Ilonpilaaja

Muistan kuinka kysyit minulta nimestäni. Onhan se totta. Ilonpilaaja. Mikä typerä sana nimeksi. Mutta silti siksi minua kutsutaan. On kutsuttu jo pitkään. Se miten sen nimen sain on pitkä ja tylsä tarina. Se ei ole tärkeää. Sen sijaan kerron sinulle tapauksesta muutaman vuoden takaa. Tapauksesta, joka muistutti minua jostain vanhasta. Niin vanhasta, että olin miltei unohtanut sen. Tai ainakin olin halunnut unohtaa. Minulla nimittäin oli joskus oikeakin nimi. Sellainen nimi, joka minulle annettiin syntyessäni, niin kuin useimmille muillekin.

Se oli ensimmäisiä nimeämispäiviäni Klaanissa. Ja aina juhlapäivän lähestyessä minulla oli tapana lähteä matkalle. Ei minulla mitään nimeämispäivää vastaan ollut. Päinvastoin, minä nautin niistä kovastikin vanhoina päivinä. Mutta Klaanissa tilanne oli toinen. Yhdessäolon ja välittämisen juhla ei oikein välity, kun puolet ohikulkijoista karttaa katseitasi ja lukitsevat ovet jos satut kulkemaan lähistöllä. Muistan, kuinka yritin ensimmäisenä vuotenani käydä nauttimassa kupin kuumaa siinä pienessä pubissa linnoituksen länsipuolella. Tiedäthän, se joka koristellaan näyttämään isolta Takea-hailta joka nimeämispäivän aattona. Minut ajettiin sieltä pois zamor-laukaisimella uhaten. Nurkkapöydistä tuijoteltiin halveksivasti, kun käännyin hitaasti ja astelin ulos pubista.

En voinut syyttää heitä. Kaikki tiesivät sen päivän tapahtumista, kun saavuin Klaaniin. Itsepä olin ongelmani aiheuttanut. Jos joku ansaitsi väen vihat, se olin minä. Mutta kuten sanoin, minä olen aina pitänyt nimeämispäivistä. Ja kenties siksi minä tunsin tarvetta päästä kauas pois. Jonnekin, jossa saisin olla yksin. Saamani kohtelu nimeämispäivän alla, niinkin oikeutettua kuin se ehkä oli, satutti minua. Koko ajatus tuntuu hassulta nyt, mutta kun oikein tarkoin muistelen, voin yhä tuntea sen raskaan kiven rinnassani, joka sai minut vetäytymään nimeämispäivän iltana mökkiini ja piti minut siellä aina siihen asti, että pyhät olivat jo takana.

Toisena vuotena en tehnyt samaa virhettä. Siitä vuodesta perinteeni alkoi. Joka vuosi, kun ensimmäiset koristeet ripustettiin muurin harjalle ja kun ensimmäiset juhlaruokakontit saapuivat satamaan, hyppäsin uskollisen Gukkoni selkään ja lensin pohjoiseen.

Pohjoisen Mantereen luoteiskärjessä oli pieni saari. Merivirrat siellä pitivät huolta, että talvet olivat kylmiä ja lumisia. Paljoa asutusta siellä ei ollut. Vain pieni Ko-Matoranien kylä suuren jyrkkäseinäisen tunturin juurella. Löysin paikan vuosikymmeniä sitten, aikoina jolloin toimin vielä palkkionmetsästäjänä. Osuin paikkaan täysin vahingossa. Sitä ei oltu merkitty mihinkään kartoistani. Kenties sen asukkaat halusivat pitää kotinsa salassa tai kenties paikka oli vain niin mitätön, että kukaan ei vaivautunut lisäämään pientä plänttiä piirustuksiinsa. En oikeastaan välittänyt. Mistä sen sijaan välitin, oli se näkymä, joka aukesi minulle sen saaren tunturin huipulta. Pohjoisessa aava ja hyytävä sininen meri. Horisonttia silmänkantamattomiin. Auringon laskiessa se näky oli jumalainen. Oranssit säteet värjäsivät taivaan reunan ja hitaasti aaltoileva vesi heijasti sen luoden hyppivän, hitaasti tanssivan valojen leikin. Saatoin istua tuijottamassa sitä tuntikausia täysin liikahtamatta. Se oli täydellisen rauhan tyyssija. Hiljaisuutta rikkoi ainoastaan telttani viereen sytytetty pieni nuotio, jonka rätinä yleensä vain ehosti tunnelmaa.

Mutta kun aurinko oli jo laskenut, käänsin katseeni etelään, tunturin juurelle. Se oli hetki, kun valot syttyivät Ko-Matoranien kylään. Puisten mökkien välille lumeen kaivetut poluntapaiset täyttyivät lepattavista lyhdyistä. Piskuinen tori kylän keskellä täyttyi valosta ja kauppaa toistensa kanssa käyvistä Matoraneista. Heidän yksinkertaisen elämän seuraaminen oli monella tapaa rauhoittavaa. Seurasin heidän menoaan aivan alkuillasta aina viimeisenkin ikkunan takaa kajastavan valon sammumiseen. Vietin sen tunturin huipulla yleensä kokonaisen viikon. Elin yksinkertaisesti ja vietin paljon aikaa lumisessa luonnossa. Sillä saarella vierailusta tuli minulle vuosittainen hermoloma. Yksi viikko vuodessa, jolloin pääsin pakoon jokaista velvollisuuttani. Se oli myös aikaa, jolloin sain vielä yhden lempinimen: “Hiljainen”.

Nimi oli kylän Matoranien antama. Jokaisella matkallani yritin pitää huolta siitä, että saapuisin huomaamatta. Jossain vaiheessa Matoranit kuitenkin olivat alkaneet noteeraamaan joka vuosi samaan aikaan saapuvan valonpilkkeen tunturinsa huipulla. Ja niin yhtenä vuonna tunturin laelle saapuessani huomasin ruskean sidotun paketin odottamassa minua siinä kohdassa, johon perinteisesti pystytin leirini. Paketin päällä oli kortti. Kortissa luki: “Hiljaiselle. Hänelle, joka meitä pimeässä vartioi.”

