Omasta mielestä

Ga-Metru
Metru Nui

Kaksoisauringot olivat jo laskemassa, kun neljä toaa saapuivat Ga-Metruun. Jalkapatikalla kanavien ja salmien täyttämässä kaupunginosassa eteneminen oli sangen vaivalloista, he olivat huomanneet.

Ga-Metru oli muuten kaikin puolin miellyttävä kaupunginosa. Se oli rauhallinen ja tietyllä tapaa rentouttava, eikä Po- tai Onu-Metrulle tyypillistä teollisuuden hälinää ollut lainkaan. Siitä, ettei matka kuitenkaan ollut mikään sunnuntaikävely, oli toia ikävästi muistuttanut Bordahk-partio, jonka he olivat välttäneet vain niukasti.

Ryhmä oli matkalla Ga-Metrun keskuskirjastoon, sillä heillä ei ollut Arkistossa käynnin jäljiltä edelleenkään tarkkoja tietoja Arupak-matoranista tai tämän sirusta. Matoro muisteli, miten oli ollut juuri tarkastamassa, kenellä kyseisen informaation omaava kirja oli lainassa, kun muotoa muuttava asia oli iskenyt heidän kimppuunsa. Ja kun he putosivat alas Käden hautaan, aikaa mielisairaille matoraneille ei juuri jäänyt.

Jään toa kuuli etäisesti kolmen muun toan keskustelun suuren satamakontin vieressä, kun he nauttivat Tren Kromin taukopaikalta mukaan otettuja eväitä iltapalaksi. Hän ei ollut nälkäinen. Ei sillä tavalla nälkäinen. Toa sulki silmänsä ja keskittyi ajatuksiinsa.

Hänen nälkänsä oli psyykkistä. Se oli halua ottaa Epsilon hänen valkoiseen käteensä ja ratkaista sillä kaikki maailman ongelmat.

Hän ei tiennyt, miksei hän vain tehnyt niin. Kenties jonkinlainen alkukantainen tuntemattoman pelko piteli häntä. Hän ei ymmärtänyt sirua tarpeeksi hyvin kyetäkseen käyttämään sitä varauksetta.

Matoro sulki silmänsä ja lukitsi aistinsa. Hän pyrki supistamaan näkönsä, kuulonsa ja hajunsa toiminnan, ja keskittyi näkemään vain mielen. Oman, Nimdantäyteisen ja kaoottisen mielensä. Kanohi Cencordissa matkustavan hiljaisen makuta-mielen. Kolmen Klaanilaisen mielet, joita hän ei halunnut katsoa.

Ympäröivässä Metrussa mieliä oli paljon, mutta mikään niistä ei herättänyt klaanilais-Toan huomiota. Opettajia viettämässä aikaa, biologeja ja farmaseutteja asioillaan – juuri sitä, mitä Ga-Metrussa saattoi olettaakin tapahtuvan.

Paitsi että…

Matoro ei ollut aivan varma siitä, mitä hän oli aistinut. Se oli karmivalla tavalla tyhjää ja tuttua. Mieli, joka oli tehty lukemattomaksi, mutta jota hän silti osasi lukea. Tyhjä taulu, mutta Matorolle erittäin tutulla tavalla tyhjä taulu.

Ritarikuntalaisten mielisuojaus.

Matoro tuli aivan uudella tavalla levottomaksi. Mitä Ritarikunta täällä teki?

Hän vielä varmisti asian. Kolme mieltä, mielensuojauksen verhoamina. Hänen pitäisi keskeyttää keskittymistuokionsa. Toa harppoi ystäviensä luo.

”Umbra”, Matoro aloitti varovaisesti. ”Kun törmäsimme niihin Bordakheihin, ja varoitit, etteivät ne ole välttämättä ainoat meitä tarkkailevat silmät täällä… mitä tarkkaan ottaen tarkoitit?”

”Metru Nui…” Moderaattorien johtaja murahti. ”Otimme riskin, kun tulimme näin keskeiseen paikkaan. Sinä ja minä… Varsinkin sinä. Me olemme listoilla.”

Kapura piti tauon olkansa yli pälyilystä ja kohotti kulmiaan. Umbra ja Matoro kuitenkin tuijottivat toisiaan. Kumpikin tiesi, mitä toinen ajatteli.

”Missä?” Umbra kysyi.
Matoro sulki taas silmänsä. Hiljaisuuden ja Cencordin valkoisen hohteen hallittua tilannetta hetken mustalumen suu meni mutruun.

”Koko ajan lähempänä.”
”Voi Karzahni”, valon Toa ärjäisi. ”Mennään, liikettä!”

“Hetkinen”, Kapura esitti hämmennyksensä. “Mistä te puhutte?”

“Mata Nuin inkvisiittorit…” Umbra mutisi. ”Matoro, montako niitä on?”

“Näin kolme tyhjää mieltä”, jään toa vastasi.

