Athismin pitkä oppimäärä

Zeeronin mökki

Auringonvalo nuoli pitkospuita ja paljasti huoneen keskellä odottavan kiviringin. Neljä paria klaanilaisen silmiä tuijotti katosta sisään tunkeutuvan valokiilan paljastamaa muinaista laattaa. Tämä oli vanhin Kepen näkemä kivirinki. Monet kylien turagat käyttivät näitä kivisiä, hiekkapohjaisia laattoja ja niillä tanssivia kivihahmoja kertomaan legendoista kaikkein vanhimpia. Yksi vanhimmista nuorille matoraneille kerrotuista tarinoista tunnettiin Mata Nuin legendana.
Kuuden hiomattoman, kaiverruksin täytetyn lohkareen kehystämällä alustalla oli hiekkaa ja soraa. Pöly loi siltaa ringistä aurinkoon. Isä Zeeron levitti kätensä alustan yläpuolelle ja tuijotti sitä purppuraisella katseellaan.
Munkki avasi suunsa puhuakseen, mutta nyt oli kuin koko huone olisi puhunut samanaikaisesti. Ei, vaan koko luonto. Zeeronin puhe kaikui tuhatvuotisten puunrunkojen syvimmästä ytimestä. Kylmät väreet tanssivat klaanilaisten hipiää pitkin.

”Alussa oli tyhjyys.”

Hiekka ja sora alkoivat valssaamaan kiviympyrän keskiössä. Äänettömän tuulen puhaltamina sirut muodostivat dyynejä, kaaria, kieppejä, spiraaleja. Punakivensirut muodostivat oman karmiinin spiraalinsa, ja vaaleat omansa. Ne jatkoivat äänetöntä, harmonista pyörimistään toistensa sisällä.

”Ei valoa, ei varjoa. Ei elämää. Ei aikaa. Ei avaruutta.
Aikana ennen aikaa.”

Zeeronin kämmenet kääntyivät osoittamaan ylöspäin, kohti aurinkoa. Purppuraiset silmät tuijottivat hiekkapyörteen ytimeen tyyninä ja ilmeettöminä.
Näkymätön tuuli puhalsi. Jopa isoimmat hiekansirut alkoivat leijumaan kohti aurinkoa.

”Toiset pelkäävät tyhjyyttä. Tyhjyys on armoton, säälimätön. Tanssii ikuista tanssiaan tuhon kanssa.
Kaikissa asioissa on kuitenkin aina toinen puoli.
Tyhjyys ei ole vain varjoa ja kylmää, tuhoa ja puutetta.”

Hiekansirut leijailivat nyt ilmassa valtavana pilvenä klaanilaisten silmien edessä. Ne levittäytyivät tilaan heijastaen auringon valoa toinen toisistaan.
Ja siinä valossa silmä näki, että hiekka ei ollut keltaista, punaista, vaaleaa tai ruskeaa. Se oli sitä kaikkea samanaikaisesti. Näkyvä spektri kaikessa kauneudessaan. Ja tämä kaikki vain maan murusista. Hiekansiruista.

Ilmassa leijuvat hiekansirut muodostivat tähtien kartaston. Aurinkokuntia, tähtijärjestelmiä. Maailmoja.
”Tyhjyydessä piilee potentiaali kaikkeen.
Ja juuri tuosta tyhjyydestä nousi ajatus siitä, mitä voisi olla. Ajatuksia siitä, mitä ei koskaan voisi olla. Tuho, luominen. Niiden vuorovaikutus.

Meidän syntyäksemme täytyi tähtien kuolla ja tähdistöjen sammua.

Toisten maailmojen tuho kylvi meidän maailmamme synnyn.”

Ja aivan varoittamatta hiekansirutähdet sammuivat. Ne ropisivat taivaaltaan äänettömästi mökin lattialle. Kaksoisauringoista nuoremman valo jäi yksin huoneeseen. Zeeron hengitti syvästi sisään.

