Aihearkisto: Klaanon Rope

Jonkinlainen herätys

Verstas(?)

”Hmm?”Silmät aukenivat vähitellen. Nukkumisasento oli ollut huono. Paikat olivat aivan jumissa. Kahvi tekisi hyvää. Tuntui ettei hän ollut liikkunut vuosikausiin.

Bate pudisti päätään ja katsoi ympärille. Kauanko hän oli nukkunut? Missä hän oli? Oliko hän edes nukkunut?

Hänen tunteet olivat sekalaiset. Miljoonia ajatuksia pyöri päässä. Mutta silti oli vaikea ajatella. Vaikea muistaa.

Oliko hänen oikea nimi Bate vai…? Mikäs se oli. Blo? Bait? Bat? Zari?
Hänen ei muistanut. Hän ei tiennyt. Häntä alkoi pelottaa. Mitä hänelle oli tapahtunut? Bate alkoi juosta käytävää pitkin. Mutta kaikkialla oli pimeyttä. Hän ei nähnyt eteensä. Hän tarvitsi valoa. Tuli voisi auttaa. Hän osaa tehdä tulta. Eikö vain? Mutta miten se tehdään. Bate napsutteli sormiaan, huuteli kaikenlaisia asioita mitkä hänestä kuulosti loitsuilta, tai muuta kutsuhuutoja kuten ”tule tuli!” Hän tunsi olonsa typeräksi.

”Olen Toa hyvänen aika! Osaan kai nyt tulta tehdä!” hän huusi kovaan ääneen. Sitten epävarmuuden tunne valtasi hänet. ”Olenhan…?”

”Hmm? kuului taas hänen takaa ja Bate säikähti. Takana oli hehkuvat oranssit silmät. Hetken katsottuaan hän näki ruskean olennon joka seisoi jonkinlaisen patjan vierellä.

”Enkös minä juossut kauas tuosta patjasta…?” Bate ajatteli mutta oli tyytyväinen että näki toisen elävänä olennon. Tosin tämä olento näytti tutulta. Bate tiesi hänen nimen. Jarkki. Kai. Gjak. GJ? Pelon tunne palasi. Se oli kadonnut hetkeksi kun Bate sai muuta ajateltavaa. Oliko hän tulossa hulluksi?

Ruskea olento katsoi Batea hämmentyneenä ja näytti nimikylttiään. Siinä luki Gjarke. Bate huokaisi helpotuksesta.

”En minä sitä kovin väärin muistanut”, hän sanoi vähän humoristiseen äänensävyyn. Ja alkoi vähän nauramaan. Ehkä hän oli tulossa hulluksi.

Hetken hekotettuaan lattialla hän nousi ylös. Gjarke edelleen tuijotti häntä, välillä hymisten. Olento ei ilmeisesti osannut puhua mikä oli huono asia. Batella oli hirmuisesti kysyttävää, kuten ”Miksi olen täällä?” ”Mitä tein täällä?”

Olento lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan mihin Bate oli juossut ja koputti lattiaa. Luukku aukeni ja valoa alkoi näkymään. Bate riemastui. Valoa. Ehkä siellä olisi muita henkilöitä jotka pystyisivät puhumaan.

Kaksikko laskeutui tikkaita pitkin alas toiseen käytävään. Se oli sentään valoisa.

Gjarke erkani Batesta ja lähti juoksemaan kohti jonkinlaista ovea. Gjarke laittoi kätensä oveen, se hehkui oranssina ja suli. Olio astui sisään huoneeseen ja samassa ovi muodostui takaisin nesteestä.

”Se siitä juttukaverista…” Bate mutisi itsekseen. Hän ei ymmärrä miksi oli niin masentunut tuon olion lähdöstä. Eihän se edes puhunut hänelle. Eikä Bate muistanut tiesikö se edes häntä, vai oli muuten vain Toan seurassa huvin vuoksi.

Toa ei jäänyt ajattelemaan asiaa. Hän ei halunnut ajatella tuollaisia ajatuksia, masennus ja pelko tulisivat vain takaisin. Parempi lähteä tutkimaan tätä valoista paikkaa, miettien ”mikä olikaan Toa?”

***

Käytävä tuntui olevan osa labyrinttiä. Sen varrella oli lukuisia ovia, joista suurin osa oli kiinni. Hetken käveltyään hän näki lasisen oven jonka toisella puolella kaksi kädellistä ankkaa hakkasi sitä ja huusivat. Bate ei saanut huudoista selvää mutta ihmetteli mikseivät ankat käyttäneet ovennuppia. Toa vetäisi siitä ja lasiovi aukesi. Ankat kaatuivat maahan, mutta nousivat pian pystyyn. Merimiesasuinen ankka puhui jotain noidasta, skottilaisella murteella kuulostava silinterihattuinen ankka taas lupasi palkankorotuksia Batelle. Toa hymähti ja jatkoi matkaansa, ankkojen lähtiessä juoksemaan vastakkaiseen suuntaan.

”Kädellisiä puhuvia ankkoja. Täällä. Olen hullu.”

Hulluuden tunne paheni ja paheni. Baten ajatuksissa ei tuntunut olevan mitään järkeä. Mistä hän tiesi miltä skottilainen kuulostaa. Mikä edes oli skottilainen. Hänen vastaan tuli käärme ja ensimmäinen ajatus mikä hänelle tuli liittyi siihen että oliko käärme ollut joskus naispuolinen noita ja oliko se nykyään ihmeolio.

”AAAAAAAA”, hän huusi. Ja alkoi juoksemaan. Pian hänen vastaan tuli uusi huone, jossa ovi oli auki. Huone oli jättimäinen ja sen seinät oli täytetty muistilapuilla, papereilla, erilaisilla kaavoilla ja piirrustuksilla. Huoneen keskellä istui Matoran joka mutisi itsekseen.

”Ultiasural Nomui.”

”No… Moi?”

Matoran katsoi Batea hämmentyneenä.

”Hei vain.”