Deleva, joka oli keskustelun ajan syönyt takea-muhennostaan, puuttui keskusteluun: “Jokuko on tulossa kimppuumme? Minä sanon, että isketään. Meitä on enemmän ja ne eivät tiedä, että tiedämme niistä. Olisi typerää päästää aloite käsistämme.” Hän nousi pystyyn ja veti suuren, punaisen pitkäjousensa selästään. “Mistä ne ovat tulossa, jääpää?”

Matoro epäröi. Hän ei pitänyt tilanteesta lainkaan. Hän pälyili matalien rakennusten kattoja.
Voi Nurukan, et tiedä, minkä kanssa olemme tekemisissä…

“Matoro. Ei tämä voi olla yhteensattuma. Minä olen Ritarikunnan etsimä ja sinulla on palanen myyttistä superasetta”, Umbra taivutteli. “Sinä tunnet Ritarikunnan. Tiedät, että ne ottaisivat Nimdan enemmän kuin mieluusti omiin holveihinsa piiloon.”
”Ritarikunnan…?” Kapura aukoi suutaan. Nimi oli salaliittoteoreetikolle tuttu, mutta asiayhteys oli kovin konkreettinen.

Ajatus oli kyllä käynyt Matoron mielessä, mutta vasta päämoderaattorin sanoiksi pukema epäilys konkretisoi sen. “Ne ovat meistä katsottuna kaakossa.”

”Liikettä sitten!” Umbra komensi. Kaikki neljä pakkasivat varusteensa ja lähtivät pää-moderaattorin perässä syvemmälle konttilabyrinttiin.
”Tämä on turvallisin reitti.”

Muutaman minuutin vaiteliaan ja Delevan ja Kapuran osalta äärimmäisen hämmentävän minuutin jälkeen klaanilaiset päätyivät varastoalueen laitaan. Heidän edessään oli rauhallinen rantakatu, jonka takana avautui vehreä puisto. Metrulle tyypilliseen tapaan siististi leikatut puut ja pensaat reunustivat rauhallisena virtaavia kanavia. Oikealla alkoi Hopeinen meri. Maisema oli kaunis mutta kiusallisen avoin ja nelikko pysähtyi puntaroimaan vaihtoehtojaan.

Delevan kärsivällisyys alkoi loppua – epäselvä tilanne vaivasi häntä.
”Ritarikunta? Mistä te puhutte? Sekö Ritarikunta? Myyttien tarunhohtoinen Mata Nuin Ritarikunta?”
”Se”, Matoro vastasi lyhyesti. ”Se ja sama.”
”Ja me pakenemme sitä?”
”Emme koko kerhoa”, Umbra pisti väliin. ”Vaan kolmea agenttia.”

Deleva kelasi tilannetta päässään. Aika monta salaista organisaatiota yhdelle matkalle.

”Kyllä se on läpi mentävä”, Umbra jatkoi. ”Ei käy kiertämän.”

Klaanilaiset hyväksyivät ja alkoivat pinkoa puiston poikki. Vihreä ruoho tallautui nelikon jalkojen alla (vaikka kyltti käski olemaan kävelemättä nurmikolla) kun he etenivät kohti parempia piilopaikkoja. Sellaiseksi osoittautui puiston pohjoispäädystä löytyvä kahvilarakennus. Tai tarkemmin sanottuna sen katto. Rakennus oli ympäristön korkein, eikä sinne nähnyt muiden tönöjen huipulta. Vitivalkeaa kattoa reunustivat korkeat kaiteet. Täältä kukaan ei löytäisi heitä sattumalta.

”Noh?” entinen aseiden ja nykyinen teorioiden seppä tokaisi. ”Onko oikeaoppisuuden partio kintereillämme?”

Matoro antoi Cencordin voiman virrata lävitseen ja ympäröivät mielet alkoivat hahmottua hänen päässään.

Ei pahus…

Suojattujen mielten kolmikko läheni edelleen. Reitin mutkittelu ei ollut vaikuttanut asiaan mitenkään – Ritarikuntalaiset olivat todella heidän perässään.
”Jep, tänne tulevat” Matoro ilmoitti synkkänä. ”Ne tietävät, missä suunnassa olemme.”

Deleva ei ollut koskaan laskenut otettaan jousestaan. Hän loi muihin merkitsevän katseen.

”Tämä on umpikuja!” Kapura ähkäisi. ”Jos ne tietävät, että olemme täällä, jäämme nalkkiin!”
”Jos se yhtään lohduttaa” Umbra aloitti. ”Ne ovat minun ja Matoron perässä.”

