Tiedäthän?

Teknisesti ottaen melkein kaikkialla

Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Creedyn laahustavat askeleet veivät hitaasti sitä kohti. Puhtaan valkoisuuden läpi tallustava mies ei kiinnittänyt huomiota yllättäen korjaantuneeseen rintakehäänsä. Ulkoisesti näytti siltä, kuin Creedy olisi herännyt taas henkiin.

Kellokoneisto tyhjyyden perällä täytti koko Creedyn näkökentän. Kilometrejä ja taas kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi metri metriltä Creedyn raahautuessa vähitellen sitä kohti. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä. Siksi matkaajalta menikin vielä yksi ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuuksia päästä perille.

Mutta Creedy ei välittänyt ikuisuuksien työstä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Kellokoneiston tuhannet ja taas tuhannet kullan väreissä hohtavat hammasrattaat viettelivät hänen aistejaan.

Creedy seisoi ja odotti. Hänen odotukseensa vastattiin. Punaisen hahmon edessä raksuttaneet kaksi suurinta hammasratasta alkoivat väistymään sivummalle vinhan pyörimisensä ohessa. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Creedyä lähestymään pieni piste. Piste liikkui nytkähdellen eteenpäin. Kellokoneiston hitaammat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Creedy odotti. Hänellä ei ollut kiire.

Määrittelemätön aika kului. Piste oli kasvanut nyt jo erotettavaksi hahmoksi. Pitkää, mutta siroa hahmoa kannattelivat kymmenet tämän selkään upotetut nivelletyt metallisauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Sinihopeinen hahmo oli alasti, vailla minkäänlaista panssarointia tai vaatetusta. Muutama nytkähdys eteenpäin lisää ja Creedy kykeni erottamaan koneiston asukin sirot ja lempeät naisen kasvot. Kasvot hymyilivät. Sirot kädet valmistautuivat ottamaan Creedyn syleilyynsä.

“Hetkonen nyt. Tämä on ihan varmasti tapahtunut ennenkin. Mitä hiton hittoa täällä oikein tapahtuu?”

Sinihopeinen hahmo pysähtyi Creedyn eteen, kapea suu mutrullaan pettymyksestä. Siron naisen äänessä oli merkillinen mekaaninen vivahde. Aivan kuin tämän persoonallisuus olisi jäänyt puolitiehen pois monotonisesta.

“Ai. Sinä huomasit. Etkä edes päässyt parhaaseen osaan.”

Creedy laittoi kätensä puuskaan ja tuijotti ylöspäin toa-kokoluokan keskustelukumppaniaan. Vaikka matoranin oudosta kallonmuodosta oli verrattaen vaikeaa havaita ilmeitä, ei Creedyn säälivä äänensävy tullut naiselle yllätyksenä.

“Onko tämä olevinaan sinun uusi käynnistä-valikkosi vai ovatko vuodet vain alkaneet käydä päälle? Viimeksi kun olin täällä, sinä et edes tiennyt, mitä “kryptinen tarkoittaa”. Tämä setti tässä on meinaan… pelottavaa. Jos sinä teit tämän Killjoylle, hän näkee kyllä painajaisia tästä vielä vuosia.”

Loputon kellokoneisto naisen takana oli lakannut raksuttamasta. Kymmenet synkroituneet kilahdukset viestittivät naisen irtaantuneen tätä ohjanneista messinkisista sauvoista. Nainen laskeutui pehmeästi matoranin eteen, tuijottaen tätä edelleen alakuloisesti.

“Minä ajattelin, että kello olisi kivan symbolinen valinta. Ikuisuus ja ikuisuudessa kulkeva aika. Liike eteenpäin ja tarve jatkaa kuolemankin edessä. Tiedäthän?”

Creedy tuijotti naista epäuskoisena. Kellokoneisto taustalla oli alkanut häipymään pois. Kaksikko seisoi nyt puhtaassa valkoisessa tyhjyydessä. Kaksikko jatkoi vielä hetken tuijotustaan, kunnes virne nousi vuorotellen molempien kasvoille. Nainen tirskahti, Creedy puhkesi täyteen nauruun. Matoran otti viimeisen tarpeellisen askeleen ja ryntäsi halaamaan itseään miltei kaksi kertaa korkeampaa ystäväänsä. Nainen vastasi halaukseen ja molemmat nauroivat hetken yhdessä. Kun kaksikko viimein erkani toisistaan, oli vilpitön onni ja hymy täyttänyt naisen kasvot.

