Makuta Nuin ilmestys

Manu juoksi. Metsä hänen ympärillään yritti selvästi nirhata hänet, sen hän tiesi. Mustat puut kaikkialla hänen takanaan, sivuillaan, edessäänkin, yrittivät saada hänet kiinni, mutta ei, hän oli ovelampi. Hän kiersi niiden rungot eikä juossut sisään ammottavista aukoista, joita rungoissa oli. Oksat yrittivät tavoitella häntä pimeydestä, mutta hän väisti kaikki. Hän juoksi.

Terävät kynsimäiset oksat olivat raadella hänen jalkaansa hänen hypätessään erittäin tiheän puurykelmän läpi. Heikot varret katkeilivat ja putosivat pimeyteen, jonka vuoksi rungot näyttivät niin mustilta ja synkiltä. Ei ollut mikään ihme, että koko paikassa oli niin vähän kuvailtavaakin; mitään ei nähnyt. Mutta oli muitakin aisteja. Hajuaisti kertoi jostakin epäilyttävästä – jostain, mitä olisi saattanut löytää viemärissä ryömiessään. Manu ei pitänyt ajatuksesta. Hänen oli pakko pysäyttää juoksunsa ja haistaa sitten itseään.
”Okei, hyvä. En se minä sentään ole”, hän huokaisi. ”Olisi ollut kiusallista, eikös?” Sitten hän vilkuili hieman ympärilleen. Ketään ei näkynyt. ”Oho.” Kohautettuaan olkiaan Manu pinkaisi taas juoksuun, mutta juurikko kampitti hänet ilkeästi.

Manu nousi istuma-asentoon ja katsoi hölmistyneenä alaruumistaan, johon juuret olivat tarttuneet. Hän yritti repiä niitä irti, mutta sitten hän kuuli tutun äänen yläpuoleltaan ja käänsi katseensa äänen suuntaan, sillä ei ollut lainkaan odottanut juuri sitä ääntä.
”Mitä sinä teet!” kirkui ääni, jonka lähteeseen Manu nyt tuijotti. Hän pohdiskeli ensin hetken, mitä ääniä oli kuullut, ennen kuin tämä törkeä puu, joka nyt hänelle puhui, oli keskeyttänyt hänen ajatuksensa viemäriin dumpatuista ydinjätteistä. Puut olivat raapineet toisiaan yrittäessään saada häntä kiinni ja pitäneet ärsyttävää vikinää. Tuuli oli suhissut hänen korviensa välissä ikävästi kutittaen samalla hieman. Muita ääniä ei hän muistanut kuulleensa, mutta nyt tämä puu puhui hänelle.
”Lopeta heti”, puu sanoi. Puulla oli hänen kasvonsa. Manu tuijotti kraahkankasvoista puuta hetken irvistäen epäuskoisesti ja sanoi sitten: ”En.” Jatkaen riuhtomistaan puu-Manun pyöritellessä silmiään kädet puuskassa oikea Manu pohti pakosuunnitelmaa. Miten hän selviäisi puisen kopionsa kynsistä elävänä?

”No niin, nyt riitti”, sanoi metsä Manulle, ja Manu päästi irti.
”Mmmitä sssinä teeeet”, makuta voihkaisi puu-Manun vetäytyessä maan sisään ja metsän noustessa seisomaan. Manu oli kiinni metsän kupeessa tämän kohotessa korkeuksiin epäuskottavalla tavalla. Metsä oli eläväisempi kuin miltä näytti, ja liikkuakin se näemmä osasi. Sen jalat muodostuivat puista, sen kädet muodostuivat puista, sen ruumis muodostui puista – ja maasta, jossa puut kasvoivat. Maakappale nousi paikaltaan ja jätti maan pintaan aukon, josta pursusi vettä. Tai saattoi se vertakin olla, Manu ei kiinnittänyt juuri nyt huomiota. Oksat pitivät häntä kiinni metsän vatsassa, ja sitten ilmaantui napa.
”Hyi?” Manu tiedusteli, kun jonkinlainen pyöreä asia nousi maasta ja upotti hänet lentävään maaperään. Metsä nimittäin lensi. Manun pää oli yhä maanpinnan yläpuolella, joten hän kykeni tiirailemaan, missä metsän pää oli.
”No niin, pikkuinen”, metsä sanoi rumalla äänellään. ”Nyt sinä istut ja kuuntelet.”
Metsä taipui istumaan ja lysähti takamukselleen veteen, jota pursusi yli maan peittämään koko planeetan. Manu katsoi kauhuissaan, kuinka kaikki peittyi veteen ja jäljelle jäi pelkkä metsä, joka selvästi aikoi laittaa hänet kuuntelemaan. Hän ei halunnut kuunnella.

”Nyt”, metsä sanoi. Metsällä oli kasvoillaan Manun naamio. Ja metsä oli aika punamusta, minkä huomasi, kun silmistä loistava valo valaisi kaikkeuden.
”Minä istun navassani?” Manu sanoi epäuskoisena. Metsä nyökkäsi hänelle hilpeästi.
”Hyi”, Manu totesi uudestaan ja rimpuili hieman.
”Ei siinä ole mitään pahaa!” metsä protestoi. ”Sinä vain ajattelet sen hölmösti.”

Metsä ei ehtinyt sanoa enempää, kun suuri, musta lonkero tarttui sen kaulaan ja puristi lujaa. Manu katsoi, kun metsän pää lensi ilmaan verisuihkun sinkauttamana ja putosi jonnekin päin vesivahingon kärsinyttä planeettaa. Vedestä oli nimittäin noussut lonkerohirviö, jonka Manu tunnisti jossain määrin itsekseen. Kun metsän ruumis kaatui selälleen veteen, joka oli selvästi verta läheltä katsottuna, Manu alkoi miettiä, osaisiko uida, jos istui maan sisällä omassa navassaan. Mietinnän tulosta ei tarvinnut kauan odottaa, kun lonkerohirviö tarttui häneen ja repi hänet irti.
”Maukasta Manua”, lonkero-Manu sanoi ja kohotti ulokkeellaan pikku Manun kohti muodotonta mustaa ruumistaan, joka söi kaiken valon universumista.
”Ei lonkeroa”, Manu korisi, kun Manu asetti hänet piikkiseen suuhunsa ja ahmaisi.
”Nom”, sanoi lonkeroinen Makuta Nui ja nuolaisi huuliaan antaumuksellisesti. ”Kaipaisi tosin lisää suolaa.”

”Hoi!” hänen silmänsä huusi. Manu yritti katsoa omaa silmäänsä huonolla menestyksellä. Tyytyen kuuntelemaan, mitä silmällä oli sanottavanaan, älliäinen virkkoi: ”Mitä sinäkin nyt haluat tähän aikaan illasta?”
”Ajattelin vain, että ehkä voisit vähän siivota. Vakuutus ei korvaa tuota”, silmä vastasi osoittaen ympäröivää verimerta. Manu yritti pyörittää silmäänsä, muttei onnistunut, sillä silmällä näytti olevan oma tahto.
”Huomaahan sen”, lonkeroinen sanoi silmälleen.
”Niinpä”, silmä vastasi ja mulkaisi ruumistaan. ”Mikset sinä siivoa jo.”
”En minä ota käskyjä silmältä!”
”Olisi parempi.”
”Jossain määrin se olisi kyllä absurdia.”
”Sinä puhut silmälle. Eikö se oli absurdia.”
”No olen minä kokenut kummallisempiakin juttuja.”
Silmä pyörähti kolmesataakuusikymmentä astetta ympäri katkoen kaikki yhteytensä aivoihin. Lonkero-otus parkaisi kuuluvasti silmän astellessa pois paikaltaan. Se kasvatti itselleen jalkojen lisäksi myös kädet ja alkoi repiä kappaleiksi otuksen nahkaa, joka vaikutti tervalta.

”Eihän tässä ole mitään helvetin järkeä”, Manu tuhahti ja katsoi ympärilleen. Hän ei ollut enää silmä eikä lonkeroinenkaan. ”Paitsi sisältä päin”, hän hihitteli ja päätti sitten tutkia hieman, missä oli nyt.

Metsä oli syönyt itsensä ja jättänyt jälkeensä jotain, mikä ei kuulunut sinne. Jotain, mikä ei kuulunut minnekään. Marmorisen lattian kylmä kosketus piinasi makutan jalanpohjia. Manu laski hitaasti katsettaan nähdäkseen paremmin, missä seisoi. Säännöllisesti vaihtelevat punaiset ja mustat marmoriruudut muodostivat hyytävän kylmään lattiaan shakkilautamaisen kuvion, jonka kuuran peittämä pinta heijasti makutan hahmoa vain vaivoin. Oli kylmä.
Makuta Nuin höyrystynyt hengitys täytti ilman. Punamusta marmorilattia jatkui loputtomiin. Tilalla ei vaikuttanut olevan edes seiniä. Oli paholaisen shakkilauta, mutta ei pelaajia.
”Öööö”, Manu sanoi kokeilumielessä pimeydelle. ”Huhuu?” Hän nosti katsettansa hitaasti ylemmäs ja ylemmäs etsien jotain. Mitä tahansa. Jotain, mitä voisi katsoa. Loputon tyhjyys oli piinaavampaa kuin mikään pimeys.

Manu koki onnistuneensa puoliksi, kun tilan katosta löytyikin jotain, mikä katsoi häntä.
Punahehkuisten mulkosilmien ja niiden tummanpuhuvien pupillien pohjaton tuijotus porautui makutaan. Silmiä oli paljon. Hälyttävän paljon, jos joltain heikkovatsaisemmalta kysyttäisiin.
Manu päätti hillitä sisäisen matemaatikkonsa ja jätti kuolettavien katseiden lukumäärän omaan arvoonsa. Sanattomasta sopimuksesta makuta ja syyttävien silmien sekamelska päättivät pitää legendaarisen tuijotuskilpailun.
Silmät eivät värähtäneetkään. Täysin mustat suonet niiden punertavassa pinnassa puskivat synkkää sisältöään pohjattomilta kuiluilta näyttävien pupillien ytimeen. Raskas kuuden sydämen samanaikainen syke oli ainoa ääni tilassa.

”Anteeksi, jos rikon tunnelman”, Manu sanoi varovasti, ”mutta oletko sinäkin minä.”