”Olet Ultiasural?” Batea alkoi naurattaa. Nimi kuulosti hiukan huvittavalta.

”EN. Olen Ultiasural Nomuin ja muiden Ulxelaserin tuotosten tutkija”, Matoran sanoi vihaisena.

”… täh?”

Matoran ei vastannut vaan jatkoi jonkinlaisen sivun lukemista.
Bate meni sanattomaksi. Pienen hämmennyksen jälkeen hän alkoi tutkia seinillä olevia tekstejä. Silmiin osui erityisesti juliste missä oli jokin ihmeotus jonka nimi oli ”Megabotarax.” Toinen oli matemaattinen kaava jossa yritettiin laskea kuinka jonkin henkilön voimat(?) voi ylittää annetut maksimiarvot, esimerkiksi 1000/50.
Bate ei yrittänytkään ymmärtää tuota pitkää kaavaa vaan jatkoi huoneen tutkistelua. Huoneen yhdessä nurkassa oli pienikirjahylly jossa oli useita kirjojen kansia, joissa ei ollut kumminkaan yhtään sivuja sisällä. Bate otti yhden kirjan käteensä, joissa oli sivut. Kirjan nimi oli: ”Kohtalon asukit I: Valon, varjon, elämän ja kuoleman taisto, by Ulxelaser.” Batea ei kyseisen kirjailijan tuotokset olleet tuttuja joten hän päätti lukea sitä hetken.

Eihän siitä mitään tullut. Hän vain hämmentyi entisestään yrittäessään lukea sitä. Bate laittoi sen takaisin paikalleen ja huomasi kirjan saaneen myös kaksi jatko-osaa; ”Kohtalon asukit II: Ajan, ulottuvuuksien ja maailmojen pimeyspeilisota, by Ulxelaser” ja ”Kohtalon asukit III: The Finale, by Ulxelaser”.

”Mikä on pimeyspeilisota?” Bate kysyi ääneen. Matoran ei vastannut vaan puhui itsekseen ”Daxvigasorista ja ”Faxadosqusta”. Bate päätti olla häiritsemättä häntä enempää ja lähti pois huoneesta.

***

Kolmas huone ei ollut yhtään sen parempi. Bate ei edes katsonut sen sisälle. Sieltä kuului jatkuvaa huutoa. Bate yritti saada huudoista selvää. Ilmeisesti siellä ihmeteltiin kuka on Ulxelaser, jonkinlaisen ”lepakkomiehen” avioeroa ja kysymyksiä greegille.

Hetken naurettuaan huutajien jutuille, Bate jatkoi matkaansa.

***
Seuraava vastaan tuleva huone oli onneksi kahvihuone. Bate innostui. Hän juoksi kyseiseen huoneeseen. Se ei ollut kummoinen, yksi harmaa pöytä jonka keskellä oli kahvinkeitin ja kolme punaista tuolia. Yhdessä istui valkotakkinen ja silmälasipäinen Matoran joka luki lehteä. Toisessa oli kahvikuppi. Kolmas oli tyhjä. Bate otti itselleen kahvikupin, kaatoi kahvia siihen keittimestä ja huomasi keittimen täyttyvän samantien takaisin täyteen ja uuden kupin ilmestyvän tuolille.

”Hei.”

”Moro vaan.”

Tämä sentään puhui.

”Tiedätkö sen tunteen kun tuntuu että olisit hahmo roolipelissä jota ei ole liikutettu vuosikausiin koska hahmon kirjoittaja on ollut joissain ihmepaikoissa noin 2 vuotta ja tästä syystä et tunnu muistavan kuka tai mikä olet?” Bate kysyi Matoranilta.

”En, mutta mielenkiintoinen vertauskuva. Haluatko kertoa lisää?”

Bate hymähti. Ehkä hän oli hullu. Ehkä tämä kaikki oli vain unta ja hän oli oikeasti vain nukkumassa huoneessaan, johon hän oli mennyt hoidettuaan hoitajamatoranin kanssa ampumahaavaa ja unohtanut mitä sen jälkeen tapahtui. Ehkä hän oli Verstaassa hulluna. Ehkä hän ei edes ollut Bate vaan jokin dementoitunut olento joka luuli olevansa Bate. Mutta mitäpä siitä. Hänellä oli kahvia ja juttuseuraa.Niistä oli hyvä lähteä liikkeelle pitkän tauon jälkeen.

”Otahan itsellesi toinen kuppi kahvia. Tämä on pitkä juttu…”

Lyhyt ja ytimekäs johdatus monadologiaan

Metru Nui
Vuosikymmeniä sitten

Luentosali oli täynnä; Desable huomasi harmikseen, että hänen oli saadakseen kuulla mestarin oppeja välttämätöntä tyytyä nöyryyttävään porraspaikkaan. Olkoon, mietti matoran istuessaan alimmalle portaalle – mikään ei saanut pilata näin harvinaislaatuista tilaisuutta kuulla uusinta uutta spekulatiivisen filosofian keskuksesta, jonka oppineet matkustivat niin harvoin pois kotosaareltaan. Kuinka kauan hän olikaan lukenut ylistäviä kuvauksia vierasluennoitsijan retorisista taidoista tietäen sydämessään, että tuskin saisi milloinkaan kuulla tämän puhetta? Kuinka onnellinen hän olikaan ollut, kun tieto oli osoittautunut virheelliseksi?

Innostunutta puheensorinaa kantautui joka puolelta. Muutamalla oli mukanaan tapahtumaa mainostavia lentolehtisiä, joiden ennakoivat kuvaukset luennon sisällöstä herättivät kiivasta keskustelua; Desable yritti olla kuuntelematta. Hänestä oli aina ollut intellektuaalisesti rehellisintä kohdata uusi teoria ja malli sellaisenaan, ilman turhia ennakkoluuloja. Miksi saastuttaa mieltään väärinymmärryksiin tai puutteellisiin lähteisiin perustuvilla vasta-argumenteilla, kun mestari itse oli saapumassa paikalle esittelemään oppinsa puhtaimmassa, selkeimmässä muodossaan? Ko-matoran odotti jo kauhulla sitä, ryhtyisikö yleisö vapaiden kysymysten osion koittaessa turhiin yrityksiin kumota heille esitelty metafyysinen malli; päästettäisiinkö vapaaksi lapsellisia argumentteja, joiden tyhjänpäiväiseen setvimiseen tuhlaantuisi koko loppuaika.