”Oli nuori maailma ja sen rantahiekka. Oli aamuauringot ja Punainen Tähti.
Oli Mata Nui, Suuri henki.”

Hiekkaisella kiviringillä seisoi kaikille neljälle kuuntelijalle hyvin tuttu hahmo. Sileä ellipsin muotoinen kivi, jolle oli kaiverrettu kasvot. Mata Nui, Suuri henki.
Kepe oli ihmeissään. Oliko myös Mata Nui osa athistista mytologiaa? Ehkä kaksi uskontoa eivät olleetkaan yhtä kaukana toisistaan kuin hän oli aina kuvitellut.
Mata Nuin kivisen hahmon ympärille kertyi pieniä kivensiruja kasoihin. Kasoja oli kuusi. Jokaisessa oli kuusi kiveä.

”Rantahiekassa Suuren hengen kanssa kävelimme me. Matoranit. Skakdit. Me kaikki. Suuren hengen lapset. Mutta me olimme tyhjiä.
Kuoria. Ilman tarkoitusta.

Ja sellaisiksi hän meidät jättikin.”

Täydessä äänettömyydessä Mata Nui -kivi upposi hiekan ja soran uumeniin. Se upposi ja upposi, kunnes sen ilmeettömät kaiverretut kasvot eivät enää katsoneet tarinan kuulijoita. Pienet kivet jäivät seisomaan rinkiin Suuren Hengen tyhjän paikan ympärille. Vailla suojelijaa. Vailla tarkoitusta.

”Kuin lehdet tuulessa. Ilman tietoa siitä, minne tuuli vie. Ilman halua tietää.
Kysyykö koneiston ratas, mihin koneen matka käy?

Saako ratas valita oman tiensä?

Tyhjyydestä vastasi ääni.”

Zeeron nosti nyrkin kiviringin yläpuolelle. Yksi kerrallaan pappismies avasi solakat sormensa, ja kämmenpohjasta putosi hiljaa ilmaa halkoen sileä kivi. Se tömähti pehmeästi kiviringin keskelle.
Myös tällä luonnon virheettömäksi hiomalla ellipsillä oli kasvot. Sen kasvojen paikalla oli kuitenkin vain tasasivuinen kolmio, jonka keskeltä tuijotti sininen silmä. Pupillin sisälle piilotettu valokiven siru hohti pientä, mutta kirkasta valoa pelkän olemassaolon pimeydessä.

”’Aina on valinta, tähtien lapset’, ääni sanoi. ’Aina on tie, joka valita.
Yhtenäisyytenne on osa teitä.
Velvollisuutenne on määrätty ennalta.
Kohtalonne on kirjoitettu tähtiin.

Mutta teidän ei tarvitse lukea tähtiä.

Te voitte kirjoittaa omat kohtalonne.

Mitä sanotte?'”

Eteerinen hiljaisuus laskeutui Zeeronin mökin sisälle. Kepe, Snowie, Same ja Bladis katsoivat kivien tanssia haltioituneina. Jokainen klaanilainen oli jo aikoja sitten lakannut miettimästä, mikä näkymätön voima kiviä liikutteli. Kahdeksan silmän edessä tapahtuva luonnonvoimien leikki hypnotisoi kaikki neljä täydelliseen transsiin.
Pikkukivet Isä Athin ympärillä alkoivat liikuskelemaan. Osa pinoista hajaantui. Suurin osa kivistä alkoi pyöriä kauemmaksi sileästä ellipsistä, jonka kasvoilla oli kolmikulmainen totuuden silmä.

Ellipsimäisen Athin ympärille rinkiin jäi kuitenkin kuusi kiveä. Kuusi pientä kiveä, jotka eivät vavahtaneetkaan kivirinkiä pyörittelevien äänettömien tuulien voimasta.
Zeeron hengitti syvään ulos ja puhui jälleen.

