Tuijotusleikki Kuoleman kanssa.

Bio-Klaanin Saari, Lehu-Metsä

Aamu valkeni metsän yllä. Ilma ei ollut enää niin lämmin ja aurinkoinen kuin edellisenä vuorokautena. Kylmät, Vuorelta kantautuivat tuulet havisuttivat Lehu-Metsän lehtiä. Jotkut näistä uivertavista tuulista kantautuivat metsän takaisille tasangoille asti ja niiden ulvonta valitti tyhjyydessään. Talvi oli tulossa.
Vaikka taivas oli harmaan pilvinen, oksien välistä pilkahteli muutamia himmeitä valokeiloja, jotka halkoivat metsän tummaa hämäryyttä. Yksi niistä sattui osumaan juuri uinuvan pakolaisen silmiin. Väsyneet silmät reagoivat hitaasti ärsykkeeseen, mutta lopulta nukkunut hyönteinen sai siristeltyä ne auki. 273 hieraisi unisiaan silmiään unesta ja katsahti ylleen. Hänen kattonaan toimi koivun vaaleanvihreät lehdet ja paksut oksat. Hän saattoi erottaa osan taivasta niiden välistä. Sitten valkoinen Nazorak käänsi päätään ja vilkaisi alapuolelleen. Hän hätkähti ja hänen tasapainonsa meinasi horjahtaa. Maankamaraan oli pienoinen pudotus.
”… Ai niin. Nukuin puussa.”

Laskeuduttuaan turvallisesti maahan, hän taivutteli unisesti jalkojaan. Yö puun oksilla oli ollut pitkä ja hermostuttava, mutta jossain vaiheessa aamuyötä 273 oli uskaltanut nukahtaa. Uni teki kuitenkin hyvää. Jäätutkija nosti kätensä niskansa taakse ja taivutti selkäänsä kaarelle hengittäen samalla rentoutuneesti syvään. Sen jälkeen hän venytti kätensä ja levitti läpikuultavat siipensä erilleen ja päästi leveän haukotuksen, joka ääntyi lopussa hellyyttävän kimeäksi kiljahdukseksi samalla kun hänen tuntosarvensa nousivat pystyyn. Valkoinen nazorak taivutti kaulaansa ja pyöräytteli jumissa olevia olkapäitään. Varmaan vain harva matoralainen rahitieteilijä tietäisi että ulkoinen tukirankakin voisi mennä jumiin.

Saatuaan aamujumppansa päätökseen 273 vilkaisi leiriään. Missään ei näkynyt jälkiä siitä että joku olisi käynyt nuuskimassa sillä aikaa kun hän oli nukkunut. Tiedemies heilautti takkinsa päälleen ja varmisti, että kaikki hänen tavaransa oli vaatekappaleen taskuissa. Hän tunnusteli hanskattomalla kädellään toista isoista sivutaskuista. Toisessa oli linkkuveitsi, toisessa taas ladattu Azra. Lämpökivi lämmitti toisessa povitaskussa. Hän tarkisti vielä yhden taskun takkinsa sisäpuolelta, kyljen kohdalta. Juipin taskumatti pullotti siellä.
273:n ajatuksen kantautuivat hetkeksi pois Lehu-Metsän hämäryydestä jonnekin kauas, mutta kuitenkin aivan liian lähelle. Vuorten puhtaan valkoisille rinteille, joitten syleilyssä hänen vanha kotinsa sijaitsi. Jäätutkija huokaisi syvään. Hänellä oli ikävä kotiin. Hänellä oli ikävä entistä elämäänsä.
Vuorella oli aina niin valoisaa, toisin kuin täällä kirotussa metsässä, hän ajatteli. Mitäköhän Juipille on tapahtunut… Häntä saatetaan epäillä osalliseksi koko kapina-jupakkaan. Hänet saatetaan tappaa…
273 puisti päätään. Ei. Nyt ei ole aika miettiä tuollaista. Vaikka hän saattaakin olla vaarassa, en voi auttaa häntä nyt, Jäätutkija yritti vakuuttaa itselleen. Sitten hän hymähti ja hänen kasvoilleen kohosi vieno hymy.
Ja mistäs sitä tietää. 2905 ei kuitenkaan ole mikään eilisen kewan poika. Parhaimmassa tapauksessa hän saattaisi vedättää agentteja tuntosarvesta niin, etteivät he edes huomaisi mitään. Hänhän on aina ollut meistä kahdesta se viekkaampi.