Punaisten katseiden joukko ei vastannut. Kysymystä seuraava hiljaisuus pisti Manun miettimään, oliko hän sanonut jotain sopimatonta. Tuppisuisuutta ei kuitenkaan kestänyt loputtomiin. Jostain aivan makutan kuulokyvyn rajamailta alkoi hahmottua jotain matalaa. Lattia tärisi. Marmori halkeili. Vähitellen värinä pimeydestä alkoi muistuttaa hyvin matalaa puheääntä. Infernaalinen murina hajoili kappaleiksi ja kaikui ympäri tilaa.
Syvä nauru täytti Manun kuuloelimet.

”Kuka meistä?” kysyi satojen tai ehkä jopa tuhansien äänien kakofoninen kuoro.
”Selvästikään kukaan teistä ei ole minä”, Manu totesi. ”Edes minä en voi kuulostaa noin hölmöltä.”
Nauru toistui. Manun mielessä kävi hetken ajan hänen hukattu potentiaalinsa lavakomiikan alalla. Naurussa ei tosin ollut jälkeäkään ilosta tai lämmöstä.
”Huvitat meitä, pikku kerubi”, demoninen kuoro sanoi. ”Yritätkö piilottaa pelkosi tekeytymällä narriksi?”
Manu ei voinut olla virnistämättä. ”Tarvitseeko minun tekeytyä?”
”Kerubi, kerubi. Voit olla langennut, mutta siipiäsi et voi piilottaa. Olet yksi Suuren Hengen enkeleistä, palvelijoista ja sotureista, aina ja ikuisesti.”
Manu nyrpisti nenäänsä ja tuhahti: ”Tuo kuulostaa jo hieman halventavalta. Olin varma, että sinä olisit kohteliaampi.”

Syvä nauru ei vastannut enää. Jostain kaukaa Manun selän takaa alkoi kaikua askelia. Ne lähestyivät tasaisesti.
Aivan uusi ääni puhui. Manu oli kuitenkin varma, että oli kuullut sen aikaisemminkin osana tuhannen äänen infernaalista kuoroa. Ääni oli pehmeä kuin silkki, mutta pistävä kuin tuhonkyy.
”Pahoittelen, jos koet itsesi loukatuksi”, ääni sanoi kohteliaasti. ”Makuta Nui. Tarkoituksemme ei ollut halventaa. Olethan sentään vieraani… ja lupaan, että olen erinomainen isäntä.”
Manu nyökkäsi hyväksyvästi. ”Kuulostaa paljon paremmalta. Punainen Mies.”
Makuta Nui kääntyi hitaasti ympäri. Hänestä ei tuntunut täysin turvalliselta jättää silmäisää mustaa massaa valvomatta. Lisäksi hän koki käytännössä luovuttavansa elämänsä haastavimman tuijotuskilpailun.
Toisella puolella odotti lähes yhtä syvälle porautuva punainen katse. Sinisen Pakarin silmäaukoista tuijottava punainen hehku oli kuitenkin lämmin kuin kynttilän liekki. Siinä oli silti jotain väärää. Samoin sen alla kaartuvassa lempeässä hymyssä, joka selvästi yritti liikaa.
Lyhyt, karmiininpunainen ta-matoran seisoi metrin päässä makutasta liikkumatta ja piteli käsiään selkänsä takana. Liikkumattoman matoranin varjo huojui ja värähteli hahmottomana tavalla, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista. Varjon pitkä ja luiseva muoto johti aivan varjojen syvimpään kertymään asti, jossa se yhtyi pimeyden sydämeen.

Sininen Pakari nyökkäsi syvään. ”Olen yllättynyt, ystävä”, lempeä ääni sanoi kunnioittavasti. ”Tiedät enemmän kuin olisin olettanut.”
”Mitä sinä oletit minun tietävän?” Manu kysyi ja tarkkaili Punaisen Miehen olemusta. Matoran näytti paljon miellyttävämmältä keskustelukumppanilta kuin silmien lauma, joka yhä edelleen taisi tuijottaa hänen selkäänsä.

”Huhuja”, matoran sanoi viattomasti. ”Puheita. Tyhjiä sanoja. Niistä kaikki aina lähtee. Niitä ei ole koskaan voinut pysäyttää, vaikka kuinka olemme yrittäneet. En ole voinut täysin astella pois historiankirjoista. Sanoja ei vain voi… pysäyttää. Mutta sinä et ole tyhmä, ystäväni. Tiedät, että en ole mikään niistä asioista, mitä ne väittävät minun olevan. En ole makuta. En ole kummitus. En ole paholainen.”
”Olisin huomannut, jos olisit makuta”, Manu myönsi ja naurahti viekkaasti. ”Enkä usko paholaisiin. Ja kummitukset ovat tylsiä.”
Punainen Mies naurahti. ”Ystävä hyvä, mikä saa sinut noin varmaksi siitä, että en kuulu rotuusi? Olen vain kiinnostunut.”
”Olen yllättynyt, ystävä”, Manu sanoi kylmästi. ”Tiedät vähemmän kuin olisin olettanut.”
Matoranin hymy ei värähtänytkään. Manu istahti lattialle yhden punaisen laatan sisään ja varoi visusti sen reunoja, kuin ruutujen välit voisivat polttaa.
”Minä aistin makutain läsnäolon, sen varmasti tiedät”, makuta sanoi ja tuijotti Punaista Miestä silmiin. ”Ja muuannen seikka, josta voisit minua ehkä valaista.”
Oli hetken hiljaista.
”Ei varjoja, ei pimeyttä. En odottanut täyttä poissaoloa. Kaikkialla on varjoa. Pimeys on kaikessa.”

Makuta Nui värähti hetkellisesti paikallaan. Jokin oli tarttunut häntä jalasta. Sen pitkät sormet puristuivat pehmeästi makutan polven ympärille. Niiden ote ei ollut kylmä eikä se sattunut. Se oli vain täysin hahmoton. Varjoista syöksähtäneen käden kämmenselkä tuijotti makutaa.
Punainen Mies katsoi Manua silmiin lempeästi kallistaen päätään hieman kenoon. ”Niin maailma toimii. Ei varjoja ilman valoa. Ei valoa ilman varjoja. Vaikka usein ajattelemme ne toistensa vihollisina, ne tuovat tasapainon.”

Punaisen käden sormet napsahtivat ja kylmät väreet kiipivät pitkin Manun kehoa. Toinenkin käsi oli tarttunut häntä jalasta. Matoran hymyili yhtä häiritsevän lempeästi.
”Tule mukaan ajatusleikkiini. Mitä jää, jos ei ole kumpaakaan?”
”Mitä jäljelle jää”, Manu toisti yrittäen samalla irrottaa käsien otteet jaloistaan. ”Ilmeisesti sinä. Ehkä olet omien sanojesi mukaan… tasapainoton.”

Mustan hahmottomuuden maanvyörymää muistuttava nauru teki paluun. Sen matala ja kolkko kalke pyyhkäisi keskustelun yli painokkaalla voimallaan. Pieni ta-matoran ei nauranut. Manunkaan mielestä vitsi ei ollut tällä kertaa ollut edes kovin hauska. Punamusta silmämassa oli yleisönä liiankin helppo.
”Ei, Makuta Nui, etkö näe sitä?” matoran sanoi ottaen hitaan askeleen kohti Manua. ”Kun ei ole valoa eikä varjoa, tasapaino ei koskaan järky kumpaankaan suuntaan. Kun keskenään taistelevien moraalien, mielipiteiden tai uskomusten taistelua… ei vain ole, löytyy todellinen harmonia. Todellinen tasapaino.”

Makuta Nui oli sanomassa jotain, mutta sitten hän alkoi hahmottaa sen, mitä tapahtui sinipunaisen matoranin takana. Pikimusta varjomassa kasvoi kasvamistaan, kun matoranin villisti liikkuva ja muodoton varjo alkoi saada hahmon. Lyhyet raajat saivat massaa ja pituutta. Sievät sormet räjähtivät luiseviksi ja kynnekkäiksi teräaseiksi. Hahmon ranka vääristyi epäinhimillisiin mittasuhteisiin ja kasvoi kymmenkertaiseksi. Kaikki tämä tapahtui täysin äänettömästi. Eikä varjon omistaja tehnyt liikettäkään.

”Mieti, mitä tapahtuu, kun inhimillinen, luova mieli saa eteensä ei mitään”, punainen matoran sanoi. ”Massoittain, kasoittain ei mitään.”

Varjo jatkoi kasvamistaan. Jos Makuta Nui ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi voinut luulla sen muuttuvan kolmiulotteiseksi. Oli ainakin helppo teeskennellä todella pitkään, että niin ei ollut oikeasti tapahtumassa.
Mustan siluetin selästä syöksähti esiin pari lepakkomaisia siipiä. Kesti kauan, että Manu tajusi hahmon olevan makuta. Mutta ei kuka tahansa makuta.

”Aivot eivät pidä siitä ajatuksesta. Tyhjyydestä. Se on liian käsittämätön, liian pelottava… jopa pimeys ja pahuus ovat helpommin käsiteltävissä. Mutta ei mitään? Kasa mitättömyyttä?”

Se oli hän itse.

”Mieli tekee sen, minkä se yleensä tekee tyhjille taskuille. Se täyttää ne.”

Se oli hän itse, mutta ilman sitä, mikä teki Makuta Nuista Makuta Nuin.

”Siinä minä astun esiin. Annan sinulle tyhjän taskun.”

Sielua. Minuutta.

”Ja sinä täytät sen peloillasi.”

Manu oli huomaamattaan noussut seisomaan Punaisen Miehen puheen aikana ja kavahtanut sitten taaemmas huomatessaan varjon muodon.
”Tämä”, hän sanoi hiljaa, ”alkaa muuttua mielenkiintoiseksi, ystävä.”
Varjo lähti astelemaan paikaltaan pitkin ja äänettömin askelin kohti Manua. Se kiersi pienen matoranin kaukaa. Ennen kuin Manu ehti huomatakaan, hän katsoi Punaisen Miehen silmien sijasta tyhjiin aukkoihin omissa kasvoissaan.
”Kyllä”, vastasi Manun oma ääni, joka oli kuitenkin repaleinen ja vääristynyt. ”Vastataksemme aiempaan kysymykseesi. Me voimme olla myös sinä.”
”Lumoavaa”, Manu kuiskasi perääntyen hieman kauemmas itsestään. ”Mielenkiintoista tosiaan, mielenkiintoista. Ymmärrän nyt taas hieman enemmän.” Makuta virnisti tavalla, jota olisi voinut luonnehtia mielenvikaiseksi. ”Oliko sinulla minulle jotakin asiaa, Punainen Mies, kun järjestit tämän tapaamisen omassa päässäni? Vai onko tämä sinun.”
Punainen Mies vain hymyili. Hän nosti hitaasti oikeaa kättään ilmaan ja napsautti sormiaan. Napsahdus kaikui avarassa tilassa kauas. Siinä samassa Manu räpäytti silmiään. Kun hän avasi ne uudelleen, matoranin varjo oli takaisin paikallaan. Se ei kuitenkaan ollut matoranin muotoinen, vaan muistutti edelleen hälyttävän paljon hänen omaa varjoaan.

