieno tahansa, sinun kannattaa varmaan keksiä jokin muu keino pirun kukistamiseen.”
”Hah”, Ämkoo naurahti kuivasti. ”Tunnetteko tarinaa Valkeasta Turagasta?”
Arnuk ja Leiter pudistivat päätään. Hieman etäämpänä ruokatarvikkeiden kimpussa työskennellyt ta-matoran kuitenkin liittyi seuraan, ja alkoi säestää innoissaan:
”Minä tiedän! Valkea Turaga Bakmei! Olen kuullut tarinoita. Tai oikeastaan myyttejä. Kerrotaan, että Turaga Bakmei on taistelutaitoineen kuin toisesta maailmasta! Kuin hirviö!”
”Voin allekirjoittaa tuon”, ilman toa nauroi ja pani miekkansa sivummas. ”Varsinkin viimeisen.”
”Mutta Turaga taitaa olla pelkkää tarinaa”, tulen matoran lisäsi vähemmän innostuneena. ”Jos tämä maailma pitäisi sisällään sellaisia sankareita, meidän ei tarvitsisi pelätä Makutan kaltaisia langenneita henkiä.”
Ämkoo kurotti ja nappasi leivän yhdeltä ohitseen kulkeneelta matoranilta.
”Sankareista en tiedä”, Ämkoo sanoi, ja alkoi aterioida. ”Mutta Bakmei on minun opettajani.”
Kuului hämmästynyttä ja ihailevaa huokailua. Osa matoraneista ei tosin selvästikään uskonut mahtailevan ilman toan väittämää. Nuotion liekit rätisivät kirkkaankeltaisina huokuen lämpöä ympärilleen kun miekkamies tarinoi ympärilleen kokoontuneille matoraneille Bakmein taidoista, ja toan läpikäymästä Valkean Turagan kovasta koulutuksesta. Hetken ajan ilmassa saattoi aistia toivoa.


Ilta oli jo pakenemassa yön tieltä, kun Ämkoo vihdoin päätti tarinansa. Kertomusta kuulemaan kokoontuneen vastarintalaiset heittelivät vielä riviensä takaa hämmentyneitä kysymyksiä, eikä osa heistä ollut vieläkään vakuuttunut toan puheista. Hekin kuitenkin tahtoivat uskoa toan kykyihin. Jos vihreäkasvoinen soturi todella taitoi Turaga Bakmein Aamuyön Muakan, ei kamppailu saaren paholaista vastaan ollutkaan ehkä täysin mahdoton ajatus.

”Kerro vielä miekastasi!” yksi matoraneista huusi. ”Jos kerran sait sen Bakmeilta, se ei taatusti ole tavallinen miekka!”
”Oikeassa olet”, toa vastasi. ”Tämä miekka on Ääri, toinen mahtavista Ikimiekoista, ja…”

Toan tarinan keskeytti jostain pimeydestä kuulunut kammottava ääni. Miekkamies ja matoranit tunnistivat käheän karjunnan välittömästi. Arnuk alkoi polkea nuotiota sammuksiin, huutaen:
”Ne kirotut ovat löytäneet meidät! Piiloutukaa!”
Mutta laakealla iltahämärän värittämällä mäellä ei ollut liiemmin piilopaikkoja. Kauhistuneet matoranit säntäilivät kukin minnekin sammuttaen nuotioitaan ja soihtujaan, tarttuen samalla aseisiin.
Leiter pysytteli hiljaa ilman toan rinnalla. Ämkoo oli kohottanut valkean miekkansa kasvojensa tasalle, ja juuri nyt miekkasankari yritti totuttaa silmänsä pimeyteen.
”Makutan pojat”, Ämkoo kuiskasi hiljaa. ”Mitä ne oikein ovat?”
Leiter sitoi mustasta nahasta valmistetun nuoliviinin olalleen.
”Vanha kieli tuntee ne nimellä rahkshi. Makutan lapsia, jotka varjojen paholainen on repinyt henkiin omasta lihastaan.”
Kylmä hiki valui miekkamiehen naamiota pitkin. Huutoja kuului lisää, tällä kertaa useita. Makutan pojat lähestyivät mäkeä joka puolelta.
”Minä todella toivon, että olet tarinoittesi mittainen taistelija”, le-matoran sanoi ja jännitti jousensa. Matoran tähtäsi ampuma-aseellaan pimeyteen lähestyvien äänten suuntaan. Ilme tämän miru-kasvoilla oli synkkä ja vakava. Lähestyvien petojen äänet sekoittuivat mäellä säntäilevien kauhistuneiden matoranien epätoivoisiin sotahuutoihin. Jotain liikahti pimeydessä, ja Leiter vapautti ensimmäisen nuolensa. Ammus katosi maaston hämärään tavoittamatta kohdettaan.

Silloin Ämkoo näki ensimmäisen rahkshin nousevan mäelle. Olento oli pitkä, laiha ja se käveli kumarassa. Se oli kokonaan tummista teräslevyistä kootun lustohaarniskan ympäröimä, ja sen kumarassa kyttyräselässä kasvoi jotain, joka näytti aivan rikkinäiseltä siipiparilta. Tuo kammottava harja heilahti puolelta toiselle olennon kävellessä raskain askelin ilman toaa kohti. Kammottavinta rahkshissa oli kuitenkin sen pää. Kasvojen tilalla oliolla oli terävänokkainen kypärä, joka muistutti Ämkoota jostakin kammottavasta petolinnusta. Pään kummallekin puolelle oltiin maalattu elottomat punaiset silmät, joiden tyhjä katse sai kylmät väreet kapuamaan toan selkäytimeen.

Makutan äpärä pysähtyi mäen laelle ja käänteli hirveää päätään. Sitten se kohotti aseensa, pitkän salkoaseen jonka päähän oli sidottu pitkä musta terä, ja karjaisi. Sillä samalla hetkellä repesi hirviön nokkakypärä auki neljään osaan, paljastaen kypärän alla piileskelevän kuvottavan iilimatomaisen olennon.
”Kraata”, sai Leiter pelkonsa seasta sanotuksi. ”Rahkshin ainoa heikko kohta.”

Ämkoo oli jo aikeissa syöksyä kauhean hirviön kimppuun, mutta silloin loputkin Makutan pojat nousivat mäelle. Matoranit ja toa olivat nyt viiden sihisevän hirviön ympäröimät. Tulivuoren paholainen oli antanut lapsilleen vain yhden tehtävän: tappakaa matoranit, ja anastakaa toalta tämän kantama miekka.

”Helvetissä tavataan, pojat!” Arnuk huusi ja syöksyi raskasta sotavasaraa kantaen ensimmäisen rahkshin kimppuun. Hetken ajan varjojen hirviö näytti tuijottavan höykkäävää valkeaa matorania hämillään, kuin yllättyen siitä, että pieni olento uskalsi tehdä vastarintaa. Sitten rahkshi kuitenkin käänsi keihäänsä ko-matorania kohti, ja vastasi hyökkäykseen.

Yksi varjon äpäristä lähti harppomaan ilman toaa kohti. Ämkoo heilautti tyhjää kättään kahdesti päänsä yläpuolella, ja osoitti nyrkillään sitten hyökkäävää hirviötä kohti. Taivaan voimat vastasivat ilman toan kutsuun, ja mahtava tuulenpuuska heitti rääkyvän olennon kauemmas. Toinen rahksheista oli kuitenkin ehtinyt jo toan rinnalle, ja Ämkoo ehti juuri ja juuri väistää mustan keihäänkärjen, joka tavoitteli miekkamiehen kasvoja.

Leiter oli kierähtänyt kauemmas, ja le-matoran yritti tarjota suojatulta pakeneville ystävilleen. Pienet nuolet tuskin edes läpäisivät varjo-olentojen väkivahvoja panssareita, ja Leiterin ainoa toivo oli saada osuma rahkshin kraataan. Panssareiden peittämän limahirviön surmaaminen ei kuitenkaan ollut lainkaan helppoa, varsinkaan kun pedot pysyivät jatkuvassa liikkeessä saalistaessaan karkuun juoksevia matoraneja.

Arnuk taisteli urheasti kuin välittämättä tilanteen epätoivoisuudesta. Raskas sotavasara iskeytyi kerta toisensa jälkeen rahkshin keihääseen, mutta pienen matoranin ase ei käynyt lähelläkään vihollisen panssareita. Lopulta ko-matoranin puolustus petti, ja Makutan pojan tumma keihäs pakotti itsensä matoranin rintakehän läpi.

Leiter huusi kauhuissaan ja lähti juoksemaan osuman saanutta ystäväänsä kohti. Silloin kuitenkin toinen rahksheista huomasi vihreänaamioisen tarkka-ampujan, ja hyppäsi tämän kimppuun. Ämkoo kuitenkin ennätti väliin, loikaten koko painollaan pitkäraajaisen hirviön päälle kaataen tämän alleen. Raivostunut rahkshi sähisi vihaisena hakien pitkillä sormillaan Ämkoon kasvoja ja kaulaa. Ilman toa teki väkivaltaista vastarintaa painaen vihreät nyrkkinsä rahkshin ruskeanharmaan kypärän läpi, ja repien tämän sitten auki. Myrkynvihreä kraata rääkyi sylkien läpikuultavaa limaa ympärilleen. Rahkshin kädet ylettivät lopulta toan kurkulle, ja hirviö alkoi kuristaa.