Ja eihän Juippina tunnettu nazorakmekaanikko itsekään mikään puhdas pulmunen ollut, sillä hänet tunnettiin Pesän vartijoiden ja järjestyksen pitäjien keskuudessa oikeana pikkurikollisena, joka valmisti ja myi laitonta alkoholia muiden työläisten keskuudessa. Hän oli saanut itsensä moniin hankaluuksiin, mutta hän useimmiten onnistui keplottelemaan itsensä kuiville. Toisinaan hän oli saattanut piilotella useita päiviä joissakin ilmastointikanavissa tai metrotunneleissa häntä jahdanneita miliisejä.

273:a nauratti. Hänelle tuli selvästi hyvä mieli muistellessaan toverinsa kommelluksia. Mutta sitten hän havahtui taas ajatelmistaan. Jäätutkija muisti, että hänen oli aika jatkaa matkaansa. 273 vilkaisi vielä leirinsä jäännöksiä. Nuotion maahan polttamaa jälkeä ja puuhiilen kekäleitä hän ei kovin pystynyt siivoamaan pois. Fe-Wrin luut ja sulat hän oli edellisenä yönä polttanut myös nuotiossa, ettei niistä jäisi paljoa jäljelle. Ennen sitä, hän oli leikannut linnusta kaiken syötäväksi kelpaavan ja taitellut ne metsäraparperin lehtiin kuljettaakseen lihat mukanaan.
Varmistettuaan vielä kerran, että hänellä oli kaikki mukana, 273 uskoi voivansa jatkaa vaellustaan kohti metsän synkkiä syvyyksiä.

273 asteli muutaman askeleen. Hän varoi maassa kiemurtelevaa puunjuurta. Hän muisteli, että vähän matkan päässä kulki pieni metsäpolku, jota pitkin olisi helpompaa jatkaa eteenpäin. Valkoinen nazorak sattui vilkaisemaan yllään olevien havujen ja oksien läpi. Taivas oli kylmän harmaata pilvimerta. Jäätutkija tiesi alkutalven olevan alkamassa. Hän oli laskeskellut, että hyvällä tuurilla hän saattaisi ehtiä Saaren etelä-rannalle ennen ensilumen tuloa.

Tiedemies kuunteli metsää. Ainoat äänet, jotka hän kuuli, olivat tuulen hiljaa kahisuttamat puut ja hänen omat askeleensa, jotka narskahtelivat aluskasvillisuudessa. Muuten metsä oli täydellisen hiljainen. Metsä näytti hämärältä niukassa valossa. Ainoa ääni kuului tuulesta ja askelista. Tuulen ja lehtien suhahtelu kuulosti rauhoittavalta. Jäätutkija päätti lakata keskittymästä tuuleen ja käveli vain eteenpäin. Hänen askelten naksahtelu pudonneiden oksien päällä kaikui hänen mielessään. Narsk, narsk, naks, narsk, ne kaikuivat. 273 käveli aivan normaalisti eteenpäin. Hänen huomionsa alkoi vain herpaantua. Oli vain hän, ympärillä olevat puut, hämärä ja askeleet. Askeleet, jotka kaikuivat hämäryydessä.

Yht’äkkiä. Äänekäs lehtien humahdus ja oksien taipumisen valittavaa narahtelua.

Tiedemies säikähti hereille. 273 sydän tuntui hypähtävän kurkkuun. Jäätutkija tähyily villisti ympärilleen. Hän tajusi äänen tulleen puista. Kuunneltuaan hetken oksien helähdyksiä, hän rauhoittui. Sen täytyi olla vain äkillinen tuulenpuuska, joka taivutteli puitten latvoja. Valkoinen nazorak huokaisi helpotuksesta. Hän melkein naurahti omalle säikähdykselleen. Säikähtää nyt tuulenpuuskaa puolikuoliaaksi, hän tuhahti itselleen.

273 haravoi katseellaan ympäröivää kasvillisuutta. Hän ei ollut vieläkään löytänyt polkua. 273 alkoi epäillä, että hän oli kulkenut vahingossa väärään suuntaan. Hän kääntyi ympäri ja otti pari askelta. Mutta sitten hän huomasi jotain.
”Miten täällä on näin pimeää…?”
Oli aivan kuin se vähäinenkin valoisuus, mitä puitten lehtien läpi pääsi, olisi kadonnut. 273 näki koko ympäristön tumman sävyissä. Ehkä taivaalla lipuu myrskypilviä. Sää on vaikuttanut epävakaiselta viime päivinä…
Nazorak kuuli oksien natisevan taas äänekkäästi. Tuuli se taas siellä vaan pauhaa, Jäätutkija ajatteli.