Joillekin oli tärkeintä olla oikeassa – tai vaikuttaa siltä, että oli oikeassa – mutta Desable tiesi, kuinka helppoa sellaisilla haluilla oli sokaista itsensä älyllisesti ja evätä itseltään mahdollisuus sisäistää täydellisesti opinkappale, jota vastaan oli hyökkäämässä. Hän itse suostui hyväksymään minkä tahansa premissin vain nähdäkseen, mihin ajattelun aallot niiden seurauksena kannattivat; vasta sitten, kun oli syntynyt selkeä kokonaiskuva, saatettiin ryhtyä puhumaan todesta ja epätodesta.

Liitutaulut oli siirretty pois salin edustalta; kun oli kyse näin kuulusta sanataiturista, niiden läsnäolo olisi ollut loukkaus. Tilalla oli oranssi banneri, jolla komeilivat sanat LEIBIONIZ – JOHDATUS MONADOLOGIAAN. Luentosali alkoi hämärtyä, ja valokeila jäi osoittamaan vielä toistaiseksi tyhjää puhujakoroketta. Yleisö ymmärsi välittömästi vaieta; mestarista säkenöivä arvovalta oli vangitseva siitä huolimatta, ettei tämä ollut vielä paikalla.

Ovi avautui, kuten se oli viime minuuttien aikana tehnyt vielä tiuhaan, eikä Desable voinut olla ajattelematta sitä, kuinka epäkunnioittavaa oli tulla näin maineikkaaseen tilaisuuteen myöhässä. Olkoonkin, että akateemisen maailman aikakäsitys oli luisuva; joistakin käytänteistä ei tingitty. Ga-matoranit hänen viereisillä penkeillään supattivat jostakin, mikä oli myös melko räikeää–

”Väisty, senkin vätys”, kuuli Desable takaataan. Hän kääntyi katsomaan maistellen kielensä päällä jo sujuvaa sutkautusta siitä, sopiko moinen kielenkäyttö suuren Leibionizin vierasluentoon, mutta sulki suunsa ja siirtyi nopeasti huomattuaan, kuka oli kyseessä.

Vähintään kuuden peruukin alle haudatusta kirkkaanvihreästä kanohi Mirusta tuijotti häntä ärtynyt silmäpari, joka kuului suurelle Leibionizille itselleen.

Niin. Oma vikahan se oli ollut. Portaat varataan kulkemiselle; portaille istuminen on väärin. Hänen syynsä. Täysin hänen syynsä.

Ga-matoranien katseet ja hiljainen kikatus pysyivät pois Desablen mielestä sitä tehokkaammin, mitä enemmän hän toisti mantraansa.

Mestari harppoi korokkeelle ja ryki pari kertaa, vaikka salissa vallitsi lähes täysi hiljaisuus; sen jälkeen hän iski huonekalulle kasan kirjoja, pussin Bioritoja sekä jotakin, joka saattoi olla nippu luentomuistiinpanoja. Leibioniz selasi niitä hetken – yksi arkki leijui maahan, mikä ei näyttänyt haittaavan – ja pysähtyi tietyn paperin kohdalle nostaen sormensa ilmaan sen merkiksi, että haluttu kohta oli löytynyt.

”Minä olen muuten Leibioniz”, hän mainitsi ohimennen, ”ja tämä on vierasluentoni, jonka nimi on ’Johdatus monadologiaan’. En tiedä, olenko oikeassa paikassa, mutta Bro-Korossa meillä ei ole tapana miettiä liikaa sitä, missä luentoja pidämme. Krhm.”

Tämä sai aikaan naurunpurskahduksia.

”Monadologiaan johtaneen filosofian historia”, Leibioniz luki ja elehti käsillään jotakin, jonka merkityksestä Desable ei saanut selvää. ”Hah! Kuinka mielenkiinnoton osio. Miksi meidän tulisi pysähtyä miettimään menneisyyttä, jos tehtävämme on luoda tulevaisuus? Tiivistän tämän näin: Desgrades oli, öh, dualistisesti sitä mieltä, että on olemassa kah… kahdenlaisia substansseja. Ainetta ja henkeä. Mutta hänpä ei osannut selittää, kuinka nämä vuorovaikuttavat keskenään. Minun arvioni: vittu mitä paskaa. Siirrytään–”

Desablen mieleen muistuivat kyllä Bro-Koron pyhimykset, joihin luennoitsija viittasi – Pas Ka ja Vit-Tu – mutta sitä hän ei ymmärtänyt, mitä mikään Leibionizin sanoma tarkoitti. Oliko tämä joku vitsi? Missä oli se kuuluisa metafyysikko, jonka nerokas järjestelmä paikkasi kaikkien aiempien virheet?

”Mon… monadit”, Leibioniz sanoi pohdiskelevasti. ”Mitä ne ovat? Ne ovat… ne ovat olemassa. Ne ovat jakamattomia. On rikos jakaa monadi osiin, eikä sitä voi tehdä. Ne ovat kaikki, mitä on olemassa. Minä olen monadi. Sinäkin olet monadi. Mutta ei!”

Metafyysikko kohotti yleisön nähtäville bioritopussiaan, jonka sisältö oli näemmä pseudotieteen makuista.