“Creedy. Voi Creedy. Minä olen ikävöinyt sinua.”

Creedy virnisti leveästi. Onni paistoi myös hänen kasvoiltaan. “Kolmesataa vuotta. Se on pitkä aika olla poissa kotoa.”

Nainen nyökkäsi ja viittoili samalla Creedyä kävelemään kanssaan. Kaksikko lähti hitaasti talsimaan suuntaan, jossa kellokoneisto vielä hetki sitten oli sykkinyt. Kaksikko kävelikin nyt puutarhassa. Tyhjyydestä ilmestyneet solisevat suihkulähteet ja mukulakivisillä teillä varustetut vihreät ruohoniityt kimalsivat aamukasteessa, samalla kun pilvetön taivas tarjosi kahden auringon täyden loisteen kaksikon päälle. Kumpikaan läsnäolijoista ei kuitenkaan tuntunut yllättyvän puutarhan yllättävästä ilmestyksestä, vaan he jatkoivat matkaa pitkin mukulakivien viitoittamaa loputtomalta näyttävää tietä.

“Noh. Miten matkasi sujui? Kerro minulle kaikki kertomisen arvoinen! Haluan tietää!”

Creedy hymähti. “Minä tuskin voin kertoa mitään, mitä sinä et olisi jo kykenyt itse näkemään.”

Nainen tuntui tyytymättömältä Creedyn vastaukseen. Sinihopeinen olento kallisti päätään ja jatkoi imelästi lässyttäen. “Mutta kun ei katsominen ole sama asia. Minä haluan tietää miltä se tuntui. Miltä se haistoi ja maistui. Kaiken sen, mitä täällä ei saa.”

Naisen puhe oli nopeasti muuttunut lässyttämisestä haaveilevaksi haltionniksi. Creedy pudisteli päätään hieman huvittuneena.

“Jos minä voisin jotenkin välittää sinulle kaiken sen, tiedät, että tekisin sen.”

Nainen huokaisi pettyneenä. “Mutta et voi. Tiedätkös. Minä kaduin sitä, etten lähtenyt mukaasi. Joka päivä. Olisin halunnut kokea sen.”

Creedynkin virne oli viimein kaikonnut hänen kasvoiltaan. Naisen kaipuu sai hänet selvästi alakuloiseksi. Sinihopeinen olento kuitenkin huomasi tämän ja vaihtoi nopeasti aihetta.

“Mikä sinut muuten edes toi takaisin? Huomioni taisi olla muualla ratkaisevina hetkinä. Onu-Metrussa tapahtuu meinaan jännittäviä asioita.”

Kaksikko jatkoi yhä matkaansa läpi loputtoman mukulatien. Creedyn ääneen oli ilmestynyt vakavuus, jota harva oli koskaan kuullut.

“Se hiivatin kieroilija onnistui kuin onnistuikin puhumaan Sarajin takaisin puolelleen. Oma virheeni. Luulin hänen päässeen kuiville, mutta juuri kun tutkimukseni alkoi edistymään, se miekkaluikku alkoi riehumaan. Oli saanut jostain ryhmän Skakdeja turvaamaan selustaansa. Yritin estää paon, mutta mokoma tuikkasi miekkansa suoraan läpi Killjoyn vempeleestä. Noloa. Kompastua nyt noin pahaan aliarviointiin.”

Kaksikko oli saapunut tien varrelle pultatulle koristeelliselle puiselle puistonpenkille. Naisen johdolla kaksikko istui alas, katseet tiukasti keinotekoisessa vihreässä horisontissa.

“Älä syytä itseäsi. Sinä selvisit jo paljon pidempään, mitä uskalsimme edes odottaa. Sitä paitsi, sinä pääsit koko universumin kielletyimmän painetun tiedon lähteelle. Fyysisen maailman tieto vie meitä varmasti lähemmäksi totuutta. Varsinkin nyt kun olemme taas yhdessä.”

Creedy ei ollut aivan varma naisen lohduttavista sanoista. Punaisen kallon katse oli kääntynyt kohti maata. Mietteliäs matoran mietti sanojaan tarkkaan.