Kunnes hän tajusi jotain. Hän ei kuullut tuulta.
273 päätti katsoa ylös metsän katon läpi. Taivas ei ollut harmaa. Ei edes tumman harmaa, vaan täysin musta. Hän ei nähnyt taivasta.
Jäätutkija tajusi viimein. Jokin lentää ylläni…

Valkoinen nazorak ampaisi nopeasti aluksen varjon alta pois ja painui kyyryyn läheisen mättään ja puun taakse. Hän kaivoi ampuma-aseensa taskustaan ja varmisti että se oli toimintavalmiudessa. Turpeen hapan tuoksu pisti 273:n hajuaistiin. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti Nazorakin kitiinikuoren alla.
Valkoinen tiedemies nosti päätään hitaasti mättään yli. Tästä kulmasta hän saattoi nähdä pienen osan levitoivan objektin reunasta puitten yllä, jonka hän päätteli jonkinlaiseksi lentokoneeksi. Hänen näkemänsä osa aluksesta oli pikimusta. Se oli enemmänkin kuin vain musta. Aivan kuin sen pinta olisi imenyt kaiken valon mustan aukon lailla, eikä heijastanut mitään takaisin. Sen tähden 273:n oli hankala päätellä aluksen muotoa.
Jäätutkija ei nähnyt moottoreista lähtevää valojäämää eikä kuullut helikopterin propelleista lähtevää jylyä tai mitään, joka olisi saattanut kertoa tiedemiehelle, minkä tyyppinen lentoalus se oli tai miten se pysyi ilmassa. Lentokoneesta ei lähtenyt minkäänlaista ääntä.

273 hengitti hitaasti ja yritti miettiä hermostuneesti, mikä ja kenen alus oli. Sitten Jäätutkijan huomio kiinnittyi aluksen alla olevien puiden latvoihin. Vaikka alus näytti selvästi levitoivan ilmassa, sen alla olevien puiden latvat olivat painuksissa. 273 oli aiemmin luullut että tuuli olisi heiluttanut ja kahisuttanut oksia. Mutta ei, ei se ollut tuuli. Aivan kuin näkymätön voima olisi työntänyt puiden lehmustoja kauemmaksi mystisestä lentokoneesta.

Kysymykset velloivat loputtomana virtana Nazorakin ajatuksissa. Kenen alus tuo on? Onkohan se Nazorakeiden, Klaanilaisten vai jonkun muun puolella? Kuka sitä ohjaa? Ja millaista tekniikkaa se käyttää? Mitä se tekee täällä? Oliko se huomannut minut tai leirin valon illalla?

Hänen ajatukset keskeytyvät, kun tapahtui jotain odottamatonta. Alus liikkui poispäin 273:n olinpaikasta. Nyt tiedemies näki kuinka alus liikkui. Se levitoi sulavasti, huojumatta täysin samalla korkeudella kauemmaksi 273:n näköpiiristä niin, ettei hän enää nähnyt tumman aluksen reunaa. Tiedemies näki enää vain, kuinka puitten painuksissa olleet oksat kohosivat normaaliin asentoonsa yksi kerrallaan sen mukaan, mitä kauemmaksi alus meni ja sen, kuinka uudet oksat joutuivat väistymään sen tieltä.

273 näki, kuin aluksen luoma yön pimeä varjo väistyi aluksen mukana. Mutta läpinäkymättömän verhon altan paljastu jotain.

273:n hengitys salpaantui.

Kaksi hahmoa.

Jäätutkija painui äkkiä mätästä vasten. Hän yritti olla mahdollisimman hiljaa.
Miten en huomannut heidän tuloa?! Tiedemies ajatteli paniikinomaisesti. Tulijat eivät olleet päästäneet ääntäkään, eikä heidän tuloaan ollut pystynyt näkemään varjon läpi. Jäätutkija arveli, että hahmot olivat tulleet lentokoneesta. Oli kuin varjo olisi toiminut heille verhona, jonka turvin he olivat saattaneet laskeutua huomaamatta maahan.
273 yritti parhaansa rauhoittaa itseään. Ei mitään hätää! Ehkä ne eivät huomanneet minua. Mutta mitä he tekevät täällä? Ja keitä he ovat? Ei. Heidän on täytynyt huomata minut. Miksi muutenkaan he olisivat laskeutuneet maahan.
Kaksi ääntä taistelivat 273:n sisällä. Toinen panikoi ja toinen yritti rauhoitella. Nazorak ei ollut ehtinyt nähdä, keitä tulijat olivat. Toinen tiedemiehen päänsisäisistä äänistä kehotti häntä kurkistamaan turvemättään yli, mutta pelko nähdyksi tulemisesta sai hänen kätensä vapisemaan. Mutta enemmän hänen oli saatava tietää, keitä aluksen mahdolliset omistajat olivat. Siksi 273 rohkaisi mielensä, työnsi paniikkinsa syrjään ja nojasi käsillään edessään olevaan mättääseen niin, että pystyi kurkistamaan sen yli.