Mustalumi piti silmällä (mielellä?) vainolaisten lähestymistä. Se oli uhkaavan nopeaa. Aivan liian nopeaa.
”Ne ovat ihan kohta täällä…”
”Oi voi voi…” Kapura vaipui omiin maailmoihinsa. Äsken melkein tasapainoinen Toa alkoi taas vajota.
Deleva puristi nyrkkejään tiiviimmin yhteen ja kuuma voima huokui hänen sormiensa välistä.
”Matoro, kuinka pian?” Umbra tivasi.
”Oi voi voi voi…” Kapura jatkoi.
”Voitko lopettaa!” Deleva ärjäisi.
”Kuinka pian?”
”Oivoivoi…”
”Matoro…!”
”Ne ovat täällä!”

Sitten tapahtui paljon ja samaan aikaan.

Rakennuksen alta kuului jalka-auton pysähtymisen ja ovien avautumisen ääniä. Deleva latasi jousensa ja tähtäsi rakennuksen reunan yli. Matoro yritti estää plasman toaa, mutta myöhästyi. Umbra keräsi vähäisiä valovoimiaan ja muuntautui valonsäteeksi.

Valon toa oli ensimmäinen, jonka reaktio aktualisoitui. Valovoiman rippeet lakkasivat kesken matkan kohti katutasoa. Kokenut toa tiesi kuitenkin voimiensa rajan – hän oli hyökännyt valon nopeudella hyökätäkseen ensimmäisenä. Hän tunsi tämän vainolaisen Delevaa paremmin, ja oli tahtonut estää tätä tekemästä virheliikkeitä.

Tai niin hän ainakin jälkikäteen uskotteli itselleen.

Umbra pamahti Ritarikuntalaisten kulkuneuvon päälle suurimassaisen toan voimalla. Katto rusentui sisäänpäin ja ovista juuri astumassa olleet hahmot mätkähtivät rähmälleen katuun. Juuri silloin Delevan plasma-ammus kuitenkin iskeytyi jalkakiiturin viereen. Kuumapää puoli-toa oli ymmärtänyt ohjata hyökkäystään sivuun klaanilaisen ilmiinnyttyä tielle, mutta lyhyt reaktioaika johti vain pieneen tähtäyksen muunnokseen. Plasma sulatti katua, heitti auton kyljelleen ja aiheutti varmasti palovammoja.

Umbra havaitsi lentävänsä kaaressa, kohtaavansa katukiveyksen ja polttavan aallon. Kivun hälvettyä hän katseli ympärilleen. Muutaman metrin päässä kaksi hahmoa nousi pystyyn: selakhialainen ja matoralainen. Ennen kuin Umbra ehti nousta pystyyn, hopeinen selakhi irrotti oudosta haarniskastaan kiekon, ja viskasi sen häntä kohti.

Vihreä välähdys. Tssäpp.

Karzahni.

Umbra huomasi olevansa siistissä kerrostalokorttelissa. Ei kuitenkaan kadulla, tai rakennuksissa sisällä, tai edes katolla, vaan korkealla ilmassa, kahden kerrostalon välissä.

Umbra huomasi iskeytyvänsä jälleen katuun.


”Teleportaatiokiekko…” Deleva ärjähti. ”Pelkurin ase. Lakkasin kunnioittamasta saman tien.”
Matoro oli vetänyt hänet pois katon reunalta Umbran hävitessä. Tilanne oli erittäin huolestuttava, mutta nyt jos koskaan ei ollut varaa paniikille.

Mihin Ritarikunta pyrkii? Matoro yritti ymmärtää. Mustalumi kurkisti itse varovaisesti, mitä kadulla tapahtui. Matoralainen veti kolmatta hahmoa pois savuavasta jalkakärrystä. Kiekkohaarniskaan sonnustautunut Selakhi oli hävinnyt.

Tssäpp.

Matoro sai potkun leukaansa ja iskeytyi valkean katon kaidetta vasten. Häntä tuimasti tuijottava haiagentti piti jo kädessään seuraavaa pikasiirtolautasta. Klaanilainen toimi niin nopeasti kuin vain taisi ja kierähti sivuun. Pala kaidetta materialisoitui jonnekin muualle Matoron takaa.

Cencord-kasvot loivat katseen selakhiin juuri, kun tämä tarrasi pohkeessaan olevasta Kanokasta. Hopeiset sormet puristuivat kiekon ympärille. Vihreä välähdys, tssäpp.

Agentti oli tiessään. Delevan plasma-ammus humahti siitä, missä Ritarikuntalainen oli seisonut.

Matoron sormet tarrasivat miekkaan ja vetivät säilän auringonpaisteeseen. Läpinäkyvä terä heijasti valossa valkeutta.
”Kapura, ryhdistäydy!” hän huudahti. Ei vihaisena, ainoastaan kiireisenä.
Tulen toa puristi päätään molemmilla käsillään. ”En tiedä, mitä se tahtoo…”
”Hyödytön!” Deleva sähähti. Matoro ja Umbra olivat käyttäneet suuren osan elementaalivoimistaan, mutta plasmapatterit olivat vielä täynnä.