Silloin musta nuoli lävisti varjomadon toisen silmän ja tunkeutui tämän aivoihin. Leiter päästi irti nuolesta, ja Ämkoo repi itsensä irti kuolevan rahkshin otteesta. Miekkamies nousi yskien seisomaan tönäisten le-matoranin olkapäätä kiitokseksi. Kumpikin käänsi katseensa kauempana makaavan ko-matoranin suuntaan tietäen, että oli jo liian myöhäistä.
”Meidän on paettava ennen kuin kuolemme kaikki”, toa ähisi katsellen ympärilleen. Mäki oli jo kauttaaltaan täynnä vastarintaa tehneiden kyläläisten ruumiita. Neljä saalistuksen huumaamaa rahkshia juoksi viimeisten selviytyjien perässä valmiina tekemään näistäkin selvää.
”Minne me pakenisimme”, le-matoran sanoi, eikä edes odottanut vastausta. Avomaastossa pakeneminen tarkoitti vain hieman hitaampaa kuolemaa, eikä le-matoran nähnyt enää muuta mahdollisuutta kuin yrittää viedä mahdollisimman monta varjojen herran kätyreistä mukanaan.
”Kokoa selviytyjät yhteen”, miekkasankari komensi käynnistäessään naamionsa. Kanohi miru alkoi hehkua ja ilman toa kohosi naamionsa voimin taivaalle.

Leiter kutsui viimeiset selviytyjät luokseen häiriten vihollisia viimeisillä nuolillaan. Hätääntyneet matoranit lähtivätkin juoksemaan ystäväänsä kohti, mutta matoraneja paljon suuremmat pedot pysyivät helposti näiden kintereillä.
Silloin taivaalta iskeytynyt puhuri kuitenkin halkaisi joukon. Makutan pojat iskivät keihäänsä kiinni saviseen maahan yrittäen pysyä paikallaan kun ilmamassat alkoivat raivota näiden ympärillä. Matoranit ehtivät väistyä syntyvän pyörremyrskyn tieltä, ja lopulta tuuli repi kyläläisten kammottavat viholliset mukaansa. Ilman toa puristi tärisevät nyrkkinsä yhteen ja pakotti myrskytuulen matkoihinsa rahkshit mukanaan.

Laskeuduttuaan alas huohottava toa putosi polvilleen ja oli vähällä pyörtyä. Soturi kuitenkin pakotti itsensä seisomaan miekkaansa nojaten, ja käskytti luokseen juosseita kumppaneitaan:
”Pelasin meille vain aikaa! Seuratkaa!”


Himmeät tähdet kiipeilivät pitkin taivasta kun surun ja kauhun murtamat selviytyjät seurasivat väsynyttä toaa. Tasanko oli muuttunut epätasaiseksi, ja siellä täällä pimeydessä saattoi erottaa hietikosta pilkistävää huokoista laavakiveä. Jostain kaukaa kantautui pöllön huhuilu.

”Tämä on huono idea”, joukon ainoa po-matoran puhui. ”Etkö ymmärrä minne olet johdattamassa meitä!”
Toa murahti vastaukseksi ja kiristi vauhtiaan. Makutan poikien karmiva valitus oli toistaiseksi kadonnut, mutta soturi oli varma, että hirviöt eivät olleet kovin kaukana.
”Olemme Akuhi Nuin mailla”, po-matoran jatkoi. ”Jos emme tule Makutan poikien tappamiksi, saaren vanha jumala syö meidät.”
”Kertokaa toki jos teillä on parempia ideoita”, Ämkoo ärähti lopulta. ”Mikä tämä Akuhinne sitten ikinä onkaan, hyvällä tuurilla saamme usutettua hirviöt toistensa kimppuun.”
”Sinä et ymmärrä!” ruskea kyläläinen jatkoi. ”Kukaan ei ole uskaltautunut Auringonsyöjän reviirille sen jälkeen kun Makuta langetti valtansa saaren ylle! Saaren muinainen kansa palvoi suurta Akuhia jumalana, ja hekin pelkäsivät hirviötä! Mieluummin antaudun rahksheille kuin ryhdyn Suuren Silmän ateriaksi!”
Kuhmuraisesta maasta kohosi yksi muita suurempi kivenlohkare. Uupunut toa istahti sen juurelle, ja neuvoi matoraneja tekemään samoin. Kukaan ei uskaltanut sytyttää tulta, ja joukkio istui hiljaa pimeydessä kuunnellen maisemasta kantautuvia pelottavia ääniä.

Tuon pienen hetken ajan toa yritti levätä. Miekkamiehen katse käväisi taivaalla, ja sen omituisissa tähtikuvioissa. Ämkoo koitti kerätä itselleen rohkeutta miettien entistä opettajaansa, väkivahvaa veden toaa joka olisi varmasti selvinnyt tästäkin tilanteesta.
”Mitä sinä tekisit nyt, Atya”, Ämkoo kysyi mielessään, kun tämän mentorin kasvot palautuivat toan mieleen. Vastaus tuntui selvältä. Atya ei tuntenut pelkoa. Joukkonsa pettänyt ilman toa ei tiennyt miten Atya oli saavuttanut mahtinsa, mutta yksi asia oli selvä. Turaga Bakmein kovasta koulusta selviytyneelle olisi häpeä kuolla tällä Mata Nuin hylkäämällä saarella, vaikka vastassa olikin itse paholainen ja tämän linnunkasvoiset demonit.

Ämkoo havahtui ajatuksistaan kun jostain tulivuoren rinteen korkeuksista kajahti ääni. Ääni muistutti toaa vanhasta vaskitorvesta, ja hetken ajan soturi oli valmis uskomaan, että lähellä oli apujoukkoja. Matoranien kauhistuneet katseet kuitenkin saivat toivonkipinän oitis kaikkoamaan toan mielestä.
”Auringonsyöjä”, Leiter kuiskasi. ”Se on lähellä.”
Ja toden totta, tulivuoren rinnettä kapusi alaspäin hirvittävä menneiden aikojen petoeläin. Suuri Akuhi Nui oli haistanut matkalaiset, ja näitä jäljittävät Makutan äpärät. Tarkkakorvainen saattoi kuulla kuinka tulivuoren laavahiekka rapisi rahi-pedon neljän vahvan jalan alla.
”Me kuolemme”, po-matoran valitti. ”Me kaikki kuolemme!”
”Hiljaa!” Leiter komensi, mutta turhaan. Pakokauhu sai kiven matoranin lopullisesti pois tolaltaan, ja tämä alkoi huutaa:
”Minä antaudun Makutalle! Parempi sekin, kuin tulla Auringonsyöjän syömäksi!”
Ruskea matoran lähti juoksemaan kauhuissaan pimeyteen. Ämkoo oli vähällä syöksyä perään, mutta silloin pimeydestä kuulunut tukahtunut karjunta sai toan pysähtymään aloilleen.
”Idiootti”, Leiter kirosi ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä. ”Paljasti meidät kaikki!”
Rahkshien huudot kiihtyivät ja lähestyivät. Kuului pimeydessä heilahtaneen keihään vihellys ja pienen matoranin kuolinhuuto kun Makutan pojat löysivät saaliinsa. Ämkoo komensi viimeiset matoranit aseisiin ja veti miekkansa jälleen esiin. Jos nyt oli todella aika kuolla, niin toa ainakin kuolisi taistellen.
Rahkshien askeleet lähestyivät. Toa ja matoranit pidättivät hengitystään kun ensimmäisen pedon askeleet kuuluivat jo aivan piilopaikan toiselta puolelta. Ämkoo kuuli kuinka rahkshi haisteli ilmaa, ja kuinka saalistaja kutsui sitten veljensä luokseen.

Silloin toa erotti pimeydessä hehkuvat valtavat silmät. Ne eivät kuuluneet rahkshille. Ei, ne eivät kuuluneet millekään Ämkoon tuntemalle olennolle. Suuri tumma hahmo valui rinnettä pitkin matoran-joukon piilopaikkaa kohti, mutta rahin punaisena loistava katse ei osoittanut toaan taikka kyläläisiin. Akuhi Nui tuijotti reviirillensä tunkeutunutta Makutan äpärää, ja petoeläimen suunnattoman suurissa silmissä loisti alkukantainen viha.

Kaikki tapahtui sekunneissa. Yhtäkkiä rahi-peto ilmestyi aivan Ämkoon vierelle, syöksyi toan ohi, ja sitten se oli rahkshin kimpussa. Kuului kauhistunutta varjo-olennon huutoa, kun rahi-peto riepotteli Makutan lasta puolelta toiselle ja repi sen sitten kappaleiksi. Rahkshin kuollut ruumis kieri vähän matkaa kivikkoista rinnettä pitkin kun Akuhi Nui päästi ilmoille vihaisen röhkäisyn.