Tuntematon kaksikko olivat eronnut eri suuntiin. Toinen loittoni paraikaa 273:sta katsottuna poispäin viistoon oikealle, toinen taas käveli vain parin metrin päästä 273:sta vasemmalle. Jäätutkija tunnisti oitis lähemmän kaksikosta. Hän katui heti, että oli katsonut sinne.
Nazorak…

Jäätutkija painui tiukemmin kiinni mättääseen, ettei nazorakiksi osoittautunut huomaisi häntä. 273 hengitystään. Hän ei uskaltanut katsoa.
Ei halvatun narkoleptinen nazo sentään! Tietysti juuri minun tuurillani tänne on eksynyt nazorakeja! Mitä teen?! He eivät saa nähdä minua. Miten pääsen livahtamaan heidän ohi. Heitä on kuitenkin kaksi.
273 yritti kuunnella, missä nazorak käveli, mutta ei kuullut mitään.
Mahdotonta… Hänen on liikuttava äänettömästi.

Jäätutkija ei tiennyt, missä nazorak liikkui. 273 epäröi, mutta hänen oli uskallettava katsoa uudelleen. Valkoinen tiedemies nosti hitaasti valkeaa hipiäänsä varpujen takaa. Hän havaitsi mustan päälaen vasemmalla. Hitaasti mustasta nazorakista paljastui lisää 273:n verkkokalvoille sitä mukaa, mitä korkeammalle tiedemies päänsä kohotti. Hän näki jo nazon yläruumiin

Nazorak oli kylki tiedemiestä kohden. Hän näytti haravoivan katseellaan jotakin maasta. Se tarjosi 273:lle tilaisuuden tutkia torakkaa tarkemmin.
Jäätutkijan huomio kiinnittyi heti nazorakin haarniskaan. Se oli täysin samanlainen kuin näkemänsä aluksen sivu: täysin musta, joka imi itseensä kaiken valon, eikä antanut heijastuksia. Haarniska sai koko nazorakin näyttämään mustalta siluetiltä, kuin kaksiulotteiselta varjolta hämärässä metsässä. Kuin tasolta, joka ei olisi osa tätä maailmaa.
273:n katse siirtyi ylemmäksi tutkimaan torakan kasvoja. Nazorakilla oli päässään musta visiiri, joka oli varsin yleinen Nazorakein tiedustelupalvelun agenteilla. Se ja visiirin takaa paljastuva mustahipiäinen takaraivo viittasivat yhä varmemmin mustahaarniskaisen hahmon olevan 007:n leivissä.

273 painui alemmas ja kirosi hiljaa. He ovat tiedustelupalvelusta! Heidän on täytynyt saada vihiä, että olen elossa! 007 on täytynyt lähettää heidät tänne…

Jäätutkija yritti malttaa mielensä ja estää pelon valtaamasta häntä. Kaikki olisi hyvin, jos hän pysyisi hiljaa. Hän yritti nieleskellä kurkkuunsa nousseen ahdistuksen. Tiedemies yritti vielä kerran kurkistaa katsoakseen agenttia tarkemmin.
Jäätutkija kohotti päätään kolmannen kerran. Hän näki visiirin peittämän pään, rintakehän, lantion ja…

Kädet.

273 katsoi agentin käsiä. Hänen silmänsä laajenivat.

Ne kädet olivat siniset.

Juuri silloin 273:n mieleen hiipi kamala muisto. Muisto helikopterimatkasta kapinallisten kanssa vuoritukikohtaan, kun Arkkiagentin salamurhayritys oli epäonnistunut. Jäätutkija oli ollut ohjaimissa ja kuunnellut matkustajatoveriensa kinastelua. Silloin 16765, kapinan alkuperäinen ideoija, oli lausunut runon, jonka jokainen Nazorak hyvin tunsi. Se oli tiedustelupalvelun kertoma runo, jonka tarkoitus oli ollut pelotella kaikkia niitä, jotka uskalsivat asettaa kyseenalaiseksi yhteiskunnan johtoportaan mahdin. Muistutuksena kaikille niille, jotka luulivat ettei tiedustelupalvelu saisi heidän aikeistaan selvää.

”’Kätöset nuo siniset…’”

273:n suu avautui hieman. Kylmät väreet kulkivat hänen selässään. Tuntui kuin jokin kylmä olisi noussut tiedemiehen vatsanpohjasta nieluun asti. Jäätutkija ei uskaltanut hengittää. Hänen katseensa oli vain nauliutunut mustan nazorakin sinisiin käsiin. 273 ei olisi koskaan uskonut näkevänsä heidät.
Jäätutkija ei ollut koskaan varsinaisesti pelännyt runoa ja uskonut, että se oli ollut vain tiedustelupalvelun keksimä pelote, tai korkeintaan jonkun sisäisen tiedustelun osaston salainen peitenimi, mutta.
Ei tällaista.

