Raudan sävyisellä merellä

Kaupungintalo

”… vai mitä mieltä arvon juuriadmin on?”
Tawa säpsähti takaisin tähän todellisuuteen. Hän ei ollut varma, mitä kysymys oli koskenut. Toa tajusi aivan liian myöhään, että ei ollut juuri kuunnellut kaupunginvaltuuston edusmiehen äskeistä puheenvuoroa. Hän oli seilannut ajatuksissaan aivan toisella ulapalla.

”Pahoittelen, toistaisitteko kysymyksen?”
Tummaa Mahikia kantava le-turaga murahti hiljaa ja nosti jalon naamionsa erillisiä pullonpohjakakkuloita ylemmäs nenänvarttaan. Tawa ei uskonut, että edusmiehen silmissä oli mitään vikaa. Hän vain käytti laseja saadakseen silmänsä näyttämään isommilta ja syyttävämmiltä.
Klaanin kaupunginvaltuuston matoranit, tai Tongua lainaten ”penteleen huonoryhtiset yrvänät” supisivat keskenään jotain siihen asti, kunnes turaga paukutti kokouspöytää nyrkillä vaientaakseen kokouksen.
”Arvon juuriadmin”, edusmies hymisi nasaalilla äänellään, ”kaupunginvaltuutettu Dentokin keräämän mielipidemittauksen tulos todistaa yli kuudenkymmenenkahdeksan prosentin ylivoimaisella äänivyöryllä, ettei Klaanin kaupungin kantokyky vain yksinkertaisesti riitä! Moderaattoriston asettamat sota-aikaiset rajoitteet vaikeuttavat kauppatavaran ja/tai hyödykkeiden liikkumista ainakin kolmekymmentäkuu…”

Tawa huokaisi syvääkin syvempään. Edusmies jatkoi edustamistaan. Aivan liian suuret kakkulat valuivat tämän Mahikin nenänvartta alemmas, ja puolen minuutin välein tämä nosti ne takaisin paikoilleen yhdellä sormella. Juuriadmin kävi nykyään lähes viikoittain näissä kokouksissa, joihin kerääntyivät Klaanin muurien sisäisen kaupungin vanhat valtaapitävät, pohjoisen kylänvanhimmat ja nyt myös Nui-Koron ylin päätäntävalta.
”… ja vieraskansojen päästäminen meikäläisten suojaan vain yksinkertaisesti vie meiltä kaiken elintilan!”

Pöyristyneitä katseita. Joku sarvikypäräisistä pohjoisen ukoista alkoi jupista jotain kielellä, joka oli ehkä matorania tai sitten ei.

Kokouksissa käyminen tuntui enää vain muodollisuudelta. Tawalla oli tärkeämpääkin mietittävää. Kaupungin varojenkäyttöä rautaisella kouralla hallitsevat papparaiset olivat jääräytyneet sodan uhan lähestyessä yhä entisestään, eivätkä he koskaan olleetkaan antaneet administolle erityisen paljoa periksi. Valtuustoa aiemmin johtanut entinen moderaattori Turaga Vak loisti poissaolollaan. Hänkin oli saanut tarpeekseen ”vaarien kanssa riitelystä”.
Tilanne oli pahentunut entisestään, kun valtuustolaiset olivat joutuneet luovuttamaan paikkoja Nui-Koron kylänvanhimmille ja pohjoisen poromiehille, jotka eivät olleet näiden kanssa samaa mieltä käytännössä koskaan mistään.

Ja luottamus administoon ei ollut enää yhtä vakaalla pohjalla.

Tawa ei osannut syyttää siitä valtuustolaisia.

Hän oli itse rakentanut norsunluutorninsa. Ja nyt siellä asui jotain sellaista, johon hänkään ei osannut luottaa.

”… ja onhan tällainen varojen jäädytys nyt silkkaa vapaudenriistoa! Neiti juuriadmin hyvä, suojellessanne meitä ötököiltä olette ehkä unohtaneet tarkistaa, kuka moderoi moderaattoreita.”

Kukapa hyvinkin.

Välillä Tawasta tuntui siltä, että valtuustolaiset eivät vain halunneet uskoa, että verenvuodatusta oli tulossa, eivät edes Veljeskunnan saaren jälkeen. He eivät uskaltaneet edes miettiä vihollisia, joita ei voinut taltuttaa byrokratialla.
Hän huokaisi ja tajusi, että hänen olisi sanottava jotain diplomaattista. Se tuntui yllättävän vaikealta.

Pelastus tuli aikaisemmin kuin Tawa uskalsi uskoa. Suuri bio-klaanilainen propagandasankari oli saapunut.

Kokoushuoneen ovi paiskautui auki kiusallisen kovaäänisesti ja itse kukin valtuustolaisista kääntyi hitaasti avaajaa kohti. Pohjoisen ukot siristivät silmiään ihmetellen, mistä ihmeen kolosta tällainen mörökölli oli esiin kömpinyt. Edusmies nosti kakkulansa molemmin käsin ja näytti närkästyneeltä.

”Iltapäivää”, skakdi sanoi.
”Teknisesti ottaen jo iltaa”, edusmies jupisi, ”herra admin.”
Tawa heilutti Geelle kättään ja vilautti pientä alakuloista hymyä. Kukaan muu ei reagoinutkaan. Sininen skakdi nyökkäili hiljaa itsekseen mietteliäänä.

”Onko teillä täällä joku virkkuukerho?” hän kysyi kuulostaen täysin vilpittömältä.

Pistävä, raastava hiljaisuus. Valtuustolaiset katsoivat toisiaan. Tawalla oli vaikeuksia pitää kasvonsa kurissa.
Minä hirtän sinut, juuriadmin yritti sanoa katseellaan.

Jos nämä eivät ehdi ensin, vastasi sotilas omallaan.

Edusmies avasi suunsa hitaasti hiljaiseen möllötykseen, joka sanoi ”ensinnäkin, miten edes kehtaatte” ja ”toiseksi, miten edes kehtaatte”. Ennen kuin hän tai kukaan muukaan ehti sanoa mitään, Guardian jatkoi.

”No kiva. Minun pitää silti ehkä lainata arvon juuriadminiamme. Jos se suinkin teille sopii.”
”Tuota” edusmies sanoi hiljaa ja vilkaisi Tawaa lasiensa alta, ”kai se sitten sopii. Neiti admin.”
Hetki oli tullut. Oli aika toimia. Tawa nyökkäsi kohteliaasti, nosti valkoisen edustusviittansa tuolin nojalta ja käveli ovelle.

”Saanen tiedustella, mitä asia koskee?” edusmies huusi vielä perään. Tawa avasi suunsa vastatakseen, mutta kääntyi sitten kysyvästi Guardianin puoleen. Hetken he tuijottivat toisiaan kiusaantuneina. Skakdi kohautti vain olkapäitään.
”… sotajuttuja”, Tawa vastasi hitaasti.
”Niin. Sotajuttuja. Sotaa. Ja juttuja.”
Valtuustolaiset joko nielivät ”sodan ja jutut” selitykseksi tai olivat liian pöyristyneitä väittämään vastaan. Adminit jättivät asialliset hyvästit ja poistuivat.
Ulkopuolisella käytävällä kaksikko pystyi huokaisemaan helpotuksesta.

”Kiitos”, Tawa hengähti. ”Oikeasti.”
”Ei kestä”, Gee vastasi. ”En ymmärrä, miten sinä kestät.”
Sinisen ussalin kansojen johtaja huokaisi. ”Sinä sodit tuota sotaa. Jonkun meistä täytyy hoitaa se toinen juttu.”
”Olen tosi pahoillani, että sen on täytynyt olla sinä.”
”Oletko, oikeasti?”
Gee naurahti. ”Anteeksi. En.”
Tawa pyöritteli silmiään uupuneen näköisenä.

He löysivät itsensä kaupungintalon takaovelta ja kulkivat suojaisaa kujaa pitkin kohti muurinharjaa. Tawa kääntyi kevyesti kollegaansa kohti kävellessään. ”Arvostan pelastusta, mutta oliko sinulla jotain asiaakin?”
Guardian hymyili vekkulisti. ”Onko minulla yleensä? Me emme oikein ole ehtineet puhua Jäätutka 372:n kohtaamisen jälkeen.”
”Emme tosiaan”, Tawa totesi yrittämättä edes korjata nimierhettä. ”Oletko ehtinyt ajatella häntä?”
”En ole… vielä aivan varma. Pitäisin sitä vielä tiukasti silmällä. Parin tähtäimen läpi jos mahdollista.”
”Visokki kyllä sanoi, että hän ei voi muuta kuin luottaa meihin…”
”Visokki sanoo paljon hassuja asioita”, Guardian tuhahti. ”Minulla olisi turvallisempi olo, jos saisimme nazorakin moderaattorien syväkuulusteluun niin pian kuin mahdollista. Sanoi Visu mitä tahansa.”
Tawa tuijotti hetken kävellessään eteenpäin. Hän ei väittänyt tietävänsä, miten Visokki voi. He olivat olleet… vain hiljaa siitä keskenään pitkän aikaa. Itseasiassa sairasosaston tapahtumien jälkeen. Kyllä Tawa tiesi voivansa luottaa visorakiin. Miksi ei voisi? Visokki oli hänen vanhin ystävänsä. Visokki oli pelastanut hänet useammin kuin hän osasi laskeakaan. Visokki oli selviytynyt viikkojen koettelemuksesta Avden luomassa painajaismaisessa labyrintissa, eikä mikään siitä ollut saanut rahia horjumaan.

