Kuutisen grammaa hulluutta

Karzahnin salit

Karzahni istui matoralaisten kivisistä pääkalloista tehdyllä valtaistuimellaan. Valtaistuin oli koristeltu erilaisilla terillä ja miekoilla jotka oli sulatettu yhdessä pääkallojen kanssa yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi. Se hallitsi valvontasalia ja loi uhmaavaa tunnelmaa, jota aiheutti erityisesti valtaistuimella silmät kiinni oleva olento, Karzahni.

Karzahni oli muinainen olento, yksi universumin vanhimmista asukeista ja hallitsijoista. Hän kantoi kasvoillaan Olisia, naamiota jolla pystyi näyttämään painajaisia tulevaisuusnäkymiä. Tämä yhdistettynä kauan sitten käytyyn taisteluun hänen veljensä kanssa ja huonoihin korjaustaitoihin oli tehnyt Karzahnista hullun ja arvaamattoman hallitsijan. Myös se että valtakunta oli ollut eristyksissä vuosituhansia ei ollut tehnyt hyvää muinaisen psyykeelle ja mielen laadulle.

Karzahnin naamio koostui neljästä osasta, jotka oli parsittu kasaan mitä oudoimmilla tavoilla. Hänen tummanvioletit silmäluomensa olivat kiinni kun hän oli yhteydessä valtakuntansa valvontaelimeen, mustan torniin.

Tuo sarvipäinen hahmo piirtyi Umbran näkökenttään tämän noustessa kivuliaasti ylös. Hän huomasi istuvansa jonkinlaisilla kivisillä istuimilla Karzahnin salin takaseinällä. Nurukan ja Deleva näyttivät edelleen tajuttomilta.

Jäätävät, siniset liekit lepattivat luun ja metallin yhdistelmistä tehdyissä lyhdyissä. Siniset liekit loivat hieroglyfein koristelluille seinille kammottavia kuvajaisia ja loivat Karzahnin sarveikkaasta olomuodosta suuren hirviömäisen varjon seinälle. Valtaistuimen edestä salin toiseen päähän ulottui pitkä metallinhohtoa kimaltava punainen matto, jonka huhuttiin tehdyn ta-matoranien punaisista panssareista jauhetulla jauholla. Matto peitti sammalten kansoittamaa lattiaa, jossa oli ajan uurtamia uria ja muita uurteita.

Karzahni oli yhä silmät kiinni ja oli yhteydessä omaan valtakuntaansa. Sairas mieli pyrki hallitsemaan täysin koko valtakuntaa ja tekemään siitä paratiisin hänelle itselleen. Nyt kuitenkin tuntui että tunkeilijoita oli saapunut, koska hän näki mielessään kuvajaiset muutamasta toasta, omien ihanien rapuvartijoidensa silmin.

”Kuka rohkenee häiritä rauhaani ja saapua valtakuntaani?” Karzahni kysyi kuulustelevasti silmät kiinni, naamion vasemman alareunan hampaiden liikkuessa olennon puhuessa. Oikea alareuna oli kiinni ja sieltä ei tullut ääntä tai liikettä. Kammottavaksi teki se että olennolla näytti olevan vain puolikas suu ja demoniset sarvet eivät tehneet näystä yhtään sen parempaa. Karzahni hengitti raskaasti ja nousi ylös valtaistuimeltaan. Hänen violetit silmäluomensa avautuivat ja hän alkoi nousta valtaistuimeltaan. Hän oli nähnyt kuvajaisia kolmesta toasta, jotka avasivat portit, portit joita ei ollut avattu vuosituhansiin. Nyt kolme hitaasti tajuihinsa palaavaa toaa makasivat hänen valtaistuinsalinsa perällä.

”Mitä ne hänen valtakuntaansa olivat tulossa. Valtakuntaan joka oli yksinomaan hänen. Vain hänen!” Hänen nyrkissään olevat liekehtivät ketjut syttyivät koviin liekkeihin ja Karzahni ei tuntenut kuumuutta. Hän ei tuntenut mitään.

Matoranien onni oli vaakalaudalla. Ulkomaailmasta tulleet vaikutteet piti poistaa onnen takaamiseksi ja rauhan säilyttämiseksi. Matoranit olivat etusijalla ja heidän piti tehdä työnsä. Karzahni pitäisi henkilökohtaisesti huolta vieraidensa viihtyvyydestä. Sillä hän tiesi mikä oli matoralaisille ja näiden suojelijoille, toille, hyväksi. Vuosituhansia rauhan ja mukavuuden tyyssijassa asuneena hänellä oli kokemus näihin.