Ei mitään tällaista.

Katsoessaan nazorakin käsiä tarkemmin, hän tajusi niiden olevan mekaanisia. Samassa Jäätutkija muisti asian, jota hän ei ollut ajatellut aikoihin.
Kun 273 oli vielä joskus, monia vuosia sitten toiminut Pesässä pelkkänä laboratorioavustajana ylemmille tiedemiehelle, hän oli sattunut kuulemaan puhuttavan ”koodi sinisestä”. Jäätutkijalla ei ollut silloin ollut kiinnostusta eikä haluakaan tunkea nokkaansa kyseiseen aiheeseen, koska 273 jos joku tiesi, että joitakin Imperiumin salaisista projekteista ei oltu tarkoitettu uteliaiden tutkijoiden kuolevaisille kuuloelimille. Liian tarkkakorvaiset olisivat maksaneet niistä tiedoista hengillään. Mutta nyt, kun hänen muistinsa alkoi valokuvamaisen tarkkuudella nappaamaan otteita pienen nazorakin pienestä elämästä ja kun tiedemies yhdisti vähäiset tiedonjyväsensä mosaiikkimaiseksi kuvaksi, hän toivoi ymmärtävänsä enemmän.

Mutta näillä vähäisillä tiedoilla ja tiedemiehen vihreillä aivosoluilla pääteltynä, Jäätutkija tiesi nyt mustien nazorakien olevan myös sidoksissa Imperiumin salaisiin tieteellisiin projekteihin.
Se teki tilanteesta entistä pahemman 273:n kannalta.

Mutta sitten valkoinen nazorak huomasi piileskelemänsä lajikumppaninen liikahtavan. Jännitys kourasi 273:n vatsanpohjaa, kun hän seurasi kuinka musta nazorak liikahti. Äsken se oli tutkinut hieman kyyryssä edessään ollutta maastoa, mutta nyt se oikaisi selkänsä. Se pysyi kuitenkin aivan liikahtamattomana. Jäätutkija painui tiukemmin mätästä vasten ja kaivoi takkinsa taskusta pistoolinsa.
Mutta piiloon hän ei mennyt. Vaikka tiedemiehen sisäinen pakokauhu ja itsesuojeluvaisto huusivat häntä painumaan matalaksi, 273 ei halunnut päästää nazorakia silmistään. Hänen täytyi saada tietää, mitä se aikoi.
Nazorakin pää liikahti.
Mutta 273 katui heti päätöstään.

Poistavat kielletyt ajatukset…

Hitaasti, runon säkeistöt kaikuivat hänen mielessään. Niiden sanoma alkoi tuntumaan painostavammalta ja painostavammalta. Sana sanalta, Jäätutkijan mieli toisti runon sanoitukset yhä pahaenteisemmältä kuulostavalla äänellä. 273 ei pystynyt ajattelemaan järkevästi. Eikä toimimaan. Häntä pelotti liikaa.

Mutta hänen oli tehtävä jotain. Hän pakotti itsensä keskittymään ja kohdisti ajatuksensa yhteen kiinteään asiaan. 273:n nosti kädessään olevan pistoolinsa koholle ja päästi äänettömästi varmistimen. Hänen kätensä vapisivat. Jäätutkija ei ollut ollenkaan varma, olisiko hänen Azra WZ 36 –zamorpistoolista mitään hyötyä hänelle, mikäli agenteilla oli käytössään Nazorakein parasta tekniikkaa. 273 tietty olisi pystynyt käyttämään Alinollahanskaan heihin, mutta 273 ei tiennyt kuinka hyvin se vaikuttaisi. Se tässä oli pahinta.
Valkoinen tiedemies ei tiennyt vihollisestaan mitään.


Kätöset nuo siniset…

273 yritti saada pakottaa itsensä painautumaan äkkiä alas, muttei kyennyt. Pienikin liike ja agentti näkisi hänet. Jäätutkija rukoili itseltään, mutta hänen jalkansa eivät liikkuneet. Hänellä oli hyvin kuuma. Jäätutkija saattoi vain nähdä, kuinka musta siluetti kääntyi hitaasti runon säkeistöjen samalla kaikuessa hänen mielessään. Oli kuin kaikki nazorakien pahimmat painajaiset olisivat käymässä toteen. Säkeet kaikuivat hänen muuten tyhjässä päässä.
273:n silmän laajenivat ammolleen.

Hän veti pienen henkäyksen.

Musta nazorak katsoi mustan visiirinsä takaa suoraan häneen.

Vievät päästäsi tiedon jyväset.