Kyllä Tawa pystyi luottamaan Visokkiin.
Hän ei vain tiennyt, oliko asia myös toisinpäin.

”Meillä voisi olla tällä hetkellä enemmänkin moderaattoreita”, nainen jatkoi. ”Suurin osa on kentällä. Oletko sitä mieltä, että 273:a pitäisi… tarkkailla vielä?”

”Ehdottomasti. Haluan Troon ja Voyn johonkin torniin näköetäisyydelle päivystämään vuorotellen nuoli valmiina”, Guardian nyökkäsi puolihuomaamattomasti. Hän kuitenkin näytti siirtävän aiheen sivuun ja käänsi päänsä kokonaan toaa kohti.
”Mutta en tullut puhumaan siitä torakasta.”
”No mistä torakasta sitten?”
”Niistä muista torakoista. Äsh, ei nyt eikä tässä. Entä jos vain halusin vaihtaa kuulumisia?”
Nainen kurtisti silmänsä epäuskoiseen tuijotukseen visiirin läpi. ”… ei ole tyyliäsi.”
”Sinäpä nyt tympeä täti olet. Mieti jos olisin heittänyt henkeni siellä veljeskunnan saarella. Olisiko hyvä mieli, häh. Au!”

Toa oli hutkaissut skakdia olkapäähän nyrkillä näiden kävellessä. Nyt toa ärähti ilkikurisesti. ”Olisin tullut vetämään sinua kuonoon.”
”Miksi ihmeessä?”
”Oikeastiko?” Tawa huudahti. ”Sinne meneminen oli tyhmä idea! Tyhmä! Ja sinusta puhuttaessa se on aika paljon sanottu!”
”Etkö usko suureen bio-klaanilaiseen sotasankariisi?” Guardian sanoi iskien silmää ylikorostetusti.

Tawa pysähtyi, ja niin teki Geekin. Skakdi jäi tuijottamaan johtajaansa kysyvänä. He olivat sivukujalla muurin varjossa. Hämyisän kapakan kyltti heilui kevyesti ketjuistaan.
”Suuri bio-klaanilainen sotasankari ansaitsee ihan kohta uuden lyönnin!” Tawa ärähti. ”Itseasiassa…”
”Au!” Guardian ärähti tarttuen kiinni olkapäästään. ”Oletko nyt tyytyväinen?”
”En todellakaan!” Tawa tuhahti. ”Joku päivä sinä et palaakaan sieltä. Yritätkö sinä – yritätkö sinä pitää huolta että niin käy?”
”Ehkä?” Guardian virnuili.
”Mieti jos et olisi ehtinyt viidakosta pois ajoissa!” Tawa kivahti.
”Olisinpahan ainakin turvassa sinulta.”
Tawa pudisti päätään ja oli vain hiljaa. Guardian ei ollut varma, miten jatkaa. He nousivat portaat muurinharjalle kuten yleensäkin, ja heidän yllään leijaili varovainen hiljaisuus. Sieltä he jatkoivat kohti admin-tornia, Klaanin mahdin suurinta symbolia. Eikä kumpikaan sanonut hetkeen sanaakaan.

Guardian kyllä tiesi, milloin hänen ei ollut edullista avata suutaan ensimmäisenä. Hän toivoi vihdoin oppineensa sen.

”No”, nainen lopulta jatkoi hieman jäisesti. ”Missä Bakmei on?”
”Jossain täällä. Tapaamassa jotain veljeskuntalaista. Enempää en tiedä. Kun hän on hoitanut asiansa, hän oletettavasti etsii minut käsiinsä. Ja sitten se on menoa taas.”
”Hmh. Miten onnistuitte saamaan hänet pois saareltaan?”
”Älä kysy, miten evakuoimme hänet.”
”… miten evakuoitte hänet?”
”No, siihen liittyi pingviinejä ja-”
”En kysy, miten evakuoitte hänet.”
”Hyvä.”

Guardian harkitsi hetken, että olisi yrittänyt perustella koko operaation Tednin ideana. Se tuntui melko epätoivoiselta.
”… no… oliko hän yhteistyökykyinen?”
”Minun suostuttelutaidoillani? Tietenkin.”

Tawa näytti skeptiseltä.
”Sen jälkeen kun oli yrittänyt hukuttaa minut jokeen.”
Ja näytti edelleen.
”Ja heittänyt pitkin rantapientaretta.”
Kuten myös.
”Myöskin lävistää minut bambukepillä. Sehän olisi ollut näky. Iso vartijavarras pyörimässä nuotion yllä!”
Asia ei varsinaisesti muuttunut parempaan päin.
”Ehkäpä vaarilla oli nälkä. Tiedäthän, hurtat ovat kuulemma Etelämantereella suurtakin herk-”
”Nyt hiljaa! Miten sinä edes olet vielä hengissä?” Tawa kivahti pyöritellen päätään.
”Vahvat luut”, Guardian virnuili. ”Ja synnynnäinen sydämiä sulattava karismani, tietenkin.”
Se tuli yllättäen. Jää särkyi. Tällä kertaa Gee ei oikeasti ollut varma, miksi oli saanut johtajansa naurahtamaan.

Klaanitornin ovet sulkeutuivat heidän takanaan.
”Mutta olet nyt varmempi tulevasta?” nainen kysyi taas vakavana.
”Minulla on Vartija-kivääri ja sillä vihreällä perslävellä on miekka”, mies vastasi haukotellen kuin keskustelun vakavuustasoa tajuamatta. ”Hän voi voittaa yhdellä kädenliikkeellä. Minä yhdellä sormenliikkeellä. Miksi edes keskustelemme tästä?”

Tawa kohotti kulmaansa hymähtäen. ”Totta. Mutta entä jos hän halkaisee luotisi?”
”… ilmasta?”
”Ilmasta.”

Uljas zakazilainen ja tätä nykyä bio-klaanilainen sotasankari jäätyi kuin pakastevihannes. ”… se olisi naurettavaa. Ei kai niin voi edes tehdä?”
Tawa hymyili. ”Niin. Eipä kai”, hän vastasi rauhallisesti.
”… eihän?”
”Älä ajattele sitä vaihtoehtoa”, keltainen neito pisti väliin. ”Sinulla on siinä hetkessä tarpeeksi mietittävää.”
”… ilmasta?”
”Oikeasti, unohda koko juttu. Oli typerää mainita se.”
Guardian nyökkäsi vastaukseksi mutta jäi selkeästi visioimaan tilannetta silmiensä edessä, niin epätodennäköinen kuin se olikin. Ajatus näytti melkeinpä innostavan häntä aivan väärällä tavalla.
”Gee. Minä vitsailin. Gee, olen aika varma että se ei ole edes fyysisesti mahdollista. Lakkaa miettimästä sitä.”
”Mutta entä jos…”
”Gee, sinä et ole nukkunut tarpeeksi.”

Admin-tornissa oli poikkeuksellisen vilkasta. Tiloja siivottiin ja varusteltiin uudelleen. Matoran-joukko kantoi metalliportaita ylös valtavaa laatikkoa, jonka sisällä olisi aivan hyvin voinut olla Cordak-patteri, ja toista, johon olisi mahtunut sellaisen jalusta. Joitakin alimpien kerroksien huoneistoista pyhitettiin jo tornin uuden vartiojoukon majoitustiloiksi.
Klaanitorni alkoi olla kuin valtava kivääri tai miekka, jonka kärjellä rannikon pakolaiset sohivat pohjoisesta vyöryvää ahnasta petoa. Entisten kokoushuoneiden ikkunoista pisti esiin rhotuka-laukaisimia. Vain itse komentokammio ja administon henkilökohtaiset huoneet oli jätetty koskemattomiksi.
Kaksikko pysähtyi katselemaan työntekoa.
”Vau”, skakdi sanoi.
Toa vastasi nyökäten syvään. ”Täällä ei ole saanut nauttia hiljaisuudesta edes yöllä.”
”Voimmeko edes mennä puhumaan jonnekin, jossa on vähän vähemmän”, Guardian aloitti, ja väisti suurta tykinpiippua, jota ohikulkeva työpeikko kantoi olkapäällään, ”kaikkea.”
”Kyllä.”
He sujahtivat portaikkoon epäröimättä.


