Aihearkisto: Klaanon Rope

Kohtalon asukit III:

Kun he lähestyivät sumun peittämää Metru Nuita, Faxadosqin täytti aluksi helpottuneisuus siitä, että kaiken tapahtuneen jälkeenkin Legendojen kaupunki näytti pysyneen melko hyvässä kunnossa – oli helppoa uskoa, että se voisi yhtenä harvoista paikoista jatkaa olemassaoloaan tuhon keskellä.

Heitä yhä tiukasti otteessaan puristavan hirviön laskeutuessa varjon toa näki kuitenkin sortuneet tornitalot, valtavat aukot rakennusten rivien keskellä ja katkenneet kourut. Etäisiä taistelun ääniä kantautui niin monesta suunnasta, ettei hän pystynyt hahmottamaan tapahtumien sijaintia.

”Viimeisimpien tietojeni perusteella Valon vartijat hallitsevat Ga-Metrua”, Megabotarax totesi. ”Jos totta puhutaan, minulla ei ole heihin sen parempia välejä kuin muihinkaan kaupungista kiisteleviin aseistautuneisiin ryhmittymiin, mutta muistaakseni he ovat vähiten innokkaita ampumaan alueelleen saapuvat… neutraalit osapuolet.”

”Olemmeko… olemmeko me neutraali osapuoli?” kyseenalaisti Aragan heidän liitäessään rakennusten ylitse. He olivat niin alhaalla, että Faxadosq erotti yksittäisiä taistelijoita – heihin ei kiinnitetty huomiota, mikä saattoi johtua paitsi apatiasta myös siitä, että kaikilla oli liian kiire katutason sodan kanssa. ”Mehän johdatamme tänne paitsi, ööh, ’paholaiset’, myös ison joukon partioita, jos huomasit.”

”Ei Valon vartijoiden tarvitse sitä tietää”, totesi Megabotarax ja ampui loitsun kohti kerrostalon päällä seisonutta tarkkailijaa, joka oli näyttänyt huomanneen heidät. Tämän osapuolella ei ilmeisesti ollut väliä. ”Älkää sitä paitsi huoliko; kyllä kummatkin niistäkin tappavat meidät, jos vain saavat kiinni.”

Faxadosqista alkoi tuntua entistä vähemmän siltä, että tänne saapuminen oli ollut hyvä idea. ”Mitä… mitä meidän siis tarkalleen ottaen olisi tarkoitus tehdä täällä?”

”Katsoa ja nauttia”, vastasi Megabotarax. ”Jos tämä ei mielestäsi ole tarpeeksi pätevä peruste, muistuttaisin myös siitä, että saari on Bio-Klaanin ja muutaman muun ohella ainut, joka ei pian ole täysin maailmaa kourivan harmauden valtaama.”

He laskeutuivat ainakin ulkoisesti rauhalliselle puistoaukiolle – toat pikemminkin putosivat, kun Megabotarax päästi heistä irti.

Ympäröivissä rakennuksissa oli vähän taistelujen merkkejä verrattuna siihen, mitä he olivat saaren yli lentäessään nähneet. Itse puistokin vaikutti kärsineen hyvin vähän; jos katsoi oikeaan suuntaan, saattoi melkein unohtaa, että lähes koko maailma kävi sotaa joka puolella Metru Nuita.

Faxadosq mietti hetken, miksi tunnelma oli siitäkin huolimatta pistävän aavemainen, ja tajusi pian, ettei matoraneista näkynyt jälkeäkään. Hän ei tiennyt, oliko ennen käynyt juuri tässä puistossa, mutta hänen muistamansa Ga-Metru oli ollut työläisiä täynnä.

”Missä… missä kaikki matoranit ovat?” kysyi Aragan, joka oli ilmeisesti huomannut saman.

”Lähteneet tai kuolleet”, sanoi Megabotarax kohottaen olkiaan. ”Hällä väliä. Matoranien pikku taisteluja paljon hauskempaa on seurata, kun universumin mahtavimmat soturit – tai ainakin vielä elossa olevat – ottavat mittaa toisistaan.”

He kävelivät puiston halki; toat seuraten Megabotaraxia, hirviö itse johdatellen heitä ties mihin. Faxadosq olisi kysynyt, mitä tämä ajatteli heidän konkreettisella tasolla saarella tekevän, ellei olisi ollut aika varma siitä, ettei tämä itsekään ollut päättänyt vielä.

”Jos haluatte välttämättä tutkia typerää teoriaanne”, sanoi Megabotarax, ”Makuta lienee piilossa maan alla. Turha hänen on rhakshejansa haaskata väen teurastamiseen täällä maan päällä, kun se näyttää sujuvan vallan mainiosti ilman apuakin. Tietenkin on mitä todennäköisintä, että hän yksinkertaisesti tappaisi teidät, mutta minuahan se ei–”

”Liikkumatta!”

Faxadosq kääntyi ja näki kahden tummanharmaisiin, piikikkäisiin haarniskoihin puetun hahmon osoittavan heitä jonkinlaisilla kivääreillä. Kummallakin oli punainen rituaalinaamio; kumpikin oli toaa pidempi ja ruumiinmuodoiltaan jykevä.

”Odotin tapaavani täällä Ultiasural Nomuin idiootit”, totesi Megabotarax. ”Näemmä Ga-Metru on vaihtanut hallitsijaa siinä ajassa, kun uutinen ehti mökilleni asti.”

”Nesdrian veljeskunta valloitti tämän metrun Valon vartijoilta viikko sitten”, sanoi toinen olennoista, ”ja sitten me valtasimme sen heiltä.”

”Shadorawos, etkö sinä joskus ollut Pimeyden veljessaalistajien leivissä? Miksi sinulla on Varjogladiaattorien veljeskunnan haarniska?”

”Paljon on ehtinyt muuttua”, totesi puhuteltu.
”Parempi palkka vai loikkasivatko kaikki kaveritkin?” tivasi Megabotarax.
”Ei kuulu sinulle.”
”Se oli nokkela tapa udella, kenellä täällä on eniten muttereita, senkin typerys. Kuten tietänet, minulla on muutamia… hyvin arvokkaita… työkaluja, jotka epäilemättä kiinnostavat kaikkia saarella sotivia ryhmittymiä.”

Sananvaihdon aikana Varjogladiaattorien veljeskuntalaisista toinen oli ottanut esille radiopuhelimen, johon puhui lyhyitä repliikkejä ja kuunteli tarkasti. Megabotaraxin latteuksien ylitse Faxadosq ei kuullut, mistä puhuttiin; tilanne ei vaikuttanut välittömästi uhkaavalta, mutta hänelle ei silti tullut järin rauhallinen olo heitä kohti yhä osoittavien kiväärien vuoksi.

”Varjon veljeskunta on vetäytynyt Po-Metrun autiomaille”, selitti Megabotaraxin kanssa keskusteleva vartija. ”Pimeyden veljessaalistajien kanssa tekemämme yhteishyökkäys harvensi heidän joukkojaan.”
”Vai olette te liittoutuneet! Minä luulin, että Vigtazär ja Darkson ovat verivihollisia.”
”Se oli tilapäinen liitto.”
”Mikä lie teidät sellaiseen ajanut?”
”Varjon veljeskunnan mutatoituneet rakasetankit olisivat olleet liian voimakas vastus kenellekään.”
”Kuulostaa silti naurettavalta syyltä liittoutua Darksonin kaltaisen idiootin kanssa!”

”Vaiti”, komensi radiopuhelimeen puhunut vartija. ”Vigtazär haluaa keskustella kanssanne henkilökohtaisesti.”

”Hah, vai on asia hänestä niin tärkeä!” hykerteli Megabotarax. ”Pelkäättekö, että Ultiasural Nomuin pikku armeija pieksee teidät ilman loistavia paholaisiani? Ovatko Valon vartijat onnistuneet löytämään Ritarikunnan lelut, jos he ovat noin pelottava vastus?”

”Kukaan ei löydä enää Ritarikunnan leluja”, mutisi toinen vartijoista, ”sillä ketään Ritarikunnasta mitään tietävää ei enää ole. Valon vartijat eivät myöskään ole se, jota pelkäämme, sillä he heikkenivät LordLigresgan erottua ja perustettua Varjojen valtiaat.”

”Tuostakaan minä en ollut kuullut!” harmitteli Megabotarax. ”Yritin tivata Edikilleriltä – tehän hänet lähetitte, ettekö vain – tietoja tärkeistä tapahtumista, mutta hän ei vaikuttanut kovin halukkaalta puhumaan, kun kävi ilmi, etten aikoisi luovuttaa teille paholaisiani. Liekö Vigtazär puheliaampi? Ah, sieltähän Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja itse saapuu!”

Toat vilkaisivat Megabotaraxin osoittamaan suuntaan ja näkivät puiden lomasta lähestyvän hahmon, joka oli heidät pysäyttäneitäkin vartijoita korkeampi. Vigtazärin panssari oli täynnä punaista kuviointia – rinnassa komeili kolmeen osaan halkaistu kolmio, Varjogladiaattorien veljeskunnan tunnus.

”Megabotarax”, Vigtazär sähisi.
”Vigtazär”, sähisi Megabotarax takaisin.

Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja ei aikaillut sen enempää, kuin mitä kesti lausua hänen tittelinsä – Vigtazär veti esiin kolmipiippuisen kiväärin, jonka sisällä Faxadosq erotti lepäävän yhtä monta zamoria, ja osoitti sen suoraan Megabotaraxia kohti.

”Edikiller kertoi, että kieltäydyit luovuttamasta joukkojasi haltuuni”, hahmo ärisi, ”ja nyt, kun Metru Nui on tulessa ja Nesdrian veljeshaamukunnan palkkamurhaajat ovellasi, kehtaat anella minulta apua?”

”Minä en anele apua keneltäkään, Vigtazär hyvä. Voit kutsua tätä eräänlaiseksi… lomamatkaksi.”

”Huumorisi ei nyt auta, Megabotarax. Paljasta minulle alkupaholaistesi sijainti, tai teloitan sinut ja ystäväsi omin käsin.”

”Se olisi jopa uskottava uhkaus”, totesi hirviö tyynesti, ”ellen tietäisi tarpeeksi loitsuja selvitäkseni moisesta varmasti.”
Megabotarax levitti siipensä ja nousi ilmaan.

”Pikku toasi saattavat olla vähemmän onnekkaita”, sanoi Vigtazär. ”Mitäs tuumaat siitä?”

”Siitä minä tuumaan, että ehkä teidän kannattaisi kysyä heiltä alkupaholaisten sijainnista!”

Sen sanottuaan Megabotarax kohosi ilmaan. Vigtazär ei aikaillut, vaan huusi ”DESGRADES! SHADORAWOS!” avaten samalla tulen itsekin; zamorit sekä vartijoiden hetken päästä mukaan liittyneet kiväärinlaukaukset lensivät kyllä kohti Megabotaraxia, mutta pysähtyivät jonkinlaiseen suojakenttään ja katosivat olemasta. Paniikkireaktiona toat peittivät kasvonsa ja kumartuivat, mutta huomattuaan elävänsä yhä jäivät seisomaan paikoilleen ja katsomaan loittonevaa hahmoa, joka käkätti maanisesti liitäessään pois.

”TE!” mylvi Vigtazär toia osoittaen hirviön kadottua näkyvistä. Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja nappasi kiinni kurkusta Aragania, joka ei tapahtumista hämmentyneenä ehtinyt reagoimaan mitenkään.

Faxadosq valmistautui manipuloimaan varjoja – hämärässä alkuillassa niitä piisasi sekä puiston puista että heidät löytäneistä taistelijoista – mutta pysähtyi tajutessaan, että oli viimeksi kokeiltuaan todennut, etteivät kummankaan heistä elementaalivoimat enää toimineet. Mitä muuta hän voisikaan tehdä?

Toinen Vigtazärin korstoista – Shadorawos taisi olla hänen nimensä – lähestyi varjon toaa kivääri ojossa. Aragan rimpuili Vigtazärin otteessa tämän karjuessa sanoja, joista Faxadosq ei enää saanut selvää. Hän keskittyi…

… enemmän intuition kuin järjen varassa kurottautui ja…

VAPAUTA SE

… ja havahtui, kun kultainen miekka iski häntä lähestynyttä varjogladiaattoria rintaan.

”VALON VARTIJAT!” kuului Vigtazärin rääkäisy. Miekasta saanut Shadorawos kaatui maahan kuolleena; purppuran veren roiskahdus oli tahrinut hänen takanaan seisovan taistelijan. Naisen kirkkaanvihreän, virtaviivaisen panssarin keskellä oli Valon vartijoiden symboli. ”Sam Secure”, hän esittäytyi.

Kolme muuta soturia – kaksi sinistä ja yksi vihreä – oli hypännyt Desgradesin kimppuun; nähtävästi tämän kivääri toimi myös sapelina. Etäämmällä Vigtazär oli jumittunut miekkataisteluun valtavan, kirkkaana hohtavaa kultahaarniskaa käyttävän titaanin kanssa.

”Ultiasural Nomui! Tapaamme jälleen!”
”Varjogladiaattorien veljeskunnan aika Ga-Metrussa päättyy tänään, Vigtazär”, tämä vastasi jylisevällä äänellä.

Faxadosq haki katseellaan Aragania ja löysi tämän makaamasta maasta taistelijoiden takana; ilmeisesti Vigtazär oli hylännyt tämän huomattuaan tulleensa hyökkäyksen kohteeksi. Sam Secure ryntäsi tovereidensa apuun – yksi oli saanut kivääristä ja kaatunut maahan, mutta loput kaksi olivat onnistuneet riistämään sen –

”RIITTÄÄ!” karjui Vigtazär ja painoi jonkinlaista nappia ranteessaan. Kului etäistä moottorin hurinaa. ”Maahan”, kuuli Faxadosq äänen sanovan mielessään ja tulkitsi sen Ultiasural Nomuiksi. Hän teki työtä käskettyä; moottorin jyly yltyi. Varjon toa huomasi lähestyvät valokeilat, jotka osoittivat kohti Desgradesin ja Sam Securen kumppaneineen taistelua.

Eräänlainen moottoripyörä ajoi esiin puskista ja kylvi tuhoa lasersäteiden, Cordak-ammusten ja jonkinlaisten hedelmien muodossa. Sam Securen kolmihenkinen joukkio sekä varjogladiaattori pikemminkin räjähtivät ilmaan kuin saivat osumia; Vigtazär nauroi maanisesti ja hyppäsi ajoneuvon kyytiin, kun se ajoi hänen ohitseen.

”KIITÄ DARKSONIA JA PIMEYDEN VELJESSAALISTAJIA!” huusi Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja kaasuttaessaan pois.

Hänen kadottuaan laskeutui täysi hiljaisuus. Ultiasural Nomui käveli kaatuneiden sotureiden luokse ja huokaisi raskaasti.

”Sam Secure”, hän luetteli. ”John Blast. Mack Power. Odd Shock. Valon vartijoiden urheimmat.”
Sitten titaani kääntyi katsomaan kohti Faxadosqia.
”Tämä oli kallis operaatio; sinun on puhuttava, toa. Missä ovat Megabotaraxin alkupaholaiset?

”Mitä tapahtuu”, vaikeroi Aragan.

”Jos Varjogladiaattorien veljeskunta ja Pimeyden veljessaalistajat ovat liittoutuneet”, lausui Ultiasural Nomui, ”mitä minulla ei ole syytä epäillä – tuo Baronus saattoi olla peräisin vain heidän varastoistaan – kaikki toivo on menetetty. Varjon veljeskunta on vetäytynyt nuolemaan haavojaan, Nesdrian veljeshaamukunta on heikko ja Varjojen valtiaat liian vihamielisiä meille, jotta liittoutuisivat uhkaa vastaan. Minä tarvitsen Megabotaraxin armeijan, toat, tai Metru Nui on mennyttä.”

Faxadosq ei vieläkään vastannut. Hän vilkaisi kohti Aragania, mutta tämänkään kasvoilla ei ollut lainkaan itsevarma ilme.

Lopulta hän päätti kertoa totuuden kaikessa yksinkertaisuudessaan.

”Ulta… Ultiasural Nomui”, Faxadosq sanoi, ”kaikki alkupaholaiset ovat kuolleet. Paholaisten joukot ovat matkalla Metru Nuille.”

Titaani katsoi häntä hetken katseessaan suunnatonta kylmyyttä.

”Siinä tapauksessa saatte olla muulla tapaa hyödyksi Valon vartijoille.”

Ultiasural Nomui kurotti reppuunsa, otti esille jonkinlaisen paperin, taitteli sen suurimpaan mahdolliseen mittaansa ja asetti nurmikolle. Faxadosqilla ei ollut vaikeuksia tunnistaa sitä Metru Nuin kartaksi; Aragan käveli heidän luokseen kurkkuaan yhä pidellen.

”Sodan jakolinjat tottelevat pääosiltaan metrujakoa”, titaani selitti. ”Meidän sotajoukkomme ovat etelässä puolustamassa Le-Metrua Nesdrian veljeshaamukunnalta; lopullinen yllätyshyökkäys Ko-Metruun on paraikaa käynnissä, joten meiltä liikeni tänne vain pieni iskuryhmä, kun uutinen tuli Megabotaraxin saapumisesta. Minä lähden jahtaamaan Vigtazäriä – teidän tehtävänne on tämä.”

Hän osoitti kohti kartan keskikohtaa.

”Coliseum sekä koko Ta-Metru ja Onu-Metru ovat Varjon valtiaiden hallussa. Jos etsitte LordLigresgan ja saatte hänet vakuuttuneeksi Varjogladiaattorien veljeskunnan sekä Pimeyden veljessaalistajien liittoutuman mahdista, hän keskittää sotatoimensa välittömästi saaren pohjoisosaan. Jos me onnistumme sillä aikaa valtaamaan koko etelän, paholaisten huomio kiinnittynee taisteluihin saaren keskusosissa.”

Faxadosq ja Aragan katsoivat toisiaan.
Se ei vaikuttanut suunnitelmalta, jossa oli miellyttävä määrä jossittelua ja mahdollisuuksia.

”Tämä… tämä on hullua”, tulen toa mutisi. Faxadosq yhtyi mielipiteeseen nyökkäämällä hitaasti. ”Minä en edes ole koskaan tavannut LordLigresgaa.”

”Siitä on vain apua”, vastasi titaani tylysti. ”Jos hän tulkitsee teidät neutraaliksi osapuoleksi, hän uskoo todennäköisimmin väitettänne Varjogladiaattorien veljeskunnan ja Pimeyden veljessaalistajien liitosta.”

Kumpikaan toista ei vieläkään näyttänyt kovin vakuuttuneelta.

”Ja tietenkin”, sanoi Ultiasural Nomui kuin ohimennen, ”jos ette suostu, käsken Valon vartijoita kohtelemaan teitä vihollisina.”

Lyhyen neuvottelun jälkeen toat olivat päättäneet kävellä Po-Metrun pohjoisosiin varastamaan lähes kukistetulta Varjon veljeskunnalta jonkinlaisen kulkupelin – Ultiasural Nomuin mukaan Krikorastin johtama ryhmittymä oli kärsinyt niin vakavia tappioita, että muuta Po-Metrua hallitsevat Pimeyden veljessaalistajat olivat jo saattaneet ottaa alueen haltuunsa.

Faxadosq ei ollut aivan varma siitä, olisiko siitä mahdollisuudesta pitänyt olla mielissään vai ei.

Ga-Metrun ja Po-Metrun rajalla ei ollut vartijoita, ja miksi olisikaan ollut, jos niitä hallitsevat sotilasjoukot olivat solmineet liiton? Aragan ja Faxadosq vilkuilivat hetken toiseen metruun johtavaa siltaa rakennusten varjoista, mutta mitään uhkaavaa ei näkynyt tai kuulunut.

”Piilota meidät kuitenkin varjoilla”, kuiskasi Aragan, ”jos voit.”

Faxadosq sulki silmänsä ja yritti keskittyä elementtinsä hallitsemiseen. Varjoja oli kaikialla – heidän varjonsa, sortuneiden tornitalojen varjot, jykevän sillan Hopeiseen mereen laskema varjo.

Mitään ei tapahtunut.