Pelko valtasi 273:n. Hänen sydämensä jyskytti. Hän ei uskaltanut räpäyttää silmiään, eikä hengittämään. Jäätutkijan kurkkua kuivasi ja hänestä tuntui siltä kuin hänen jalkansa olivat betonia. 273 ei pystynyt liikkumaan. Paniikkireaktio sai kaikki maailman ajatukset nyt pyörimään valkoisen tiedemiehen päässä, lamaannuttaen hänet.
Se näkee minut! Ei helvetti se näkee minut! En pääse pakoon. En pysty edes liikahtamaan. Se katsoo aivan suoraan minuun. Miksei se tee mitään? Mitä se odottaa?! Se näkee minut! Koodi sininen, Kätöset nuo siniset, SINISET KÄDET!

273:n vapisevat kädet pitivät asetta koholla. Tiedemies puristi pistoolin kahvaa kuin viimeistä oljenkortta.

Kiihtyvät sydämenlyönnin kaikuivat valkoisen nazorakin päässä ja hän tunsi otsassaan veren tykytyksen. Jäätutkijasta tuntui siltä, että hän saattaisi pyörtyä minä hetkenä hyvänsä. Ehkä 273 oikeasti toivoi sitä. Ettei hänen olisi tarvinnut katsoa agentin kasvotonta visiiriä. Koko metsä, sen pimeys ja latvojen yllä puhertava tuuli tuntui katoavan tiedemiehen maailmasta. Hän ei enää erottanut mustan nazorakin takana olevaa maisemaa. Oli vain kaksi lajikumppania, valkoinen ja musta, jotka tuijottivat toisiaan.
Mustan nazorakin katse oli niin painostava, että 273 meinasi minä hetkenä hyvänsä antaa ylen paineen alla.

Jäätutkijan silmät alkoivat hämärtyä. Hän kuitenkin näki silmäluomiensa läpi jotain.

Ohi kiitäviä näkyjä. Hetkiä hänen elämästään elämästä. Pimeitä luolia. Teräsrakennelmien hämähäkinverkkoja. Satapäisiä väkimassoja ja kaikuvia Na Zora –huudahduksia. Satanistiselta rumputulelta kuulostavia, kaikuvia jalkapohjien kolahduksia. Punainen lippu, jota koristi Pyhä heptagrammi ja Nazorak-siluetti. 001:n ylväät, mutta tuimat kasvot. Laboratoriovälineitä ja sumeita, valkoisiin asuihin pukeutuneita olentoja.

Jäätutkijan elämä vilisi hänen silmiensä editse.
273 yritti sulkea silmänsä niiltä, muttei pystynyt. Osa muistoista olivat sellaisia, joita 273 ei olisi halunnut nähdä uudelleen.
Musta nazorak katsoi edelleen häneen.

Kaikuvaa naurua. Pimeä huone. Vihreä veripisara liukui kiiltävän terän reunaa pitkin. Digitaalisia kirjaimia. Kaksois-Auringot, jotka lipuivat yhä kiihtyvällä vauhdilla taivaanrannan halki yhä uudelleen ja uudelleen. Lukuiset sinisille papereille piirretyt suunnitelmat mitä monimutkaisimmista laitteista ja aseista, jotka paloivat ja kuihtuivat pois. Alinolla-hansikkaan ensimmäinen luonnos. Rätisevästä ja kohisevasta radiosta kuuluvat zankrzoran kieliset propaganda-lähetykset. Apua anovia tuskan huutoja. Lisää armeijan sotilaita marssimassa. 219:n virnistävät kasvot. Arkkiagentin ensimmäinen vierailu vuoritukikohdassa. Elementaalikiven rauhoittavan kirkas säteily sekavan varaston hämäryydessä. Juipin härskit tarinatuokiot ja hänen juomansa kirpeä maku kurkussa. Aurinkojen laskun kaunis iltarusko värjäsi kimmeltävät hanget punaisiksi. Kaivuuporan rikkoutumisen ääni. Kuusiraajainen hahmo, jonka vakuuttelevat sanat saivat 273:n kiusaukseen. Helikopterimatkan syyttävä tunnelma. Mustavisiiriset agentit. Teloituskomitea. 219 säilä kädessään. Jäätutkijan oma hymy.

Kaikki nämä muistot johtivat tähän hetkeen. Tähän painostavaan, pelonsekaiseen ja kohtalokkaaseen hetkeen. Kaikkien niiden ohikiitävien muistojen taustalla kaikui tämä hetki. Runon säkeistöt ja sydämen tykytys. Ne kaikuivat ja kaikuivat. Jäätutkija tuijotti agentin mustaa visiiriä. Hän näki oman peilikuvansa heijastuvan siitä. Hän näki omat kasvonsa. Hän näki ilmeensä, joka kasvoillaan hän ei olisi halunnut kuolla.