Kuunvalo päätti tuona hetkenä valaista tulivuoren rinteen, ja ilman toa uskalsi vilkaista ihmeellistä rahi-eläintä tarkemmin. Näky järkytti ilman toaa, ja tämä älähti ääneen:
”Tuoko on… Auringonsyöjä?”
Ensimmäisenä Ämkoo tuijotti Akuhi Nuin pitkää karvaista kärsää, joka värisi hermostuneen näköisesti punaruskean olennon haistellessa rahkshin etovankatkuista raatoa. Rahin punakarvainen pää oli valtava, eikä siinä siltikään tuntunut olevan tarpeeksi tilaa olennon verestäville punaisille jättiläissilmille. Pään laella heiluivat pienet karvattomat korvat, jotka näyttivät kuuntelevan valppaina ympäristöä. Eläimen ruumis oli roteva ja pitkän karvan peitossa, ja sitä kannattelivat neljä laihaa lihaksikasta jalkaa. Rahin takana heilui köysimäinen karvaton häntä, joka näytti elävän aivan omaa elämäänsä.

Auringonsyöjä nosti hohtavan katseensa Ämkoota kohti ja örähti. Koko rahin ruumis nytkähteli hermostuneena kun petoeläin ihmetteli reviirilleen eksyneitä häirikköjä. Yleensä kukaan tai mikään ei ollut tarpeeksi tyhmä eksyäkseen Akuhi Nuin reviirille. Tänä kohtalokkaana yönä tulivuoren rinteellä kuitenkin riitti väkeä. Tilanne hämmensi ja ahdisti Akuhi Nuita. Yrittikö joku valloittaa sen reviirin?
”P-paikka!” yritti toa käskeä, mutta turhaan. Karvainen auringonsyöjä syöksyi siinä samassa toaa kohti kaataen tämän kumoon. Rahin pitkä kärsä seikkaili pitkin toan vihreitä kasvoja kun eläin koitti päättää olisiko soturista syötäväksi.

Matoranit lähtivät juoksemaan pakoon kukin omaan suuntaansa. Silloin kuitenkin kolme Makutan poikaa ilmestyi huutaen pimeydestä. Ne olivat huomanneet toverinsa kuoleman, ja niillä oli nyt vaikeuksia päättää hyökätäkö matoranien vaiko tuhisevan kärsäperkeleen kimppuun. Yksi rahksheista avasi karmivan kotelokypäränsä ja sähisi uhkaavasti. Sitten se syöksyi rahia kohti ja iski keihäänsä tämän takaruumiiseen.

Rahi rähisi vihoissaan ja loikkasi pois Ämkoon päältä. Ilman toa haukkoi henkeä ja repi itsensä istumaan. Toa katseli epätoivoisena ympärillä leviävää kaaosta, ja huusi:
”Auringonsyöjä? Tuohan on jonkinlainen norsu!”
Leiter auttoi Ämkoon ylös ja ojensi tälle tämän miekan. Le-matoran osoitti alas rinteeseen ja puhui:
”Suunnitelmasi toimii! Paetaan alas kun vielä voimme! Akuhi Nui vei rahkshien huomion!”
Mutta silloin yksi varjo-olennoista pääsi yllättämään kaksikon. Rahkshin keihäs oli vähällä lävistää pienen Leiterin, mutta Ämkoo onnistui potkaisemaan matoranin syrjään. Valkea ikimiekka välähti kuun loisteessa, ja hohtava terä tavoitti rahkshin kaulan juuri oikealla hetkellä. Kraatan hajotessa kappaleiksi elo Makutan pojan ruumiissa sammui, ja varjo-olento lyyhistyi elottomana maahan.

Toinen rahkshi oli kuitenkin ennättänyt Ämkoon taakse. Se potkaisi toan pitkällä koivellaan kumoon, ja kohotti keihäänsä viimeistelläkseen vastustajansa. Leiter huudahti ja syöksyi toan avuksi, mutta rahkshi huitaisi matoranin vaivattomasti sivuun.
Auringonsyöjä repi paraikaa päätä irti kolmannelta rahkshilta. Kärsäeläin kääntyi katsomaan Ämkoon ja terävänokkaisen varjolapsen kuolintaistelua, ja sitten se huomasi maassa makaavan Ämkoon tappaman rahkshin. Pienet rattaat rahin pikkuruisissa aivoissa alkoivat pyöriä. Auringonsyöjä mietti.

Matoranit juoksivat ja kierivät minkä pienistä jaloista pääsivät kauas alamäkeen. Maassa makaava Leiter ei tiennyt seuratako matoraneja vai yrittääkö vielä auttaa taistelevaa toaa. Valinnanvaikeus repi pienen soturin mieltä, ja tämä päätyi heittämään rahkshia mustalla laavakivellä. Kivi kolahti rahkshin lintunaamioon, ja paholaisen kätyrin huomio siirtyi hetkeksi toasta matoraniin. Ämkoo oli aikeissa toimia, mutta silloin tapahtui jotain hyvin odottamatonta.
Suuren Auringonsyöjän pyöreistä silmistä sinkoutunut kirkas valopatsas oli vähällä sokaista toan. Akuhi Nuin kaksoisaurinkojen paisteesta keräämä energia sinkoutui yhtenä mittaamattoman kirkkaana säteenä kauas taivaanrantaan pitäen mennessään korvat täyttävää huminaa. Osuman saanut Makutan poika ei ehtinyt edes huutaa. Rahkshin haarniska paloi hetkessä harmaaksi tuhkaksi, eikä kraatasta jäänyt mitään jäljelle.

Rahkshin pölyiset jäänteet ropisivat maassa makaavan toan päälle, eikä tämä saanut sanaa suustaan. Ämkoo nousi varovasti ylös räpyttäen silmiään, ja pian kirkkaan valon aiheuttamat harhakuvat pakenivat ja toa näki ympäristönsä paremmin. Kaikki rahkshit olivat mennyttä. Matoranit Leiteriä lukuunottamatta olivat jo paenneet, ja yksinäisen le-matoranin hämmästynyt katse kävi vuoroin Ämkoossa, vuoroin suurisilmäisessä pedossa.
Akuhi Nui kuopi maata toisella eturaajallaan ja murisi vihaisesti. Se puhalteli ilmaa ulos kärsästään ja heilautteli piiskamaista häntäänsä ylös ja alas. Ämkoo ymmärsi vihjeen ja nousi seisomaan.
”Norsu”, toa puhui hiljaa ja liikkui Leiteriä kohti. ”Ihan selvä norsu.”
Leiter perääntyi yhdessä Ämkoon kanssa ollen yhä epäuskoinen siitä mitä oli juuri tapahtunut. Pienet kivet kierivät alas rinnettä kun kaksikko valui varovaisin liikkein suuntaan jonne muut matoranit olivat paenneet.
”Tai päästäinen”, Ämkoo pohti. ”Norsu… päästäinen… Norsupäästäinen!”
Mahtava Norsupäästäinen katseli hetken kaksikon pakoa, ja alkoi sitten kaivella rahkshien raadoista syötäväksi kelpaavia osia.


Päästyään alas vuoren rinteeltä joukko lepäsi erään yksinäisen puun juurella, pitäen kukin vuorollaan vahtia. Matoranit nukkuivat levottomasti, ja heidän unensa täyttyivät viime taistelussa kuolleiden kumppanien tuskanhuudoista. Ämkoo taas uneksi koko yön kahdesta valtavasta silmästä, joiden polttava hehku paahtoi jopa hirviömäisen rahkshin hetkessä harmaaksi kasaksi luita ja tuhkaa.

Aamulla vastarintaliikkeen selviytyjät jatkoivat matkaa. He päätyivät taas metsään, jonka vehreä puusto toi aurinkojen loisteen kanssa ainakin hieman turvaa. Matka taittui hiljaa, ja hiljaisuuden rikkoi vain Leiterin ja toan satunnainen sananvaihto. Keskipäivällä joukko pysähtyi syömään, jonka jälkeen he kiirehtivät ehtiäkseen liittolaistensa luo ennen kuin yön pimeys toisi taas uudet vaarat mukanaan.

Metsän reunalla luikerteli syvä joki joka muuttui kuohuvaksi koskeksi. Sen nähdessään Leiter oli vähällä hymyillä, ja matoran huudahti Ämkoolle kosken pauhun yli:
”Vastarintaliikkeen tukikohta on aivan lähellä! Meidän täytyy vain ylittää joki, ja olemme perillä!”
Matoranit kahlasivat joen matalimman kohdan yli kiireellä, sillä kuut olivat jo nousseet tummenevalle taivaalle. Yö teki taas tuloaan, ja jokainen selviytyjistä tahtoi nyt painua maan alle turvaan lepäämään ystäviensä luo.

Joen toisella puolella maasto muuttui jälleen kerran harmaaksi. Maasta nousi joka puolelta korkeita teräviä kivenlohkareita, eikä joidenkin kivien pinnassa elävän sinertävän sammaleen lisäksi missään näkynyt elonmerkkejä. Muutama lintu viisti kujertaen pitkin taivasta, mutta kosken pauhun jäädessä taaemmas oli aivan hiljaista. Leiter asteli joukon edellä, mietteliäs ja hieman huolestunut ilme kasvoillaan.