Paketti oli täynnä kyläläisten valmistamia herkkuja. Maittavia leivonnaisia, herkullisia laatikoita, sekä suosikkiani, paikallisista havuista tehtyä uutetta, joka oli sekoitettu mitä erikoisimpaan yrttiviskiin. Sinä vuonna olin lähellä luopua paikastani. Pelkäsin, että Matoralaiset tulisivat nyt luokseni. Pelkäsin menettäneeni rauhani. Mutta herkkulaatikko sai minut lopulta sytyttämään nuotion. Sain olla viikkoni aivan yhtä rauhassa kuin ennenkin. Tunturi oli aivan yhtä hiljainen kuin ennenkin, vaikka vannonkin, että yhtenä iltana torin kauppaa käyvät olennot kääntyivät vuorta kohti, laulaen sille omaa erikoista lauluaan.

Siitä eteenpäin joka vuosi samanlainen paketti odotti minua sen tunturin huipulla. Pelko rauhani rikkoutumisesta muuttui vähitellen kiitollisuudeksi. Herkkupaketista muodostui vuoteni kohokohta. Asia, jota odottaa. Nimeämispäivät muuttuivatkin surkeasta pakomatkasta nautinnoksi.

Mutta sitten, yhtenä vuotena kiipesin jälleen tunturini huipulle. Pieni, noin kaksikymmentä metriä halkaisijaltaan oleva tasainen huippu oli tyhjä. Ei pakettia. Ei lumeen uponneita haalistuneita Matoralaisen jalanjälkiä. Pettymys puristi rinnassani. Ehkä he olivat viimein unohtaneet minut? Epäilykseni ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä hyvin äkkiä haistoin kypäräni sisälle tunkeutuvan savun hajun. Pingoin nopeasti huipun eteläjyrkänteelle ja kurkistin alas tunturin juurelle. Matoran-kylästä nouseva palavien rakennuksien katku poltti nenääni voimakkaana. Katsoin järkyttyneenä, kuinka ennen niin rauhallinen kylä oli muuttunut paniikissa juoksevien Matoranien kuolonloukuksi.

Mietit varmaan, milloin pääsen pointtiini. Miten tämä kaikki liittyy nimeeni. Ei huolta. Tästä se tarina nimittäin alkaa.

Tunturi, saari Pohjoisen mantereen luoteisrannikolla

Punaisen ja mustan väreissä kiiltävään haarniskaan sonnustautunut hahmo skannasi katseellaan tunturin juurella hetki hetkeltä pahemmaksi äityvää kaaosta. Mustan virtaviivaisen kypärän sivuilla, suurin piirtein olennon korvien kohdalla olevat punaiset kiekot pyörähtivät hitaasti ympäri ja pienen kolahduksen saattelemana ne pomppasivat hieman irti kypärän pinnasta, sallien punaisten verrattain leveiden antennien liukua esiin kiekkojen alta.

Musta käsi nousi antenneista oikeanpuolimmaiselle ja painoi pientä nappia sen kärjessä. Valot kypärän viirumaisiin silmänaukkoihin syttyivät, kun näyttö kypärän sisällä heräsi henkiin.

“Bianca, oletko hereillä.”

Mekaaninen, kypärän alla kaikuva matala ääni sai odottaa vastausta hetken. Luottamus kuitenkin palasi kypärän alla odottaville harmaille hiiltyneille kasvoille, kun terävä naisen ääni alkoi puhumaan hänen korvassaan.

“Hyvää iltaa, Kenraali. Miten voin olla avuksi?”

Palavien rakennusten leimu välkkyi kiiltävän haarniskan pinnalla. Killjoy nousi hitaasti seisomaan, nähdäkseen kokonaiskuvan tunturin juuren tapahtumista.

“Ongelmia. Analysoi kylän lämpöjäljet ja selvitä tulen lähde. Tuollaista jälkeä eivät paikalliset saa aikaan. Meillä saattaa olla seuraa.”

“Aloitetaan lämpöjäljen analysointi. Odota hetki.”

Killjoy murahti ja jäi seuraamaan, kuinka numerot ja palkit alkoivat vilisemään hänen ruudullaan. Oranssien palkkien seasta erottui välittömästi yksi muita huomattavasti korkeampi yksilö. Ennen kuin Killjoy edes ehti pyytää Biancaa tarkentamaan juuri kyseiseen palkkiin, oli tekoäly ehtinyt jo erottamaan sen muista ja siirtämään sen tarkkaan pisteeseen Killjoyn näkökentällä. Punainen pallo oli ilmestynyt keskelle leimuavaa kylää. Killjoyn visiiri tarkensi kuvan automaattisesti siihen pisteeseen ja zoomasi kuvan paikoilleen. Killjoy tarkkaili lukemia pisteen ympärillä. Tulokset hämmensivät häntä.

“Analysointi valmis. Tulen alkamispisteen arvioitu lämpötila ylittää viiden tuhannen celsiuksen rajan. Kaikki pisteen välittömässä läheisyydessä höyrystyi välittömästi ja siitä seurannut aalto sytytti kaiken herkästi syttyvän materian välittömästi.”

“Viisi tuhatta… mikä tekee tällaista jälkeä?”

“Leimahtamispisteen tarkempi analysointi näyttää selkeät rajat siinä, missä oletettu räjähdys tapahtui. Alueen koko, muoto ja siitä seuranneen paineaallon voima viittaa tulen elementtivoiman novaräjähdykseen.”

Hämmennys nousi Killjoyn kasvoille. Metsästäjä tarkisti näyttönsä tiedot vielä kerran, ollakseen varma asiasta. Bianca oli kuitenkin oikeassa. Kaikki merkit viittasivat siihen.

“Me etsimme Toaa… tai ainakin sellaisen jäänteitä.”

Killjoy astui pois jyrkänteen reunalta ja syventyi näppäilemään rannetietokonettaan. Hiljainen piipitys sekoittui korkealla ujeltelevaan tuuleen. Vähän aikaa näppäiltyään pienet rakettimoottorit liukuivat esiin Metsästäjän selkäpanssareista. Kuin synkronoituina, haarniskan paksujen jalkapohjien moottorit käynnistyivät ja hitaasti, mutta majesteettisesti Killjoy nousi ilmaan, noin metrin päähän maasta ja pysähtyi siihen leijumaan.