”Suuret Olennot antoivat meille maailmamme.
Mata Nui antoi meille elämämme.
Mutta vasta viimeinen henki, Isä Ath, laskeutui taivaista ja antoi meille luvan päättää elämästämme. Ath antoi meille mielen ja sielun. Luvan päättää, seuraammeko kohtaloamme…
Vai jotain muuta.”

Sileä kivi nousi irti hiekkapohjasta. Ennen irtoamistaan kiviringin keskeltä se kuitenkin jakautui kahteen osaan.
Toinen osa, sen kasvoina toimiva kolmikulmainen silmä, laskeutui kuuden pikkukiven muodostaman ympyrän keskelle. Ath itse jatkoi nousemistaan ylemmäs ja ylemmäs, kunnes sileä kivi sulkeutui isä Zeeronin kämmenen sisälle.

”Annettuaan meille kaikkein tärkeimmän valinnan Mielen Isä lähti maailmastamme. Hän kuitenkin jätti taaksensa muistutuksen lahjasta, jonka meille antoi.
Kauniit, ymmärtäväiset kasvonsa.
Ath ko relthe Nimda.
Athin rakkaus Nimdasta.

Kanohi Nimda jäi nuoren maailmamme rantahiekkaan muistuttamaan Mielen Isän rakkaudesta.”

Kepe mykistyi. Snowie avasi suutaan epävarmasti, mutta ei tohtinut sanoa sanaakaan. Bladis ja Same katsoivat hitaasti toisiaan. Kaikki olikin aina ollut liian ilmiselvää.
Legendaarinen naamio, Same ajatteli. Hän ei ollut enää varma, mihin uskoa. Luonnonlakeja vavisuttavat voiman naamiot olivat turagoiden nuotiosatuja. Luomisen naamio, elämän naamio ja nyt vielä mielen naamio?
Viimeiset kaksi kuukautta olivat kuitenkin ravisuttaneet selakhialaisen skeptisyyttä.

Kuusi pientä kivensirua pyörivät hiekkaan jääneen kolmiosilmän ympärillä muodostaen kaaria ja uurteita.
”Kenelle Nimda kuului?

Kuningas halusi sen saadakseen valtaa.
Kuningatar halusi sen saadaakseen viisautta.
Huijari halusi sen saadakseen mammonaa.
Piispa halusi sen levittääkseen Mielen Isän sanaa.
Sotilas halusi sen saadakseen kunniaa taistelukentällä.
Ja ritari halusi sen lopettaakseen taistelut.

’Se kuuluu valtiolle’, kuningas sanoi.
’Se kuuluu kansalle’, kuningatar sanoi.
’Se kuuluu minulle’, huijari sanoi.
’Se kuuluu kirkolle’, piispa sanoi.
’Se kuuluu armeijalle’, sotilas sanoi.

Ritari, väsynyt vuosien taisteluista, sielu, ruumis ja mieli arpia täynnä, huokaisi ja nosti miekkansa.
’Se kuuluu isä Athille’, ritari sanoi.
Ritari toimi niin kuin ääni hänen sielussaan sanoi, ja hänen teränsä puhuivat.”

Käytännössä tyhjyys itse päästi miekkamaisen kilahduksen. Kolmio hajosi ensiksi kolmeen osaan. Sitten kolme syntynyttä kolmiota jakaantuivat vielä kahtia.
Kuusi pienempää kolmiota vierivät kukin yhdelle kuudesta kivestä ympyrässä.

”Se kuului kaikille.
Yhdestä tuli kuusi. Kuusi erkaantui toisistaan, Athin nimeen.”