”Tämä on outoa”, le-matoran puhui. ”Ystäviemme luulisi jo huomanneen meidät. Miksei kukaan ole vastassa?”
Ilman toa pysyi hiljaa. Paha epäilys täytti toan mielen, kun tämä laski mustan viittansa hupun päästään ja vei kätensä varmuuden vuoksi miekkansa kahvalle. Leiterin epävarmuus kieli siitä, että jotain pahaa oli tekeillä. Olivatko Makutan kätyrit ehtineet tänne ennen heitä?
Mutta rahksheja tai muitakaan pimeyden olentoja ei näkynyt, kuten ei myöskään matoraneja. Kaikkialla oli täysin hiljaista, ja kuun kylmä valo maalasi pimeän kalliomaiseman sinertäväksi.
Ämkoo tunsi, kuinka ilma tuntui muuttuvan tukahduttavan raskaaksi. Toa muisti tämän tunteen. Saman tunteen, jonka hän oli tuntenut kuolemaa tekevän riivatun turagan maanalaisessa majassa. Toa kiskaisi miekkansa näkyville ja komensi matoranit piiloutumaan kallioiden taakse. Jokin oli tulossa.

Ämkoo tiesi, että hänen tulisi itsensäkin piiloutua, mutta jokin voima sai toan nauliutumaan niille sijoilleen. Ämkoo laski miekkansa rinnalleen, pidellen tiukasti kiinni sen kahvasta. Toa hengitti kiivaasti ja tämän kasvot hikoilivat. Yhtäkkiä taivas näytti mustemmalta kuin koskaan, ja tuntui kuin ympäröivän kivisen maiseman varjot olisivat heränneet eloon. Varjot liukuivat maata pitkin yhteen Ämkoon edelle, ottivat muodon ja nousivat sitten ylös yön täyttämää taivasta kohti. Leiter ja muut matoranit katsoivat piiloistaan kauhuissaan, kun Langennut miekkajumala ilmestyi toan eteen.

Kanohi
Onnittelen sinua, toa”, Tulivuoren Makuta lausui pehmeällä äänellä, jossa kuului koko yön mustuuden paino. ”Lähetin poikani perääsi, mutta seisot silti siinä. Myönnän, että saatoin aliarvioida sinut.
Ämkoo vapisi katsoessaan edessään seisovaa paholaista. Makuta oli valtava, ainakin kaksi kertaa Ämkoon pituinen. Varjojen herran vartalo oli laiha, ja se oli kokonaan samanlaisten panssareiden peitossa kuin mitä Ämkoo oli rahksheilla nähnyt. Nämä panssarit olivat kuitenkin väreiltään mustaa ja punaista, ja ne kiiltelivät uhkaavasti taivaan kuunsirppien loisteessa. Makutan kasvoilla lepäsi pitkä punainen naamio, jollaista Ämkoo ei ollut aikaisemmin tavannut. Oudon naamion otsasta työntyivät ulos kammottavat pitkät sarvet, jollaiset työntyivät esiin myös naamion poskien aukoista. Naamion silmäaukot olivat pitkät matalat viirut, ja niiden takaa paistoivat kirkkaanpunaisina hehkuvat silmät. Naamion takaa valui Makutan selkäpuolella hopeanharmaana hohtava harja, kuin metalliset hiukset.

Makuta asteli pitkin askelin toaa kohti kohottaen suurten harmaiden sormiensa pitelemää valtavaa mustaa miekkaa. Miekka oli kuin varjo itsessään. Se näytti pelkältä punahehkuiselta tyhjyydeltä Makutan valtavassa kourassa, ja toaa pelotti edes ajatella, että mitä tuollaisen valtavan aseen osuma saattaisi saada aikaan. Miekka Ämkoon kourassa vastasi Makutan varjoterän mustaan hehkuun syttyen palamaan entistäkin kirkkaammin valkoista valoaan, ja ikimiekan hohde sai Makutan pysähtymään aivan Ämkoon eteen.

Minä olen Yuurein Makuta, Tulivuoren Jumala”, Makuta puhui. ”Tunnistan tuon miekan. Mistä olet saanut sen, toa?
”Missä matoranit ovat?” kysyi vuorostaan Ämkoo väistäen varjojen herran kysymyksen. Toa toi miekkansa hitaasti itsensä ja Makutan väliin yrittäen pitää edessään kohoavaan miekkademoniin edes jonkinlaisen etäisyyden.
Meillä kaikilla on heikkoutemme”, varjodemoni puhui raskaalla äänellään. ”Tohungojen heikkous on loputon tyhmyys. Ystävänne antautuivat minulle jo kauan ennen saapumistanne. Joskin se oli heiltä viisas päätös. Te sen sijaan… Kaivoitte oman hautanne kun päätitte kääntyä minua ja poikiani vastaan. Jos olisitte hyväksyneet paikkanne, olisitte säästäneet henkenne.
Pelko oli vähällä saada toan sekoamaan kun tämä katsoi suurta Makutaa suoraan silmiin. Atyan ja Bakmein armottomat opit kuitenkin alkoivat vilistä Ämkoon mielessä, ja tämä sai kerättyä rohkeutensa kuin ihmeen kaupalla kokoon. Toa puristi miekkaansa molemmin käsin ja kohotti sen sitten öistä taivasta kohti.
”Kyläläisten paikka ei ole pimeissä kaivoksissa”, Ämkoo puhui Makutaa uhmaten ja alkoi pyörittää miekkaansa päänsä yläpuolella. ”Lähetä saastaiset lapsesi tekemään kaivuutyöt puolestasi!”
Makuta nauroi hidasta naurua nostaen toisen kätensä kasvojensa tasalle. Maa tuntui jyrisevän kun yön varjot kokoontuivat herransa ympärille.
Minä en tarvitse enää maan aarteita, kiitos sinun”, Makuta sanoi. ”Työni mahtavimman miekan äärellä päättyi, kun sinä toit Ikimiekan saarelleni. Nyt minun tarvitsee vain kiskoa se kuolleista sormistasi, kunhan kerrot ensin missä sen sisar on.
Ämkoo ymmärsi vihdoin kaiken. Sen, miksi saaren matoranit oltiin pakotettu kaivamaan metalleja saaren ikikalliosta. Ja sen, miksi Makuta oli aloittanut raivoisan ajojahdin Ämkoon löytämiseksi. Ilman toa pysäytti miekkansa, ja vihreä elementtivoima alkoi kipinöidä soturin ympärillä.
”Minä olen toa Ämkoo”, miekkamies lausui. ”Turaga Bakmein viimeinen oppilas. Valmistaudu kuolemaan.”
Makutan silmät laajenivat tämän kuullessa Valkean Turagan nimen. Sitten varjojen herra kuitenkin nauroi taasen:
Bakmei! Hah, kuinka sopivaa! Näytä minulle, toa! Näytä minulle Valkoisen Turagan taistelutekniikka!
Ilman toaa ei tarvinnut pyytää kahdesti. Ämkoo heilautti ikiterällä kerran valtavaa Makutaa kohti, ja silloin toan keräämä ilmapatsas hyökkäsi saaren hallitsijan kimppuun. Hetken ajan näytti siltä, että Makuta olisi kaatunut, mutta yön varjot tukivat herraansa ja nostivat tämän takaisin pystyyn. Makuta vastasi hyökkäykseen valtavan miekkansa väkevällä iskulla.

Matoranit tekivät hidasta pakoa takaisin kohti jokea ja sen takana kasvavaa metsikköä. Leiter kuitenkin pysytteli paikoillaan, osittain pelon kangistamana, osin halusta auttaa toaa tämän mahdottomassa mittelössä. Vihreänmusta matoran tiesi, että yö oli kaikista huonoin aika haastaa Makuta taisteluun, ei niin, että se olisi päiväsaikaankaan ollut millään tapaa hyvä idea. Mutta näinä yön pimeinä tunteina luonnon varjot vahvistivat valtiastaan, eikä ilman toalla ollut taidoistaan huolimatta mahdollisuuksia pärjätä tuossa taistelussa. Kaikesta huolimatta Ämkoo kuitenkin taisteli urheasti. Tulivuorisaarellekin kiirinyt Bakmein maine herätti toan sisimmässä pientä toivoa voitosta. Jopa Makuta tunsi Bakmein nimen, ja Ämkoo tunsi vanhan turagan taistelutaidon salat. Ja mitä Atya sanoisikaan kuullessaan Ämkoon vapauttaneen saaren Miekkapaholaisen vallasta! Tämä oli Ämkoon mahdollisuus sovittaa aiemmat virheensä. Hänen täytyi ainoastaan kukistaa jumala.

Makutan varjomiekan väkivaltaiset sivallukset muistuttivat toaa siitä, että tehtävä ei ollut helppo. Makuta liikkui aivan liian nopeasti kokoisekseen, ja Ämkoosta näytti siltä kuin Makuta olisi kaiken aikaa muuttanut muotoaan. Välillä Makuta oli valtava, ja iski Ämkoota kohti korkealta yläilmoista. Yhtäkkiä hänen edessään seisoikin paljon nopeampi ja pienempi olento, joka pisti miekallaan tappavan tarkasti toaa kohti. Yö tanssi villinä Makutan ympärillä, eikä Ämkoon taisteluun valjastamat tuulen voimat tuntuneet saavan paholaisesta lainkaan otetta.