”Suokaa anteeksi epäkohteliaisuuteni”, Karzahni lausahti nopeasti ja yllättävän vähän hulluutta huokuvalla äänellä. ”Mikä tuo teidät, kolme toaa, saarelleni? Voinko mahdollisesti olla avuksi?” hän kysyi kävellen hitaasti Umbran suuntaan.

”Olemme matkalla Legendojen kaupunkiin ja saaresi kautta kulkee tietojemme mukaan reitti sinne. Saisimmeko matkustaa häiriöttä Metru Nuille valtakuntasi läpi?” Umbra aloitti ja katsoi Karzahnia tämän tummiin, muinaisiin silmiin.

”Vai Legendojen Kaupunki”, Karzahni maisteli sanoja. ”Legendojen Kaupunki. Se on katkera maa. Se rappeutuu. Näen siinä veljeni, sen sairaan hullun, kädenjäljen. Hänen ’täydellisyytensä’, sitä se kaupunki huokuu. Kuvitelmaa täydellisyydestä.” Karzahni näytti kokonaan sivuuttaneen Umbran kysymyksen.

”Ei Legendojen kaupunki ole rappeutunut. Toki kaupungin historia on täynnä surua ja murhetta ja sotiakin, mutta se elää nykyisin loistonsa aikaa. Muistan kuinka todella nuorena matoranina osallistuin Arkistojen kaivamiseen… Se oli hienoa aikaa”, Nurukan kertoi.

Karzahni murahti. ”Ne kärsivät siellä. Siellä ei ole onnea. Täällä on. Te toat vain olette naiiveja, te olette nuoria. Minä muistan olemassaolon alkuhämärät, minä tiedän miten vuoret laskettiin ja meret avattiin. Minä olen nähnyt tämän maailman rappion. Kaikki tuhoutuu, kaikki muuttuu tuhkaksi. Kaikki paitsi Karzahni ja sen onnelliset matoranit.”

”Karzahnin onnelliset matoranit? Hah!” Deleva puuttui yhtäkkiä keskusteluun. ”Olet joko hemmetin sekaisin tai sitten sinulla on outo käsitys ’onnellisuudesta’!”

“Mitä sinä tiedät onnesta, toa? Onni on yhtä kuin työnteko. Vain kovaa työtä tekemällä pääsee onneen. Minä annan täällä sairaille ja rikkinäisille matoraneille uuden elämän, uuden onnen. Kova työ vie murheet pois on ollut sanontani pitkään”, Karzahni kertoi. Hänen mielessään paloi menneiden aikojen soihtu.

Nurukan tunsi tiettyä ymmärrystä Karzahnia kohtaan. Saaren herra selvästi uskoi asiaansa. Hän saattoi nähdä Karzahnin silmissä häilyvän epävarmuuden ja menneisyyden, joka kietoutui hulluudeksi nykyhetkessä.

”Saammeko me jatkaa matkaamme Metru Nuille?” Nurukan kysyi, palauttaen Karzahnin menneisyydestä ja filosofiasta.

”Oikeastaan”, Karzahni aloitti. ”Haluaisin pitää teidät täällä – ainakin toistaiseksi. Minulla on kovin vähän ketään joka vastaa minulle. Keskustelu kanssanne, pienet toat, on ollut piristävintä moniin vuosikymmeniin! Karzahni, universumin ymmärtäjä ja sen tajuaja, voisin opettaa teitä, mullistaa elämänne!”

Karzahnin tuhkaerämaa

“Karzahni”, Matoro tokaisi. “Tämä paikka on – jos mahdollista – vielä vähän surkeampi kuin olisin huhujen perusteella uskonut”, toa valitti kompuroidessaan tuhkakinoksissa.

“No joo”, Kapura vastasi hieman ärsyyntyneenä ympäröivän maaston vaikeakulkuisuudesta. “Mutta me olemme Toia. On moraalisesti väärin jättää väliin tällaisten paikkojen tutkiminen. Vaikkei siinä kai paljoa järkeä ole.”