Tawan toimisto maalautui punaoranssiksi syksyisessä valossa. Nöpön hopeinen kieli litki kukkakuvioisesta kupposesta lattialla mukaunmaitoa. Sen loputtua kieli siirtyi nuolemaan nojatuolilla istuvan Guardianin kämmenselkää.
”Vanha kunnon pullukka voi näemmä hyvin.”
Nöpö päästi suorastaan pöyristyneen vingahduksen.
”Hei, noin vanhan naisen sietääkin olla vähän runsas!” Gee naurahti, johon Nöpö inisi vihaisesti pienellä ravunsuullaan.
”Kun minä sanoin Tawalle, että sinua pitäisi ruokkia enemmän … hei, mitä tuon oli tarkoitus tarkoittaa?” sininen skakdi sanoi kääntyen pientä niveljalkaista kohti. Tämä tuijotti suurilla mustilla silmillään viattoman näköisenä.

”… okei, mitä sinä teet?” lumenvalkoista viittaa naulakkoon ripustava Tawa latoi sanansa hämmentyneenä.
”Puhun Nöpölle.”
”Lopeta.”
”Miksi.”
Nöpö kipitteli edestakaisin, loikki ja vingahti jälleen. Sitten se näytti taas yrittävän räksyttää kuin suurikin energiahurtta.
”Se oppii sinulta huonoja tapoja.”

Skakdi virnuili hölmösti ja taputti Ussalia kevyesti selkään. Tawa istahti pöydän toiselle puolelle Geetä vastapäätä. Hän nojasi omaan työtuoliinsa ja risti jalkansa. Auringot maalasivat keltaisen visiiri-Haun suorastaan kultaiseksi.
”Halusit ilmeisesti puhua jostain?”

Keskustelun täydellinen lasittuminen tapahtui odottamatta. Ja Tawa tajusi, että Guardian oli havahtunut siihen aivan yhtä myöhään. Hän ei ollut täällä vain puhumassa hyvän ystävän kanssa. Aina välillä sen ehti unohtaa. Kun synkät ajatukset päästi valloilleen, ne valtasivat mielentilan nopeasti. Ne olivat ajatuksia, jotka olivat kummitelleet skakdin ja toan yhteisen kotikaupungin yläpuolella jo pitkään.

Taivaalla leijui valtava ristikkotähtäin. Tawa oli elänyt sen alla jo kauan.

”Minä olen vähän miettinyt”, sininen skakdi haparoi, ”että me emme oikeastaan tiedä, mitä torakat haluavat meistä ja tästä saaresta.”
Tawa jäi miettimään. Hänellä ei ollut kieltämättä ollut aikaa miettiä tätä.
Mitäpä hyvinkin?

Klaani tuskin oli niin vahva läsnäoleva voima näillä merialueilla, että sen kaataminen olisi ollut suurikin voimannäyttö nazorakien kaltaiselta valtakunnalta. Mutta ei linnake myöskään niin pieni ollut, että torakat olisivat voineet vain astella sisään ja julistaa itsensä herraroduksi. Ei, Klaani kyllä selviytyisi pelkkää nazorakien hyökkäystä vastaan ehkä juuri niin kauan kuin olisi tarpeeksi. Ainakin vähintään he saisivat vietyä mahdollisimman paljon hyönteissotilaita mukanaan. Rikottua Kenraali 001:n ihanteen. Jos jotain, lopulta he kuolisivat hukkuen vihreään vereen kaduillaan.

Ei hän halunnut, että sitä vuotaisi pisaraakaan. Kenenkään verta. Mutta sen estäminen muuttui joka päivä vaikeammaksi.

Silti he taistelisivat loppuun asti, ja nazorakit tiesivät sen. Lähistöltä löytyisi takuulla helpompiakin alistettavia.
Miksi juuri Klaani? Oliko siinä edes järkeä?

Miksi aloittaa sakaroiden herruuden tavoittelu heistä?

Ehkäpä nazorakitkin halusivat juuri täältä jotain.
Makuta Abzumon ja Avden tarkoitusperiä Tawa edes yritti ymmärtää. Nimdan sirut olivat vetäneet heidät mukaan johonkin suureen ja käsittämättömään. Sentään Gaggulabion skakdeja ajoi pelkkä raha.
Zyglakejakin toa ymmärsi. Jollain tapaa hänen oli pakko kokea sympatiaa hyljeksityn liskorodun aatetta kohtaan. Varsinkin kun hän osasi edelleen nähdä heidän kansansa vääristyneet ja kirkuvat ruumiit linnan sisäpihalla.

Zorak. Zorak von Maxitrillian Arstein. Jollain tapaa hirviöistä ehkä pahin.
Mutta ymmärrettävä hirviö. Arstein halusi ilmeisesti koko maailman, ja Sheelika tappaa Tawan omin käsin.

Mutta kaiken tämän keskellä Tawa ei ymmärtänyt, miksi puhdasveriset hyönteissotilaat halusivat tänne, ja se pelotti häntä.
”Emme. Emme niin.”
”Mutta minä luulen”, G haki sanoja napsutellen oikean kätensä sormia, ”että minulla on idea.”
Tawa nousi istumaan tuolillaan ryhdikkäämmin. ”Hm?”
Kiikarisilmäinen soturi tarttui leuastaan ja laski katseensa alemmas. ”Päägeneraattorimme, Kepen silmäterä ja ylpeys. Täysin häviötöntä ja saasteetonta energiaa… lähes koko linnoituksen tarpeisiin. Oletko koskaan tajunnut, minkälaisen kultakaivoksen päällä istumme?”

Tawa näytti epäileväiseltä. ”Sehän on varmasti jo vanhaa teknologiaa. Ostaisivat uuden?”
”Heh, jep jep. Olisi varmaan torakoille halvempaa kuin Labion roistojen värvääminen.”
Sähkön toa oli epäuskoinen, mutta kiinnostunut. ”Miksi he haluaisivat meidän omamme?”
”Se on vakaa kuin mikä. Edes Arsteinin penteleen pommi ei saanut sitä lamautettua, ja apuvoimageneraattori oli sentään vähällä sulaa rautamössöksi.”
”Luuletko, että heitä todella kiinnostaa, että se on vakaa?” Tawa kyseenalaisti. ”Tai että se on saasteetonta?”
Katseet kohtasivat. Guardian pudisti päätään. ”Kyllä niitä kiinnostaa, että se on vakaa. Siihen pisteeseen asti, kunnes ampuvat sen jonkun piruparan saarelle Rautasiiven kannelta.”

Tawan hengitys raskautui. ”Et voi olla tosissasi.”

”Tawa”, hän sanoi vakavana. ”Puhuin joskus Kepelle. Suurin osa virrasta on kai Kepen laitteistoa varten, eikä hän edes käytä sen koko voimaa. Sen palluran ydin on kuuma. Jos ötököillä olisi joku tapa saada suojakuori murrettua ja hätäsulakkeet ylikuormitettua, en uskalla edes ajatella, mitä tapahtuisi.”

Syvä hiljaisuus.

Nöpö raapi lattiaa ja työpöydän jalkaa hakien huomiota. Se ei pitänyt emännän ja Ison Sinisen Tikkarin vakavista ilmeistä. Miksi kaikkien piti olla aina niin vakavia? Sentään toinen emäntä hymyili aina ja tarjosi namupaloja. Missäköhän toinen emäntä nyt oli?
”Ja… hei!” Geellä välähti. ”Eikö Kepe ollut aiemmin varma, että torakoiden agentit haluavat jotain Verstaasta? Siitä sen pikku pajasta? Kuulostaa aika paksulta. Mutta ehkä veikkaus ei silti osunut aivan hirveän kauas… vaan ihan viereiseen huoneeseen.”

Tawa ei näyttänyt haluavan uskoa sitä, mitä Guardian halusi sanoa.
”Mielestäsi asumme pommin päällä.”
”Ehkä isoimman sellaisen”, zakazilainen hymähti hyeenamaisesti vailla iloa. ”En tiedä. Ehkä meidän pitää kysyä vielä Kepeltä ja ’uudelta jäseneltämme’. Niin korkea-arvoisen torakkatiedemiehen luulisi tietävän jotain.”
Tawan piti pureskella ajatusta. G ei kokenut tarpeelliseksi keskeyttää tätä. Hän nousi tuoliltaan ja käveli seinän vierellä olevalle tasolle, jonka päällä oli laseja, petuniakuvioisia kupposia ja Tawan teepannu. Sotilas otti kaksi juomalasia ja veti varustevyönsä suojista leilin.
Ei, se ei ollutkaan juomaleili. Se oli metallinen, taskukokoinen ja julkisilla paikoilla paheksuttava, ja Tawan katse kääntyi heti kun se tuli esiin.