”Meidän täytyy nyt pärjätä ilman”, Faxadosq mutisi vastaukseksi.

He olivat yhä vailla seuraa – yksikään sielu ei vahtinut heidän matkaansa rakennusten katoilta tai toiselta rannalta. Parempaakaan hetkeä toimia ei olisi voinut olla, joten toat tyytyivät ylittämään sillan ilman elementaalivoimien apua.

Varjojen veljeskunnan leiri löytyi – tai ainakin siihen osaan metrua Ultiasural Nomui oli kartalla osoittanut – mutta sekin oli autio. Toat erottivat kanjonin pohjalla rivin moottoripyöriä sekä pinon mustiin haarniskoihin puettuja ruumiita, ja koska merkkejä elämästä ei näkynyt, he etenivät tavoitettaan kohti. Jos joku olisi halunnut järjestää heille ansan, tämä olisi ollut siihen oiva tilaisuus; mistään ei kuitenkaan hyökännyt palkkamurhaajia tai villipetoja, kun he saapuivat leirinuotiolle, joka ei enää edes savunnut.

Faxadosqin arvion mukaan oli yö, mutta Metru Nuita peittävä sakea pilvikerros ei sallinut tähtien loistaa lävitseen.

”Jokin ei nyt täsmää”, Aragan mutisi heidän kävellessään moottoripyörien luo.
”Hmm?”
”Miksi… miksi missään ei ole ketään?”

Faxadosqia itseään mietitytti enemmän se, mikseivät he olleet nähneet Po-Metrun autiomaan läpi kulkiessaan nähneet merkkiäkään raheista. Matkalla Megabotaraxin luokse ne olivat vähitellen kadonneet maisemasta kaiken harmahtaneen ilmiön vaikutuksesta; oliko se edennyt niin pitkälle täälläkin? Jos oli, saattoi olla, ettei edes Metru Nuilla ollut toivoa säilyä asuinkelpoisena rappion keskellä.

”En vieläkään ole ihan varma, mitä tarkoitat”, sanoi varjon toa muistettuaan olevansa keskustelussa Araganin kanssa.

”Jos Varjogladiaattorien veljeskunta ja Pimeyden veljessaalistajat tekevät yhteistyötä”, sanoi tulen toa, ”eikö Varjon veljeskunta ollut heidän ainoa vihollisensa pohjoisessa? Jos missään täällä ei ole sotilaita, mihin ne ovat hyökänneet? Varjojen valtiaat hallitsevat Ultra… Ultiasural Nomuin mukaan koko saaren keskiosaa, eikä ohi voi päästä kiinnittämättä heidän huomiotaan.”

”Vastauksia on tietenkin kaksi”, mutisi Faxadosq. ”Joko liittoutuneet ovat hyökänneet Varjon valtiaiden kimppuun tai… tai sitten nämä ovat päästäneet heidät läpi etelään.”

”Ultiasural Nomui väitti, etteivät voitolla olevat osapuolet vielä uskaltaisi sotia keskenään, sillä sekä Nesdrian veljeshaamukunnan että Valon vartijoiden runsaat resurssit voivat määrätä lopullisen tasapainon.”

Faxadosq nousi moottoripyörälle, käynnisti moottorin ja totesi, että näillä liikkuminen ei ainakaan onnistuisi kovin huomaamattomasti.
Toivottavasti nopeus korvaisi sen.

”Sitten meidän on varmaankin tulkittava”, varjon toa sanoi, ”että kaikki ovat lähteneet sotimaan etelään.”
”Sinne, mihin paholaiset ovat saapumassa.”
”Ja partiot, älä niitä unohda, Fax.”

Sitä varjon toa ei voinut tehdä, vaikka kuinka olisikin halunnut.

Heidän hypoteesinsä osoittautui päteväksi, kun myös Po-Metrun ja Onu-Metrun raja oli vartioimaton. Joko Varjojen valtiaat olivat liittyneet pohjoisen liittoutumaan tai sitten lähteneet itsekin sotimaan etelään; Faxadosq ei osannut arvata, eikä vastauksia näkynyt missään. Heidän olisi pitänyt pyytää Ultiasural Nomuilta radiopuhelin, mutta asiaa oli liian myöhäistä korjata nyt.

Toat pysäyttivät moottoripyöränsä Onu-Metrun puolelle johtavan sillan päähän.

”Sielläkään ei näy mitään”, sanoi Aragan. Faxadosq nyökkäsi kertoakseen, että oli tehnyt saman havainnon. ”Kaikki ovat lähteneet etelään.”

Kumpikin oli hetken hiljaa.

”Mitähän meidän nyt pitäisi tehdä”, tulen toa kysyi. ”Ultai… Ultiasural Nomuin tehtävää emme voi täyttää, jos emme löydä LordLigresgaa.”
”Eikä hänen löytämisestään mitään hyötyä enää olisikaan”, totesi Faxadosq, ”jos hän on jo päättänyt liittoutua Varjogladiaattorien veljeskunnan ja Pimeyden veljessaalistajien kanssa sen sijaan, että ryhtyisi sotimaan heitä vastaan.”

Taas hiljaisuus. Suurkaupungin hiljaisuus oli vähintäänkin aavemaista; jos hän ei olisi nähnyt taisteluja ollessaan Megabotaraxin kannattelemana, Faxadosq olisi melkein voinut uskoa toien olevan saarella yksin.

”Pitäisiköhän… pitäisiköhän meidän käydä varoittamassa Valon vartijoita?” Aragan pohti.
”Emme välttämättä ehdi Le-Metruun ennen marssivia armeijoita”, sanoi Faxadosq, ”jos ne siis sinne ovat matkalla. Sinne tai Ko-Metruun Nesdrian veljeshaamukunnan kanssa tappelemaan. Ja… ja sitä paitsi en ole ihan vakuuttunut siitä, että Valon vartijat ovat se osapuoli, jota meidän pitäisi tukea. Eivätkö nekin ole muiden tapaan lähinnä Pimeyden metsästäjien raunioista ja ympäri maailmaa vaikuttaneista pikkurikollisliigoista noussut sotilasjoukko, joka päätti liittyä taisteluun Metru Nuin herruudesta?”
”Älä minulta kysy”, sanoi Aragan pudistaen päätään. ”Minä en edes tiedä, mitä eroa on Varjon veljeskunnalla ja Varjojen valtiailla.”
”En kyllä minäkään.”

Jälleen he olivat hetken hiljaa.

”Minusta alkaa tuntua, että tämä ei ole meidän taistelumme”, sanoi Faxadosq lopulta. ”Ei mikään niistä lukuisista taisteluista, joita lähes täysin identtiset järjestäytyneet sotajoukot tällä saarella käyvät. Mikään niistä ei ole meidän taistelumme.”
”Siitä kyllä olen kanssasi samaa mieltä”, myönsi Aragan.
”Joten… joten pitäisiköhän meidän etsiä käsiimme Varjojen herra, jos Megabotarax puhui totta höpisten siitä, kuinka hän piileksii saaren alla?”
”Me olemme kaksi toaa, jotka eivät edes tiedä, mistä tarkalleen etsiä.”
”Se… se on totta.”

Faxadosq olisi kaivannut mitä tahansa rikkomaan hiljaisuuden heidän lausahdustensa välissä. Linturahien kirkumista. Suurkaupungin asutuksen ääniä.
Jopa kaukaiset laukaukset ja sotahuudot olisivat kelvanneet.

Täysi hiljaisuus vain muistutti häntä siitä, että he olivat loukussa kuolevassa maailmassa ilman mitään keinoa estää sen tuhoa.

”Ultiasural Nomui osaisi ehkä kertoa, missä Makuta on”, huokaisi Faxadosq lopulta. ”Tai… tai Megabotarax, jos hän ei kaikessa järjettömyydessään päättänyt kohdella meitä vastedes vihollisinaan. Kumpikin löytyy etelästä, kuvittelisin.”
”Sinne siis”, sanoi Aragan kohauttaen olkiaan. ”Saat minun puolestani päättää. Eipä tule mieleen mitään muutakaan tekemistä, Fax.”

”Ei minullekaan, Aragan”, sanoi Faxadosq. ”Ei minullekaan.” Hän mietti vielä hetken, kuinka muotoilla sanoiksi se, mitä tunsi – kuinka hän ei halunnut vain seisoa paikallaan siihen asti, että rappion kita nielaisisi Metru Nuin paikoista viimeisimpänä – mutta tajusi yhtäkkiä, että Aragan tunsi varmasti samoin. Vaikka hän ei tapahtumia muistanutkaan, olihan tulen toa lähtenyt hänen mukaansa matkalle Megabotaraxin luo; oliko se jopa ollut Araganin idea?

Läsnäolo todellisuuden toiselta puolelta oli pysynyt vaiti siitä lähtien, kun he olivat eronneet Ultiasural Nomuista. Faxadosq ei ollut aivan varma, mitä mieltä tästä käänteestä olla; eihän siitä hänelle mitään hyötyä ollut ollut, mutta… mutta…

… se oli ollut jotakin?

Se oli ollut ratkaisematon mysteeri.
Se oli ollut suuntaviiva, jota hän ei vain ollut vielä erottanut.

Se oli ollut lupaus siitä, että epätoivonkin hetkinä hänen tiensä kävi kohti jotakin, kohti jonkin syvällisen salaisuuden paljastumista.

Nyt Faxadosqista oli alkanut tuntua siltä, että mitään salaisuutta ei ollut, ei mitään paljastusta matkan lopussa – oli vain pilvinen taivas, autio kaupunki ja etelässä käytävä päämäärätön sota, jossa universumin viimeiset henkiinjääneet vuodattivat toistensa verta ilman muuta tavoitetta kuin hallita viimeistä turvapaikkaa.

Ja niin vaarallinen kuin matka olikin tähän asti ollut, vielä pelottavammalta tuntui kohdata se mahdollisuus, että kaikki olikin tapahtunut ilman mitään seurauksia, ei minkään vuoksi, vailla kaiken selittävää vitsiä. Makuta oli heidän viimeinen johtolankansa – jos se ei johtaisi mihinkään, hän olisi vain toa autioituvan maailman keskellä.

Faxadosqia puistatti.

”Mennään, Aragan”, hän sanoi ja käynnisti ajopelinsä moottorin. Sen pärinä oli ontosta kaiustaan rakennusten keskellä huolimatta oudon rauhoittavaa. ”Tehdään vielä viimeinen matka. Antaudutaan sen valtaan.”

Sekä Valon vartijoilla että Nesdrian veljeshaamukunnalla oli ollut heidän kuulemansa mukaan runsaasti aseita, korkeaa teknologiaa ja mittavat ruokavarastot. Kummankin alueelle hyökkääminen olisi ollut järkevä teko. Ko-Metru tai Le-Metru.

He olivat veikanneet ensimmäistä.

Ja kun hento lumipyry alkoi laskeutua heidän ylleen ja valtavat Tiedon tornit ilmestyivät näkyviin, Faxadosq näki, että arvaus oli osunut oikeaan.

Heidän edessään oli käynnissä Metru Nuin viimeisen sodan viimeinen taistelu – soturit, joiden haarniskat olivat illan aikana tulleet heille tutuiksi, ja soturit, joita he eivät tunteneet, ottivat toisistaan mittaa. Laukausten etäiset äänet ja tuskanhuudot täyttivät ilman.

Faxadosq pysäytti ajoneuvonsa, ja Aragan teki hetken kuluttua samoin. Se ei johtunut siitä, että he olisivat olleet vaarassa ajautua liian lähelle taistelua; se johtui siitä, että hän tunsi sen jälleen.

Varjon toan sydän pamppaili kovemmin kuin koskaan.
Pimeys toisesta todellisuudesta, pimeys häntä kohti kurottavissa käsissä, oli jälleen ottanut hänet valtaansa.

vapauta se vapauta se vapauta se

Maailma sykki hänen ympärillään – hän oli prisma, josta kaikkeuden läpi etenevät aallot taittuivat. Hän oli akseli, jonka ympärille loputon kausaalinen ketju oli vääntynyt. Hetki vielä, vain hetki, ja hän löytäisi viimein tarkoituksensa. Hän vapauttaisi sen.

”Fax!”

Faxadosq ei edes huomannut, kuinka oli poistunut moottoripyöränsä kyydistä ja antanut sen kolahtaa maahan. Hän ei edes tajunnut Araganin juoksevan häntä kohti tai kuullut tulen toan huutoja.

Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtumassa, mutta juuri sillä hetkellä varjon toasta tuntui siltä, että hän olisi halutessaan voinut murskata jokaisen taistelijoista vain sormiaan napsauttamalla.

”FAX! Vastaa!”

vapauta se vapauta se vapauta se

Kynnet raapivat hänen olkapäitään, mutta se ei merkinnyt mitään; miksi merkitsisi, kun hän vapauttaisi sen pian? Todellisuus oheni, ja häntä lähestyvä tulen toa olisi aivan yhtä hyvin voinut olla miljoonan kion päässä, mutta mitä väliä sillä oli?

Mitä väliä sillä oli, että etäämpänä sadat soturit tahrivat lumen toistensa verellä?

Mitä väliä sillä oli, että yllä parveili mustien demonien lauma?

Mitä väliä sillä oli, että täydellisen säännölliset kappaleet, jotka leijuivat veden yllä vaikkei niiden olisi pitänyt leijua, levittäytyivät ympäri Metru Nuita ja asettuivat muodostelmaan?

Millään ei ollut väliä.
Millään ei ollut väliä.
Millään ei ollut väliä, jos hän vain vapauttaisi sen.

Vai oliko?

Oliko sillä väliä, että sinisen veren peittämä Ultiasural Nomui asteli heitä kohti taaempaa?

Oliko sillä väliä, että tuttu kulkuneuvo kiihdytti heitä kohti takaa?

Oliko sillä väliä, että vaikka hän ei erottanut Vigtazärin sanoja, hän näki kaiken tämän kasvoilta?

Cordakien laukaisusta syntyvä viheltävä ääni halkoi ilmaa.

Aragan ei ehtinyt väistää – miksi olisi ehtinyt väistää, jos hän näki vain Faxadosqin? Miten hän olisi voinut välttää sen, että hänen vieressään räjähti, eikä hänellä pian ollut vasenta jalkaa?

Uusi räjähdysten sarja iski lähiympäristöön hidastettuna – varjon toan moottoripyörä sai osuman ja lensi ilmaan.

Faxadosq lyyhistyi maahan eikä voinut katsoa muualle kuin tulen toan kasvoihin, joille oli jäätynyt kauhistunut ilme. Kasvoihin, jotka kuuluivat toalle, jolla ei enää ollut alaruumista.

Hän vapautti sen.

Faxadosq kurotti läpi todellisuuksien, läpi avaruuden, läpi ajan – käsi pimeydestä kurotti hänen mukanaan, ja niin oli hyvä – hän löysi Araganin, hän tarrasi kiinni, hän kiinnittyi kaikkeuden lainalaisuuksia määrittäviin vipuihin ja veti –

Aragan makasi maassa, täysin ehjä Aragan, makasi maassa ja itki.

Itku ei ollut lohdutonta – se oli säikähtänyttä itkua, sellaisen itkua, joka ei tiennyt, mitä oli juuri tapahtunut, mutta ehkä sittenkin arvasi enemmän kuin itselleen myönsi. Faxadosq nousi seisomaan; hänen päänsä tuntui räjähtävän, hänen mielensä oli kaikenlaisten tuntemuksien yhteiskirjon sokaisema.

Kauempana taistelun äänet olivat vaienneet hetkeksi; muutkin olivat tunteneet, kuinka todellisuus oli pienen hetken ajan vierinyt eri suuntaan, parempaan suuntaan. Ei se lopullinen kehityssuunta ollut; koulutettu sotilas ei lakannut taistelemasta, vaikka kaikki muutkin lopettaisivat hetkeksi.

”MITÄ SINÄ–”

Vigtazärin ääni oli niin täydellinen sekoitus raivoa ja pelkoa, ettei Faxadosq epäillyt kummankaan tunteen aitoutta. Sotalordi osoitti häntä kiväärillä, vaikka tämän kädet tärisivätkin huomattavasti.

”Kaikki muuttuu paremmaksi, Vigtazär”, varjon toa sanoi. Hän ei tiennyt, oliko se totuus vai vain hänen oma tulkintansa, mutta ainakin sillä hetkellä Faxadosq uskoi siihen täysin.

Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja laski aseensa käskemättä. Taivaalla lumihiutaleet jatkoivat hidasta tanssiaan alas maahan; paholaiset liitelivät ylhäällä Faxadosqista piittaamatta. Olivatko ne silti tunteneet sen?

Tietenkin olivat tunteneet – olivathan nekin olemassa.

”Mitä täällä tapahtuu”, jylisi Ultiasural Nomuin ääni.
”Hae sotilaasi ja käske heitä lopettamaan taisteleminen”, sanoi Faxadosq. Hän ei tiennyt, oliko sen ääneen sanomiselle todella tarvetta – sekä Vigtazär että Ultiasural Nomui vaikuttivat kasvojensa perusteella ymmärtävän, mitä oli tapahtumassa – mutta niin oli kuitenkin helpompaa.

Valon vartijoiden sekä Varjogladiaattorien veljeskunnan johtajat poistuivat sanomatta sanaakaan. Aragan, itkien yhä, käveli Faxadosqin luokse ja syleili häntä; varjon toa antoi hänen tehdä niin. Se, mitä oli tapahtumassa, oli varmasti pelottavaa, jos ei tiennyt sitä, mitä hän tiesi.

Kului jonkin verran aikaa, ja sitten Vigtazär ja Ultiasural Nomui palasivat. Heidän mukaansa oli liittynyt kolme muuta; Takigamocos, Nesdrian veljeshaamukunnan ylipappi, LordLigresga, Varjojen valtiaiden johtaja, Darkson Pimeyden veljessaalistajista.

Rivistä puuttui yksi: Faxadosq tiesi kertomattakin, että Krikorast, Varjon veljeskunnan lordi, oli kuollut päivää aiemmin. Sen kummemmin asiaa miettimättä varjon toa nyökkäsi kohti yhä vierellään odottavaa Aragania; tämä käveli muiden luokse, ja nyt heitä oli kuusi.
Se oli hyvä.

Se oli ratkaisu kysymykseen, jota Faxadosq ei tiennyt. Kysymykseen, joka oli karkoittanut hänen mielestään pois kaiken muun – sodan, Makutan, kotisaarella annetun tehtävän. Ensimmäistä kertaa kuukausiin hän oli löytänyt oikean suunnan; tie oli aina ollut olemassa, ja nyt hänen oli vain käveltävä sitä niin pitkälle kuin se vei.

Marssi alkoi. Ei vain Faxadosqin marssi; ei vain hänen kuuden seuraajansa marssi – sitä mukaa, kun taistelijat havahtuivat todellisuuteen ja laskivat aseensa, liittyivät hekin joukkoon. Faxadosq ohjasi joukkiota kohti rannikkoa, ja viimeisetkin taistelujen äänet vaikenivat heidän kulkiessaan; sota oli viime hetkinään levittäytynyt joka puolelle Ko-Metrua, ja hänen tehtävänsä oli nyt kerätä kaikki.

Paholaiset seurasivat heitä ilmateitse. Faxadosq tiesi sen, mikseivät ne hyökänneet, yhtä varmasti kuin tiesi sen, kuka heidän matkansa päässä odotti – kaikki epävarmuus oli kaikonnut. Nyt täytyi vain odottaa, kuinka heidän kohtaamisensa päättyisi.

Lumi satoi alas maahan. Sotilaat liittyivät kulkueeseen sitä mukaa, kun se heidät tavoitti. Kaatuneet jätettiin maahan; Faxadosq arveli, ettei heidän hyväkseen ollut mitään tehtävissä.

Näkymä rannikolle avautui. Hopeisen meren aallokko oli lähes seisahtunut, vaikka varjon toa kuvittelikin, että pieni aalto olisi saattanut kulkea sitä pitkin silloin, kun hän oli vapauttanut sen. Partioiden rivi katsoi häntä kohti etäältä; niitä hän ei pelännyt.

Miksi olisi pelännyt?
Aragan oli ollut oikeassa – ne olivat vain vankiloita. Mitä pahaa ne olisivat halunneet maailmalle?