Ajatus piinasi Bladista. Tarina oli selvästi hölynpölyä, mutta kuka oli ollut Nimdaa vahvempi? Kuka pystyi tekemään niin kokonaiselle naamiolle, jonka pelkkä siru oli tehnyt hänelle ja Umbralle jotain. Jotain sellaista, joka oli tuntunut napakalta vasurilta suoraan aivokuoreen.
Kuusi kivensirua upposivat hiekkaan. Kuusi identtistä kolmiota, jotka olivat ennen olleet Nimdan osasia, jäivät pinnalle.

”Kuusi. Alfa, Beeta, Gamma, Delta, Epsilon ja Zeeta.
Yli merten ja halki historian nuo sirut matkasivat, kädestä käteen, mestarilta oppilaalle, uskovaiselta epäuskoiselle. Varkaalta varkaalle. Lopulta ne kerääntyivät yhteen toisen kerran.
Profetian mukaan Nimda olisi koossa kolmesti. Ensin kokonaisena, sitten sirpaleina.
Kolmannen kerran taas kokonaisena, täydellisenä ja virheettömänä.
Ensimmäisellä kerralla Mielen Isä antoi luomakunnalle sielun.

Toisella kerralla syntinen kuolevainen oli tuoda luomakunnan kauneudelle lopun.”

Kuusi kolmiota muodostivat ringin hiekkaisen alustan keskellä. Kolmioiden välissä oleva ympyrän muotoinen alue alkoi upota kuopaksi. Hiekka valui keskeltä syvemmäksi ja syvemmäksi aukoksi. Valo ei kantanut kuopan pohjalle asti. Se vaikutti syvemmältä kuin oli edes mahdollista.
Yhdessä kuusi kolmiota ja niiden keskelle uppoava syvä kuoppa loivat mustalta auringolta näyttävän muodon.

”Nimda kuunteli kuolevaisen houkan toivetta. Ja jostain Toista Puolta syvemmältä nousi kaikki pahuus, jonka vapaa tahto ja syntisten sielut olivat tuoneet mukanaan.

Houkkaa, suurimman Aarteen Varasta, kutsuttiin Tuhon Isäksi, Atheoniksi.”

Mustasta auringon muotoisesta reiästä nousi tummanpunainen kivi. Se ei ollut sileä, vaan hiomattoman karhea ja piikikäs. Kiven huipusta ulottui kaksi piikkiä, jotka kaartuivat sisäänpäin sarvien lailla.
Kivi ei kiiltänyt tippaakaan kattoikkunasta sisään hyökyvässä auringonvalossa. Se tuntui pikemminkin imevän valoa itseensä.
Toisin kuin Mata Nuilla ja Athilla, tällä suurella kivihahmolla ei ollut kasvoja.

”Atheon, Maailmain Repijä, Tuhon Isä, katsoi ahnaasti Nimdaa ja huusi.
’Voima voi olla meidän, tähtien lapset’, Atheon sanoi. ’Tie totuuteen on revittävä auki paljain käsin.
Nimda antaa yhtenäisyyden jopa vääräuskoisille.
Uuden velvollisuuden vihollisillemme.
Ja kohtalon, jonka voimme repiä kappaleiksi ja koota uudelleen.

Henkien lait on tehty paranneltaviksi.

Koko maailman kohtalo yhden aatteen alla.

Mitä sanotte?'”

Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Kylmät väreet tanssivat jään Toan ja lumisen ukon niskassa. Sanat, joita onu-matoralainen soturimunkki toisteli olivat sitä pahuutta, joka oli kaikista pelottavinta. Ei sitä, joka teki parhaansa satuttaakseen viattomia, vaan sitä, joka luuli pystyvänsä parantamaan maailman.
Snowie värähti. Hänellä oli ensi käden kokemuksia. Sanat, joita Avden loinen hänen sisällään oli pistänyt hänet sanomaan. Hetken aikaa hän oli jopa uskonut niihin.

Parasiitin sanat olivat olleet hänen uniensa taustamelua jo viikkoja. Hän ei pitänyt siitä.