“Toan velvollisuus on tehdä ihan hemmetin tyhmiä asioita, vai? Ei sillä, en minä mitään luovuttaa aio. Sehän olisi täysin epätoamaista. Mutta ärsyttää tällaiset sivuraiteet – olen alkanut pikkuhiljaa tajuamaan miten moni seikkailuni on oikeastaan vain yritys päästä siihen oikeaan seikkailuun…”

“Tuo on harvinaisen totta”, Kapura murahti. “Eikä mikään seikkailu tapahdu ikinä missään mukavassa paikassa. Aina joku KARZAHNI tai SKARRARRAR-SAARET tai jotain vastaavaa. Kuinka vaikeaa olisi piilottaa mystiset voimaesineet KLAANIN ALLE?”

“No kun nyt miettii… eivät ne seikkailut silloin kivoja ole jos ne sattuvat tutuissa paikoissa. Tuntuu väärältä, että vaikka nyt Klaanissa joutuu taistelemaan miljoonakätisiä tappajametallimörköjä vastaan. Se rikkoo pahasti sen illuusion, että Klaani olisi turvallinen peruskivi.”

“Olen varmaan kommentoinut naiiviuuttasi ihan tarpeeksi, mutta luuletko minkään paikan olevan turvallinen maailmassa, jossa tappajahyönteiset tai jättifikout tai Makutat asuvat joka saarella?”

“Joskus mietin mikä hemmetti Suurta Henkeä, Athia tai mitä spagettihirviötä ikinä mikä onkaan luonut tämän kaiken on oikein vaivannut. Onko sillä ollut huono päivä ja se on halunnut tehdä mahdollisimman kaoottisen kamaluuden omaksi huvikseen?”

“Hmm”, Kapura mietiskeli. “Ehkä se ajatteli, että rauhaa on helpompi arvostaa, jos sitä ei ole juuri koskaan ja saisi näin eniten palvontaa omakseen? Olen kuullut syvästi uskonnollisten henkilöiden menevän jo hieman höpsöjen kunnianosoitusten (kuten ohjelmointikielten nimeämisen jumalansa mukaan) puolelle.”

“Siinä tapauksessa luoja on aika hämärä, sillä… hemmetti, se on antanut puolelle universumiaan voimat tuhota mitä lystää ja sitten olettaa meidän leikkivän rauhassa hiekkalaatikolla ja ollevan tappamatta sen rauhaa saarnaavia profeettoja. On paljon helpompi uskoa persoonattomaan Kohtaloon kuin johonkin luojapersoonaan, joka oli suurella todennäköisyydellä järjiltään.”

“Tosin,” Kapura sanoi yhä mietiskelevästi, “jos minä saisin luoda maailman niin en tekisi ainakaan sellaista, jossa kaikilla on aina kivaa. Tylsähän siinä tulisi.”

“Sinun maailmasi olisi sanaristikoita ja labyrinttejä. Todennäköisesti täynnä asioita, jotka tuhoaisivat jokaisen asukkaan mielenterveyden… paitsi… jos luoja on hullu, niin olemmeko me, selväjärkiset oikeasti hulluja? Luoja on kuitenkin omaan maailmaansa nähden täydellinen, ja me poikkeamme mielenterveydeltämme siitä…”

“Tämä kuulostaa varmaan tosi kliseiseltä, mutta kuka ei ole hullu? Hulluus vain ilmenee eri tavoin riippuen tilanteesta ja oikeastaan kaikesta mahdollisesta. Mutta jokaiselle löytyisi henkilökohtainen tila, jossa mielenterveys murenisi tai suorastaan räjähtäisi mahdollisimman eeppisesti.”

“Minä en tiedä onko tuo pessimistisin ‘me kaikki olemme hulluja’ -ajatus vaiko optimistisin ‘hulluudessa ei ole mitään pelättävää, se on täysin normaalia’ -ajatus, mutta se kuulostaa tosi huolestuttavalta. Eritoten sinun suustasi. Peeäs, olemme Karzahnilla.”

“Mikäli viittaat saareen: Vau, en huomannut! Jos tuo asutuskeskus on nimeltään myös Karzahni niin onpa se tyyppi itserakas.”

“Ihan vain, luulen että saat vielä tämän reissun aikana katsoa hulluutta silmiin. …ja toivoa, ettei se katso takaisin ja sekoa sinun silmistäsi paistavasta hulluudest- ei mitään.”

“…” Kapura oli vastaamatta. “Kyllä minä hulluuteni ymmärrän. Katsos on helpompaa pudota jos ottaa vastaan käsillä. Toistamalla itselleen ‘lol en oo hullu lol en oo hullu’ ei saavuta mitään kohdatessaan vaikka muutamia Nukkeja.”

