Hampaista heurekaan

Onu-Metru, kauan sitten

“Niz! Niz! Se sinun harjoittelijasi saapui!”

“Kiitos, Shan. Ihan pieni hetki”, kuului naisen ääni kaukaisuudesta. Pienen odotushuoneen vastaanotosta taakseen huuteleva Shan väläytti hymyn tiskin takana odottavalle mustaa Hunaa kantavalle laboratoriotakkiin pukeutuneelle matoranille.

“Tohtori Niz saapuu aivan hetken kuluttua. Voitte mennä jo tuonne ovelle odottamaan”, viittoili hyväntahtoisesti puhuva komaukasvoinen ko-matoran-virkailija. Onu-matoran kiitti ja käveli tiskin ohitse, asettautuen huoneen perällä odottavien liukuovien taakse odottamaan.

Odotusaika ei matoranin onneksi ollut pitkä. Hyvin nopeasti oven taakse ilmestyivät veden toan lempeät kasvot. Yhtä lailla labratakkiin pukeutunut toa naputteli salasanan pieneen paneeliin oven omalla puolellaan ja sihahtaen kliinisen valkoisen ympäristöön johtavat ovet aukesivat. Toa viittoili matoranin mukaansa ja ovet sulkeutuivat kaksikon takana, kun nämä riensivät käytävää pitkin kohti määränpäätään.

“Sinä olet varmasti Delron. Hienoa, että pääsit tulemaan näin lyhyellä varoitusajalla.”

Laboratoriota kohti kävelevät Niz ja Delron kättelivät vauhdista. Molempien mielet olivat jo päivän projektissa. Ajatus mahdollisien uusien löytöjen tekemisestä motivoi molempia.

“Ilo on täysin minun puolellani, Tohtori. On kunnia päästä työskentelemään näin kutkuttavassa ympäristössä. Musta Käsi on todella lyönyt kaikki kilpailijansa laudalta.”

Rurukasvoinen veden toa virnisti tyytyväisenä. Kaksikko pysähtyi seuraavien liukuovien eteen. Salasana niihin oli huomattavasti edellistä monimutkaisempi. Niz joutui pysähtymään muutamaan kertaan kesken näpyttelyn, varmistaakseen salasanan virheettömyyden. Hitaasti, hyvin hyvin hitaasti raskaat ovet lähtivät aukenemaan. Toa ja matoran jäivät odottamaan kärsivällisesti.

“Ainakin yritämme parhaamme. Tiedeosastomme on hyvin rahoitettu. Herra ja Professori ovat ymmärtäneet, että tie parempaa tulevaisuutta kohti vaatii ammattitaitoa ja ajan tasalla olevat laitteistot.”

“Ja silti Kenraali oli se, joka määräsi juuri tämän projektin?”, Delron ihmetteli ääneen.

“Hän on… varovainen persoona. Näin meidän kesken ehkä vähän liiankin. Mutta kun tutkimuksen kohde on näinkin kutkuttava, niin mitäpä me olemme kieltäytymään.”

Delron nyökkäili hyväksyvästi Nizin vastaukselle. Ovet kaksikon edessä olivat miltei auki. Niz astui jo ensimmäisenä oviaukkoon, viittoillen onu-matorania peräänsä.

“Apotti kertoi, että olette alunperin Neurobiologi, herra Delron?”

“Totta, joskin olen siirtynyt biokemian puolelle. Paljon… vapaampi työympäristö, sanoisin.”

Niz hymähti hyväksyvästi, “Hienoa, sillä jos vapautta kaipaat”, Niz pysähtyi oven toiselle puolelle, päästäen Delronin ohitseen laboratorioon, “niin tällä sitä riittää.”