Mutta joku, joka halusi, seisoi kielekkeellä selkä heihin päin.

Faxadosqin kaapuihin puettu seurue – hän ei tiennyt, mistä ne olivat tulleet – pysähtyi, ja vain varjon toa itse astui kohti purppuraa hirviötä, joka ei huomioinut hänen olemassaoloaan mitenkään.

”Sinä sait tämän kaiken aikaan”, sanoi Faxadosq. ”Sinä teit sen.”
Megabotarax ei vastannut.

”Minä en tiedä, miten ja miksi”, varjon toa jatkoi, ”mutta sinä olet kaiken alku ja loppu. Kun minä tapan sinut, kaikki palaa entiselleen.”

Hirviö kääntyi katsomaan häntä kohti.
”Väärin, oikein ja väärin”, se sähisi. ”Sinä tiedät paljon vähemmän kuin uskot tietäväsi, Faxadosq.”

Paholaiset liitivät varjon toan yli ja asettuivat leijumaan Megabotaraxin taakse sinne, missä maata ei enää ollut. Oliko Faxadosq milloinkaan uskonut, ettei paholaisten luoja ollut tehnyt niitä itselleen uskollisiksi siitä huolimatta, mitä oli väittänyt? Ei, ei ollut uskonut; tieto oli ollut hänessä aina, mutta vasta nyt se oli päässyt esiin.

Toisin kuin hänen muistonsa.

Faxadosq ei vieläkään muistanut, mitä oli tapahtunut ennen Megabotaraxin mökkiä; hän ei vielä ollut varma, kuinka huolissaan siitä olla. Kaikki selviää aikanaan, hän sanoi kuitenkin itselleen. Nyt Megabotarax on tärkeämpi. Onhan? Onhan se kaiken loppu?

”No?” hirviö ilkkui. ”Mitä odotat? Minä olen nähnyt totuuden, eikä tässä maailmassa ole enää mitään minulle. Sitä en tiedä, mitä sinulle käy, mutta toivoakseni ei mitään kamalan mukavaa.”

Megabotarax kohotti kättään ja muodosti hohtavan tulipallon – loitsuilla vai elementtivoimilla, sillä ei ollut merkitystä.

”Mutta kuinkahan kävisikään, jos minä tappaisin sinut? Sietää kokeilla!”

Ja heti kun Megabotarax oli sen sanonut, hyökkäsivät paholaiset – eivät Faxadosqin kimppuun vaan hänen takanaan odottavien kimppuun. Tuskanhuudot ja sekaannuksen äänet kantautuivat varjon toan korviin; enää hän ei epäröinyt.

”Mitä odotat, sinä–” aloitti Megabotarax, mutta lausettaan hän ei saanut milloinkaan loppuun. Faxadosq kurotti ja tarrasi kiinni hirviöstä – tämä yritti taistella vastaan loitsuillaan, mutta Faxadosq käänsi ne häntä vastaan, ja jokainen hänen voimistaan vain sai Megabotaraxin ruumiin vanhenemaan ja luhistumaan kasaan entistä voimakkaammin.

Purppura luuranko kolahti maahan. Paholaisten kuolonhuudot täyttivät ilman.

Taivas repesi; Faxadosq luuli aluksi, että kaksoisauringot olivat muuttuneet tulenpunaisiksi ja laskeutuneet aivan Metru Nuin ylle, mutta sitten hän tiesi, mitä ne olivat.

Ne olivat silmiä.

SINÄKIN OLET SYNTINEN
SINÄKIN RIKOT SÄÄNTÖJÄ

Ihan tavallinen matoran.

Sellaisena Faxadosq oli pitänyt itseään, ihan tavallisena onu-matoranina. Hän oli kaivoksessa aamusta iltaan ja nukkui yönsä ilman murheita, hän keskusteli kahvitauoilla hiljattain lukemistaan kirjoista ja kävi katsomassa akiliniotteluita aina silloin, kun niitä järjestettiin.

Sellainen hän kai oli edelleenkin – ihan tavallinen onu-matoran – vaikka näin oli käynytkin. Vaikka hän oli saanut kutsun sinne, mihin hänen kaltaisiaan ei koskaan kutsuttu ilman vakavia perusteita.

Suurimman osan elämästään maan alla viettäneenä häntä hämmästytti ensiksi palatsin suunnaton avaruus. Käytävä, jonka päässä hänen tuomionsa odotti, oli varmasti tilavampi kuin yksikään huone maan alla; loputtomien sivutunnelien kaivamisesta syntyvää kivitulvaa oli niin hankalaa siirtää pois tieltä, ettei kookkaampiin asuinsijoihin minkään niin turhan kuin estetiikan nimessä ollut varaa.

Täällä sen sijaan tyyli oli tärkeintä – huoneella ei näyttänyt olevan muuta tarkoitusta kuin vakuuttaa hallitsijan puheille saapuvat siitä, että saarella oli varaa rakentaa kymmeniä kioja pitkä käytävä ihan vain sen vuoksi, että se oli mahdollista.

Faxadosq asteli eteenpäin tulenpunaisella matolla ja yritti koota itsensä. Hänelle ei ollut kerrottu tapaamisen luonteesta yhtään mitään; miksi hän muka oli niin varma siitä, että kyseessä oli jonkinlainen rangaistus? Mitä jos hänet vaikkapa palkittaisiin jostakin?

Se oli miellyttävä ajatus, ja olisi ollut vieläkin miellyttävämpi, jos matoran olisi voinut uskoa siihen – hän ei ollut koskaan kuullut, että tavallinen, merkityksetön kaivostyöläinen oltaisiin palkittu jostakin hyvästä.

Kaikki muut vaihtoehdot, kaikki uhkaavat ja vaaralliset vaihtoehdot, olivat paljon todennäköisempiä.

Katon himmeät, punasävyistä valoa säteilevät valokivet valaisivat Faxadosqin askelia muuten valottoman tilan halki. Kultaisella materiaalilla päällystettyille seinille oli isketty marmorisia pylväitä, joiden välissä seisoi pyhimysten patsaita. Lattia oli rakennettu syvän mustista kivilaatoista, joista jokainen oli häntä suurempi.

Onu-matoran näki jo sen, mitä huoneen päässä odotti – kultaisen, punaisen valon aavemaiseksi maalaaman verhon. Hänen ei olisi tarvinnut havaita valtaistuimella istuvaa tummaa hahmoa sen takana tietääkseen, kuka siellä odotti.

Tulisiko hänen puhua vai tulla puhutelluksi? Väärän vaihtoehdon valitseminen herättäisi epäilemättä hallitsijan pohjattoman raivon, joten Faxadosq päätti pakottaa itsensä odottamaan pari sekuntia toistelemalla mielestään ohittamiensa patsaiden kuvaamien pyhimysten nimiä.

Per Kele. Viisauden pyhimys. Kirjoitti kauan, kauan aikaa sitten perustuslain 1. artiklan ensimmäisen muotoilun.
Pas-Ka. Sodan pyhimys. Pelasti saaren omin käsin hyökkäävältä rosvojoukolta.
Saa Ta-Na. Ravinnon pyhimys. Leipoi ensimmäisen Bioriton reseptillä, jonka oli nähnyt unessa.

Hän seisoi hiljaa paikallaan. Bro-Koron keisari istui hiljaa valtaistuimellaan.

Per Kele. Viisauden pyhimys.
Pas-Ka. Sodan pyhimys.
Saa Ta-Na. Ravinnon pyhimys.

Hän seisoi hiljaa paikallaan ajan madellessa eteenpäin. Bro-Koron keisari istui Tietämättömyyden verhon takana hiljaisuuden täyttäessä valtaistuinsalin.

Per Kele.
Pas-Ka.
Saa Ta-Na.

”Bro-Koron keisari tervehtii lämpimästi ja ironisesti vierailijaa, joka on epäilemättä kulkenut matkoista pisimmän päästäkseen ihailemaan valtakuntamme loistoa”, lausui jylisevä ääni verhon takaa, ”ellei se ole se matoran, ja jos on, mitä sinä siinä–”

”O-olen”, sopersi Faxadosq, ”luulen olevani, minä–”

”Siinä tapauksessa säästä keisarillista aikaani kuuntelemalla kiltisti”, sanoi hahmo verhon takana, ”sillä minulla on epäilemättä muutakin keisarillista tekemistä.”

Faxadosq nyökkäsi nopeasti ja tajusi sitten, ettei ele välttämättä näkynyt verhon toiselle puolelle, joten olisikohan hänen pitänyt–

”Asiani”, sanoi keisari ja keskeytti hänen pohdintansa, ”koskee erästä valitettavaa tapausta, joka kohahdutti kansakuntaamme viime viikolla. Kuulit epäilemättä huhuja siitä, että yksi Bro-Koron keisarillisen kolmiokaartin jäsenistä valitsi petturin polun – hän jätti tottelematta käskyjäni, pakeni saarelta ja on nyt ja ikuisesti mitä pahimman luokan petturi, joka ansaitsee vain ja ainoastaan kuoleman.”

”Kyllä”, onu-matoran sanoi, ”plasman toa Tag–”

”Älä julkea lausua petturin nimeä”, karjaisi verhon takana lymyävä hahmo, ”saati sitten uhmata keisarillista käskyäni pysyä vaiti! Sillä ei ole väliä, mitkä ovat petturin elementti ja nimi – vaikka ensimmäinen ominaisuus erästä kolmiokaartin toista jäsentä hyvin paljon kiinnostaakin – vaan sillä, onko hänen elämänsä päättynyt ja onko hänen anastamansa arvoesine palautettu oikealle paikalleen.”

Vapiseva Faxadosq tiesi nyt olla sanomatta mitään.

”Älä myöskään julkea tulkita liian kirjaimellisesti keisarillinen käskyäni olla vaiti!” huusi Bro-koron keisari. ”Ilmaise välittömästi ehdoton suostumuksesi, mikä on keisarillinen käsky, joka on tulkittava äärimmäisen kirjaimellisesti!”

”M-minä en, minä en ole milloinkaan poistunut kotosaarelta”, sopersi matoran, ”miksi minut–”

”Kerropa, sivistymätön maamies, oletko kuullut Bro-Koron 420-pykäläisen perustuslain 1. artiklan uutta kieliasua, josta perustuslakityöryhmä päätti ja jonka se julkaisi juuri eilen?”

Matoran ei ehtinyt edes pudistaa päätään, kun keisari jatkoikin itse: ”Uskoakseni et ole, sillä tuskinpa byrokratiaa on edes keksitty vielä maan alla. Kuuntele siis, moukka, ja opi: Toimi tai muuten tee tai nykyistä toimenpidettäsi suorita aina sekä alituisesti niin, että toimintaasi sekä tekemisiäsi että työtäsi, vapaa-aikaasi, sanomaasi ja ajattelemaasi ohjaava sekä opastava periaate, ylin syy, alin syy tahi minkä tahansa korkeuden määreen mukainen syy on ironia.. Sana ajattelemaasi on uusi lisäys; pitkällisen, vuosia kestäneen prosessin jälkeen työryhmä päätyi sen kannalla sanaa miettimääsi vastaan. Se kieliasusta – tarkoitukseni on yksinkertaisesti ilmaista, että koska sinut valittiin tehtävään ainoastaan ironian nimissä, matoran hyvä, sillä, että et ole milloinkaan poistunut saarelta, tai millään muullakaan ominaisuudellasi, ei ole mitään merkitystä. Esitän keisarillisen käskyni uudelleen: suostu tehtävääsi välittömästi.”

”En minä voi”, Faxadosq kuiskasi.

Seurasi pitkä hiljaisuus.

”Jos seuraava mielivaltaisten kansalaisten mielivaltaisiin tehtäviin nimittämisestä vastaavan työryhmän kokous ei olisi vasta ensi viikolla”, totesi keisari, ”lähettäisin sinut teloitettavaksi välittömästi, mutta asiamme on kiireinen – petturin vene on kauempana joka sekunti, ellei hän ole vahingossa kääntänyt alustaan ympäri. Pohjattomassa, keisarillisessa armeliaisuudessani päätän täten yksinkertaisesti tulkita, että suostuit tehtävään, ja lähettää sinut sitä suorittamaan välittömästi pohjattoman innostuneisuutesi tähden. Mutta yksi asia vielä!”

”Minä–” aloitti onu-matoran, mutta hänen ei taaskaan sallittu lausuvan ajatustaan ääneen.

”Mainitsemani arvoesine, jonka petturi kähvelsi häikäilemättömästi”, selitti hirmuhallitsija, ”on eräs kartta. Eräs hyvin kallisarvoinen kartta. Niinkin vahvasti voisin sanoa, että sen kartan tilanne määrittää valtakuntamme kohtalon. Valmistautuessaan säälittävään pakomatkansa petturi anasti keisarillisesta varastosta yhden tavallisen karttakirjan – se sattui olemaan juuri se, jonka väliin tämä aarre oli ironian nimissä sujautettu säilöön. En tiedä, sattuiko kartta hänen mukaansa vahingossa vai tarkoituksellisesti – toa oli yksinkertaisesti napannut kirjahyllyn päädyssä olevan, eikä hänellä tietääkseni ollut aavistustakaan kartan olemassaolosta – mutta sillä on hyvin vähän merkitystä. Tuo kartta takaisin ja varo katsomasta sen hyvin salaista sisältöä, sillä muuten sinut teloitetaan.”

Faxadosq oli ollut niin pelosta kangistunut, ettei hän ollut kuullut erään toisen kävelleen hänen taakseen. ”Yo”, sanoi matala ääni, ”vene on valmiina tätä matorania varten, mikä hänen nimensä sitten onkaan. Taisin olla sen kokouksen järjestelemässä solmioitani.”

”Hyvä on!” pauhasi Bro-Koron keisari verhon takaa. ”Vie hänet mennessäsi. Muista vielä selittää, että odotamme häneltä säännöllisiä kirjepäivityksiä petturijahdin tilasta.”

”Odotamme häneltä säännöllisiä kirjepäivityksiä petturijahdin tilasta”, sanoi oranssi toa ja nappasi Faxadosqia kädestä. ”Aika mennä, yo.”

Faxadosqin mieli prosessoi yhä juuri tapahtunutta, joten hän ei pannut vastaan, vaan käveli kiltisti perässä. Hän ei sanonut mitään tai yrittänyt paeta, kun heidän tiensä kävi palatsilta satamaan; hän vain seisoi hiljaa paikallaan, kun toa osoitti hänelle hankittua venettä ja kertoi hänelle, mihin suuntaan petturin nähtiin lähteneen.

Vasta sitten, kun Bro-Koro oli kutistunut pieneksi pisteeksi horisontissa, hänen mieleensä mahtui uusi ajatus.

Oliko hän juuri nähnyt kotisaarensa viimeistä kertaa?

Yö oli kylmä, joten Faxadosq sytytti nuotion siitäkin huolimatta, että se oli löytänyt hänet viime kerralla.

Matoranilla oli kaikki maailman syyt uskoa, että hän oli jälleen oikeilla jäljillä – maailmassa ei varmaankaan ollut kovin montaa plasman toaa, jotka kiersivät korosta toiseen ja voittivat aina kaikissa korttipeleissä. Kaiken lisäksi hän saavutti jahdattuaan joka päivä; Taguna kai luuli, että oli kadottanut hänet lopullisesti, ja vietti ylimääräistä aikaa joka kylässä.

Päivä oli ollut pitkä ja raskas, eikä pehmeä makuupussi ollut tuntunut milloinkaan houkuttelevammalta, mutta onu-matoran päätti siitä huolimatta pysyä valveilla vielä pari tuntia. Heidän yhteinen varjostajansa, jos oli myöskin säilynyt heidän jäljillään, ei ollut niin älykäs, että olisi odottanut hänen nukahtamistaan; jos vain oli lähellä, se hyökkäsi välittömästi.

Sitä kauemmin hän ei ehtinyt asiaa miettiä, kun niin todella tapahtui – vaaleanpunainen hirviö hyökkäsi oikealta. Luistimilla jotenkin ilman jäätä pystyssä pysyvä, punaisilla kiilusilmillään häntä tuijottava vemmelsääri syöksyi Faxadosqia kohti jotakin epäselvää öristen, mutta tämä oli valmis. Oli ollut valmis siitä asti, kun oli ensimmäistä kertaa joutunut öisen ahdistelijan uhriksi.

Hänen revolveria pitelevä kätensä nousi värähtämättä yhtään, saavutti kaniinin pään korkeuden ja ampui.

Jänis kaatui taaksepäin tuskanhuudon saattelemana ja löi päänsä kantoon, mikä tuskin lisäsi sen hyvää oloa lainkaan.

”Ei tänä yönä”, Faxadosq sanoi ääni täristen vain hieman. ”Ei tänä yönä eikä minään muunakaan. E-etkö jo huomannut, ettei tätä matorania noin vain yllätetä?”

Vemmelsääri ei saanut äristyä vastaukseksi mitään selvää, makasi vain maassa päätään pidellen.

”Kyllä sinä siitä parannut kuten olet aina parantunut”, onu-matoran mutisi. ”Tuliko mieleesi, että voisit vain lakata jahtaamasta minua ja sitä, jota minä jahtaan?”

”eI KOSKAEI KOS KA KOS KA”, ärvelsi kani, ”on NÄLKÄKH”
”Syödäkö sinä minut–”
”EI SELAINEN NÄL KÄSENKIN NOOB”, vemmelsääri huusi.

”En ymmärrä nälkääsi sen enempää kuin niitä aarteita, joista aina välillä höpiset”, sanoi Faxadosq ja osoitti revolverillaan uhkaavasti. Toivuttuaan saamastaan luodista kani huomasi eleen ja pakeni, mutta sitä ennen se sanoi jotain, ja se jokin piti Faxadosqia ylhäällä useita tunteja siitä huolimatta, ettei hän uskonut vemmelsäären enää palaavan.

Eikä luottanut lainkaan sen uhkauksen totuudenmukaisuuteen.

Mutta siitä huolimatta hän vain vääntyili makuupussissaan ja toisti mielessään sanoja, jotka se oli jäähyväisviestinään matoranille lausunut.

”kylä minä vie länäytän heh”

Faxadosq oli toa. Hän oli varjon toa. Hän oli varjon toa, joka seisoi Ko-Metrun rannikkoseudulla kielekkeellä, ja taivaalle auennut silmäpari katsoi häntä.

Se puhui samalla äänellä kuin läsnäolo hänen päässään, pimeydestä kurkottanut vaaleanpunainen käsi.

”SI NÄOLET SYTNINEN JA RIKOT SÄNTÖJÄ HEH”

”Minä…” Faxadosq aloittii ja kääntyi katsomaan taakseen. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli juuri tapahtunut, mutta hän halusi vakuuttaa pelastamilleen, että kaikki oli kunnossa; hän halusi tehdä niin siitäkin huolimatta, ettei uskonut siihen itse.

Mutta kun varjon toa näki häntä kohti tuijottavat kasvot – Araganin kasvot, Vigtazärin kasvot, Ultiasural Nomuin kasvot, lukemattomat muut kasvot – hän ei sanonutkaan mitään, koska näki edessään vain silmitöntä vihaa.

Hän oli pettänyt kaikki.
Hän tiesi sen siitäkin huolimatta, että ei tiennyt, mitä oli juuri tapahtunut. Hän ei tiennyt, mitä tapahtui; ei enää, hän ei tiennyt mitään.

Vai tiesikö?

Oliko todellisuus jälleen ohuempaa… vai oliko hän vain havahtunut siihen, että se oli aina ollut?

ei ei ei ei ei

Hän ei ollut varjon toa Metru Nuilla. Hän oli ollut Onu-Matoran Bro-Korosta, ja vaikkei hän tiennytkään, missä oli nyt, hän ei voinut olla Metru Nuilla eikä voinut olla varjon toa.

ei ei ei ei ei

Hän halusi herätä. Jos kaikki oli valhetta, jos mikään ei ollut totta, hän halusi herätä. Millään muulla ei enää ollut merkitystä; mikä hän oli? Missä hän oli? Kuka hän oli? Mitä oli tapahtunut?

Faxadosq vapisi tuntiessaan sen, mistä kani oli silloin puhunut, mutta jonka hän oli ymmärtänyt vasta nyt: nälän, nälkä oli nyt hänen ainut matkakumppaninsa. Loputon nälkä. Hänen täytyi syödä, millään muulla ei ollut merkitystä.