”Oletko tosissasi?” Tawa kivahti vakavana. ”Tähän aikaan?”
”Nyt on käytännössä jo ilta”, Guardian vastasi kankeasti kaataen itselleen lasillisen tummaa. ”Mieti, ehkä tämä on viimeinen iltamme. Ennen kuin reaktori sulaa ja käristymme.”
”Sinä olet puhunut minulle Warrekista”, Tawa sanoi happamana, ”ja siitä että et pidä kun hän juo.”
”Ei tämä neste ole koskaan ollut minulle ongelma”, Gee totesi nostaen viskilasillista. ”Tiedätkö, mikä on? Iso pommi persustemme alla.”
Tawa ponkaisi pystyyn ja tarttui pöydän pinnasta käsillään. Naisen ääni oli syvä ja epäuskoinen.
”Onko tämä sinulle vitsi?”

”Harva asia ei ole”, skakdi sanoi hiljaa ja hymyili rehellisesti. ”Yritän pitää lähellä ne asiat, jotka eivät ole. Ilmeisesti minun ja Ämkoon ystävyys ei ollutkaan sellainen. Etkö todella halua juoda kanssani?”

Tawa huokaisi syvään ja asteli rauhallisesti aivan sinisen skakdin eteen sivupöydän luo, ja istahti pöytää vasten kädet tiukasti ristissä.
”En sanonut ei”, hän vastasi väsyneenä.
Sininen käsi kaatoi toisen lasillisen. Keltainen nosti sen mietteliäästi ylös. Kaksikko tuijotti toisiaan silmiin odottavaisina.
”Mille juomme?”
”Vaihtoehtoisille energianlähteille?” skakdi heitti kankean ironisesti.
”Radioaktiiviselle kuolemalle”, väsynyt Tawa lausui hienostuneella äänensävyllä.
”Radioaktiiviselle kuolemalle”, Guardian vastasi samaan sävyyn.
Lasit kilahtivat yhteen.


Syksyinen iltaruska maalasi toimiston seinät ja katon. Kaksi valveilla kököttäjää olivat vielä vauhdissa. Nöpö kuorsasi Tawan jalkojen päällä.

He yrittivät pysyä hiljaa ollakseen herättämättä pikkuruista rapua, mutta se muuttui yhä vaikeammaksi.
Perinteikästä zakazilaista taistelujuomaa alkoi olla sen verran vähän jäljellä.

”… mitä? Oikeastiko?” Tawa naurahti työtuoliltaan epäuskoisena.
Guardian istui väärinpäin omallaan. Hän nyökkäsi leveällä virneellä. ”Eikä arvon kummisetä ikinä saanut tietää, että se puuttui.”
Juuriadmin hymyili ja yritti nauraa mahdollisimman hiljaa. ”Olet paha!”
”Millä logiikalla?” Guardian tuhahti. ”Kenelle noin olisi sitten saanut tehdä jos ei hänelle?”
Tawa virnuili. ”Älä yritä luikerrella tästä!”
”Us-ko-skarrararrin-ma-tonta!” skakdi nauroi vispaten villisti käsiään. ”Se liskon roikale syöttää huvikseen omia miehiään sioille ja silti sinä asetut sen puolelle! Ihan vain koska se ei ole minä!”
”Enhän asetu! Vain sinua vastaan!”

Skakdi hieroi silmäänsä pudistaen päätään. ”Paha nainen.”
”Katso kuka puhuu?” Tawa virnuili pirullisesti.
”No niinpä. Kuule, ehkä Pahallianssi olikin aina oikeassa! Ehkä hirviö olimmekin aina me!”
Tawa nauroi käsi suunsa tiellä.
”Mutta varsinkin sinä”, Guardian jatkoi osoittaen Tawaa kuin sormista tehdyllä revolverilla. ”Sinä pirulainen! Ei ihme, että näytät naispuoliselta Irnakkilta torakoiden julisteissa.”
”Älä puhu niistä!” nainen kurtisti kulmiaan. ”Olisivat edes yrittäneet käsien kanssa…”
”Pidän kolmannesta polvestasi siinä Veren Tahrima Lahtari -versiossa”, sininen skakdi sanoi yrittäen kuulostaa täysin rehelliseltä. Hän melkein onnistui.

”Se! Se! Ne ovat varmaan ihan oikeasti piirtäneet sen jonkun nazorakin kuvan päälle! Se anatomia! Se ei vain toimi!
”Ei, mutta on se oikeasti aika hieno juliste. Saivat ainakin pahansuovan katseesi oikein.”
Guardian joutui väistämään Tawan heittämää kynää. Typerä, typerä nauru täytti toimiston. Sitten he olivat taas hetken hiljaa.

Tawa silitti nukkuvaa Nöpöä silmävarsien välistä. Ummessa olevat silmät vispasivat hiljaa edestakaisin ja nukkuvasta ravusta alkoi kuulua hiljaista kehräystä. Keltainen käsi oli selvästi löytänyt juuri oikean kohdan.

Skakdi katsoi hymyillen pientä hopeista ussalia. ”Kuule. Olen vähän miettinyt. Onko tuo pikkuneiti ihan tavallinen?”
”Miten niin?”
”Se on niin… pieni. Eikö noiden pitäisi kasvaa tuosta vähintään kymmenkertaisiksi?”
”En tiedä. En ole koskaan tutkinut asiaa…”
Nöpö uinui tyytyväistä unta. Ehkä se uneksi mahtavasta ateriasta, johon se voisi upottaa koko pienen harmaan kehonsa ja syödä itsensä yltäkylläiseksi. Ämkoo oli ollut joskus melko varma, että jos Nöpöä ei oltaisi estetty, se olisi syönyt koko linnoituksen.

Silti yhä niin pienoinen rapu uinui Tawan sylissä ilman ainuttakaan huolta maailmassa.

”Ehkä Nöpön kaltaiset eivät vain kasva tätä isommiksi”, toa jatkoi.
Hän muisti yhä kuinka oli ensimmäistä kertaa katsonut hopeisen poikasen silmiin. Se oli ollut yksin ilman ainuttakaan kaltaistaan. Ainuttakaan, johon sitä olisi voinut verrata. Ainuttakaan, joka olisi pitänyt siitä huolta.
Tawa laski toisenkin kätensä ussalin päälle ja silitti hiljaa. Sininen skakdi katsoi myötätuntoisena pientä nukkuvaa olentoa ja nosti katseensa Tawan vihreisiin silmiin. Molemmat olivat vain pitkään hiljaa. Yön rauhassa kuului vain jätättävä seinäkello – ja kolmen olennon rauhallinen hengitys.

”On se silti vähän tukeva.”

Tawa pudisti päätään punaisena.
Nyt hei!”

”No onhan se!” Guardian räkätti ilkikurisena. ”En minä ole sanonut että se olisi huono asia!”

”Kumarru pöydän ylle niin voin lyödä sinua!”

”Väkivaltainen nainen! Ehkä on hyvä, että minä olen meistä se joka rämpii tuolla pöheikössä puukko hampaiden välissä. Torakoista ei jäisi mitään jäljelle, jos se olisi toisin päin.”

Tawa ei voinut enää kuin nauraa. Hänen oli pakko käyttää kaikki voipuneen yliväsyneen olemuksensa virta ollakseen herättämättä Nöpöä. Guardian koki siis aikansa tulleen.
”Sillä välin minä opettaisin valtuustolaisille virkkaamista.”

Tawan naurua pidättelevä olemus loi kontrastin tämän tappajan katseelle.
”Ja ruokkisin petuniat ja kastelisin Nöpön.”

Toan ilme alkoi näyttää siltä, että kohta petuniat ruokittaisiin skakdilla. Kuka tahansa muu olisi ehkä ottanut tämän kehotuksena lopettaa.
”Se kita kiinni nyt!” Tawa lopulta sai ulos.

”Ja ajaisin itseni raivon partaalle aamuyöstä!”

Kaksikolla kesti hetki päästä irti typertyneestä räkätyksestä. Tawa laski rauhallisesti Nöpön tämän pienelle tyynylle.
”Painu jonnekin muualle”, Tawa yritti kuiskata. ”Minulla oli töitä tänään!”
”Minulla on strategiakokous aamulla”, Guardian vastasi. ”Tässä ei oikeastaan siis ole mitään järkeä.”
He tuijottivat toisiaan.
”Lähdetäänkö ulos?”
”Onpas skarrararin typerä idea. Ehdottomasti.”
”Minä kadun tätä jo nyt.”

Toa ja skakdi nousivat tuoleiltaan hieman horjuen ja pöydästä tukea ottaen. Hiljaa nauraen he astelivat toimiston ovelle.


Yö ulkona oli kuulas.