”Emme ole nyt varsinaisesti kenenkään mielessä”, ta-matoran vastasi. ”Kaikki näkemäsi on todellista… tai ainakin niin todellista kuin teet siitä itse. Kutsuisin tätä paikkaa kodikseni tai tukikohdakseni, mutta olen vuosien varrella ymmärtänyt, että sellaisen ylläpitäminen on vaarallista. Liian pysyvää. Liian helposti jäljitettävää.”

Ta-matoran kääntyi hitaasti ympäri ja lähti astelemaan syvemmälle pimeyteen pitkin punamustaa shakkilautaa. ”Älä epäröi, Makuta Nui. Ole hyvä ja tule vain perässäni. Seuraavien kahdenkymmenen minuutin ajan me kaksi vain puhumme. Siinä kaikki. Me puhumme, ja sitten päästän sinut omille teillesi.”
Manu pälyili hieman ympärilleen etsien katseellaan lisää silmiä ja nyökkäsi sitten. ”Puhuminen käy.”
Punainen Mies naurahti. ”Puhukaamme siis.” Silkkiä pehmeämpi ääni oli matala ja vaarallinen. Oli vaikea uskoa, että sen käyttäjä oli pelkkä matoran. Todennäköisesti et olekaan, makuta ajatteli. Mutta mikä sitten?

Ta-matoran ja makuta aloittivat hitaan askelluksensa pimeyden ytimeen. Mustuus tuntui väistyvän kaksikon edeltä paljastaen lisää punamustaa marmorikuviota. Varjoja tai pimeyttä se ei kuitenkaan ollut, sen Manu tiesi. Pimeydessä hän olisi nähnyt, koska hän oli syntynyt pimeydessä. Varjoja hän osaisi hallita. Vaikka hän yritti puhua tälle pimeydelle, se ei vastannut. Musta hahmottomuus peitti allensa kaiken paitsi pienen alueen, jolla makuta ja matorania muistuttava olento kävelivät. Hahmottomassa mustuudessa liikuskeli jotain. Hitaat ja ontot askelet tuntuivat kiertelevän kaksikkoa kuin hait laivaa.

”Puhukaamme siis”, Manu toisti Punaisen Miehen hetki sitten lausumat sanat. Hänen jalkojensa alla joissain laatoissa oli havaittavissa pieniä säröjä. Mielenkiintoinen yksityiskohta.
Heidän kävelynsä jatkui. Kumpikaan ei hetkeen sanonut mitään. Manu ei pitänyt hiljaisuudesta, joten päätti sanoa jotakin.
”Mukavaa, että minut kutsuttiin tällaisiin juhliin, mutta missähän matkaseurani lienee?”

”Vartija ja Keltainen Jättiläinen ovat turvassa, älä huoli”, matoran sanoi rauhoittavasti. ”Ikävä kyllä en voi puhua liiketoverini puolesta, mutta itse en ole koskenut heihin sormellakaan. He nukkuvat rauhallista unta.”
”Arssstein”, murahti makuta. ”Minä uskon antaneeni hänelle hieman ihmettelemisen aihetta.”
”Siinä kyllä onnistuit, ystävä hyvä”, Punainen Mies vastasi virnuillen. ”Olen syvästi pahoillani hänen tekemisistään. Hän vihaa teitä, makutoja. Vihaa tuhannen tähden tulisella voimalla. Se on hämmästyttävää.”
”Lieneekö viha kateutta”, Manu lausui arvoituksellisesti. ”Usein kateus johtaa vihaan. Hän on hyvin läpinäkyvä.”
”Mmm-m. Kenelle sinä olet kateellinen, ystävä?”
”Kiero kysymys. Ehkä minun olisi pitänyt vain olla hiljaa.”
Punaisen Miehen siniset kasvot kääntyivät jyrkemmin kohti Manua. Tulenpunainen katse oli täynnä uteliaisuutta, mutta se ei ollut pahantahtoista. ”Siinä ei ole mitään hävettävää, Makuta Nui. On olemassa jotain, jota sinä haluat itsellesi, mutta et voi koskaan saada. Se on vain normaalia.”
”Ah, tottahan toki. Kateutta minussa on, sitä en kiellä. En vain taida itsekään olla varma, kenelle olen kateellinen. Jos viha olisi silkkaa kateutta, minä kadehtisin Abzumoa, mutta se sekopää ei voi olla kenenkään kateuden kohde.”
Manu vilkaisi jälleen matoraniin. ”Sinä taidatkin tuntea hänet, eikö totta?”

Punainen Mies nyökkäsi syvään ja huokaisi. ”Abzumo on mielenkiintoinen tapaus. Hän on kuin moraalin musta aukko. En osaa edes sanoa, onko hänen itserakkautensa suurempaa kuin hänen vihansa kaikkea muuta kohtaan.”
”Rakkaus ja viha ovat melko lähellä toisiaan, jos miettii hieman tarkemmin. Kuinka usein rakkauteen liittyykään myös vihaa, raivoa, turhautumista.”
”Aivan. Oletko samaa mieltä, että ne molemmat voivat olla yhtä vaarallisia?”
Makuta naurahti kolkosti ja veti kasvoilleen virneen, jota matoralaiset olisivat juosseet kauhuissaan pakoon. ”Rakkaus voi olla paljon vaarallisempi asia kuin viha, ystäväiseni. Luulin sinun tietävän.”
”Siinä, makuta hyvä, onkin yksi niistä harvoista asioista, joista en voi kertoa sinulle.”
Punaisen Miehen hymy oli alakuloinen. Se kertoi enemmän kuin hahmo ehkä halusikaan päästää läpi. Tai sitten tämä tunteiden suoranainen vuoto oli vain yksi olennon labyrinttimaisen mielen tuhansista valheellisista kuorista. Manu alkoi miettiä, löytäisikö hän koskaan todella totuuden ydintä tämän olennon hämäysten ja vääriin totuuksiin johdattelevien sanojen joukosta.
”Oli miten oli, minusta tuntuu, että olemme samaa mieltä Abzumosta”, Punainen Mies sanoi. ”Hän on… vaarallinen. Askelillaan kohti jumaluutta hän voi tuhota kaiken sen, minkä vuoksi molemmat taistelemme.”

Manu ei hetkeen sanonut mitään, tarkkaili vain ympäristöään. He seisoivat keskellä tyhjyyttä. Heidän ympärillään ei ollut mitään, mitä hän oikeastaan olisi voinut edes tarkkailla. Kaikki huomio kiinnittyi siksi vain ja ainoastaan Punaiseen mieheen. Makuta käänsi katseensa muualle, vaikkei ollut mitään, mitä katsoa.
”Sinulla oli varmaankin minulle jotakin asiaa”, hän tokaisi seisoen selin matoralaiseen.

”Ei paljoakaan, makuta”, Punainen mies tokaisi. ”Tilanne on vain se, että minä koen Abzumon tällä hetkellä yhtenä suurimmista uhkista minun… minun ja työnantajani päämäärille. Ja mieleesi koskemattakin osaan jo kertoa, että haluat puristaa kämmenesi hänen kaulansa ympärille.”
”Niin”, hiljainen ääni sanoi. ”Niin minä haluan.”
Makuta Nui kääntyi jälleen Punaista miestä kohti ja tuijotti tätä suoraan tämän punaisiin silmiin. ”Ajattelitko sinä voivasi koskea mieleeni, ystäväiseni?”

Matoran pudisti päätään. ”En. En itse. En osaa lukea ajatuksiasi. Mutta minulla on ystävä, joka pienellä suostuttelulla osaa. Pyydän, älä vaihda puheenaihettamme.”
”Mieli on mielenkiintoinen asia”, makuta sanoi silmät tuikkien. ”Eivät kaikki mielet ole yhtä arvokkaita.” Manu istahti jälleen alas, risti jalkansa ja kumartui lähemmäs matoranilta näyttävää olentoa. ”Minulla on omat suunnitelmani. Niihin ei välttämättä kuulu Abzumon eliminointia.”
”Olisin olettanut sen olevan hyvinkin korkealla prioriteeteissasi”, Punainen Mies sanoi hekumoiden. ”Näen vihasi silmistäsi. Sinä todella vihaat sitä miestä. Mutta hyvä on. Sait minut kiinnostumaan, Makuta Nui. Mitä ovat suunnitelmasi?”
”Minä en tiedä sinun suunnitelmistasi mitään”, Manu sanoi. Hänen kielensä kärki lipaisi hienovaraisesti huulta. ”Ystäväiseni.”

Punainen Mies kosketti leukaansa pienellä kämmenellään ja näytti mietiskelevältä. ”Tietoa tiedosta, makuta? Hyvä on. Pääset olemaan erikoistapaus. Annan sinun kysyä kuusi kysymystä. En tiedä, voinko tyydyttää tiedonjanoasi sen enempää.”
Matoran vilautti sen sanottuaan pieniä hampaitaan. Ele näytti kaikin puolin väärältä.
”Vastalahjaksi haluan sinulta vastauksia.” Punainen mies sai seuraavaksi nähdä jotakin, mikä sai hänet ehkä jopa yllättymään: makuta hyppäsi pystyyn ja alkoi nauraa.
”Vihdoinkin! Olen jo pitkään halunnut kysyä. Miksi aina kuusi?”