Vihamielinen vihreä välähdys iski taas, mutta tällä kertaa se ei tuonut selakhin jalkaa iskua tuomaan. Vaan miehittämättömän ilmalaivan.

Lentopeli rysähti kahvilan kattoon ja Klaanilaiset selvisivät sen alta vaihtelevalla menestyksellä. Matoro pälyili ympärilleen – hän oli ilmeisesti pudonnut yläkerran parvekkeelle eleganttien, valkoisten kahvilatuolien keskelle. Deleva nousi hänen vierellään pystyyn, Kapurasta ei ollut merkkiäkään.
”Se liero teleporttasi lentokoneen meihin!” Deleva kertoi tunteistaan.
”Hmm”, Matoro hyväksyi vaisusti. Hän luki Kanohillaan ympäristöä. Mihin pikasiirtyvä ja pikasiirryttävä agentti oli nyt hävinnyt?

Delevan silmät toimivat kuitenkin Matoron mieliskannausta nopeammin. Plasmanuoli räjähti katuun heidän allaan, muttei osunut kohteeseensa.
”Deleva, odota!” Matoro määräsi. ”Meidän täytyy kerätä rivimme yhteen ja rauhoittua. Ottaa tilanne haltuum-”
Hetkonen.
Harppuuna viuhahti kotelostaan ja Matoro ampaisi kohti naapurirakennuksen kattoa.
”Tai tehdä nääiiin!” seikkailija huudahti viilettäessään kohti kohdettaan. Tällä kertaa selakhi ei ehtinyt kadota ajoissa, vaan Mustalumi sai iskunsa perille, olkoonkin se kontrolloimaton yhteentörmäys Ritarikuntalaiseen.


”Deika!” Glennhu huusi. Vahkivaunu hänen edessään savusi. Oliko tyttöparka vielä kärryssä?

Keltaisen matoralaisen voimat eivät riittäneet taipuneen oven riuhtomiseen auki, joten hän avasi ison nahkalaukkunsa ja kaivoi sieltä suurimman vaa’an painonsa. Nahkalakkinen agentti viskasi sillä vaunun ikkunan sirpaleiksi ja savu tuprusi ulos.
”Deika?”

Vastaukseksi Glennhu sai tukahdutettua yskintää. Komaunaama nappasi salkustaan veitsen, kietaisi nenäliinakankaansa kasvojensa suojaksi ja sukelsi ikkunasta puolittain sisään. Pikkumiehen jalat sätkivät ilmassa ja yläkroppa sukelsi savussa. Kemistiagentti löysi etsimänsä ja leikkasi Deikan kädet ja jalat vapaiksi – suukapula saattoi jopa suojata savulta. Glennhu raahasi kollegansakoneensa vahkivaunusta.
”No nyt…”

Hän avasi Toan suukapulan hellästi.
”Jaksatko puhua?”

Deika avasi suuret, siniset silmänsä. ”Ka… Kapura?”
”Ei, en ole Kapurasi”, Ritarikuntalainen vastasi karhealla äänellään. Glennhu oli vaihtanut Deikan rakkauden ja jäljityksen kohdetta uudeksi klaanilaiseksi pian Mata Nuin pyhään kaupunkiin päästyään. ”Mutta nyt pitäisi jaksaa men.. Uh-oh.”
”Sanopa muuta”, Umbra totesi yksoikoisesti. Kadun päähän ilmestynyt Valon Toa piti sapeliaan suorana kätensä jatkeena ja asteli kohti agentteja. ”Miksi ette jätä minua rauhaan?”

”Voi Cyrenda rakas”, Glennhu mutisi itsekseen. ”Voisit käväistä täälläkin.”


Cyrenda rakas ja Matoro kierähtivät pystyyn. Taistelupari osoitti toisiaan teräaseilla. Matoro arvioi selakhin taistelutekniikkaa. Agentin ase oli kahvan yläpuolelta kahdeksi samaan suuntaan osoittavaksi teräksi jakautuva viiltohirvitys. Vaiko kenties isku? Matoro ei ollut varma, miten asetta oli tarkoitus käyttää. Se näytti raskaalta, mutta toisaalta selakhialaiset olivat tunnettuja sekä vahvoina että nopeina taistelijoina.

Matoro otti varovaisen sivuaskeleen vasemmalle. Cyrenda teki saman perässä – kaksikko alkoi kiertää toisiaan.
”Mitä haluatte?” Matoro tivasi taistelupariltaan. Hänen keskittymisensä ei kuitenkaan herpaantunut. Cyrenda ei vastannut, vaan jatkoi entisen agentin askelten mukaista liikkumista.
”Miksi seuraatte meitä?” Mustalumi ei antanut periksi. Aivan liikaa kysymyksiä.

Selakhi piti kaksiteräistä asettaan ensin molemmin käsin, mutta irrotti sitten vasemman kätensä otteen. Hän laski vasemman kätensä hitaasti reidelleen.
”Seis!” Matoro huudahti. Vaan eipä auttanut.