Adminit nojasivat muurinharjaa vasten aamuyössä katsellen linnakkeen sisällä ja sen sisäpihalla tuikkivia valoja. Syysyössä ei ollut enää edes kesän punakajoa, ja kaduilla ei liikkunut juuri kuin vartijoita. Kodikkaat valot hehkuivat asunnoista ja katujen ylle ripustetut valokivet heiluivat vaijereillaan hiljaisessa tuulessa. Muurin suuret valonheittimet olivat kuin valosta tehtyjä piikkejä, jotka pistivät tiensä pimeyteen ja epävarmuuteen.
Vanha kunnon Keskisuuren kasteen aukio näkyi yhtenä suurena valokivenä, joka valaisi soturipatsaan, ja köynnösmäisenä kynttilöiden rivinä, joka vilkkui muurille asti vähitellen lakastuvien kukkakimppujen keskellä.
Jopa sinä synkeänä iltana aukiolle kuolleiden zyglakien muistoa kunnioitettiin.

Tawa laski viittansa muurille. Hänellä ei ollut ollenkaan kylmä.
”Tämä hiljaisuus.”
”Jep.”
”Niin kaunista.”
”Kyllä.”
Tuuli sydänmereltä kutitteli puiden oksia. Se sai vehreytensä luovuttaneet punaruskeat lehtilavat raapimaan toisiaan kuin kuorossa. Kylmyys hengitti Tawan ja Guardianin niskaan, ja pitkästä aikaa he muistivat, miltä hiljaisuus kuulosti.

”Miksi kukaan haluaisi rikkoa jotain tällaista?”

Guardian taputteli muuria kämmenillään. Hän tunsi rikkinäisen, karhean kivipinnan. ”Olisin varmaan niiden puolella, jos osaisin vastata.”
Fernika-kottarainen pysähtyi muurille juuri heidän edessään. Se hyppeli valokiveltä toiselle ehkä ruokaa etsien. Jokainen luonnonlamppu heilahti linnun painosta ja jäi vuorostaan heilumaan hehkuaan kaikkialle vilkuttaen.
”Kyllähän me tästä selviydymme”, Tawa lausui hiljaa.
”Minä en oikein usko onnellisiin loppuihin”, skakdi töksäytti siihen.

Tawa katsoi häntä surumielisesti hymyillen. ”No sinä nyt et oikein usko mihinkään”, hän lopulta tokaisi tylynä.
Skakdi naurahti kuivasti. ”Älä viitsi. Tiedät, että se ei ole totta.” Hän nosti kätensä kasvoilleen ja nojasi kyynärpäällään kivimuuria vasten katse yhä Tawassa. ”Minä en vain usko, että loppu voi ylipäätään olla onnellinen.”

”En tiedä. Miksi ei?”
”No, tiedäthän… jokin asia tulee päätökseen. Jokin asia lakkaa.”
Tawa nyökkäsi syvään. ”Surulla ja pelollakin on loppu.”
”Kieltämättä. Mutta muutkin asiat loppuvat.”
”Kaikki asiat.”
Sähkön toa piti yön pehmeydessä tauon, ja antoi sanojensa sitten soljua puron lailla.
”Kaikki asiat”, Tawa toisti arvoituksellisesti, ”mutta eipä toisaalta mikään.”

Kumpikaan ei keksinyt siihen enää sanottavaa hetkeen.

”En minä silti odota sitä innolla”, Guardian sanoi ties kuinka pitkän hiljaisen vartin jälkeen. Niin kauan oli hiljaista kestänyt, että Tawa ei tuntunut välittömästi ymmärtävän, mistä hän puhui. ”Loppua siis.”

”Hei. Tuskin kukaan?”

”No niin. Mutta tämä hiljaisuus sitä kaikkea ennen… se on ehkä vielä pahempaa.”
”Ja niin kaunista”, Tawa sanoi samalla aavemaisen lumoavalla äänensävyllä.
”Kauneimmat asiat ovat kaikkein pelottavimpia.”

Nainen nyökkäsi. Joskus hänen oli vaikea ymmärtää, miten kauan Guardian pystyi vain lörpöttämään, jos häntä ei keskeyttänyt. Jokainen lopullisinkin äänettömyys oli skakdille vain aukko täytettäväksi. Ja kun yötaivas oli taustana, skakdi täytti hiljaisuuden kerrankin sanoilla, jotka olivat yhtä rehellisiä kuin mies niiden takana.

”En tiedä, auttoiko Bakmeille puhuminen oikeasti. En minä silti ymmärrä, mitä helvettiä tapahtuu.”

Puheenaihe oli tullut yhtäkkiä, mutta ei yllättäen. Tawa oli nähnyt sen jo kaukaa. Yhdestäkin skakdinsilmästä peilaantui jokin tukahdutettu. Jokin, jonka ei voinut antaa kukkia, sillä silloin se olisi kuristanut.
”Petos on helppoa valita mutta vaikeaa lopettaa”, toa sanoi. ”Haluan uskoa, että Ämkoo katuu sitä. Vaikka ei itse sitä tietäisikään.”
”Minä olen vihainen hänelle”, Guardian sanoi pelottavan rauhallisena. ”Ei edes siksi, että hän petti minut. Sen olisin vielä voinut niellä. Jos se ei olisi ollut mitään henkilökohtaista.
”No… ehkä se ei olekaan?”
”Kun se kohdistuu Klaaniin”, skakdi aloitti, ”se on aina henkilökohtaista.”
Jos skakdin sisällä oli vihaa, hän tukahdutti sen. Hän hengitti syvään sisään ja ulos, ja antoi liekkien sammua. Sitten hän huokaisi.
”Skarrararrin pelkuri”, kuului kuiskaus, ”mutta vain pelkuri. Olen valmis lopettamaan hänet, jos pakko on. Vaikka haluankin edelleen toivoa, että vain pelkuri… ei hirviö.”
”Ehkä hän pelkääkin. Minuakin pelottaa.”
”Ha. Sinä olet meistä rohkein.”

Epäusko maalasi visiiri-Haun. Nainen ei voinut olla tuijottamatta. ”Minä? Älä viitsi.”
”Ei rohkeus tarkoita sitä, ettei pelkäisi”, Guardian sanoi ottaen hörpyn ulos tuomastaan lasista ennen kuin laski sen muurille, ”vaan sitä, että pelkää ja jatkaa silti.”
Hetken tauko. Etäinen valokivien kajo kauppatorilta paljasti lopulta syysyössä sähkön Toan hymyn. ”Milloin sinusta on tullut joku vuoren viisas mies?”

”Ai, pitäisikö hankkia keppi”, skakdi sanoi kuivasti.
”Guartsuvuoren viisas mies”, Tawa sanoi ja yritti onkia hymyä ystävästään omallaan. Se oli paljon vaikeampaa kuin yleensä. Mutta hän ei antanut sen estää.

”Guartsu-ukko”, Tawa virnuili reaktiota saamatta. ”Guartsuvaari. Gurttunaama.”

Ei mitään. Ei tuhahdustakaan. Guardian vastasi vain siemaisemalla juomaansa.
”Sinut on helppo kuvitella meditoimaan jossain luolassa”, toa sanoi. ”Ja sitten joku voisi tukkia oven isolla kivellä.”

Skakdin yrmy ilme suorastaan räjähti auki. Hän oli tukehtua viskiin ja alkoi taas nauraa räkäisesti. Tawan oli pakko liittyä.
”Oles nyt siinä!” sininen köriläs ärähti tökäten toaa olkapäähän. ”Tietty olen viisas ukko! Bakmei näki minussa vertaisensa. Olisiko itse Valkoinen Turaga suostunut työskentelemään kenen tahansa kanssa, häh?”
”Meniköhän se ihan noin?” toa nauroi.
”Usko pois!”

Tuulenpuuska puhalsi lehtiä heidän silmiensä edestä.
”No… hyvä edes, että selvisit sieltä ehjin nahoin”, Tawa hymähti.
”Jokaiseen voittoon pitää suhtautua sellaisena”, skakdi vastasi.
”Niin”, nainen lausui syystuuleen, ja vilkaisi mustalle merelle. ”Kaikesta huolimatta näinä aikoina on ollut helpompaa näyttää rohkealta.”

”Olla rohkea?”

”Miten vain. Onhan Laivasto tuonut paljon voittojakin. Ja toivoa.”
Guardian tiiraili tähtiä. Linnakkeen valokajosta ja pilvirintaman takaa niitä oli vaikea nähdä, mutta hän yritti silti. ”Entä sinulle?”, hän lopulta kysyi. ”Miltä sinusta on tuntunut?
”Sillä, miltä minusta tuntuu ei ole väliä. Ei ole… saanut olla. Juuriadminina olen enemmän kuin oma itseni. Pelkään, että kaikki sortuu, jos näytän vähänkin läpi sitä, kuinka paljon minua pelottaa.” Puhuessaan hän katsoi vasemman kätensä kämmenpohjaa. Guardian näki sivusilmällä pienen halkeaman. Skakdi ei sanonut siitä mitään.