”Nyt minä valehtelin”, Leibioniz totesi. ”Me kaikki olemme… koostumme useista monadeista. Äärettömästä määrästä niitä. Aivan kuten tämä pussi, joka sisältää useita bioritoja. Kai tiedätte bioritoista? Onko sellainenkin keksintö kulkeutunut tälle kirotulle saarelle? Tiedättekö, että ne ovat kolmion muotoisia? Kolmiot! Hah! Siinäpä kulttuurihistoriallisesti mielekäs muoto. Se on luku kolme käännettynä muodoksi, tiesittekö sitä? Kolme on mainio luku. Yksi on liian vähän; se hukkuu omaan yksinäisyyteensä. Kaksi on pari; se onkin jotain muuta. Kaksi ei ole… ei vain ole. Ymmärrättekö? Missään ei ole kahta kiveä, kahta bioritoa tai kahta tahtorakia. Se on aina pari. Se ei ole kaksi. Ymmärrättekö? Mutta kolme… kolme on kolme. Kolme on pienin mahdollinen, jossa on mitään mieltä. Jos on kärsimätön, kolme on hyvä. Täällä päin tavoitellaan aina kuutta, mutta se on humpuukia – teette vain elämästä hankalaa itsellenne ilman mitään mieltä. Kolme on hyvä. Muistakaa tämä.”

Leibioniz selasi muistiinpanojaan antaen taas muutaman lapun pudota luentosalin lattialle, mutta löysi tällä kertaa etsimänsä melko nopeasti.

”Kolme on… kolme on mukava luku, ja siksi monadologiani perustuu kolmeen periaatteeseen. Kolmeen toteen väittämään, jotka o-oletamme ennalta tosiksi. Niitä on lisääkin, älkää suinkaan luulko, että kolme riittää määrittelemään mitään. En kuitenkaan laske muita monadologian premissejä kuuluvaksi niihin kolmeen. Näettekö? Minä yksinkertaistan elämääni. Minä en valitse pyhäksi numerokseni kuutta jonkin mielivaltaisen säännön painostuksesta. Kolme riittää ihan hyvin. Ei yksi eikä kaksi, mutta kolme riittää. Näin vapaamielisiä me olemme Bro-Korossa. Krhm. Mona… monadien kolme pääperiaatetta ovat, että… että…

1. Aikojen alussa Mata Nui määräsi paitsi monadien ominaisuudet myös niiden välisen harmonian, jota sanotaan Kohtaloksi. Kohtalo takaa sen, että toisistaan täysin erilliset monadit – keskenäisiä kausaalisuhteita vailla – toimivat sulassa sovussa kuin valtavan koneiston osat. Vuorovaikutus on todellisuudessa silkkaa illuusiota, ja jokainen monadi vain toteuttaa Kohtalon sille sanelemaa roolia.

2. Jokaisella monadilla on sekä oma tapa nähdä maailma että sille ominainen tahto, jota se pyrkii toteuttamaan – joka ohjaa sitä johonkin suuntaan. Mata Nui näkee maailman täysin puhtaana, mutta me muut saamme tyytyä vähempään. Me kaikki olemme oma peilimme maailmaan; subjektiivisen linssimme läpi avautuu kokonainen havaintojemme mukainen valtakunta ihmeellisiä epäjohdonmukaisuuksia täynnä.

3. Kun Mata Nui päätti monadien ominaisuudet, päätös oli sekä aito että lopullinen; tämä olisi asettamalla monadit ensimmäisellä hetkellä eri tavalla voinut luoda lukemattomia eri maailmoja. Jokaiselle monadille asetetulla Kohtalolla on Mata Nuin valitsema tarkoitus ja merkitys, ja jokainen noudattaa sitä tismalleen, mistä seuraa, että maailmamme on kaikista mahdollisista maailmoista paras.”

Leibioniz lopetti lukemisen – tämä ei ollut vilkaissut kohti yleisöä kertaakaan sen aikana – ja tutkiskeli hetken salissa vallitsevaa hiljaisuutta.

”Tämä”, metafyysikko sanoi lopulta, ”oli lyhyt ja ytimekäs johdatus monadologiaan. Voisin lukea teille koko kirjani – sitä muuten myydään kansliassa tämän tilaisuuden päätyttyä – mutta mitä me hyötyisimme siitä? Koska monadologia on verrattoman rat… rationaalinen järjestelmä, täysin ilmiselvä ja täysin järjen voimasta määräytyvä, intuitio maalaa uskoakseni oikean kuvan, jos sen antaa työskennellä rauhassa. Kysykää siis, jos mikään jäi epäselväksi, mutta uskoakseni…”

Desable kohotti kätensä, mutta ainakin kymmenen kuuntelijaa ehti ensin.

”… hyvä on, kysykää. Ensimmäisen rivin mirukasvo?”

Po-matoran rykäisi ja esitti asiansa nopeasti: ”J-jos monadi, tuota… jos monadi menee rikki, voiko sen–”

”Ei!” huudahti Leibioniz harmistuneena ja kohotti kätensä ilmaan. ”Ei! Kuuntelitteko te lainkaan, ruojat? Mata Nui loi monadit aikojen alussa, ja siihen kaikki jää! Monadeja ei missään nimessä voi enää luoda, tuhota, vaurioittaa, hajottaa tai muuten muuttaa, ja koko ajatuskin…”

Desable piti kätensä ilmassa ja kuunteli kerta toisensa jälkeen, kun täyteen väärinymmärrykseen tai triviaaliin vasta-argumenttiin perustuvat kysymykset saivat pitkiä haukkuja vierasluennoitsijalta. Eikö ketään kiinnostanut järjestelmän ydin? Eikö kukaan muu kuin hän halunnut kysyä mitään tähdellistä? Oliko hän ainoa, joka oli paikalla ymmärtämässä perimmäisintä totuutta maailmasta eikä riitelemässä vierasluennoitsijan kanssa?

”Ko-matoran portailla”, sanoi Leibioniz lopulta ja osoitti sormellaan kohti Desablea. Matoran ei osannut tulkita luennoitsijan ilmeestä, muistiko tämä tilaisuuden aloittaneen välikohtauksen; hän toivoi kaikilla voimillaan, ettei näin ollut.