Tssäpp ja Cyrenda katosi.

Matoron taakse.

Uusi tssäpp.

Vihreän valonvälähdyksen saattelemana Matoro katosi katolta.

Platamm!

Hehkuvan kuuman valonvälähdyksen saattelemana Cyrenda mätkähti rähmälleen.

Raskaasti hengittävä Deleva latasi jälleen uuden ammuksen. Kapura nousi hänen perässään tikapuita.
”Pysy paikallasi!” Deleva komensi vastustajaansa.
”Odota”, Kapura kuitenkin rauhoitti. ”Tajusin ehkä jotain.”

Cyrenda ei liikahtanutkaan, makasi vain maassa. Deleva piti jousensa jännittyneenä ja tähtäyksensä agentissa.
”Nuo ovat Kanokoita”, Kapura aloitti. ”Muokattuja teleportaatio-Kanokoita…”
Delevan ilme viesti ilmiselvyyttä.
”Eli…” Kapura jatkoi. ”Niitä on rajallinen määrä! Katso, hänen varastonsa hupenevat jo.”
Delevan ilme viesti ymmärrystä. Agentin levytelinehaarniska oli tyhjentynyt selvästi taistelun aikana.
”Olen sentään seppä!” Kapura huudahti. ”Minä tunnen kiekot”
”Eli… Mitä teemme?”
”Viivytämme!”

Cyrenda keinautti itseään ensin taaksepäin ja sitten jaloilleen. Kiekko liisi ilman halki kohti klaanilaisia, mutta Deleva oli nopeampi. Hän avasi punahehkuiset nyrkkinsä ja tähtäsi avokämmenensä agenttia kohti. Taistelulautanen suli ennen iskeytymistään kaksikkoon.

Kasviaivoinen salaliittoseppä liittyi tuoreen klaanilaisen seuraksi, ja alkoi tulivoimillaan kuumentaa ilmaa heidän ja vainolaisensa välillä. Seuraavakin kiekko oli nestettä ja sitten höyryä kauan ennen, kuin se osui kohteeseensa.

Selakhi tajusi joutuneensa alakynteen, ja pikasiirsi itsensä toisaalle.


Umbra oli jo melkein lyömäetäisyydellä.
”Tulimme legendojen kaupunkiin Karzahnin kautta…” Valon Toa murisi. ”Olisin jäänyt sinne, jos olisin tiennyt kohtaavani näin paljon menneisyyden aaveita!”
Glennhu ei tiennyt, että klaanilaisen suru, turhautuminen ja raivo kohdistuivat vähintään yhtä paljon Toa Kaleihin kuin Ritarikuntaankin.

Umbran miekka ei hohtanut elementaalienergiaa, silkkaa lihasvoimaa vain. Kemisti-matoran ja savusta toipuva rakkausterminaattori eivät olleet mikään haaste kokeneelle Toalle, elementaalivoimia tai ei.

Glennhu loikkasi laukulleen ja kaivoi sieltä jotain. Umbra harppasi askeleen eteenpäin, mutta myöhästyi. Kemisti nakkasi jotain maahan. Lasi särkyi ja sairaalloisen punainen savu tuprusi.

Umbra tunsi myrkyn imeytyvän keuhkoihinsa. Hän hoippui taaksepäin, kauemmas savun lähteenä toimivasta lätäköstä. Hänen epäselvässä mielessään pyöri epäselvä kaipuu suun eteen kiinnitettävää suodatinta kohtaan. Pää-moderaattorin ajatukset sumenivat ja Ritarikuntalaiset pääsivät pakoon.


Cyrenda huohotti raskaasti ja hiki virtasi hänen merkillisen Kanohinsa alla. Tulen ja plasman toien kanssa taistelu oli fyysisesti raskasta jo lämpötilankin takia. Vasta nyt selakhi ehti kunnolla tutkailla ympäristöään. Katto kuului ilmeisesti jonkinlaiselle laboratoriolle. Paksuja, hopeisia piippuja ja puolipallon muotoisia kattoikkunoita oli ympäri kattotasannetta. Korkea ja monihaarainen antenni oli suunnattu itään, kohti Hopeista merta. Lännessä taas-

Sinä olet nopea harppuunasi kanssa.

Lännessä oli Matoro Mustalumi, ja miekanterä, joka löysi välittömästi tiensä Cyrendan kurkulle.
”Luuletko todella…”, klaanilainen aloitti. Hänen äänensävyään oli vaikea tulkita. ”…että se riittää, että heität minut muutaman korttelin jonnekin tuonnemmas?
Matoro viittoi Cyrendaa pyörähtämään ympäri ja jatkoi. ”Tämä on Legendojen kaupunki ja minä olin sodassa. Tunnen nämä kadut ja tiedän, mihin rintamalinjat oli vedetty. Minä en tarvitse suunnistuksen naamiota. Minä en eksy Metru-Nuille.”