”Hei.”
Hän laski epävarmasti käden johtajansa olkapäälle. Tawa jäi tuijottamaan kättä. ”Ei sinun tarvitse kantaa sitä kaikkea yksin”, Guartsu sanoi. ”Minä voin ottaa sen luodin puolestasi. Sitä varten me Visokin kanssa olemme.”
Nainen pudisti päätään vaitonaisena. ”Tiedäthän, että minä en yhtään pidä sanavalinnastasi?”
”Minun puolestani on otettu jo aivan tarpeeksi luoteja”, skakdi kuiskasi hymyillen ilman varsinaista iloa ilmeen takana. ”En aio lisätä sinua listaan.”

Se oli aivan väärä sana. Tawa ei näyttänyt täysin käsittävän.
”Listaan?”
”Äh, se ei ole tärkeää”, skakdi vetäytyi kuin vitsin heittäneenä. Aivan väärän vitsin.
”Selvästi on. Olet puhunut siitä aiemminkin.”
Gee ja Tawa tuijottivat jälleen hiljaa toisiaan. Skakdi näytti tietävän, että hänen johtajansa ei päästäisi tästä irti helpolla. Hänen olisi puhuttava ensin.

”Erys”, Guardian luetteli päättäväisesti, ”Pordok. Darkkis. Zakran. Roqce.”

Vihreät silmät eivät päästäneet häntä tiukasta otteestaan.
”Mitä nuo nimet tarkoittavat sinulle?”

Guardian ei vastannut. Hän vain hymyili tavalla, joka ei ollut täysin aito. Tähtivyön ja pilvisaarekkeiden äänekäs hiljaisuus korostivat keskustelun pysähtyneisyyttä.
”Opimmekohan me joskus puhumaan toisillemme?” Guardian lopulta sai sanottua.
”En tiedä”, Tawa vastasi pudistellen päätään. ”Sinä et ole kovin hyvä päästämään muita päähäsi.”
Kuiva naurahdus. ”Sinä olet päässyt syvemmälle sinne kuin minä sinun. Minä en ole edes varma, kumpi Tawa siinä nyt sitten on.”

Tawa näytti osittain pöyristyneeltä, osittain surulliselta. Hän lausui skakdin nimen, eikä tehnyt sitä kovin hiljaa – Guardian suorastaan säpsähti sitä.
”Yksi sana? Siitäkö se on kiinni? Vastaisitko sinä tuohon nimeen jos kutsuisin sinua sillä? Onko se edes koskaan ollut nimesi?”

”On”, Guardian vastasi perääntyen hieman.
”Onko oikeasti? Vai onko se vain koodisana? Onko se taas yksi hassu vitsi, jonka tajuan vähän liian myöhään ja läimin itseäni otsaan?”
”Se on nimeni”, skakdi vakuutteli vilpittömänä. ”Ja sinä olet ainoa, joka sen vielä tietää.”
”Mutta onko sillä mitään väliä!” Tawa ärähti astuen Guardianin perään. Muuri tuntui kylmältä jalkojen alla. ”Se on vain sana! Riittääkö sinun mielestäsi yksi sana? Mistä minä tiedän, kuka sen takana oli? Ja sinä vielä kehtaat heittää aina vitsiä, että me toat piiloudumme naamioiden taakse!”

Ennen kuin skakdi ehti reagoida tai tehdä liikettäkään estääkseen, Tawa nosti kaksi kättään kasvoilleen ja tarttui yön valoja heijastavan Kanohinsa poskipäistä. Visiiri-Hau laskeutui, menetti hetkessä säihkyvän sävynsä ja lakkasi olemasta toan kasvot. Nyt se oli pala kylmää metallia tämän käsissä, ja Guardian katsoi vihreisiin silmiin ilman visiiriä, joka ne peittäisi.
Skakdi ei osannut reagoida, kun hän näki mitä naamion takaa paljastui. Hän vain otti vastaan sanat, jotka porautuivat panssarien läpi.

”Onko näin parempi?” iskivät sanat skakdille vierailta kasvoilta katsoen häntä tuimasti silmillä, jotka olivat tutut. Tutut ja todella vihaiset. Loukkaantuneet. Haavoittuneet.
”Katso nyt. Nyt meillä ei ole kummallakaan naamioita. Auttaako se?”

”Tawa. Laita se takaisin”, Guardian sanoi hiljaa pakottaen sanansa ulos. Hän ei kyennyt laskemaan katsettaan toan silmistä.
”Ai mitä? Etkö pidä siitä, mitä näet?” harmaat kasvot sanoivat jäisesti.
”… tuota”, lasittuneesti katseleva aloitti, mutta oli liian hidas.
”Tämä minä olen”, värittömät kasvot sanoivat vihreiden silmien loisteessa. ”Tämä minä olen aina ollut. Tämän enempää minä en voi tulla pois piilostani. Tätä enempää et saa.”

”Ei”, skakdi sanoi pudistaen päätään, ja ei tajunnut että oli tarttunut toaa kevyesti kädestä. Ele hämmensi molemmat ja he jäivät vain tuijottelemaan sitä.
”Tuo ei ole naamiosi”, Guardian lopulta sopersi päästäen hiljakseen irti. ”Tuo olet… sinä. Sinä heikkenet ilman sitä. Minä en halua, että sinä heikkenet.”

Tawa avasi suutaan, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Hän henkäisi syvään ja nosti varovaisesti Haun ylös. Laskeutuessaan kasvojen päälle naamion valtasi väri kuin pelkkää elämää olisi puhallettu puhtaaseen metalliin. Hetkessä se tuntui heräävän. Kasvot olivat jälleen tutut.

Vaikka sillä ei ehkä väliä ollutkaan.

”Tawa, minä…”, skakdi lausui. ”… luotan sinuun.”
Syvä tuijotus.
”On olemassa asioita, jotka pitäisi ehkä saada joskus sanottua.”
”Niin on”, Tawa vastasi niin, että hänet hädin tuskin kuuli.

”Ja joitakin, jotka jäävät liian usein sanomatta. Minä en ole koskaan valehdellut sinulle. On helpompaa vain olla kertomatta. Ja sitten… minä en kerro.”

Tawa näytti ymmärtävän. ”No… se oli ajatukseni”, toa vastasi. ”Siemen, mistä tämä kaikki kukki. Se, mitä klaanilaiset ovat olleet ennen kuin olivat klaanilaisia ei ole tärkeää. Paitsi jos se on heille.”
”Tiedän. Tämä paikka oli aina toinen mahdollisuus. Tapa jatkaa elämää.”
Nainen vastasi. ”Siksi meitä kai vihataankin niin paljon.”
”Miksi?” skakdi kysyi hiljaa.

”Siksi, koska olemme onnistuneet siinä”, admineista ensimmäinen jatkoi lopulta. ”Teimme yhteiskunnan niistä, jotka eivät sopineet yhteiskuntaan. Gee… joitakin olentoja pelottaa enemmän kuin mikään edes ajatus sellaisesta maailmasta, jossa yhtenäisyys ei olekaan vain kahle.”

Guardian jäi kuuntelemaan johtajansa sanoja lumoutuneena pitkään senkin jälkeen, kun tämä oli lakannut puhumasta. Kylmä tuuli ei tuntunut kylmältä, eikä ilmatilan kosteus tuntunut iholla. Yö oli pysähtynyt yhteen hetkeen, josta tuntui todella väärältä päästää irti.
”Minä ymmärrän sen”, mies vastasi ja kääntyi kohti muurin toista puolta. Kohti merta. ”Ja ymmärrän kyllä, miksi et halua puhua kaikesta.”
”Mutta minkälaista luottamusta sitten on”, Tawa sanoi, ”jos kaikki on salaisuutta.”
”Onko kaikki salaisuutta?” kysyi Guardian tuskastuneena. ”Onko, Tawa?”

Yksinäinen silmä vuodatti kylmän kyyneleen, kun viimeinen Vartija hautasi muut.
Tawa pystyi näkemään nuoren skakdin huutamassa tuskasta yksin aavikon yössä.

”Ei”, vastasi Tawa. ”Ei ole.”

Pimeydestä tehdyt korppikotkat kiertelivät kuollutta kylää ja tyttöä, joka ei sitä ehtinyt pelastaa.
Guardian näki nuoren toan, joka vapisi kylmyydessä tähtitaivaan alla, kun maailma paloi.

Viileä tuulenpuuska porautui heihin kuin suoraan huonoista muistoista tulleena.
Tawa pudisti päätään. ”Minä en puhu sinulle… toisesta, koska en usko, että voisit tehdä asialle mitään. Olen pahoillani.”
G nyökkäsi. ”Älä ole. Kunhan vain kerrot jotain.”
”Niin?” nainen kysyi varautuneena.
”Onko se vaarallista?”

