Musta Nimeämispäivä

Kaya-Wahi

He olivat lähteneet matkaan aamuyöstä. Suurin osa matkasta oli taitettu Maken siivillä. Same ei ollut erityisemmin pitänyt siitä.
Tämä on kyllä harvinaisen epäsalamyhkäistä, suhteellisen kevytrakenteinen selakhiaani tuumaili roikkuessaan kädet puuskassa Maken jäntevät lohikäärmeenvarpaat tarrautuneina hartioihinsa.
Nyt oli kuitenkin tullut aika laskeutua. Ilmateitse kulkeminen oli liian riskialtista, ja moderaattorit syöksyivät metsän suojiin.

Same ja Make nostivat hitaasti päänsä nähdäkseen kuivan ja kuolleen varpumeren ja kuraisten mättäiden yli. Mäen laella hädin tuskin eläväksi luokiteltava havumetsä vihdoin loppui ja kahden matkalaisen katseet näkivät Kaya-Wahin harmaudessa todella harvinaisen näyn.

Mäen jälkeen tuli tasaista. Sitä olisi voinut sanoa metsäaukeaksi jos sitä edeltävää aluetta olisi vakavalla naamalla voinut sanoa metsäksi. Se oli talo. Pieni mökinpahanen, jonka seinät olivat mustaa hirttä ja katto tummaa savitiiltä. Kerroksia mustassa tönössä oli vain yksi, ja ikkunoita ehkä puolitoista. Se ei ollut Killjoyn mökki, sillä se ei näyttänyt ollenkaan palaneelta.
Asuinkelpoisuudeltaan ne olivat ehkä juuri ja juuri samaa luokkaa. Same ei ollut nähnyt vielä Killjoyn mökin vaurioita, mutta tiesi ne pahoiksi. Tätä mökkiä tiiraillessaan hän ei ollut ollenkaan varma, kummassa mieluummin viettäisi yönsä.

Tuulenvire oli vain pieni, mutta se riitti pudottamaan tiiliä katolta. Ne pirstoutuivat yksi kerrallaan osuessaan kovaan ja kylmään maaperään, jolla ei elänyt mitään eikä kasvanut mitään.

Mökin asukki ei sirpaloitumista huomannut tai huomioinut. Tuijottaessaan hahmoa, joka ankean talonpahasen etupuolella ja juuri ja juuri aidaksi laskettavan rakennelman takana hääräili, eivät moderaattorit tienneet miten reagoida.

Juuri ja juuri haravaksi laskettava keppi liikkui hitaasti jonkun käsissä. Ees ja taas. Siinä oli ehkä joskus ollut useampikin harjas, mutta vuodet olivat harventaneet niitä. Enää kuusi alumiinista harjasta törrötti urheana juuri ja juuri kepiksi laskettavan kepin päässä.

Harava raapi maan hiekkaan jälkiä. Samasta kohtaa. Uudelleen ja uudelleen. Sen käyttäjä tuijotti melko kuivaa ja hiekkaista maaperää, jolla ei ollut ruohoa, sammalta, sienen sientä tai edes rujoa puoliksi syötyä käpyä.

Mutta maassa oli yksi lehti.

Yksi, juuri ja juuri lehdeksi laskettava repaleinen pala viherainesta.

Viheraines oli väärä sana. Siinä ei ollut mitään vihreää.

Se oli tummanruskea lärpäke, jonka maaperän kosteus ja kylmyys oli liimannut paikalleen.

Ja haravan kuusi piikkiä eivät olleet tarpeeksi irrottamaan sitä paikoiltaan. Pihapiirin asukin työtä olisi helpottanut ehkä, jos se olisi yrittänyt raapia lehteä harvennetun haravan jäljellä olevilla kuudella piikillä. Eikä sillä tyhjällä alueella piikkien välissä.
Viidellä piikillä. Yksi tökkäsi jääkylmään maaperään ja irtosi napsahtaen.

Hahmo lopetti haravan liikuttamisen ainakin minuutiksi ja tuijotti sen nyt entistä vähäharavaisempaa kärkeä. Hahmo ei liikkunut. Ei ilmehtinyt. Ei reagoinut.
Sitten se jatkoi haravoimista. Lehti ei liikkunut siitä mihinkään. Juuri ja juuri haravaksi laskettava harava ei saanut juuri ja juuri lehdeksi laskettavaa lehteä liikahtamaan suuntaan taikka toiseen.

”Mitä…” Same sai ulos. Ei juuri enempää. Eipä Makekaan. He vain tuijottivat Kaya-Wahin asukkia, joka keskittyi kylmän ja lehdettömän pihapiirinsä ainoaan lehteen. Makella ei ollut aavistustakaan, mikä olento haravan varressa heilui… tai juuri ja juuri liikkui. Same oli kuullut näistä olennoista vain tarinoita. Hän ei ollut suhtautunut niihin kovin vakavasti.
”Vakavasti” oli oikea sana. Vakava oli ilme haravoijan kasvoilla.
Melko lyhyen, mutta matorania pidemmän olennon pää oli matala ja tanakka, silmät olivat kaukana toisistaan, suu oli mutrulla ja sen muuta vartaloa ei juuri näkynytkään. Valtava harmaa turkisviitta sai sen ruumiinrakenteen näyttämään tukevalta ja pyöreältä ja peitti lähes kaiken. Viitan valkea kaulus peitti kaulan, jota ei välttämättä edes ollut. Viitta laahasi lähes maata, mutta se paljasti liepeiden välistä pilkottavat kädet, jotka liikuttelivat haravaa, ja ruipelot, päätä runsaasti pienemmät jalat. Oli suorastaan ihme, että hahmolla oli minkäänlaista tasapainoa.

Lienee parasta palata hahmon päähän.

Sillä se oli kokonaan oma lukunsa.

”Pää oli matala ja tanakka”, aiemmin kuvailtiin, kuten myös ”silmät olivat kaukana toisistaan”. Jos kykenet mitenkään sisäistämään tätä edes mahdolliseksi, tuo ei ollut tarpeeksi sanottu. Kuvittele kaksi rusinaa, jotka on tökätty päinvastaisille puolille sulaneen lumiukon jäännöksiä. Onnittelen sinua. Olet kuvitellut hahmon pään muodon ja sen silmät.
Hahmon kovan ihon ruskeanvihreä tai vihreänruskea väri oli samaa ankeutta värimuodossa, mitä Kaya-Wahin maasto yleensäkin. Jos hahmo ei olisi liikkunut ollenkaan, se olisi maastoutunut täydellisesti. Nytkin se liikkui juuri ja juuri.
Ja silmien välisellä alueella oleva suu oli mutrussa. Se ei ollut vääristynyt mutruun. Sillä ei tuntunut olevan vaikeuksia pitää sitä mutrussa. Tämän olennon suu näytti aivan siltä kuin se olisi ollut lähtökohtaisesti mutrussa. Kuin sen olisi ollut todella vaikeaa tai ainakin vaivalloista pitää suupieliään ylhäällä.

Se pitikin niitä sitten alhaalla.
Ja oli todennäköisesti pitänyt aika kauan.

Olennon katseessa ei ollut tippaakaan iloa. Aina silloin kun se räpäytti silmiäänkin, se teki niin todella hitaasti ja passiivisesti.
Same oli melko varma, että tiesi mikä tämä olento oli. Hän oli kuullut huhuja niiden olemassaolosta. Niitä ei nähty erityisen paljoa muualla kuin omissa oloissaan.

Kaya-Wahi oli siis täydellinen asuinympäristö sellaiselle.

Täällä ei kukaan järjissään oleva haluaisi asua.Mitäköhän se kertoo Killjoysta, Same mietti. Mutta ei kovin kauaa.