”Kiitos näin ensiksi valaisevasta luennosta, ja…” Desable aloitti, mutta olikin hetken hiljaa. Ketä hän yritti huijata? Vierasluento pitäjäänsä myöten oli ollut täysi farssi, mutta vielä oli yksi mahdollisuus. Yksikään metafysiikan koukeroinen luomus, jonka ko-matoran oli milloinkaan saanut eteensä, ei ollut osannut vastata perimmäisimpään ristiriitaan, jonka hän maailmassa näki – osasiko Leibionizin?

”Minä siis… kun luen uutisia tai pohdin maailman tilaa, saan eteeni… minuun mieleeni tulee vääjäämättä”, Desable takelteli, ”kaaos. Mata Nuin valtakuntaa, jota matoranien kansa on vuosisadat rakentanut, rikotaan jatkuvasti murhaajien, petturien ja rikollisten toimesta. Ymmärrättekö?”

Leibioniz nyökkäsi, mutta Desable ei osannut tulkita, oliko ele hyväksyvä vai käskikö se menemään jo asiaan.

”Olen miettinyt useasti, kuinka on mahdollista, että Mata Nui sallii sellaisen tapahtuvan, jos on kaikkivoipa ja luonut maailman juuri haluamallaan tavalla Suurten Olentojen avustuksella. Monadologiasta mieleeni tulee useampikin…”

”Seis”, keskeytti Leibioniz. ”Minä kuulen jo, ettei suustasi ole tulossa mitään järkevää. Meidän maailmamme on paras mahdollinen maailma. Mitään kaaosta ei ole, vaan jokainen monadi aktualisoi sitä potentiaalia, jonka Mata Nui on siihen aikojen alussa asettanut. Kaikki muu on harhakuvitelmaa, ja minä tiedän tarkalleen, mistä se johtuu.”

Desable avasi suunsa, mutta ei pystynyt sanomaan mitään.

”Minä olen tavannut lukemattomia sellaisia kuin sinä”, metafyysikko jatkoi. ”Aina valittamassa maailman pahuutta, aina tuomitsemassa koko kaikkeuden pohjimmiltaan virheelliseksi. Ja ei, takana ei milloinkaan ole todellinen huoli maailman tilasta; joka ikinen kritisoija kätkee sisäänsä henkilökohtaisen motiivin. Miten on mahdollista, että tälläkin hetkellä tuhat työläistä kävelee halki Metru Nuin katuja tyytyväisenä Mata Nuin luomaan maailmaan? Selitys on yksinkertainen – tyytymättömyytesi on henkilökohtaista, ei metafyysistä. Sinulle maailma on väärässä aina silloin, kun se ei mukaile itse keksimiäsi sääntöjä.”

Leibioniz elehti käsillään niin voimakkaasti, että yksi hänen peruukeistaan valui selän puolelta maahan.

”Kaaosta ei ole. Vapaata tahtoa ei ole. On vain ääretön määrä ikuisia, muuttumattomia monadeja; kaikki muu on harhakuvitelmaasi. Jos olet tyytymätön maailmaan tai omaan osaasi siinä…”

Filosofin seuraavat sanat kaikuivat Desablen päässä kauemmin, kuin tämä itse halusi myöntää. Ne olivat ko-matoranin mielessä, kun hän rakensi Joueran kanssa pilvilinnoja, joissa he korvasivat Suuren Hengen itsellään; ne piinasivat häntä niinä öinä, joiden aikana Desablesta tuntui, ettei hän milloinkaan löydä totuutta maailman perimmäisestä luonteesta.

Ne olivat syy siihen, että hän lakkasi uskomasta totuuteen, jota akateeminen filosofia oli hänelle tarjonnut.

”… oletko harkinnut sitä vaihtoehtoa, että kyse on Mata Nuin määrittämän Kohtalon suunnitelmasta, ja että niin on hyvä?

Desable ei uskonut, että niin oli hyvä. Hän uskoi virheelliseen maailmaan, jonka Mata Nui oli luonut, mutta jättänyt oman onnensa nojaan; hän uskoi siihen, että osa Suuren Hengen luomuksista oli hylännyt alkuperäisen tarkoituksensa ja ryhtynyt rakentajasta rikkojaksi.

Se pakotti hänet uskomaan myös kaaokseen ja vapaaseen tahtoon; se pakotti Desablen hyväksymään nuo vastenmieliset käsitteet, joiden ansiosta kaikkeus oli saastunut – mutta kuinka laajasti ja kuinka lopullisesti? Oliko vielä toivoa? Desable uskoi, että oli, ja sen vuoksi hänen oli yritettävä senkin jälkeen, kun ensimmäinen suunnitelma oli palanut tuhkaksi. Kaaos oli kumottava ja käännettävä päälaelleen; kaaos, johon hän ei voinut olla uskomatta.

Desable uskoi kaaokseen kauan ennen kuin löysi sen.

Kohtalon asukit III:

Kun he lähestyivät sumun peittämää Metru Nuita, Faxadosqin täytti aluksi helpottuneisuus siitä, että kaiken tapahtuneen jälkeenkin Legendojen kaupunki näytti pysyneen melko hyvässä kunnossa – oli helppoa uskoa, että se voisi yhtenä harvoista paikoista jatkaa olemassaoloaan tuhon keskellä.

Heitä yhä tiukasti otteessaan puristavan hirviön laskeutuessa varjon toa näki kuitenkin sortuneet tornitalot, valtavat aukot rakennusten rivien keskellä ja katkenneet kourut. Etäisiä taistelun ääniä kantautui niin monesta suunnasta, ettei hän pystynyt hahmottamaan tapahtumien sijaintia.

”Viimeisimpien tietojeni perusteella Valon vartijat hallitsevat Ga-Metrua”, Megabotarax totesi. ”Jos totta puhutaan, minulla ei ole heihin sen parempia välejä kuin muihinkaan kaupungista kiisteleviin aseistautuneisiin ryhmittymiin, mutta muistaakseni he ovat vähiten innokkaita ampumaan alueelleen saapuvat… neutraalit osapuolet.”