273:n koko ruumis vapisi. Tältäkö siis tuntuu kuolla, hän mietti.
273 tiesi kuolevansa. Se oli vain ajan kysymys. Jollei hän kuollut Imperiumin pelätyimpien demonien käsissä, hän kuolisi sydämensä pysähtymiseen.

Jäätutkija tunsi olevansa tuskissaan. Hän ei jaksanut enää pelätä. Hän vain toivoi, että se olisi jo ohi. Hän oli luovuttanut. 273 vain rukoili, että pääsisi tuskastaan. Syvällä sisimmissään hän vain toivoi pääsevänsä tästä.
MITÄ ODOTAT!? TEE SE!

Mutta sitten.

Musta Nazorak käänsi päänsä pois. 273 ei ehtinyt edes käsittää mitään, kun musta agentti oli kääntänyt katseensa pois polvillaan seisovasta tiedemiehestä.

Mi- Mitäh…?

Vaikka se hetki, kun musta nazorarak oli katsonut häneen oli tuntunut useilta minuuteilta, se oli todellisuudesta kestänyt vain muutaman sekunnin. Jäätutkija ei vieläkään kuitenkaan uskaltanut irrottaa silmiään visiiripäisestä torakasta, joka loittoni jo turvalliselta tuntuvan matkan päässä.
Lopulta 273 selvisi saamastaan sokista ja havahtui hetkeen. Hän oli kuitenkin aivan ymmällään. Jäätutkija oli ollut aivan varma, että tulisi kuolemaan. Hän oli katsonut itse Kuolemaa silmittömille silmille ja se oli kääntynyt ensin.

Miksi se ei tappanut minua. Se- Se vain kääntyi pois… Eikö se pitänyt minua minään uhkana? Miksi se säästi minut? Sehän näki minut…

Tiedemies vilkaisi käsiään ja huomasi vasta nyt, että tärisivät holtittomasti. 273:n sydän hakkasi edelleen kuin juoksevalla muokalla. Adrealiini kohisi vihreän ja violetin kirjavissa suonissaan. Helpottuneisuuden lämmin tunne värähteli hänen valkoisen kehonsa läpi. Se tuntui nazorakista niin hyvältä, että 273 olisi voinut vaikka ampua itsensä siihen paikkaan. Jäätutkija haukkoi henkeä ilmanpuutteesta kärsiville keuhkoilleen. Se hetki tuntui niin hyvältä. 273 tunsi olevansa elossa.

Saatuaan itsensä jälleen hallintaansa, 273 uskaltautui jälleen vilkaisemaan siihen suuntaan, minne agentti oli mennyt. Nazorakin siniset silmät saattoivat hädin tuskin erottaa kahta mustaa siluettia puiden hämäryyden katveesta. Ne molemmat loittonivat paikasta, jossa Jäätutkija oli piilossa. 273:lla kävi ohikiitävän hetken ajan mielessä kysymys, että minne ne olivat menossa. Hän kuitenkin karkotti äkkiä uteliaisuuden mielestään ja käski itseään rynnätä pois nyt, kun kuoleman kätöset olivat kääntäneet selkänsä.
Jäätutkija yritti nousta vapiseville jaloilleen, mutta pysyi kuitenkin vielä kyyryasennossa. Hänen ensimmäiset askeleensa olivat hoipertelevia, mutta hän onnistui olemaan kaatumatta. Valkoinen nazorak puikkelehti pajujen ja pensaiden läpi pysyen mahdollisimman alhaalla. Hän katsoi aina välillä olkansa yli agentteja, joita ei enää nähnyt. Ryömittyään muutaman metrin pystykävelijälle hämmästyttävän nopeaa vauhtia, hän nousi täyteen mittaansa ja juoksi niin lujaa kuin kynnellisistä jaloistaan pääsi. Vauhdissa hän napautti pistoolinsa varmistimen takaisin päälle, mutta piti sitä edelleen vasemmassa kädessään. 273 hypähti kaatuneen puunrungon ylitse ja jatkoi matkaansa katsomatta taakseen.

14 thoughts on “Tuijotusleikki Kuoleman kanssa.”

  1. No sepäs oli kuumottavaa.Totuttuun tapaan laadukasta tekstiä ja tunnelmallista kuvailua.

    Ainakin tämä lukija näytti luultavasti tosi typerältä lukiessaan kohtaa, jossa elämä vilahti J-tutkan silmien editse. Uppoutuminen oli suurta ja eläytyminen kovaa. Hyvää työtä siis.

  2. Nytpä oli laatua. Kohtaamista Käsien kanssa ja sen kuvailua et olisi voinut varmaan juuri tuota paremmin tehdä. Musiikki alleviivasi kohtausta aivan täydellisesti ja nostit draamaa ja jännitystä aina vain nousevassa kaaressa hyvin vähillä tapahtumilla. Vaikka tiesin etukäteen, miten tämä loppuisi, jännitys oli silti kovaa.