Hiljaisuus saavutti pimeän shakkilautalattiaisen salin. Punainen Mies oli hiljainen. Hänen kasvojaan oli entistä vaikeampi lukea. Oli kuin katonrajasta aiemmin hohottanut mustuuden massakin olisi ollut kysymyksestä täysin tyrmistynyt.
”… kaikista maailman kysymyksistä… sinä valitsit ensimmäisenä tuon”, matoran sanoi kulmat kurtussa pudistellen päätään.
”No tuota, se… häiritsi.”
”Minulta kysytään tuota usein, ystävä hyvä”, matoran sanoi tympääntyneenä. Tämä oli uusi ilme.
Manu ei ollut nähnyt sitä aiemmin Punaisen Miehen kasvoilla. ”Ja voin sanoa monenlaisia vastauksia. Uskonnollinen mies vastaisi, että se on pyhä luku. Käytännössä missä tahansa uskonnossa, jonka keksit. Realisti vastaisi, että se on luku siinä missä muutkin, ja että se esiintyy tässä maailmassa yhtä todennäköisesti kuin mikä tahansa muu. Mikään vastauksistani ei tule tyydyttämään sinua.”
”Siinä tapauksessa sinä annat huonoja vastauksia. Ehkäpä annat hyviä vastauksia, jos kysyn jotakin oleellista.”
Makuta tuntui miettivän nyt tarkemmin. Punainen mies ei osannut tulkita tämän ilmettä juuri sillä hetkellä, kun tämä esitti seuraavan kysymyksensä:
”Mihin”, makuta sanoi salamyhkäisesti, ”sinä tarvitset Visokkia?”

”Kuten sanoin”, Punainen Mies vastasi, ”En osaa lukea ajatuksia. En pääse käsiksi toisten mieliin ilman Visokin apua. Muut antavat minulle ajatuksiaan ja pelkojaan tietämättään. Ja käytän niitä heitä vastaan… tai heidän edukseen. Mutta en osaa lukea mieliä. Voi, hän osaa. Et voi kuvitellakaan. En ole koskaan nähnyt hänen kaltaistaan telepaattia. Hän on hämmästyttävä.”
”Myönnettäköön. Kukapa ei tahtoisi osata lukea mieliä, mutta harva kuitenkaan loppujen lopuksi sellaista kykyä tarvitsee. Mitä sinä teet sillä kyvyllä, kun sen saadaksesi varastat meidän rakkaan adminimme?”

”Minulla on yhteyksiä ympäri maailmaa, Manu hyvä. Ja tarvitsen häntä levittääkseni… läsnäoloamme tiettyihin avainhenkilöihin. Tarvitaan vain pieni pelon siemen, joka kasvaa versoksi. Te kutsutte niitä loisiksi. Voisin loukkaantua siitä.”
Punainen Mies hymyili lempeästi. ”En ole satuttanut Visorak-ystäväänne. En ole koskenut häneen sormellakaan. En haluaisi vahingoittaa mitään niin kaunista. Ja usko minua kun kerron, että en valehtele. Koskaan.”
”Sen uskon. Seuraava kysymys. Miten sinä hyödyt Arsteinin kanssa tekemästäsi yhteistyöstä?” Manu kysyi ja kierähti makaamaan lattialle. Shakkilaudan yläpuolella ei ollut mitään, vain tyhjää. Matoran ei liikkunut mihinkään jatkaessaan keskustelua.

”Hän ja hänen koneensa tekevät likaisen työn”, Punainen Mies vastasi. ”Menevät paikkoihin, joihin en pääse… ja minä puolestani autan häntä suhteillani. Hän ei ole nappula laudallani, sillä en voi olla täysin varma, toimiiko hän suunnitelmieni mukaisesti vai ei. Meillä on kaksi erillistä päämäärää, jotka eivät sulje toisiaan pois, mutta hän kulkee omaa polkuaan. Minä haluan Nimdan. Hän haluaa… no, koko maailman, jos olen oikein rehellinen.”
Punainen Mies kurotti katseellaan tilan kattoa kohti kuin tutkiakseen taivaan tähtiä. Pimeydestä ja tyhjyydestä vastasi tähdistöjen sijasta rykelmä punaisia silmiä.
”En voi sanoa, että hän olisi nappula laudallani. Tai kuula biljardipöydälläni. Hän on kortti pakassani. Jokeri, joka voidaan pelata joko puolestani tai minua vastaan.”
”Jos se pelattaisiin sinua vastaa…” Makuta raapi leukaansa mietteliäänä, ja Punainen mies katseli tavallisen neutraalisti. ”Jos se pelattaisiin sinua vastaan, tilanne olisi mielenkiintoinen. Kuinka nappulasta, jota ei ole, tulee kuningatar?”
Kun Punainen Mies aikoi sanoa jotakin, makuta lisäsi: ”Se ei ollut yksi kuudesta kysymyksestä. Vaan. Mitä olet valmis tekemään saadaksesi Nimdan, ystäväiseni?”

”Olen liittoutunut Gaggulabion, Kenraali 001:n, makuta Abzumon ja Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen kaltaisten kanssa”, Punainen Mies sanoi tyynesti. ”Olen vienyt vapauden yhdeltä kauniimmista ja älykkäimmistä olennoista, jotka olen kohdannut. Olen ajautunut keskelle puhdasta, pysäyttämätöntä ja veristä sotaa. Olen aiheuttanut epäsuorasti kuolemia ja tuominnut eläviä olentoja kuolemaakin pahempiin kohtaloihin.”
Matoranin ääni muuttui joka sanalla kylmemmäksi.
”Kysyt vääriä kysymyksiä. Sinun pitäisi kysyä, missä rajani menee. Mitä minä en ole valmis tekemään? En taida vielä itsekään tietää, makuta hyvä.”
”Näyttää siltä, että sinä kerroit sen ihan itse”, Manu sanoi häijy hymy suupielissään. ”Minulla on ilmeisesti jäljellä vielä yksi kysymys.”
”Käytä se hyvin, ystävä”, Punainen Mies sanoi lempeästi. ”En aio valehdella sinulle, mutta en myöskään voi kertoa jokaista pikkuruista asiaa. Kysy oikeita asioita.”
Manun hymy vääristyi järkyttäviin mittoihin, kun tämä sylkäisi suustaan ulos sen, mitä oli pitänyt siellä jo pitkään.
”Mikä. Sinä. Olet.”

Makuta nousi makuuasennostaan ylös, ensiksi istualleen ja sitten seisomaan. Hän katsoi pienen punaisen miehen tyhjään katseeseen nyt ylhäältä, mutta se ei tuntunut siltä. Tämän olennon edessä Manu tunsi olevansa se, jota katsottiin alaspäin.
Se johtui siitä, että niin tapahtui. Kuplivan mustan varjomassan miljoonat silmät katsoivat häntä korkeuksista. Oli mahdotonta olla tuntematta itseään hyvin, hyvin pieneksi.
”Mikä. Karzahni. Sinä. Olet.”

Punaisen Miehen matoran-hahmon sininaamioinen pää kääntyi hieman kenoon. Hymy leveni sellaiseksi, jota ei pitäisi pystyä muodostamaan matoranin suulla. Kun Manu katsoi Punaista Miestä silmiin, hän näki vuosia. Vuosituhansia. Satoja tuhansia vuosia. Nämä punaisena hehkuvan tyhjän katseen rubiinit olivat vanhat, vaikka ne katsoivat hyvin nuorelta näyttävän olennon naamiosta. Se oli kulissi. Kaikki oli kulissia.
Matoranin varjo kasvoi kasvamistaan. Pian mustasta aukosta lattiassa ulottui armeija pitkiä, luisevia käsiä kohti katossa roikkuvaa katseiden massaa. Massa vastasi, ja luisevia käsiä alkoi ulottua silmärykelmästä maata kohti. Lopulta ne yhtyivät, kättelivät toisiaan. Maasta kurottuvat kädet vetivät katon käsiä kohti mustaa pohjatonta varjojen kaivoa Punaisen Miehen takana.
Musta massa alkoi laskeutua katosta. Vähitellen se yhtyi matoranin pieneen varjoon. Massa oli valtava. Kammion pimeyden vuoksi oli mahdotonta sanoa, kuinka iso, mutta se sai jopa joskus niin mahtavan nazorak-kuningattaren näyttämään pieneltä. Eri kokoiset punaiset silmät katsoivat Makuta Nuita mustan avaruuden syvimmästä ytimestä.

Syvä nauru alkoi jälleen. Kuoroa ja sen piinaavaa kaikua jatkui loputtomiin. Manun oli entistä vaikeampaa pitää katsekontakti Punaisen Miehen kanssa, kun Syvän Naurun sadat silmät porautuivat häneen jostain ylhäältä, alhaalta ja ympäriltä.
”Nyt kysyt oikeita kysymyksiä, Makuta Nui”, matoranin kuolettavan pehmeä ääni sanoi. Se oli saanut seurakseen satojen äänten infernaalisen kuoron. Ne puhuivat nyt samoja sanoja, yhdestä suusta. ”Me olemme Mies ja Nauru. Olemme yhtä, mutta erillään. Kuin kaksi rakastavaista. Ei, enemmän.”

Pimeydestä alkoi luikerrella lonkeroita, joiden päissä oli pitkäsormisia käsiä. Ne kurottuivat luuttoman liukkaalla etenemisellään lähemmäs ja lähemmäs makutaa.

”Kuin kaksoset. Veren yhdistämiä. Sielut yhteen sidottuina. Yhdessä ikuisesti.”

Laihojen sormenpäiden jääkylmä kosketus siveli makutan selkärankaa. Oli kuin sata pientä neulaa olisi raapinut hänen selkäänsä samanaikaisesti.

”Nauru huutaa. Mies vastaa. Nauru käskee. Mies toimii.”

Nyt kiemurtelevien käsien lonkeromainen ote oli kiertynyt Manun ruumiin ympärille. Hahmottomalla sulavuudellaan ne alkoivat peittää hänet alleen. Kylmyys valtasi Manun kehon. Makutan ja ta-matoranilta näyttävän hahmon katsekontakti ei rikkoutunut.
Punaiset katseet olivat nauliutuneet toisiinsa. Makuta Nui, tiesi, että Punainen Mies ei antanut hänelle kaikkea. Ei, ei aivan kaikkea. Nämä olivat vain sanoja. Satojen sanojen helinää, piinaavaa taustaääntä, joka hukutti alleen totuuden sydämentykytyksen.
Katseet eivät valehdelleet. Tällä verenhehkuisella, mutta ydintalveakin kylmemmällä katseellaan Punainen Mies näytti kaiken. Manu keskittyi. Hänen oli pakko keskittyä, vaikka piinaavien äänten pilkkaava kuoro solvasi häntä lempeällä raivollaan. Hänen oli pakko keskittyä, vaikka satakunta hyytävää jääpuikkoa työntyi hänen lihansa läpi ja poltti hänen sisuksiaan kuin tulikuumat prototeräsketjut. Tai siltä se ainakin tuntui.