Kaya-Wahia ei oltu koskaan siunattu kovin ihanteellisella säätilalla. Karua ja elotonta siellä oli ollut aina, ja koskaan saaren historiassa ei sinne ollut muodostunut juuri minkäänlaisia pysyviä asutuskeskuksia. Tätä miettiessään selakhiaani ei voinut olla muistelematta Killjoyn tiedustelutietoja Klaani-Allianssi-konfliktin alkupäiviltä. Joskus enemmän kuin neljä kuukautta sitten kourallinen torakoiden tiedeosastoa ja näitä suojaava sotilaspoliisikomppania olivat perustaneet leirin Kaya-Wahin ytimeen. Kuutisenkymmentä raskaasti aseistettua sotilaspoliisinazorakia oli suojannut tiedemiesten toimintaa kokonaisen viikon ajan, ja Killjoy ei ollut pystynyt lähestymään leiriä liian lähelle joutumatta tulikosketukseen. Lopulta viikon uurastuksen jälkeen paikalle oli noussut jonkinlainen metallitorni.

Kuvamateriaalin perusteella kyseessä oli ollut hyvin karkea kenttätoimiin tarkoitettu kopio metrulaisesta säänhallintalaitteistosta. Siinä oli ollut johtoja, antenneja, antureita, letkuja ja polttoöljyllä hurisevia kovaäänisiä moottoreita korvaamassa… mitä ikinä pohjoissakarassa käytettiinkään voimanlähteenä. Kristalleja? Same ei tiennyt. Hän ei ollut Metru Nuilta.

Säänhallintalaitteisto oli kylvänyt hehtaarin alueelle siemenet rehevälle sademetsälle. Se oli lämmittänyt Kaya-Wahin yleislämpötilaa kylvämällä ympäriinsä säteilyä. Suuria puita ja aluskasvustoa oli kasvanut kuukaudessa. Imperiumi oli valmistautunut tekemään koko saaresta sopivamman puhtauden lajille. Vanhat metsät saisivat väistyä uusien tieltä.

Viikon päästä sademetsä oli kuollut pystyyn.
Hetkellinen lämpöaalto ei ollut riittänyt. Kaya-Wahi tiesi, mitä halusi olla, ja se halusi olla kamalaa asuttavaa.

Nazorak-imperiumin tiedejaoston terraformausosasto oli piirtänyt lähinnä ison rastin Kaya-Wahin kohdalle kartalla. Sen jälkeen he olivat todennäköisesti ostaneet esimiehiltään salassa Imperiumin uusilta skakdi-liittolaisilta perinteikästä zakazilaista pirtua ja huuhtoneet tuskan alas.

Niin.

Kaya-Wahissa ei ollut juuri asutusta.
Virallisten arvioiden mukaan asukasluku oli kaksi. Ja juuri nyt Make ja Same katselivat niistä toista. Ja nyt se oli lopettanut haravoinnin katsoakseen takaisin.

Olentoa, mikä sen lajinimi sitten olikaan, oli vaikea katsoa silmiin. Tähän oli useitakin syitä. Pääasiallinen syy oli se, että sen katseessa ei ollut tippaakaan iloa. Pisaraakaan. Edes ilomolekyyliä, tai yhtä sen muodostavista iloatomeista. Teoreettisten kvanttitason ilohiukkasten olemassaolosta olisi voinut käydä jonkinlaisen pitkän yliopistollisen väittelyn, koska niiden olemassaoloa ei pystyttäisi empiirisesti todistamaan, ja väittely valaisisi varmasti kaikkia osapuoliaan. Mutta ei niitä ilohiukkasia silti ollut. Väitti kuka tahansa mitä tahansa. Tosi kuin vesi. Joka sekin oli Kaya-Wahissa lähinnä kuravellin sivutuotetta.

Iloa ei ollut. Jos sitä oli jossain, niin ei turkisviittaa kantavan olennon silmissä. Ja se teki silmiin katsomisesta todella vaikeaa. Samea tai Makea herkempi henkilö olisi päättänyt yhdestä katseestakin vain jäädä sikiöasentoon odottamaan loppua, jota ei tulisi. Mutta Same ja Make kestivät.

Sille, että olennon silmiin katsominen oli vaikeaa, oli toinenkin ilmiselvä syy.
Pää oli leveä ja silmät olivat kaukana toisistaan. Jos yritti katsoa olennon… otsaa, jos sitä sellaiseksi voisi kutsua, se oli suorastaan katseen välttelyä. Ja vain toiseen silmään tuijottaminen tuntui kiusalliselta. Mikä ei ollut tässä jo kolme minuuttia kestäneessä keskinäisessä tuijottelussa uusi tunne.
Selakhiaani ja puolirahi katsoivat toisiaan. Sanattomasta sopimuksesta he ottivat kumpikin yhden olennon silmistä kontolleen. Make katsoi vasempaa, ja Same oikeaa.

Ja siinä sitä hetken tuijoteltiinkin. Harava ei enää liikkunut, ja turkisviittainen katsoi heitä aitansa takaa. Metsänreunan varvut eivät piilottaneet moderaattorikaksikkoa kovin hyvin, ja he katsoivat mökkipihan asukkia varovaisena.
Lopulta loputtoman tuijottelun jälkeen olento mutisi jotain. Tai sen suu ainakin liikkui, ja ilman halki väreili loputtoman lohduttomalla nuotilla lausuttuja ääniä, jotka olivat ehkä sanoja. Tai eivät. Todennäköisesti eivät. Jos ne olivat sanoja, ne eivät olleet ainakaan kovin mieltäylentäviä. Jos ne eivät olleet sanoja, ne eivät olleet sen mieltäylentävämpiä.
”холодно”.

”Aha”, Make vastasi.
”Joo”, Same sanoi.

Turkisviittainen mutisi lisää.
”также темно”, se mutisi.

”Joo”, Make sanoi.
”Aha”, Same vastasi.

Turkisviittainen olento teki jotain, joka näytti nyökkäykseltä jos ei katsonut erityisen tarkkaan. Sillä ei välttämättä ollut kaulaa. Kumpikaan moderaattoreista ei käyttänyt energiaansa miettiäkseen, miten sen nyökkäys toimi. Tai että oliko se nyökkäys.

Ja harava alkoi liikkua uudestaan.

Moderaattorit eivät tienneet, miten suhtautua. Matkavalmisteluissa suurin huolenaihe oli ollut viholliskosketus. Eniten pelkoa oli herättänyt, että ensimmäinen olento jonka he Kaya-Wahissa kohtaisivat olisi halunnut heidät hengiltä.
”Jaa”, Same sanoi.
”Oho”, Make vastasi.
Tämä ei ollut sitä.

Haravointi jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Kunnes taas yksi haravassa hädin tuskin roikkuvista piikeistä irtosi naksahtaen.
Viittaa kantava olento tuijotti nyt nelipiikkistä haravaa. Lehti ei ollut pihasta mihinkään liikkunut.

Make oli saanut tarpeekseen. Hän käveli olennon pihamaalle, aivan tämän silmien eteen. Sitten puolirahi kumartui ja raapaisi kynsikkäillä sormillaan maahan kiinni jäätyneen lehden irti. Hän heitti sen olennon tontin aidan yli.

Olento tuijotti Makea.
Make tuijotti olentoa.
Olento Makea.
Make olentoa.

”товарищ”, olento mutisi.
”Öh, joo”, Make sanoi vilauttaen jotain joka yritti olla hymy. ”Ole hyvä.”
Olento tuijotti puolirahimiestä kuin tämä olisi ollut suuri messias, pelastaja, царь. Suorastaan haltioituneena, innostuneena. Kuin elämästään valon löytäneenä. Tai ei oikeastaan. Mutta vähän vähemmän passiivisena ja masennuksen valtaamana kuin yleensä.
No eipä oikeastaan. Mutta Makesta oli kivaa ajatella niin. Vaikka sen totuusarvo ei kovin suuri ollutkaan.