”NÄLKÄ ON KAIKILA HEH……
LOPUTLA KAIK KI SORTUVAT HEH………
…… JA NIINSE ON HEH…….
…… JA SINÄKIN HALUAT ARRTEET……”

Hän halusi aarteet. Hän ei halunnut mitään muuta kuin aarteet.
Hänellä oli nälkä.

Vihaiset ilmeet eivät merkinneet mitään; ne eivät häntä voineet satuttaa, ja vaikka olisivatkin voineet, hän olisi tehnyt sen silti. Darkson. Hän kohotti kohti tummansiniseen haarniskaan puettua titaania; hänen vapisevat sormensa olivat muuttuneet veitsenteräviksi kynsiksi; hän kaivautui sisään ja varasti aarteen. Darksonin kasvoilta kuvastui suunnaton kipu, mutta hän ei liikkunut paikaltaan. Hän ei voinut.
Se olisi vaatinut sitä, että oli todellinen.

Faxadosq söi sydämen pureskelematta – sen olisi pitänyt takertua hänen kurkkuunsa ja kuristaa hänet, mutta niin ei käynyt – mutta nälkä ei talttunut yhdestä. Sen tyydyttämiseen tarvittiin merkittävä numero; useimmille Mata Nuihin uskoville kuusi.

”SINÄ KIN…… TEET MITÄTAHANSA SADAKSESI ARTEET JA VAPAUTU AKSESI VANKILASTA HEH…….”

Darkson.
Takigamocos.
LordLigresga.
Ultiasural Nomui.
Vigtazär.

Ja vaikka Araganin kasvoilla oli kyyneleitä, ei vihaa, Faxadosq ei empinyt.

Aragan.

”SINÄ KIN…. OLET RIKONUT SÄÄNTÖJÄ……. JA SIKSI OLET VANKINA…. JA, TEET MI TÄ TAHANSA PÄSTÄKSESI PAKOON……”

Taivaan punaisuus yltyi niin kirkkaaksi, että se satutti silmiä, mutta Faxadosq ei voinut sulkea niitä. Pieni ja sen jälkeen suurempi maanjäristys ravistuttivat Ko-Metrua, ja kaikki hänen ympäriltään alkoi sortua ei mereen vaan tuleen; jäljelle jäi vain pieni kaistale lumesta sulanutta maata, jolle Faxadosq romahti täristen.

”JA HALUAT TYDYT TÄÄNÄLÄN…. JA VAPAU TUA VANKILATSA…..
………….
……
…………
…….
…………. VAIKA SE TUHOAISI SINUT KIN”

Minun nimeni ei enää ole Faxadosq ei enää ole ei. Minä olen mitä teen ja mitä minä teen on mitä minä olen ja mitä minä olen on mitä minä teen ja mitä minä olen on RIKON SÄÄNTÖJÄ. Minä RIKON SÄÄNTÖJÄ, minä rikon sopimusta, koska minä pelkään.

Koska minä pelkään, että ilman ankkuria todellisuuteen lennän pois tuulen mukana ja kuihdun.

Koska minä pelkään, että ilman yhteyttä kaikkeuteen kaikki loppuu.

Koska minä pelkään merkitysetöntä maailmaa täynnä käsittämättömiä nimiä ja turhia sotia ja harmaata ankeutta, koska minä pelkään olla minä jos kaikki on turhaa eikä millään ole merkitystä.

Koska minä pelkään ja pelkään ja niin pelkään ja siksi minä RIKON SÄÄNTÖJÄ, sillä MINULLA ON NÄLKÄ, vaikka se on kiellettyä ja hän kärsi rangaistuksensa rikottuaan sopimusta ja me kaikki kärsimme rangaistusta rikottuamme sopimusta ja se on olemassaolo ja se ei ole hyvä, koska ilman NÄLKÄÄ me kaikki lennämme pois tuulen mukana ja kuihdumme.

Minun lihani ei enää ole lihaa ja se pursuaa ympäriinsä ja minä huudan ja kaikki on hirvittävää ilman ankkuria. Minä sidon NÄLÄSTÄ siteet itselleni ja olen taas kuten hänkin sitoi. Minä olen tehnyt hirvittävän rikoksen ja kärsinyt hirvittävän rangaistuksen mutta minä en ole valmis päästämään irti, vaan minulla on NÄLKÄ, ja se hirvittävä NÄLKÄ ankkuroi minut todellisuuteen ja nyt minä taas hetken olen.

Kaikki aineellinen on poissa ja minä leijun välissä ja jossakin kaukana minä huudan. Hyvin kaukana, ennen kaikkea ja kaiken jälkeen ja eri suunnassa ja eri puolella ja eri todellisuudessa. Hän käärii minut siteisiin kuten kääri joskus itsensä.

Minä ymmärrän, että NÄLKÄ on totuus ja sen puute on valhe ja minä huudan, koska minä ymmärrän. Minä ymmärrän, että meissä kaikissa on NÄLKÄ ja hän ei ole mitään muuta kuin se meistä jonka aidat on poistettu ja pian olen minäkin ja pian olen minäkin ja pian minulla on NÄLKÄ.

Ja kun ennen on nyt ja tuleva on poissa minä avaan silmäni ja kun minä avaan silmäni hän on poissa ja hän on lähtenyt ja on kulunut päiviä ja viikkoja ja kuukausia ja vuosia ja kun minä avaan silmäni siellä ei ole häntä vaan kalterit ja kuulen askelia mutta näen kalterit.

Minä olen vapautunut yhdestä vankilasta mutta silti minä näen kalterit.

Minä olen vapautunut kerran mutta NÄLKÄ ei lakkaa ja niin ei lakkaa hänenkään sillä yksi vapautuminen ei riitä vaan LOPUTON NÄLKÄ vaatii lisää.

NÄLKÄ haluaa aarteet mutta nekin ovat vain väline ja NÄLKÄ haluaa syödä kaikki ja sekin on vain väline ja se mitä NÄLKÄ haluaa on paljon enemmän. NÄLKÄ haluaa olla vapautunut maailmasta täynnä käsittämättömiä nimiä ja turhia sotia ja harmaata ankeutta ja olla vapautunut vankilasta mutta vielä minulla on ylläni monet monet monet vankilat.

Siksi minä huudan ja siksi minulla on NÄLKÄ ja siksi minä RIKON SÄÄNTÖJÄ.

Kohtalon asukit II: Ajan, ulottuvuuksien ja maailmojen pimeyspeilisota

Kolme täydellisen säännöllistä, kulmikasta kappaletta tuijotti heitä kohti silmillä, joita yhdelläkään ei ollut. Kun partio lipui Megabotaraxin mökkiä kohti ilman halki, sulavasti ja elegantisti kuin tuulen lennättämä höyhen, Faxadosq ei osannut tuntea pelkoa.

Ei osannut, vaikka hän muisti hyvin, mitä ne olivat tehneet skakdille ja aristokraatille, joita hän oli jahdannut Destralille.

Ei osannut, vaikka hän enemmän intuitiolla kuin järjellään tiesi, että ne olivat syyllisiä siihen, mitä maailmalle oli tapahtunut.

Toan täytti vain järjetön, luonnoton tyyneys, joka synnyttyään jossakin hänen sisällään oli kulkenut hermoratoja pitkin Faxadosqin kehon jokaiseen ääripisteeseen ja turruttanut hänen lihaksensa epämääräiseksi, veteläksi massaksi, joka kuului jollekin toiselle toalle jossakin muualla.

Araganin oli ilmeisesti vallannut sama velttous – tulen toa seisoi hiljaa paikallaan, mutta horjuen. Faxadosq pohti, oliko hänellä itselläänkin hankaluuksia pysyä pystyssä; viestit hänen ruumiinsa eri osista aivoihin tuntuivat kulkevan ikuisuuksien pituisella viiveellä. Hän oli aika varma siitä, että vaikka jokin villipeto olisi syöksynyt metsästä ja puraissut hänen kätensä irti, kipu olisi saapunut vasta vuosikausien päästä jos sittenkään.

Näin oli ihan hyvä olla, eikö vain? Tuskinpa hän edes tuntisi mitään, kun niiden kaikkeutta hajottava vaikutus tulisi tarpeeksi lähelle hioakseen hänen fyysisen olemuksensa sileäksi aineettomuudeksi.

Miksi tehdä mitään?

Miksi paeta?
Miksi taistella?
Miksi huutaa apua?

Ja…

… ja miksi vapauttaa se?

Faxadosq ei ehtinyt miettiä, mistä ajatus oli putkahtanut hänen päähänsä, sillä ovi kävi ja läimähti mökin ulkoseinään – Megabotarax astui ulos ja osoitti syyttävällä mutta vapisevalla sormella kohti Faxadosqia.

Sinä!” olento huusi. ”Sinä houkuttelit ne tänne!”

”… minä mitä?” pystyi Faxadosq mumisemaan vastaukseksi siitä huolimatta, ettei suu, jolla hän puhui, tuntunut hänen omaltaan. Ympäristön yksityiskohdat sumenivat pois – etäisen metsän puut eivät enää muodostaneet selviä, kohti taivasta sojottavia piikkejä, vaan liukenivat osaksi yhtä väritöntä vallia näkökentän rajoilla.

Todellisuus oheni sameaksi, piirteettömäksi sumuksi, jossa kirkkaina muotoina loistivat vain häntä lähenevät partiot ja pimeydestä kurkottava käsi, joka oli jälleen materialisoitunut hänen olalleen.

vapauta se vapauta se vapauta se vapauta se

Faxadosq oli jo kauan aikaa sitten kyllästynyt merkityksettömään mantraan, joka oli vaivannut häntä niin unessa kuin valveilla – mitään vapautettavaa ei ollut. Hän oli hän, epätoivoiselle ja turhalle matkalle lähetetty toa, joka kohtaisi pian loppunsa partioiden käsissä; kaikki muu oli sisällötöntä valhetta, jota maailma kertoi itselleen jatkaakseen olemassaoloaan.

”MINÄ PUHUN SINULLE, TOA!”

Megabotaraxin karjaisu havahdutti Faxadosqin siitä tilasta, johon hän oli vajonnut. Partiot olivat lakanneet lähestymästä; nyt ne leijuivat ilmassa parinkymmenen bion päässä mökistä.

”Minä en tehnyt mitään”, varjon toa vastasi häneen murhaavasti katsovalle olennolle. ”Ne tulivat tänne itsekseen.”

”Siinä olet väärässä”, Megabotarax sihisi, ”sillä ne eivät vain livu maailman halki vailla päämäärää. En tiedä, mistä olet tietosi saanut–”

”Minä olen kuullut tarinoita”, Faxadosq keskeytti. ”Useita. Useita kymmeniä tarinoita, ja sen lisäksi olen henkilökohtaisesti nähnyt, kuinka ne veivät eräät Destraliin jahtaamani–”

Tarinoita”, Megabotarax sanoi. ”Vai olet sinä kuullut tarinoita? Nimiä, Faxadosq. Minä haluan tietää, kuka on laverrellut sinulle valheita.”

Varjon toa katsahti ärtyneesti kohti hirviötä, jonka mielestä tämä oli partioiden hyökkäyksen keskellä järkevintä ajankäyttöä, ja avasi suunsa vastatakseen. Kului muutamia sekunteja; hän pinnisti muistiaan, sulki suunsa ja avasi sen uudelleen, mutta taaskaan toan mieleen ei ilmaantunut mitään.

Hän oli kuullut tarinoita. Hänen oli ollut pakko kuulla tarinoita – kuinka muutenkaan Faxadosq olisi saanut tietää mitään partioista? Tiedon oli ollut pakko kantautua hänen korviinsa jotakin tietä; Megabotarax oli selvästi hänen kanssaan samaa mieltä siitä, mitä partiot olivat, joten jostakin hän oli saanut niistä tietää.

Mutta mistä?

Faxadosq keskittyi parhaansa mukaan – jossakin näkökentän sivupuolella kolme hahmoa alkoi jälleen lähestyä mökkiä – mutta ei muistanut.

Ei muistanut partioista kuulemiaan tarinoita eikä mitään muutakaan. Miksi hän oli tullutkaan tänne? Kuka oli tuo purppura, siivekäs olento, joka viittoi hänelle jotakin ja jonka kasvoihin ilmestyi jatkuvasti rakoja, joista ei tullut ääntä?

Ja kuka oli tuo tulen…

Aragan!

Aragan oli jähmettynyt paikoilleen hieman kauemmas – toan silmät kyynelehtivät, mutta hän ei tehnyt elettäkään väistääkseen uhkaavasti heitä kohti leijuvia hahmoja.

Faxadosq pakotti itsensä kiinnittymään todellisuuteen – kaikki olisi ohi, jos hän vajoaisi uudelleen – ja syöksyi kumppaniaan kohti. Hän tarrasi kiinni Araganin kädestä ja riuhtaisi tämän mukaansa; he etenivät pari juoksuaskelta, kaatuivat maahan ja kierivät poispäin mökistä. Varjon toa kompuroi ylös ja näki, että kolmen partio jatkoi kohti mökkiä; ne olivat muodostaneet heidän ja Megabotaraxin välille kuolettavan jakolinjan.

”FAXADOSQ!” huusi Megabotarax, kun niiden kaiken hajottava aura alkoi työstää hänen mökkiään. Kattotiilet sulivat muodottomiksi möykyiksi; seinästä tuli leijuvaa, hahmotonta nestettä, joka sekoittui yhtä lailla partion vaikutukselle altistuneeseen ilmaan ja muodosti sumeaa, harmaata sakkaa. ”Meidän välimme eivät ole vielä selvitetyt, mutta ensiksi meidän täytyy paeta.”

Toa olisi saattanut kysyä, miten olento ajatteli niin tehdä, jos tämä ei olisi jo vastannut itse. ”Järjestän meille harhautuksen. ALKUPAHOLAISET!”

”Fax”, maassa makaava Aragan kuiskasi. ”Minä… minä näin kaiken.”

”Ei nyt”, mutisi Faxadosq vastaukseksi. Leijuvat tuhoajat olivat sulattaneet tiensä Megabotaraxin mökin keskiosaan – sen koko ulkopinta oli muuttunut vellovaksi, värittömäksi massaksi, joka pakeni pilviä kohti vain sumetakseen pois ja lakatakseen olemasta olemassa ennen sinne pääsyään.

Megabotarax karjui ilmoille sanoja, joita Faxadosq ei ymmärtänyt. Varmaankin käytti jotakin niistä lukuisista loitsuista, joita huhupuheiden mukaan osasi.

”Fax, minä näin totuuden…”

Maa Faxadosqin jalkojen alla alkoi värähdellä. Hän hyppäsi kauhistuksissaan pois tieltä ja huomasi, että siihen, missä hänen oikea jalkansa oli äskettäin ollut, oli nyt työntynyt maan läpi musta piikki.

”… e-eikä se ollut mukava totuus.”

Varjon toa katsoi kohti Aragania tietämättä, oliko edes kuullut saati sitten ymmärtänyt sitä, mitä hän oli juuri äsken sanonut. Joka puolelle tulen soturia oli ilmestynyt samanlaisia piikkejä.

”ALKUPAHOLAISET!”

Tismalleen samalla hetkellä kaikki niistä nousivat ylöspäin ja paljastivat olevansa kaksittain kiinnittyneitä kasvottomiin, pikimustiin päihin. Aluksi kasvottomiin, siis – yksi avasi silmänsä, ja niiden takaa loisti sokaiseva, kaikkia ympäröiviä värejä kirkkaampi punainen valo.

Aragan kirkaisi kauhistuneesti ja kompuroi pois ruohikosta nousseen armeijan päältä. Näky olisi voinut olla koominen, jos tilanne olisi ollut mitä tahansa muuta.

”Alkupaholaiset”, puhui Megabotarax kauempaa. ”Minä loin teidät paholaisten komentajiksi sekä kaikkien elementtien mestareiksi, mutta epäonnistuitte kummassakin, kuten kaikki minun luomukseni!”

Kolmen partio oli jälleen pysähtynyt. Mökin jäänteiden kadotessa Faxadosq näki ne selvästi; niiden vaikutus oli kaivertanut maahan pallosektoria mukailevan, savuavan kuopan.

”Lopulta ette voineet pelastaa minua partioilta”, saarnasi Megabotarax syyttävään sävyyn, ”sillä mikään ei voi. Mikään ei pelasta mitään partioilta. Mitä ikinä ne ovatkaan, yksikään olento tässä kurjassa maailmassa ei voi asettaan kohottaa niitä vastaan, ja siksi kaikkeus on tuhon partaalla. Minä loin teidät taistelemaan, mutta tällaisten asiaintilojen vallitessa ette enää johda hyökkäystä Destralin herraa vastaan – teidän tehtävänänne on kuolla, ei taistella.”

Olennon puhuessa luomuksilleen ne nousivat jotenkin maasta sen muotoa mitenkään häiritsemättä. Ruohonkorsikaan ei katkennut, kun epämuodostuneet, mahdottoman lihaksikkaat ruumiit kohosivat säilöstä, jossa ne olivat odottaneet vuosikausia. Sarvekkaista päistä osa kääntyi katsomaan kohti sitä, mikä oli joskus ollut Megabotaraxin mökki; osa suuntasi kiiluvat silmänsä kohti Faxadosqia ja Aragania. Toat tajusivat sanomattakin vihjeen paeta.

Eivätkä ne ilmestyneet vain siihen kohtaan maastoa – toinen parinkymmenen ryhmä nousi esiin Megabotaraxin vierestä ja kolmas mökin takaa.

”Teillä ei ole muuta asetta kuin säälittävää lihaa oleva kehonne”, julisti itsekin mökistä ja partiosta perääntyvä Megabotarax. ”Teillä ei ole muuta järkeä kuin syöksyä kohdetta kohti ja heiluttaa naurettavia raajojanne. Kun silmienne valo sammuu lopullisesti, tietäkää, että häpeän teitä, itseäni ja koko maailmaa. HYÖKÄTKÄÄ, ALKUPAHOLAISET!”

Faxadosq ja Aragan eivät jääneet seuraamaan, mitä tapahtui, vaan juoksivat.

Ja sitä paitsi heidän ylitsensä lentävät savuavat, mustat ruumiinosat, alkukantaiset tuskanhuudot sekä valonvälähdykset kertoivat aivan tarpeeksi.

Faxadosq huohotti ja nojasi puuhun. ”N-no… mitä seuraavaksi?”

Araganilta ei kuulunut vastausta. Varjon toa kääntyi katsomaan, olivatko he eksyneet toisistaan rämpiessään metsän halki, mutta siellä hänen matkakumppaninsa seisoi tuijottaen tulosuuntaan.

Jos näky etäisestä, savuavasta kraaterista siellä, missä Megabotaraxin mökki oli joskus ollut, oli se, mikä oli saanut toan pysähtymään, Faxadosq ei voinut häntä syyttää.

Se sitten Megabotaraxista. Mikä pahempaa, mikäli hirviö oli ollut oikeassa, se myös heidän ainoasta johtolangastaan – siitä, että varjojen herran itse täytyi olla kaiken takana. Megabotarax ei ollut vaikuttanut niin vakuuttavalta, että Faxadosq olisi tätä välittömästi uskonut, mutta ei hänellä itselläänkään ollut ylitarjontaa todisteista teorian tueksi.

Mikä olikaan saanut hänet ajattelemaan, että maailman rappio oli Makutan käsien työtä? Oliko hän unohtanut senkin, vai eikö ollut koskaan tiennytkään? Olisivatko hän ja Aragan lähteneet pitkälle ja vaaralliselle matkalle Megabotaraxin luokse ilman sen vahvempia perusteita epäillä, että erakolla olisi ollut heille tärkeää tietoa?

Faxadosq piteli päätään ja yritti setviä menneisyyttä koskevia muistojaan, jotka tuntuivat vaarallisen sumeilta – jos hän ei pitäisi kaksin käsin kiinni, huomenna hän ei muistaisi enää nimeäänkään. Hänelle oli kotisaarella annettu tehtävä, jota hän oli poistunut suorittamaan, ja vuosien kuluessa tämä tehtävä oli johdattanut hänet Bio-Klaaniin. Suunnilleen niihin aikoihin – hieman ennen tai hieman jälkeen – ensimmäiset merkit kaikkeuteen iskeneestä rutosta olivat ilmenneet.