Mutta yhtä asiaa Yuurein makuta varoi ja pelkäsi, ja se oli Ääri. Miekkajumala tunsi Ikimiekan terässä piilevän muinaisen voiman, ja osuma siitä olisi kohtalokas jopa Makutalle itselleen. Siksi paholainen varoi visusti jotta ei saisi pienintäkään haavaa ihmeellisestä miekasta. Pian tuo muinainen ase olisi Makutan hallussa, ja Miekkajumalan kauan jatkunut etsintä mahtavimman miekan löytämikseksi kävisi päätökseen.

Asekätesi on vahva!” Makuta kehui lyöden toan miekallaan kauemmas. Ämkoo sai varjoterästä osuman, ja kaatui kierien kallioiselle pientareelle. ”Mutta se ei riitä minun nujertamiseeni. Anna miekkasi minulle, niin säästän henkesi ja saat palvella minua!
Ämkoo nousi ylös ja sylkäisi Makutan suuntaan.
”Minä en kumarra sinulle”, toa sanoi ja pyyhkäisi verta suupielestään. ”Etkä sinä saa tätä miekkaa. Valkoinen Turaga kaivaa luuni ylös ja tappaa minut uudestaan jos erehdyn antamaan tämän terän kaltaisellesi viholliselle.”
Makuta syöksyi pikimustan liekin lailla lähemmäs Ämkoota muuttuen tällä kertaa pienemmäksi ja solakammaksi. Varjo pysähtyi aivan miekkatoan eteen, ja painoi sitten aseensa Ämkoon miekkaa vasten.
Sinun heikkoutesi on ylpeys”, Makuta ja painoi toan miekkaa koko voimallaan alaspäin. ”Onko etelän toien koodi todella henkeäsi tärkeämpi?
Ämkoo antoi Makutan painon alla periksi ja kierähti täpärästi sivuun varjomiekan tieltä. Toa huudahti huitaisten avokämmenellään Makutaa kohti, ja silloin terävä tuulenpuuska onnistui yllättämään varjo-olennon. Ilman toa loikkasi hieman kauemmas.
”Puhu vain omasta puolestasi”, toa puhui uhmakkaaseen sävyyn. ”Sinä tässä ylpeä olet. Pidät itseäsi voittamattomana, vaikka olet samanlainen kuolevainen kuin me muutkin. Jos kerran olet voittamaton, miksi väistät noin hanakasti miekkani terää?”
Jos Makutan naamio olisi kyennyt ilmeisiin, se olisi nyt hymyillyt. Miekkademoni nousi seisomaan, ja nosti oman varjonsa olkapäilleen mittaviksi mustiksi siiviksi.
Typerä etelän soturi”, Makuta pilkkasi. ”Minun ainoa heikkouteni on kaksoisaurinkojen loiste. Se heikentää minua, mutta nyt on yö. Ja minä olen yö. Kukaan ei kykene peittoamaan minua niin kauan kuin aseenani on yön hämärä ja sen loputon tyhjyys.”
Makuta löi kerran siivillään ja lehahti Ämkoon eteen. Miekkamies iski terällään siivekästä pirua kohti, mutta Makuta onnistui väistämään lyönnin. Sitten Makutan pitkä käsi ojentui Ämkoota kohti ja tarttui tätä kasvoista. Toisella kädellään Makuta tarttui Ämkoon miekkakäteen koittaen vääntää Ikimiekan toan otteesta.
”Valkoisen Turagan opit eivät pelasta sinua, toa. Saatat olla vahva, mutta sinä et ole Bakmei.”

Leiter hyppäsi esiin kiven takaa ja lähti juoksuun auttaakseen uutta ystäväänsä. Mutta matoran tiesi, että ei voisi tehdä mitään. Epätoivossaan matoran ampui viimeisen nuolensa Makutaa kohti, mutta varjojen herra ei tehnyt elettäkään piskuisen iskun torjumiseksi. Makutan ei tarvinnut.
Mutta aivan toinen isku tuli Miekkajumalalle yllätyksenä. Ämkoo avasi suunsa, yski ja kakoi, ja toan suusta työntyi esiin lyhyt molemmin puolin teroitettu tikari. Makuta irrotti nopeasti otteensa toan naamiosta, ja tämä antoi Ämkoolle tilaisuuden tarttua tikariin ja iskeä sillä Makutaa kohti. Tikari pureutui syvälle Makutan kaulaan, ja kivusta huutaen varjo-olento pudotti toan maahan.

Pudottuaan alas miekkamies iski vielä kerran miekallaan Makutaa kohti. Ilmavirta heitti yllätetyn paholaisen kauemmas, ja toa sai tilaisuuden lähteä nopeaan syöksyyn Leiteriä päin. Soturi tarttui matoran-kumppaniaan ranteesta, juoksi minkä jaloistaan pääsi etäämpänä pauhaavalle joelle, ja hyppäsi sitten kuin salamana virran vietäväksi.

Tulivuoren Makuta kirosi tuntemattomalla kielellä ja repi tikarin irti kaulastaan. Sitten Makutan sarvipäinen naamio alkoi palaa kirkkaanpunaisena ja tikarin aiheuttama haava sulkeutui. Siivet Makutan selässä surkastuivat ja katosivat, ja pian varjodemoni liukeni itsekin yöhön. Makuta tiesi, että taistelu ei jäisi tähän.


Ämkoo ja Leiter olivat pitkään pauhuavan virran vietävinä. Vältettyään täpärän hukkumiskuoleman kaksikko nousi lopulta maihin. Aamu sarasti, ja he olivat taas metsässä, mutta tämän metsän puut olivat korkeampia, ja niiden lehdet olivat palavan oranssit. Metsä näytti kauniilta, ja maisema oli jollain oudolla tavalla rauhoittava kaiken kaksikon kokeman kamaluuden keskellä.

”Missähän muut ovat”, Leiter mutisi huoli ystävistään äänessään.
”Varmasti turvassa”, miekkatoa koitti lohduttaa. ”Saavuttivathan he metsän.”
Kaksikko oli hiljaa. Molemmat tiesivät, että Makutan läsnäolo saattoi hyvinkin tarkoittaa, että metsä kuhisi verenhimoisia rahksheja. He saattoivat vain toivoa, että muut matoranit olivat ymmärtäneet piiloutua.
”Minua kiinnostaisi myös tietää”, toa aloitti vuollen katkaisemastaan puunoksasta itselleen keihästä. ”Että missä oikein olemme. Ja mitä teemme seuraavaksi.”
Leiter hymähti katsellessaan kuinka ilman toa kahlasi joen rantavedessä puukeihäänsä kanssa. Le-matoranin katse siirtyi sitten ympäröivään satumaiseen metsään, ja matoran vastasi:
”Tunnen tämän metsän, mutta en ole käynyt täällä aikoihin. Alue oli meille joskus pyhä. Saaren toa asui täällä.”
Ämkoo oli hetken vaiti, kunnes epäonninen kala erehtyi uimaan toan lähelle. Puukeihäs käväisi kerran vedessä, ja sitten toa heitti saalistamansa karpin rannalla istuvalle toverilleen.
”Toa?” Ämkoo kysyi. ”Miksi kuulen tästä vasta nyt?”
Leiter otti kopin ja alkoi tehdä tulta.
”Toa on ollut kuollut jo pitkään. Ajattelin, että tiedolla ei ole nykyhetken kannalta merkitystä.”
Miekkamies nappasi vielä toisen taimenen, hieman aikaisempaa suuremman, ja kahlasi sitten rantaan. Hetken kuluttua kalat paistuivat iloisesti kipinöivän nuotion yllä.
”Makuta siis tappoi hänet”, Ämkoo sanoi pahoittelevaan sävyyn. Toan yllätykseksi Leiterin kasvoilla käväisi kuitenkin outo virne, ja matoran korjasi:
”No… Ei. Sinä näit mihin Auringonsyöjä pystyy. Toamme menehtyi jo ennen kuin Makuta saapui saarelle.”

Ämkoo tiesi, että Leiterin kertomalle ei olisi saanut nauraa. Kaikkien viime päivien kamalien kokemusten keskellä mielikuva valtavan Norsupäästäisen käristämästä huono-onnisesta toasta oli kuitenkin niin typerä, että ilman toa ei voinut olla repeämättä nauruun. Ja ihme kyllä tuohon nauruun yhtyi myös Leiter.
”Teillä on aivan kamala saari”, Ämkoo räkätti ja upotti hampaansa paistettuun kalaan.
”Niin on, mutta se on meidän saaremme”, matoran vastasi ja alkoi itsekin syödä.
Ruokailun ajan kaksikko koitti olla kevein mielin, ja ajattelematta makutaa tai metsässä ehkä vaanivia hirveyksiä. Leiter koitti jopa kertoa toalle vitsin. Ämkoo ei uskaltanut myöntää kuinka huono Leiter oli siinä.