Selakhi totteli hänen henkeään uhkaavan Toan eleitä ja kävi polvilleen, Matoron kiiltävä terä yhä kurkullaan.
”Joten kerrohan nyt todella… Miksi olette täällä ja mitä tahdotte minusta ja ystävistäni?”

Korkean rakennuksen katolla tuuli. Matoron korvissa kuului hetken pelkkää tuulen ulinaa, sitten jotain muutakin.

”Näinköhän?” kuului karhea ääni Matoron ja Cyrendan takaa. Glennhu huuteli naapurirakennuksen katolta.

Myös nahkalakkinen matoralainen oli onnistunut hankkimaan itselleen panttivangin: hänen pienissä sormissaan oli kapea terä, joka oli Deikan kaulalla.

Mitä?

Matoron kulmat menivät kurttuun. Tässä oli nyt jotain, mitä hän ei tajunnut.

”Päästä puolisoni irti!” Glennhu huusi vastapäisen laboratorion katon reunalta.

Matoron ymmärrys tilanteesta ei ollut edelleenkään erityisen suuri. Hän puristi miekkaansa tiukemmin, pitäen sen yhä Cyrendan kurkulla. Mustalumi yritti tajuta ja nähdä, mihin nahkalakkinen ritarikuntalainen pyrki. Matoralaisen oikea käsi piteli yhä ohutta veistä, mutta vasemmassa oli jonkinlainen… teepussi? Kattojen välillä oli vain reilun kymmenen metrin matka, mutta Matoron oli vaikea nähdä, mitä tapahtui.

Glennhu avasi tottunein sormin luukun Deikan niskassa. Onkalo selkäytimen paikalla paljastui jälleen. Vaaleanpunahopeisen panssaroinnin alta näkyi Deikan vanhan, sinikultaisen haarniskan jäänteitä.
”Olen pahoillani… taas”, sanoi partneriaan pelastava matoran ääni tavallistakin karheampana.

Missä Umbra, Kapura ja Deleva ovat? Matoro oli huolissaan. Miksi Iden-kasvoinen, minulle täysin tuntematon Toa on kelpaava panttivanki? Onko tämä tosi outoa bluffausta?

Glennhun otteessa oleva Toa veltostui hetkeksi, mutta tokeni siinä silmänräpäyksessä. Sinisissä silmissä oli ensin sekaannusta, sitten toivoa.

”Matoro?” Deika kysyi ensin itseltään, sitten voimakkaammin. ”Matoro?”

Toivoa ja rakkautta. Deika riuhtoi itseään pois Glennhun otteesta.
”Ehei, nyt ei ole aika liikkua”, nahkalakki valisti ja painoi veitsen lappeella kollegaansa kaulalta.

Henkitorvella lepäsi Matoronkin säilä. Oli aika saada kysymyksiin vastauksia.
”Miksi minun pitäisi välittää siitä, mitä hänelle teet?” Matoro huusi tuulen yli. ”Hän on yksi teistä!”
Deika tuijotti Matoroa silmät suurina.
”Sinä olet hänen elämänsä rakkaus!”
”Hän… Mitä?”
Matoro toivoi kuulleensa väärin.
”Deika tässä rakastaa sinua koko sielullaan! Hän palvoo maata jolla astelet!” Glennhu julisti kovaan ääneen. Tuulen ujellusta tai ei, Matoro oli kuullut aivan oikein.
”Joten laske miekkasi!” keltainen ritarikuntalainen jatkoi. ”Tai sinuun täydellisesti uskova ja luottava tyttöparka menettää henkensä!”

Matoron kasvoilta saattoi lukea täydellisimmän esimerkin “Mitä karzahnin karzahnia?”-ilmeestä. Hän avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta oli hiljaa. Tilanne jätti hänet sangen sanattomaksi.

”Meillä ei ole loputtomasti aikaa!” kemistiagentti painosti. ”Vahkit tulevat hetkenä minä hyvänsä, eikä kumpikaan meistä tahdo törmätä niihin!”
Matoro kasasi ajatuksiaan. ”Mistä sinä puhut? Miten niin rakastaa?”

Mustalumi ei nähnyt ritarikuntalaisen ilmettä. Hän kuvitteli matoralaisen kasvoille nousevan hymyn. Todellisuudessa Glennhun suupielet painuivat alas.
”Deika tässä… Hän on kokenut kovia.”
Deikan katse ei irronnut Matorosta hetkeksikään. Cyrendakin pysyi liikkumattomana. Glennhu jatkoi tarinaansa.
”Hän on vanha agentti, ihan niinkuin mekin. Deikalle kävi kuitenkin hassusti. Eräällä tehtävällään hän kohtasi muuan aristokraatin.”
Matoro pälyili hermostuneena ympärilleen. Oliko tämä vain viivytystä?
”Deika ja aristokraatti kohtasivat toisensa monta kertaa sen jälkeen…” Glennhu puhui kovaa tuulen yli. ”Kunnes eivät enää kohdanneet. Koskaan. Deikaan sattui.”