Punaisen Miehen ja Syvän Naurun epäpyhä yhteensulautuma jätti repaleiseen kaksijakoiseen mieleensä ja painostavasti kaikkialle kurottuvaan sieluunsa vain yhden raon, josta kurkistaa sisään. Kaksi rakoa, jos oltiin oikein tarkkoja.
Makuta Nui keskittyi Punaisen Miehen silmiin. Hän näki sen, mitä luuli olennon mieleksi, ja katsoi sisälle. Hän tunsi tajuntansa hämärtyvän. Kaikki katosi.
Manusta tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut pohjattomaan kuiluun.

* * *

Kipu oli ensimmäinen tunnetila ja ensimmäinen havainto, joka iskeytyi Makuta Nuihin ruoskan lailla. Tulikuuma polte raastoi hänen ranteitaan. Ilman täytti palaneen lihan haju.
Sitten Manu tajusi, että tämä oli vain muistikuva kivusta.

Jonkun muun kivusta, Makuta pohti.

Muistikuva haalentui pois kuin uni, joka vaihtui toiseen. Manu avasi silmänsä. Hän toivoi hetkellisesti, että ei olisi tehnyt sitä. Elämä pyöri filminauhana hänen silmiensä edessä. Jonkun muun elämä.
Jonkun muun ilot. Jonkun muun surut. Jonkun muun kärsimykset, pelot ja syvimmät demonit.

Lopulta unien ja haavekuvien tumma labyrintti yksinkertaisesti haihtui pois kuin savu syystuuleen. Maisema vaihtui. Nyt ympäristö näytti loputtomalta vitivalkoiselta suola-aavikolta. Kova hiekka narskui makutan kynsikkäiden varpaiden alla. Tuuli puhalsi läpinäkyviä hiekanmuruja lentoon. Taivas oli aivan yhtä valkoinen ja lämmötön kuin aavikko itse.
Manun jalkojen alle ei muodostunut varjoa. Minnekään ei muodostunut varjoa.
Se johtui siitä, että taivaalla ei porottanutkaan aurinko.
Ei ainakaan tavallinen sellainen. Manu ei halunnut katsoa ylös. Se jokin, joka sieltä säteili kosmista hehkuaan tuntui liian absurdilta. Se ei kuulunut taivaalle. Se ei kuulunut mihinkään.

Makuta jatkoi kävelyä. Lopulta hän löysi etsimänsä. Punainen Mies odotti häntä aavikon toisessa päässä. Reunalla, jonka jälkeen oli vain tyhjyyttä. Mutta tämä Punainen Mies näytti nuoremmalta.
Ja tämän Punaisen Miehen silmät olivat vitivalkoiset ja pupillittomat.

Makuta pysähtyi
”Anna minulle totuus”, Manu sanoi Punaiselle Miehelle painostavasti. ”Riisu tuo hölmö naamio. Näytä, kuka siellä on takana.”

Punainen Mies hymyili. Se tarttui siniseen Pakariinsa. Naamio laskeutui hitaasti kasvojen edestä.
Manun pupillit laajenivat, kun hän näki naamion taakse.

Kuusi sydämentykytystä.

Kuusi koputusta.

Polttava, jäänkylmä kipu.
Manusta tuntui siltä kuin hän olisi halkeamassa kahtia. Mutta tämäkin oli vain muistikuva kivusta. Jonkun muun kivusta.

”Pidätkö näkemästäsi?” matoranin lempeä ääni kysyi. Puhe ei tullut siitä, mikä oli paljastunut naamion takaa, vaan sinisestä Pakarista, jota se piteli käsillään. Naamion suu liikkui yhä yhtä luonnollisesti.

Makuta ei keksinyt mitään tavanomaisen nokkelaa.
”Hm. Onhan se… uutta. Kovin, kovin uutta.”
Sitten hämärtyi. Sydämentykytykset hautasivat alleen kaikki muut äänet. Makuta putosi jälleen saman mustan kuilun läpi. Hän ymmärsi valehtelematta entistä vähemmän.

* * *

Silmät avautuivat, vaikkei Manu ollutkaan varma, kenen silmät ne olivat. Hän näki nyt olevansa jossakin ja ei missään, ja Punainen mies seisoi hänen vierellään hymyillen pahoittelevaan sävyyn.
”No”, matoranin lempeä ääni sanoi kysyvästi. ”Oletko tyytyväinen vastauksiin, Makuta Nui?”
”Uaah”, makuta ähkäisi. ”Olet sinä silti hemmetin huono vastaaja.”
Matoran hymähti. ”Hmh, tulkintakysymys. Ehkä sinun pitää vain opetella kuuntelemaan. Olet puhumisessa paljon parempi.”
Makuta virnisti. ”Kuka sanoi, etten kuunnellut?”
”Et tarpeeksi. Sillä ilmeestäsi päätellen olet unohtanut, mitä sopimukseen kuului. Annoin sinulle kuusi vastausta. En aio antaa niitä ilmaiseksi.”

Kuului jään hajoamiselta kuulostava rapea sirpaloitumisen ääni, joka kaikui voimakkaasti ympäri kaikkea. Hyytävä kosketus kiertyi kaikkien Manun neljän raajan ympärille samanaikaisesti. Kylmät väreet valtasivat makutan kehon. Hän ei voinut liikkua. Virne ei kuitenkaan pyyhkiytynyt makutan kasvoilta.
”Kysy kysymyksesi.”

Punainen matoran käveli hiljaisin, huolettomin askelin makutan eteen. Karmiininkajoinen katse kohtasi verenpunaisen. Punainen Mies nosti vasemman kätensä hitaasti ylös ja puristi etusormensa ja peukalonsa tiukasti yhteen. Hän napsautti sormiaan, ja harmaan hahmottomalle seinälle Punaisen Miehen takana roiskahti ryöppy mustinta mustaa jostain matoranin varjon sisältä.
Harmaalle pinnalle leviävä varjomassa tahri seinän alleen ja muodosti symmetrisen, mutta tunnistamattoman kuvion. Matoran astui pois tieltä.
Musta, täysin symmetrinen varjo oli nyt Manun näkökentän keskipisteessä. Se tuijotti häntä piinaavasti.

”… öh…” Manu sanoi virne mihinkään värähtämättä.
”Ensimmäinen kysymys, Makuta Nui. Mitä näet?”
”Se on musteläikkä. Ilmiselvää mustetta. Harmaalla paperilla.”

Mustan tahran keskipisteeseen aukesi kaksi suurta, täysin identtistä punaista silmää. Niiden katse oli syyttävä ja porautui suoraan Manun sisälle.
Yhtäkkiä hiljaisuus repesi värien ja äänien myrskyksi ja tuhannen äänen samanaikainen kuoro pisteli makutaa kuin jäätävän kylmällä teräksellä.
”K̡̨ ̛͟͞E̵ ̷̵̛R͠͏ ̧̛Ù̕͏ ̛̕͏B͜ ͘I͠”, se sanoi, ja seinä oli haljeta painokkuudesta. ”Älä valehtele itsellesi. Tiedät itse aivan hyvin, mitä ajattelit ensimmäisenä.”
”No hyvä on”, Manu tuhahti. ”Puhutaan sinun kielelläsi.”
Makuta aikoi kyykistyä Punaisen Miehen tasolle ja katsoa tätä silmiin välittämättä seinästä tuijottavista punaisista mulkoilijoista, mutta huomasi, että raajat vangittuna kaikki oli hieman hankalampaa. Hän tyytyi virnuilemaan edelleen ja sanoi:
”Vääräuskoinen jumala.”

Matoran katsoi vuorotellen Manua ja mustaa varjoa silmiin. Varjon kahta punaista aurinkoa muistuttava katse siirtyi Punaiseen Mieheen. Matoran-hahmo siveli leukaansa, nyökkäsi ja hymyili. Varjo haihtui mitättömyyteen, ja matoranin katse palasi makutaan.
”Oikea vastaus, ystävä. Sinähän sen annoit. Mitä tuo sana sinulle tarkoittaa? Se on painava sana. Kaikki ymmärtävät sen omalla tavallaan.”
”Mitäköhän sanaa tarkoitat”, Manu kysyi välinpitämättömästi.
”Jumala”, matoran sanoi. Makuta pyöräytti silmiään kerran ja sanoi sitten:
”Jumala voi tarkoittaa monta asiaa. Minulle se on vertauskuvallinen asia. Aina.”
Makuta ryhtyi hohottamaan mielipuolista naurua. ”Se oli toinen kysymyksesi, ystäväiseni. Mieti rauhassa kolmatta.”

Matoran hymyili ja taputti käsiään kahdesti. Taas kuului ääni, joka kuulosti siltä kuin todellisuuden rakenteet olisivat halkeilleet, ja mustimmasta mustasta roiskui litroittain juoksevaa, nestemäistä pelkoa. Se kasteli jälleen tylsän harmaan seinän ja muodosti toisenkin täydellisen symmetrisen tahran.

”Entä nyt, makuta?”
”Musteläiskätesti, vai?”
”En puhuisi testistä, mutta kutsu sitä miksi haluat. Mitä näet?”
”Enköhän ole virnistellyt tämän sessionkin aikana jo ihan tarpeeksi, muuuutta”, Manu naurahti, ”sehän on kalkkuna. Nimeämispäivän ruokapöydästä. Oikein makoisa, maistuva, miellyttävän mehukas.”
Taivas tuntui jälleen aukeavan, kun äänikuoro nauroi. Musteläikkä irtautui seinästään tavalla, joka rikkoi sitä, miten syvyysvaikutelmat toimivat. Tai siis sitä, miten niiden pitäisi toimia. Mustuus kasvatti itselleen parin kalkkunamaisia siipiä ja lintumaiset jalat, joilla se vaappui kohti Makuta Nuita.

