Isiemme synnit

Ariez

”Minun soturini”, tummaa jaloa Faxonia kantava po-matoran sanoi. ”Kaikki ne.”
”Siinä oli aika karu juttu, tyyppi”, totesi häntä vastapäätä pöytää istuva matoralainen, joka huojui siihen malliin tuolillaan, että ei ehkä kauan pysyisi pystyssä. Oli myös erittäin suuri todennäköisyys, että tämä sammuisi pian tai vähintäänkin antaisi ylen. He istuivat Tren Kromin joen varrella nököttävän kylän ainoassa baarissa, Eteläisellä mantereella.
”Minä en edes tiedä, miten päädyin tänne. En halunnut jäädä yksinäni saarellemmekaan”, Ariez jatkoi tiedostaen, ettei hänen keskustelukumppaninsa välttämättä kuunnellut kuin puolella korvalla. ”Koska Mestari otti kaikki minun soturini. En minä vain pääse siitä yli. Ei niin voi edes tehdä. Miten hän voi tehdä niin?”
”Gööh”, hänen keskustelukumppaninsa totesi ja kaatui tuoliltaan vasemmalle kyljelleen. Tuoli jäi voitokkaasti pystyyn seisomaan matoranin kadotessa pöydän alle.
”Oletko ihan kunnossa?” Ariez kysyi vilkaisten pöydän alle.
”Joo”, kuului ääni, jota seurasi oksentamisen kaunis tunnusmusiikki.
”Haittaako, jos minä… tuota noin, lähden tästä?” Ariez tiedusteli kohteliaasti jäämättä odottamaan vastausta ja hiippaili ulos baarista varoen törmäämästä keneenkään.

Tähän aikaan illasta lähes kaikki kyläläiset vaikuttivat olevan enemmän tai vähemmän huppelissa, mikä ei sinänsä miellyttänyt Isä Ariezia, vaikka hän olikin tullut etsimään unohdusta. Niin, kenties unohdusta, tai vähintäänkin jotakuta, joka kuuntelisi hänen ongelmiaan. Joku muu kuin Isä Bartax. Hän ei liittyisi Bartaxin seurueeseen edes pakon edessä. Hänellä oli sen verran kunniaa jäljellä, ettei hän liittyisi siihen petturiin vaan kuolisi mieluummin.

Hän hiippaili joenrantaan ja pesi siellä kasvonsa kylmässä vedessä. Hän ei nähnyt kaikkia vaihtoehtoja, joita hänellä oli, mutta hän tiesi ainakin kahden vaihtoehdon olemassaolosta. Hän voisi liittyä Bartaxiin, mutta kuten hän oli juuri itselleen vannonut, sitä hän ei tekisi.
Toinen vaihtoehto kuulosti sekä kamalalta että todennäköiseltä. Bartax oli saanut haltuunsa Isä Bothanan joukot fyysisesti paljon vähemmän ei-tuskallisin keinoin kuin Mestari Ariezin joukot, ja yrittäisi mahdollisesti suostutella Ariezinkin puolelleen. Ariez mietti, mitä Bothanalle oli mahtanut tapahtua, mutta totesi sen liian kamalaksi pohdinnanaiheeksi ja päätti palata baariin.

Hän aikoi tällä kertaa tilata juoman.


Bothana

Epsilonin temppelin kaunis saari oli ainoa asia, mitä merestä nousi pinnan yläpuolelle tuhannen kilometrin säteellä. Vihertävä meri löi hiekkarannoille suuria aaltoja jättäen jälkeensä tummia raitoja hiekkaan. Hiekkaisten rantojen jälkeen alkoi trooppinen metsä, joka koostui suurimmaksi osaksi tiheästä aluskasvillisuudesta ja korkeista palmupuista. Kookospähkinöitä ja jättiläisluumuja kasvattavia puita oli joukossa useita. Aina silloin tällöin kypsiä hedelmiä putosi alas, ja vähäiset hedelmiä ravintonaan käyttävät rahit saivat syödäkseen ilman, että joutuivat kiipeämään puihin.

Jostain kuului papukaijarahin kirkaisu. Auringot paistoivat iloisesti paahtaen kuumuudellaan kaikkea, mikä eli. Ilma oli kostea ja raskas hengittää. Ei tarvinnut kulkea kovinkaan syvälle viidakkoon löytääkseen paikan, jossa eräs matoralainen makasi jättiläisluumuja kasvattavan palmun alla. Hän makasi kuin auringon varjossa rentoutuva nautiskelija kädet ristittynä pullean vatsan päälle, puuttui vain tarjotin, jolla seisoi lasillinen kylmää juotavaa.

Luumu putosi matoralaisen päälle, mutta tämä ei reagoinut lainkaan. Kuivunut veri oli aiemmin maalannut suuren alan hänen allaan punaiseksi, mutta metsän pienet hyönteisrahit olivat jo syöneet suurimman osan siitä. Matoralaisen ruumiskaan ei ollut jäänyt koskemattomaksi: isoja palasia oli päätynyt haaskansyöjien suihin, ja kärpäsiä pörräsi jatkuvasti tämän kimpussa. Rauhalliselta hahmolta puuttui kasvoiltaan naamio, eikä tällä ollut edes kaapua, jota jokainen Athiin uskova yleensä piti yllään.

Hetken kuluttua paikalle sattunut fikou-kolmikko huomasi helpon saaliin, eikä tämä saalis ollut luumu.


Bartax

”Ath pyytää meitä auttamaan, tekemään velvollisuutemme.”