“Kenraali. Saanen huomauttaa, että Mark IV -haarniskan asejärjestelmät ovat vasta prototyyppejä, eikä niiden toiminnasta ole minkäänlaisia takeita. Mikäli alueella liikkuu Toan tasoisia, mahdollisesti vihamielisiä kohteita, en suosittelisi suoraa kontaktia näiden kanssa. Mahdollinen taistelu ei välttämättä päättyisi osaltanne hyvin.”

“No sitten improvisoidaan. Meidän täytyy ainakin yrittää auttaa. Olen sen velkaa heille.”

Bianca ei enää vastannut ja Killjoy leijaili hitaasti jyrkänteen yli, antaen moottoriensa voiman hiipua tyhjän päälle saavuttuaan. Metsästäjä antoi itsensä kaatua, aloittaen hurjan syöksyn kohti maata. Kesken kiitonsa moottorit kuitenkin syttyivät jälleen, syösten metsästäjän hurjaan vauhtiin, suoraan kohti palavaa kylää.


Kaksikerroksinen hirsimökki luhistui jylisten maahan Killjoyn selän takana. Palavia hiukkasia sinkoili ympäriinsä tuhon keskeltä ja osa niistä kimpoili harmittomasti maahan Killjoyn vankasta panssarista. Metsästäjä skannasi katseellaan ympärillään tuhoutuvaa kylää. Suurin osa selviytyneistä matoralaisista oli jo evakuoitu Killjoyn saapuessa. Muutama pätsistä tavaroita pelastanut Ko-matoran viiletti kylästä ulos, uteliaat katseet Killjoyn touhuja seuraten. Mutta “Hiljaisen” yllättävästä näyttäytymisestä huolimatta selviytymisvaisto oli vienyt voiton ja ne viimeisetkin matoranit poistuivat kylästä vauhdikkaasti.

Killjoy seisoi nyt juuri sillä paikalla, missä novaräjähdys oli ennen hänen saapumistaan tapahtunut. Siinä, keskellä toria, oli palavan hakkeen ja tavaran keskelle jäänyt täysin tyhjä ja hiiltynyt, noin kaksikymmentä metriä halkaisijaltaan oleva ympyrä. Killjoyn laskeutui kyykkyyn ympyrän keskellä, tutkien tarkemmin sen paineaallon puhdistamia rajoja. Ympyrän eteläpuolella hiiltyneet jäljet johtivat hieman ulos ympyrästä, aivan kuin jokin olisi heittäytynyt siitä ulos räjähdyksen aikana. Killjoy nousi takaisin pystyyn ja nosti katseensa hiilijälkien johtamaan suuntaan. Puoliksi pystyssä oleva mökinpahanen oli menettänyt käytännössä kokonaan räjähdykseen päin olleen seinänsä. Mökin itäinen seinä oli ilmiliekeissä, mutta tuli näytti merkillisesti saaneen alkunsa mökin sisältä. Killjoy lähti astelemaan itsevarmana kohti tuota puoliksi romahtanutta hökkeliä. Puolimatkassa sitä kohti, hän kuitenkin kuuli inahduksen, joka muutti punamustan jätin askeleet juoksuksi.

Mökin sisällä kaikki huonekalut ja irtaimisto olivat paiskautuneet väkivaltaisesti takaseinälle. Mustunut lattia näytti siltä, kuin joku suurikokoinen olisi hiljattain raahautunut sitä pitkin. Metsästäjän huomio kiinnittyi kuitenkin nopeasti tavararöykkiön suuntaan, kun aiempi inahtelu alkoi uudestaan.

Musta koura survoutui läpi haljenneiden pöytien ja pirstoutuneiden astioiden. Harmaa ohut ranne puristui jätin metallisen käden sisään ja nousi yhdellä vahvalla riuhtaisulla kasan ulkopuolelle. Kakova ja häkää keuhkoistaan yskivä Ko-Matoran tuijotti pelastajaansa Mahiki-kasvoillaan. Killjoyn ilmeetön kypärä tuijotti pelastettua matorania hiljaa nyökäten. Matoran kumarsi hetken päätään selvitettyään ja lähti pinkomaan ulos mökistä hirmuisella vauhdilla. Juuri ulos rikkonaisen seinän yli hypättyään matoran kuitenkin kääntyi vielä kohti Killjoyta, sormi osoittaen kohti isompaa romukasaa aivan matoranin loukkuun saattaneen kasan vieressä. Miespuolisen matoranin värisevä ääni oli kuin kuiskaus palavan kylän rätinässä.

“Varovasti, Hiljainen. Elävä kuolema vaanii.”

Killjoy tuijotti, kun matoran sanoi sanottavansa ja jatkoi sitten pinkomistaan ulos kylästä. Tämän sanat jäivät vaivaamaan Metsästäjän mieltä. Killjoy kääntyi kohti suurempaa kasaa, heitellen haketta ja irtaimistoa ympäri luhistuvaa rakennelmaa. Kasa pieneni pienenemistään, eikä etsivä soturi ensin löytänyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Haljenneen vaaleanpunaisen tarjottimen syrjään sysättyään Killjoy kuitenkin hätkähti taaksepäin sätkyn saaneena. Seuraava löytö yllätti hänet.

Metsästäjä astui varovasti takaisin kasan luokse ja tarttui punaisena hehkuvaan ohueen löytöönsä. Ranteen mukana kasasta nousi koko käsi ja käden mukana torso, pää ja loput raajat. Irvistävä, tulikuuma ja savuava Toan luuranko irvisti karmivasti. Killjoy tarttui rankoa sen molemmista käsistä ja nosti sen kokonaan ilmaan, tutkiakseen sitä kunnolla. Hiillostuneessa ruhossa oli jotain Killjoyta karmivaa. Novaräjähdys oli höyrystänyt lihan ja panssarin ympäriltään sekunnin murto-osassa ja paiskannut tukirangan suoraan odottamattoman Ko-Matoranin seinän läpi. Metsästäjää hämmensi, kuinka ranko oli selviytynyt tuhansien asteiden kuumuudesta. Se ei kuitenkaan jäänyt hänen iltansa suurimmaksi mysteeriksi.