Matoron päässä viiletti useita nasevia välihuudahduksia, mutta hän arveli, että nyt ei ollut niiden aika. Komaunaama jatkoi vaan.

”Sattui ja paljon. Lopulta hän pyysi järjestöämme tekemään jotain – mitä tahansa – jotta kipu hellittäisi. Tässä vaiheessa sinun tulee ymmärtää, että Deika oli ollut parhaita jäljittäjiämme: mielenvoimain Toat ovat harvassa. Järjestömme ei voinut antaa kaikkien lahjojen valua hukkaan, mutta Deika oli menettänyt yhteyden voimiinsa. Surusta särkynyt mieli… Sen jälkeen minä…”
Glennhu piti pienen tauon ja nielaisi.
”Minut määrättiin hoitamaan asia. Emme keksineet, miten saisimme vuolaana virtaavat tunteet hävitettyä, joten valjastimme ne. Kehitin tavan ohjata Deikan särkyneen mielen ylitsepursuavat tunteet uuteen kohteeseen.”
Omaksi kauhukseen Matoro alkoi ymmärtää, mihin tämä tarina veisi.
”Sama, palava rakkaus, joka Deikalla oli ollut, mutta eri henkilö”, kemisti kertoi kurkku käheänä. ”a nyt se henkilö olet sinä, Matoro Mustalumi. Tiedän, että tämä kaikki saattaa kuulostaa hullulta. Ja sitä se ehdottomasti onkin. Mutta Delkan tunteet ovat todellisia – kaikki, mitä hän tuntee sinua kohtaan, on hänelle yhtä totta kuin se, mitä hän tunsi erästä hyvin erityistä steltiläistä kohtaan. Kaikki se on hänen omassa mielessään yhtä totta!”

“Tä-tässä ei ole mitään järkeä”, jään toa voihkaisi katsellessaan lyhyttä toaa, jonka silmissä paloi epätoivo. Matoro näki, kuinka Deikan silmäkulmasta vierähti kyynel.

Glennhun äänenvoimakkuus nousi jälleen. ”Joten päästä irti vaimostani! Maailma on valintoja täynnä – mieti, kenelle olet vastuussa!”

Ei vielä, Matoro ajatteli. Hänen täytyi saada tietää.
”Mutta miksi seuraatte meitä?” klaanilainen ärjäisi. ”Me emme käyneet kovia kokeneen ystäväsi – ei, uhrisi – kimppuun! Toitte hänet itse luoksemme!”
”Mutta missä merkeissä?” Glennhu mylvähti vastaukseksi.
”Miksi t- Mitä?” Mustalumen suu lakkasi käymästä hetkeksi. ”Sitähän minä juuri kysyin! Miksi hyökkäsitte kimppuumme?”
”Niinkö siinä todella kävi?”

Tuuli voimistui.

”Mekö hyökkäsimme kimppuunne?” Tällä kertaa puhuja oli Cyrenda Matoron otteessa. ”Tehtävämme ei ollut koskaan hyökätä klaanilaisia vastaan.”
Matoro puristi huuliaan tiukemmin yhteen. Selakhi jatkoi.
”Meidän piti vain tarkkailla teitä ja arvioida, voiko teihin ottaa turvallisesti kontaktia. Ilmeisesti ei.”
”Tekö…” Matoro sai suustaan.
”Me arvioimme tilannetta ja toivoimme yhteistyötä”, Cyrenda kertoi, miekka yhä kurkullaan. ”Jo vuosikaudet Ritarikunnan ja Bio-Klaanin välit ovat olleet sietämättömän kireät. Niin kauan kuin kourallinenkin teistä tietää olemassaolostamme ja voi sillä Arkistonne sisällöllä todistaa sen, olemme tukalassa paikassa. Ei ole mikään salaisuus, että piilottelette listallamme olevia henkilöitä ja hirviöitä. Makuta Nui oli ylittänyt rajan jo kauan sitten, joten olimme valmiita ottamaan riskejä, mutta te… Entiset jäsenemme. Toivoimme liennyttävämme välejä järjestöjemme välillä.”
Oli Matoron vuoro nielaista.
”Mutta sinä ja ystäväsi teitte selväksi, että Bio-Klaani ei halua ystäviä.”

Cyrenda käänsi päätään hitaasti ja varovaisesti, niin, että hän pystyi silmäkulmastaan katsomaan Matoroa. ”Kävikö mielessänne hetkeäkään, että saatoimme lähestyä teitä liittolaisina?”

Ei, Matoro myönsi päänsä sisässä. Ei käynyt.

”Aikasi loppuu pian!” Glennhu komensi. ”Laske miekkasi!”