Hän mietti vastausta pitkään. ”Ei… en usko.”
”Hyvä”, skakdi sanoi. ”Älä vastaa tähän, jos et halua, mutta… pelottaako se sinua?”
Pettämätön katsekontakti. Meri kuohui taustalla. Tawa nyökkäsi.
”Olen pahoillani.”
”Älä ole. Entä sinun listasi”, toa kysyi hiljaa. ”Pelottaako se sinua?”

Guardian nyökkäsi. Tyrskyt pieksivät rantaa. Vartija seisoi liikkumattomana paikallaan. ”Minä pelkään, että se jatkuu.”
Tawa tuntui ymmärtävän. ”Voitko tehdä jotain asialle?”
”En”, mies henkäisi raskaasti.
Askel lähemmäs. Jälkeenpäin kumpikaan ei ollut aivan varma, kumpi sen oli ottanut.
”Voinko minä tehdä?” Tawa kysyi.
Toinen raskas henkäys. ”Kunhan vain pidät huolta, että et ole listan kuudes.”





Guardian ei ehtinyt vastustella, kun Tawa lukitsi hänet tiukkaan halaukseen. Se oli tapahtunut nopeampaa kuin hän oli ehtinyt huomatakaan. Ja nyt hän oli tämän hetken vankina.

”Älä häpeä myöntää, että pelkäät”, toa sanoi hiljaa aivan skakdin pään vierellä. ”Ei ole häpeä pelätä sitä, mitä pelkää. Mutta jos annat sen määritellä itsesi, olet antanut sen voittaa.”
Sininen soturi ei edes yrittänyt väittää vastaan.

”Milloin sinusta on tullut joku täydellisen viisas kerubi?” hän kysyi lopulta hiljaa, ja nyt yön vaiteliaisuudessa Tawa kuuli, että mikään osa siitä ei ollut vitsiä.

”Helppoa”, toa vastasi. ”Kun sain tietää, että nekään eivät ole täydellisiä.”
”Heh.”

Meren ja taivaan sävy oli kylmän musta, mutta Bio-Klaanin linnakkeen valot eivät olleet koskaan tuntuneet lämpimämmiltä. Kaksikko seisoi hiljaisuudessa hetken, joka tuntui kaikkia sitä edeltäviä pidemmältä ja pysähtyneemmältä.

Hiljakseen he päästivät irti.
”Minä… voisin jo mennä”, Tawa sanoi hiljaa katsoen silmiin, joista toinen oli väsynyt ja toinen kone. ”Yritä nukkua vähän, eikö?”
Skakdi hymähti. Häneltä pääsi äännähdys, jonka oli ehkä tarkoitus kuulostaa myöntävämmältä kuin se lopulta kuulosti. Tawa ei ollut koskaan nähnyt Guardiania väsyneemmän näköisenä.
”Pärjääthän sinä?” sähkön Toa kysyi vielä nostaen valkoisen kankaan olkapäilleen muurilta.

”E… enköhän minä. Minun täytyy vain… miettiä asioita hetken.”
”G, sinä olet humalassa. Sinun pitäisi nukkua.”

Sininen sotilas tuijotti viittaa solmivaa johtajaansa kuin valkoista aamuyön aavetta.
”Nukkua kyllä pitäisi. Mutta en ole ollut koskaan näin selkeä.”

Hyvästeiksi riitti vain pitkä katse. Pian syysyö oli kylmä ja Guardian yksin.


Viittaansa kääriytyen Tawa asteli admin-tornin portaita ylös. Matkallaan hän kohtasi vain pari suorastaan säikähtäneen sotilaallisesti tervehtivää yövartijaa. Juuriadmin ei edes tajunnut reagoida. Hän tarvitsi lepoa.
Ensiksi hänen oli kuitenkin käytävä toimistossaan. Saranat aukesivat äänettömästi tilaan, jonka täytti vain mustuus.

Kunnes valo syttyi toimistopöydän ylle. Tawan katse avautui.
Joku istui hänen omalla työtuolillaan. Yksi Tawan juhlavimmista edustuskaavuista lepäsi kauniin punaisena täysin identtisen sähkön Toan olkapäillä. Tämä istui jalat ristissä mukavassa asennossa ja silitti sylissään istuvaa Nöpöä väsyneesti hymyillen.

”Helei”, sanoi toinen heleästi. Ja aivan liian pirteästi.

Siinä se taas oli.
Hänen salaisuutensa.
Tyttö peilin toiselta puolelta.

Kummalta puolelta?

”Sinun piti olla jo nukkumassa”, ovella seisova Tawa sanoi aivan liian kirjaimellisesti itselleen. Hän ehti räpäyttää silmiään kahdesti ennen kuin lauseen ironia iski salaman lailla. Tuolilla istuva nainen naurahti vaiteliaasti ennen kuin kumpikaan ehti sanoa sitä ääneen.
”Miten sinä olet voinut?” tämä kysyi pää rennosti selkänojalla.
”En pysty tähän nyt”, väsynyt Tawa huokaisi. ”Voitko… olla vain puhumatta?”
”Ai, anteeksi”, peilikuvista pirteämpi sanoi suorastaan pahoittelevasti.

Tawa astui syvemmälle toimistoonsa ja hieroi silmiään. Hän ei ehtinyt kuunnella toisen Tawan silittävän Nöpöä kovinkaan pitkään ennen kuin itse puhui taas.
”Pitäisiköhän minun”, hän haparoi sanojaan hiljaa, ”kertoa sinusta hänellekin.”
”Tiedän vain mitä itse tekisin, jos olisin…” toinen aloitti, naurahti hiljaa ja jatkoi, ”… no, ehkä sinun pitäisi sitten tehdä niin kuin minä tekisin. Minä kertoisin.”
Tuolilla istuva nainen siveli vapaan kätensä sormilla punaista viittakangasta. ”Kivaa silkkiä. Saanko pitää tämän?”
”Kaikin mokomin”, Tawa vastasi istuen tuolille itseään vastapäätä. Samalle, jolla Guardian oli aiemmin illalla istunut. Hän katsoi omiin silmiinsä hetken.

”Ehkä me emme sitten ole ihan samaa”, väsyneempi vastasi jälleen. ”Minä en kertoisi.”
”Ai. Miksi et?”
”Asiat ovat tarpeeksi monimutkaisia ilmankin.”

Toinen näytti yllättyneeltä. ”Tawa kulta”, hän kuiski, ”oletko koskaan ajatellut, että kaikkien elämäsi asioiden pitäminen erillään tekee niistä monimutkaisempia kuin ne oikeasti ovat? Onhan sinulla – olet kuitenkin minä – käynyt edes joskus mielessä, että ehkä sinulla ei ole käsillä kuuttakymmentäkuutta eri asiaa… vaan vain yksi? Ja et suostu näkemään sitä kokonaisuutena?”
Hiljaisuus.
”Miten olisin voinut olla ajattelematta?” neidoista väsyneempi sanoi ja laski valkean kaapunsa tuolille taaksensa. ”Kaikessa on liikaa sattumia. Se pelottaa minua.”
”Pelotanko minä sinua?”

Hän mietti hetken.
”Kyllä.”
”Voi Mata Nui”, Nöpöä silittävä nainen tirskui, ”hyvällä psykologilla olisi sinun kanssasi kädet täynnä. Vai… pihtihampaat?”
”Niinpä. Mutta en ole puhunut sinusta juuri hänellekään.”
”Sinä kyllä luotat ystäviisi aika kummallisella tavalla. Mikä tarkoittaa tietty, että niin varmaan minäkin.”

Seinäkello naksahti tavallista kovempaa, kun viisarit pysähtyivät aamukuuteen. Ulkona pimeyden sydän oli silti sankka kuin sumu. Tawa nojasi kyynärpäillään pöytään ja katsoi peilikuvansa kasvoja pitkästä aikaa läheltä. Se oli yhtä epätodellista kuin aiemminkin. Jokainen yksityiskohta oli yksi samoista, joita hän oli katsellut vuosia heijastuksena. Mutta ilme ei ollut enää sama kuin hänen omansa, ja peilikuva oli astellut todellisuuteen kirjaimellisemmin kuin koskaan.
Hän tiesi kuka oli ollut tänä aamuna, mutta oli muuttunut jo monesti senkin jälkeen. Kuka enää edes tiesi, kumpi oli todellisempi – peilikuva vai hän?

Ja kun tuli hetki, joka eron teki, kumpi tekisi oikean valinnan?