Aamupäivä kului vanhan toan metsässä samoillessa. Kaksikko löysi polun, ja he päättivät seurata sitä. Välillä he pysähtyivät kummastelemaan joihinkin puihin kaiverrettuja outoja merkkejä. Kun niitä katsoi tarpeeksi pitkään, saattoi niissä uskoa erottavan naamioita. Metsä tuntui muutenkin omituiselta. Metsän ilma tuntui raskaalta, mutta ei samalla tavalla raskaalta kuin Makutan ahdistava läsnäolo. Tuntui siltä, kuin metsä olisi koko ajan tunnustellut ja tarkastellut kulkijoita. Ämkoo oli melkein valmis uskomaan, että metsällä oli sielu, ja että ikivanhat puut tahtoivat suojella kovia kokenutta parivaljakkoa.

Aika kului, ja metsä muuttui tiheämmäksi. Puiden lehdet alkoivat saada tummemman, syvemmän värin ja puut muuttuivat paksummiksi. Leiter uskoi heidän saapuneen metsän vanhimpaan osaan. Korkealla kasvava oksisto kahisi hiljaa, ja metsän pohjalla liikkui outoja hyönteisiä, jotka kipittivät pakoon matkalaisten tieltä. Korkealla puissa hyppi myös pieniä apinoita, jotka huutelivat varoitushuutojaan seuraten tarkkaavaisina toan ja matoranin kulkua.

Yhtäkkiä tiheä metsä avautui auringonvalon täyttämäksi aukeaksi. Ämkoo juoksi aukiolle ihmeissään, ja huomasi sitten alueen keskellä kohoavan oudon rakennelman. Se oli miltei kokonaan kuolleiden oksien ja lehtien peitossa, eikä Ämkoo siksi voinut nähdä mikä se oli. Toa kuitenkin tunsi rakennelmasta sykkivän alkukantaisen voiman, eikä toa voinut olla ryntäämättä lähemmäs.
”Mikä se on?” Leiter kysyi kummissaan ilmestyen itsekin aukiolle. Toa kiersi löytämäänsä laitetta hämmästyneenä ja vastasi sitten:
”Suva! Vanhan toanne suva!”
Ämkoo kutsui tuulta luokseen ja puhalsi sitten lehtipeitteen pois ikivanhan suvan yltä. Ja kyllä, se oli todellakin kanohi suva. Pyöreän kivilaitteen keskelle hakattu ikiaikaisen näköiset toa-kasvot tuijottivat ilman toaa tyhjillä harmailla silmillään. Samanlaisia kasvoja oli suvan ympärille hakattu kuusi kappaletta, ja Ämkoon yllätykseksi joitakin niistä koristivat naamiot.
”Minä tunnen nämä naamiot”, Ämkoo puhui innoissaan kiertäen suvaa ympäri. ”Tuo tuossa on kanohi hau, tuo taas kakama, tämä taas rau. Matatu Ja vielä pakari.”

Voimanaamiot olivat Leiterillekin tuttuja. Matoran ei voinut olla ihmettelemättä sitä, että ikivanhat kanohit olivat yhä paikoillaan. Leiter asteli Ämkoon vierelle ja painoi pienen kätensä suvaa vasten. Matoran hätkähti.
”Sinäkin tunnet sen?” Ämkoo kysyi. Matoran vastasi nyökkäämällä, ja toa jatkoi: ”Suva toimii yhä. Metsän, ei, ehkä koko saaren voimat koskettavat meitä sen kautta. Tätä on vaikea selittää, ja en ymmärrä sitä ihan täysin itsekään. Mutta toana minun kai kuuluukin aistia se. Ja oli tuo voima peräisin mistä hyvänsä, se tuntuu vihaiselta.”
Leiter tunsi samoin. Suvaa koskettaessa tuntui kuin koko saari olisi puhunut matoranille, käynyt raivostunutta sanatonta keskustelua. Mutta saaren raivo ei kohdistunut matoraniin, taikka sen enempää tämän vierellä seisovaan toaan. Yuurei vihasi makutaa. Metsien, kallioiden ja vuoren henget tahtoivat vapaaksi pahan hengen vallan alta.
”Mitä luulet”, Leiter pohti. ”Pystyisitkö sinä… käyttämään tätä? Tarkoitan, että sinä olet kuitenkin toa.”
”Jaa”, Ämkoo vastasi. ”Kai se on mahdollista. Tuskin helppoa, mutta suva tuntuu yhteistyökykyiseltä.” Toa siveli ikivanhaa kivirakennelmaa sormillaan. Näytti melkein siltä, että suva olisi vastannut kosketukseen hohtamalla heikkoa vihreää valoa.
”Naamioista olisi taistelussa hyötyä”, le-matoran jutteli toiveikkaana ja irrotti yhden naamioista suvasta. Leiter hankasi suurimmat liat kanohi raun pinnasta ja tarkasteli sitä.
”Mutta en minä sitä hirviötä niiden turvin päihitä”, ilman toa mutisi onnettomana. ”Ellei joku näistä satukin aivan sattumalta olemaan Varjopaholaisen tuhoamisen mahtinaamio…”
Leiter naurahti ja ojensi puhdistamansa naamion Ämkoolle.
”Meidän tuurillamme ei”, matoran sanoi. ”Mutta tuskin näistä haittaakaan on.”

Ilman toa kävi mielessään läpi Makutan kanssa käytyä taistelua pyöritellen vanhaa kanohia käsissään. Mietteliään näköinen toa oli jo painamassa naamiota takaisin paikoilleen, kunnes tämä näytti saaneen idean.
”Minä tiedän mitä me teemme”, Ämkoo nauroi puristaen kanohia tiukasti käsissään. ”Mutta meidän täytyy houkutella Makuta piilostaan juuri oikeaan aikaan.”
Le-matoran katseli toaa kysyvästi. Tajuttuaan, että toa tuskin kertoisi suunnitelmaansa, matoran vastasi:
”Tuota, jos olet varma tästä, niin Makutan houkuttelu tuskin on ongelma. Miekkapaholainen tahtoo sinut. Minä voin hoitaa sen pirun luoksesi.”
”Tekisitkö sen?” Ämkoo kysyi kiitollisena. Jännitys valtasi toan, ja tämä tarttui Leiteriä kämmenestä.
”Minä lupaan, että tämä toimii”, toa lupasi. ”Tai jos ei, niin ainakin lähdemme tyylillä.”
”Voin vain luottaa sinuun”, matoran virnisti. ”Ei minulla ole muutakaan vaihtoehtoa.”

Parivaljakko lupautui tapaamaan toisensa uudestaan kolmen päivän kuluttua paikassa jossa taistelu Makutan kanssa oli tapahtunut. Leiter ei voinut olla pelkäämättä tulevaa, mutta matoran keräsi viimeiset rohkeutensa rippeet ja lähti toimittamaan toan tälle antamaa tehtävää. Ämkoo taas jäi ikivanhan suvan luo etsimään yhteyttä saaren muinaisiin voimiin. Toa tosin tiesi, että hän ei tulisi oleilemaan paikalla kauaa. Hänellä olisi muutakin tekemistä.


”Minulla on viesti toalta!” huusi jyrkälle kalliolle noussut le-matoran pimenevän illan varjoista nousseille Makutan pojille linnunkasvoisten demonien piirittäessä matorania salkoaseidensa kanssa. ”Viesti Tulivuoren herralle! Antakaa minun puhua Makutalle!”

Makutan lapset tarttuivat matoraniin ja lähtivät kuljettamaan Leiteriä herransa luo. Le-matoran saattoi vain toivoa, että selviäisi Ämkoon suunnitelmasta hengissä.


Haastaa minut?” mustalla valtaistuimellaan istuva Tulivuoren valtias toisti katsellen eteensä tuotua pientä kyläläistä. Leiter piti katseensa visusti Makutan tulivuoren seinämään louhitun valtaistuinsalin tummassa lattiassa, ja puhui:

”Toa Ämkoo haluaa haastaa teidät. Kaksitaistelu kosken varrella auringonlaskun aikaan. Voittaja vie Ikimiekan.”
Tulivuoren Makuta nojasi toiseen nyrkkiinsä tuijottaen matorania.
Tämä on ansa”, Miekkajumala puhui sitten. ”Mutta hyvä on. Haluan nähdä mitä Bakmein nulikalla on mielessä. Vie vastaukseni toalle, tohunga.
Le-matoran kumarsi teennäisen nöyrästi ja kääntyi Makutan äpärät kannoillaan. Makuta kohotti kättään ja rahkshit antoivat Leiterin mennä.
Syteen tai saveen”, matoran mietti hiljaa mielessään lähtiessään laskeutumaan alas tulivuoren rinteeseen hakattuja portaita.