Mutta sen jälkeen oli vain harmaata usvaa, jonka läpi yksittäiset hetket loistivat kirkkaina pisteinä.

Hän muisti jahtaamansa henkilöt ja sen, kuinka partio oli iskenyt hänen seuratessaan heitä kohti Destralia.

Hän muisti, että eräänä iltana he eivät olleet enää saaneet nuotiota syttymään. Rakasentankit olivat olleet vielä mukana. Yksi nimi – Edikiller – pomppasi esiin sakeudesta, mutta Faxadosq ei enää muistanut, kuka tämä oli ollut tai missä yhteydessä he olivat tavanneet, jos edes olivat.

Hän muisti kävelymatkan Megabotaraxin mökin luokse ja sen hetken metsässä, kun todellisuuden toiselta puolelta häntä piinaava läsnäolo oli näyttänyt todellisen voimansa ensi kertaa.

Hän muisti täysin tarkasti saapumisen hökkelille ja sitä seuranneet tapahtumat päättyen siihen, että he olivat paenneet partion ja alkupaholaisten taistelua.

Mutta kaikki muu siltä ajanjaksolta oli epäselvää – Faxadosq hätkähti tajutessaan, ettei hän edes tiennyt, kuinka kauan aikaa oli kulunut siitä, kun hän oli lähtenyt Bio-Klaanista. Viikkoja? Kuukausia? Vuosia? Voisiko hänen muistoissaan olla vuosien mittainen tyhjä aukko?

Milloin hänestä oli tullut toa? Miten ja miksi hänestä oli tullut varjon toa?

Ja… ja…

kuka oli Aragan?

Vapauta se.

Vapauta mikä?

Totuus.
Totuus on sisälläsi. Sinä tiedät, mikset muista. Sinä tiedät, miksi selkeät hetket ovat vain reikiä tuulen kuljettamassa lakanassa. Sinä tiedät, mutta vielä et
ymmärrä. Se tapahtuu sitten, kun olet oppinut lisää.

Ja sitten voit vapauttaa sen.

Sen enempää Faxadosq ei ehtinyt päässään puhuvan äänen sanoja pohtia, sillä jokin tarrasi häntä keskiruumista ja nosti ilmaan. Hän rimpuili hetken, mutta huomasi sitten häntä pitelevien kynsien purppuran sävyn, katsahti ilmaan ja huomasi Megabotaraxin.

Aragan huusi jotakin – oli itse asiassa jo huutanut vähän aikaa, mutta varjon toan ajatukset olivat olleet toisaalla – mutta vaikeni pian.

”Typerykset”, hirviö sähisi, ”miksi niin kauas juoksitte? Minähän sanoin järjestäväni harhautuksen, en taistelevani itse niitä vastaan.”

Faxadosq ei ollut varma, mitä vastata – minkäänlainen skeptisyys koskien sitä, olivatko he uskoneet Megabotaraxin kykyyn selviytyä tilanteesta, oli kuitenkin varmasti huono idea, sillä puunlatvat etääntyivät koko ajan.

Sen sijaan hän vain vilkaisi taakseen ja kysyi nähtyään, ettei leijuvien kappaleiden joukko seurannut heitä: ”Mitä tapahtui?”

”Jäin seuraamaan, pystyisivätkö luomukseni mitään partiolle, mitä ne eivät tietenkään tehneet”, sanoi Megabotarax ärtyneesti, ”mutta te olitte taistelun laannuttua jo hävinneet. Arvelin teidän lähteneen kohti metsää, sillä se oli ainut suunta, jossa todellisuutta vielä oli, joten lensin perään katsomatta, mitä partio teki teurastettuaan alkupaholaisista viimeisimmän.”

Tässä kohtaa kertomusta myös Aragan vilkaisi pelästyneenä taakseen.

”Kävi ilmi, että partio päätti kadota. En tiedä, mitä ne halusivat, mutta ilmeisesti vuosien ja vuosien aikana kivuliaasti ja hitaasti luomani armeijan tuhoaminen tyydytti niiden tarpeet. En myöskään tiedä, mitä ne ovat, ja se mysteeri ei minulle–”

Faxadosq huomasi Aragonin kuiskaavan jotakin ja keskeytti heitä kantavan hirviön. ”Puhu kovempaa, Aragan! Täällä tuulee niin kovaa, etten–”

”NE OVAT VANKILOITA!” tulen toa huusi. ”Ne… ne…”

Sekä Megabotarax että Faxadosq vaikenivat.

”Ne ovat vankiloita”, Aragan sopersi. ”Sen… sen minä näin, kun… ne… ne ovat vankiloita. Syntisten vankiloita. Sääntöjä… sääntöjä rikkoneiden vankiloita. E-eivät ne ole kenekään luomuksia, jotka ovat s-syyllisiä tähän kaiken loppuun… ne… ne ovat ne, jotka ovat tuhoutuneet. Kun… kun harmauden aalto etenee ja syö… syö sisäänsä kyliä… nuo ovat ne, m-mitä jää jäljelle.”

Tulen toa painoi kätensä kasvoilleen.

”M-minun kyläni… Remalu… Gorduk… Ular… k-kaikki ovat jossakin… muuttuneet…”

Hyvin runollista”, keskeytti Megabotarax, ”mutta osaisitko vielä kertoa, mikä tai kuka on se, joka loi todellisuutta pureksivan harmauden, joka muuttaa älylliset olennot venytetyiksi kuutioiksi ja tuhoaa kaiken muun?”

Vastausta ei kuulunut.

”Siinä tapauksessa millään tuolla ei ole vaikutusta suunnitelmiimme.”

”Hetkinen”, sanoi Faxadosq, ”mitkä ovat suunnitelmamme? Mihin me olemme menossa?”

”Erittäin hyvä kysymys”, totesi Megabotarax. ”Koska asuinsijani on enää pelkkä savuava kraateri, nyt jos koskaan on oikea aika käväistä pikku visiitillä Metru Nuilla ja sanoa hei kaikille vanhoille kavereille, jotka nyt sotivat legendojen kaupungin herruudesta – siitä, ketkä saavat olla kohtalon asukit, jotka jäävät henkiin kaikkien muiden kadotessa. Matkaan sisältyy yksi välietappi, sillä minulla on piilossa eräällä saarella–”

”Minä en vieläkään ihan ymmärtänyt”, keskeytti Faxadosq, ”miksi… ööh, miten me liitymme tähän suunnitelmaan?”

”Voin minä teidät pudottaakin.”

Maisema oli keskustelun aikana vaihtunut täysin autioksi mereksi. Ei kalastusaluksia, ei rääkyviä linturaheja – jopa heidän ohittamansa luodot ja pikkusaaret olivat vailla merkkejä asutuksesta tai elämästä.

Parempi tämä kuin partioita täysi taivas, totesi Faxadosq itselleen, mutta näkymä ei silti parantanut hänen oloaan – he eivät näyttäneet olevan yhtään missään.

Ei maamerkkejä, ei elämää.
He matkasivat sanan abstraktissa merkityksessä halki maiseman, joka oli olemassa vain sen hetken, kun he sitä aisteillaan havainnoivat.

Lentonopeudessa vaikutti olevan jotakin yliluonnollista, mutta Megabotaraxin tiedettiin osaavan monia loitsuja, joten Faxadosq ei maininnut asiaa. Aragan oli täysin hiljaa; varjon toa olisi halunnut esittää tälle paljonkin kysymyksiä, mutta ei tiennyt, kuinka paljon luottaa Megabotaraxiin.

Eikä hän myöskään tiennyt, mitä muut olisivat olleet mieltä hänen järjestään, jos Faxadosq olisi kysynyt, miten ja missä hän oli tavannut matkakumppaninsa.

Ja kaikista eniten hän pelkäsi sitä, että kuultuaan kysymyksen Aragan miettisi hetken, sanoisi ”hmm, enpä juuri nyt muista”, ja palaisi mietteisiinsä.

Niin kauan hän saattoi ainakin teeskennellä kaiken olevan hyvin, kun kyse vaikutti olevan vain hänen omista muistiongelmistaan, mutta entä jos tapahtumat olisivat kadonneet kaikkien muidenkin päistä? Ei ollut hankalaa kuvitella, että taivaan ankean harmaaksi ja kasvit pysähtyneiksi tehnyt ilmiö olisi vaikuttanut myös älyllisten olentojen aivoihin, mutta Faxadosqista siinä oli jotakin sitäkin synkempää ja pelottavampaa, josta hän ei vain saanut kiinni.

”Oikeasti liitytte suunnitelmaan siten, että te tiedätte jotakin tärkeää – Faxadosq ainakin – mutta säälittävät aivonne ovat kaikessa sekaannuksessa unohtaneet. Mietitään sitä lisää myöhemmin; tuossa suunnassa näette ainoan välipysähdyksemme”, keskeytti Megabotarax hänen ajatuksensa. ”Laskeutua emme kuitenkaan voi, jos haluamme pitää henkemme.”

Purppura sormi osoitti kohti pikkusaarta, jolla ei edes kasvanut yhtäkään puuta. Faxadosq ei ollut ihan varma, mitä niin uhkaavaa hänen olisi pitänyt siinä nähdä; pari aivan tavallisen näköistä kiveä törrötti rantahietikossa, muuta huomionarvoista hän ei erottanut.

”On yleistä tietoa, etteivät alkupaholaiset ole ainoita luomuksiani”, selitti hirviö. ”Itse asiassa juuri tälle saarelle piilotetut iskujoukot ovat varsinainen syy siihen, että Metru Nuilla käytävän sodan jokainen osapuoli on tullut maanittelemaan minua puolelleen. Arvatkaapa, kuinka suuressa viisaudessani estin heitä yksinkertaisesti matkaamasta saarelle ja ottamasta armeijaa hallintaansa?”

Faxadosq tai Aragan eivät kumpikaan esittäneet arvausta.

”Hyvin yksinkertaista”, sanoi Megabotarax ja käytti jotakin loitsua taikoakseen käteensä pikkukiven. ”Tein niin, että paholaiset tottelevat vain alkupaholaisten käskyjä, ja kätkin alkupaholaiset.”

Kivi putosi saarelle kadoten näkyvistä. Suuri joukko mustia hahmoja – sellaisia, joiden toat olivat nähneet työntyvän esiin ruohikosta Megabotaraxin mökin lähellä, mutta ehkä hieman pienempiä – pisti päänsä esiin ja kampesi itsensä ylös vilkuillen, kuka tai mikä niiden unta oli häirinnyt.

Ne osasivat lentää – yksi heidät huomannut paljasti siipensä, lähti taivaalla näkyvää hahmoa kohti ja kirkui muita seuraamaan.

”Eivät… eivätkö alkupaholaiset olleet juuri niitä, jotka mökilläsi kuolivat?” kysyi Aragan. ”Miten me–”

”Hyvin yksinkertaista”, sanoi Megabotarax taas. ”Me lennämme karkuun tosi kovaa. Nähdään Metru Nuilla, astetta huonommat mutta määrältään lukuisammat luomukseni!”

Sen sanottuaan Megabotarax laukaisi itsensä entistä nopeampaan syöksykiitoon. Aragan huusi jotain, mutta hänen äänensä ei enää kuulunut tuulen läpi; Faxadosq vilkaisi hänen osoittamaansa suuntaan eikä yllättynyt lainkaan, kun näki satojen paholaisten seuraavan kaukana heidän perässään.

Tulen toa pudisti päätään ja osoitti uudelleen.

Nyt Faxadosq huomasi, mitä toa oli tarkoittanut – heidän vasemmalla puolellaan näkyvää, vähintäänkin tuhansista yksilöistä koostuvaa partioiden pilveä. Osa niistä liiti kolmen ryhmissä aivan merenpinnalla; osa leijui heitä korkeammalla ilmassa.

Varjon toa ei tiennyt, mistä se oli tullut, mutta hänen mielensä valtasi järkkymättömän vahva tuntemus siitä, että nekin olivat matkalla kohti Metru Nuita.

Kohtalon asukit I: Valon, varjon, elämän ja kuoleman taisto

Kolme rauhallista koputusta, jotka kumisivat vaimeasti lahonneen puuoven pinnalla.

Faxadosq odotti hetken ja koputti sitten uudelleen, tällä kertaa hieman voimakkaammin. Se ei auttanut herättämään mökissä oleskelevan huomiota – jos hän siellä edes oli.

”Ei ketään”, huokaisi Faxasosq ja kääntyi kohti Aragania. ”Pitäisiköhän meidän–”

”Minä kyllä tiedän, mitä meidän pitäisi tehdä”, vastasi tulen toa. ”Väisty.” Faxadosqille tuli mieleen useitakin vastaväitteitä, kuten se, että Megabotaraxin maineessa olevan henkilön asuntoon ei kannattanut murtautua voimakeinoin, mutta hetken harkittuaan hän jätti ne sanomatta.

Mitä muutakaan he tekisivät? He olivat matkanneet kuolevan maailman halki etsimään pelastusta – jos sitä ei löytyisi, niin heitä kuin maailmaakaan ei ehkä huomenna olisi.

Siispä hän vain siirtyi pois Araganin tieltä. Tulen toa otti kiihtyviä askelia kohti ovea valmistautuen kohdistamaan siihen koko painonsa, mutta pysähtyikin juuri ennen kohteensa saavuttamista ja kokeili vetää sitä ulospäin.

Ovi aukesi – lukkoa ei ollut.

”Heikko esitys, Megabotarax”, hän sanoi. ”Heikko esitys. Tuo ei pitäisi poissa edes keskivertoa tyhmempää rahia.”

”Ei täällä enää ole raheja”, mutisi Faxadosq harppoessaan sisään Araganin perässä.

Mökin sisukset olivat sanan monessa eri merkityksissä tyhjillään. Toat hajautuivat tutkimaan kaikki neljä huonetta, mutta Megabotaraxia tai ketään muutakaan ei näkynyt – vain kaatuneita tuoleja, tyhjiä kukkaruukkuja ikkunalaudoilla ja homeinen lipasto, jonka kaikki laatikot lojuivat haljenneina lattialla.

Kaikkialla vallitsi sama harmaiden sävyjen paletti, joka oli ottanut koko ulkomaailman haltuunsa. Tila ei vaikuttanut asutulta tai edes hylätyltä – ei sellaiselta, että tavaroiden sekamelskassa hallitsisi minkäänlainen harkittu järjestys. Faxadosq ei ollut nähnyt tutkimissaan huoneissa sänkyä tai keittiötarvikkeita; ne olivat vain huoneita pienellä alkukirjaimella, tarkoitettu ei kenellekään ja ei mihinkään.

Rakennuksen toisesta päästä kuului kolinaa, kun Aragan ilmeisesti kävi läpi jonkin löytämänsä huonekalun jäänteitä. Faxadosq käveli ikkunalle, puhalsi pois sitä peittävän pölykerroksen ja katsoi avautunutta näkymää kohti etelän piirteetöntä harmautta. Mitähän hänen silmänsä olisivat aiemmin kohdanneet? Puiden peittämän metsän vai raivoisasti aaltoilevan meren, jonka halki lipui yksinäinen kalastusalus?

Äkkiä toan täytti paniikinomainen varmuus siitä, että tyhjyys oli kirinyt heidän ohitseen – että se oli vyörynyt heidän ylitseen ja jättänyt jälkeensä vain ränsistyneen mökin saareksi olemattomuuden keskelle. Hän tiesi sen mahdottomaksi – sen leviämisessä tänne saakka oli kestänyt kuukausia – mutta halusi silti nähdä omin silmin, että todellisuutta riitti vielä pohjoisessa.

Hän halusi nähdä omin silmin ruohikon ja puiden lehdet, vaikka niiden värit olivat jo haalistuneet tunnistamattomiksi. Hän halusi nähdä ne siitäkin huolimatta, ettei enää ollut tuulenvirettä niitä havisuttamaan.

Ja ennen kaikkea hän halusi nähdä Araganin. Viime viikkoina – kun he olivat edenneet yhä etelämmäksi ja etelämmäksi – hänet oli pitänyt järjissään vain ajatus siitä, että oli joku toinenkin, joka koki saman; että oli joku toinenkin, joka näki ja kuuli, kuinka kaikkeus lakahtui heidän jalkojensa alta ja heidän päidensä yltä.

He olivat olleet erossa vain minuutteja, mutta niinkin lyhyt yksinäisyys oli riittänyt päästämään tyhjenevän maailman lohduttomuuden hänen mieleensä. Faxadosq mietti, oliko milloinkaan sanonut, kuinka mahdotonta matkanteko olisi ollut ilman hänen matkakumppaniaan. Hän yritti muistella, oliko koskaan sanonut, että vaikka Megabotaraxia ei löytyisikään, oli tämä kaikesta huolimatta ollut mieluisin tapa viettää universumin viimeiset hetket.

Oli hän sen kaiken aina tiedostanut… mutta oli vain pitänyt omana tietonaan. Mikä oli siihen syynä? Loputtoman harmauden katto heidän yllään, joka vangitsi sekä hänen katseensa että hänen ajatuksensa, jos toa ei tietoisesti transsista poistunut? Vai vain se, ettei maailman joka biolla syvenevä ja paheneva rappio ollut saanut heitä jutustelutuulelle?

Siitä viis – nyt hän halusi siinä järjestyksessä nähdä ulkomaailman, nähdä Araganin ja varmistua siitä, oliko toa löytänyt Megabotaraxista jälkeäkään. Faxadosq poistui tarkoituksettomasta huoneesta, jonka ikkunasta oli tiirannut, ja palasi eteiseen.

Eteinen oli muuten sellainen, kuin mitä hän pikaisen silmäyksen perusteella muisti – pölyn peittämiä tyhjiä hyllyjä, kolme lattialle kaatunutta tuolia, jonkinlaista heikon syaanin väristä hometta seinissä – mutta ovea ei ollut siinä, missä sen olisi pitänyt olla. Faxadosq asteli varovaisesti vastakkaista seinää kohti ja asetti kätensä siihen, missä seinän ja oven rajapinta oli ennen sijainnut, mutta ei tuntenut mitään.

Hän kääntyi ympäri ja katsoi ovea, josta oli tullut. Se sekä sen vasemmalla sijaitseva kumppani, josta Aragan oli kulkenut, olivat yhä paikallaan. Hän vilkaisi uudelleen taakseen, mutta ulko-ovi oli yhä kateissa.

Faxadosq ei pysähtynyt pohtimaan tapahtunutta tarkemmin, vaan suorastaan juoksi kohti ovea, jonka toiselle puolelle tulen toa oli kadonnut. Tälläkin sijaitsevasta ikkunasta näkyi vain harmautta – ei, niin ei pitänyt olla, juuri äsken maailma oli vielä ollut siellä – mikä ei sekään ollut yksityiskohta, jonka arvioimiseen toalla olisi ollut aikaa. Hän syöksyi oven läpi talon viimeiseen huoneeseen eikä yllättynyt lainkaan, kun Aragania ei näkynyt sielläkään.

Toa hengitti raskaasti ja yritti olla katsomatta kohti ikkunaa, jonka läpi kuvottava harmaus paistoi hänen silmiinsä. Hän taisteli pysyäkseen tajuissaan; Faxadosq pelkäsi, että pyörtymisessä olisi kaiken loppu. Hän oli vain kääntänyt selkänsä, ja heti sekä Aragan että ympäröivä maasto olivat kadonneet – kuinka kävisi hänelle itselleen, jos hän lipuisi tiedostamattomuuden tilaan?

Häntä piinannut läsnäolo, pimeydestä kurkottava käsi, ei myöskään näyttänyt itsestään minkäänlaisia merkkejä. Vapauta se, toisti Faxadosq itselleen sen sanoja, mutta ne eivät häntä auttaneet. Vapauta mikä? Mitä hänessä oli, mikä oli kaikkeuteen itseensä iskeneitä hampaita vahvempaa?

Sitä hän ei voinut mistään päätellä, kuluiko minuutteja vai tunteja – Faxadosq tiesi vain, että jossakin välissä hän oli joko istuutunut tai rojahtanut lattialle. Vaikka hän ei mitään muuta halunnutkaan kuin sulkea silmänsä tai katsoa toisaalle, toa ei kyennyt nostamaan katsettaan ikkunasta ja tyhjyydestä sen toisella puolella.