”Olemmeko… olemmeko me neutraali osapuoli?” kyseenalaisti Aragan heidän liitäessään rakennusten ylitse. He olivat niin alhaalla, että Faxadosq erotti yksittäisiä taistelijoita – heihin ei kiinnitetty huomiota, mikä saattoi johtua paitsi apatiasta myös siitä, että kaikilla oli liian kiire katutason sodan kanssa. ”Mehän johdatamme tänne paitsi, ööh, ’paholaiset’, myös ison joukon partioita, jos huomasit.”

”Ei Valon vartijoiden tarvitse sitä tietää”, totesi Megabotarax ja ampui loitsun kohti kerrostalon päällä seisonutta tarkkailijaa, joka oli näyttänyt huomanneen heidät. Tämän osapuolella ei ilmeisesti ollut väliä. ”Älkää sitä paitsi huoliko; kyllä kummatkin niistäkin tappavat meidät, jos vain saavat kiinni.”

Faxadosqista alkoi tuntua entistä vähemmän siltä, että tänne saapuminen oli ollut hyvä idea. ”Mitä… mitä meidän siis tarkalleen ottaen olisi tarkoitus tehdä täällä?”

”Katsoa ja nauttia”, vastasi Megabotarax. ”Jos tämä ei mielestäsi ole tarpeeksi pätevä peruste, muistuttaisin myös siitä, että saari on Bio-Klaanin ja muutaman muun ohella ainut, joka ei pian ole täysin maailmaa kourivan harmauden valtaama.”

He laskeutuivat ainakin ulkoisesti rauhalliselle puistoaukiolle – toat pikemminkin putosivat, kun Megabotarax päästi heistä irti.

Ympäröivissä rakennuksissa oli vähän taistelujen merkkejä verrattuna siihen, mitä he olivat saaren yli lentäessään nähneet. Itse puistokin vaikutti kärsineen hyvin vähän; jos katsoi oikeaan suuntaan, saattoi melkein unohtaa, että lähes koko maailma kävi sotaa joka puolella Metru Nuita.

Faxadosq mietti hetken, miksi tunnelma oli siitäkin huolimatta pistävän aavemainen, ja tajusi pian, ettei matoraneista näkynyt jälkeäkään. Hän ei tiennyt, oliko ennen käynyt juuri tässä puistossa, mutta hänen muistamansa Ga-Metru oli ollut työläisiä täynnä.

”Missä… missä kaikki matoranit ovat?” kysyi Aragan, joka oli ilmeisesti huomannut saman.

”Lähteneet tai kuolleet”, sanoi Megabotarax kohottaen olkiaan. ”Hällä väliä. Matoranien pikku taisteluja paljon hauskempaa on seurata, kun universumin mahtavimmat soturit – tai ainakin vielä elossa olevat – ottavat mittaa toisistaan.”

He kävelivät puiston halki; toat seuraten Megabotaraxia, hirviö itse johdatellen heitä ties mihin. Faxadosq olisi kysynyt, mitä tämä ajatteli heidän konkreettisella tasolla saarella tekevän, ellei olisi ollut aika varma siitä, ettei tämä itsekään ollut päättänyt vielä.

”Jos haluatte välttämättä tutkia typerää teoriaanne”, sanoi Megabotarax, ”Makuta lienee piilossa maan alla. Turha hänen on rhakshejansa haaskata väen teurastamiseen täällä maan päällä, kun se näyttää sujuvan vallan mainiosti ilman apuakin. Tietenkin on mitä todennäköisintä, että hän yksinkertaisesti tappaisi teidät, mutta minuahan se ei–”

”Liikkumatta!”

Faxadosq kääntyi ja näki kahden tummanharmaisiin, piikikkäisiin haarniskoihin puetun hahmon osoittavan heitä jonkinlaisilla kivääreillä. Kummallakin oli punainen rituaalinaamio; kumpikin oli toaa pidempi ja ruumiinmuodoiltaan jykevä.

”Odotin tapaavani täällä Ultiasural Nomuin idiootit”, totesi Megabotarax. ”Näemmä Ga-Metru on vaihtanut hallitsijaa siinä ajassa, kun uutinen ehti mökilleni asti.”

”Nesdrian veljeskunta valloitti tämän metrun Valon vartijoilta viikko sitten”, sanoi toinen olennoista, ”ja sitten me valtasimme sen heiltä.”

”Shadorawos, etkö sinä joskus ollut Pimeyden veljessaalistajien leivissä? Miksi sinulla on Varjogladiaattorien veljeskunnan haarniska?”

”Paljon on ehtinyt muuttua”, totesi puhuteltu.
”Parempi palkka vai loikkasivatko kaikki kaveritkin?” tivasi Megabotarax.
”Ei kuulu sinulle.”
”Se oli nokkela tapa udella, kenellä täällä on eniten muttereita, senkin typerys. Kuten tietänet, minulla on muutamia… hyvin arvokkaita… työkaluja, jotka epäilemättä kiinnostavat kaikkia saarella sotivia ryhmittymiä.”

Sananvaihdon aikana Varjogladiaattorien veljeskuntalaisista toinen oli ottanut esille radiopuhelimen, johon puhui lyhyitä repliikkejä ja kuunteli tarkasti. Megabotaraxin latteuksien ylitse Faxadosq ei kuullut, mistä puhuttiin; tilanne ei vaikuttanut välittömästi uhkaavalta, mutta hänelle ei silti tullut järin rauhallinen olo heitä kohti yhä osoittavien kiväärien vuoksi.

”Varjon veljeskunta on vetäytynyt Po-Metrun autiomaille”, selitti Megabotaraxin kanssa keskusteleva vartija. ”Pimeyden veljessaalistajien kanssa tekemämme yhteishyökkäys harvensi heidän joukkojaan.”
”Vai olette te liittoutuneet! Minä luulin, että Vigtazär ja Darkson ovat verivihollisia.”
”Se oli tilapäinen liitto.”
”Mikä lie teidät sellaiseen ajanut?”
”Varjon veljeskunnan mutatoituneet rakasetankit olisivat olleet liian voimakas vastus kenellekään.”
”Kuulostaa silti naurettavalta syyltä liittoutua Darksonin kaltaisen idiootin kanssa!”