”Minä syön sinut jos yrität huijata minua”
”En minä yritä huijata sinua”
”Voin silti syödä sinut”
”Tee miten haluat sitten kun tämä on ohi”

Taivaan vähät pilvet loistivat kullanruskeina ilta-auringon valossa. Koski kuohusi jossain kauempana. Tulivuoren Makuta seisoi suorassa nojaten edessään pitämäänsä mustaan miekkaansa. Välillä varjo-olento taivutteli niskaansa kärsimättömän näköisenä. Lopulta Miekkajumala kyllästyi seisomaan hiljaa kivien ympäröimällä taisteluareenalla, ja tämän raskas ääni rikkoi hiljaisuuden:
Toasi on myöhässä, tohunga.
”Ei huolta, hän saapuu kyllä pian”, Leiter vastasi aukean alueen perältä. Ämkoota ei näkynyt missään, ja Leiter alkoi hermostua.
Toivottavasti. Muuten typerä kujeilunne maksaa henkesi.

”Se tuli minun reviirilleni”
”Tiedän”
”Kukaan ei saa tulla minun reviirilleni. Sinäkin tulit minun reviirilleni!”
”Tein sen vahingossa”
”Se ei tehnyt sitä vahingossa”
”Ei niin”
”Minä syön sen”
”Pidän ajattelutavastasi”

Makuta harkisti jo vakavissaan pienen le-matoranin teurastamista, mutta silloin jostain kuului nopeita askelia kun neljä tavattoman nopeaa koipea hakkasivat maata allaan. Makuta käänsi katseensa pois kosken suunnasta, kauas harmaiden kivipaalujen täyttämään horisonttiin, ja silloin Makuta näki mikä häntä lähestyi.
Onko tuo-

Tulivuorisaaren vanhan jumalan silmät leimusivat vihasta ja katkeruudesta kun se ravasi kohti saaren demonista valloittajaa. Suuren ja mahtavan Norsupäästäisen selässä istui toa Ämkoo, kasvoillaan Rau, kääntämisen naamio.
”Minä syön sen”, Norsupäästäinen uhosi kiihdyttäen vauhtiaan. Ämkoo piteli toisella kädellään tiukasti kiinni päästäisen niskavilloista. Toisessa kädessään toa piteli miekkaansa, jonka terässä välkkyi Norsupäästäisen silmien punainen leimu.
”Syö ihmeessä!” Ämkoo vastasi Päästäiselle nauraen. ”Mutta muistathan mitä sinun täytyy ensiksi tehdä? Muistatko mitä kerroin sinulle?”
”Minä syön sen”, Norsupäästäinen toisti kuuntelematta sanaakaan siitä mitä toa puhui.

Tämä on typerintä mitä olen koskaan nähnyt”, Makuta julisti miltei pettyneenä. Varjojen herra kutsui mielessään poikansa luokseen, ja jossain kauempana rahkshit vastasivat isänsä kutsuun. Makuta kohotti miekkansa ja valmistautui lyömään lähestyvän rahi-pedon kappaleiksi.
Leiter ei tiennyt mitä sanoa. Matoran kuitenkin tiesi mitä oli tulossa, ja kyläläinen tiesi piiloutua välittömästi lähimmän kiven taakse.

”Minun ainoa heikkouteni on kaksoisaurinkojen loiste”, toisti toa Ämkoo Miekkajumalan sanat mielessään.

Makuta ei ymmärtänyt väistyä ajoissa pois ilmaan hypänneen Norsupäästäisen katseen tieltä. Maailman täytti jälleen kerran korvat rikkova humina, kun taivaan aurinkojen polttava energia vapautui Norsupäästäisen valtavista silmistä suoraan kohti pimeyden olentoa. Makuta huusi ja karjui kun valtava valopatsas pakotti tiensä kohteensa läpi. Tuon pienen – mutta Miekkajumalan mielestä ikuisuudelta tuntuneen – hetken ajan maailma oli kirkas, ja varjo sai väistyä valon tieltä. Lopulta viimeinen valonpisara pakeni Norsupäästäisen silmistä, ja kärsäeläin putosi jaloilleen maahan Makutan rinnalle.

Ämkoo hyppäsi alas rahin selästä, ja naamio toan kasvoilla muutti muotoaan. Väkevyyden naamion ilmestyttyä toan kasvoille iski tämä nyrkkinsä maahan lyyhistyneen Makutan riekaleen kasvoihin. Savuava varjohenki älähti tuskasta ja tarttui miekkaansa. Ilman toa kuitenkin onnistui torjumaan Makutan iskun.
Säälittävä pelkuri”, Makuta kirosi ja haki uudestaan muotoaan. Rahkshit huusivat taisteluhuutojaan jossain kaukaisuudessa. Norsupäästäinen haisteli vihaisen näköisenä ilmaa ja lähti juoksemaan Makutan lapsien lähestyviä ääniä kohti.
Ilman toa ei vastannut Makutan syytökseen muuten kuin iskemällä miekkansa uudestaan varjo-olentoa päin. Silloin Makuta kuitenkin kokosi itselleen savuavat siivet, ja heittäytyi niiden voimin kauemmas.
Niin lähellä, toa… Mutta minä kostan tämän. Ja usko minua, sinä et odota innolla sitä päivää!
Makuta nousi taivaalle kuin suurena savuavana peittona, ja lähti sitten liitämään taivasta pitkin tulivuorella sijaitsevaan luolaansa. Ämkoo huusi hetken karzahnia varjoperkeleen perään, ja käynnisti sitten naamionsa.
”Leiter!” toa huusi. ”Pysy hengissä! Ja jos en palaa, ei muisteta pahalla!”
”Odota!” kuului matoranin vastaus kivikon takaa, mutta liian myöhään. Toa oli jo kohonnut ilmaan naamionsa voimin, ja puskenut itsensä tuulten siivin kiivaaseen takaa-ajoon.

Kanohi

Kirottu Auringonsyöjä!”, Tulivuoren Makuta karjui laskeutuessaan korkeakattoisen valtaistuinsalinsa kiviselle portille. Savuava varjokasa otti jälleen tunnistettavamman muodon, mutta entistä pienemmän ja heikomman. Auringonvalo oli repinyt osan Makutan voimasta mennessään, ja paholaisella kestäisi aikansa koota itsensä taas täysiin voimiinsa. Makuta astuikin nyt luolansa pimeyteen nuolemaan haavojaan, odottamaan tilaisuutta seuraavaan iskuunsa.
Mutta Makutan kauhuksi myös ilman toa laskeutui taivaalta tulivuoren rinteelle. Makuta kääntyi katsomaan rinnettä pitkin syöksyvää soturia, ja hyökyi sitten pakoon luolan pimeyteen.
”Odota perkele!” Ämkoo karjui samalla kun naamio toan kasvoilla otti taas uuden muodon. Ämkoo lähti nopeuden naamion siivittämänä kiitämään luolan suuaukkoa kohti.

Hikipisarat lensivät pitkin pimeässä kiviluolassa juoksevan toan kasvoja, kun tämän naamio muuttui takaisin kulmikkaaksi miruksi. Makutan koruttomassa hallissa oli vaikea hengittää, mutta taisteluhurmoksen täyttämä miekkatoa ei enää jaksanut välittää. Ämkoo syöksyi valtaistuinsalin pimeyteen, miekkansa vaimea hohde ainoana valonaan. Pikimustat varjot ahdistelivat toaa joka puolelta, mutta hullua intoa ja taistelutahtoa puhkuen sinivihreä sankari pakotti itsensä eteenpäin, valmiina haastamaan varjojen herran viimeisen kerran.

Makutan riutunut hahmo hyökkäsi esiin luolan pimeydestä. Varjoterä ja Ikimiekka jakoivat tappavia kosketuksia kun väsyneet taistelijat ottivat toisistaan mittaa. Ämkoo komensi Makutan kimppuun hirmuisen myrskytuulen. Makuta vastasi tähän käskyttämällä koko luolan mustuuden toaa päin. Miru vaihtui suojelun naamioksi, ja toa sai hyökkäyksen torjuttua. Miekat tavoittelivat vastustajiaan, ja lopulta taistelijat väsyivät.

Valkoisen turagan taistelutaito…”, Makuta ähisi pysyen hädin tuskin pystyssä. ”Myönnän, että sen voima on uskomaton. Mutta sinä olet silti vain toa.
Ämkoo huohotti raskaasti polvillaan nojaten käsiinsä. Valkoinen ikimiekka makasi salin lattialla toan vieressä.
Sinä hetkenä Makuta pelasi viimeisen korttinsa. Tummanpunainen varjokoura räjähti esiin Makutan rintakehästä, ja lähti luikertamaan sitten väsynyttä toaa kohti. Ämkoo yritti väistää, mutta toan väsyneet jalat eivät enää kannatelleet tätä.
Sinusta tulee osa minua!” Miekkajumala jylisi. ”Saan sekä miekkasi että taistelutaitosi itselleni!
Yllätetty Ämkoo yritti kiskoa itsensä irti varjokouran kynsistä, mutta vastustelu oli turhaa. Makutan ote oli vahva, ja toa lähestyi sekunti sekunnilta ahnetta paholaista. Häviö näytti varmalta, mutta sitten naamio toan kasvoilla vaihtui viimeisen kerran. Telekinesian kanohivoima tarttui lattialla lojuvaan ikiterään ja nosti sen ilmaan.