Polte. Metsästäjän paksun, käytännössä luodinkestävän panssarin läpi valui kuumaa. Äkillisesti kuumuus muuttui poltteeksi. Omituisen matalan parkaisun päästettyään Killjoy joutui irrottamaan otteensa rangosta ja ottamaan hätäisiä, hataria askeleita taaksepäin. Metsästäjä tuijotti kämmeniään. Panssari hänen sormensa nivelistä oli hetkellisesti sulanut ja nyt kovettunut epämuodostuneiksi möhkäleiksi pitkin hänen kämmeniään. Sitten hän käänsi katseensa taas eteenpäin. Luuranko oli laskeutunut jaloilleen ja nyt se laahusti hitaasti kohti Killjoyta. Luiset leuat säksättivät yhteen hurjalla tahdilla, kun elävä kuollut hapuili kohti seuraavaa uhriaan.

Killjoyn vyötäisillä avautunut luukku oli jo tyhjä, kun irrallinen miekan kahva oli löytänyt tiensä Metsästäjän käsien puristukseen. Pala kerrallaan miekan hohtava suora terä loksahteli paikalleen ja vinoksi leikatun terän pään liikkuessa paikoilleen Killjoyn elementaalienergia purkautui miekkaan, saaden terän reunalla kulkevan suoran pitkittäisen uran hohtamaan oranssina.

Matelevan luurangon vastaus vastustajansa varustautumiseen oli kuitenkin aivan eri tavalla hurja. Luu kerrallaan ranko syöksähti ilmiliekkeihin. Kaukainen kirkuminen täytti mökin, jonka katto roikkui enää kahden seinän ja yhden puoliksi kaatuneen pilarin varassa. Rangon liekeistä alkoi purkautumaan kuplivaa massaa, joka sekunneissa peitti koko tämän luisen pinnan, alkaen hitaasti muodostamaan kiinteää massaa luiden ympärille. Killjoy ei voinut kuin laskea hitaasti miekkansa. Puoliksi kauhuissaan, puoliksi haltioituneena mitä eriskummallisimmasta näystä. Metsästäjä seurasi, kun hermot ja suonet kiemurtelivat paikoilleen lihan ja lihasten seassa. Elimet muodostuivat ja alkoivat sykkimään liekehtivän verisen massa keskellä. Samaan aikaan punaiset haarniskan palaset alkoivat hitaasti työntämään itseään olennon lihan sisältä, pysähtyen tavatessaan omat paikkansa. Iho venytti itseään jo kirkuvan kallon ympärille, mutta sen päälle liimaantunut naamio alkoi jo vallata estradia. Oranssin ja punaisen väreissä leiskuva naamio ei kuitenkaan muistuttanut mitään Killjoyn ennestään tuntemaa maskia. Toan suuta peitti kolmion mallinen panssarointi, josta kaartui molemmilta puolilta paksut linjat kohti Toan takaraivoa. Siellä linjat kohtasivat keskellä ja jatkoivat yhdessä suoraan ylöspäin, kaartuen Toan päälaen yli ja yhdistyen tämän silmiä peittävään peilipintaiseen visiiriin.

Tuli Toan sisältä hiipui hitaasti. Killjoyta lähestyvä muodostuma oli pysähtynyt keskelle mökin lattiaa. Killjoy huomasi perääntyneensä jo mökin romahtaneen etuseinän toiselle puolelle, kädet tiukasti miekkaansa puristaen. Huohottava punaiseen toa-haarniskaan pukeutunut oranssi soturi käänsi naamioonsa peittyneen katseensa hitaasti kohti taisteluvalmista metsästäjää. Killjoy odotti. Pienen hetken ajan Toa vain tuijotti häntä intensiivisesti. Sitten ääni heräsi. Palanut, käheä ääni. Ääni joka ilman palanutta korinaansa olisi saattanut kuulua hyvinkin nuorelle soturille.

“Nui-Kralhi.”

Ilme Killjoyn kypärän takana oli järkyttynyt. Kymmenet muistot ryöpsähtivät hänen mieleensä Metsästäjän kuullessaan Toan lausuman kauan kadoksissa olleen nimen. Järkytyksestä lamaantunut Killjoy ehti huomata häntä kohti valtaisalla vauhdilla liikkuvan punaisen nyrkin liian myöhään. Punamustaan rintakehään osunut isku omasi voiman, jota Metsästäjä ei yhdeltäkään toalta odottanut. Killjoyn vaakasuorassa ilmassa lentävä ruho kohtasi jäätyneen kovan maan. Tärähdyksessä miltei tajuntansa menettänyt soturi ryhtyi kampeamaan itseään pystyyn välittömästi ilmalentonsa jälkeen, mutta ylivoimainen vihollinen oli ehtinyt jo hänen vierelleen. Mielettömällä nopeudella kulkeva jalka iskeytyi Killjoyn vatsaan tämän ollessa vielä nelinkontin maassa. Uusi ilmalento seurasi ja pian Killjoy löysi itsensä paiskautuneena yhä kytevään torikojujen raunioon. Kipu viilsi siitä kohtaa, mihin Toan terävä potku oli osunut. Metsästäjän haarniskaan oli ilmestynyt lommot molempiin osumakohtiin. Pökerryksissään oleva Metsästäjä erotti niukin naukin, kuinka hitaasti liekkien keskeltä asteleva vihollinen lähestyi häntä. Killjoyn käynnistyvät rakettimoottorit käänsivät Metsästäjän hitaasti pystyasentoon. Mustat tyhjät nyrkit puristuivat yhteen. Killjoyn miekka oli lentänyt syrjään jo ensimmäisestä iskusta.

“Vuosisatoja, Kralhi. Vuosisatoja minä sinua etsin, saasta. Viimein astuit ulos piiloistasi. Tänä iltana minä saan kostoni.”

Killjoyn rakettimoottorit työnsivät punamustaa haarniskaa korkeammalle ilmaan, saadakseen tarvittua välimatkaa hurjaan hyökkääjään. Bianca oli käynnistänyt laskelmat Metsästäjän kypärän sisäisellä visiirillä. Killjoy piti katseensa tiukasti liimattuna vihollisessaan. Hän tarvitsi vielä muutaman sekunnin.

“Mistä sinä tunnet tuon nimen? Mistä syvästä kuopasta olet juljennut kaivaa sen?”

Tulen Toa hykerteli elementaalienergian purkautuessa hitaasti tämän käsistä. Uudenlaista hyökkäystä valmistellen, soturi sylki vastauksensa kohti leijuvaa vastustajaansa.

“Kuinka helposti unohdatkaan vanhat kasvot, Vahki-äpärä. Noin helpostiko olet unohtanut entiset koekaniinisi, kenraali.”