Palaneen kaupungin hiiltyneet jäänteet siinsivät matoralaisen taustana tämän puhuessa. Hänen edessään rivissä seisovat soturimunkit pitelivät käsissään keihäitä, miekkoja tai kirveitä. Jokaisella heistä oli yllään musta ihoa myötäilevä vaatekerta ja yhtä tumma paksu hupullinen viitta. Athisteja oli kokoontunut kasaan tuhatkunta.

”Meidän on aika iskeä miekkamme vihollisen sydämeen! Nuo kurjat klaanilaiset, jotka ovat varastaneet meiltä jo kaksi sirua, elleivät enemmänkin”, Bartax sanoi ja heristi nyrkkiään. ”Me laitamme heidät kärsimään siitä hyvästä, mitä he ovat tehneet uskontomme pyhälle reliikille!”
Kuului hyväksyvää mutinaa.

Ennen niin kaunis athistien kaupunki, jossa Isä Bothanan johtamat munkit olivat asustaneet. Sen raunioihin oli haudattu myös kaikki Bartaxia vastustavat uskovaiset. Uskonveljet.

”Me olemme näyttäneet”, Bartax julisti, ”miten meidän vastustajillemme käy. Me voimme hyökätä Bio-Klaaniin ja saada takaisin haluamamme. Heistä ei ole vastusta yhdistetylle voimallemme!”
Hetken oli hiljaista ja vain navakan tuulen humina kaikui heidän korvissaan.
”Emmekö ole valmiita? Emmekö kykene?” Bartax yllytti. ”Emmekö pysty mihin vain!”
”Pystymme!” kansa vastasi. Bartax hymyili.
”Mutta ei, emme suinkaan suin päin hyökkäämällä. On käytettävä oveluutta. On yleisesti tiedossa, että Nazorakein imperiumi hallitsee noita vesiä ja suurta osaa saaren maaperästä. Jos vain seilaisimme sinne, meidät tapettaisiin veneisiimme. Meitä ei päästettäisi saarelle elossa. Mutta ongelmat on tehty ratkaistaviksi!”

Oli hetken hiljaista Bartaxin pitäessä tehokasta retorista taukoa. Jossain hänen selkänsä takana raunioista purkautui pieni rikkikaasujen suihku, joka lennätti kivimurskaa paikasta toiseen. Kaupunki oli ollut kaunis katsella, mutta sen rauniot toivat tyydytystä. Bothanan joukoista suurin osa seisoi nyt hänen edessään, hänen omiensa joukossa. Hänen omina joukkoinaan.

”Minulla on yhteyshenkilö”, Bartax julisti, ”joka kykenee toimittamaan meille varastetun nazorakien aluksen, jonka avulla pystymme turvallisesti matkustamaan Bio-Klaanin saarelle. Sen jälkeen asetumme hienosäätämään suunnitelmaa. Tarvitsemme sen viimeistelemiseksi tarkempia tietoja Bio-Klaanin linnoituksesta.”

Kuului ihmettelevää mutinaa. Mitä Isä Bartax ajatteli, että he tekisivät?
”Uusimpien tietojemme mukaan”, Bartax sanoi ja yski hieman. ”Pahoittelen. Aivan, uusimpien tietojemme mukaan Pyhä Äitimme lavasti oman kuolemansa peittääkseen roolinsa Bio-Klaanin petoksessa. Hän on suunnitellut sirujen luovuttamista Bio-Klaanin haltuun jo pitkään!”

Tätä kansa ei sulattanut helposti. Mestari oli elossa? Hän oli päättänyt auttaa Klaania?
”Saatatte miettiä, eikö Pyhän Äidin päätös saattanut olla viisaudessaan oikea. Mutta saatatte myös unohtaa, mitä tapahtui kaikkein pyhimmälle katedraalillemme. Kaikelle sille pyhälle kirjallisuudelle, jota sen kirjastoissa oli! Kaikille niille pyhille esineille, joita siellä säilytettiin! Ehkä Mestari ei tehnyt päätöstä viisaudessaan, ehkäpä ahneuksissaan hän myi meidät Bio-Klaanille! Eikö tämä ole osoitus siitä? Kuinka hän kykeni tuhoamaan jotain niin arvokasta!”

Täysi hiljaisuus, jota kesti vain hetken.
”Oletteko valmiita kostamaan? Oletteko valmiita tuhoamaan vihollisemme, jotta Nimda voi jälleen olla yhtä?!”

Yleisö vastasi hurraten.

Bartax virnisti häijysti.
”Otetaan kurssi kohti… Ath-Koroa.”


Gunei

Rukousmerkein maalatulla mustalla Haulla oli alakulon sävyttämä virne. Voi tätä säätilaa.

Ath-Koron isä turvautui tummaan viittaansa temppelin lumisilla portailla. Tämä talvi tunkeutui läpi. Sen hyisen sinertävät sormet olivat pitäneet tätä saarta otteessaan niin kauan kuin hän oli muistanut. Muut vuodenajat olivat vain kuolleet pois, mutta talvi kesti. Vaan Gunei ja hänen ystävänsä, veljensä ja siskonsa, eivät välittäneet. He olivat aina kestäneet, ja he kestäisivät edelleen. Pyhällä Beetalla tai ilman.

Joskus Guneista tuntui, että se että isä Athin kylä oli pitänyt perustaa nimettömälle ikitalven saarelle oli ollut vain julma vitsi. Tai sitten temppelin perustajat olivat saapuneet tänne kesällä. Siinä tapauksessa isä Athilla oli ainakin huumorintajua.
Tai vähintään Mestarilla.

Pyhä Äiti ja Oraakkeli olivat lähteneet pohjoista kohti jo yli viikko sitten. Mitään viestiä ei ollut tullut sen jälkeen. Gunei ymmärsi kyllä. Jos isä Bartaxin joukot olivat löytäneet tänne aiemminkin, ne kyllä tulisivat etsimään täältäkin.
Gunei katsoi pelokkaana keihästä, jota piti kädessään. Hänen olisi oltava valmiina.