“Minä en ole varma, olemmeko me yhtään sen lähempänä totuutta, kuin viimeksikään. Kaikki tieto on hajallaan. Vinkkejä ja viittoja joka puolella, mutta faktat ja todellinen tieto on jossain muualla. Joku on tehnyt pelottavan hyvää työtä jälkiensä peittämisessä. Nämä kolmesataa vuotta ovat herättäneet vain lisää kysymyksiä. Sen sijaan vastauksia minulla on aivan yhtä vähän kuin ennenkin.”

“Mutta entäs Nizin tutkimustyö? Herran ja Killjoyn sopimus. Tai entäs Purificus? Kaikki he ovat työskennelleet totuuden löytämisen puolesta. Kyllähän me tästä jotain olemme oppineet.”

Creedy pudisteli päätään. “Pelinappuloita. Historia toistamassa itseään. Kaksi soturia ikuisesti taistelemassa toisiaan vastaan. Kumpikin kykenemätön tappamaan toista. Mukana Petturi, johtaja ja uhri. Sama draama ja sama kaava toistavat itseään ikuisesti. Katso vain. Kolmen kenraalin kokous tapahtuu taas pian. Aivan kuten viimeksikin, kun joku oli lähellä koota kaikki kaksitoista. Kenraalit nousevat, pysäyttävät Kerääjän ja tämän kanssa työskentelevän petturin ja jatkavat uuden syklin alkuun. Tätä kierrettä ei ole luotu rikottavaksi. Mikä ikinä antaakaan voimaa niille kuulille, on jotain liian voimakasta meidän rikottavaksi. Roolit pysyvät. Sykli pysyy.”

Kaksikko tuijotti taas kohti horisonttia. Hetken hiljaisuuden jälkeen nainen uskalsi taas avata suunsa.

“Mutta entä jos… joku päättäisi vaihtaa roolia?”

Creedy nosti katseensa kohti vakavoitunutta naista. Matoran hymähti kysyvästi. Naisen ääni oli hiljentynyt miltei kuiskaukseksi.

“Mitä jos syklin rikkomiseksi riittäisi vain yhden mitättömän roolin rikkominen.”

“Minä… minä en nyt ymmärrä. Sitähän me olemme yrittäneet. Saada edes yksi osapuolista ulos. Mutta jos petturi palaa riveihinsä joka kerta. Jos soturit jäävät puolitiehen joka kerta. Tämä ei onnistu. Tästä ei ole tietä ulos.”

“Mutta… Creedy.”

“Mutta?”

“Ajattelitko sinä koskaan, että meilläkin olisi rooli?”

Aivan kuin nainen ja Creedy olisivat olleet linkillä kiinni toisissaan, kauhu iskeytyi Creedyn kasvoille. Tämä nousi kuin sätkyn saaneena ylös penkiltä, tuijottaen silmät selällään penkille vielä jäänyttä naista. Puutarha kaksikon ympäriltä oli taas kadonnut. Creedyn ja naisen ympärillä oli taas pelkkä valkeus. Valkeus ja penkki, jolla nainen yhä istui.

“Sinä… sinä et…”

“Olit poissa niin kovin kauan, Creedy. Minulla oli aikaa. Aikaa miettiä.”

Armoton jysähtely oli ilmestynyt Creedyn kallon sisälle. Silmiään siristäen hän huomasi, kuinka loputon kellokoneisto oli alkanut taas hitaasti ilmestymään naisen taakse. Koneiston mieletön jyrinä täytti Creedyn mielen. Kauhu ja klaustrofobia valtasivat matoranin.

“Me olimme osa sykliä, Creedy. Me olimme etsivät. Sykli oli meidän murheemme ja meidän taakkamme. Meidän tehtävämme syklissä oli seurata ikuisesti. Katsoa, kuinka maailma ulkona jumiutuu ikuisen kauhun kynnykselle, mutta ei koskaan ylitä rajaa. Mutta kaiken tämän aikaa, ratkaisu oli yksinkertainen. Yhden meistä täytyi lopettaa. Yhden meistä täytyi valita puoli.”

Puinen penkki naisen alla oli muuttunut messingiksi. Creedy otti hitaita askeleita taaksepäin, samalla kun katseensa maahan jumittanut nainen jatkoi monotonista selostustaan.

“On aika ylittää raja, Creedy. Rikkoa sykli. On aika katsoa verhon taakse.”