Laskelmat Killjoyn näytöllä valmistuivat juuri ajallaan. Biancan ääni kajahti taas Metsästäjän korviin, samalla kun Tulen Toan maskin mallinne ilmestyi Metsästäjän ruudulle. Kehikkomaiseen maskiin alkoi ilmestymään Biancan laskelmoimia lisäyksiä. Killjoy hymähti.

“Kanohi Kiril, uusiutumisen naamio. Tai tarkempien laskujen osoittamana ainakin kaksikymmentä sellaista. Sidottuna yhteen ja uudelleentaottuna hyvin harvinaislaatuisella tekniikalla.”

Killjoy tiesi tarkalleen, mihin Bianca viittasi.

“Käden teknologiaa. Herra loi alpha-luokan Vahkit käyttäen samaa tekniikkaa. Muistako Sarajin? Survoivat sen kalloon varmaan kymmenen Kakamaa ihan vain testiksi…”

“Ottaen huomioon maskin regeneraatioenergian määrän, kohde kykenee helposti uusimaan itsensä käytännössä miten vahingoittuneesta tilasta tahansa. Tuo maski päässään pystyy uusiutumaan jopa novaräjähdyksestä. Ainoa suositeltu lähestymistapa lienee…”

“…naamio pois, tapa vasta sitten. Sen osasin jo päätellä.”

Killjoyn rakettimoottorit työnsivät häntä ilmassa hitaasti taaksepäin, samalla kun seuraavaa hyökkäystään valmisteleva Toa lähestyi perääntyvää Metsästäjää hitaasti. Killjoyn asejärjestelmät surahtelivat ympäri tämän haarniskaa. Metsästäjä tiesi, että hänen täytyi pelata aikaa.

“Minä en koskaan unohda kasvoja, Toa. Mutta ehkäpä sinun todellisia kasvoja peittää jokin uusi ja tuntematon. Kerrohan, mistä olet saanut tuon kovin erikoislaatuisen kanohin?”

“Hahhaaah. Yhtä terävä kuin aina, Kralhi. Miltei yhtä terävä, kuin ne veitset, joilla pureuduitte lihaani Onu-Metrun syövereissä. Vai väitätkö, että olet unohtanut ne sairaat kokeet, joihin meidät pakotitte? Olen täällä toimittamassa sinut oikeuden eteen. Pääset vastaamaan mädän järjestösi rikoksista.”

Jälleen kerran tulva muistoja virtasi Killjoyn mieleen. Rakettimoottorit sammuivat hitaasti ja Metsästäjä laskeutui pehmeästi maan tasalle. Killjoy katsoi lähestyvää vastustajaansa silmiin. Hänen äänensä oli muuttunut alakuloiseksi ja paljon normaalia varovaisemmaksi.

“Minä lähdin sieltä niiden veitsien takia, Toa. Minä yritin estää heitä. Yritin estää sen projektin. Minä vannon. Viimeiset vuodet olen yrittänyt korjata sitä, mitä he tekivät siellä. Mitä he tekivät sinulle. Minä en ole vihollisesi.”

“VALHEITA!”

Tulinen nyrkki sai Killjoyn katumaan välittömästi laskeutumistaan takaisin maan pinnalle. Tällä kertaa hänen haarniskansa kuitenkin kesti. Ilmalentoa ei tällä kertaa ollut. Toan nyrkki oli pysähtynyt Killjoyn kypärään ja sen yllättäen punaisena ja keltaisena kiiltelevään pintaan. Biancan ääni kajahteli jälleen Metsästäjän korvissa.

“Sata prosenttia elementaalienergiasta ohjattu suojiin. Asejärjestelmien lataaminen keskeytetty.”

Naamionsa maskin takana tulen Toa irvisti. Soturi veti punaisen nyrkkinsä irti edelleen seisovasta Metsästäjästä. Killjoy väänteli niskaansa ja loi katsekontaktin vastustajansa kanssa: “Me näemmä teemme tämän vanhanaikaisesti.”

Potku. Lyönti. Jäistä maata pitkin liukuva tulen toa ja vielä yksi potku. Jokainen ladattu isku pysähtyi varmasti Killjoyn vankkiintuneeseen haarniskaan, vaikka ensimmäistä potkua Metsästäjä ei edes ehtinyt torjumaan. Kipu nipisti Killjoyn kylkeä siitä kohdasta, mihin potku oli osunut, mutta se ei hidastanut Metsästäjän kamppailua. Isku iskulta ja potku potkulta Biancan laskelmat alkoivat muuttua tarkemmiksi ja Killjoyn näytöllä välkkyvät varoitusmerkit alkoivat ennakoimaan Toan jokaisen iskun suunnan ja voiman. Jälleen yksi väkevä potku napsahti Killjoyn jo miltei laiskasti torjuvaan käteen. Tulen toan yllätykseksi Metsästäjä onnistui sulkemaan mustan kouransa iskevän jalan ympärille, pysäyttäen Toan liikkeen täydellisesti. Vihollisen suojaus oli auki. Killjoy tarvitsi vain yhden iskun. Murtuvien luiden rasahdus kaikui jo miltei täydellisesti tasaantuneen kylän ja tunturin seinämien välillä. Mustan mekaanisen nyrkin isku upposi syvälle tulen Toaan, mutta punaisesta jalasta edelleen kiinni pitelevä Killjoy piti huolta siitä, että iskun koko voima kohdistui Toaan itseensä. Lamaantunut Toa rysähti maahan Killjoyn päästäessä tämän otteestaan. Hengitystään kakova Toa kierähti ympäri, väistäen kuitenkin taidokkaasti Killjoyn kanohia kohti hapuilevan kouran. Kaksi voimakasta tulen purkausta sinkosi vahingoittuneen Toan kauaksi Killjoysta. Regeneroiva naamio oli jo aloittanut työnsä rikkoutuneen rintalastan korjaamiseksi. Tilastaan huolimatta Toa laskeutui jaloilleen, usean metrin päähän Killjoysta.