”Isä Gunei!”
Huudahdus oli tullut lumenvalkoisen ja epäluonnollisen puhtaan temppelirakennuksen nurkalta. Gunei kääntyi katsomaan. Portaita kapusi ylös lunta vauhdilla tieltään potkiva nuori fe-matoralainen soturimunkki. Gunei tunnisti hänet välittömästi.
”Andiri”, hän sanoi kummastuneena. ”Mihin kiire, veljeni?” Hetken hän olisi halunnut käyttää munkin yleisemmin tunnettua lempinimeä Andiri Syyhykeihästä, mutta hillitsi itsensä.
”Isä hyvä! Ath-Koro on suuressa vaarassa!”
Gunei hätkähti taaksepäin ja puristi keihäästään kaksin käsin. ”M-miten niin?”
”Tiedätte kyllä, isä!” Andiri paasasi. ”Jo-jos isä Bartax on saanut tietää että piilottelitte Pyhää Äitiä… m-meidät teurastetaan!”
Gunei yritti hymyillä lempeästi, mutta näytti lähinnä hermostuneelta. ”Ni… niinkö luulet, Andiri hyvä?”
Andiri vajosi polvilleen. ”Isä Gunei, minä pyydän! Jos lastaamme veneisiin veljet ja siskot ja kaiken karjan minkä saamme, meillä voi olla vielä aikaa!”
”Andiri, Andiri, rauhoitu!” Gunei yritti. ”Meillä ei ole mitään hätää. Toamme suojelevat meitä.”

Andiri pudisti päätään. ”Isä hyvä”, hän sanoi kumarrellen perin vaikeana. ”Toat… toathan lähtivät. Temppelissä ei ole enää pyhää Nimdaa niiden suojeltavaksi…”
Mustanaamioinen soturimunkki laski varoen kätensä hopeisen oppilaansa päälaelle. ”Voi, veljeni, veljeni… toamme eivät välitä siitä, että siru on poissa. He ovat täällä meitä varten. Ja he kyllä pysäyttävät Bartaxin, vaikka tämä rynnisi meitä kohti kaikilla niillä raivon liekeillä, joilla Atheon roihuaa Ahjossaan.”
Andiri näytti hiljaisuudessaan siltä, että Gunein sanat vaikuttivat häneen. Hän halusi uskoa niitä. Mutta hän kyllä tiesi, että Isä Gunein sieluun oli hiipinyt viime aikoina sitä nakertavaa pelkoa ja epävarmuutta. Pappismies huomasi Andirin katseen ja ojensi kätensä oppilaalleen.
”Haluatko nähdä?”
Andiri nyökkäsi syvään, ja Gunei auttoi tämän seisomaan. He nousivat vitivalkoisia portaita.

Temppelissä oli hiljaista kuin haudassa, ja jokainen askel kaikui kauas. Edes kukaan munkeista ei enää viettänyt aikaa rukoillen puhtaan valkoisilla käytävillä. Andiri ei näyttänyt vieläkään siltä, että uskoisi Toa-vartijoiden palanneen temppelin luo.
Sitten hän näki yhden heistä. Se ei ollut sittenkään patsas.

Rukouskaapuinen toa näkyi huonosti aulan perältä. Suuren vaatteen hihat ja helmat oli kirjailtu punaisin kolmioin. Rukoustekstein ja kuvioin. Kaapu peitti kookkaan hahmon jalat, ja sen hihat yhtyivät niin, että käsiäkään ei näkynyt. Hän ei myöskään kuullut edes hengitystä. Minkälaisella toalla oli tällainen meditatiivinen itsekuri?
”Näetkö nyt, veli hyvä?” Gunei sanoi riemukkaasti. ”Olemme turvassa!”
Hahmo kaavussa vaikutti katsovan heihin hetken. Tai ainakin kuuntelevan heitä. Sitten se kääntyi tönkösti paikallaan ja käveli syvemmälle temppeliin. Jokainen yksittäinen askel kalahti temppelin lattiaa vasten kolkon ontosti ja metallisesti. Koko aula kaikui, kunnes vartija oli poissa näkyvistä ja jätti jälkeensä vain hiljaisuuden. Hiljaisuuden, jonka keskellä joku kuunteli edelleen.
Andiri ei näyttänyt rauhoittuneen. ”Mutta… missä loput viisi ovat?”
Gunein vastaus oli hermostunut naurahdus.

”Mistä minä sen tietäisin? Älä huoli. Olen huomannut, että tällä toalla on erinomainen kuulo. Uskon, että hädän tullen hän kutsuu veljensä ja siskonsa paikalle… missä sitten ovatkaan.”
Andiri nyökkäili hiljaa itsekseen. ”Hyvä kuulla, isä. Voisimmeko… poistua temppelistä?”
Guneilla ei ollut aavistustakaan, miksi hänen oppilaansa ei näyttänyt vieläkään olevan rauhallisin mielin.
Joku suojelee meitä. Sehän on tärkeintä, eikö?

He astuivat taas hyiseen pakkaseen. Kaikki ei tuntunut olevan kunnossa. Isä Gunei ei halunnut myöntää sitä itselleen, mutta hän tunsi sen luissaan ja ytimissään. Joku jossain tiesi täsmälleen, mitä tapahtui, eikä se ollut hän.


Oraakkeli

”Snork?”
”Ai, sinä seurasit. Olisin olettanut, että menet heidän mukaansa.”
Tapiiri pudisti päätään niin, että kärsä värisi. ”Snork.”
Vanha mies kurotti istuimenaan toimivalta kannolta taputtaakseen mustavalkoista ratsua tämän suurelle päälaelle.
”Snork”, tapiiri sanoi rojahtaen tämän viereen istumaan.