Sekavat ajatukset pyörivät Matoron päässä. Typerä, typerä, typerä, hän syytti itseään. Kaikki ikävät yllätykset olivat tehneet heistä vainoharhaisia. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä kirkkaammin hän tajusi heidän hätäilynsä typeryyden. Toisaalta, hän muisti Umbran sanat, jos Ritarikuntalaiset olisivat olleetkin hyökkäämässä… Jään Toa ei ollut tuntenut sellaista epäonnistumisen ja katumuksen tunnetta pitkään aikaan.

Ja nyt tämä. Matoro vilkaisi lohdutonta Deikaa.

Tuuli humisi. Aika mateli laboratorioiden katoilla.

Sitten Matoro huomasi jotain. Hän katsoi Glennhun vasemmalla puolella olevalle katolle.

Deleva plasmajousen kanssa ja Umbraa jaloillaan pitelevä Kapura.

Glennhu huomasi Matoron katseen ja käänsi päätään.
Deika huomasi Glennhun huomion siirtyneen ja löi itseään panttivankina pitävää matoralaista kyynärpäällää vatsaan.

Hopeahaarniskainen Toa yritti pusertaa itseään irti nahkalakin käden alta. Glennhun veitsikäden ote lipesi. Kaula aukesi, veri purskahti.

Lyhyt kirkaisu katkesi äkkinäisesti. Matoron huomio herpaantui hetkeksi. Cyrenda tarrasi Kanokastaan. Tssäpp.

Jään Toa harppoi kahdella pitkällä askeleella katon reunalle ja sukelsi alas. Matoro Mustalumi ja harppuuna tekivät jälleen yhteistyötä. Klaanilainen keinahti klaanilaisten luo, Glennhu ja Deika jäivät Matoron oikealle.
”Äkkiä alas!” Matoro komensi.
”Me vasta nousim-” Kapura yritti pistää väliin, mutta tuli keskeytetyksi.
”Alas!”

Klaanilaiset ottivat juoksuaskeleita alas ramppia pitkin, jota kolmikko oli katolle noussut. Cyrendaa ei näkynyt missään, mikä huolestutti Matoroa suunnattomasti. Hän vilkaisi ritarikuntalaisten suuntaan vielä viimeisen kerran. Ja löysi sittenkin Cyrendan.

Kiekkotaistelija oli pikasiirtynyt kahden muun agentin luo. Selakhi ja matoralainen seisoivat, Toa makasi omassa veressään. Elossa, mutta erittäin heikossa kunnossa.
”Matoro…” yritti heikko ääni hurmeen keskeltä.

Mielikuva toasta kummitteli Matoron mielessä klaanilaisten paetessa tapahtumapaikalta.

8 thoughts on “Omasta mielestä”

  1. Hyvää ystävänpäivää, saatana.

    Vaikuttava episodi. Näin vahvasti Klaani-ritarikunta-suhdetta läpikäyväksi ja muuttavaksi olisi kaivannut ehkä vähän kovemman luokan vinkkejä etukäteen. Nyt tämä tuli ja meni aika nopeasti.
    Oikeasti kattavampi läpikäynti seuraavassa tai parissa viestissä voi olla ihan tervettä.

    Myöskin, rakkausterminaattori herättää minussa hyvällä tavalla ristiriitaisia tunteita. En tiedä, onko sille tehty suuri palvelus vai onko tuo jollain tapaa yhtä sairasta kuin vaikka Kätösten pikku pilotti.

    teleporttaus mainittu lakkasin lukemasta

  2. ”Shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit shit…”

    Tee piste Matoron mieli.

    Tee piste myös minun mieleni.

  3. Tämäpä oli… ystävänpäiväviesti.

    Yhdyn toki siihen, että tämä saattaa vaatia aika perusteellista käsittelyä (en tosin epäile sitä, etteikö sellaista tulisi, mutta tämä viesti oli vähän… nopea käsittely). Silti ritarikuntajuonikuvio on mukava osa Metru Nui-arkille ja viimeistäänkin varmistaa, että tästä on tulossa jotain aika räjähtävää.

    (ainut kritiik ki ystvävän päivä vies ti mutat tapura ja deliva e ivät suudeleet?????? -666/6)

  4. Sehän oli ystävänpäiväspessu. Mielestäni olette Metru Nui -matkalla onnistuneet hyvin käyttämään miljöötä, sekä muita kaanonisia asioita. Cyrendan kanokahaarniska on siisti asia. Deikakin herätti minussa sääliä, sekä vahvisti mielikuvaani Ritarikunnan ikävyydestä.

  5. Tämä oli monella tapaa loistava yhdistelmä huumoria, kiinnostavia ja mielikuvituksellisia taistelutyylejä, groteskiutta ja yllättävyyttä – Ritarikuntalaisjuoni vaikuttaa kovin harmaalta. Hyvää työtä, pojat.

Vastaa