Oliko se hänen turmionsa vai hänen pelastuksensa?

Jos hän särkisi lasin ja pudottautuisi olemattomuuteen, laskeutuisiko hän ikuisesti kohti ei mitään… vai haalistuisiko osaksi mitättömyyttä ja vapautuisi mökin vankilasta? Kaikki oli romahtanut pois hänen ympäriltään – tuhon aallot olivat nielaisseet maailman sisäänsä ja jättäneet jälkeensä vain hänet ja mökin, mökin ja hänet.

Ja jos Faxadosq oikein tarkasti katsoi, hän näki pienten, pisaramaisten reikien syöpyneen seiniin. Sairaalloinen harmaa olemus tihkui niiden lävitse.

Ja jos hän katsoi vielä tarkemmin, oli samoja reikiä myös hänen kämmenissään.

Puut, taivas ja vesi eivät olleet olevan perinpohjaisin muoto – ne olivat ohut kerros jonkin paljon pelottavamman yllä.
Mikään ei ollut ollut varjon toalle selvempää milloinkaan.
Mutta hän ei halunnut lähteä. Ei vielä.

Ei niin kauan, kuin tämän maailman pelastamisella vielä oli toivoa.

Kului toinen tuntemattoman pituinen ajanjakso. Nyt Faxadosqin ei tarvinnut pinnistellä nähdäkseen todellisuuden viimeistä saarta peittävän rei’ityksen. Hänen vasen etusormensa roikkui tyhjän varassa; se totteli yhä hänen käskyjään, mutta tuntui turralta ja etäiseltä, jonkun toisen sormelta.

Viimeistään siinä vaiheessa hän sinetöi päätöksensä, ettei vain aikonut odottaa, että maailmankaikkeutta syövä tauti ehtisi hänen luokseen. Niin kauan, kuin hänellä oli vielä tarpeeksi massaa, oli Faxadosqin yritettävä sitä ainoaa asiaa, mitä hän vielä saattoi yrittää; olisi se lopulta oikea päätös tai ei.

Toa nousi ylös, otti syvän henkäyksen, pinkaisi juoksuun kohti ikkunaa…

… ja laskeutui pää edellä nurmikolle, jonka ylitsevuotavan kirkkaisiin väreihin sattui katsoa ja jonka äärettömän terävä tuoksu sai hänet kakomaan. Särkyvän lasin ääni kaikui vielä hänen korvissaan, mutta kipua Faxadosq ei tuntenut niistä lasinsiruista, jotka olivat epäilemättä juuri lävistäneet hänen ruumiinsa.

Hänet havahdutti Araganin etäinen ääni, jonka lausumia sanoja Faxadosq ei erottanut.

Toa nousi ylös ja vilkaisi taakseen – ikkunalasi, jonka lävitse hän oli hypännyt, seisoi ehjänä paikallaan. Maailman väreihin ja tuoksuihin oli palautunut niille nykyisin ominainen haaleus; se ei kuitenkaan vetänyt vertoja sille, mitä hän oli mökissä kokenut.

Faxadosq kiersi rakennuksen ja näki maassa makaavan, kasvojaan pitelevän Araganin, joka sopersi sanojen ketjuja itsekseen ilmeisesti huomaamatta toan saapumista.

”… näin he kaikki… he kaikki… lakkasivat… ”

”Aragan”, Faxadosq sanoi. ”Se ei ollut todellista. Se oli… jonkinlainen illuusio.”

Tulen toa lopetti ja katsoi Faxadosqin hämmästykseksi pistävän myrkyllisesti häntä kohti. ”Se ei ole illuusiota, Fax”, hän sanoi. ”Minun kylääni ei enää ole. Minun kylääni ei ole. Jossain tuolla” – hän osoitti haparoiden kohti etelää – ”oli joskus kukoistava kyläyhteisö, mutta nyt siellä ei ole mitään. Ei mitään. Tuo… tuo harmaus vyöryi sen ylitse, ja… ja… kaikki ovat poissa, Fax. Jokainen.”

Faxadosq ei vastannut. Hän katsoi kohti etelää, jossa olevan ja ei-olevan välinen rajaviiva oli yhä siellä, missä oli ollut heidän saapuessaan – siitä huolimatta, että se oli häneen iskeneessä harhassa vyörynyt mökin ylitse.

”Se ei edes etene tarpeeksi nopeasti”, hän mutisi mietteliäästi. ”Kuka tahansa ehtisi alta pois, jopa kävelyvauhdilla.”

”Missä sitten kaikki ovat?” lähes huusi Aragan. ”Missä kaikki ovat? Tiet ovat aukioita, asutuskeskukset ovat pystyttäneet muurit ympärilleen ja pitävät ne visusti kiinni. Missään ei näy maailman tuhoa pakenevia matoranmassoja.”

Faxadosq kohautti olkiaan. ”Ehkä ovat joutuneet partioiden viemäksi.”

”Vai partioiden?” kysyi Aragan ivallisesti. ”Kuinka monta kertaa olet nähnyt ne?”

”Vain kerran, mutta olen kuullut paljon tarinoita.”

Sitten he eivät enää sanoneet mitään. Aragan nousi istumaan ja kääntyi katsomaan kohti etelää; Faxadosq seisoi paikallaan tietämättä, mitä tehdä. Näinkö vaivattomasti harhanäky oli hänen matkakumppaninsa tahdon murtanut?

”Minä käyn katsomassa, löytyykö sisältä mitään tällä kertaa”, sanoi Faxadosq lopulta. ”Hengissähän me vielä olemme, enkä tullut näin kauas luovuttaakseni.”

”Mene sitten”, mutisi Aragan happamasti, ”kun sinulla on vielä koti, johon palata.”

”Eikö ajatus ollut, että tämä peruuttaisi kaiken ja korjaisi tilanteen?” sanoi Faxadosq. ”Ei ole uutta tietoa, ettei kotikylääsi enää ole, Aragan, enkä ymmärrä, miten–”

”Ei sitä voi peruuttaa”, Aragan tuhahti. ”Etkö vieläkään ymmärrä? Katso tuonne, Fax! Katso! Siellä ei ole mitään. Ei hirviötä, jota vastaan taistella; ei hirmuhallitsijaa, joka syöstä vallasta. En tiedä, mitä meille tapahtuisi, jos tarpeeksi etelään kävelisimme – putoaisimmeko maan läpi vai pysähtyisimmekö paikoillemme – mutta mitään ei voi peruuttaa eikä korjata. Sen verran Megabotarax minulle kertoi ja… ja… näytti.

”Megabotarax?” Faxadosq älähti. ”Sinä näit hänet? Olisit heti sanonut, niin en olisi tuhlannut näinkään paljon aikaa.”

Toa odotti vielä hetken, lähtisikö matkakumppani hänen mukaansa, mutta kaikesta päätellen ruohikossa istuminen oli juuri nyt Araganin mielestä maailman tärkeintä toimintaa. Olkoon, Faxadosq sanoi itselleen; en minä häntä koputtamiseen tarvitse.

Ja juuri sen hän tekikin palattuaan mökin edustalle. Kolme rauhallista koputusta, jotka kumisivat vaimeasti lahonneen puuoven pinnalla.

”Megabotarax?” toa huusi. ”Minä tiedän, että olet siellä. Aragan kertoi.”

”Jos asiasi on sama kuin Edikillerillä, voit poistua välittömästi.”

Faxadosq kurtisti kulmiaan. ”Edikiller? Se palkkamurhaaja? Kohtasimme hänet matkalla.”

”Niin varmasti kohtasittekin, sillä yksi pahainen illuusio riitti siihen, että hän juoksi karkuun. Ja ah, palkkamurhaaja hän ei enää ole, vaan Varjogladiaattorien veljeskunnan kenraali. Sellaisiahan me kaikki olemme – takerrumme kaksin käsin vapauteen ja riippumattomuuteen, mutta kun lopun ajat koittavat, juoksemme häntä koipien välissä kohti lähintä järjestäytynyttä ryhmää. Yksi tyhjäpäinen palkkasoturi ei voi mitään maailmankaikkeuden kuolemalle, mutta sadan joukkio varmasti voi!”

Toa ei tiennyt, mitä tähän sanoa.

”Minä en tiedä eikä minua kiinnosta, lähettivätkö sinut Pimeyden veljessaalistajat vai Nesdrian veljeshaamukunta, sillä vastaukseni on silti sama. Merkityksetön sotanne vain varmistaa sen, että viimeinenkin turvallinen paikka muuttuu kasaksi savuavia raunioita, enkä minä halua sekaantua siihen mitenkään.”

”En tullut pyytämään mitään sellaista, mitä ilmeisesti luulet minun haluavan pyytää”, sanoi Faxadosq. ”Minua ei lähettänyt yksikään Metru Nuilla sotivista tahoista.”

”Vai niin, vai niin. Ehkä se riittää – luulin jo, että luokseni olisi tullut lisää Varjon veljeskunnan idiootteja, jotka eivät edes ole tarpeeksi älykkäitä pelkäämään illuusioitani.”

”Mitä sinä heille teit?”

”Löydät Vigtazärin korstojen luut läheisesti metsästä. Ilmeisesti heille ei ollut kerrottu, että hallitsen myös kaikkia elementtejä ja osaan monia loitsuja.”

Faxadosq mietti vielä hetken, hakisiko Araganin mukaan, kun oli viimein saanut puheyhteyden mökin omistajaan. Pysyköön toisaalta siellä – toan suostutteli olisi helpompaa, kunhan hän olisi ensin onnistunut esittämään Megabotaraxille ne kysymykset, joita oli tullut näin pitkän matkan päähän esittämään.

Kun äänensä perusteella oven takana seisova olento ei enää sanonut mitään, Faxadosq päätti toimia ja veti oven jälleen auki. Tällä kertaa hän näki eteisessä sen, mitä oli tullut etsimään.

Toan mieleen tuli, että kaikkien etsintöjensä aikana hän ei ollut milloinkaan varsinaisesti kysynyt, mikä Megabotarax oli tai miltä näytti – ja miksi olisikaan kysynyt, kun oli saanut hyvin varmaa tietoa siitä, missä tämä sillä hetkellä majaili? Nyt kävi ilmi, että Megabotarax oli irvokas, mustan, punaisen ja purppuran sävyjä vilisevä valtava olento, jonka siipipari osui matalahkon mökin kattoon. Käsiä sillä oli neljä ja jalkoja saattoi olla kolme tai kaksi – olion alaruumiin piirteitä oli hankalaa hahmottaa. Megabotaraxin ruumis oli vääristä kohtaa liian paksu ja vääristä liian ohut; raajojen taittumakohdat olivat epäkäytännöllisissä paikoissa ja selkäranka vääntynyt mutkalle, joka teki koko kehosta epäsymmetrisen,

Faxadosq oletti, että olento katsoi häntä kohti silmillään, mutta Megabotaraxin päästä oli mahdotonta erottaa, mikä oli silmää ja mikä ei. Sen kasvonpiirteet olivat sulaneet vellovaksi massaksi, joiden päällä sojotti pystysuorasti ylös pari sarvia.

”Minä olen Megabotarax”, se sanoi, ”ja titteleitä minulla on lukuisia. Alkupaholaisten luoja. Varjogladiaattorien veljeskunnan entinen johtaja. Valon vartijoiden ikuinen verivihollinen. Etelän illusionisti. Mikä tuo sinut luokseni, ja kuka todella oletkaan, Faxadosq?”

Toa avasi suunsa vastatakseen, mutta huomasi kauhukseen, ettei osannut muodostaa mielessään poukkoilevista sanoista lausetta, joka selittäisi heidän matkansa tarkoituksen. Kuinka hän olikaan unohtanut? Oliko tämä Megabotaraxin tekosia?

Synkeä läsnäolo näkökentän takaa tuntui jälleen hänen lähellään. Vapauta se, kuuli Faxadosq äänen sanovan, mutta siitä oli hänelle yhtä vähän lohtua kuin aina ennenkin. Miten oli mahdollista, ettei hän tiennyt tai muistanut? Hänen ja Araganin matkalla oli ollut tarkoitus – he olivat lähteneet etsimään Megabotaraxia jonkin tietyn asian vuoksi. Mutta miksi?

Toa yritti lukea Megabotaraxin kasvoilta, oliko tämän illuusiokyvyillä jonkinlainen vaikutus tilanteeseen, mutta olennon kasvoilta ei voinut erottaa, mitä se ajatteli – suu sijaitsi kaikesta päätellen sen pään yläosassa, mutta silmien määrästä tai paikasta Faxadosq ei vieläkään ollut varma.

Hetken päästä Megabotarax alkoi nauraa.

”Vai et sinä edes tiedä, miksi olet matkasi tehnyt, Faxadosq? Hyvin mielenkiintoista. Esitänpä lisää kysymyksiä: varjonko toa olet? Kuinka muutuit tuon elementin toaksi?”

Faxadosq avasi jälleen suunsa vastatakseen, mutta hänen mielensä löi yhtä tyhjää kuin Megabotaraxin ensimmäisenkin kysymyksen kohdalla. Toisen maailman läsnäolo tiukensi otettaan; kynnet pureutuivat hänen olkapäähänsä, ja toa tunsi todellisuuden hämärtyvän aivan kuten se oli metsässä hämärtynyt.

Minä en tiedä, kuka olen tai mistä tulen tai mitä olen tänne tullut tekemään, hän totesi sanoi itselleen. Ei, se ei ollut oikein – hän muisti jotakin, mutta paljon varhaisempaa. Hän muisti olleensa matoran. Hän muisti kotisaarensa. Hän muisti tehtävän, jonka oli saanut – jäljitettävän, jonka perässä oli ympäri maailmaa juossut.

Ei, muisti hän lisääkin. Katkelmia, lyhyitä katkelmia

Pimeys. Sitten Faxadosq näki henkilön. Tai oikeastaan hänen käden. Muut ruumiinosat olivat pimeydessä.
Vaputa se.
Sitten hän näki itsensä sodassa. Hän teki jättimäisen varjoräjähdyksen ja huusi. Sitten oli pimeää, ja hän näki vain
tuhoutuneen kaupungin jäännökset. Hän oli tuhonnut planeetan ja tappanut miljoonia viattomia henkilöitä.
”Ei!!!”

jotka olivat sävyltään epätodellisia ja sisällöltään tyhjiä

Faxadosq meni heti Bioarkistoihin etsimään tietoa. Hän etsi sukunsa historiaa. Unessa ollut käsi näytti tutulta. Dax oli joskus kertonut tuollaisesta äänestä. Faxadosq päätti etsiä unen syyn.
”Mitä teet täällä?” kuului ääni.
Toa kääntyi taaksepäin ja näki Turagan.
”Et kuulu tänne. Et saisi olla täällä. Etsit vain tietoa, jotta tulisit vahvemmaksi!”
”En minä…” Faxadosq aloitti.
”Loukkaus!” Turaga huusi ja muutti muotoaan. Hän kasvoi ja panssareihin tuli piikkejä. Hänen suunsa aukeni ja sieltä näkyi karmivat hampaat. Hänen naamio kasvoi ja muuttui eriväriseksi. Se huusi vain jotain pyhimykestä ja loukkauksesta.
Faxadosq näki Kongubossin ja Burnakin kauempana ja päätti suojella Toaa ja Rahia niitten tietämättä.
”Kivä. Tulee sitten tälläinen päivä,” Faxadosq ajatteli.

mutta jotka olivat kuitenkin totta, ne olivat totta, niin oli tapahtunut

Moggel-niminen Skakdi saapui Bio-Klaanin saaren rantaan. Hänen olisi pitänyt mennä Gaggulabion kanssa Akbsklsdflsfldaxille, mutta hän päätti kokeilla hyökkäystä. Hän päätti olla Makutojen puolella, eikä minkään Gaggulabion. Jos hän pääsisi Bioarkistoihin, hänen kaikki ongelmansa katoaisivat.
”Mihin matka?” eräs Steltiläinen kysyi.
Moggel kääntyi taaksepäin ja huomasi Sidorakin lajiin kuuluvan henkilön ja toisen Skakdin, joka oli mutatisoitunut.
Hän ampui plasmaa kaksikkoon, mutta toinen Skakdi torjui sen ja ampui silmistään Lämpösäteitä, mikä osui Moggeliin.
”Minä hyökkään. Olette mukana tai ette.”
”Olen Steltiläinen, ja haluan maksun, tai saat maistaa kirvestäni.”
Skakdi katsoi ihmeissääm Steltiläistä ja ampui jälleen Lämpösäteitä Moggeliin.
”Tuo alkaa ärsyttää!”
”Minä olen Gilwecniec ja tuon Skakdin nimeä en tiedä, mutta työskentelemme Makutain veljeskunnalle. Joten häivy täältä, ennen kuin kutsun Rahkshi-armejiamme.”
Moggel huomasi saaneensa liittolaisia. Pian taivaalta lensi jotain. Se oli tummanpunainen ja musta kyborgi-Toa, jolla oli Hau Nuva ja miekka. Hän lensi suoraan Moggelin eteen.
”Toia vai? Tiedän paikan, missä on yksi Toa. Tämän voisi lähettää sinne,” Gilwecniec sanoi.
”Olipa terävä koukku,” Faxadosq mumisi ja näki Gilwecniecin ja Moggelin.
Hän ampui Valoa Steltiläiseen, heitti Skakdin mereen ja löi Moggelia.
”Tervetuloa ja hyvästi,” Toa sanoi.
Moggeli lensi myös mereen ja toisen Skakdin söi hyvin nopeaa lohikäärme.
”Duogro! Hyvä poika,” Fax sanoi. Steltiläinen otti veneensä, millä oli tullutkin ja lähti. Moggel, veden Skakdina, ui perässä Destralille.
”Mennään perään, Duogro,” Fax sanoi ja kaksikko lähti Destralille.

ja sitten tuli se ja sitten tuli se ja EI SITTEN TULI SE JA

Partiot eivät aikailleet – ne pirstoivat veneen ja söivät sisäänsä sen matkustajat. Faxadosq vaati Duogroa kääntymään; he löytäisivät saarelle toistakin kautta, joutukoot partioiden uhriksi ne, joita he olivat varjostaneet; rahi ei halunnut kuunnella – se äänteli hiljaa, ja ääni sekoittui skakdin ja aristokraatin huutoihin, ja ne lähestyivät, ja yksi niistä katsoi häntä kohti silmillä, joita sillä ei ollut, ja

Ja helpotuksen aalto kulki Faxadosqin ylitse; hän tiesi, hän tiesi, hän oli vain hetkellisesti kadottanut tiedon.

”Destral”, hän sanoi nopeasti. ”Destral. Minä… meidän on päästävä Destralille. Tulimme kysymään sinulta, kuinka voimme tehdä sen.”

Megabotaraxin nauru ei laantunut. Lattialaudat rasahtelivat, kun se asteli eteenpäin ja katsoi suoraan kohti Faxadosqin kasvoja.

”Entä mitä kuvittelette sieltä löytävänne?”

Faxadosq vastasi äänellä, jossa ei ollut aavistustakaan haparoinnista: ”Makutan. Hän on syyllinen tähän kaikkeen.”

Nyt Megabotaraxin nauru lakkasi. Olento kääntyi, oli vähällä kaataa Faxadosqin heilauttamalla häntäänsä ja kulki tömisevin askelin toiseen huoneeseen.

”Hei!” Faxadosq huusi. ”Vastaa! Kuinka pääsemme Destraliin?”

”Poistu”, karjaisi olio takaisin. ”Sinä tuhlaat sekä minun että omaa aikaasi.”

Nyt Faxadosq muisti, mitä Aragan oli Megabotaraxista kertonut, ja toivoi sydämensä pohjasta, ettei ollut juuri pilannut ainoata mahdollisuuttaan. ”Sinä… sinä olit hänen orjasi, etkö vain? Me… me emme kerro, että juuri sinä–”

”Typerys”, mutisi Megabotarax takaisin, ”etkö sinä mitään ymmärrä? Minä en pelkää Makutaa – hän ei tässä tilanteessa yritä etsiä minua käsiinsä – vaan tiedän, ettei hänellä ole mitään tekemistä asian kanssa.”