Jo kaikonneen kesän viimeisten sirkkojen siritys kuului havupuiden välistä. Oraakkeli istui hiljaisena kuolleen puun juurilla tapiiri vieressään. Punainen katse keskittyi kauempana olevan Klaanin linnakkeen valoihin ja sitten jonkin verran metsikköä lähempänä oleviin Arkistoihin. Kirkkomaisen kirjastorakennuksen ylimmän kerroksen ikkunoista katsoi ulos kaksi hahmoa, jotka olivat täydessä työssä.
Toa Sugan ja Manun johdattama isä Zeeron oli saapunut joitakin tunteja sitten Bio-Klaanin linnakkeeseen pienen athistijoukon suojaamana. Oraakkeli ei ollut palannut vielä linnakkeeseen. Hänellä oli ajatuksia, jotka kaipasivat hiljaisuutta.
”Snork?”
Tapiiri katsoi kysyvästi sen mielestä hämmentäviä jälkiä maassa kannon edessä. Oraakkeli havahtui ja laski itsekin katseensa niihin. Ratsu ei vaikuttanut ymmärtävän aivan täysin, mitä vanha matoralainen oli piirtänyt metsämaahan ja miksi. Nurmeen ja multaan oli raavittu kuvioita. Viivoja, jotka yhdistivät kuvioita. Viivoja, jotka yhdistivät toisia viivoja.

”En ole varma, kuinka paljon ymmärtäisit jos kertoisin sinulle.”
”Snork!” tapiiri röhisi suorastaan loukkaantuneena. Se ei ehkä ymmärtänyt sanoja, mutta se kyllä tiesi, milloin siihen suhtauduttiin alentavasti. Oraakkeli vastasi pienellä hymyntapaisella.
”Minun nimeni on Oraakkeli. Mikä on sinun nimesi?”
Kerrankin soturimunkki yllättyi, kun vastaus ei ollut ”snork”. Tapiiri tuijotti tyhjin katsein. Vanhus oli melko varma, että otus luuli hänellä olevan lisää sieniä. Muulla ei ollut välttämättä väliä.

”Niin. Ehkä se ei ole kaltaisillesi kovin tärkeää.”
”Snork.”
”Minun kaltaisilleni on, mutta silti olen vain Oraakkeli”, hän sanoi piirtäen kädessään olevalla kepillä uuden viivan kahden kuvion välille. ”Koska sitä minä teen. Ennustan. Sinua hölmömmät voisivat luulla sen olevan taikuutta. Mutta ei se ole.”

Keppi raapi maata. Tapiiri ei sitä tiennyt, mutta uusi viiva oli yhdistänyt kaksi sanaa toisiinsa.
Toinen oli ”Bartax”. Toinen niistä oli ”Abzumo”:
Viivan ylle Oraakkeli piirsi suuren kysymysmerkin.

”Ollakseen oraakkeli on nähtävä… kaikki polut. Kaikki vaihtoehdot. Kaikki ne, vaikka ne olisivat kuinka epätodennäköisiä.”

Taas uusi viiva. Tämä yhdisti äskeisen ”Abzumon” sanoihin ”Punainen Mies”.

”Koska ennustaakseen ei tarvitse tietää kohtaloja.”

Tapiirin tumma katse seurasi puista keppiä, joka yhdisti taas uusia sanoja kielellä, jota ratsu ei ymmärtänyt. ”Syvä Nauru”. ”Työnantaja”. ”Arkkienkeli”. Mutta olento piti vanhan miehen äänen kuuntelemisesta. Se oli rauhoittava. Vanha mies tiesi, mistä puhui, vaikka juuri kukaan muu ei.

”Ennustaakseen todella, mitä vihollinen aikoo, on tunnettava kaikki mahdolliset valinnat, jotka vihollinen voi tehdä. Niin, ja tehtävä itse valintoja, jotka estävät vihollisen valinnoista vaarallisimmat.”
Oraakkeli silitti tapiirin päälakea ja katsoi ylös taivaalle. Ei ollut edes ilta, mutta syksyinen pimeys oli jo niin läsnä että tähtien tuike alkoi tulla esille. Ja yksi tähdistä oli aina taivaalla. Kuut ja auringot tulivat ja menivät, mutta taivaan halkova punainen miekka oli ikuinen.
”Ja kun tuntee vihollisensa, voi ehkä nähdä että valintoja oli alusta alkaen vain yksi ainut ja vääjäämätön.”

Vanha mies veti syvään henkeä ja kääntyi katsomaan tapiiria suoraan silmiin. Hän taputti tätä vielä voimakkaasti. ”Joudun ikävä kyllä pyytämään sinua poistumaan, ystävä hyvä. Mietin paremmin yksin. Ja usko pois, minulla on paljon mietittävää.”
”Snork.”
Tapiiri ymmärsi komennon ja alkoi tallustella kohti polkua, joka vei linnakkeelle. Oraakkelin punaiset silmät katsoivat tiukasti keskelle hämähäkinseittiä, jonka hän oli maahan piirtänyt. Sillä ei olisi juuri ollut väliä, vaikka tapiiri olisikin osannut lukea matorania. Tämä ei nimittäin ollut sitä. Tämä oli athin kieltä, ja ilman mielen tien kulkemista lähes mahdotonta ymmärtää.
Oraakkeli kuunteli metsän hiljaisuutta. Hän kyllä löytäisi ratkaisun. Mikä tahansa kudelma alkaisi purkautua, jos löytäisi oikean irtonaisen langan. Vetämällä yhdestä oikeasta narusta voisi saada koko köyden rispaantumaan. Oikea naru oli vain löydettävä. Ja hänellä oli jo pari vaihtoehtoa.