Haltioitunut ilme Delronin kasvoilla sai Nizinkin hymyilemään. Valkoisen huoneen reunoille kasatuilla työpisteillä lepäsivät uutuuttaan kiiltävät laitteistot ja tarvikkeet ja tilan keskelle siisteihin riveihin asetellut metalliset tutkimuspöydät sisälsivät jokainen pienen leikkaussalin verran mitä erikoisimpia biologien varusteita. Muutama noista biologeista puuhaili parhaillaan tilan perällä jonkinlaisten pitkähäntäisten rottamaisien olentojen parissa, mutta kukaan näistä ei työnsä touhussa huomioinut tilaan ilmestynyttä kaksikkoa. Eniten onu-matoran oli kiinnostunut aivan ovia lähimpänä olevien työpisteiden päälle upotetuista massiivissista mikroskooppien näköisistä valkoisista laitteista, joiden kylkeen oli asetettu käyttäjän ulottuville kymmenittäin mitä merkillisimmän näköisiä vaihdettavia linssejä ja laitteen robottiselle kädelle muotoiltuja työkaluja.

“Onko tuo… Tohtori Niz, ovatko nuo BioKleriikin uusimpia?”

Veden toa taputti uutta harjoittelijaansa olalle, ohjaten tätä lähemmäksi astronomisen kalliita koneita.

“Kyllä on. Ja tänään sinä alat käyttämään niitä. Tämä on meidän pisteemme.”

Haltioitunut matoran jäi tutkimaan laitteen lukemattomia lisävarusteita, samalla kun Niz asteli laboratorion sivulta löytyville pakastimille. Kolahdus. Esine oli laskeutunut pöydälle Delronin viereen. Matoran haukkoi jälleen henkeään. Musta pieni käsi upposi valkoisen takin rintataskuun ja veti sieltä esiin pienen ketjun päässä roikkuvan suurennuslasin, jolla matoran kumartui tutkimaan pöydälle asetettua esinettä.

Hieman matoranin omaa nyrkkiä pienempi lasinen kuula hohkasi vihreää valoa pienessä, kuulan ympärille rakennetussa metallisessa telineessään. Kaasumainen aines kuulan sisällä velloi ja kierteli, kuin myrskyn silmässä. Joskin silti, matoran koki artefaktin läsnäolon huumaavan rauhoittavaksi.

“Luin kyllä ensimmäiset tutkimusraportit, mutta… se… se on niin kovin erikoinen…”

Niz hymähti hyväksyvästi, naputellen samalla omaa rintakehäänsä. “Mielenkiintoista nähdä sellainen tällaisessa tilassa. Varsinkin kun tietää, että samanlainen velloo minunkin sisässäni.”

“Kyllä… kyllä vain. Kuulinkin, että nämä olisivat teidän käytössänne, kyllä. Mutta juuri siksi minua kiinnostaakin, mistä tämä on peräisin? Luulin, että kaikki kaksitoista olivat jo… aktiivisessa käytössä.”

“Niin, niin olivat. Mutta… syväläisystävämme poistui keskuudestamme hiljattain. Ja tämä on se, mitä hän jätti meille perinnökseen.”

Delron ei voinut estää itseään sivelemästä kuulan lasista, uskomattoman sileää pintaa. Oli, kuin matoran olisi koskettanut absoluuttista sileyttä. Tuntuma oli merkillinen. Matoran havahtui vasta, kun veden toa oli rysäyttänyt ison pinon tutkimusraportteja sisältäviä papereita pöytään, kaksikon väliin.

“Tässä ovat kaikki tähänastiset tulokset. Info on luonnollisesti puutteellista, kun näiden alkuperän tutkiminen… hmm… sallittiin vasta siinä vaiheessa, kun kaikki olivat… liittyneet. Sait kyllä jo kaiken tärkeimmän lähettämässäni paketissa, mutta olisiko kertaus kuitenkin järkevää?”

Delron nyökkäsi Nizin ehdotukselle, joskin veden toan ripeä toiminta kieli, että matoranin vastauksesta riippumatta, kaksikko kertaisi kuitenkin. Yhdellä ripeällä vetäisyllä Niz toi katonrajasta esiin noin kaksimetrisen liitutaulun, joka oli raapustettu täyteen suttuisella käsialalla kuulan avainkohtia. Toa selvitti kurkkuaan ja lähti luettelemaan.