”Minä olen Make”, Make sanoi.
”МAКЁ”, mutisi lohduton ääni takaisin. ”товарищ.”
”… joo”, hän nyökkäsi ja osoitti pusikossa epäuskoisena könöttävää Samea. Tämän kasvoilta loisti epäusko. Selakhiaani ei tuntunut olevan erityisen samaa mieltä olennon lähestymisestä. ”Ja tuo on Same.”
”ЗAMЁ. товарищ.”
Olennon puhe kuulosti siltä kuin siinä olisi ollut ainakin seitsemän erilaista suhuäännettä. Mitä se sitten tarkoittikaan.
”… tuota… mikä sinun nimesi on?”
Tanakka kaya-wahilainen tuntui miettivän pitkään. Lopulta se kuitenkin murisi jotain.
” IГӨЯ”, mutrusuusta pääsi.

”Ai…”
Kumpikaan moderaattoreista ei yrittänytkään lausua IГӨЯin nimeä. Se tuntui turvallisemmalta. Diplomaattiselta ratkaisulta.
Same asteli lopulta varovaisesti aidan toiselle puolelle Maken viereen. Moderaattorit kättelivät IГӨЯia.
Ja havaitsivat sen huonoksi ideaksi. IГӨЯin kämmenpohja oli ollut hiilenmusta. Ja nyt sama mustan käden kuvio oli tarttunut heidän käsiinsä.

”TAЛAЛ OЛ JЦҤLA PAIЏA”, olento tokaisi, ja Make suorastaan hätkähti. Hänhän melkein ymmärsi mitä IГӨЯ yritti hänelle sanoa. Tai ei oikeastaan. Mutta oli kohteliaampaa teeskennellä.
”Ai?”
”TAЛAЛ OЛ ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA”, IГӨЯ tokaisi.
Make kohotti kulmiaan, ”Nimeämis… tuota, en haluaisi nipottaa, mutta oletko aivan var…”
”TAЛAЛ OЛ ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA”, IГӨЯ sanoi. Jos halusi valehdella itselleen, voisi väittää että nyt vähän innokkaammin.
”Nimeämispäivän ateria?” Make varmisti. Hänellä kyllä oli toisaalta äärimmäisen nälkä, vaikkakin…
”да”, IГӨЯ nyökkäsi. Nyökkäsi tavallaan. ”JA TЄЇдAT ON ҚЦTSЦTTЦ!” se sanoi juhlallisesti mutta ei todellakaan.

”Aha”, Same sanoi.
”Jaa”, Make vastasi.

Heillä oli kyllä nälkä.

Yhden todella hitaan tanakan viittasankarin ja kahden moderaattorin matka alkoi kohti mökin ovea. Ja siinä kestikin hetki. Ihan pieni hetki. Oikeastaan aika pitkä. Oikeastaan todella pitkä. Mutta ainakin he saisivat kohta ruokaa. Ehkä. Toivottavasti.

Tänään oli nimittäin ilmeisesti nimeämispäivä.

Oli sillä tapaa poikkeuksellinen syksy.

картофелькартофелькартофель

Huone, tai tila, tai oikeastaan vain huteran parrukaton suojaama rähjäinen asuinkolo oli sisustukseltaan kaikin tavoin vaatimaton. Tai ehkei kuitenkaan vaatimaton, vaan ränsistynyt. Mutta tanakkapäisen olennon mielestä ehkä sittenkin vain vaatimaton. Vuosien tummentamien lattialankkujen välistä pilkotti tulipesän levittämän hiilen mustentamia heiniä. Ehkä ne olivat siellä eristeenä, pitämässä lämmön sisällä. Mutta toisaalta, oltiin Kaya-Wahissa. Eihän lämpö siellä pysy missään sisällä. Joten ehkäpä heinät olivat siellä jostain muusta syystä. Tai vain epätoivoisena yrityksenä luoda kodikkuuden illuusio.

Tilassa oli myös pöytä. Saapuneesta kaksikosta kumpikaan ei ollut varma, oliko se ruokapöytä. Ei se varmaan ollut, koska sen ääreen mahtui ehkä korkeintaan yksi. Tai kaksi, jos osallistujat olisivat hyvin pieniä. Mutta pöytä oli myös pyöreä. Ei siis perinteisen ruokapöydän muotoinen. Mutta pöytä se ainakin oli. Ilman määrittelyäkin, satavarmasti pöytä. Ja asuintilan tummanpuhuvaa teemaa noudattaen vuodet olivat antaneet tummuneen arvokkuuden myös tällekin huonekalulle. Pöydän päällä oli myös rätti. Pikimusta, kulmista purkaantunut ja ehkä niukin naukin matoralaisen nenäliinaa suurempi kankaanpalanen yritti luultavasti olla pöytäliina. Yrittämiseksi se kuitenkin jäi. Vaikka pöytä oli pieni, oli rätti niin pieni, että yhdistelmä oli miltei koominen. Ja surullinen. Lisäksi myös aika epäkäytännöllinen. Erityisesti vierailijoiden kannalta. Eihän pöydän ympärillä ollut edes tarpeeksi tuoleja. Yksi vain.

Tuoli ei ollut tummunut, kuten suurin osa muusta puuaineksesta mökin sisällä. Se oli mädäntynyt. Ja siinä oli vain kolme jalkaa. Vasen takajalka puuttui kokonaan ja se, mistä sen olisi kuulunut alkaa vihersi hieman. Mutta ei se ollut olentoa ennenkään haitannut. Tai välillä oli. Mutta ei ihan hirveästi kuitenkaan. Ei sen enempää, kuin vaikka pöydän alla lattiaa epätoivoisesti suojaava matto. Joka ei kyllä edes näyttänyt matolta. Se näytti siltä, kuin siinä joskus olisi komeillut tähden muotoinen kuvio. Tarkkasilmäinen olisi voinut arvioida maton värien koostuneen joskus keltaisesta ja punaisesta. Joskus vuosituhansia sitten. Neliskulmaisen maton takareunan painaumat kielivät, että tilan ainoassa nähtävillä olleessa tuolissa oli joskus ollut neljä jalkaa. Maton kunnosta ei kuitenkaan voinut päätellä, kuinka kauan sitten. Mutta joskus kuitenkin.

Ne sijaitsivat siis huoneen keskellä. Pöytä, tuoli, liina ja matto. Lattian, jonka väleistä pursusi heinää, päällä. Se kokonaisuus oli huoneen toiseksi mielenkiintoisin asia. Mielenkiintoisin, oli vino kirjahylly, ovelta päin katsottuna huoneen vasemmalla reunalla. Sen esineistö, oli todellakin jotain perin merkillistä. Erityisesti tummanpuhuva lasinen kuula, joka oltiin aseteltu tavarakokoelman keskimmäiseksi.

Mutta hyllystä kohti huoneen nurkkaa, oli kuitenkin patja. Eihän se kovin hyvä patja ollut. Kovin ohut ja epämukavan näköinen. Jousiakin siitä näytti törröttävän. Mutta patja ei ehkä ollut aivan niin vanha kuin muut kalusteet huoneessa. Päätellen jousista. Ehkä jousia ei oltu keksitty vielä silloin, kun vaikkapa huoneen keskellä ollut pöytä oltiin rakennettu. Ja se pöytä, muuten, oli edelleen tosi surullinen.