“Nuket ovat viimeinen asia jota haluan ajatella täällä, kiitos kovasti että muistutit niistä”, Matoro sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.

“Jos elämä on tosi sarkastinen tarina niin sinä käytännössä manasit Nuket ilmestyviksi tänne jossain vaiheessa. Joten kiitos kovasti”, Kapura vastasi.

“Kaikki muut ongelmat ovatkin sitten sinun esille manaamia, kuten vaikka… kuten vaikka… PORTAAT.”

“Minä varoitin sinua jo”, Kapura tokaisi. “Jos tilanne on jatkuva niin syypää en suinkaan ole minä.”

“Vaan Kepe.”

“Minusta jotenkin tuntuu, että sen juttu on enemmän juoksuhiekka. Älä kysy.”

“No, jos törmäämme muurahaispesiin niin sitten se ainakin on sen vika… vaikka juoksuhiekkapointtikin oli tosi hyvä.”

“Onko täällä edes juoksuhiekkaa?” Kapura kysäisi. “Minusta tuntuu, että se olisi jotain JUOKSUKUOLLEIDENMATORANIENVERTA.”

“Opas Karzahnin geologiaan on yksinkertainen – käännä oikeat asiat päälaelleen. Muistaakseni täällä tulivuoret sylkevät jäätä tai jotain, joten juoksuhiekka todennäköisesti olisi täysin murtumatonta superterästä mihin uppoaminen olisi mahdotonta.”

“Sovitaan, etten edes kysy niistä tulivuorista koska en näe tuossa… mitään järkeä.”

“Sitten olet sisäistänäyt tämän saaren aika hyvin. Aika moni joka on yrittänyt saada tästä jotain järkevää on nyt siellä JUOKSUKUOLLEIDENMATORANIENVERTA-hiekassa ruumiina…”

“Virallinen selitys: Se on taikaa, pling!” Kapura totesi sarkastisesti. “Muuten, onko sinulla vieläkään mitään suunnitelmaa koska minulla ei ole vieläkään kovin hyvää tunnetta tästä.”

“No siis, näet tuon mustan tornihäkkyrän horisontissa?” Matoro vaihtoi äänensävyään heti näsäviisaasta tiedemiehestä asiantuntevaksi seikkailijaksi.

“Joo, onko se populaarikulttuuriviittaus? Näyttää aika mustalta ja tornilta. Tosin lukevatkohan ihmiset täällä hirveästi kirjallisuutta”, Kapura mietti.

“No, kuitenkin. Me yritämme päästä paikalle mahdollisimman huomaamattomasti, mielellään mahdollisimman pian ja kun päivänvaloa riittää, ja sitten pelastamme modemme ja häivymme pohjoisen kautta MN:lle. Yksityiskohdat improvisoidaan. Kysyttävää?”

“Jätit aika paljon asioita tulkinnan varaan”, Kapura vastasi. “Joten ei oikeastaan. Turha näitä kai on liikaa miettiä.”

“Eräs suuri kenraali sanoi kerran: ‘Mikään suunnitelma ei kestä tulikosketusta’.”

“Minä sanoin nyt: ‘Lainaukset eivät auta Karzahnilla’, mutta joo.”

“Lainaukset auttavat aina”, Matoro vastasi. “Yhdessä harppuunan kanssa.”

3 thoughts on “Kuutisen grammaa hulluutta”

  1. Karzahni oli suosikkiosioni tässä. Hahmo kuvattiin enemmän tai vähemmän kaanoniin sopivasti. Henkilökohtaisesti olisin painottanut enemmän sen Willy Wonka/hullu hatuntekijä -piirteitä. En voi olla näkemättä Karzahnia samanlaisena eksentrisenä nerona, joka on oman pikku maailmansa kuningas ja alkaa pikkuhiljaa sekoamaan yksinäisyyteensä. Mutta ehkä se olen vain minä.

    Matoron ja Kapuran dialogi oli… ihan kiva, mutta sarkastisen itsetietoinen metahuumoridialogi meni tässä jo vähän liian laskelmoiduksi. Tuollainen Homestuck-dialogi ei oikein sovi kummankaan hahmon suuhun. Haluan nähdä vilpittömyyttä, klaanilaiset ovat tarpeeksi tuollaisia oikeastikin.

Vastaa