Makuta päästi tukahtuneen tuskanhuudon kun Ikimiekka syöksyi läpi tämän rintakehän juuri ennen yhdistymistä. Yhtälailla huusi myös kauhistunut ilman toa, joka yritti vielä viimeisillä voimillaan repiä itseään irti pelkäksi hyökyväksi varjomassaksi muuttuvan Makutan otteesta. Ämkoon naamion muoto vilisi villisti kanohista toiseen ja päällekäiset naamiovoimat yrittivät väkisin irroittaa toaa ympäröivästä pimeästä energiasta. Myös Ämkoon panssarit alkoivat vaihtaa väriään ja muotoaan, samalla kun kaikki ympärillä mustui.
Minä olen Makuta!” Miekkajumalan ääni huusi kaikkialla. ”Minä olen varjo! Tyhjyys! Pelkkä toa ei kukista minua!
Makutan ääni muuttui hetki hetkeltä heikommaksi. Ämkoo ei enää tiennyt lainkaan mitä ympärillä tapahtui. Kaikki oli mustaa. Toan päähän sattui. Vielä hetki sitten taistelukenttänä toiminut kiveen hakattu sali oli kadonnut, ja sen tilalla oli yötäkin pimeämpi tila, kuin suonien täyttämä elävä huone. Tila sykki ja liikkui, ja vaikka kaikkialla oli pimeää, näki toa selvästi eteensä.
”Mitä”, Ämkoo kysyi käheällä äänellä, ja katsoi käsiään. Panssarit toan käsivarsissa olivat ottaneet terävämmän muodon, ja ne kiiltelivät kirkkaanmustina. Miekkamies kuuli ääniä, jotka tuntuivat yrittävän repiä toan pään kappaleiksi. Kipu päässä paheni.
Makutan raivoisa karjunta kantautui Ämkoon takaa. Toa kääntyi otsaansa pidellen katsomaan, ja näki järkytyksekseen Makutan pienen, riutuneen hahmon muurautuvan kiinni outoon mustaan seinään. Seinä söi Miekkajumalan sisäänsä, ja punainen hohde paholaisen silmissä muuttui valkeaksi, sitten mustaksi. Makutan karjunta kaikui vielä huoneessa, mutta se kuulosti hetki hetkeltä kaukaisemmalta, menneeltä, kuin vanhalta muistolta.

Ja sitten Miekkapiru avasi ensimmäisen kerran punaiset silmänsä. Ympärillä oli taas Makutan autio valtaistuinsali. Korkea ja kulmikas kivinen tuoli odotti tyhjänä valtiastaan, joka ei siinä enää koskaan istuisi. Salissa kuului ainoastaan entisen ilman toan verinen oksentaminen ja yskiminen, kun tämä lyyhistyi maahan pudonneen miekkansa viereen ja menetti vapisten tajuntansa.
Kanohi
Oli kulunut kuusi päivää Tulivuoren paholaisen kukistumisesta. Merilinnut kirkuivat taivaalla sukeltaen aina välillä kuohuavaan mereen rannan kalojen perään. Mustaan viittaan kääriytynyt hahmo asetteli pienen veneensä purjetta Yuurein saaren rannalla, valmistautuen lähtemään.

”Kyläläiset ymmärtävät kyllä, jos annat heille aikaa”, Leiter sanoi nojaten veneen reunaan. Ämkoo vastasi matoranille happamalla katseella, pysyen hiljaa.
”Koita ymmärtää heitä. Taistelit Makutan kanssa, ja palasit sieltä… tuollaisena. Heillä on aivan hyvä syy uskoa, että sinä olet Makuta itse.”
”Ja siinä on minulle todella hyvä syy lähteä”, Ämkoo vastasi vihaisena ja tarttui veneensä reunaan. Le-matoran katseli kuinka tämän uusi kumppani teki lähtöä. Leiterin vierellä tonki maata Norsupäästäinen, joka kaiketi kuvitteli pääsevänsä veneeseen miekkamiehen mukaan.
”Oli kiva tavata”, Ämkoo murahti hypätessään rantaveteen. Toan kokoinen mustanpuhuva kasa pettymystä ja peitettyä vihaa työnsi veneensä liikkeelle, ja koitti olla katsomatta vielä kerran tulivuoren suuntaan.
”Minä olen sinulle paljon velkaa!” Leiter huusi rannalta kaikkoavalle soturille. Matoran tiesi, että sanoivat kyläläiset sitten mitä tahansa, oli Ämkoo pelastanut heidät kaikki.

Norsupäästäinen lyyhistyi lepäämään vihreänmustan matoranin rinnalle kun tämä katseli kauas merelle katoavan toantapaisen perään. Leiter huokaisi syvään, ja kääntyi puhumaan kärsäeläimelle:
”Kyläläiset uskovat minun olevan mukana Makutan juonessa, kun puollan Ämkoota. Täällä tuskin on sinullekaan enää paljon mitään, joten… Mennäänkö?”
Matoran ei ollut varma ymmärsikö hirmuinen Norsupäästäinen sanaakaan. Suuri rahi kuitenkin röhisi äänekkäästi vastaukseksi, ja lähti ravaamaan kohti rantavettä. Leiter ehti tarttua olentoa hännästä, ja kiivetä sitten sen selkään.

Matoran ei koskaan enää palannut Tulivuorisaarelle.

 

 

 

9 thoughts on “Tulivuorisaari”

  1. blllrrbrr en enää koskaan halua kirjoittaa sanaa rhakshhihi eikun räkshi eikun raksilli eikun no vittu kuitenkin ja ja ja tässä nyt tapahtuu aika paljon ja kaikkee ja blllllrrfff hö hö hö

  2. Tervetuloa typeryyden, päheyden ja vakavuuden rajamaille.

    Vaikea tästä on taas sanoa mitään. Plussaa ainakin rahk-shittien kuvailusta. Mukana oli myös hienoa MNOG-meininkiä.

    Ehkä ajatusten kuvaaminen repliikkeinä hieman häiritsi parissa kohtaa, vaan ei se iso nokan koputus ole.

  3. Sanot, että et koe tuota maailmaa omaksesi ja että sitä on vaikea kirjoittaa… noh, siitä huolimatta settisi on suurinpiirtein MNOG-henkisin asia mitä koko Klaanonissa on. Tämä on todella lähellä Bioniclen alkuvuosia fiilikseltään. Rahkshit, makuta, makuta-rutto ja kaikki muu, niin hienoa.

    Odotin melkein, että tämä olisi melkein kokonaan vakava viesti, mutta no jumalauta, norsupäästäinen the origin story. Lisäksi, musiikit kovin kauniita.

  4. Lopetus oli aika täydellinen etenkin musiikkia myöten. Olin melkoisen fiiliksissä. Myös tuon ”Ämkoo-tunnarin”(Storm) käyttö vihdoin itse köydessä oli tosi positiivinen ylläri.

    Olen siinä samaa mieltä kanssasi, että joissakin kohdin kyllä edettiin vähän liian vauhdikkaasti tapahtumien luonteen huomioon ottaen. Leiterin ja Ämkoon metsäseikkailu oli kohta, jossa rytmitys välillä toimi ja välillä ei. Nopea eteneminen viestissä, joka kuvaa kokonaan tällaisen tarinan ei ole minusta ollenkaan huono asia, mutta esimerkiksi suva-kohta tuli ja meni aika vauhdilla. Ja kukaan ei ylläty että minut saa tyytyväiseksi kirjoittamalla mukaan pelottavia perkeleitä – olisin itse mässäillyt samuraihksheilla enemmänkin.
    Ei hätää, muuten rytmitys oli oikein hyvä.

    Enemmän kuin kaksi asiaa sai oikein kivan alkuperän. Vaikka tiesin etukäteen, että Norsupäästäinen: Origins oli tämän myötä tulossa, huvitti silti vähän taputtaa kun se vihdoin tapahtui.

    Hyvin sä vedät.

  5. Yhdyn jollain tasolla väitteeseen pienistä rytmitysongelmista. Ehkä jopa koko loppupuoli (alkaen ensimmäisestä makutan kohtaamisesta) meni aika nopeasti? Lisäksi en heittäisi makutan päivänvaloheikkoutta sen oman dialogin kautta. Minusta siihen oli tarpeeksi ennaltaviittausta aikaisemmista yöassosiaatioista, nyt tuo vähän spoilasi sen, että Norsupäästäinen.

    Muu oli kaunista. Ihanan MNOG. Snörf.

  6. Suurin osa asioista on varmaan ehditty jo sanoa, mutta totean vain että tämä oli tunnelmallinen ja jännä viesti. Musiikki ja kuvitus sopivat hienosti viestiin. Norsupäästäine/Mäksä theme oli suosikkini.

  7. Jos harrastaisin suosikkikohtausten valitsemista, olisin kovan valinnan edessä. Olisiko se Norsupäästäisrallirällätys päheällä tunnarilla, vaiko alun sairas sairaskohtauskohtaus? Toimiva minitarina kuitenkin.

    Mutta sanohan. Miksi olet sitä mieltä, ettet oikein hallitse tuon maailman kirjoittamista? Voi olla, että juuri koska et ole ns. maailmanrakennus-inessä, sinulla on paljon tuoreita ideoita ja visioita + ”puhdasta” MNOG-henkisyyttä. Minä ainakin tykkään.

Vastaa