Hohtava kilpi Killjoyn ympäriltä haihtui samalla sekunnilla, kun hänen vastustajansa otti hänestä etäisyyttä. Energia Metsästäjän haarniskassa alkoi jo virtaamaan toisaalle. Killjoyn mekaanisista nyrkeistä vasen alkoi liukumaan vaivalloisesti sisäänpäin, jättäen valtaisan lieriönmuotoisen aukon siihen, missä hänen kätensä hetki sitten vielä oli. Elementaalienergia alkoi vellomaan tykiksi muuntautuneen käden sisällä. Toa oli nyt Killjoyn tähtäimessä.

“Minä en halua tehdä tätä, Toa. Sinä olet elävä esimerkki suurimmasta salaisuudestani. Kenties viimeinen elossa oleva reliikki ajalta, jolloin asiat olivat toisin. Sinä olet arvokas. Mutta sinä saavut rauhalliseen kylään, murhaat sen asukkaita ja poltat heidän talonsa. Minä olen saanut tarpeekseni kantapäitäni seuraavasta kuolemasta. Irrota naamiosi, niin minun ei tarvitse toistaa virheitäni.”

Kakova tulen toa sylkäisi sinistä vertaan halveksivasti Killjoyn suuntaan.

“Sentimentaalisia tekosyitä, Kralhi. Maailma palaa ympäriltäsi. Mikään ei seiso minun ja oikeuden tiellä.”

“Sinä olet Toa-soturi. Sinun kuuluisi olla se, joka puolustaa näitä Matoraneja. Ei minun! En minä, jonka käsissä virtaa niin monen veri”, Killjoy tivasi. Energia hänen käsissään alkoi luomaan korviahuumaavaa huminaa. Tulen toa suoristi selkänsä.

“Toa sisälläni kuoli sinun leikkauspöydällesi, mutantti.”

Killjoy huokaisi pettyneenä: “Siinä tapauksessa, et jätä minulle vaihtoehtoja.”

Metsästäjän tykkikäsi suoristui kohti toaa. Energia tykin sisällä säteili jo ulos asti. Toa valmistautui väistämään. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut.

Kuului ääni, joka muistutti vanhojen generaattorien yhtäkkistä sammumista. Energia Killjoyn tykin sisällä hiipui olemattomiin. Naisen ääni Metsästäjän korvassa sisälsi ripauksen huolestuneisuutta.

“Asejärjestelmissä lukuisia oikosulkuja. Kenraali, Mark IV:n asejärjestelm-”

Hyppypotku. Toa ei jäänyt odottamaan toista tilaisuutta. Jalka iskeytyi Metsästäjän olkapäähän, rusentaen suojattoman panssarin sen alla ja murtaen luut Killjoyn oikealta puolelta. Kipu sokaisi maahan kipeästi iskeytyvän Metsästäjän. Killjoyn koneistettu hengitys muuttui raskaammaksi Metsästäjän yrittäessä epätoivoisesti sulkea kipua pois mielestään. Raskas punainen saapas astui Killjoyn rintakehän päälle. Hitaasti, mutta varmasti piste Toan jalan alta alkoi kuumenemaan. Tukahduttava lämpö alkoi tunkeutumaan Metsästäjän haarniskan sisään. Biancan varoitusmerkit olivat kaikki muuttuneet punaisiksi. Edes Killjoyn oma tulen elementaalienergia ei kyennyt pitämään poissa panssarin läpi tunkeutuvaa pätsiä.

“Oma teknologiasi pettää sinut, saasta. Joko tunnet, kuinka haarniskasi sulaa? Joko tunnet, kuinka puhdistavat liekit tuovat vääjäämättömän tuhosi? Minä muutin mieltäni, Kralhi. Oikeus saa odottaa. Tämä ilta sopii vallan mainiosti kostolle.”

Hämmennyksensä keskeltä Killjoy onnistui kakomaan ulos vielä yhdet sanat. “San- sanoitko sinä… puhdistavat liekit? Et kai sinä ole-”, mutta lause keskeytyi, sillä yllättäen Toan polttava jalka nousi Metsästäjän päältä, soturin notkahtaessa yllättäen taaksepäin. Killjoy onnistui juuri ja juuri erottamaan useita koukuilla kiinnitettyjä köysiä, jotka olivat löytäneet tiensä Toan kanohin kehikkoon, vetäen tätä väkivaltaisesti taaksepäin. Naamiostaan kiinni pidellen tulen Toa raahautui pitkin maata, kun kymmenet paikalle ilmestyneet Ko-matoranit vetivät koukutettua tunkeilijaa pitkin sohjoontuvaa lumista maata. Oikeaa kättään varoen Killjoy sai itsensä istuma-asentoon, nähdäkseen juuri sopivasti Akakukasvoisen Turagan johtamassa yllätyshyökkäyksen tehneiden kyläläisten tiimiä.

“Vetäkää, toverit! Vetäkää! Hiljainen tarvitsee voimaamme. Vetäkää!”

Juuri kun Killjoy oli päässyt jaloilleen, riipivä huuto täytti ilman. Jo kymmenen metrin verran raahautuneen Toan kanohi antoi viimein periksi. Ilkeän rusahduksen saattelemana naamio repeytyi irti Toan kasvoilta. Prototeräksinen kehikko vääntyi, kun maski löysi tiensä pois punaisen soturin kallon ympäriltä. Veriset paljaat toan kasvot huusivat tuskasta samalla, kun muokattu Kiril sinkoutui koukkuineen voimanponnistuksen tehneiden kyläläisten keskelle. Killjoyn ja matoranien väliin rämähtänyt maskiton Toa käänsi hirvittävät kasvonsa kohti olkaansa pitelevää Killjoyta, karjuen.

“SSSSSINÄ SAASTA! SAASTA JA SAASTAISET SUOJATTISI! TE KAIKKI PALATTE! PALATTTTEEEEEEH!”

Sydän hyppäsi Killjoyn kurkkuun. Toa oli yhtäkkiä alkanut hohtamaan. Keltaoranssi hehku oli kirkkaimmillaan Toan rintakehän kohdalla. Novaräjähdyksen ensimmäisten asteiden energiapitoiset äänet alkoivat kajahdella kylän raunioiden keskellä. Matoranit alkoivat perääntymään hitaasti, mutta Killjoy tiesi, että räjähtävä Toa veisi mukanaan kaiken. Killjoyn itsensä mukaan lukien.

“Bianca. Nyt olisi tosi hyvä hetki keksiä jotain.”

“Asejärjestelmien virransyötössä edelleen vikaa. Teho liian alhainen kilpien muodostamiseen.”