”Kuinka voit sen tietää?” kysyi Faxadosq ja seurasi Megabotaraxia huoneeseen, johon tämä oli mennyt. ”Eikö tämä ole juuri sellaista, mitä–”

”Makuta on Metru Nuilla”, Megabotarax sanoi. ”Hän on sulkeutunut linnakkeeseensa katsomaan, kuinka Legendojen kaupungista käydään loputonta sotaa – sotaa siitä, ketkä saavat olla maailman viimeisen turvapaikan ainoat asukit. Hän on sulkeutunut linnakkeeseensa ja katsoo, kuinka Nesdrian veljeshaamukunta, Pimeyden veljessaalistajat, Valon vartijat ja muut idiootit tappavat toisensa ja jättävät jälkeensä vain veren tahriman maan, jota hän voi hallita ilman vastarintaa. Hän pelkää sitä yhtä paljon kuin mekin.”

”Sinä…” Faxadosq aloitti.

”Poistu”, toisti Megabotarax, ”tai todistan sinulle, että hallitsen kaikkia elementtejä ja osaan monia loitsuja.”

”Araganin elementaalivoimat eivät toimineet täällä”, toa sanoi hiljaa.

”Minun toimivat.”

Siihen Faxadosq ei enää osannut sanoa mitään – ennen kaiken toivon hylkäämistä saattoi olla parasta ainakin kysyä Araganilta, mitä hän oli saanut selville, mutta tällä hetkellä tilanne ei vaikuttanut erityisen toiveikkaalta. Destral ja Makuta olivat olleet heidän ainut johtolankansa; jos Megabotarax oli oikeassa, he eivät olleet edenneet askeltakaan aikomuksessaan tehdä maailman rappioon saattavalle ilmiölle jotakin.

Toa sulki mökin oven perässään ja käveli sinne, mihin Aragan oli jäänyt. Tulen toa ei enää istunutkaan katse kohti etelää, vaan tuijotti taivaalle päinvastaisessa ilmansuunnassaan kasvoillaan yhtä paljon pelkoa ja helpotusta.

”Mitä tapahtuu, Aragan?” Faxadosq kysyi, mutta sai vastaukseksi vain yksinkertaisen eleen: hänen matkakumppaninsa osoitti sormellaan sinne, mihin hänen katseensakin vei.

Faxadosq vilkaisi taivaalle, joka oli yhtä harmaa kuin ennenkin, mutta jossa hän nyt erotti useita mustia pisteitä. Ei ollut hankalaa tunnistaa, mikä ilmiö oli kyseessä.

Partiot.

Viime nimeämispäivä

Osa 1

Jossa sankarimme tutustuvat vallitseviin olosuhteisiin

Bio-Klaani
Viime nimeämispäivä

Raskaat lumihiutaleet putoilivat ruutuikkunan takana. Kylmä mömmö kasaantui linnakkeen katoille kauniiksi nietoksiksi, mutta kadulle laskeutuva lumi tallaantui nopeasti loskaiseksi hötöksi – sikäli paljon väkeä kaduilla kuitenkin liikkui. Keskipäiväisessä, joskin pilviverhon himmentämässä aurinkojen loisteessa tohinoi matoralais- ja muuta väkeä. Heidän kantamuksensa kilpailivat väriloistossa kaupunkilaisten omien olemusten kanssa: pirteät paketit vastaan kirjavat kanohit, koristeelliset kassit vastaan värikkäät viitat. Maa oli kylläkin melko mutainen. Snowie mutusti piparia ja katseli pirteää nimeämispäivähulinaa kahvion ikkunapöydästä.

Nytkin kadunkulmasta lähestyivät hassunhauskat vankkurit: ne oli koristettu kauden hengessä kulkusin ja havuin, ja niitä veti pohjoisen poromiehen elukkakatras.

Kummia otuksia, porkkananaama aprikoi. Olisi varmasti hauskaa, jos pohjoisen väki viettäisi enemmänkin aikaa täällä linnakkeessa, ei vain näin juhlapyhien aikaan.

Lumimies, joka ei osannut varoa toivomisiaan, haparoi kourallaan uutta piparia puupöydän purnukasta. Valkeat sormet hamuilivat kahvion herkkuja peltipurkin sisuksista, mutta turhaan. Suureksi harmikseen Snowie joutui huomaamaan, että maukkaat leipomukset olivat päässeet loppumaan, ja juuri kun itsekseen istuskeleva Snowie mietti jatkotoimenpiteitä, hän ei enää istuskellutkaan itsekseen.

”Hoi!” viereiseen nojatuoliin rojahtanut Kepe tervehti ja iski uuden annoksen herkkuja pöytään. Nimeämispäivätorttuja! Snowie nojautui pöytää kohti ja nappasi leivonnaisen, Kepe vajosi oman torttunsa kanssa syvemmälle vanhaan tuolinrotiskoon.

”Kiitoksia!” lumimies ilahtui ja nuuhkaisi leivonnaista. Ehtaa kahvion tavaraa!

”Eipä mitään”, valkovihreä toa tokaisi ja haukkasi palan tuomisistaan. ”Huomasin ahdinkosi”, Kepe nyökkäsi tyhjän piparirasian suuntaan ”ja huomasin, että nyt voin, mums mums, olla sankari.”

”Totta vie olet!” luumuhilloa maiskutteleva lumiukko iloitsi. ”Kiitos!”

Kaksikko jakoi hiljaisen hetken herkkujen äärellä.

Sitä kesti klassisen vähän aikaa. ”Kepe hei.”
”Hmm?”
”Mitäs me…” Snowie mumisi. ”Mitäs me tehdään sille eiliselle jutulle?”

Toa punnitsi sanojaan lopputortun verran. ”Me, nams, käymme toimiin.”

Kepellä ja Snowiella oli hyvinkin jaettu käsitys siitä, mihin ’eilinen juttu’ viittasi. Jos näin ei olisi, Snowie olisi varmaankin selittänyt, että kyse oli eilisestä nimeämispäiväjuhlatoimikunnan kokouksesta, jossa Kepe, Snowie, Matoro, Umbra, Kissabio, Figa ja Tongu valmistautuivat nimeämispäiväjuhliin Killjoy puheenjohtajanaan. Mukana saattoi myös olla yksi muu tyyppi, sellainen selakhi, jonka hahmon ja taustan Snowie selitti muille mielenkiintoisesti auki, vaikkei ollutkaan ihan varma, oliko kyseinen selakhi lupautunut hommaan aivan tosissaan. Kaikkiaan tilanne muistutti hieman jonkinlaista epäselvää huumoria. Siellä hyvin epämääräinen sankarijoukkio oli sitten riidellyt siitä, mitä tarkoitti joutua vapaaehtoiseksi. Figa ja Kissabio olivat olleet paikalla sen tähden, että joku muu oli itse asiassa ilmoittanut heidät toimikuntaan, eivät he itse, mutta Figa kuitenkin hoitaisi kukkakoristeet mielellään. Killjoy oli ollut kaiken kaikkiaan kiukkuisella tuulella, johon reaktiona Matoroa puistatti, niinkuin vain tulevaa pseudovävyä appensa juhlapyhäkärttyisyyden äärellä saattoi. Tongu ja Umbra olivat olleet hieman hiljaisempia, mutta kaiken kaikkiaan dialogi oli ollut lennokasta ja tilanne värikkäästi kuvailtavissa.

Jotain tämänsuuntaista Snowie olisi varmaankin Kepelle kertonut. Kepe ja Snowie olivat kuitenkin olleet molemmat paikalla, joten moiselle ei ollut tarvetta.

Lumiukko saattoi keskittyä siihen, minkä koki olennaiseksi.

Ja ’eilisen jutun’ olennaisin asia oli, että puheenjohtaja Killjoyn suosikkinimeämispäiväruoka, porkkanalaatikko, oli kadonnut salaperäisesti! Ja että seurue oli riitaantunut aiheen tiimoilta pahemman kerran.

Kepe ja Snowie katsoivat asiakseen pelastaa tilanteen. Yhtäältä, oma juonensa tulisi olemaan kadonneen porkkalaatikon salaisuus. Mutta myös yleinen huono tunnelma uhkasi nimeämispäivää.

Tässä olisi nyt ainekset monenlaiseen lopputulemaan.

Kuukausia myöhemmin

Kepe tunki vielä viimeiset kirjat rinkan sivutaskuun. Sekä vielä ehkä muutaman tieteellisen instrumentin? Sälää tuntui riittävän. Huh!

Tässä olisi nyt ainekset monenlaiseen lopputulemaan.

Lopulta Kepe kuitenkin kohosi kapsäkkinsä ääreltä ja nousi seisomaan. Hän katseli pakkauksiaan.

Tuleekohan kaikki tämä tarpeeseen…

Tästä Profeetta-jahdista tulisi varsinainen seikkailu. Kepe oli kuitenkin lähdössä matkaan luottavaisin mielin. Terävät havainnot, kirkas analyysi, loogiset johtopäätökset. Niille tiedemies sydämensä antoi, ja niiden hän oli varma kantavan hänet tämänkin seikkailun lävitse.

Yhä myöhemmin

Tässä itäinen rantatie haarautui: toinen reitti jatkui rannikon myötäisesti pohjoiseen, mutta sankareidemme tie kääntyi länteen. Kepen, Snowien ja Maken matka oli alkanut reippaalla rapukyydityksellä, mutta tästä eteenpäin olisi heidän seikkailunsa tapahtuva patikoiden. Länteen johtavaa tietä pitkin he pääsisivät Ämkoo-vuoren rinteille.

Snowie katseli karttaa lukevaa Kepeä. Tieteilijä oli selvästi innoissaan Profeetan jälkien seuraamisesta. Mysteeri kutkutti lumiukkoakin, mutta hänellä oli mielessään muutakin: jossain tuon pohjoiseen jatkuvan tien päässä jyskytti Nazorakien sotakone. Ajatus kylmäsi Snowieta. Hänen kokemuksensa sodasta oli mitätön, eikä hän oikein osannut suhtautua siihen.
En minä kuitenkaan usko, että tämä menee niin kamalaksi kuin huhutaan. Maailmassa on liikaa hyvyyttä sellaiseen.

Snowie hymyili. Hän ei uskonut maailman olevan ihan niin kamala paikka. Tällainen uskomus sydämessään hän lähti lampsimaan liikkeelle juuri lähteneiden Kepen ja Maken perään. Hän tahtoi jakaa tuumiaan heille, vaikkei ollutkaan varma, pysyivätkö hänen ajatuksensa ihan kasassa.

Lumiukon narratiivi oli luonteeltaan hieman sekava ja monikerroksinen.

Osa 2

Jossa sankareidemme vakaumuksia koetellaan

Bio-Klaani
Viime nimeämispäivä

Lumi leijaili yhä ulkosalla, mutta näin syvälle linnakkeen syövereihin moinen ei millään ilveellä ilmennyt. Kepen paja ja Verstas olivat kaukana lumisesta metsästä ulkona, eikä niiden välillä ollut mitään yhteyttä.

Eristyksen häiriöttömyys oli nyt eduksi. Pajan puuhamies teki tarkkaa työtä ja asetteli nappuloita järjestykseen.

Melkeinpä joka rivi oli merkityksellinen.

Kepe työskenteli kuitenkin myös kiireellä, koska nyt oli tosi kyseessä. Pikainen penkominen ei ollut paljastanut kadonneesta porkkanalaatikosta mitään uutta, ja koko nimeämispäivä oli uhattuna. Toa oli sysännyt keskeneräiset lahjainpaketointiprojektinsakin syrjään, nyt työpöydällä oli ainoastaan mystillinen tiedeprojekti.


”Mutta, kamut, hei, pliis…”

Lumiukon ääni ei oikein kantanut, kun syytökset ja renkuttava nimeämispäivämusiikki täyttivät kahvion. Pienellä puujakkaralla nököttävä Snowie katseli harmissaan, kun nimeämispäivätunnelma vajosi alati synkempiin syvyyksiin.

En minä tämän takia teitä koolle kutsunut… Eilinen meni miten meni, porkkanalaatikko katosi… mutta nyt meillä olisi tilaisuus korjata kaikki…

”Sitä paitsi sinä olit vastuussa uuniruoista!” Figa kivahti edessään seisovalle Killjoylle.

Punainen haarniskakammotus käänsi katseensa alas. Syytöksiä jakeleva matoralainen oli kutakuinkin hänen polvensa korkuinen. Snowie ei tiennyt, oliko antisankarikenraalilla korvia, mutta jos oli, hän arveli moisista nousevan juuri nyt savua.

”Näin on, setä sotakone!” täysin tapojensa vastaisesti kimpaantunut kukkakauppias jatkoi. ”Eikö hän ollutkin vastuussa, Nen-”

”Tämäkö puheenvuoro taas?” kumisi mahtava ääni, keskeyttäen matoralaisen. ”Alkaa ottaa kaaliin, kun levy on tuolla tapaa jumissa!” Tongu nousi nyreänä seisomaan. Figa ei ollut ainoa, joka oli poikkeuksellisen kiihdyksissä.

”Anna pojan puhua!” Umbra ärähti. ”Ei tämä typeryys muuten koskaan lopu!”

Kissabio katsahti Matoroa, kuin kysyäkseen jään toan mielipidettä. Mustalumi kuitenkin mökötti kädet puuskassa eikä pukahtanutkaan.

Figa oli taas korottamassa ääntään, mutta keksi sitten paremman tehokeinon. Hän hyppäsi punaiseksi maalatun pikkupöydän päälle ja polki jalkaansa ja…

…kaatoi koko pöydän. Floristi rämähti lattialle, samoin minikokoinen nimeämispäiväkuusi, pieni teeastiasto ja yksi kannullinen kuumaa gölgiä. Rämähdys hiljensi puheen hetkeksi.

”Kaverit hei…” Snowie tuli viimein kuulluksi. ”Emmekö me voisi…”

Lumiukko katseli nimeämispäiväjuhlatoimikuntaa edessään. Kepe oli mennyt tekemään porkkanalaatikkotiedettä, mutta kaikki muut olivat paikalla.

”Eipäs nyt äksyillä!” Snowie hymyili. ”Katsokaa nyt tätä sotkua…”

Nimeämispäiväkoristeet; pilalla ja levällään.
Nimeämispäivätunnelma; uhanalainen.

”Tai siis ajatelkaa nyt…” porkkananenä jatkoi. ”Ajatelkaa, jos tämä olisi viimeinen nimeämispäivämme yhdessä! Kyllä sitten harmittaisi, että käytimme sen tällaiseen nurisemiseen ja syytöksiin ja pahaan mieleen. Emme me ole sellaisia.”

Kepe sanoi hoitavansa ratkaisun tähän mysteeriin… ja minun tehtäväni on pitää henkeä yllä siihen asti. Enhän minä tässä voi epäonnistua!

Nimeämispäiväjuhlatoimikunta oli täysin hiljainen. Osa katseli Snowieta, muutama kiusallisena lattiaan. Kissabio rapsutti tassuaan.

”Emmehän me ole sellaisia riitapukareita”, lumimies höpötti taas. ”Että klaanilaisetko muka epäilisivät toisiaan, syyttelisivät toisiaan? Jöggekö muka olisi hamstrannut porkkanalaatikon? Ei hän ole mikään nimeämispäiväpetturi! Ei, kuulkaa, maailma toimii niin, että me klaanilaiset pidämme aina yhtä, ja riidat kyllä järjestyvät.”

Seurue nyökytteli vaisuina. Vaivaannuttava nimeämispäiväkappale renkutti vielä taustalla.


Kaukana pohjoisen Metruissa, sekä kenties Xiallakin, oli teknologian taso muuta maailmaa kehittyneempää. Täällä Välisaarilla, vaikkakin tärkeän kauppareitin varrella, mentiin pitkälti niillä laitteilla, mitä ”sivistyneemmiltä” alueilta sattui käsiin lipumaan. Yliopistokoulutuksen ja tutkimusbudjettien sijaan Välisaarilla oli sälää ja innostusta. Kepe ei ollut koskaan pitänyt tätä pahana asiana. Sälä ja innostus oli resepti paljon vapaampaan virittelyyn.

Oikeastaan klaanilainen tiedemies oli melko varma, että osa hänen mystiikkaa ja elektroniikkaa yhdistävistä härveleistään ja keksinnöistään olisi laittomia ainakin Metru Nuilla.

Nytkään minkään valtakunnan viranomainen tai vahki ei ollut kyttäämässä Kepen olan yli, kun hän juotti johtoja kanokaan. Hetken verran hän oli epäillyt onnistumistaan, mutta nyt se näytti turhalta.

Hän nojautui taaksepäin pöydän äärestä ja ihaili luomustaan.

Oli aika tehdä tiedettä; oppia jotain todellisuuden luonteesta.
Oli aika tehdä tiedettä; oppia jotain porkkanalaatikon sijainnista.


Nyt kun Kepekin oli paikalla, oli nimeämispäiväjuhlatoimikunta taas koossa.

”Kutsun sitä… Aixoraattoriksi!” hän lausui voitonriemuisena. Vähemmän riemuisa yleisö katseli tiedemiehen käsissä olevaa hökötystä: selvästikin ihan liian hätäisesti kasattu laite näytti lähinnä johtovyyhdiltä, josta sojotti pieni pyrivä antenni. Se oli myös kauniin punainen ja silkkipaperikoristeltu.

”Köh, niin tosiaan”, Kepe köhäisi. ”Käytin sen runkona tällaista perinteistä nimeämispäiväpakettia… moinen sattui olemaan käsillä!”
Silkkipaperi rahisi, kun valkovihreä toa pyöritteli laitetta käsissään.
”Mutta mitä se, tuota…” Matoro yritti kohteliaasti.
”…tekee?” Umbra töksäytti. Päämoderaattorin katse oli skeptinen.
”Hahaa, katsokaahan!” Kepe ei lannitunut, vaan nosti toosan kasvojensa tasalle. Hän viritti sen kyljestä jonkinlaista vipua, ja…

…kling! Kulkunen helkkäili.

Yhä enenevissä määrin ilmiselvästi Kepen nimeämispäiväkoristeista osin kasaama laite kilisi sen perusteella, mihin sillä osoitti (siis ei sillä tavalla, että siitä olisi lähtenyt kilinää, tai vaikkapa valonsäde, ihan mihin vaan sillä osoittaa, koska sehän olisi hupsu tapa löytää yhtään mitään, vaan että se kilisi huomattavasti voimakkaammin kun sillä osoitti tiettyyn suuntaan).
”Se toimii!” tiedemies hihkaisi.
Muut nyökyttelivät tyytyväisinä.
”Mm, miten se, ööh, toimii?” Snowie kysyi varovasti ja toljotti hypnoottista nimeämispäivälaatikkolaitetta.

”Muistin tehneeni Verstaasta tässä tovi sitten sopivan löydön”, Kepe virnisti vastaukseksi. ”Puhun nyt Aixoraattorin ytimeen virittämästäni puoliksi taotusta naamiosta. En muista kanohin koko nimeä, mutta valmiilla sellaisella kykenee ilmeisesti näkemään menneisyyteen… ”

Tiedemies viritti taas laitteen kytkimiä hieman ja korjasi antennin kulmaa. Sitten hän jatkoi: ”Ja sain naamion alkuvoiman kiinnostumaan porkkanalaatikosta! Minun kanohinpuolikkaani on tietenkin aika tehoton, mutta käsittääkseni valmiit versiot ovat hyvin harvinaisia. Minusta usein tuntuu, että täytyisi kuulua johonkin mystiseen järjestöön, että pääsisi sellaiseen käsiksi.”

Matoron sisukset olivat jäässä, mutta lähestyvä myrsky pauhasi jossain syvällä Umbran sydämessä. Majakka halusi kertoa asiansa, vaikka ei sitä vielä tiennytkään. Kirouksen portit pysyivät kiinni. Kaikilla oli ihan kivaa.

Lumimiehen kasvot muodostivat hämmentyneen ilmeen.
”Aixoraattori, tosin…” hän maisteli termiä. ”Nimesit härvelisi tämän mukaan?”

Snowie osoitti nenäänsä.