”Ath vastasi.
Mielen Isän ei koskaan tarvinnut astua maailmaamme. Nimdan voima iski kuolevaiseen houkkaan, joka oli koskettanut jumaluutta.
Maailmain Repijä syöstiin pois valosta ja takaisin pelkän olemassaolon pimeyteen.”

Raapivan karheaa ääntä pitäen Atheonia edustava kivi upposi takaisin pimeyteen, josta se oli noussut. Hiekan ja pikkukivien vyöry peittivät hitaasti vajoavan paholaismaisen siluetin alleen. Aurinkomainen pyöreä muoto katosi, ja kiviringin hiekkapohja palautui tasaiseksi.

”Ja Ath puhui Atheonille,
’Lapseni, miksi kuuntelit vihaa sydämessäsi? Miksi yritit kääntää sen tuhoksi ja kuolemaksi?’

Maailmain Repijä vastasi pimeydestä.
’Tein kaiken vain sinun nimeesi, Mielen Isä. Olisin voinut yhdistää koko maailman siipiesi alle.’

’Ei, lapseni’, Athin ääni sanoi. ’Omaan nimeesi.
Valinta oli aina sinun.
Se on aina ollut sinun.

Se oli lahjani sinulle.’

Tuhon jumala, joka repi maailman auki, nauroi. Ja nauroi.
Se ei koskaan lakannut nauramasta.

Ath vangitsi syntisen lapsensa mustan auringon sydämeen, Ahjoon. Jumalan ainoasta silmästä valui kyynel, ja se putosi ja putosi aina henkien maailmasta omaamme. Ja Mielen Isä tiesi, että maailmamme kansa ei ollut vielä valmis astumaan valaistukseen. Mielen Isä itki rakastamiensa lapsien puolesta.

Nimda jäi kuuteen osaan. Mielen naamion kuusi sirua jakautuivat kukin eri henkilöille.
Ne jäivät odottamaan päivää, jolloin rikkinäinen naamio olisi taas ehjä. Päiviä, jolloin Ath palaisi ja toisi rauhan, jonka maailman kansat vastaanottaisivat sydämiinsä ilman miekkaa ja väkivaltaa. Ilman Nimdan voimaa.
Todellisen rauhan.”

Niihin sanoihin Zeeron lopetti tarinansa. Kattoikkuna sulkeutui hitaasti, ja auringon valokiila pieneni vähitellen entistä pienemmäksi ympyräksi. Lopulta pimeyttä valaisi vain viisi paria silmiä.
Oksat siirtyivät pois ikkuna-aukkojen tieltä. Valo palasi Zeeronin huoneistoon.
Soturimunkki sulki silmänsä ja piirsi oikealla kädelllään ilmaan Athin merkin, jonka jälkeen hän kumarsi syvään.
”Isä Zeeron”, Kepe sanoi haparoiden. Toa laittoi kätensä asentoon, jolla hän oli äsken nähnyt Zeeronin siunaavan tarinan jumalansa nimeen. ”Se oli… hieno tarina. Kiitos.”
Snowie nyökkäsi syvään. Same ja Bladis seurasivat esimerkkiä. Tarina ei ollut ehkä käynyt yhteen kenenkään kuuntelijoista uskomuksien tai maailmankuvan kanssa, mutta se oli ollut heistä kaikista hyvin vangitseva.
”Ilo oli minun puolellani”. Zeeron sanoi kunniallisesti. Klaanilaiset kiinnittivät huomiota, kuinka erilainen Zeeronin puhetapa aiheesta riippuen. Sienimonologin versoileva pälpätys oli kaukana äskeisesta majesteettisesta kaiusta. Jompikumpi matoranin puhetyyleistä oli opittu. Harjaantumaton korva ei kuitenkaan erottanut, kumpi oli toista todellisempi.