Voi Mestarini, Oraakkeli ajatteli. Mitä tulenkaan vielä vuoksesi tekemään.


Zeeron

”Ne eivät puhu mitään, istuvat vain ja tuijottavat toisiaan”, Same tuhahti vieressään istuvalle Bladikselle.
”Ehkä niitä ei kiinnosta puhua? Athistit ovat aika hassua väkeä, tiedäthän”, skakdi tuumaili ja rullaili hieman edestakaisin paikallaan. Samen jalkaterä oli vähällä jäädä Bladiksen uhriksi, mutta hän ehti juuri ja juuri vetää jalkansa pois.
”Viitsisitkö lopettaa tuon?” hän murahti kärttyisästi.
”No sori, mutta nuo tyypit hermostuttavat minua. Miten kukaan voi istua paikallaan noin kauan sanomatta mitään? Ja he molemmat tekevät sitä.”
”Minusta meidän ei pitäisi salakuunnella vieraitamme.”
”Sodan aikana ei voi ikinä olla liian varovainen”, skakdi muistutti toveriaan. ”Athisteista ei tiedetä juuri mitään, ja he voivat olla hyväntahtoisia, mutta silti meidän olisi parempi olla tietoisia heidän puuhistaan.”
”Niinpä kai”, Same sanoi tuijottaen näyttöä, joka antoi heille reaaliaikaista videokuvaa huoneesta, jossa Pyhä Äiti ja Isä Zeeron istuivat. Kumpikin istui lattialla matalan pöydän ääressä ja tuijotti toisiaan ilmekään värähtämättä.

”Haluatko teetä?” Mestari kysyi ystävällisesti, mutta sitä Same ja Bladis eivät kuulleet.
”Kyllä kiitos”, Zeeron vastasi. ”Olisiko mitenkään mahdollista, että teillä olisi… sieniteetä, Pyhä Äiti?”
”Olisipa hyvinkin, ystävä rakas.”
Zeeronin silmät kirkastuivat. Pyhä Äiti hymyili.

”Ne eivät vain puhu. Ne halusivat rauhallisen paikan, jossa jutella, mutta kumpikaan ei sano mitään!” Bladis kiihtyi ja rullasi nyt ympäri huonetta, jossa hän ja Same tarkkailivat athistien toimintaa.
”Ehkä se on tarkoituksellista. Mieti vaikka petturiasiaa ja lopeta se riehuminen”, Same sanoi. Hänkään ei tiennyt, mitä ajatella tilanteesta.
Mestari ja Zeeron istuivat pienessä bambusta rakennetussa majassa, joka muistutti ulkoapäin kovin matoralaisten asuntoja. Maja sijaitsi kauniissa puutarhassa, joka oli täynnä eksoottisia kasveja, pienen puron vieressä. Puron ylitse kulki pieni puinen silta. Puutarha vaikutti umpinaiselta: sitä reunustivat suuret puut, joiden läpi ei näyttänyt pääsevän. Varmasti se eristi myös äänet puutarhan ulkopuolelta ja toisaalta puutarhan ääniä pääsemästä ulos. Ne olivat melkein kuin seinät. Kattokin puutarhalla näytti olevan, paksu lehvästö nimittäin varjosi kaikkea. Kuitenkin siinä oli sen verran paljon erikokoisia reikiä, että puutarha vaikutti mukavan valoisalta, eivätkä kasvit kuolleet.

Zeeron käänsi katseensa majan ikkunasta näkyvästä puutarhasta takaisin pöytään, jolla hänen sievä posliiniteekuppinsa nyt seisoi. Hän nosti kupin lautaselta ja siemaisi siitä teetä. Sienten jumalainen maku hiveli hänen aistejaan.
”Sääli, ettei se ole todellista”, hän totesi autuaan näköisenä.
”Lieneekö sillä juuri väliä?” Mestari naurahti.
”Eipä kai”, Zeeron vastasi ja laski kupin takaisin lautaselle. Pöytä, jolla lautanen sijaitsi, oli se sama pöytä, joka todellisuudessakin sijaitsi Mestarin ja Zeeronin välissä Bio-Klaanin linnoituksen huoneessa. Se ei juuri sopinut muuhun kalustukseen: Mestarin takana majan seinällä roikkui seinävaate, joka kuvasi Nimdan legendaa, ja lattialla oli suuri vaasi, johon niinikään oli kuvattu jokin athismin mytologian tapahtuma. Olisi vaatinut vaasin lähempää tarkastelua, jotta olisi voinut sanoa, mikä, mutta huomio vaasissa keskittyi todellisuudessa siihen aseteltuihin kukkiin. Zeeron ei tunnistanut niitä, mutta ne olivat hyvin kauniita. Oranssia ja violettia.

”Pyhä Äiti”, Zeeron aloitti sanojensa hakemisen kunnioittavaan sävyyn, ”olettehan varma, että kukaan ei pysty… kuuntelemaan keskusteluamme?”
”Voit olla huoleti, ystäväni”, nainen vastasi hänelle. ”Bio-Klaanin väki on liittolaisemme, mutta en silti luota siihen, että he luottaisivat meihin.”
”Eipä heillä kai syytäkään ole”, sanoi Zeeron ja ryysti sieniteetä. Mietteliäs miekkonen raapi päätään niin, että sillä kasvava sammal varisi. ”Onpas muuten oikeasti vietävän hyvää teetä! Miten tätä tehdään?”
Zeeron tuijotti kuppostaan innokkaana tajuamatta ollenkaan tarpeeksi aikaisin, että haikaili täysin fiktiivisen teekupin perään.
”Hei!” sammalnaama rääkäisi ei kenellekään. ”Kuka sinut tänne kutsui? Itse olet fiktiivinen!”
”Zeeron hyvä”, Mestari sanoi hymynkare huulillaan, ”vakuutan, että täällä ei ole meidän lisäksemme ketään muuta.”
Sienimunkki katsoi mestarinsa silmiin silmäkulma väristen, ja sitten ympärilleen. Sieneisä onu-matoran (jos Zeeron sellainen oli) –
”Hei! Älä puhu jos et tiedä varmasti!”
Musta matoran katseli –
”Pitääkö eritellä värien mukaan? Häh???”
Sammalta kasvava kultanaamioinen määrittelemättömän elementin matoran katseli –
”Sinun kaltaistesi takia on olemassa koroja eri elementeille! Ai onko maailma parempi niin?”
Anti olla.
”Sinä keitit itse tämän sopan! Syö se!”

