Muistot kutsusta hiekkarannalla

Elohopea veri huuhteli hiekkaa, sen jälki maalasi kiiltävän suoran merta vasten, ja säkenöi oranssin valon kanssa. Suoran päässä, lepäsi yhden nuorukaisen kädessä kuoleva nainen, valottu nainen. Vauhkot anteeksipyynnöt nuorukaisen, Toan, suusta, joko siitä mitä hän teki tai mitä hän ei kykene. Kukaan ei voi kiertää aikaa, mutta Toa ei edes yrittänyt. Hän nyyhki, kuinka hän ei uskaltanut edes siirtää toista vapaata kättään hänen rintakehästä. Hänen kädet olivat hyödyttömät, häntä pelotti liikaa.

”Loiste. Älä tee tätä itsellesi”, Valottu sanoi, mutta heikosti. Se arvokkuus ja tarkoituksellisuus joka kätilöi häntä vuosi hetki hetkeltä pois. Ei sitä voinut pysäyttää, ei nyt eikä tule. Se hetken tuska oli nyt vain autuus ja helpotus.
Mutta Toa vältteli, ja hänen kompurointi vastasi vain rannan tyyneys hänen pilkkana, joka hiersi ja mateli hänen sisällä. Jokainen kyynel hiekassa ja jokainen vapina, se vain ruokki sitä. Jokainen pieni jyvä kohti kuolemanviettiä, jonka olemassa olon nuorukainen alkoi havaita, kunnes se oli siinä. Hänen edessä.
Meren päällä, kuin kallio ja torni, seisoi pitkä, luonnoton hahmo. Hahmo taittoi niskansa ympäri ja paljasti toisen, muinaisen kasvonsa.
Toa ei tiennyt mitä hän katsoi, ja hän pelkäsi sitä, oli pelännyt sitä jokaista yksinäistä hetkeä. Ja siinä se oli.

Hovimestari, Sammion vartija. Iänikuinen palvelija ja edustaja. Piispa jokaisessa Enkelien ristiäisissä, kaksinaamaisissa sekä petollisissa, usein kirjaimellisesti.

”Avhrak”.
Hovimestarin ääni kuului kuin tuuli, kolkko ja tunneton. Mikään ele ei tule luonnosta.

”Avhrak. On aika palata takaisin.”

”Loiste, muistatko mitä kerroin?”, Valottu kuiskasi kylmästi, mutta hänen puheessaan ei ollut hengitystä, ei enää.
Sydänvalon syke oli kuollut, eikä Toa ole edes huomannut sitä. Todellisuuden edessä Toa oli joko valehtelija tai pelkkä narri, naurettava ja säälittävä.

Valottu alkoi liikkua jäikästi ja heikosti.”Muistatko mitä kerroin tähdistä? Valosta ja varjosta?”.
Toan banaalille paniikille ei herunut nyökkäystä tai vilkkua. Ei ollut aikaa haaskata tyhjiin eleisiin. Valotun käsi tarttui hänen vammaan ja toinen nosti hänet hiekasta. Toan kädet vetäytyivät hätiköivästi ja hermostuneesti, kun Valottu oli jaloillaan, ja säpsähti heti peremmäksi pois häneltä ja Hovimestarilta.
”Mitä ikinä tapahtuukin, älä tee mitään. Haluan… Toivon, että vain katsot.” Jännite jokaisessa lihassäissä jatkui vastoin odotuksia, kuin ivaa, mutta Valottu oppi, tai pikemminkin ei osannut piitata. ”Tämä on viimeinen opetukseni”
Leuka ylhäällä ja selkä suorana, hän käveli. Hän kavahti ja irvisti, mutta marssi oli päättäväinen ja tauoton, tiukkeneva nyrkki sen ainoana häviön merkkinä. Kasvokkain hän oli tuon pimeyden kanssa, metrin etäisyys toisistaan. Aalto huuhteli hänen jalkojensa alla, sen hyytävä kylmyys astetta kivuliaampi.

”Avhrak, tiedätkö miksi?”

”Tiedän.”

”Avhrak, olet ymmärtänyt.”

”Kyllä”

”Nimeämispäivänä tulit hakemaan vastauksia. Nimeämispäivänä tulet kohtaamaan ne.”

”Et pelkää?”

”En.”