Tympeän näköisen patjankin alta pilkisti heinää. Kovin samanlaista heinää, kuin lattiankin raoista. Mutta täällä sitä oli enemmän. Osa siitä oli koottu isoiksi klönteiksi sinne, minne olennon iso pää luultavasti lepäsi iltaisin. Tai saattoihan hänellä olla huono verenkiertokin. Jaloissa, nääs. Tosin silloin niskat kyllä varmasti kipeytyisivät. Ilman koroketta päälle, nimittäin. Mutta kahden pahan välillä oli tehtävä valinta. Heinää ei riittänyt molemmille päille.

Ehkä juuri tästä syystä, heinän kaipuun ja sen hyödyllisyyden syystä, patjan yläpuolelle ripustetussa taulussa komeili loputon pelto tuota hyödykkeistä tarpeellisinta. Tai ehkäpä “komeili” oli väärä termi. Kenties “rehotti” tai “näivettyi”. Koska ei pelto oikeastaan kovin komea ollut. Se lähestyi puolikuolleuden tilaa. Kenen tahansa muun, kuin IГӨЯin mielestä se olisi oikeastaan ollut tosi ruma taulu. Jos sitä nyt tauluksikaan pystyi kutsumaan. Eihän siinä enää raameja ollut. Nekin olivat lahonneet irti jo kauan sitten. Juliste, ehkäpä? Kyllä, juliste. Se oli IГӨЯin mielestä oikeasti miellyttävä. Ainakin melkein. Tai ehkä enemmänkin motivoiva. Motivoiden olentoa hankkimaan jonakin päivänä lisää heinää.

Mutta se kirjahylly. Se toden totta oli vino. Mutta ei kirjahyllyn vinous haitannut. Eihän siinä edes ollut kirjoja. Tai ei niitä enää sellaisiksi voinut kutsua. Ei niissä ollut kansia. Eikä niihin toisaalta kiinnittynyt huomiokaan. Maken ja Samen vierailevat katseet huomioivat lähinnä erikoiset artefaktit hyllyn päällä. Ja niitä oli paljon. Siltikin, Samea kiinnosti vain kuula. Tuo huomiotaherättävä sileä kuula. Siinä oli jotain merkillistä. Aivan, kuin se olisi ollut hieman puhtaampi ja kirkkaampi, kuin muut hyllyn koriste-esineistä. Vaikka ei se oikeastaan edes ollut.

Mutta ennen hyllyä, oli huoneessa takka. Siinä ei palanut tuli. Koska ei sitä olisi uskaltanut sytyttää niin lähellä kirjahyllyä. Tai ehkä olisi, mutta se ei luultavasti olisi maksanut vaivaa. Ei mökissä nyt koskaan niin kylmä ollut. Ainakaan ihan koko ajan.

Tuhkat takan pohjalla kuitenkin kielivät, että sitä oltiin käytetty joskus. Ehkäpä aikana ennen kirjahyllyn saapumista. Tai ehkä IГӨЯ oli joskus ollut nuori ja villi. Ehkä kirjahyllyn syttymisen riskit eivät painaneet nuoren olennon mielessä.

Tai ehkä syynä oli kuitenkin suunnaton kasa tuhkaa kirjahyllyn alla. Kasa, joka kieli hyllyn paikalla olleen joskus jotain muuta. Puista. Ja mitä ilmeisimmin herkästi syttyvää.

Mutta ei enää. Nyt siinä oli hylly. Kehnosti kasattu ja oikealle kallellaan oleva krääsäkeskittymä. Ja vaikka sen päälle kasatut objektit varmasti kätkivät sisälleen satatuhatta vuotta maailmojen historiaa, oli tärkeämpää keskittyä olennaiseen.

Mökin ikkunoihin, nimittäin. Kaikkiin puoleentoista niistä. Ne sijaitsivat miltei vierekkäin, mökin oikealla seinällä. Niistä ei nähnyt läpi. Miksipä olisi. Sameitahan ne olivat. Eikä niitä varmaan epäsameiksi olisi enää saanutkaan. Tai olisi ehkä, jos olisi hangannut tosi tosi kovaa. Ja tosi tosi pitkään. Ehkäpä sitä oltiin jo yritetty. Ehkäpä juuri siksi ikkunoita oli enää puolitoista.

Eikä kolmea.

Ikkunoista puolikkaan (ja sen, joka ehkä joskus oli sellainen ja nykyisin vain kasa ristiin kulkevia lautoja) edessä seinällä, oli taso. Ja tämä taso sisälsi päivän tarvikkeista tärkeimmät. Lautasia oli sopivasti kolme. Pinottuna nätisti lyhyen tason nurkkaan kuin odottamaan oikeaa hetkeä. Tarkkaan katsomalla saattoi huomata, että lautaset jopa kiilsivät paikoitellen. Enimmäkseen ne olivat kyllä naarmuuntuneita ja halkeilevia, mutta millikin kiiltoa sai miltei hymyn nousemaan IГӨЯin kasvoille.

Mutta ei kuitenkaan. Hänen kasvojaan vain hieman kihelmöi. Sisällä veti kuitenkin aika pahasti.

Lautasten vieressä oli vielä puinen avonainen rasia, jonka sisällä lepäsi, mutta ei kiillellyt, muutama pari joskus hopeisia ruokailuvälineitä. Haarukoista puuttui piikkejä ja veitset olivat kieroja, mutta nyt se ei haittaisi. Päivä oli kehkeytymässä erikoistakin erikoisemmaksi. Oli koittanut aika kaivaa esiin aarteet.

Vasta IГӨЯin kyykättyä tason edessä, huomasi yhä ovensuussa seisoen odottava kaksikko, että sen alla oli pieni puinen kaappi. Kovin huomaamaton sellainen. Väritykseltään yhtä tyhjä, kuin sen takana oleva seinäkin. Ja kun IГӨЯ taas suoristi selkänsä, oli hänellä käsissään metallinen, pohjallinen lieriö. Siinä ei ollut kahvoja, kuten kattiloissa yleensä. Oikeastaan, esine muistutti enemmän ämpäriä, kuin keittovälinettä. Mutta IГӨЯ ei välittänyt. Tämä kattila (ämpäri) oli hänen ruoanlaittojärjestelmänsä kruununjalokivi. Hyvin ruostunut ja luotaantyöntävä jalokivi.

Ja kun metallihäkkyrä lepäsi jo pöydällä, nousi tason takaa ihan oikea ämpäri. Muovinen, ruskea väriltään. Sakkainen vesi siirtyi ämpäristä toiseen tason ääressä puuhailevan tanakkapäisen olennon puuhastellessa verkkaisesti.

Ollessaan tyytyväinen, tai ainakin melkein tyytyväinen veden, tai vedentapaisen harmaan nesteen määrään, kääntyi IГӨЯ kohti vieraitaan. Mutisevaan ääneen oli ilmaantunut pilke ylpeyttä. Ei kovin vahvaa sellaista, mutta tarkkavaiset läsnäolijat huomasivat sen silti.

“Пришло время”, hän julisti.

Moderaattorit nyökkäsivät.

“Okei.”

Ja silloin olennon viitan sisältä paljastui jotain ikiaikaista ja majesteettista. Miltei soikeanmuotoinen, muttei kuitenkaan soikeanmuotoinen keltainen, muttei kuitenkaan keltainen elintarvike. Mökin sillä hetkellä majesteettisin asia nousi IГӨЯin varovaisten käsien varassa vedellä täytetyn metallirotiskon yläpuolelle. Make ja Same vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä.

“картофель”, IГӨЯ nyökkäsi, “праздник клубня”

“Vai, että sellaista”, Same totesi hyväksyvästi.

“Jep”, myönsi samaa mieltä oleva Make.

Ja niin se putosi. Kaukaa menneisyydestä kuiskivat keltaisuuden ja soikeuden kauneudet upposivat mukulan mukana metalliämpäriin. Vaikkei se oikeasti kauneutta ollut. Tai jos oli, niin vain sokean katsojan silmässä.