”Haluatko palata siihen, kun sanoit että kaikki liittyy yhteen?” Tawa kysyi naiselta joka näytti aivan häneltä.
”En minä niin sanonut.”
”Mutta tarkoitit. Et sinä minua huijaa.”
”Tawa-kulta, en minä väitä tietäväni sinua enempää. Minä-”
Tawa ärähti päänsärkyisenä. ”Voisitko olla kutsumatta minua Tawaksi? Se on vain outoa.”
”Hyvä on”, peilikuva nyökkäsi hymyillen varovaisemmin, ”sisko hyvä. Minä en tiedä yhtään enempää kuin sinäkään. Mutta minä muistan enemmän.”

”Hyvä on”, Tawa puhisi uupuneena. ”Mitä sinä muistat?”
”Minua kiinnostaa aivan sama kysymys! Muistatko sinä Makutan?”







Jo sillä hetkellä Tawa tiesi, että tuo sana ei ollut lajin nimi. Kylmät väreet riipivät naisen kehon läpi.

Snowien loinen oli viimeksi muistuttanut häntä samasta. Mutta sitä ajatusta oli voinut pakoilla. Pienen hetken.

”Miten hän liittyy tähän?” nainen kysyi täynnä puistatusta siitä, kuinka helppoa toiselle oli ollut puhua tästä.
”Sinä kyllä muistat hänet, sisko.”
”Olen yrittänyt unohtaa. Mutta Sheelika toi hänet taas mieleeni.”
Sheelika, kävi nimi Tawan mielessä uudelleen. Oliko jokainen hänen menneisyytensä haamu päättänyt vain palata kummittelemaan sattumalta samaan aikaan? Vai jylisivätkö kohtalon pyörän vaijerit jossain pysäyttämättömän kellokoneiston uumenissa?

”Hän liittyy tähän sillä tavalla, miten hän liittyy kaikkeen muuhunkin”, peilikuva sanoi äänessään täysin vierasta synkeyttä. ”Ei mitenkään, ei millään tavalla. Mutta niin hän toimii.

Niin tyhjyys toimii.”

Hetken ajan Tawa ehti toivoa että olisikin jäänyt vain puhumaan Guardianin kanssa.

”Muistatko, kun maailma huusi armoa, Tawa?” peilikuva sanoi aavemaisesti pitäen Tawasta kiinni silmillään. ”Anteeksi… en tarkoittanut käyttää nimeän- nimeäsi. Mutta sinä muistat, etkö niin? Olit vain nuori tyttö, joka pystyi katselemaan etäältä, kun Metru Nuin roihu korvensi koko luomakuntaa. Makuta sytytti ne tulet sieltä, minne kukaan ei nähnyt. Mutta sinä tunsit hänet.”

”Niin”, Tawa sanoi keskeyttäen peilikuvansa melko töykeästi. ”Ja perustin Klaanin ihan vain näyttääkseni hänelle, että hän oli väärässä. Sitäkö sinä haet? Että hän on kaiken takana? Että… koko Allianssin hyökkäys on hänen syytään?”

”Ei ehkä suorasti, sisko. Mutta mikään ei koskaan ole. Siksi hän voittaakin lopulta. On voittanut tähänkin asti. Tyhjyys on se, joka voittaa aina.

Ja… jos kukaan ei pysäytä häntä, joku päivä hän tappaa vaikka Mata Nuin.

Oletko koskaan miettinyt sitä?”

Hetken Tawa oli vain hiljaa. Hän erotti peilikuvansa kasvoilta sen, minkä tunnisti omaksi pelokseen. Hämmennys valtasi hänet. Ja sitten yhtäkkiä, se mitä Guardian oli hänelle kuvaillut. Pelko, mutta taistelutahdolla.

”Minä en usko, että hän on tälle syyllinen”, hän sanoi peilikuvalleen nousten tuoliltaan. ”Ja jos hän on”, hän jatkoi määrätietoisesti, ”jos hän edes luulee pystyvänsä tulemaan tänne.
Tulemaan takaisin elämääni. Edes katsomaan niillä tyhjillä silmillään mihinkään, mistä välitän. Kehenkään.”

Vihreät silmät kiiluivat kuin kaksi salamaa yössä.


”Minä tapan hänet.”




Peilikuva oli pidättänyt hengitystään. Nyt se naurahti hiljaa, suorastaan viattomasti käsi yhä Nöpön nukkuvalla päälaella.
”Tiedätkö, nyt osat ovat vaihtuneet. Sinä se vasta minua pelotat.”
”Varaa aika Visun sohvalta”, Tawa huokaisi väsyneenä. Edes hän itse ei uskonut voivansa nauraa tälle heitolle. Uskomus osoittautui vääräksi heti, kun peilikuva teki niin.


Guardian tuijotti auringonnousussa raudan sävyistä merta. Viskin polte kulahti kurkkua pitkin alas. Hän jätti tyhjän lasin kivimuurille tietäen, että tulisi unohtamaan sen siihen. Yö-Gee ei toiminut samalla aallonpituudella päivä-Geen kanssa. Päivä-Geen mielessä kaikui vielä torakkamarssi ja viimeiset sanat, jotka turaga Bakmei oli hänelle ennen katoamistaan sanonut.
Mutta nyt yöllä hän ei kuullut kumpaakaan.

Juuri nyt hän yritti mahduttaa mieleensä, kuinka paljon kauneutta maailmassa oli.
Ja vaikka hän ei sitä ehkä ansainnutkaan, hän ansaitsi oikeuden vaikka kuollakin sen puolesta.

No, hän sanoi mietteissään nousevalle aamulle, parempi siinä tapauksessa ryhtyä töihin.

9 thoughts on “Raudan sävyisellä merellä”

  1. Se oli tosi kaunista. Tuo dialogi on simppelisti viihdyttävintä, mitä on tullut vähään aikaa luettua. Luin nuo repliikit päässäni teidän oikeilla äänillänne; osa dialogista on ihan jotain, mitä olisi voinut kuulla vaikka miitissä teiltä kahdelta.

    Kello-kohtalosymboliikka kuumottaa. Samoin se, mitä helvettiä pyörii Klaanin reaktorin ympärillä. Ja se, että miksi Tawa.

  2. Draaman kaari viestin sisällä oli tämän parhauden ydin – hyvää työtä. Koko Tawa-G-viestien sarja, joka on jatkunut koko Klaanonin läpi, on kokonaisuudessaan kirjallisesti loistava ja etenkin poikkeuksellisen yhtenäinen.

    Viesti heitti myös vettä kiukaalle monessakin teorialöylyssä. Se on aina hyvä!

  3. luodin halkominen miekalla-viittaus: [S] PRINCE OF BREATH: RISE UP confirmed

    ja gurguma setä yrittää selvästi vastata matoro x xenin asettamaan Kansallinen OTP-haasteeseen

    Ja sitten jotain vakavaakin. Dialogi ja keskustelun kulun kuvaus olivat arvattavasti parhautta. Tawa2xcombob-juonikuvion kehittäminen on myöskin hienoa, vaikka en vieläkään ole ihan varma sen roolista tässä tarinassa. Lisäksi hypetettiin generaattorin sisällä olevia hamstereita ja NÖPÖÄ (eli nimdan viimeistä sirua)??? Tämä taisikin olla niitä viestejä, joissa ei päältäpäin katsottuna tapahdu mitään, mutta oikeasti tapahtuukin paljon enemmän kuin sellaisissa, joissa näyttää tapahtuvan paljon.

    Rästäs nosti ilmeisesti muutkin Klaanonin alkuajan mysteerit pintaan. Nämä siemenet ovat kasvaneet teoriaruukuissamme niin kauan, että paljastuksista tulee todennäköisesti aika rustlaavia.

  4. Sanoinkuvaamattoman kaunista ja hulvatonta dialogia, I must say. Tawan ja Geen kemiat ovat olleet aina sekä luvattoman viihdyttävää luettavaa, että myös erittäin tärkeää tarinan kannalta. Adminien välinen kanssakäynti on asia, jota voisi odottaa tältä projektilta hieman enemmänkin. Olipa ihan pirun mukavaa saada viesti, joka hieman implikoi adminien välisiä sosiaalisia suhteita myös ajalta ennen ropen tapahtumia.

    Ja nostettiinpa viimeinkin esille se generaattori. Minua jännittää jo nyt. Lisää pls.

  5. Olipa tunteikas viesti. Dialogia oli niin luonnollisen sulavaa. Tawan ja Geen sananvaihto sai välillä hyvälle ja välillä haikealle mielelle.
    Lisäksi Arkkimakutan väittäminen lopulta kaiken takana oli hieno palautus siihen todellisuuteen, kuka pohjimmiltaan on koko universumin pahin vihollinen.

  6. Wild ride with Tawa and Gurkuma.

    Tämäkö oli, mitä, parikymmentä sivua? Enpä huomannut ajan kulua, imeydyin aika lailla lukutranssiin. Koska kaikkea muuta (tunnelma, hahmokemia, kuumottava juonikutittelu) on jo ehditty kehua, kehun sitten vaikka musiikkivalintoja.

Vastaa