Pyhä Äiti katseli hieman epäuskoisena edessään näkymättömyyksille huutelevaa pappismiestä. Zeeronin pää sinkoili vainoharhaisesti edestakaisin etsien mielenmaisemasta jotakuta, joka ei ollut siellä. Ennen niin kultaisen naamion leukaperistä roikkui jonkinlainen leväkasvi, josta irtoili palasia Zeeronin liikkuessa.
”Pahoittelen, Mestari”, Zeeron köhi. ”Tuo tyyppi ei jätä minua ikinä rauhaan. Toivottavasti hän ei häirinnyt teitä.”
”Ei suinkaan. Puhutaanpa hieman sinusta, ystäväni. Kuinka olet pärjännyt kaikki nämä vuodet, eristyksissä syvissä metsissä ilman yhteyttä ulkomaailmaan?”

Zeeron räkätti kuivasti. ”Hyvin, hyvin! Seurakuntalaiseni ovat varmistaneet, että aika ei ainakaan käy pitkäksi! Ja, ööh, metsän muut otukset. Siellä on kannibaaleja. Ne ovat välillä ihan kivoja. Yksi puri minua kerran reiteen.”
Hän paljasti melko hirvittävän puremajäljen reidessään nostamalla kaapuaan. Pyhä Äiti katsoi vammaa myötätuntoisena. Tässä maailmassa hänkin pystyi näkemään sen.
”Näääää, ei se ole oikeasti näin paha. Muistelen kai vain sitä miltä se näytti heti pureman jälkeen. Ja näkisit sen kannibaalin!”
Tilanteessa ei ollut soveliasta kysyä, oliko Zeeron purrut takaisin.
”Tietenkin!” sienimunkki naurahti. ”Olemme nykyään aika hyviä kavereita. Minä en pure häntä, hän ei pure minua.”
”Miellyttävä kuulla”, Pyhä Äiti sanoi ja jatkoi keskustelua haluamaansa suuntaan: ”Minun on vaivattava sinua niinkin käytännönläheisellä asialla kuin keskustelulla Nimdasta. Oletko tietoinen seurakuntaamme viime aikoina kohdistuneista tapahtumista?”

Zeeron vakavoitui, ja nyökkäsi surumielisenä. ”Oraakkeli kertoi… mutta ei kaikkea, Mestari. Hän kertoi Bothanasta… ja Bartaxista.”
”Bartaxin petokseen liittyi se seikka, että ilmeisestikin hän on liittoutunut Makuta Abzumon kanssa. Jos et ole kuullut hänestä, voin kertoa, että hän on jumaluutta tavoitteleva hullu, joka pitää itseään Athina. Ja hän haluaa Nimdan. Vaikka kaikki tuntuvat uskovan, että hän on kuollut, näin asia tuskin on. Ja hänellä on hallussaan Pyhä Beeta.”
Zeeron näytti säikähtävän koko ajatusta. Hän säpsähti ja mulkoili ympäriinsä hakien jonkinlaisia sanoja. ”Vai pitää itseään Athina… ei ole ensimmäinen eikä ikävä kyllä varmaan viimeinenkään…”
”Hän on tähän mennessä vaarallisin kohtaamamme vihollinen, mutta hän ei ole ainoa, joka tavoittelee siruja. Myös legendojen Punainen Mies tuntuu olevan sirujen perässä.”
”Punainen Mies… tuota, Mestari hyvä, oletteko varma? Eikö se ole se… taru… tai no, satu, jonka jaamme Mata Nui -uskoisten kanssa? Minä rakastan tarinoita ja haluan uskoa että kaikki tarinat nousevat esiin samasta… alitajuntamme rihmastosta, mutta… Punainen Mies?
”Kerran”, Mestari aloitti, ”Punainen Mies lähestyi minua rauhantahtoisin elkein. Hän ei esittäytynyt, koska tiesi minun tunnistavan hänet Punaiseksi Mieheksi. Hän tahtoi kaikki sirut haltuunsa, mutta pystyin jo silloin myöntämään, ettei meillä niitä kaikkia ole. Niitä siruja, jotka meillä sillä hetkellä sattui olemaan, tiesin, ettei neuvostomme ikipäivänä suostuisi luovuttamaan hänelle. Olen täysin vakuuttunut, että Punainen Mies on olemassa, mutta hänessä on jotain enemmän kuin se satu kertoo. Punainen Mies ei ole koko totuus, ja olen kuullut klaanilaisilta, että hän on esittäytynyt heille nimellä ’Avde’.”