”͝͝A̷̧͡h͝a̸͟.̨̛͘ ̴A҉h̸á͠h̷̸̷a҉̴.̢ ̨̛H̴͢a͝͠.̵͠”

Johonkin keskelle mustaa ydintä aukesi terävähampainen suu.
”Kerubi, kerubi. Hyvä vastaus. Pidät selvästi nimeämispäivästä. Harvalla on… noin suurenmoinen nimi.”
”Niin, aivan. Nimi.” Ja Makuta Nui nauroi.
Päätön kummajaiskalkkuna otti korkean loikan ja lensi pois Manun näkökentästä absurdin pienillä siiventyngillään.
”Makuta Nui”, Punainen Mies sanoi kuin maistellen nimeä. ”Onhan siinä voimaa. Kerro, ystävä. Itsekö nimesit itsesi?”
”Kysymykseesi on erittäin yksinkertainen vastaus, ystäväiseni”, Manu sanoi, hymyili nyt häijysti ja tokaisi: ”En.”
”Kuinka herttaista”, matoran sanoi vilpittömästi. ”En aio kysyä, kuka tuon nimen on antanut. Olit hänelle varmasti tärkeä.”
”Mahdollisesti. Viides kysymyksesi?”

Makuta ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt yllättyä, kun varjoisa voima räjäytti itsensä harmaalle pinnalle kuin ukkosiskuna ja jätti jälkeensä kolmannen symmetrisen mustan kuvion. Mustan kraahkanin mielipuolisessa katseessa oli epäuskoa. Punainen Mies hymyili tavalliseen tapaan.
”Tässä vaiheessa alat varmasti ihmetellä, mitä ajan takaa.”
”Mahdollisesti, Punainen Mies. Sinä halusit tietää jotakin minun suunnitelmistani.”
Punainen Mies naurahti pehmeästi. ”Kysymykseni eivät ilmeisesti kuulosta kovin olennaisilta. Ymmärrän sen.”
”Mmm, tuo läiskäsi. Sanotaan vaikkapa, että siihen on kerääntynyt universumin pahuus.”

”Kovin epäselvä vastaus, ystävä hyvä. Minä en ’kysy’ sinulta tarkennusta, vaadin sitä.”
”Voitko sinä vaatia minulta jotakin, ystävä?”
Matoran nyökkäsi.
”Aina voin. Zorak olisi jatkanut sinun ruumiisi silpomista, jos en olisi… tarvinnut sinua. Hän olisi polttanut antidermiksesi maailmankartalta. Jos olisin jättänyt sinut sinne, sinua ei olisi odottanut Karzahni, vaan kadotus. Sinua ei vain olisi enää ollut. Tein sinulle yhden ystävällisen palveluksen. Eihän ole kohtuutonta vaatia sinulta yhtä vastapalkaksi.”
”Mutta sinä selvästikin hyödyt – tai aiot hyötyä – jotenkin siitä, että minä yhä olen.”
Sinipunainen matoran otti kaksi painokasta askelta kohti kylmien luuttomien käsien kahlitsemaa makutaa. Kun hän jälleen puhui, oli pehmeän ja lempeän äänen tilalla jotakin kylmempää ja laskelmoivampaa.

”Kaikesta on minulle hyötyä, makuta. Voittajat eivät valitse yhtä tietä, joka johtaa täydelliseen voittoon. Voittajat pelaavat korttinsa niin, että kaikki potentiaaliset tiet kaikkine kuoppineen ja sivukujineen johtavat omaan voittoonsa. Mitä sinä todella näet?”

Makuta Nui maiskautti suutaan kuuluvasti. Hän oli odottanut tätä vastausta. Nyt hän aikoi paljastaa omat korttinsa.
”Minä näen”, hän sanoi maistellen sanoja, ”mitä minä näenkään, ystävä? Minä näen Punaisen Miehen. Kovin mustana.”
Punainen Mies näytti hetken poikkeuksellisen hämmentyneeltä. Sitten hän naurahti kepeästi. Samassa sekunnissa musta tahra ei vain näyttänyt pakari-kasvoiselta matoranilta: se oli sellainen. Kahta muuten täysin identtistä hahmoa erotti vain se, että varjo oli täysin musta. Sen silmät olivat valkoiset ja pupillittomat.
Kun Punainen Mies puhui seuraavan kerran, Syvä Nauru liittyi mukaan. Matoran ja sen varjo puhuivat ja liikehtivät täydellisen synkronoidusti.

”Todellako, Makuta Nui? Todellako? Mekö olemme sinusta yhtä kuin ’universumin pahuus’?”
Kaksi hahmoa nauroivat jälleen yhden yhtäaikaisen, lohduttoman naurun. Hetken kuluttua kummankin lopetettua nauramisen Manu sanoi:
”Ensimmäinen sääntö: Makuta Nui valehtelee.”
”Ha. Ha. Ha.”
Se, mitä oli jäljellä lämmöstä Punaisen Miehen äänessä katosi. Jäljelle jäävä kylmyys vastasi sitä routaa, joka oli peittänyt paholaisen shakkilaudan marmorisen lattian. Punainen Mies ja hänen varjonsa ottivat rauhallisia askelia kohti Makuta Nuita. Yhtäaikaisten askelten kaiku viuhui halki ilman kuin raipanisku.
”Siinä onkin yksi niistä monista asioista, jotka erottavat meidät sinusta, makuta hyvä. Me emme valehtele. Me emme valehtele koskaan.”
Lattialaatat halkeilivat naksahdellen. Kaksoset kävelivät Manua kohti ja katsoivat häntä silmiin polttavalla päättäväisyydellä.
”Tiedätkö miksi? Siksi, koska valheet ovat vain naamioita. Ne ovat helppoja. Ne kasautuvat toistensa päälle, kunnes koko palapeli sortuu. Ja lopulta niihin uskoo itsekin. Totuudet ovat petollisempia, lopullisempia… ja niin paljon tappavampia.”
Kaksoset olivat nyt aivan Manun edessä. Neljän silmän katse porautui suoraan makutan takaraivoon asti.

”Me emme pidä valehtelusta. Me emme todellakaan pidä valehtelusta. Ei siksi, että se loukkaisi meitä. Vaan siksi, että loukkaat itseäsi.”
”Kaikki valehtelevat, Punainen Mies. Kaikki. Joka ikinen olento, joka kykenee ajattelemaan omaa etuaan!” Manu sanoi lähestulkoon ärsyyntyneellä äänellä.
”Ha. Valheet ovat niin, niin paljon läpinäkyvämpiä kuin totuudet, makuta. Siksi meidän ei tarvitse kysyä sinulta mitään olennaista… koska annoit sen kaiken itse kuin hopealautasella. Meillä on vielä yksi kysymys.”
”Kysy, valehtelija. Minä kiroan sinut, Punainen Mies! Vielä sinä valehtelet, kerran, ennen kuin tämä kaikki päättyy”, makuta sylkäisi. ”Kysy.”
Oli hiljaista aivan pienen hetken. Makuta ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt yrittää pitää katsekontakti Punaisessa Miehessä vai tämän varjon pupillittomissa silmissä. Loppujen lopuksi sillä ei tuntunut olevan väliä.

”Luulitko todella, että emme näkisi naamiosi läpi. Olet antanut meille tämän keskustelun aikana kaiken sen, minkä halusimmekin.”
Kuvottava rusahdus. Nytkähdys. Punainen Mies pysyi paikallaan, mutta sen varjon raajat olivat pidentyneet luonnottoman mittaisiksi. Lopputulos näytti demoniselta variksenpelätiltä.
”Kerubi, kerubi. Sanoit, että Jumala on sinulle pelkkä vertauskuva. Emme usko siihen. Oli syynsä sille, miksi seisoit hänen riveissään silloin, kun Makutain veljeskunta mureni sisältä. Korruptoitui, mätäni kuin hedelmä. Muuttui joksikin muuksi.”
Manu oli keskeyttämässä Punaisen Miehen luennoinnin, mutta hän ei ehtinyt. Nyt myös kaulansa luonnottomiin mittoihin kasvattanut varjo-olento tuijotti häntä kaksi metriä pään yläpuolelta. Se, mikä oli joskus näyttänyt varjokuvalta Pakarista halkeili, mureni, korruptoitui ja mätäni. Palaset putoilivat tilan lattialle hitaasti kuin syksyn lehdet.
”Tietenkin halusit selviytyä. Se oli ilmiselvää. Jos olisit seisonut Miserixin riveissä, et olisi siinä nyt. Mutta Metru Nuin todellista hallitsijaa ei huijata helposti. Hän näki sieluusi, kerubi. Ja uskon, että hän näki siellä sen, minkä mekin nyt.”

Mustan jättiläisen kasvot muovautuivat uudelleen saven lailla. Värähtelevän, hahmottoman varjon kasvot alkoivat muistuttaa Kraahkania entistä enemmän. Makuta Nui vavahti taaksepäin huomaamattaan. Ilma tuntui kylmenevän kymmeniä asteita.

”Hän näki, että ajatus kiinnosti sinua. Ajatus siitä, että voisit pudottaa Jumalan, Mata Nuin taivaalta ja nousta hänen paikalleen. Ei, kerubi. Nousta häntä ylemmäs.”

Makuta Nui haukkoi henkeään. Hän etsi oikeita sanoja, vahvoja sanoja, mitä tahansa sanoja. Musta jättiläinen kasvoi kasvamistaan. Se tuijotti häntä tuhannella syyttävällä silmällä, solvasi häntä sadalla suulla ja raateli häntä miljoonalla jäänkylmällä terällä. Juuri kun Manu oli puhumassa suunsa puhtaaksi, kylmien sormien riipivä ote tarttui häntä leuasta ja nosti hänen katseensa ylös.
Syvän Naurun silmät tuijottivat häneen Kraahkanin silmäaukoista kymmenen sentin päästä. Jäinen hengitys poltti hänen kasvojaan.