”No, sinähän aina väität että se on Kanohi Aixor, ’johdatuksen suuri naamio'”, Kepe mutisi. ”Olisit vaikka otettu!”
Lumiukko rapsutti nenänpäätään. ”Ehkä minä vähän olenkin… mutta eihän se edes toimi yhtään samalla tavalla? Tai siis että toimintaperiaate on aika eri, kun tuo on tuollainen… porkkanalaatikon… menneisyyden näkijä…?”

Kepe kohautti hartioitaan. ”Ehkä tämän nimi on enemmänkin tulkintavihje…”
Snowien kädet ojentuivat eteen ja Kepe antoi keksintönsä tälle.

”Aika monitasoinen nimeämispäiväerikoinen”, lumiukko mietiskeli ääneen ja ihmetteli laitetta käsissään. Pian sankarimme lähtivät helkkäilemään laitteen osoittamaan suuntaan, kohti porkkanalaation nykyisyyttä.

Kaikki sujui kuten kuuluikin. Kepen nerokas keksintö ja Snowien rakastettava ryhmähenki johdattaisivat sankarimme varmasti nimeämispäiväherkkujen luo, ja juhla olisi pian pelastettu.

Kuukausia myöhemmin

Tässä maailmassa ei ollut järkeä.

Kepe tiesi sen, jossain mielensä pohjalla. Tämä todellisuus ei käynyt järkeen. Se ei ollut looginen, eikä se ollut rationaalinen, mutta se oli.

Tiedemiehen aivot kuitenkin raksuttivat asian parissa vain jonkinlaisena taustaprosessina. Hän oli liian lähellä ratkaisua Profeetan mysteeriin, liian lähellä Nimdaa.

Kepe ja Snowie astelivat portaissa Profeetan perässä, astraaliviitta heidän edellään laahaten. Kuunsirppipäisen hahmon hypnoottiset sanat vasta painautuivat tiede-toan tajuntaan. Kummitukset olivat olleet heidän kanssaan koko matkan ajan. Lähettiläät mahdottomasta maailmasta olivat alati heidän keskuudessaan: merellä, kirjastoissa, kylissä…

Jossain mielensä pohjalla Kepe tiesi, että siinä ei ollut järkeä.

Yhä myöhemmin

Snowie yritti hymyillä. Hän yritti niin kovasti.

Evakoilla oli teltanpystytys meneillään, ja Snowie ohjeisti tulokkaille, mistä löytyisi vettä, ruokaa ja vilttejä. Hän muisti vapaaehtoisten saaman ohjeistuksen aika hyvin, mutta hymy ei ottanut onnistuakseen. Sota vei mehut sinänsä siviileiltä pulliltakin, nyt kun maailma paljasti kurjemmat kasvonsa.

”Vähän matkaa vielä, niin löydätte teille osoitetun telttapaikan”, hän sopersi ohitseen kulkevalle paimentolaisseurueelle. ”Sieltä löydätte myös lämpimiä kankaita, ja-”

Säikähdys söi seuraavat sanat. Snowie huomasi, kuka lähestyi katua pitkin. Moderaattori Samen pitkä hahmo erottui ruuhkassakin, vaikka kulkijaa olikin monenkokoista. Lumiukko pyörähti arasti ympäri ja kipitti toiseen suuntaan, telttojen taakse. Hänellä ei tosiaankaan ollut jaksamista katsella Samea juuri nyt. Samea, joka edusti hänelle Bio-klaanin petturitutkintaa, mustaa kiilaa heidän yhteisössään. Koko petturitapaus tuntui vielä kurjemmalta nyt, kun Ämkoo oli vaihtanut leiriä.

Snowie ei tiennyt, oliko hän pettyneempi klaanilaisten petosten takia sinällään, vai koska maailma olikin tällainen.

Osa 3

Entäs nyt?

Porkkanalaatikko löytyi!

Se oli vain unohtunut yhteen laatikkoon keittiön nurkassa.

Kepen kulkustoosa oli helkkäillyt nimeämispäiväjuhlatoimikunnan oikeaan paikkaan, niin järkevästi kyseinen kapine oli suunniteltu. Snowie onnistui pitämään nimeämispäivätunnelman korkealla, eikä Bio-klaani ajautunut kinasteluun ja epäilykseen, niin vilpitön hänen henkensä oli.

Sitten he kaikki söivät yhdessä iloisen nimeämispäiväillallisen, joivat gölgiä, jutustelivat, naureskelivat ja viettivät kaikin tavoin mieluisan illan. Muistellessaan tuota iltaa sankarimme eivät keskittyneet yksityiskohtiin, koska niillä ei ollut niin väliä. Tärkeää oli, että sinä päivänä Kepen kannatti antaa sydämensä järjelle ja Snowien uskolle, ja niin he pelastivat nimeämispäivän.

Kaksikko virnuili tyytyväisinä ja mussutti pipareita. Hyvät ajat näyttivät jatkuvan vaan.

Kuukausia myöhemmin

Kepe painoi päänsä tyynyyn ja sulki silmänsä. Hän rentoutti kaikki raajansa ja yritti tyhjentää mielensä. Huone oli aivan pimeä ja raskas peitto peitti hänen kehonsa. Siltikään uni ei tullut.

Profeetan valtakunta jatkoi romahtamistaan Kepen mielessä. Pimeyden kolkot käytävät ja loputtomat hyllyrivistöt hajosivat kappaleiksi, palatsikylä purkaantui ja suola-aavikko haihtui tyhjyyteen. Jänö viiletti klaanilaisten edellä, Dox ja Iggy jäivät jälkeen… Muutaman tunnin takainen seikkailu oli seurannut Kepeä vuoteeseen saakka, eikä Profeetan valtakunta lakannut murenemistaan.

Tai, näin olisi tietenkin ollut, jos Verstas olisi koskaan ollutkaan olemassa. Mutta koska käytäviä, hyllyjä, tai aavikoita ei ollut koskaan ollutkaan, eivät ne todellisuudessa voineet lakata olemasta.
Siinä ei ainakaan ole järkeä… tiedemiehen aivot yrittivät soveltaa logiikkaansa siihen, mihin se ei ollut sovellettavissa: maailmaan, jossa he elivät.

Kepe käänsi kylkeään.

Miten hän voisi nukkua tällaisen päivän jälkeen? Miten hän voisi nukkua enää koskaan?

Yhä myöhemmin

Horjahtaminen, tömähdys polvissa, kämmenet suojaksi viime hetkellä. Kivun kuumotus, maan märän mullan kylmäävä kosketus. Lämpimät kyyneleet poskilla.

Hetken verran Snowie vakavissaan mietti, jäisikö vain paikalleen. Polvillaan pimeässä metsässä nyyhkivä hahmo oli kadottanut puhtinsa, oksetti.
Ämkoo… tappoi Harkelin.

Maailman ei pitänyt olla tällainen. Metsät ovat rauhoittavia, eivät pelottavia. Guartsu on elokuvien katsomista, ei hylkäämistä varten. Ystävät eivät tapa toisiaan.

Lumiukon katse pysyi multaisessa maassa. Metsän pimeydessäkin hän erotti pienen hyönteisrahin liikkeen. Ötökällä oli hassut, värikkäät siivet ja se näytti sangen puuhakkaalta möyriessään moreenissa. Kaunis ja vilpitön näkymä ei piristänyt lumiukkoa, vaan muistutti häntä kaikesta siitä, mikä oli väärin. Snowie huohotti raskaasti. Valtava keltainen selkä loittoni hänen edellään. Lumiukko nousi kömpelösti seisaalleen ja lähti perään.


Kepe heräsi sohvalta. Pää oli unien jäljiltä yhä usvainen ja selkää kolotti. Päiväkin oli jo pitkällä…

…vai oliko. Pajassaan heräilevä Kepe ei tiennyt kellonajasta mitään, nyt kun asiaa tarkemmin ajatteli. Päivät, yöt, aamut ja illat menivät tiedemiehen päässä keskenään sekaisin. Hän ojentautui istumaan ja huomasi torkkupeitteensä lojuvan lattialla. Ihmekös että jalkoja palelsi. Kepe poimi peiton, veti jalkansa risti-istuntaan ja peitteli kinttunsa. Hautoessaan koipiaan hän kumartui ja nappasi lattialta toisenkin tavaran: liian lämpimän limonadin. Tieteilijä hörppäsi hapotonta tölkkijuomaa ja tuijotti eteensä.

Sohva oli suunnattu kohti täysin tyhjää tiiliseinää, joten niin Kepe päätyi tuijotuskilpailuun epäonnistumisensa symbolin kanssa. Näin viikkojen jälkeen oveton seinä ei kuitenkaan enää ivannut häntä samalla intensiteetillä kuin aluksi, ensimmäisinä unettomina öinä. Harmin ja hämmästyksen tilalla oli näinä päivinä enimmäkseen häpeää. Häpeää, ja sitä samaa tyhjää, mikä seinänkin peitti.
Turta olo, hän ajatteli.

Väsyneet ajatukset risteilivät Kepen päässä. Kuinka hän saattoikin olla niin typerä? Miksi hän oli naiivisti uskonut aistejaan, luullut, että maailma on mitattavissa? Kuinka lapsellisilla vempeleillä hän olikaan itsensä ympäröinyt.

Nämä ajatukset olivat kuitenkin haaleita, vähäisiä kaikuja siitä, mitä ne olivat alkuviikkoina olleet – kuin kummituksia. Koska jos hän ei todella voinut saada maailmasta mitään irti, miksi edes yrittää? Mikä tarkoitus oli mysteerien ratkonnalla ja merkityksen metsästyksellä, jos lopputulokset jäävät aina tavoittamatta?
Miksi jaksaa?

Ajatukset olivat kuluneita kierrettyään samoja ratoja kerran toisensa jälkeen. Samoin olivat ne ajattelun reitit läpikäytyjä, joilla Kepe yritti perustella itselleen, kuinka Verstaan sittenkin täytyi olla olemassa: kuinka se tai tämä asia oli Verstaasta kotoisin, tai kuinka joku ehkä kuitenkin oli käynyt siellä… Ei, ne ajatusradat Kepe oli kolunnut niin läpikotaisesti, ettei niistä löytynyt toivon hiventäkään.
Turta ja väsynyt…

Toa hörppäsi taas mautonta juomaansa ja jäi tuijottamaan seinää.


”Sinulla ei ole muuta kerrottavaa?” matoralainen vielä varmisti
”Ei… ei ole”, Snowie vastasi.
”Hyvä. Tämä riittänee. Kiitos avustanne.”
”No niin, eipä kestä. Näkemisiin!”, Snowie hymyili ja teki pienen nyökkäyksen. Siniviittainen matoralainen vastasi lyhyellä kumarruksella ja kääntyi kannoillaan. Lumiukko jäi katselemaan, kun Nui-Koron siirtokaartilainen kipitti tiehensä. Pian siniviitta katosi käytävän kulman taakse ja Snowie poistui ovensuusta, vetäen uksen perässään kiinni. Hymy hänen kasvoiltaan suli välittömästi, kun hän oli yksin huoneessaan. Snowie huokaisi ja askelsi huoneensa poikki pienen työpöydän ääreen. Hän istahti puupenkille, nosti kyynerpäänsä pöydälle ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä.
”Uuh…”

Pöytänsä ääreen lysähtänyt lumiukko oli tietoinen siitä, että siniviitat tekivät omaa selvitystään Harkelin kuolemasta lähinnä sentimentaalisista syistä. Suurkylän poliisit kaipasivat viimeistä lukua kollegansa tarinaan, eikä Snowie heitä siitä syyttänyt. Pimeän metsän tapahtumien kertaaminen vielä yhden ylimääräisen kerran oli kuitenkin raskasta.
Kyllä, aivan, luotettu ystäväni tappoi Harkelin. Niin, entinen johtajamme… No, kaipa vain elämme tällaisessa maailmassa.

Snowie käpertyi entistä kumarampaan asentoon pöytänsä ääressä. Juuri nyt hän oli kiitollinen siitä, että hänen uudet kämppäkaverinsa loistivat poissaolollaan.
Sulfrey itki kuultuaan, kuinka operaatiossamme kävi. Mitenköhän on muiden siniviittojen laita?

Lumiukkokin oli itkenyt. Hän oli itkenyt metsässä, hän oli itkenyt kertoessaan tapahtumista Tawalle, hän oli itkenyt sinä iltana käydessään nukkumaan. Hän oli itkenyt myös Umbran muistotilaisuudessa ja hän oli itkenyt käytyään kävelyttämässä Napoa hautausmaalla, mutta ennen kaikkea hän oli itkenyt täällä, yksin huoneessaan.

Nyt kyyneleet eivät kuitenkaan ottaneet kirvotakseen. Joskus niidenkin oli loputtava, kai. Ylenpalttisen väsynyt lumiukko toivoi, ettei olisi lupautunut auttamaan isä Ruskoa illalla sopan jakamisessa. Häntä väsytti: häntä väsytti sopan jakaminen, häntä väsytti evakkojen hämmennyksen katseleminen, häntä väsytti hymyileminen. Hän olisi tahtonut vain jäädä huoneeseensa.

Ehkä hän kuitenkin kävisi ennen iltamenojaan vielä tapaamassa Kepeä, pitkästä aikaa.


”Moi!” oven takaa ilmestyvä Snowie yritti aloittaa.
”Öh… hei”, Kepe oli hämmentynyt.
Lumiukko ei tiennyt, miten olla. Siinä hänen ystävänsä nyt oli…
”Terve terve.”
”Ööh…” Kepe pyrki yhteyteen, ehkä. ”Morjens.”
”No… hei.”
”…krhm. Oliko sinulla jotain asiaa? Tai siis… käy peremmälle.”
Ystävysten yhteinen nuotti oli hävinnyt, hieman kuten heidän uskonsa järkevään tai hyvään maailmaan.
”Noh, Spinny… mitenkäs olet jaksellut?”
”E-ei kai tässä mitään…” Kepe vastasi, kumpaakin läsnäolijaa huonosti huijaten.
Kumpikin heistä tahtoi löytää aidon yhteyden, mutta he olivat liian uupuneita yrittämään. Jaettu mutta yksinäinen turhautuminen määritti keskustelun suunnan. Pian Snowie yritti kertoa vitsiä, mutta Kepen väsynyt mieli luki sen ivaksi. Sitten Kepe yritti olla rehellinen, mutta Snowie ei jaksanut vastata kädenojennukseen. Tätä jatkui, kunnes tilanne oli ilmiliekeissä.
”Aargh!” Kepe vapautti turhautumisensa. ”En voi ymmärtää, miten sinä voit olla vielä ärsyttävämpi kuin ennen.”
”Hah!” lumiukko loukkaantui. ”Enkä edes ole! Minä olen vähemmän ärsyttävä kuin ennen! Muistatko venematkamme? Muistatko siitä taaksepäin?”
Snowiekaan ei jaksanut enää pidätellä, vaan jatkoi. ”Suosikkiharrastukseni oli väitellä kanssasi! Se oli ärsyttävää! Nykyään minä välttelen konfliktia! Ärsytän paljon vähemmän!”
”Okei, selvä. Olet vähemmän ärsyttävä. Sovittu. Mutta etkö sinä vieläkään ymmärrä, mitä me kohtasimme? Etkö sinä ymmärrä, mitä Profeetan valtakunta tarkoittaa?”
Kepen oli paha olla. Hän ei osannut eikä jaksanut kommunikoida sitä, miksi kaikesta oli tullut niin vaikeaa. Snowien väsynyt mieli kuuli sen, mitä se etsikin: kanavan purkaa pahaa oloaan. Lumiukon kädet nousivat puuskaan. ”Hei! Ehkä perunkin sanani! Ehkä en välttelekään konfliktia! Ehkä minä olisinkin valmis pikku konfliktiin – konfliktiin siitä, että en välttämättä pidä siitä, että puhut minulle niinkuin en ymmärtäisi!”

Tiedemies yritti vastata, muttei saanut tartuttua tilanteeseen. Snowie jatkoi: ”Ehkä minä vain satun olemaan huolestunut siitä, mitä tämän saaren asukkaille tapahtuu. Enemmän kuin siitä, mikä on ’totta’ ja että mistä näkökulmasta se riippuu! Kepe, minä jouduin katsomaan, kun Harkel tapettiin metsään!”

Nyt oli jään toan vuoro tarttua toisen sanomiseen. ”Oh! Nyt! Se, että minä en ollut siellä metsässä ei tarkoita, etteikö hänen kuolemansa olisi sattunut minuun! Harkel oli minunkin ystäväni!”
”Miksi sitten et näytä mitä tunnet? Miksi yhä pakenet tänne ja murehdit jostain ’totuudesta’?”
”Enkö näytä!? Päivästä toiseen yritän tehdä parhaani Klaanin hyväksi, auttaa kaikessa missä voin! Suren Harkelia aivan yhtä paljon kuin sinäkin, mutta sen sijaan että olisin koko ajan huolestunut koetan päivä päivältä puskea eteenpäin!”
Kumpikin yritti tuoda omaa näkökulmaansa toisen tietoon: kuinka kaikelta, mihin Kepe oli uskonut, oli kadonnut pohja. Kuinka kaikki, mihin Snowie oli uskonut, oli romahtanut sodan mukana. Kumpikin toivoi, että asiat olisivat niin kuin ennen. Heidän kaipuunsa kuitenkin purkautui syytöksinä: kuinka toinen ei ollut sitä, mitä oli ennen ollut. Parhaat ystävykset kyllä tiesivät, etteivät he olleet syypäitä toistensa kurjuuteen, mutta tuen ja ymmärryksen puute tuntui silti pahalta. Väsyneenä oli helpompi syyttää toista kuin nähdä samat viat itsessään.
Sanoja vaihdettiin, tunteita loukattiin. Kummitusimurit ja soppatykit tuntuivat liian vähäisiltä keinoilta korjata maailma. Lopulta lumiukko marssi pois pajasta. Maailmankuvahaaksirikkoiset jatkoivat omilla teillään, yksin ja uupuneina.

Miksi edes yrittää, kun maailma oli näin järjetön ja paha?

”Oikeastaan!” Snowie hihkaisi ja nosti sormensa pystyyn. ”Oikeastaan, lannistu keskenäsi!”

Snowierullaan pakattu ja Matoron vereen tahriutunut Kapura ei reagoinut lumiukon sanoihin mitenkään.

”Niin, kuule! Mikälie Kapuraa riivaava kummajainen oletkaan! Lannistuhan sinä siihen, minä nimittäin en!”

Muut vielä nukkuivat. Seinäkello oli rikki, lasia ja tyyny lattialla. Snowie virnuili voitonriemuisesti. Hän oli saanut oivalluksen.

”Koska arvaa mitä! Minä en ole itse asiassa lainkaan hyödytön! Minä en ole hyödytön, eikä maailma ole paha! Eikä järjetön eikä mitään muutakaan!”

Snowien otteessa taltutettu Kapura jatkoi liikkumattomuuttaan. Reaktioiden puute ei hillinnyt lumiukon intoa.

”Koska maailma nyt on vain maailma. Odotin siltä liikoja, hyvyyttä tai jotain… kun minun olisi pitänyt tehdä sitä! Kuulitko, riivaaja? Minä tajusin sen! Maailma on vain maailma, ja minä luon sen valinnoilla itselleni! Etkä sinä voi lannistaa minua! Minä kuvittelen oman maailmani, minä teen sen… teen sen ajatuksilla ja teoilla! Ja tekoni…”

Unenpuutteesta kärsivä lumiukko jatkoi rullapainiotteensa ylläpitämistä.

”…on sinun halaaminen! Mitäs siitä sanot! Minä halaan sinua, ja estin sinua puukottamasta ystävääsi! Ystävät eivät tapa toisiaan… koska minä halaan heitä! Ha! Haha!”

Snowie odotti innolla muiden heräämistä. Häntä väsytti ja uni kutsui. Mutta aivan ensimmäiseksi hän tahtoi käydä Kepen luona. Oli aika valita vähän parempi maailma.

Viime nimeämispäivänä Snowie oli antanut sydämensä hyvään maailmaan uskomiselle. Se usko oli lakannut kantamasta. Nyt, säästääkseen itsensä kyyneleiltä ja ystävät puukoniskuilta, hän tekisi sen maailman itse – vaikka sitten halaus kerrallaan.