IГӨЯ murahti melkein hyväksyvästi. “Kattila” epäilyttävine sisältöineen siirtyi tasolta huoneen keskelle, pöydälle ja sen päällä olevalle matoranilaisen nenäliinan kokoiselle rätille. Ja sitten epäilyttävän muotoisessa päässä heräsi epäilys. Kaikki ei nyt mennyt niin kuin olisi kuulunut.

“где огонь?”, se kysyi.

Make kohautti olkiaan.

“Tjaa-a”, Same vastasi.

Surumielinen ilme alavireisillä kasvoilla kävi vielä tavanomaistakin syvemmällä murheen valtameressä. IГӨЯ kääntyi ympäri mietteliäänä. Ratkaisu pitäisi löytää pian. Hän ei pitänyt kiireestä, mutta nyt hänellä oli vieraita. Rusinaakin kuivemmat silmät siirtyivät kohti pöydän äärellä seisovaa ainoaa tuolia. IГӨЯ nyökkäsi. Kyllä. Näin se tapahtuisi.

Kämmenet, myös niistä hiiltyneen musta, tarttuivat tuolin selkämykseen. Moderaattorit esittivät vaikuttuneita turkisviittaan pukeutuneen voimannäytteestä. Eihän tuoli oikeasti mitään painanut. Matojen onttouttama, mitä luultavimmin. Mutta nousipa se kuitenkin ilmaan, aivan kuten IГӨЯ oli toivonut. Tai, mitä IГӨЯ oikeasti olisi halunnut, oli tulitikut. Hän oli kuullut sellaisista vuosisatoja sitten. Niiden legenda oli kiirinyt kauas.

Tai ainakin Kaya-Wahilaiseen mökkiin asti. Mökkiin, jossa IГӨЯ, ei ehkä miehekkäästi, IГӨЯin sukupuolesta kun oli yhtä vähän kuivaa faktaa, kuin mökissä kuivaa heinää (eli oikeastaan jonkin verran), irroitti kolmesta tuolin jalasta kahta.

Kumpikaan vieraista ei tohtinut pysäyttää päättäväisyyden tuulia. Vaikkeivat ne tuulet kovin päättäväisiä edes olleet. Eihän mökissä edes tuullut, veti vain vähäsen. Tai aika paljon. Ainakin välillä.

Yksijalkainen tuoli ei kolahtanut lattialle, IГӨЯin päästäessä siitä irti, kaksi kalikkamaista tuolinjalkaa kainalossaan. Tuoli lätsähti, lattiaan osuessaan. Lahonnut ja osittain mätä tuolinpohja levittäytyi matolle ilkeästi. Vaikkei tuoli osaa olla ilkeä. Mutta kyllä se silti aika hyvin kuvasi masentavaa materiaalien kohtaamista.

“царапина, царапина, царапина”, sanoivat toisiaan vasten hankautuvat puukalikat. “царапина, царапина, царапина”, uudestaan ja uudestaan. Kahta tuolinjalkaa kattilan vieressä yhteen hierova IГӨЯ oli verkkaisen masentuneesti asetellut patjansa viimeiset, jompaa kumpaa päätään ruumiistaan hatarasti tukevat heinät keskelle pöytää, metallihäkkyrän alle sytykkeeksi.

“царапина, царапина, царапина.”

Same hengitti hyvin raskaasti. Kuivan puun царапина raastoi selakhiaanin mieltä, kuin kalikat toisiaan. Maken päässä pyöri ajatuksia eri tavoista auttaa IГӨЯia. Mökin yleinen ilmapiiri esti kuitenkin puolirahia tekemästä sen kummempia päätöksiä. Ei hänellä nyt niin kiire ollut. Vaikka vähän olikin. Mutta ei se enää siltä tuntunut. Kai.

Minuutit kuluivat царапинаn parissa. Ne tuntuivat tunneilta, mutta ne eivät olleet. Minuutteja vain. Tosi pitkiä minuutteja, toki. Mutta asioiden turha suurentelu ei kuulunut IГӨЯin ajatusmaailmaan. IГӨЯ oli nimittäin realistinen. Ja kaikessa realistisuudessaan hän melkein hymyili onnistuessaan tehtävässään.

Vaikka kyllä IГӨЯ oli oikeasti pessimisti. Eikä hän siksi oikeasti hymyillyt. Oikeastaan, IГӨЯ oli jopa hieman yllättynyt yhden yksinäisen kipinän pudotessa kalikoiden välistä kohti kattilan alla odottavia kuivia heiniä. Vaikka eihän heinillä ollut tietoisuutta. Eivät ne mitään odottaneet.

Eikä IГӨЯkaan oikeasti yllättynyt ollut. Mutta heinä liekehti ja se oli tärkeintä. Sameissa syvyyksissä lilluva картофель-mukula pääsi lämpöön, jonka se ansaitsi. Siitäkin, huolimatta, ettei kukaan Kaya-Wahissa ansainnut mitään. Eivät edes картофельt.

Heinistä ja pöytäliinan virkaa toimittavasta rätistä kyhätty tuli oli mitä etevin tapa saattaa eineksistä vakuuttavin pöytään, vieraiden nautittavaksi. Vaikkeivat vieraat edes pitäisi картофельn mausta. Se, mitä IГӨЯ ei ollut ottanut huomioon (tai oikeastaan oli, mutta päätti murehtia aiheesta vasta sitten, kun asiasta tulisi ajankohtainen), oli nätin, tai oikeastaan todella ruman ruoanvalmistusjärjestelmän liekkien leviämistä.

Merkillinen, tai jos ihan rehellisiä ollaan, kovin tavanomainen kolmikko seisoi hiljaa katsomassa, kuinka tuli hitaasti, mutta varmasti valtasi lisää alaa pyöreältä pöydältä. Oikeastaan, koko pöytä oli ilmiliekeissä. Mutta ehkä viimein oli aika etsiä tilanteesta sen positiivisia puolia. Nyt ei ollut kylmä. Ja jos tilanteen annettaisiin edetä, ei olisi enää koskaan.

Mutta sitten Make muisti olevansa Kaya-Wahissa. Miksi turhaan ajatella positiivisesti?

Mutrusuinen IГӨЯ katsoi masentuneena, kuinka puolirahi kompuroi vauhdilla ulos mökistä, vain palatakseen välittömästi sisälle, IГӨЯin ainoa kukkaruukku käsissään. Ruukussa eli harvinainen, kaukaisilta mailta mukana tuotu kasvi, jonka kauneus oli sanoinkuvaamaton.

Ruukussa oli myös paljon vettä.

Ei ollut kauaa.

Eikä ollut muuten kasviakaan.

Mutta ei ollut enää liekehtivää pöytääkään.

Miltei transsimaiseen tilaan liekkien edessä vajonnut Same taputti toveriaan olalle ripeästä toiminnasta. IГӨЯin mielestä oikeastaan liiankin ripeästä. Miksi sitä turhaan kiirehtimään? Moderaattorin kurkkaus vastasammutetun, höyryävän pöydän päällä odottavaan ämpäriin kertoi, että картофель oli kuin olikin valmis syötäväksi. Ainakin luultavasti.

Vaikka kyllähän sen raakanakin olisi voinut syödä. IГӨЯ halusi kuitenkin tehdä asiat kunnolla. Olihan sentään ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA.