”Ajatus pelotti sinua silloin. Mutta opit lopulta tajuamaan, että sitähän olet aina halunnut! Nimesi, pikku kerubi! NIMESI. Et ehkä keksinyt sitä itse, mutta hyväksyit sen. Makuta Nui. MAKUTA NUI. Nimesi on kirjaimellisesti ’Suuri’. Ja sinä pidät siitä. Sinä rakastat sitä nimeä. Sinä rakastat oman olemuksesi jokaista pientä vivahdetta. S̀Ä̕Ä̛LI̴T҉TÄV̴Ä͝ ̡K͞ERUB͜I.”
Kolkko nauru raastoi tiensä koko makutan olemuksen läpi. Se jyrisi kuin Hopeisen meren sotaisimmat myrskyt.
”Syntisi on kuudesta synnistä vanhin. Ylpeys. Halu saada huomiota. Halu nousta kaiken yläpuolelle. Halu olla jumala.”
Kylmien kourien ote puristui ja passiivinen, kylmä kipu valtasi makutan raajat.
”Siksi sinä leikitkin sellaista. Siksi sinä loit elämää Abzumon kanssa. Olit kuin hän. Mutta jossain vaiheessa pieneen, niin, niin pieneen kerubimieleesi livahti ajatus siitä, että voisit olla enemmän kuin hän. Voisit olla hyvä jumala, ja murskata allesi ’universumin pahuuden’.”

Syvän Naurun ja Punaisen Miehen yhteinen, piinaava kuoro piti hetken hiljaisuuden, mutta makutasta kiinni pitävien käsien ote tuntui vain puristuvan entisestään. Makuta ei tuntenut oloaan mukavaksi.
Kun Syvä Nauru avasi jälleen pohjattoman kitansa, ulos tuleva ääni oli entistä helvetillisempi. Oli kuin tuhat kidutettua vankia olisi huutanut yhtäaikaisesti tuhannen tulikuuman polttoraudan painautuessa lihaa vasten.

”Sinun ylpeytesi on vain hänen omaansa pahempaa, ̡K͞ERUB͜I. Sinä olet aivan yhtä syyllinen jokaisen nazorak-luotiin kaatuneen pikku matoranin kohtaloon kuin makuta-veljesi! Ja silti. SILTI.

S̞̗͉I̲͈̩̝̮͎ͅͅL̠̪͈͚͉̖̟͔T͓͎͙͓I̮̯̬͙ ͍̜͍̗̲Ṣ̫̞͎̦̗͇̘̯I̟̙̝̫̺͈̣̝N͔̹̖̭̮̫̟ͅÄ̘̝̞̭̬̙͔̳ ̞͇̬̰̝͖̲Y͖͉̟̮R͈̫̮̰̭̲I̙̭͕̯͚T͚̹Ä̻̼T̖̩̲̫ ̦̙̙N͖̼̲̳O̰̞̭͇U̝̟͔̗͈S͕̻̜̬͖̩̗T̘̥͉A̗̫ ̪J̣̥̩͚U͓͚̣ͅM̖̟̲A͓̲̰L̘̱͕̥A̬̝̻K̻̻S͓̲I̟̗͈͕ͅ,̻̯̼ ̞̹̪͚H̭̝̙Ö̠̮̱̮̟̹̜̫L͇̼͙͍̪M̠͔Ö͎͓ͅ ̱̻͇͉͙̰ͅP̘͓̗̠̦I̫K̠̰̺̤̻̱͓̝K̻͍̪͓̟̗͎̺U̺̼͉̣͔̖̼ ̻̞̰̠̹ͅE̦͉̘̳̯N͉͎͚̜̣̲̪K̬̥̩̻̩E̤͖̫L̬̜I͚̯̱̯͚.̻̘̟̙̳̼̟͚
̤̣ͅ
̯̮S̲̣̻I̗̜̳L̠̺̹̜T̜̜̺̤̟̙I̩ ̭̞̯̩̠͍S̬̬I͍̘͚̻̗͉̼̫N̝̘̤̠̪̦̬̻Ä͔̼̞͎ ͍̞̗̰Y͉̟͈̦̘R̲̺̮͙̩Ḭ͚̦T͎͇̦̳̺Ä̘̘̖̦̮ͅT̻̻̖͎̠ ͔͖K̰̹̳O̬̺͈͍S̻͖͖̩͙͈K̺̱̤͕E͙͓̮͍͇̺A̰͔ ̙̟͓͍A̗͖̗͚̼̦U͍͙̣̩̰̰͚͖R̬̹I̯̮̘̼̦̼̯ṈͅK͎̹̺̥̪̠̰̺O̭̦̤̼̝J͓̤͇͙͚͇͍A͉
̙
̦͙̹̗̻̹̺J̲̜̮̦̻͇A̬̱͎̙̲̹̜̠ ̻̘͓̰̘̤̖E͖̮̖͇T̹ ̭͈͍͉̺͈͉̝͚Y̙̙̻̪M͉̲̣͙̼̦̥M̩̳͚̘̝̭̫̻Ạ̟̲̯̯̯͎̈ͅR͖̦̮̺̱̥R̘̘̝͚Ä̠ͅ,̙͖̝̤͈͎̭̰ ̲͉̜̙͉E͖̩̜̳̱̱̜T͚̟͎T̪̳͚̹Ä̰͔̣̦̻̜͖̞ ̦͕͈̰̙͚J̜̜̝Ọ̯̣͙͙͇N̫͉̱̩͓̮̭Ạ̳̮̘I̖͍N̺̫̺̫ ͕̫̯̲̟P̻͈Ä̬̦͚̦͇ͅI̱̟V͉͖̥Ä̙̲̙̞͓N͙̭̦Ä̯̟͈ͅ
̞̞̻̝̫͉
͓̗̬͙̲͔̙J̯̹͔O̞̳̥̳̞̩̺N̬̯͎̮͚͖A͈̦̗̙͈͉̗ͅI̖͇̺̝̣̮̮N̜͖̝͈̯ ̠̣̟̭̲̞P̩̯Ä͕͉Ḭ̦V̟͙͓͎͎̰Ä̘̮͓̟N͚̮͉̲̦̠̥Ä̘̫
̩̭͓̬̣̝̬̠
̱̗̬̰̘̰S̠̺̦̹I̱͓̬̣̯͉͕ͅN̮͎̲͈̙͙Ä̹͖̤̩͕͇͈ ̳̦P̼ͅU̮̟̦̣͉̩T̯̠͖̯̠̹͕O͖̞͕̳͇̙͉͓A͓̣̱̮T̞̺͙̘͚̠̲

SINÄ PUTOAT.”

Makuta Nui oli hiljaa. Hän vain tuijotti ylöspäin.
”Kysymme siis, Makuta Nui. Ha. Ha. Ha. Luuletko todella, että sinusta on siihen. Luuletko todella, että sinusta on jumaluuteen?”

Makuta Nui tuijotti tummaan olentoon, joka puhui hänelle, Punaista miestä ja Syvää naurua, joiden irvokas kuorolaulu tunkeutui hänen päähänsä. Silmät tuijottivat häntä, ja hänen omat silmänsä näyttivät tyhjiltä. Makuta näytti kuin kuorelta, josta oli henki pois, josta aika oli jo jättänyt ja joka oli tyhjä. Sanat kaikuivat tyhjyydessä, diabolinen nauru tunkeutui varjottoman tummuuden läpi ja sisään ja ulos ja kaikkeen eikä mihinkään, ne tunkeutuivat makutan ruumiin sisään ja tulivat sieltä ulos, eivät menneet sisään eivätkä sieltä päässeet ulos. Ne kaikuivat mielensisäisen ruumiin sisällä, palasivat luojalleen ja kuulostivat yhä karmivammilta.

Oli hetken hiljaista, ikuisuuden verran. Sitten makuta alkoi osoittaa elonmerkkejä. Hiljainen nauru, hiljainen nauru alkoi kuin sisäänhäivytyksellä voimistua ja voimistua. Hiljainen nauru, makutan ruumis alkoi hieman hytkyä naurun voimasta. Pian tyhjyydessä kaikui nauru, joka oli yhtä demoninen vaan ei yhtä moniääninen kuin syvä nauru oli ollut. Ja Makuta Nui katsoi Punaiseen mieheen. Hän katsoi Punaiseen mieheen ja vastasi tämän kysymykseen.

”En”, Manu sanoi ja nauroi vielä hetken. ”Minä en aio olla jumala.”
Silmät tuijottivat häntä – hän jatkoi.
”Minä en aio olla jumala, Punainen mies, Syvä nauru. Minä en aio.”
Punaisten silmien katse kohdistui viimeiseen musteläiskään.
”Minä olen jumala.”

Hiljaisuus valtasi tilan entistäkin lopullisemmin. Viimeinen musteläiskä pieneni demonisesta valtavuudestaan silmänräpäyksessä taas tismalleen Punaisen Miehen näköiseksi. Kaksoset tuijottivat Manuun, toinen punaisin silmin, toinen valkoisin. Sitten ne vilkaisivat toisiinsa ja hymyilivät peilikuvalleen.
”Kaikki alkaa totuuden myöntämisestä. Kaikki alkaa syntinsä myöntämisestä.”

”Totuus”, makuta huokaisi ja hymyili aidon tyytyväisesti. ”Lopettakaamme itsellemme valehtelu. Niin, sinähän et valehtele, Punainen mies. Pelleily. Lopeta tämä pelleily.”
Manun raajoja kahlitsevat olevaiset kuuluivat murtuvan kuin lasi, ei, kuin jää, jonka jäätyneeseen jokeen pudonnut kikanalo saattaisi murtaa.
”Me olemme minun mielessäni, Punainen mies. Minä olen oma jumalani.”
Kaksoset hymyilivät. Neljä kättä, kaksi karmiininpunaista ja kaksi mustaa, nousivat hiljaa ylös. Punainen Mies ja Syvä Nauru taputtivat Manulle.
”Ihailtavaa päättelykykyä, kerubimme. Kaikki näkemäsi on valhetta vain… mutta mieltäsi painavat tunteet eivät ole. Et voi valehtelematta väittää, että ajatus siitä, että voisit istua Mata Nuin valtaistuimella, ei houkuttaisi sinua.”
”No”, makutan kivikova ääni sanoi kysyvästi. ”Oletko tyytyväinen vastauksiin, Punainen mies?”
”Enemmänkin.”