”Vai ’Avde'”, Zeeron mietti raapien päätään. ”Muinaista matorania, eikö? Valo-ääni? Eh. Valoisa ääni? Valon ääni? Ei leikkaa.”
Hän lakkasi miettimästä sitä siinä hetkessä. Jokin muu sai Zeeronin huomion. Viime vuosina lähinnä erilaisen aluskasvillisuuden kasvualustana tunnettu uskon mies kaiveli muistinsa pohjalta jotain. Se oli loru, runo tai laulu. Pieni melodia pienine sanoineen, jotka lausuttiin yleensä tuon sadun kanssa.
Keskellä mielen pimeyden
Vain yksi näkee totuuden
Tuo Mies Punainen

Ja pirstoo valheen, petoksen
Tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.

Zeeronin lauluääni ei ehkä ollut kaunein ja virheettömin, mutta-
”Hei!”
Mutta hänen intonsa sai mistä tahansa tarinasta lumoavaa kuunneltavaa.
”Kiitos”, Zeeron tuhahti. ”Pahoittelen, Mestari. Ääniä taas. Olen melko varma muuten, että tuossa oli enemmänkin säkeistöjä.”
”Niitä on kuusi, mikä ei liene lainkaan yllättävää.”
Molemmat matoranit naurahtivat hassulle luvulle, joka tuntui toistuvan kaikkialla.
”Joka tapauksessa Nimdan sirut voivat joutua useampaankin väärään kouraan. Näiden kahden jo mainitsemani tapauksen lisäksi on todennäköisesti myös muita pahantahtoisia toimijoita, jotka haluavat sirut itselleen. On aina ollut. Mutta myös Bio-Klaani havittelee siruja, ja koska heidän moraalinsa vaikuttaa kaikista vähiten epäilyttävältä tuntemistamme siruja tavoittelevista tahoista, heidän kanssaan työskenteleminen lienee hedelmällisintä. Lisäksi Oraakkeli luottaa osaan heistä hyvinkin vahvasti, ja minä luotan hänen arviointikykyynsä.”

Mestari piti hengähdystauon ja antoi Zeeronille aikaa miettiä, ennen kuin jatkoi.
”Tiedämme, että Alfa on päätynyt Pimeyden Metsästäjien haltuun. Se ei voi olla missään nimessä hyvä asia, mutta toivon mukaan he eivät tiedä esineen täyttä potentiaalia, ja Klaani kykenee varastamaan sen takaisin. Beeta on, kuten mainitsin, sekopäisen Makutan hallussa. Viimeksi, kun häntä näimme, hän upposi merenpohjaan aluksineen kaikkineen. Gamma on Punaisen Miehen, tai Avden, hallinnassa. Epsilon on Matoro-nimisellä klaanilaisella.”
Zeeron tiesi, mitä Pyhä Äiti aikoi kysyä häneltä seuraavaksi.
”Zeeron, mitä tiedät Zeetan sijainnista?”
Sienimunkki näytti hieman nolostuneelta. ”Noh… tässä sitä on hetken etsitty.”

Hän otti pitkän, harkitun siemauksen sieniteestään, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Sitten hän avasi koko fungaalikasvuston vuosien varrella ummehduttaman suunsa suureen virneeseen. ”Ja etsimme edelleen!”
”En olettanutkaan sen löytyneen, ystävä rakas, sillä muutoin olisitte varmasti palanneet sen kanssa luoksemme. Mutta teillä on täytynyt olla jokin syy saapua tälle nimenomaiselle saarelle. Eikä liene sattumaa, että tämä sama saari on tällä hetkellä Nimdaan liittyvän konfliktin keskus.”
”Teidän viisautenne”, Zeeron sanoi kunnioittavasti, ”tämän saaren lumisille rinteille johtivat viimeiset jäljet Pyhästä Zeetasta koko historiassamme. En… en voinut vain luovuttaa. Se on ollut täällä. En ole löytänyt mitään merkkiä siitä, että se olisi koskaan lähtenyt täältä.”
”Olet siis sitä mieltä, että se on yhä saarella? Miksihän klaanilaiset eivät ole löytäneet sitä?” mielenvoimain matoran ihmetteli.
”Tuota. Se ei johdu siitä, että he eivät olisi yrittäneet.”

Zeeron antoi hiljaisuuden toimia äänistä kovimpana, ja Mestari kohotti kulmiaan.
”Tönölläni kävi viikkoja sitten joitakin klaanilaisia Pyhän Zeetan jäljillä. Toa Kepe, tieteen mies ja… ööö, Toa Snowie… ööö… huvin mies? Niin, ja se tympeä selakhi ja hurmaava herrasmies rullailu-tuolissa, jotka kuuntelevat meitä.”
”En usko heidän tarkoittavan pahaa”, Pyhä Äiti vakuutteli. ”Ymmärrät varmasti, minkälaisena aikana he elävät.”
”Mhm, niin. Oli miten oli, tämä Kepe oli jahdannut tarinaa… ’Profeetasta’.”
”Ahaa, siitä Profeetasta. Tämäkö on se saari, jolle tuo Profeetta rantautui?”
”Niin, heh, joo”, Zeeron sanoi virnuillen. ”Jos sellaiseen uskoo. Jos uskoo kuolevaiseen houkkaan, joka sytytti Nimdan sirulla tälle saarelle sivistyksen liekin… ja sitten tappoi samalla liekillä tuhansia matoraneja ennen kuin… ennen kuin asteli jonnekin etelään…”
Zeeronin violetin ärhäkät silmät avautuivat äärimmilleen, kun hän tuntui tajuavan jotain. ”… tänne etelään. Ennen kuin salama iski maasta taivaaseen ja hän oli siruineen poissa. Mestari… Mestari, sanokaa minulle että tämä on vain tarinaa. Sanokaa minulle että ajattelen sitä väärin.”
”Voisin sanoa niin, mutta se ei hyödyttäisi sinua lainkaan. Sen sijaan meillä taitaa olla useitakin syitä uskoa, että tämän tarinan pohjalla on jonkinlainen totuuden siemen. Kysymys kuuluukin, minne tämä profeetta siruineen katosi, jollei hän poistunut saarelta.”