“Eli, siis. Tutkimuskohde 1H. Liitetty käyttäjäänsä kahdeksantoista vuotta, seitsemän kuukautta ja kaksi päivää sitten. Irroitettu väliaikaisesti käyttäjänsä kehosta ennen luovuttamista seuraavalle neuvoston jäsenelle kaksi päivää sitten. Liukenee käyttäjänsä sisään tarpeeksi pitkän “lämmittelyajan” jälkeen. Materialisoituu jälleen lasiseen muotoon päädyttyään kehon sisälle. Omaa ympärillään telepaattisen kentän, jonka funktio tosin edelleen mysteeri. Sisältää regeneratiivisia voimia ja tarpeeksi pitkän käyttöajan jälkeen… tuota… sulkee käyttäjänsä sielun sisälleen.”

Toa keskeytti listansa läpikäynnin hetkeksi, vilkaistakseen harjoittelijansa ilmettä. Yllätyksekseen toa kuitenkin huomasi sen olevan tilanteeseen nähden yllättävän kesy. Matoran kohautti olkiaan.

“No hei. Elämme oudossa maailmassa.”

Niz oli äärimmäisen tyytyväinen uuden työkumppaninsa reaktioon. “Siinä sinä olet oikeassa. Mutta eiköhän tehdä siitä hieman vähemmän outo. Aika selvittää tämän salaisuudet.”

Delron nyökkäsi. Nizin etusormi napsautti vieressään olevan tutkimuslaitteen päälle, työntäen toisella kädellään pöytään rysäytettyä paperipinoa kohti matoranin odottavia käsiä. Kuula pöydällä inahti. Kukaan ei kuitenkaan kuullut.


Tunteja ja taas tunteja myöhemmin osat olivat vaihtuneet. Paperipinoja sivummalla selaileva Niz kirjoitti tutkimuksen avainkohtia ylös, samalla kun BioKleriikin laitteiston keskellä työhönsä uppoutunut Delron seurasi tutkimusalustalla valojen keskellä vellovaa kuulaa. Laboratorion sisällä oli kuuma. Niz oli jo käärinyt takkinsa lanteilleen ja myös Delron joutui nöyrtymään lämpötilojen edessä ja avaamaan ylimmän nappinsa. Hikistä otsaansa pyyhkivä matoran oli ylläpitänyt tasaista keskustelua jo pitkään, pitääkseen tunnelman sopivan kevyenä.

“Ihanko todella te vain aloitte käyttämään näitä tietämättä niiden todellisesta luonteesta? Kaikki merkit osoittavat, että nämä todellakaan eivät vain sulaudu käyttäjäänsä… näistä… tulee käyttäjänsä. Minä laskin ainakin kahdeksan erilaista telepaattista kenttää ja niiden loputtomia yhdistelmiä tämän ympäriltä. Kuka tietää, syväläisystävämme tuolla sisällä saattaa edelleen olla elossa… jollain todella merkillisellä tavalla.”

Niz joutui kasaamaan ajatuksiaan papereistaan hetken, jotta ymmärsi täysin matoranin sanoman. Lukulasit päähänsä nostanut toa kirjoitti vielä yhden rivin, ennen kuin vastasi.

“Me itseasiassa luulimme niitä aluksi ihan vain toa-kiviksi. Niissä vaikutti olevan jonkinsorttista alkeellista elementaalista voimaa ja Professori oli vahvasti sitä mieltä, että helpoin tie niiden erikoisuuden selvittämiseen olisi, jos vain alkaisimme kantamaan niitä mukanamme. Kukaan ei odottanut, että ne vain… sulautuisivat. Se oli hyvin huomaamaton prosessi.”

“Väitätkö todella, ettei Professori tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan?”, Delron ihmetteli, vaihtaen samalla uuden linssin kuulan tarkastelua varten.

“Mmh. Hän on aina tuntunut ajavan vähän omaa agendaansa. Mutta hän on tieteilijä, kuten mekin. Joskus uteliaisuuden tyydyttämiseen tarvitaan luovia keinoja.”

Delron jätti Nizin äänestä paistavan hienoisen epävarmuuden huomiotta ja painoi pöytään upotettua painiketta. Kuula välkähti. Kaukaisuudesta kuului kaukainen rääkäisy matoranin aktivoiman toiminnon käynnistyessä. Kukaan ei kuitenkaan taaskaan kuullut. Pieni teleportaatiokanokasta taottu petrimalja sisälsi nyt taas lisää tuntien aikana hitaasti kerättyä vihreää massaa kuulan sisältä. Delron kävi välittömästi tutkimaan uutta näytettä, kun se oli vielä tuore.