Energian humina voimistui. Toa hehkui nyt jo niin kirkkaana, ettei Killjoy voinut katsoa sen suuntaan suoraan.

“Bianca… nyt on kiire. Keksi jotain. Keksi jotain äkkiä!”

“Kenraali. Ainoat jäljelläolevat järjestelmät ovat ensimmäisen asteen prototyyppejä ja niiden käyttäminen onnistuneesti on äärimmäisen epätodennäk-”

“LOPETA JAARITTELU JA KÄYTÄ MITÄ HITTOA VAIN IKINÄ PYSTYT, SENKIN TYPERÄ TEKOÄLY! TEE. JOTAIN!”

Matoranit olivat jo kyyristyneet maahan toisiaan syleillen, valmiina varmaan tuhoon. Samaan aikaan Bianca oli ottanut täyden hallinnan Killjoyn haarniskasta. Metsästäjän oikea olkapää liikkui itsestään, vääntäen murskaantuneet luut väkisin osoittamaan suoraan kohti alkavaa novaräjähdystä. Luukku Killjoyn ranteessa aukesi ja pieni pitkulainen objekti nousi ylös, terävä pää osoitettuna kohti viimeisiä hetkiä viettävää Toaa. Biancan ääni kajahti Killjoyn korvissa vielä kerran.

“Uusien asejärjestelmien kenttätestaus #1: Ohjus.”

“Ohjus”, Killjoy toisti, “Hetkonen… ohjus?”

Metalli kilahti. Ranneohjus sinkoutui kohteeseensa.

Valo välähti. Tulipallo sokaisi Killjoyn täydellisesti, kaataen tämän valmiiksi heikenneen kehon takaisin maahan. Valtaisa pamahdus sai Killjoyn korvat soimaan. Metsästäjä odotti varmaa lämmön aaltoa, joka lopettaisi hänen olemassaolonsa täydellisesti. Sitä ei kuitenkaan tullut.

Ensimmäiset matoranit olivat jo uskaltaneet avata silmänsä. Pölypilvi noin kymmenen metrin päästä heistä hälveni nopeasti mereltä alkaneen tuulen voimistuttua yllättäen. Hiljaisuus oli saapunut tunturin juurelle. Matoranit alkoivat yksi kerrallaan kohottamaan katseitaan heidän ja Killjoyn välille syntyneeseen monttuun. Nuorimmaiset pitelivät edelleen korviaan pamahduksen jäljiltä. Valkoinen lyhytpartainen turaga uskaltautui kuitenkin jo ottamaan muutaman askeleen eteenpäin. Yksittäisiä punaisen haarniskan palasia lepäsi siellä täällä ympäri kylän raunioita, mutta Toan ruumis oli muuten kadonnut ohjuksen pätsiin käytännössä kokonaan. Kanohi Kiril puristui tiukasti Turagan kourissa, kun matoranit hänen takanaan alkoivat hihkumaan voitonriemuissaan.

Miltei tajunsa kivusta ja ohjuksen aiheuttamasta paineaallosta menettänyt Killjoy raahasi itseään yhden käden varassa polvilleen sulaneeseen lumeen. Kun hänen visiirinsä viimein tarkensi juhliviin matoraneihin, huojennus levisi hänen koko kehoonsa. Jopa Bianca oli keksinyt aloittaa mekaanisen hihkumisen hänen korvissaan. Lievä hymynkare nousi Metsästäjän suulle.

“Harvoin, hyvin harvoin räjähdyksen voi estää toisella räjähdyksellä, Bianca. Tiedäthän sen?”

“Mutta kenraali. Sinä käskit “typerää tekoälyä” tekemään mitä vain.”

Killjoy hymähti hyväntahtoisesti. “Niin minä taisin tehdä. Ja pirun hyvää työtä sinä teit.”

Punainen maalipinta Killjoyn haarniskasta oli kadonnut miltei kokonaan taistelun myötä. Metsästäjä nousi pystyyn, katsoen hitaasti ympärilleen. Tuuli oli puhaltanut miltei kaikki kylän raunioiden palot sammuksiin, mutta mereltä tuleva merkillinen tuuli toi mukanaan vielä yhden yllätyksen. Hiljalleen suuret lumihiutaleet alkoivat laskeutua kohti taistelutantereen sohjoista maata. Aurinko oli jo laskenut. Pimeys laskeutui saarelle.

“Ja tiedätkös, Bianca, näitä ohjuksia. Näitä me teemme lisää.”

Metsästäjä käänsi katseensa taivaalle. Pilvet peittivät tähdet ja muut mahdolliset valonlähteet. Kylän Turaga oli kuitenkin sytyttänyt jo kasan soihtuja ja Killjoyn ympärille kerääntyvät matoralaiset valaisivat entisen kylän keskustan. Aivan kuten niinä menneinä iltoina, jolloin Killjoy istui tunturin huipulla seuraamassa kylän elämää.

Sinä iltana juhlittiin ja surtiin. Kuolleille pystytettiin muistokiviä ja kylän Turaga muotoili jokaiselle haudalle kauniit jääkukat. Hänen mukaansa niiden terälehdet edustivat vainajien toinen toistaan kauniimpia elämiä ja kokemuksia. Tämä kylä oli mielestäni kovin merkillinen. Kuoleman suremisen sijasta he juhlivat sitä, mitä vainajat olivat eläessään saavuttaneet. Parhaat ruoat ja juomat kaivettiin esille ja kylä valvoi kanssani aamuun asti. Muutamat kylän oppineimmista sitoivat olkapääni kuntoon, jotta se jaksaisi kotimatkan verran. Aamulla lähdin kulkemaan takaisin kohti tunturin vastakkaista puolta, jossa Gukkoni GS minua odotti.

Ennen poistumistani, ehdin käydä kuitenkin yhden keskustelun kahden kylän Turagan kanssa. Olimme yhtä mieltä siitä, että Toa, jonka nimeä en koskaan saanut tietää, oli jäljittänyt minua jo vuosia. Hän tiesi, että saapuisin jälleen sen tunturin huipulle. Hän osasi odottaa minua.