Valkoiseen harmauteen aukesi ovi. Siinä ei olisi ollut mitään kummallista, jos ovi olisi ollut kiinni jossain. Nyt valkoinen suorakulmio ei mitään aukesi avaten oven ei mihinkään. Todellisuuden saranat narisivat ruosteisesti paljastaen pelkkää mustaa.
Oviaukosta astui hahmo. Se oli pitkä ja laiha, ja verhoutui tummanvihreään kaapuun. Hihasta esiin työntyvä repaleinen käsi piteli kiinni puisesta airosta. Kaavun sisältä puhui lohduton, laho ja ruosteinen ääni.
”Isä. On aika.”
Punainen Mies ja Syvä Nauru nyökkäsivät hahmolle kääntymättä tämän suuntaan.
”Olemme järjestäneet sinulle ja ystävillesi kyydin. Et tule olemaan matkan aikana tajuissasi, mutta ehkä niin on parempi. Kaikki eivät pysy järjissään astuessaan läpi Ikuisen.”
”Kerrohan minulle, ennen kuin poistut, Punainen mies”, Manu kysyi, ”miksi sotilas.”
Matoranin hahmo jatkoi hymyilyään aivan kuin ei tietäisi, mistä makuta puhui. ”Sotilas? Sinäkö? En tiedä. Mistä päättelit, että olet… ’sotilas’?”
”Niin, ilmeisesti en ole tehnyt mitään merkityksellistä, minkä takia minut voisi ottaa edes vakavasti, ystäväiseni”, makuta sanoi katkerasti. ”Sinä pelaat peliäsi. Tämä kaikki on sinulle yhtä peliä. Myönnä se.”

Matoran nyökkäsi. Kun se taas puhui, Syvän Naurun demoniset äänet olivat kadonneet. Nyt puhui vain Punainen Mies.
”Ehkäpä niin. Minusta on aina ollut helpompaa käsitellä asioita pelien kautta. Ja kyllä, minä perustan strategiani tämän näkymättömän laudan pohjalle. Ja kyllä, sinä olet valkoinen sotilas. Mutta ajattelet asiaa liian kirjaimellisesti. Kyllä, ehkä olet makuta, osa Mata Nuin jumalaista sotajoukkoa. Kyllä, olet silti laudallani vain perinteinen sotilas. Mutta tässä pelissä jokainen nappula on tärkeä, ja jokainen yksittäinen nappula voi kääntää pelin kulun. Eikä sotilaita ole tarkoitettu vain etulinjaan ottamaan vastaan vihollisen luoteja.”
Punaisen miehen ääni laski matalammaksi ja pehmeämmäksi.
”Sotilas ei ole ehkä alkupelissä kovin hyödyllinen… mutta jos se selviytyy tarpeeksi pitkään, se voi kääntää voimasuhteet täysin ympäri.”
Manu virnisti hieman. ”Ehkäpä Tawa ei pidä siitä, jos minusta tulee kuningatar, ystäväiseni.”
Punainen Mies naurahti. ”En tiedä siitä. Sinähän loit jo yhden kuningattaren. Näyttäisit varmasti varsin viehättävältä tiarassa itsekin.”

Makuta ja matoran nauroivat hetken yhteen ääneen. Erityisen huolestuttavan näystä teki se, että kumpikaan ei rikkonut katsekontaktia.
”Tässä taisi olla kaikki, Makuta Nui”, matoran sanoi ja alkoi varjoineen astella kohti oviaukkoa, jolla vihreä kaapu odotti. ”Löydät itsesi ja kaksi ystävääsi pian pieneltä luodolta. Nihilisti pitää siitä huolen. Sen jälkeen se, mitä teette, riippuu täysin teistä.”
Punainen Mies pysähtyi oviaukolle ja kääntyi katsomaan Manua vielä kerran.
”Mutta ymmärrä, makuta, että vaikka minä en voi pakottaa ketään teistä tekemään mitään hyväkseni, teette sen yleensä kuitenkin. Sinulle, ystävä, sanon vain, että jos selviydyt laudan loppuun asti, Mustan Kuninkaan valtakuntaan… ja vapautat sen kaiken potentiaalin, mitä kaltaisessasi sotilaassa velloo…”
Punaisen Miehen silmät pienenivät viiruiksi.
”… jos näytät minulle todella, että sinusta on siihen. En voi luvata sinulle jumaluutta, mutta vannon, että pääset illastamaan Punaisen Kuninkaan hovissa.”
Punainen Mies naurahti.
”Ajattele asiaa.”

Oviaukko sulkeutui, ja pimeys tulvi huoneeseen kuin vesi sen kikanalon keuhkoihin, joka oli pudonnut jäihin. Makuta Nui jäi seisomaan keskelle tyhjyyttä, yksin vain varjot seuranaan. Oikeat varjot, jotka olivat hän. Pimeys, joka oli valon puutetta.

”Vielä sinä valehtelet, Punainen mies. Vielä sinä valehtelet.”

7 thoughts on “Makuta Nuin ilmestys”

  1. No sepä oli kovin hienoa luettavaa. Musiikin ja kuvien käyttö oli varsin luovaa ja hyvää, mitään suurempia kritiikin arvoisia vikoja (jos edes yhtään) tässä ei ole. Juonellisesti näin iso olisi saattanut ansaita jopa hieman isompiakin paljastuksia, mutta ehkä teorioidessa löytyy.

    PS: Huomasin paljon Homestuckia. Onko Manu tosiaan lukematta?

  2. ”… olen erinomainen isäntä.”

    Joo, se oli aika upeaa. Ja se kehittyi. ”Mikä. Sinä. Olet.” -kohtaa lukiessani (musiikki om nom) kuvittelin sen olevan viestin upein kohta, mutta sekin jäi Red Discistä alkaneen finaalin varjoon. Aivan upea viesti. Tässä on kaikki MNOG-ekstaasista korkeaoktaaniseen teoriointipolttoaineeseen. Se myös avasi kauniisti ainakin osaa Avdea ympäröivästä usvaverhosta. Dat was awesome.

  3. lol Kapura näkee Homestuckia kaikkialla

    Mutta niin. Minäkin kyllä pidin tästä, erityisesti teoriabensana. Kuvailu ja musiikit olivat aivan kohdallaan, mutta dialogi kalskahti korvaani muutamassa otteessa hieman epäluonnolliselta. Tiedän että Manu on Manu, mutta ”ystäväni” tai ”ystäväiseni” joka väliin laitettuna maistui vähän liian itsevarmalta tuohon tilanteeseen. Loppu lievitti tätä, kun herrasmiehet löivät korttinsa pöytään, mutta ehkä sekin olisi ollut voimakkaampi kokemus jos kumpikin ei olisi hymyillyt kaiken aikaa. Superpokerinaama on kyllä iloinen ja useissa tapauksissa ymmärrettäväkin asia, mutta tälle lukijalle sitä venytettiin vähän liikaa.

    Mutta kun tuo on poissa alta, voinen keskittyä kaikkeen loistokkuuteen, kuten alun Manu-psykedeliaan. Se kohta, jossa silmä repi itsensä juuriltaan oli esimerkiksi aika pirun siisti tosi häiritsevällä sivukierteellä. Ja jostain syystä minä pidin kamalasti napa-bisneksestä. Samoin Avden avaaminen oli hienoa, ja olinkin ihan kuumotuksissa kun Mies otti Pakarinsa pois. Drrr.

    Odotan innolla, mitä tästä saadaan kaivettua esiin. Aivan ensimmäiseksi aion kiinnittää huomiota siihen, että Avde on mielessään punainen osapuoli. Vedän urhean johtopäätöksen, että valkoinen = hyvä, musta = paha, punainen = ei kumpikaan eli harmonia.

    1. Minun täytyy olla siinä mielessä eri mieltä, että Manu lähinnä kuulosti itsevarmalta. Useammassa kohtaa, kuten Amnesia-musiikin säestämässä ”Mikä. Sinä. Olet.”-episodissa kuvaillaan hahmon epämiellyttäviä tuntemuksia aika pikkutarkasti. Manu virnuilee niin paljon juuri siksi, että se on hermostunut. Manu tietää olevansa paikassa, jossa Avdella on etulyöntiasema. Näkisin Avden puhetyylin imitoinnin ja sille vinoilun ihan samanlaisena hermostuneisuuden piilotteluna.

      Ehkä tämä ei vain ilmentynyt tekstistä tarpeeksi hyvin, mutta näin sen olisi ainakin pitänyt mennä. Ehkä joku muu tulkitsi hahmojen reaktioita vielä aivan eri tavalla kuin me kaksi. Kiitos kommentista.

  4. No sepäs oli… huhhuh, selkeästi pisimmästä päästä tämänastisista köytöistä.

    Sinänsä harmillista etten itse saanut tästä ihan niin paljon irti kuin olisi pitänyt. Manu ja Avde juttelemassa hahmojensa omistajien yhdessä kirjoittamana, idea on kutkuttava ja toimii hyvin. Itse vaan en saanut tästä kunnolla oikeen mitään irti. Alkupään Manumaisuudet olivat hieman outoja ja niitä lukiessa oli vähän selläinen ”ööh mitä hemmettiä tämä on minä en edes”- fiilis. Paikakuvaus oli myös taas vähän sellaista että itsellä oli hankala saada kunnollista kuvaa siitä missä oltiin, jos missään (o-ooh…).

    Manu näki Avden maskin taakse. Okei. Mutta se ei tuntunut tuovan Avden ”olemukseen” mitään uutta mysteeriä. Manun reaktio tuntui antavan joko olettaa että se oli jotain aika häröä, mutta Manu yritti peittää mahdollisia voimakkaampia tunnetilojaan, hän oli sarkastinen, tai sitten se ei loppujen lopuksi olisi ollut mitään erikoista.

    En haluaisi sanoa että tämä on huono viesti, en ollenkaan. Perusidea ja toteutus on hienoa ja varmasti tätä on kirjoitettu ahkeralla antaumuksella, ongelmat lienevät minussa henkilökohtaisesti lukijana. Yksi erityisen hieno juttu tässä toki oli musteläiskäjuttu, josta muistui mieleen Geen manusta aikoinaan tekemä legendaarinen Klaanilehtihaastattelu. Olikohan tuo jonkin sortin tahaton homage tai jotain?

    1. Pisin tähän asti. Mitattu on. Voittaa siinä kisassa Arkkienkelin taistelun juuri ja juuri.

      Kiitos kovasti kommentista. Aivopora-tribuutti oli aivan tahallinen, ja kertoo kai jotain tämän kirjoitusvaiheesta, että johdattelua ei ollut. Avden repliikit ovat minun tekstiäni ja Manun repliikit Manun tekstiä. Kirjoitimme tätä aivan samalla tavalla kuin aivoporailua. Joskin tällä kertaa porauduin fiktiivisen hahmon päähän toisella fiktiivisellä hahmolla.

      Oli lopputulos mikä tahansa, tämän kirjoittaminen oli ainakin kovin hauskaa.

Vastaa