”Vaiti”, komensi radiopuhelimeen puhunut vartija. ”Vigtazär haluaa keskustella kanssanne henkilökohtaisesti.”

”Hah, vai on asia hänestä niin tärkeä!” hykerteli Megabotarax. ”Pelkäättekö, että Ultiasural Nomuin pikku armeija pieksee teidät ilman loistavia paholaisiani? Ovatko Valon vartijat onnistuneet löytämään Ritarikunnan lelut, jos he ovat noin pelottava vastus?”

”Kukaan ei löydä enää Ritarikunnan leluja”, mutisi toinen vartijoista, ”sillä ketään Ritarikunnasta mitään tietävää ei enää ole. Valon vartijat eivät myöskään ole se, jota pelkäämme, sillä he heikkenivät LordLigresgan erottua ja perustettua Varjojen valtiaat.”

”Tuostakaan minä en ollut kuullut!” harmitteli Megabotarax. ”Yritin tivata Edikilleriltä – tehän hänet lähetitte, ettekö vain – tietoja tärkeistä tapahtumista, mutta hän ei vaikuttanut kovin halukkaalta puhumaan, kun kävi ilmi, etten aikoisi luovuttaa teille paholaisiani. Liekö Vigtazär puheliaampi? Ah, sieltähän Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja itse saapuu!”

Toat vilkaisivat Megabotaraxin osoittamaan suuntaan ja näkivät puiden lomasta lähestyvän hahmon, joka oli heidät pysäyttäneitäkin vartijoita korkeampi. Vigtazärin panssari oli täynnä punaista kuviointia – rinnassa komeili kolmeen osaan halkaistu kolmio, Varjogladiaattorien veljeskunnan tunnus.

”Megabotarax”, Vigtazär sähisi.
”Vigtazär”, sähisi Megabotarax takaisin.

Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja ei aikaillut sen enempää, kuin mitä kesti lausua hänen tittelinsä – Vigtazär veti esiin kolmipiippuisen kiväärin, jonka sisällä Faxadosq erotti lepäävän yhtä monta zamoria, ja osoitti sen suoraan Megabotaraxia kohti.

”Edikiller kertoi, että kieltäydyit luovuttamasta joukkojasi haltuuni”, hahmo ärisi, ”ja nyt, kun Metru Nui on tulessa ja Nesdrian veljeshaamukunnan palkkamurhaajat ovellasi, kehtaat anella minulta apua?”

”Minä en anele apua keneltäkään, Vigtazär hyvä. Voit kutsua tätä eräänlaiseksi… lomamatkaksi.”

”Huumorisi ei nyt auta, Megabotarax. Paljasta minulle alkupaholaistesi sijainti, tai teloitan sinut ja ystäväsi omin käsin.”

”Se olisi jopa uskottava uhkaus”, totesi hirviö tyynesti, ”ellen tietäisi tarpeeksi loitsuja selvitäkseni moisesta varmasti.”
Megabotarax levitti siipensä ja nousi ilmaan.

”Pikku toasi saattavat olla vähemmän onnekkaita”, sanoi Vigtazär. ”Mitäs tuumaat siitä?”

”Siitä minä tuumaan, että ehkä teidän kannattaisi kysyä heiltä alkupaholaisten sijainnista!”

Sen sanottuaan Megabotarax kohosi ilmaan. Vigtazär ei aikaillut, vaan huusi ”DESGRADES! SHADORAWOS!” avaten samalla tulen itsekin; zamorit sekä vartijoiden hetken päästä mukaan liittyneet kiväärinlaukaukset lensivät kyllä kohti Megabotaraxia, mutta pysähtyivät jonkinlaiseen suojakenttään ja katosivat olemasta. Paniikkireaktiona toat peittivät kasvonsa ja kumartuivat, mutta huomattuaan elävänsä yhä jäivät seisomaan paikoilleen ja katsomaan loittonevaa hahmoa, joka käkätti maanisesti liitäessään pois.

”TE!” mylvi Vigtazär toia osoittaen hirviön kadottua näkyvistä. Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja nappasi kiinni kurkusta Aragania, joka ei tapahtumista hämmentyneenä ehtinyt reagoimaan mitenkään.

Faxadosq valmistautui manipuloimaan varjoja – hämärässä alkuillassa niitä piisasi sekä puiston puista että heidät löytäneistä taistelijoista – mutta pysähtyi tajutessaan, että oli viimeksi kokeiltuaan todennut, etteivät kummankaan heistä elementaalivoimat enää toimineet. Mitä muuta hän voisikaan tehdä?

Toinen Vigtazärin korstoista – Shadorawos taisi olla hänen nimensä – lähestyi varjon toaa kivääri ojossa. Aragan rimpuili Vigtazärin otteessa tämän karjuessa sanoja, joista Faxadosq ei enää saanut selvää. Hän keskittyi…

… enemmän intuition kuin järjen varassa kurottautui ja…

VAPAUTA SE

… ja havahtui, kun kultainen miekka iski häntä lähestynyttä varjogladiaattoria rintaan.

”VALON VARTIJAT!” kuului Vigtazärin rääkäisy. Miekasta saanut Shadorawos kaatui maahan kuolleena; purppuran veren roiskahdus oli tahrinut hänen takanaan seisovan taistelijan. Naisen kirkkaanvihreän, virtaviivaisen panssarin keskellä oli Valon vartijoiden symboli. ”Sam Secure”, hän esittäytyi.

Kolme muuta soturia – kaksi sinistä ja yksi vihreä – oli hypännyt Desgradesin kimppuun; nähtävästi tämän kivääri toimi myös sapelina. Etäämmällä Vigtazär oli jumittunut miekkataisteluun valtavan, kirkkaana hohtavaa kultahaarniskaa käyttävän titaanin kanssa.