”Mutta… entä kolmas kerta?” Snowie sanoi kulmiaan kurtistellen.
”Hm?”
”Sanoit… sanoitte! Sanoitte, että Nimda olisi koossa kolmesti! Kerroit vain kahdesta.”
Zeeron naurahti. Aiempi omahyväinen sieniräkätys oli tehnyt paluun. ”Tietenkin, pullukka! Kuuden sulautuminen on vasta edessä. Profetiaa, joka ei ole käynyt vielä toteen.”
Snowie nauroi pakotetusti mukana. ”Tietenkin, tietenkin (… pullukka?). Mutta, sopiiko kysyä, mitä legenda sanoo tästä… sulautumisesta?”

Zeeron kohautti olkapäitään ja pudisti päätään. Naamion otsasta seitillä roikkuva hämähäkki vispasi edestakaisin kuin metronomi. ”Minä en taida olla oikea henkilö puhumaan tulevaisuudesta. Sulautumisen legendat ovat isä Bartaxin kaltaisten höyrypäiden lempiaihe. Tiedättehän. Kaikkea kivaa.”
”… mitä kivaa?” Snowie kysyi.
”Juttuja.”
”… juttuja.”
”Tiedäthän. Atheon vapautuu Ahjostaan. Repii todellisuuden halki viikatteella, joka on tahrittu jo viiden maailman verellä.”
Snowien hermostunut hymy oli muodostunut jo hänelle rekisteröidyksi tuotemerkiksi.
”Sepäs kuulostaa ihan. Jutuilta.”
”Älä muuta turise. Jos haluatte profetioita, joissa olisi jotain järkeä, kysykää ystävältäni Oraakkelilta. Tosin hän taitaa lähinnä lukea haaveet päästäni ja arvioi, mitkä niistä ovat realistisia.”
”Ja sienet olivat?” Same kysyi. Hän halusi jo pois, mihin tahansa.
”Sienet olivat.”

Keskustelu oli jo hetki sitten lakannut leijumasta läpi pilvien. Nyt se oli tehnyt tehokkaan maahansyöksyn ja uponnut takaisin rihmastoihin. Moderaattorikaksikko uskoi vahvasti, että Zeeronista oli puristettu ulos jo kaikki mahdollinen.
Jokin kuitenkin häiritsi Kepeä. Valkovihreä Toa tuijotti mökin puista lattiaa kulmat kurtussa. Jokin oli häirinnyt häntä jo pitkään.
Nui-Koron kirjastosta löytyneen muinaisen opuksen käsintehtyyn paperiin kirjatut sanat palautuivat hänen mieleensä.
Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna
Hän joka saapui merelthä colme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa
joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii lailla tähthien…

”No tuota”, Snowie höpötti lämpimikseen. ”Jos saan vielä kysyä, isä hyvä. Minä olen kuullut teikäläisten uskonnon radikaalimmista siivistä. Niistä, jotka kuulemma jopa palvovat Atheonia ihan jumalanaan. Onko sinul- teillä mitään kerrottavaa heistä?”

”Hah, tuskin mitään tyydyttävää”, Zeeron sanoi. ”Atheonistit eivät ole vihollisiamme… vain eksyneitä lampaita. Heidän uskonsa mukaan elämä on kärsimystä, ja kuolema vapautus. Toisin kuin me, he eivät usko sielun ja mielen vaellukseen kehosta kehoon. He uskovat, että maallisen taipaleen päätyttyä Atheon polttaa heidän sielunsa ja hengittää ne sisäänsä höyrynä. Väärien profeettojen sekoittamia, lapsiparat…”
Kepen silmät pullistuivat. Hän tarttui päästään kiinni molemmin käsin ja alkoi sukimaan takaraivoaan kaikin sormin hermostuneesti.
… hän toissa päiwänä osoitthi taas suurta armoaan ja woimaansa ja pelasti kylämme näänthymykselthä. Hän theki paremmin kuin cukaan ennalta toiwoa saattoi,
Sen sijaan ethä hän olisi cäythänyt woimaa murkhinan luomiseen ja näin keinoin kylämme rikhautha oikeuttamathomasti kaswattamaan, hän osoithi meille oikean thien, opetthaen näin meille että wauraus tulee raakhalla työllä eikä muiltha kinuthen. Hän suuressa armossaan…