“Kiehtovaa, kuinka lasinen kuori voi olla näin mahdotonta murtaa. Tämän tutkiminen olisi paljon helpompaa, jos meidän ei tarvitsisi teleportata tätä tavaraa ulos.”

Niz hymähti myöntävästi. Muutaman minuutin kestäneen hiljaisuuden jälkeen Delron pyyhkäisi taas otsaansa ja laski työkalut viimein käsistään.

“Joo. Ei tässä nyt varsinaisesti ole järkeä. Regeneratiivisia voimia sisältävää orgaanista massaa telepaattisella, näennäisen passiivisella kentällä. Se, miten jotain näin erikoista on kyetty tuottamaan ja mistä materiaalista tuo kuori on valmistettu on kyllä ihan puhdas mysteeri, mutta kyllä minä kuitenkin uskon, että olemme ymmärtäneet ihan oikein, miten nämä toimivat. Mutta ei minkään materian pitäisi toimia tällä tavalla. Kiinteää ulkona, kaasumaista kuoren sisällä.”

“Mutta ei vieläkään vihjeitä sen alkuperästä? Kuka ne on tehnyt? Mitä varten? Kenraali vaatii vastauksia näihin kysymyksiin. Viimeaikaiset… onnettomuudet ovat laittaneet meidät täällä koville. Salaisuuksia ei enää suvaita.”

Delron vain kohautteli olkiaan Nizin kysymystulvalle. “Tällaisella aikataululla en osaa päätellä sen enempää, kuin sinäkään. Teoria vain, mutta ehkä näissä ei ole sen suurempaa salaisuutta. Se luki raportissakin. Pitkäaikaisia vaikutuksia ei olla havaittu. Käyttäjien aivotoiminta on kuulan ominaisuuksista huolimatta normaalia. Kudos lasin sisällä näyttää olevan elävää, mutta en menisi tekemään sellaista päätelmää, että kuoleman yhteydessä kuulaan siirtynyt “sielu” olisi muuta kuin jonkin sortin orgaaninen geneettisen tason kaiku.”

Niz laski lasit päästään vakavan mietteliäänä. Delron näki pettymyksen huokuvan toan kasvoilta. Niz oli odottanut läpimurtoa, mutta sitä ei oltu löydetty.

“Myönnettäköön tosin, että tämän massan rakenne muistuttaa minua jostakin. Se on tuttu. Ajetaan sille vielä huomenna yhdet DNA-testit. Siinä on meille viimeinen oljenkorsi”, Delron yritti lohduttaa, mutta Niz oli jo hiljentynyt pettymykseensä. Hiljainen hetki kuitenkin keskeytyi, kun laboratorion ovet lähtivät taas hitaasti aukeamaan.

Ga-matoran, mirukasvoinen, ryntäsi sisään isoja metallisia kärryjä työntäen. Puuskuttava biologi kiisi kärryjensä kanssa kuulaa tutkivan kaksikon ohi, kohti yhtä monista vapaista tutkimuspöydistä. Delron ja Niz seurasivat, kuinka matoran alkoi näennäisen innoissaan latomaan suuria valkoisia objekteja kärrystä tutkimuspöydälleen.

Väsynyt kaksikko päätti jättää työpisteensä hetkeksi ja käydä seuraamaan tieteilijätoverinsa innokasta puuhastelua.

“Sanaha? Mitä sinä oikein tällä teet? Sinullahan on lomaa vielä koko loppuviikko”, Niz ihmetteli avoimesti, Delronin huomion kiinnityttyä jo täysin kärryn sisältöön.

“Uusi satsi Arkistoista! Tänään löydettyjä. M oli kiltti ja antoi minun tutkia näitä ensin!”, matoran vaahtosi. Niz oli iloinen kuin aikaista nimeämispäivää viettävän työkaverinsa puolesta, kun taas Delronilla oli vaikeuksia päästä selville vesille hämmennyksestään.