    Kaksi peukkua ylös.

  3. Talvi on tulossa.

    273:lla ei mene kyllä oikein mikään putkeen. Se sattuu osumaan Lehu-metsään juuri kun siellä sattuu olemaan käynnissä Klaanin ja Nazorakien suurin operaatio vähään aikaan. Elämä potkii päähän, niin sanotusti.

    Kaunis viesti. Eritoten rakastin sitä, miten käytit tuota runoa – runon yksittäisten säkeiden ja kerronnan heitteleminen vuorotellen on vain minusta tosi hieno tyylikeino. Kätöset olivat aika odottamaton näky – odotin aluksi jäätutkijan törmäävän esimerkiksi pudonneeseen Torangaan tai johonkin.

      1. Eikö Lehu-metsä kata valtaosan alueesta Guartsuvuoren ja Klaanin välissä? 273 laskeutui vuorelta ilmeisesti joitakin päiviä sitten – ainakaan se ei ole ehtinyt kovin kauas vuorelta, joten luulen sen olevan jossakin saaren keskiosissa. Minä ainakin käsitin, että koko Toranga -takaa-ajo tapahtui Lehu-metsän yllä.

        1. Ei kata täysin, koska se olisi juoniaukko. Vähintään, jos alamme laskea mittakaavoja, mitä emme muuten tee.

          Vuoren eteläpuolella on myös suuria ruohotasankoja ja peltoja, Nui-Koro niiden keskellä. Lehu-metsä painottuu länsiosiin saarta, vaikka selvästi ulottuukin Nui-Koron ja Klaanin välille ja ulottuu niiden välijokeen.

          1. Kompromissi tietysti olisi, että Lehu-metsä mukailee saaren lounaista rantaviivaa Klaanin lähistöltä Guartsuvuorelle, mutta metsän koillis/itäpuolella vuoren ja Klaanin välissä olisi avoimempaa maastoa.

  4. Hui perkele!

    Paven kirjoitustyyli on kyllä ollut vaikuttavimmasta päästä, mutta tämä on varmaan tähänastisista se isoin ja kallein hierontalaite joka hoitaa kameliparan selkää (jos tuollaisessa vertauksessa mitään järkeä on). Pikku-Pave kyllä tuntui ottavan kunnolla kaiken tunnelman ja kerrontatavat irti perusajatuksesta ”kuolevainen torakka kohtaa satuolennon mainetta torakkatyöläisten niittävän kivenkovan agentin” ja lopputuloksesta näkyy selkeästi miten paljon ajatusta ja aikaa tähän on käytetty. 273 (opettelin sen vihdoin ulkoa, jippii!) on eittämättä tämän meidän laajan hahmokaartimme sympaattisimmasta päästä. Tuntuu melkein siltä kuin tämä oikeasti katuisi koko kapinayritystä ja alkaisi kyseenalaistaa omaa yksilöllisyyttään ja kuin alkaisi uskoa että elämä Nazorak-käkikellon rataksena olisi ollut se oikea valinta… Minua oikeastaan ihan lukijana kiinnostaisi suuresti kuulla enemmän ihan vaan pikku Jäätutkijan elämänvaiheista ja urakehityksestä Nazorakimperiumissa. Sen verran kiintoisa kaveri se on.

    Ja niinkuin se ei vielä riittäisi, viesti myös toi loisteliaasti esille hieman syvällisemmin uusia puolia Nazorakimperiumista. Kyseinen torakkavaltakunta onm varmastikin niin laaja, että melko suuri osa koostuu vain tietämättömistä vaatimattomista työläisistä joiden ainoa elämäntehtävä on… no, tehdä työnsä, ja siksi on helppoa mieltää että mm. Sinertävien Näppien tapaiset jutut voidaan alimmissa piireissä tulkita helposti pelkiksi saduiksi, ja nyt Jäätutkija sai kokea liiankin selkeästi että sadut eivät aina ole vain satuja, ja Näppien maine koko alimpaa Nazorakkuntaa ruodussa pitävinä peloitteina tuli esille kaikessa karmeudessaan. Aiemmin Näppejä kun on taidettu käsitellä vain Klaanilaisten näkökulmasta, nyt annettiin ruohonjuuritasolta (hihi) täyttä kuvaa niiden osasta Nazorakimperiumin sisällä.

    Lopputuloksena erittäin mainio viesti täynnä hahmoselvennystä- ja kehitystä kummankin viestin osapuolen osalta. Yksi Paven jännimmistä piirteistä on kyllä tämän kyky tuottaa omalla kokemuksella ikäisiinsä nähden erittäin laadukasta tekstiä. Alan yhä enemmän kallistua siihen suuntaan että Pave on alien…

Vastaa