…lähethi Suuren joukon kylästämme Mata Nuin thykö, weljet, siskot, serkunpojath. Thämän teon, joka montha suuta wähäisiä ruokiamme söimästä wei, woi kuulosthaa ulkomaalaisen korwiin kamalalta ja cauhialtha,

muttha me näemme siinä Profeettamme wiisauden ikiaikaisen.

”Väärät profeetat?” Snowie tuhahti. ”Anteeksi, mutta hehän uskovat vain siihen, mihin haluavat? Eikö puheesi jälkeen tuo ole melko, tuota, tekopyhää-”
”Snowie, vaiti”, Kepe kivahti todella poikkeuksellisella tavalla.
”… no eikö se ollut?”
”Ei”, Kepe sanoi raapien päätään molemmin käsin. ”Isä Zeeron, kertokaa ihmeessä lisää vääristä profeetoistanne.”
Hienovaraisuuden ylin huipentuma räjäytti tiensä nitrovoimalla takaisin keskusteluun.
Same ja Bladis olivat lakanneet teeskentelemästä ymmärtävänsä enää mitään.

Zeeron istahti koukeroiselle oksalle, joka sojotti mökin keskellä häämöttävästä jykevästä puunrungosta. ”Mitä haluaisit kuulla heistä, hyrrä-heppu?” Zeeron uteli. Tämä kyselysessio oli venähtänyt hänen haluamaansa pidemmäksi. Jossain oli sieniä, jotka vaativat välittömästi keittelyä.
”Olen kuullut”, Kepe maisteli sanoja, jotka putkahtivat hänen suustaan, ”että tällä saarellamme vaikutti joskus Profeettana tunnettu uskonnollinen hahmo. Useat lähteet ovat kertoneet hänellä olleen jotain, joka muistutti juuri etsimäänne Nimdan sirua.”
Kepe näki kiinnostuksen palaavan Zeeronin purppuraisiin silmiin. Onu-matoran siveli kultaisen naamionsa sammalten peittämää leukaa ja hengitti syvään sisään ja ulos.
”Tiedättekö jotain hänestä, isä Zeeron?” Kepe sanoi.

”No”, rehevöitynyt pappismies tokaisi vaatimattomasti, mutta ristiriitaisin äänenpainoin. ”Olen kuullut kaapuun verhoutuneesta profeetasta ja hänen seurakunnastaan. Ja olen kuullut, miten hän lähetti puolet palvelijoistaan manan maille. Opetuslapseni ovat sitä mieltä, että hän oli ensimmäisiä Atheonin palvelijoita, ja uhrasi matoranien veren Tuhon Isälle.”
Kepe ei jäänyt miettimään, vaan sanoi viisi sanaa, joita katui lähes samalla sekunnilla. ”Mutta mitä mieltä te olette?”

Zeeronin purppuraiset silmät porautuivat entistä syvemmälle Kepen omiin. Kepe siirsi katseensa vaivaantuneena jalkoihinsa. Ensimmäistä kertaa koko retken aikana Toa tunsi kaivautuneensa innokkaasti liian syvälle ja suoraan alaspäin, jonka seurauksena kaivuukuilun seinät olivat pehmenneet liiaksi kiipeilyä varten. Yksikin väärä hakunisku maamassaan hänen allaan joko sortaisi kuilun tai syöksisi hänet sen alla kiehuvaan magmaan. Pahimmassa tapauksessa ehkä molemmat.
Kuinka vaivatonta olikaan ollut vain väkerrellä Verstaassa. Niin, ja tietenkin aina välillä estää Doxia ja Iggyä juoksemasta ympäriinsä teräaseiden kanssa.