Nainen nosti katseensa Creedyyn ja virnisti. “Liike eteenpäin ja tarve jatkaa kuolemankin edessä. Tiedäthän?”

Creedy ei ehtinyt vastata, kun maailma hänen ympärillään jo räjähti. Messinkinen penkki naisen alla kiemurteli itsensä kymmeniksi tangoiksi, jotka välittömästi lävistivät naisen lihan selästä ja nostivat tämän ilmaan, korkealle Creedyn yläpuolelle. Kellokoneistoon jälleen itsensä nitonut nainen kirkui mustan hiiltyneen aineksen ryöpsähtäessä hänen kehostaan. Kymmenet hirviömäiset hampaat repivät naisen kasvot karmivaan ikuiseen irvistykseen. Musta palanut kädenjälki oli ilmestynyt Creedyn rintakehään. Kellokoneisto repi matoranin tärykalvoja. Naisen kirkuminen säesti äänien voimalla tuhoutuvaa tyhjää universumia.

“OLEN NÄHNYT KUINKA SE PÄÄTTYY. YKSI KENRAALEISTA HYLÄTÄÄN. SALAISUUDET TULEVAT JULKI. SODAN TOAT LÖYTÄVÄT VIIMEIN TOTUUDEN. KAIKKI PÄÄTTYY, KUN MAAILMAN PUHDISTAJA NOUSEE. KUN MAAILMAN PILAAJA KOHTAA MAAILMAN VARTIJAN. KUN MAAILMAN PIILOTTELIJA VIIMEIN TÄYTTÄÄ TEHTÄVÄNSÄ. SILLÄ HE MÄÄRITTÄVÄT MEIDÄN KOHTALOMME. HE PÄÄTTÄVÄT MEITÄ VASTAAN. VIELÄ YKSI SOPIMUS SYNTYY. VIIMEINEN SOPIMUS. SOPIMUS JOKA MUUTTAA MEITÄ. JA MUUTTAA HÄNTÄ. SYKLI ON VIIMEIN PÄÄTTYVÄ. VIIMEIN ASTUMME RAJAN YLI.”

Creedy huusi polvistuneena maassa punaiset kädet kalloaan tuskallisesti puristaen. Olennon luoma helvetti söi Creedyä sekä sisältä että ulkoa. Punaiset hehkuvat kalterit alkoivat muodostumaan matoranin ympärille. Tuskassaan huutavan Creedyn suljettujen silmienkin läpi poltti se karmaiseva näky, kun naisen palasiksi repeytyvä keho levittäytyi kaikkialle hänen ympärilleen. Hehkuvassa sellissään huutava matoran jäi pimeyden peittoon. Kellokoneisto vaimeni. Kirkuminen lakkasi. Pimeys oli ainoa läsnäolija. Sarajin miekan repimä vamma oli taas ilmestynyt Creedyn rintakehään. Punainen matoran lyyhistyi maahan voimattomana.

“Bianca… mitä sinä olet tehnyt?”

5 thoughts on “Tiedäthän?”

  1. En tiedä mitä sanoa.

    Musta Käsi -juoni on kyllä yksi Ropen mystisimpiä ja kutkuttavimpia mysteereitä. Jos Nimda-juonet käsittelevät mieltä, niin tämän teema on hahmojen mekaaninen puoli. Mekaanisuus. Syklisyys. Siitä irti rikkoutuminen; kuten vahkit, joille kasvoi oma tahto. Entistäkin hämäremmän viestistä saa ongelma siitä onko se oikeastaan totta. Se ilmeisesti tapahtuu Creedyn mielessä, mutta dafuq, en edes osaa arvailla. Loistavaa luettavaa.

  2. Ensimmäisessä lauseessa mietin heti että saamme taas vähän tätä Joikun mielenkiintoista metaforatekstiä. Toisessa lauseessa mietin sitten että ”Creddy!? Voi hyvänen aika! Pikku-Creedykö se siinä!? On ollut ikävä!” Sitten luin eteenpäin ja oli ilo huomata että missä vimpurassa tämä pikku hemmo sitten hilluikin, ainakin hän näytti saaneen onnellisen lopun. Sitten luin viimeisen osion ja huomasin jälkeenpäin että tämä oli ehkä ahdistavinta Klaanonkamaa hetkeen. Eritoten kun viestin alkupuoli oli täynnä hyvää tunnelmaa ja josta välittyi puhtaan rauhallinen ja hyväntahtoinen tunnelma.