”Valehtelet, mutta et ole ainoa. Kaikki valehtelevat, jokaikinen. Jopa Varjot piilottavat olemattomuutensa olevien vuoksi. Siksi käytämme naamioita.”
Hovimestari ei piilottanut viittaavuuttaan. Kahdeksan sakaraisen tähden muotoinen varjo levisi Hovimestarin alta, ja alkoi noutaa Valotun mukana.

Toan katse säntäsi, hän yritti kaikkensa pitää huomionsa ja huomion poissa. Säpsähdystä ei pysäyttänyt Toan tiukka ote ranteisiin ja rintaan. Kyyneleet silmien nurkassa hän sulki luomensa ja pyyteli parasta. Voi kuinka hän anoi sitä tietämättömyyttä, mitä hänelle suotiin vain minuutteja sitten.

”Toa, Crestin käyttäjä.”

Toa näki sen. Voi pyhä Henki, hän näki sen. Silmät kuin loputtomat aukot ja keho kuin ruumisarkku, nuorukainen näki Hovimestarin suljetuissa silmissään.

”Toa, Crestin käyttäjä. Hypokriitti suurenmoisin, itseä tuhoava nilkki. Pelkuri ja petkuttaja.” .
Hovimestari häpäisi Toaa, hän kirosi ja kietoi kiehuvalla käsillään Toaa kuin hänen puhdas olemassaolo olisi loukkaus.
Mutta se ei ollut totta, ei Hovimestarille. Ei sille, jonka jokainen saasta ja raja on riisuttu kunnes jäljelle ei ole kuin se raaka voima, joka on aina ollut jokaisen pienenkin ajatuksen ja sanattomuuden takana.

Nuorukainen kävi polvilleen ja käpertyi. Toa kerjäsi, anoi ja itki. Hän ei halunnut nähdä sitä enää. Ei enää sitä pimeyttä. Ei enää sitä läsnäoloa hänen takana, sitä jokaista herjausta piiloutuneena kaiuissa, sitä, sitä epäilyä jokaisessa päätöksessä, sitä häpeää jota hän tuntee jokaisen edessä.
Ei enää sitä pelkoa, jota hän ei kykene nimeämään ja kohtaamaan.

Valottu, hänen hetkellisessä epäilyksessä, vilkaisi taakseen ja näki nuorukaisensa. Aaltojen pistävä kylmyys pyyhki viimeisen kerran, kun Toa-nainen lepäsi hartiansa eikä kyennyt nostamaan enää päätään.

”Tervetuloa tyhjyyteen, Avhrak”, Hovimestari sanoi, ja katosi Toa-naisen kanssa.

Nuorukaisen anelulle ei koskaan vastattu.

Vain yksi vaatekappale jäi vastaukseksi.

4 thoughts on “Muistot kutsusta hiekkarannalla”

  1. Mukava ja perin kryptisen tunnelmallinen viesti. Pidin kovin.
    Sellainen kritiikin sananen kerronnasta, että minulle oli vähän epäselvää paikoittain, kummasta toasta puhuttiin. Ellei sitä paria kertaa olisi sanottu suoraan, en olisi ehkä voinut varmistua, oliko Valottu vai Loiste se, jonka Hovimestari vei. Toisaalta alussa se sanottiin jo, joten voisin itse kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä luen. :3

    Mutta tosiaan, tunnelma oli mukava, ja musiikki tuki sitä.
    Valon toa nimeltä Avhrak, mielenkiintoista.

  2. Kryptinen kuin mikä. Joskus kirjoitustapasi häiritsee ja tekee asioiden ymmärtämisestä vaikeaa, joskus se on äärimmäisen siisti tyylikeino. Tällä kertaa onnistuit. Musiikkivalinta on tosi nätti. Ja huomio, että Kraahkan näyttää kardinaalin hatulta. En halua myöntää, kuinka osuva se on.

  3. Tässä ollaan hienouden äärellä ja veitsen terällä samaan aikaan. Lievä epäselvyys on ymmärrettävää ja toisinaan hyvä tehokeino, mutta en voi väittää, että olisin ollut koko ajan täysin tapahtumien tasalla esimerkiksi sen suhteen, kummasta Toasta puhuttiin. Jämäkkä tunnelma silti, ja käytit hienosti Bionicle-termejä ja asioita.

  4. Aina välillä teksti oli epäselvää, mutta tunnelma kuitenkin oli mahtava. Musiikki sopi tunnelmaan loistavasti. Avrahk-paljastus ja muu kryptisyys toi viestiin odottamatonta, hienoa sisältöä.

Vastaa