Turaga ei syyttänyt minua, vaikka olin tuonut kuoleman omassa itsekkyydessäni heidän kyläänsä. Hän vakuutti, että kylä voitaisiin rakentaa uudelleen ja hän esitti toiveen, että jatkaisin heidän luona vierailuaan vastedeskin. Lupasin tehdä niin. Joudun kuitenkin myöntämään, että tiesin jo silloin valehtelevani. “Hiljainen” ei vieraillut siinä kylässä enää. Omatuntoni ei sallinut sitä.

Merkillinen Kanohi jäi Turagan suojiin sinne kylään. Hetken pohdin sen erikoista voimaa. Pohdin voisiko se auttaa minua saamaan kehoni takaisin. Tarpeeksi harmia oli kuitenkin luotu sillä jo. Käden reliikit olivat liikaa minun käsilleni. Vannotin, että he piilottaisivat sen. Se kanohi, jos sitä sellaiseksi voi enää kutsua, on jäänne ajalta, joka tulisi unohtaa. Samoin kuin nimi, jonka se mystinen Toa oli esiin nostanut.

“Nui-Kralhi”. Ehkä kammoksun sitä nimeä siksi, että se muistuttaa minua ajoista, jolloin olin niin kovin erilainen. Ehkä se muistuttaa minua siitä, millaisen muutoksen kävin läpi. Ennen sotaa. Ennen kuin minusta tuli Killjoy. Ilonpilaaja.

Tai ehkä pelkoni on jotain muuta. Ehkä pelkään, että joku yhdistää nämä kaksi kovin erilaista olentoa. Että joku menneisyydestäni saisi minut kiinni. En ole varma, olinko unohtanut sen nimen oikeasti, vai uskottelinko itselleni vain niin. Voit uskoa, että matka takaisin Klaaniin oli vaikea. Ei käteni vuoksi, vaan mieleni. Muistin, mitä pelko oli. Muistin, miltä tuntui olla yksi muiden joukossa. Uhri. Nyt minusta on tullut vihollinen. Nyt minä olen se, joka vetää kuolemaa mukanaan. Minä olen se, joka luo uusia Ilonpilaajia. Jossain tuolla, ehkä jopa siinä tunturin juurella olevassa Ko-matorankylässä, on uusi Kralhi. Ehkä minun tekoni veivät häneltä jonkun tärkeän. Jonkun rakkaan. Ehkä olen luonut uuden hirviön. Uuden minut.

Tai ehkä minä pelkään turhaan. Ehkä minun tekoni eivät ole niin merkittäviä. Ehkä minä en pystyisi sellaiseen…

…mutta minä pelkään, että jos sinä kuuntelet tätä nyt …olen tehnyt saman virheen uudestaan.

Tämä viesti. Tämä… kertomus, jos sitä niin voi kuvailla, aktivoituu vain, jos kaksi tapahtumaa ovat käyneet toteen. 1. Kivi sisälläni on viimein lakannut sykkimästä ja olen siirtynyt viimein pois tuhoamasta tätä maailmaa, kaikista suojelun yrityksistä huolimatta ja 2. Suojaavat sensorit haarniskastasi ovat murtuneet. Asensin Biancan tytärohjelman tähän kapistukseen valvomaan ja vartioimaan sinua ennen matkaamme. Se, että tämä viesti on aktivoitunut tarkoittaa sitä, että vihollinen, kuka se ikinä onkaan on vahingoittanut sinua. Vanginnut sinut. Ehkä jopa… ehkä jopa tappanut sinut.

Minä pyydän anteeksi. Olen toistanut pahimmat virheeni. Olen tuominnut sinut ja kenties kuinka monet muut. Jos olet jossain kuuntelemassa tätä, haluan sinun tietävän, että olen niin kovin pahoillani.

Minä olen yrittänyt muuttua.

Mutta se on niin kovin vaikeaa.


Pimeässä, suuressa nazorakien sellissä, aivan sen kauimmaisessa nurkassa Kaukau-kasvoinen veden toa vetää pikkuruisen kuulokkeen ulos korvastaan ja piilottaa sen takaisin pieneen salataskuun reisiään peittävään haarniskaansa. Istuvan Toan vapiseva käsi nousee kokeilemaan päänsä päällä miltei täysin kuihtunutta ja tuhoutunutta punaista kukkaa.

Ruki tuntee hengityksensä salpautuvan. Hän vilkaisee vielä kerran sellin toisessa päässä nukkuvia Matoraneja, käpertyy sitten perälle nurkkaan ja kyynelien saattelemana vaipuu levottomaan uneen.

5 thoughts on “Ilonpilaaja”

  1. Tämä tässä on minun käsitykseni joulutarinaversioinnista. Se ei alunperin ollut tarkoituksellista. Mutta sitten novaräjähdykset, Killjoyn etsiväntyön, alun monologin ja ilman aseitaan pärjäämisen yhdistettyä tajusin, että maailmassa on kuin onkin jouluelokuva, jota tämä muistuttaa… se on Iron Man 3. Yhtäläisyydet jäävät siihen, mutta jossain vaiheessa taistelua kirjoittaessani lisäsin hassuja viittauksia jo ihan tarkoituksellisestikin. Jouluspesiaali tämä nyt kuitenkin tavallaan on.

    Siinä ja siinä, että tämä olisi ollut side quest. Mutta ei aivan. Näihin vähän normaalia masentavimpiin merkkeihin, toivotan kaikille hyvää ja rauhallista joulua.

  2. Nyt oli kyllä tosi hieno. Sait minut lämpenemään Killjoylle hahmona ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Pitkien räjähdystaisteluiden ja Marvel-dialogin sijasta toit vihdoin taas esiin sen puolen siitä, joka katuu ja häpeää, ja vielä tärkeämpää, sen puolen, joka tuntee positiivisiakin tunteita. Ja kaikesta huolimatta onnistuit saamaan tähän myös jotain jouluista. Pisteet siitä.

    Ja olen varmaan unohtanut jo jotain, mutta saimmeko me juuri tässä samassa Purifier-taustatarinan…

  3. Keskivaihe tuntui ihan liian Iron Man 3:lta. Mutta alku, loppu ja kokonaisuus olivat mahtavia. Joy tuntui pitkästä aikaa inhimilliseltä ja samaistuttavalta hahmolta. Viimeiset kappaleet ovat hienoimpia kirjoittamiasi asioita.

    Ja minullakin kävi mielessäni, että siitä toasta vielä tulee Purifier.

Vastaa