    Sitten PAM.

    Yhtäkkiä tunnen pienen epmiellyttävän kuumotuksentunteen vatsanpohjassani. Koko maailma menee yllättäen paskaksi ja iki-ihanan sympaattisen pikku Matoranin ihana paratiisi muuttuu kryptisten tuomiopäivänjulistusten säestämäksi kellopelihelvetiksi. Palava kalterihäkki. KÄSIIII!!!!! Mitä helvettiä nyt? Sitten luen koko viestin viimeisen lauseen. Bianca saatana! Sinä korruptoitunut tekoälynkuvatus! Mie pidin sinusta! Et kiusaa Creedyä!

    Hetken sulateltuani sitä mitä juuri muodostin virkkeiksi päähäni, mieleeni juolahti, että that’s our Joiku. Hemmo jonka hahmot muodostuvat omassa päässä niin eläväisiksi ja sympaattisiksi, että niiden takinkäännöt tuntuvat siltä kuin joku vanha koulukaveri olisi ryhtynyt mafiaimperiumin salamurhaajaksi ja niille tapahtuvat epämiellyttävät kokemukset kuin siltä että työkaveri joutuisi auto-onnettomuuteen.

    Tai ehkä vaan ylireagoin. Ehkä on kuitenkin joka tapauksessa hyvä, että Jöggemys syöksee tällaista kamaa ulos vain silloni tällöin. Jos tällainen muuttuisi säännölliseksi köysimeinigiksi niin tuskin uskaltaisin lukea ollenkaan. Mutta tässä tapauksessa pienen Jöggen Matoranhahmon kohtalo saa varmasti miut pitämään itseni ajan tasalla. (Olenko muuten ainoa joka on miettinyt sitä yksinäistä mykkää torakkaa siellä Jöggen entisen mökin vahdissa?) Suurkiitos tästä tunteita herättävästä lukukokemuksesta.

    Jumalauta.

  3. Olipahan taas.
    En väitä ymmärtäväni tätä juonta ihan niin paljon kuin minun ehkä pitäisi ymmärtää. Toisaalta taas ymmärrän joitakin asioita paremmin ja aikaisemmin kuin minun ehkä pitäisi. KLAANON.
    Ehkä toivoisin nyt kuitenkin vähemmän kryptisyyttä ja enemmän substanssia, tiedäthän? Ongelma on vähän sama kuin Kapuralla. Meille on annettu liian vähän konkreettista. Ja koska rope on niin hiton pitkä, suuri osa vinkeistä on auttamatta unohtunut. Kuvio olisi ehkä selkeämpi, jos tämä olisi oma itsenäinen juonensa eikä vain yksi muiden joukossa valtavassa juonivyyhdissä.

    Ihan kunnon tiivistelmä tekisi hyvää. Ei sillä, teksti on laatua ja tunnelma aika uskomatonta. Toivottavasti tätä tulee lisää tosi pian.

  4. Mikäli on omannut tarpeeksi kärsivällisyyttä tämän kuvion seuraamiseen, voi huomata, että tämä viesti ei sisällä tippaakaan kryptisyyttä, vaan hipoo enemmän konkreettisia faktoja, kuin kenties mikään viesteistäni. Ongelma tosiaan on siinä, että neljä vuotta kestäneessä kuviossa asioita alkaa unohtumaan ja se koskee kuvioista aikalailla kaikkia. En kuitenkaan katso tarpeelliseksi Klaanonin sisäistä kertaamista (vaikka olen sitä jo kerran harrastanut) koska ei ole olemassa tapaa tehdä sitä oikeasti luontevasti. Toki minä voin vääntää vaikka jonkin sortin playlistin kaikista tärkeimmistä menneistä viesteistä, mutta minusta tuntuu, että ne joita oikeasti kiinnostaa, osaavat kaivaa asiansa itsekin. Tämä kuvio on oikeasti ihan naurettavan simppeli, jos vain osaa löytää kaikki palaset. Näin pitkäikäisessä projektissa en kuitenkaan syytä, jos asiat unohtuvat. Uskallan kuitenkin väittää, että lähitulevaisuudessa vähän laiskemmatkin palaavat takaisin kertaamaan. Kohta meinaan alkaa paukkumaan.

Vastaa