Ateria oli valmis. Kaikki kolme istuivat tuolillaan juhla-aterian ääressä. Tai oikeastaan ei yksikään. Kenelläkään ei ollut tuolia. Aiemmin tuoleja oli ollut yksi, mutta se oli ilmeisesti ollut yksi ateriantekoprosessin tarvikkeista. Ja olihan pöydällä nyt sentään lämmin ateria. Ainakin lämpimämpi kuin Kaya-Wahin ulkoilma. Ja mökin sisäilma. Se ei tietenkään kertonut kovin paljoa.
Tuolien puuttuminen ei tietenkään pysäyttänyt kahta moderaattoria ja IГӨЯia. He kyyristyivät pyöreän pöydän ja mukulaisen perinneruoan ääreen kätevään ja ergonomiseen shasaalikyykkyyn. Kumpikaan moderaattoreista ei tiennyt, että sitä kutsuttiin shasaalikyykyksi.

Ja tilanne oikeastaan vain helpottui Samelle, joka oli tätä ennen joutunut kulkemaan mökissä lähinnä selkä kumarassa.

IГӨЯ mutisi jotain kummallista kaksikolle, joka vastasi tähän lähinnä nyökkäilemällä hiljaa. Todella hiljaa. Kumpikaan ei ollut aivan varma, mitä he odottivat ja miksi.
Sitten IГӨЯin kaavun suojista tuli luiseva sormi, joka osoitti moderaattorien takana olevalle seinälle. Tanakka talon omistaja mutisi jotain taas. Lopulta moderaattorit tajusivat kääntyä katsomaan.

Sillä hetkellä heistä tuntui kuin he olisivat lukeneet ruokarukouksen heidän takanaan olevalla seinällä jököttävälle taululle. Sieltä takaisin tuijotti toinen IГӨЯin lajin jäsen. Sillä oli iso karvalakki. Isoin. Isoin karvalakki minkä he olivat koskaan nähneet. Ja muhkea viitta, ehkä yksi muhkeimmista. Se muistutti kuin suurta karvaista rauskua, joka makasi tanakan otuksen olkapäillä. Vaikka ei rausku ollutkaan. Kuten ei otus itsekään. Ja otuksen katse oli samalla tavalla iloton kuin IГӨЯilla.
Taulun alla luki ӍAИTAX.

He eivät viitsineet kysyä. Niin oli ehkä parasta.

IГӨЯ mutisi jotain ja otti käteensä veitsen. Tämä oli juhlallinen hetki. Tätä huipentumaa oli IГӨЯ odottanut aikapäiviä. Tänään oli perinteikäs ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA, ja hänen koko vuoden säästämänsä картофельt-mukula oli nyt valmistettu. Kiehutettu. Tarjoiltu lautasille, jotka kiilsivät puhtauttaan juhlan ytimessä. Tai eivät oikeastaan kiiltäneet. Eivätkä olleet todennäköisesti millään tapaa hygieenisiä. Mutta ainakin lautaset oli. Voisihan sitä pahemminkin olla. Jossain päin. Jollain tapaa.

Rauhallisesti siirtyen tanakka otus kurottui shasaalikyykystään kohti herkullista ateriaa, jonka valmistelu oli loppumetreillään. Veitsi laskeutui kutkuttavan hitaasti kohti keltaista pylpyrää, joka odotti että se vihdoin pilkottaisiin kolmeen osaan ja tarjoiltaisiin sellaisenaan odottavien juhlavieraiden tyhjille lautasille. Se täyttäisi heidän kurnivat vatsansa, ja ei vain vatsansa – sielunsa.

Niin ylväs oli IГӨЯin lajin perinneruoka, ja kun sanon ”perinne-”, tarkoitan ”ainoa”.

IГӨЯ yritti halkaista mukulaa.
Ja kovin yrittikin.
Se liusui veitseniskusta lautasen toiselle puolelle.
Veitsenisku oli ollut melko verkkainen. Ja mukulainen herkku todennäköisesti melko kova.

IГӨЯ ei luovuttanut. Se ei kuulunut hänen luonteeseensa. Hänen luonteeseensa kuului lähinnä passiivinen tuijottelu ja apaattinen mutina.

Veitsi nousi taas ylös valmiina uuteen iskuun. Mutta ei kovin vauhdilla. Itseasiassa aika rauhallisesti. Mutta mihinpä heillä olisi kiire ollutkaan. Paitsi Samella ja Makella sotimaan jotain sotaa ja etsimään jotain petturia.

Veitsi iski taas.
Arvatkaa halkesiko mukula.

No ei.

Ei haljennut.
Tämä toistui. Perinteikäs ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA sai tällä kertaa odottaa. Kuten se oli jo aika kauan odottanutkin. Maken vatsa kurnutti kuin sammakko, joita ei Kaya-Wahissa elänyt, koska vaihtolämpöisillä otuksilla ei ollut Kaya-Wahissa juurikaan mahdollisuuksia. Tämä ei ole vihje siitä, että juuri kenelläkään muulla olisi ollut.

Halkaisuyritys toistui. Ja kovin toistuikin. Nimenomaan se yritys. Ei se halkaisu.
Mukula singahteli lautasella vaivalloisesti. Täysin kokonaisena. Kimmoisana. Keltaisena. Pehmeänä mutta läpäisemättömänä. Voittamattomana.

IГӨЯ nosti veistä taas hitaasti ja yritti. Huomatkaa yritti. ”Yritti” on hyvä sana. Se kertoo sekä aikeen että lopputuloksen. Jälkimmäinen oli tällä kertaa epäonnistuminen. Sen ei olisi varmaan pitänyt enää yllättää tässä vaiheessa. Mutta silti se yllätti. IГӨЯin elämä oli täynnä yllätyksiä, vaikka ei oikeastaan.

Nyt hän kuitenkin koki sellaisen.
Silmänräpäyksessä kullanhohtoinen pyhäinjäänne, картофель-mukula viipaloitui kolmeen samankokoiseen osaan.

Same ei ollut enää shasaalikyykyssä.

Eikä hänen viikatteensa nojannut enää tönön seinustaa vasten, vaan se oli hänen käsissään.
”Noin”, hän sanoi kulmat kurtussa.

IГӨЯ näytti jäätyneeltä. Tosin ilmaston huomioiden se ei olisi mahdotonta. Tai ehkä hän vain reagoi melko verkkaisesti. Mihinpä tässä kiire olikaan, paitsi syömään herkullista ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIAa, joka oli todennäköisesti tässä vaiheessa lähinnä kylmä ja kuminen pylpyrä kolmena kylmänä ja kumisena palasena. Mutta eipähän sellaista joka päivä saanut syödä. Ja kun sanon ”saanut”, tarkoitan ”pitänyt”.

Ja silloin ateriointi alkoi. Keltainen картофельt-mukula, tuo taivaan lahja ja jumalainen perinne, joka kattoi tuhat vuotta IГӨЯin lajin kulttuurihistoriaa, pilkottiin siivuiksi ja sisäistettiin pala kerrallaan kunkin olennon elimistöön. Ja voi minkälainen makuelämys se olikaan, tai ainakin moderaattorien matkan hienoin makuelämys, ja kun sanon ”hienoin”, tarkoitan ”ensimmäinen”. Lämpöä se ei ollut juurikaan tuonut, mutta se ei sentään ollut aivan yhtä jääkylmää kuin Kaya-Wahin viileä syysilma. Tai miten niin syysilma. Kaya-Wahin ilma.

Kolme ruokailijaa istui pöydän ääressä, paitsi että ei istunutkaan, vaan lähinnä kyhjötti epämiellyttävästi kyykkyasennossa yrittäen pitää tasapainonsa niin hyvin kuin se oli mahdollista. Mukula oli poissa. Se jäisi heidän muistoihinsa parhaana ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIAna, jonka he olivat koskaan kokeneet.