“Ovatko nuo… ovatko nuo, mitä luulen niiden olevan?”

“Hampaita!”, Sanaha hihkaisi, “Katso nyt, miten isoja ja pelottavia ne ovat! M oli niin kovin kiltti. Taidankin pyytää häntä kahville! Joo! Sen minä teen. Heti huomenna!”

Niz hörähti. Delron irvisti. Hampaita ne tosiaan olivat. Kymmenittäin niitä ja pieni ga-matoralais-biologi lappoi niitä työpöydälleen tahdilla, jossa yksi melkein lipesi hänen otteestaan.

“Paleontologian Professori”, Niz täsmensi, huomatessaan, ettei Delronilla ollut hajuakaan, kuka Sanahan mainitsema M-herra oli, “Töissä arkistoissa tuossa ihan vieressä. Hän antaa meille silloin tällöin aina… pieniä lahjoja. Vastineeksi pidämme huolta, että hänellä on ajan tasalla olevat työkalut.”

Delron nyökkäsi, mutta piti katseensa naulittuina edelleen pöydällä kasvassa hammaskasassa. Hampaista jokainen oli hohtavan valkoinen ja naurettavan valtava. Keskenään käytännössä identtiset hampaat olivat pituudeltaan ja paksuudeltaan matoranin oman käsivarren luokkaa. Hirviömäisen kokoluokan purukalustot saivat kuitenkin Delronin pään ajattelemaan. Matoran vilkaisi taakseen pöydälle jäänyttä vihreää kuulaa. Sen jälkeen hän kääntyi takaisin valkoisen hammaskasan ääreen. Matoranin silmät kasvoivat hänen päässään. Matoran kääntyi katsomaan Niziä, jonka ilme vastoin oli kysyvä.

“Nuo… nuo hampaat.”

“Niin?”

“Sinähän tiedät, mistä ne ovat peräisin?”

“Juu. Kyllä.”

“Ja sinähän tiedät, mitä muuta ne siellä arkistoissa kaivavat?”

“En nyt oikein ymmärrä, mitä haet”, Niz vastasi rehellisesti. Onu-matoranin kasvoilla hehkui palasten paikalleen loksahtamisen riemu.

“Kuulat… ehkä ne eivät olekaan täysin uniikkeja. On olemassa muutakin… tietenkin. Telepaattinen kenttä. Näennäisen passiivinen, mutta… tietenkin! TIETENKIN! Ehkä… ehkä kuulat ovat prototyyppejä. Tai ehkä toinen aste! Niz!”

“Öh, niin?”, veden toa ihmetteli pöllämystyneenä matoranin sekavasta monologista.

“Minä tiedän täsmälleen, mitä ne ovat… ja valitettavasti, luulen, että sinä et tule pitämään vastauksesta.”

5 thoughts on “Hampaista heurekaan”

  1. ???

    Onpas paljon takaumia. Kutkuttavaa, ja vähän liiankin. Tahtoo nimittäin nähdä tämän nykypäivä-jatkoa ja tahtoo sitä nyt.
    Hammakset ja kuulakset ovat molemmat tosi kamalan kutkuttavia puolia tätä kuviota eikä minulla ole edes tämän vinkkitykityksen jälkeen mitään hajua siitä mitä niiden pitäisi edustaa.

    Lisäksi jokin puoli minusta uskoo sattumiin, mutta foliohattu on liian syvällä päässäni voidakseni olla huomaamatta tätä: Shan? Kanohi Shan? Kapuran naamio?

    1. Voin rauhoittaa mieltäsi sen verran, että kaikki yhteydet mahdollisiin fiktiivisiin naamioihin on täysin sattumaa. Maailmassa on rajattu määrä neljän kirjaimen yhdistelmiä.

  2. Minäkin bongasin Shanin. it cant be coincidence!!!!

    Mielenkiintoinen viesti. Tietty tämän tehoa söi vähän se, että olen jo lukenut Musta Käsi II:n valmiina olevan osan. Taidan tyytyä vain hihittämään nurkassa pahaenteisesti.

Vastaa