Zeeron ei yrittänyt pehmentää seuraavia sanojaan. Onu-matoranin katse viesti pelosta, vaikka hän ei sitä halunnut näyttää.
”Minä en usko, että ’profeetta’ oli Atheonin palvelija.
Hän antoi ne sellaisina kuin ne olivat hänen päähänsä tulleet.
”Minä uskon, että hän on Atheon.”

Kylmät väreet valtasivat Kepen niskan.

8 thoughts on “Athismin pitkä oppimäärä”

  1. Kiitos Manulle, Domekille inspiroivista keskusteluista, Tongulle Atheonin luomisesta ja Templarin soundtrack-vastaaville maailman kaikesta nostalgiasta. Kaikki näistä olivat vahvana osana tämän syntyä.
    Ja tietenkin Kepelle siitä kaikesta takapiruilusta, jonka täytyi tapahtua, että pääsisimme tähän pisteeseen.

  2. Se oli aika upea. Nostalgiantäytteinen ja – kuten aina – hyvin kirjoitettu. Lisäksi niin paljon teoriabensaa ja varmasti niin paljon piilotettuja salaisuuksia, etten minä edes osaa käsittää kaikkea. Ja kaiken tämän vakavuuden keskellä onnistuin nauramaan sienille.

    Ehkä voit päätellä, että pidin viestistä kovasti.

  3. Kuten odotettavissa oli, tämä oli mestariluokan tekstiä ja valaisi kiitettävästi niitä mysteerejä, mihin Klaanonin minulle tuntematon puoli on kääriytynyt. MNOG-musiikit ovat olemassa kunniallista Klaanon-käyttöä varten, ja tässä niitä oli käytetty hyvin; kiitos myös Lhikanin tunnarin nostalgioista. Amaja-piiri oli hauska nähdä osana Klaaninia (tarvitsemme vain enemmän suvia).

  4. MNOG, niin paljon sitä.

    Upea idea rinnastaa MNOG:in legenda noin syvästi Athin legendaan. Mielenkiintoista, upeaa jälkeä. Väittäsin, että trilogianne kakkososa oli tätä parempi yksittäisten hahmojen suuremman roolin takia, mutta tämä oli Ath-mytologian ja Zeeronin (ja Kepen Profeetta-tutkimuksen) kannalta upeaa tekstiä. Ei tämä pitkä oppimäärä ollut, mutta todella inspiroiva ja kiinnostava.

    Niin paljon bionicle-nostalgiaa ja Klaanon-eeppisyyttä. Kiitos.

  5. Tämä sai minussa aikaan paljon kylmiä väreitä, hyvässä mielessä. Klaanon on mielestäni porautunut mahtavasti syvemmälle asioiden olemuksiin. Hienoa, tämä on niin hienoa. Ihan tulee itsellekin kunnon ropetusfiilis.

  6. [x] Juonen eteenvieminen
    [x] TEORIABENSA
    [x] hieno kuvailu ja vastaava

    Todella hieno viesti. Pidin. Tekstin lihavoiminen oli toimiva tyylikeino ja toimi hyvin loistavan kerronnan kanssa. Juonellisesti ja teoriallisesti tämä toi kaikkeen tosi paljon selkeyttä, ja sekin on aina hyvä asia.

  7. Senkin sydämettömät itkettäjät!
    Kun luin Nimdan Legendaa ja taustalla soi MNOG-musiikki ja Lhikan theme, minulla melkein valui kyyneleet silmistä ja iho meni kananlihalle. Hinoimpia tekstejä mitä olen lukenut.
    Mutta joo. Kiitokset kaikille kirjoittajille Oppimäärä-trilogiasta. Nämä olivat eeppisiä viestejä ja selvittivät monia Klaanonin salaisuuksia. Toivottavasti näitä tulee vielä lisää.

Vastaa