IГӨЯ oli säästänyt sitä koko vuoden. Tätä yhtä merkkipäivää varten hän oli sitä säästänyt. Ja nyt hän oli sisäistänyt sen elimistöönsä juuri kohtaamien toveriensa kanssa. IГӨЯ koki rinnassaan melkein aitoa onnellisuutta. Todella, todella melkein. Jos hänen suutaan katsoi roikkuen katosta pää alaspäin, saattoi nähdä hymynkaaren.

”No”, Make sanoi vaitonaisesti. ”Tuota, kiitos ateriasta…”
”ILӨ ӨИ ӍІИЦИ PЦӨLЁLLAИI”, otus mutisi.

Sitten oltiin taas aika hiljaa.
”TAЛAЛ OЛ PAЯAS ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA”, IГӨЯ mutisi aiempaa innokkaana. Tai objektiivisesti kuunneltuna lähinnä hieman kovaäänisemmin.

Sitten oltiin taas todella hiljaa. Make ei näyttänyt kovin iloiselta. Hän jakoi sen katseen Samen kanssa, joka pudisti päätään. Hänen oli silti pakko puhua.
”Mutta… eihän tänään ole vielä nimeämispäivä.”

Same tuijotti Makea.

”Siihenhän on vielä kuukausia.”

Make tuijotti talon omistajaa.

”Nyt on vielä syksy.”

IГӨЯ tuijotti Samea.
Same tuijotti IГӨЯia.
Make tuijotti Samea.
Make tuijotti IГӨЯia.
Same tuijotti IГӨЯia.
IГӨЯ tuijotti molempia. Hänen silmänsä olivat sen verran kaukana toisistaan.

IГӨЯ tuijotti lautasta, jolla ei ollut enää mukulaa.

Sitten oltiin todella, todella hiljaa.

Ulkona kuului vain kylmä tuuli. Joka kuului kyllä sisälläkin. Ja tuntui. Tönö ei ollut erityisen hyvin eristetty. Ei oikeastaan juuri ollenkaan. Mutta kuitenkin. Muttei kuitenkaan.

”Tuota…”
Molemmat moderaattorit lakkasivat samanaikaisesti olemasta shasaalikyykyssä. He varoivat lyömästä päitään kattoon. Eivätkä rikkoneet katsekontaktia talon omistajaan.
He perääntyivät. Melko hitaasti. Ovea kohti.

”Kiitos ateriasta”, Same sanoi.

Ovi sulkeutui heidän perässään.
IГӨЯ jäi könöttämään shasaalikyykyssä.

”JДД.”

Sitten hän oli vain todella, todella hiljaa.
Ja aika pitkään.

картофелькартофелькартофель

Maansa myynyt (ei IГӨЯ oikeasti omistanut maata, jolla hänen mökkinsä seisoi [eivätkä mökit seiso, nehän vain ovat], vaikka ei kukaan muukaan Kaya-Wahissa maata haluaisi omistaa [paitsi ilmeisesti Killjoy]) IГӨЯ seisoi hiirenhiljaa tuijottamassa tyhjiä lautasia ja niiden mukana murskattuja unelmia. Vaikkei IГӨЯ edes tiennyt, mikä on hiiri. Tai, että miten unelmia voisi konkreettisesti iskeä pienempiin paloihin.

ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA. Mennyt hukkaan. Perinneruoka häpäisty. Tosin mikä on hukka? IГӨЯ ei tiennyt. Eikä IГӨЯ välittänyt. Hiiltyneellä pöydällä lepäsivät turmion lautaset. Ehkä hieman vahva sanavalinta, mutta IГӨЯ tarvitsi voimakkaita ajatuksia. Mutta sitten, oikeastaan, myös rauhallisia. Idea oli hyvä. Rauhoittuminen. IГӨЯ tiesi, miten. Vaikkei idea oikeasti hyvä ollut. Mutta ainakin turvallinen se oli. Ihan varmasti.

Tosin ei. Koska IГӨЯ ei osannut odottaa pahinta. Ainoastaan toiseksi pahinta. Eli hidasta ja kivuliasta kuolemaa. Sitä ei kuitenkaan tullut. Vaan pahin tuli. Tai ehkä IГӨЯ vain suurenteli asioita mielessään. Sekin oli toki mahdollista.

Se, mikä tapahtui (se pahin mahdollinen) odotti IГӨЯia kirjahyllyllä. Sillä vinolla, jonka päällä oli synkkä kuula. Mutta ei se kuula IГӨЯia kiinnostanut. Vaan se, mitä oli sen vierellä. Se oli матрёшка. Viimeinen muisto kaukaa kotoa. Vaikka eiväthän muistot missään järjestyksessä ole. Nekin vain ovat. Mutta muistoesineistä viimeinen.

Se oli puinen ja koristeellinen. Se oli etäisesti hahmon muotoinen ja se näytti koostuvan yläpuoliskosta ja alapuoliskosta. Maalaus sen etäisesti hahmonmuotoisella pinnalla oli ilmiselvä. Se oli ӍAИTAX, SЦЦЯI JД ЦSЗIMMITЭИ MДHTДVД.

Ja kun IГӨЯ käänsi матрёшкаa, se aukesi. Ja sisällä oli toinen. Hieman edellistä pienempi puinen hahmo. Senkin IГӨЯ tunnisti. Se oli tietenkin ZФLДT, VДЦЯДS, VIISДS, ДIИДКIЙ ЦSЗIMMITЭИ, MЦTTЗI SILTIКДДИ IHДЙ КФКФ ДIКДД.

IГӨЯ tunsi jo hengityksensä tasaavan ja sydämensykkeensä rauhoittuvan. Ei kuitenkaan liikaa. Koska jos sydän rauhoittui liikaa, rauhoittui se yleensä lopullisesti.

Ja sitten aukesi toinen матрёшка. Ja sisällä oli jälleen pienempi hahmo. Mutta ei paljoa pienempi. Vähän vain. Juuri sen verran, että se mahtui ZФLДT, VДЦЯДS, VIISДS, ДIИДКIЙ ЦSЗIMMITЭИ, MЦTTЗI SILTIКДДИ IHДЙ КФКФ ДIКДДn sisään.

Siellä oli VZLФTФ, КДIКISTД HIЯMЦISIИ, MЦTTД VДIЙ SILLФIИ КЦЙ TФDЗLLД TДЯVITSI. Siinä olivat lempeät kasvot, jotka IГӨЯkin nuoruusvuosinaan ehti tapaamaan.

Mutta nyt ei ollut aika pysähtyä. IГӨЯin jännittävääkin jännittävämpi (ei oikeasti) iltapäivä puksutti eteenpäin, kuin hurjinkin juna. Vaikkei IГӨЯ ollut koskaan junaa nähnytkään, saatika tiennyt, mitä “puksuttaminen” tarkoittaa. Kädet väänsivät. Ja taas uudet kasvot ilmaantuivat. Eivät kuitenkaan tyhjästä. Vaan VZLФTФ, КДIКISTД HIЯMЦISIИ, MЦTTД VДIЙ SILLФIИ КЦЙ TФDЗLLД TДЯVITSIn sisältä. Jos se olisi ilmaantunut tyhjästä, se olisi ollut mustaa magiaa ja sellaiset kuuluivat vain ӍAИTAX, SЦЦЯI JД ЦSЗIMMITЭИ MДHTДVДlle.

Siellä oli ККДSPДЯФVV, КДЦИIS JД VIЗHКЭД, MЦTTД HILLITУSTI JД TФDЗLLД VДЯФVДISЭSTI.

Kyllä. Hyviä muistoja, mietti IГӨЯ. Tai ei nyt kovin hyviä. Mutta ihan siedettäviä.