Hiljaisuus täytti vehreän ja kauniin tilan, joka sijaitsi Pyhän Äidin mielessä. Sen pysähtynyt harmonia ei peilaantunut Zeeronin hermostuneesta purppuraisesta mulkoilusta.
”Mestari”, Zeeron kuiski. ”Kertokaa minulle, että hän ei ole Atheon. Minä yritän kertoa itselleni, mutta siinä on liikaa järkeä.”
”Järkeä”, Mestari toisti. ”Onko siinä? Jos oletetaan, että Atheon on olemassa, miksi hän ei olisi vangittuna Ahjoon? Me emme tiedä tästä Profeetasta mitään, mutta mitä syitä sinulla olisi olettaa, että hän olisi legendojemme varas?”
”Ei… ei kai mitään, Teidän viisautenne. On vain, että…”

Zeeron piti tauon. Hän katseli ympäriinsä kuin etsien silmäparia, joka tuijotti häntä varjoista. Hän oli kuin lintu, joka alkoi käyttäytyä eri tavalla silloin kun se tiesi olevansa tarkkailun kohteena. Hän etsi lasista seinää, jonka läpi hänen elämäänsä katseltiin, kuitenkaan sitä löytämättä.
”… joskus minun on pakko miettiä sitä legendaa. Jostain nekin saavat alkunsa. Minä, minä olen uskon mies. Minä tiedän, että joskus jotain sellaista on täytynyt tapahtua. Entä jos se kertoi tästä saaresta? Entä jos mustan auringon Vanki ja Maailmojen Repijä on vielä siruineen täällä jossain?”
Mestari kuunteli kiinnostuneena. Zeeron ei hiljentynyt vielä.
”Ahjo, tulisija”, Zeeron sanoi nielaisten. ”Kaunistelematta… helvetti. Kuka sanoo, että se on jossain muualla? Entä jos joskus kauan sitten jonkinlainen profeetta oli olemassa? Entä jos hänellä oli Pyhä Zeeta? Ja entä jos hän löysi Ahjon, löysi helvetin maan päältä ja… avasi sen oven sirulla?”
”Kiitoksia mielenkiintoisista näkemyksistä, rakas ystävä”, Mestari sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Keskustelu oli erittäin hedelmällinen. Ehkä lopetamme tältä erää, minulla on paljon mietittävää.”

Kumpikin nousi seisomaan tässä mielensisäisessä maailmassa. ”Mitä ajattelit tehdä seuraavaksi, Isä Zeeron?” vanha matoralaisnainen tiedusteli vielä, samalla, kun he kävelivät ulos majasta kohti puron ylittävää siltaa.
Sienimunkki oli astetta surumielisempi. ”En tiedä, Mestari… se, mitä olette kertoneet Bartaxista ja tästä Abzumosta… minun olisi pitänyt olla siellä. Minun ja soturieni. Suojelemassa Teidän viisauttanne.”
”Minulla ei ole aikomustakaan lähteä Klaanista minnekään lähiaikoina. Jos tahdot, voitte toki jäädä seuraksemme tänne.”
Zeeron hymyili niin leveästi, että se takuulla näkyi mielikuvitusmaailman ulkopuolellekin. Vakoilevat klaanilaiset saisivat ihmeteltävää. ”Se… se käy minulle paremmin kuin hyvin, Mestarini. Vaikkakin jään kaipaamaan kotisuotani.”
Oli sanomattakin selvää, että Zeeron ajatteli sieniä.
”Oli siellä nätit maisematkin!” munkki rääkäisi itsekseen, mutta huomasi Pyhän Äidin ilmeen ja lopetti. ”Tuota, Teidän viisautenne. Voinko kysyä… mitä te suunnittelette? Oraakkeli ei suostunut puhumaan. Hän ei koskaan suostu.”

He olivat kävelleet sillan yli puron toiselle puolelle, ja nyt edessä oli läpipääsemätön puiden massa. Mestari kääntyi Zeeronin puoleen ja sanoi hiljaa: ”Nyt, ystäväni, me vain odotamme, mitä tuleman pitää.”

”No nyt jotain tapahtuu”, Same sanoi, ja Bladis syöksyi salamana näyttöpäätteen ääreen hänen luokseen.
”Mitäs pannahista…” skakdi sanoi silmät laajeten, kun kaksi matoralaista vain nousi ylös ja käveli ulos huoneesta.
”Ilmeisesti keskustelu päättyi”, Same sanoi hampaitaan kiristellen.
Hölmistynyt Bladis ärisi hämmennyksissään ja sammutti laitteiston.

5 thoughts on “Isiemme synnit”

  1. Olipa hieno. Jännittävää kuulla hieman useammasta eri näkökulmasta athisteista. Jotenkin oletin Samen ja Bladiksen tietävän jo, että jotkut athistit pystyvät keskustelemaan teletappisesti. Mutta kuitenkin klaanilaisten hämmästely oli hauska seurata.
    Zeeronilla on varmaan hankala kirjoittaa kuvailua, koska, noh, hmph…
    Pyhän Äidin ja Zeeronin keskustelu taas oli kylmiä väreitä aiheuttava ja herätti myös monia teorioita koko Nimda-touhusta.
    Loistava viesti.

  2. Verstas = Ahjo. Profeetta avasi Verstaan oven Zeetalla ja meni sisään. Right? RIIIGHT?

    Mytologia on parhautta. Samoin POV-systeemi. Hieno läpileikkaus koko Athväkeen.

    Ja minusta tuntuu edelleen siltä, että Ath-Koron mystiset ”toat” ovat nukkeja.

Vastaa