Oli käännettävä vielä kerran. Esiin tupsahti (IГӨЯin itsensä vetämänä) ЖLЗЬФTФV, JЦЦЯI SФPIVДSTI TДITЗЭLLIИЗЙ. Näitä kasvoja ei IГӨЯ tunnistanut. Mutta ei hänen toisaalta tarvinnutkaan. Ne kasvot olivat hänen матрёшкаssaan, joten niiden täytyi olla tärkeät. Tai sitten ei. Mutta oliko tuolla toisaalta väliä?

Eipä ollut.

Koska vielä viimeisen kerran käänsi IГӨЯ. Siistiin riviin synkeän kuulan vierelle asetetut puiset hahmot saivat itselleen kuudennen ja viimeisen toverin. Se oli pieni, pienin kaikista. Mutta ei se haitannut (kyllä se vähän haittasi), sillä viimeinen kasvoista oli IГӨЯ, HILJДIИЗЙ, MЦTTЭI LIIДИ (PДITSI ЗHКД IHДЙ VДHДИ).

Olentoa melkein hymyilytti nähdä omat kasvonsa viimeisessä hahmossa. Mutta eihän IГӨЯ hymyillyt. Vaikka olisi saanut. Mutta ei. Mustassa kädessään omaa puista kuvaansa tutkiva IГӨЯ laski lopulta itsensäkin матрёшкаn kauniiseen ja täydelliseen (jos ei ihan, niin ainakin lähellä sitä) riviin. Ja juuri silloin se tapahtui. Se pahin. Ehkä vähän suurenneltu, mutta kuitenkin, pahin.

Kuten IГӨЯ usein itselleen sen totesi (ei kuitenkaan ääneen, se olisi ollut tarpeetonta), kirjahylly oli vino. Viimeistä puista hahmoa laskiessaan, tönäisi käsi huomaamattaan kuulan alas. Sekunti, jonka se käytti matkallaan kohti puista, vuosien tummuttamaa lattiaa, tuntui loputtoman pitkältä.

Eihän se oikeasti loputtoman pitkä ollut. Tuntui vain siltä. Eikä kyllä välttämättä edes tuntunut. Mutta niin jostain syystä tavataan sanoa. Mutta kuitenkin.

Se sekunti päättyi pahimpaan. Vaikka матрёшка oli hyllyn artefakteista rakkain, oli kuula niistä kaikkein arvokkain. Tai näin IГӨЯ ainakin arveli. Eihän hän voinut varmaksi tietää. Ja nyt se levisi. Tuhansiksi (tai mahdollisesti vain sadoiksi, tai hyvin useiksi kymmeniksi) sirpaleiksi IГӨЯin vastasiivotuille, muttei siltikään kovin puhtaille lattioille.

Vuosien tuhkien samentaman lasisen pallon sisältä sinkoutui, tai tarkemmin ottaen putosi nopeasti, pieni shasaalikyykkyä harjoittava messinkinen hahmo, joka piteli kädessään punaisen ja valkoisen väreistä koostuvaa syötäväksi tarkoitettua herkkua.

Vaikkei IГӨЯ ollut varma, olisiko tankomainen objekti oikeasti herkkua.

Hahmo ja sen kanssa lattialle levinneet keinotekoiset lumihiutaleet pysähtyivät surullisesti, liike-energian lakkaamasta vaikuttamasta niihin.

Vai lakkasiko se koskaan vaikuttamasta? Ja mitä tosiaan oli liike-energia? Näitä kysymyksiä ei IГӨЯ miettinyt. Eikä välttämättä kukaan muukaan.

Tai mistäpä sitä tiesi.

Mutta jos se vain oli mahdollista, oli IГӨЯin kasvoilla oleva ainainen mutrusuu nyt entistäkin surullisemmalla mielellä. Hiljaa, IГӨЯ tuijotti hetken kömpelyydensä tuhoja. Eipä sitä auttanut surra. Tai ehkä auttoi. Kyllä IГӨЯ sitäkin aina silloin tällöin kokeili. Nyt hän ei kuitenkaan kokeilisi. Päivässä oli ollut jo tarpeeksi toimintaa (vaikkakin aika passiivista sellaista). Hitaasti, IГӨЯ alkoi nostelemaan kuulan sirpaleita ylös lattialta.

Ensimmäinen. Ja toinen. Ja kolmas. Sitten neljäs. Vielä viides. Ja kuudeskin. Seitsemäs olikin jo vähän isompi. Kahdeksannen jälkeen IГӨЯ totesi, että ehkä hän ensiksi hakisi liiman.

картофелькартофелькартофель

Taas kerran syvällä juuri ja juuri metsäksi laskettavassa metsässä alkoi synketä. Synkkää oli ollut kaiken aikaa. Mutta nyt oli synkempää, ja tästä se vielä synkkenisi. Same ja Make olivat pysäyttäneet matkantekonsa. Alkoi olla liian pimeää etenemiselle, ja Maken siipiä alkoi väsyttää.
Puolirahi könötti märällä mättäällä polvillaan. Hän kasaili pienittyjä puuklapeja nuotioksi. Jokainen niistä oli vielä kostea, mutta lohikäärmeen kevyt lämpöhönkä auttoi puun kuivattamisessa.

Same istui rujolla kannolla. Jalkojensa eteen hän oli kerännyt kasan havupuiden oksia, ja toisessa kädessään hän piteli ohutta puunrunkoa veistellen tätä puukollaan täysin oksattomaksi. Kohta heillä olisi laavu yötä varten.

Kylmyys oli tulossa.

картофелькартофелькартофель

Puun lämmitysoperaatio alkoi tuottaa tulosta. Make siveli sormillaan nuotiomateriaalia tunnustellen vielä märkiä kohtia, eikä niitä juurikaan löytynyt. Puolirahi vetäisi syvään henkeä vihdoin sytyttääkseen nuotion.

Jolloin taivas aukesi.

Hopeisen meren sisällön verran vettä hyppäsi heidän niskaansa.

Kaatosade muutti maaston kuravelliksi ja kuivatut puut pehmeäksi hötöksi. Moderaattorit tuijottivat toisiaan jälleen todella pitkään.

”Kaya-Wahi on perseestä”, Make sanoi.
”Totta helvetissä”, Same vastasi.

10 thoughts on “Musta Nimeämispäivä”

  1. Maestrossa tosiaan pääasiassa Gee ja allekirjoittanut. Vilkuilupoppoossa yllättäen ollut mukana myös Make.

    Ja tosiaan. Kamalaa joulua vain kaikille. Tai ehkei ihan kaikille. Tai kyllä kuitenkin kaikille. Vai lieneekö tuolla väliä?

    Eipä voi tietää.

  2. Tämä oli… Hyvä. Toistosta huolimatta ei puuduttavaa. Ihan tuntui kuin olisi katsonut neuvostopiirrettyä, jossa on ääniraitana mollissa soiva mustalaisviulu.

    Huonoa joulua kaikille.

  3. Odotin alussa ”sameaa”-vitsejä, mutta niitä ei tullut. Jossain vaiheessa luin myös mustan käden aivan väärin ja ihmettelin, mikä ihmeen merkitys Mustalla Kädellä nyt on, vaikka se tarkoitti (kai?) ihan vain mustaa kättä. Vai tarkoitiko sittenkäääääään?!

  4. Lyön vetoa, ettei Musta Käsi II tunnu niin pitkältä lukea kuin tämä. Gee todella hallitsee viestin kuvailun ja venyttämisen taidon. Tai ehkei se ollutkaan venyttämistä. Toiseelta onko sillä väliä.
    Olen varmaan huono ihminen, kun tämä oli minusta huvittavin viesti hetkeen. Tosin kun IГӨЯ jäi yksin, minua alkoi vain säälittämään.
    Kymmenen pistettä. Hauska nähdä, että minunkin ideoistani syntyy jotakin.

Vastaa