”Ultiasural Nomui! Tapaamme jälleen!”
”Varjogladiaattorien veljeskunnan aika Ga-Metrussa päättyy tänään, Vigtazär”, tämä vastasi jylisevällä äänellä.

Faxadosq haki katseellaan Aragania ja löysi tämän makaamasta maasta taistelijoiden takana; ilmeisesti Vigtazär oli hylännyt tämän huomattuaan tulleensa hyökkäyksen kohteeksi. Sam Secure ryntäsi tovereidensa apuun – yksi oli saanut kivääristä ja kaatunut maahan, mutta loput kaksi olivat onnistuneet riistämään sen –

”RIITTÄÄ!” karjui Vigtazär ja painoi jonkinlaista nappia ranteessaan. Kului etäistä moottorin hurinaa. ”Maahan”, kuuli Faxadosq äänen sanovan mielessään ja tulkitsi sen Ultiasural Nomuiksi. Hän teki työtä käskettyä; moottorin jyly yltyi. Varjon toa huomasi lähestyvät valokeilat, jotka osoittivat kohti Desgradesin ja Sam Securen kumppaneineen taistelua.

Eräänlainen moottoripyörä ajoi esiin puskista ja kylvi tuhoa lasersäteiden, Cordak-ammusten ja jonkinlaisten hedelmien muodossa. Sam Securen kolmihenkinen joukkio sekä varjogladiaattori pikemminkin räjähtivät ilmaan kuin saivat osumia; Vigtazär nauroi maanisesti ja hyppäsi ajoneuvon kyytiin, kun se ajoi hänen ohitseen.

”KIITÄ DARKSONIA JA PIMEYDEN VELJESSAALISTAJIA!” huusi Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja kaasuttaessaan pois.

Hänen kadottuaan laskeutui täysi hiljaisuus. Ultiasural Nomui käveli kaatuneiden sotureiden luokse ja huokaisi raskaasti.

”Sam Secure”, hän luetteli. ”John Blast. Mack Power. Odd Shock. Valon vartijoiden urheimmat.”
Sitten titaani kääntyi katsomaan kohti Faxadosqia.
”Tämä oli kallis operaatio; sinun on puhuttava, toa. Missä ovat Megabotaraxin alkupaholaiset?

”Mitä tapahtuu”, vaikeroi Aragan.

”Jos Varjogladiaattorien veljeskunta ja Pimeyden veljessaalistajat ovat liittoutuneet”, lausui Ultiasural Nomui, ”mitä minulla ei ole syytä epäillä – tuo Baronus saattoi olla peräisin vain heidän varastoistaan – kaikki toivo on menetetty. Varjon veljeskunta on vetäytynyt nuolemaan haavojaan, Nesdrian veljeshaamukunta on heikko ja Varjojen valtiaat liian vihamielisiä meille, jotta liittoutuisivat uhkaa vastaan. Minä tarvitsen Megabotaraxin armeijan, toat, tai Metru Nui on mennyttä.”

Faxadosq ei vieläkään vastannut. Hän vilkaisi kohti Aragania, mutta tämänkään kasvoilla ei ollut lainkaan itsevarma ilme.

Lopulta hän päätti kertoa totuuden kaikessa yksinkertaisuudessaan.

”Ulta… Ultiasural Nomui”, Faxadosq sanoi, ”kaikki alkupaholaiset ovat kuolleet. Paholaisten joukot ovat matkalla Metru Nuille.”

Titaani katsoi häntä hetken katseessaan suunnatonta kylmyyttä.

”Siinä tapauksessa saatte olla muulla tapaa hyödyksi Valon vartijoille.”

Ultiasural Nomui kurotti reppuunsa, otti esille jonkinlaisen paperin, taitteli sen suurimpaan mahdolliseen mittaansa ja asetti nurmikolle. Faxadosqilla ei ollut vaikeuksia tunnistaa sitä Metru Nuin kartaksi; Aragan käveli heidän luokseen kurkkuaan yhä pidellen.

”Sodan jakolinjat tottelevat pääosiltaan metrujakoa”, titaani selitti. ”Meidän sotajoukkomme ovat etelässä puolustamassa Le-Metrua Nesdrian veljeshaamukunnalta; lopullinen yllätyshyökkäys Ko-Metruun on paraikaa käynnissä, joten meiltä liikeni tänne vain pieni iskuryhmä, kun uutinen tuli Megabotaraxin saapumisesta. Minä lähden jahtaamaan Vigtazäriä – teidän tehtävänne on tämä.”

Hän osoitti kohti kartan keskikohtaa.

”Coliseum sekä koko Ta-Metru ja Onu-Metru ovat Varjon valtiaiden hallussa. Jos etsitte LordLigresgan ja saatte hänet vakuuttuneeksi Varjogladiaattorien veljeskunnan sekä Pimeyden veljessaalistajien liittoutuman mahdista, hän keskittää sotatoimensa välittömästi saaren pohjoisosaan. Jos me onnistumme sillä aikaa valtaamaan koko etelän, paholaisten huomio kiinnittynee taisteluihin saaren keskusosissa.”

Faxadosq ja Aragan katsoivat toisiaan.
Se ei vaikuttanut suunnitelmalta, jossa oli miellyttävä määrä jossittelua ja mahdollisuuksia.

”Tämä… tämä on hullua”, tulen toa mutisi. Faxadosq yhtyi mielipiteeseen nyökkäämällä hitaasti. ”Minä en edes ole koskaan tavannut LordLigresgaa.”

”Siitä on vain apua”, vastasi titaani tylysti. ”Jos hän tulkitsee teidät neutraaliksi osapuoleksi, hän uskoo todennäköisimmin väitettänne Varjogladiaattorien veljeskunnan ja Pimeyden veljessaalistajien liitosta.”

Kumpikaan toista ei vieläkään näyttänyt kovin vakuuttuneelta.

”Ja tietenkin”, sanoi Ultiasural Nomui kuin ohimennen, ”jos ette suostu, käsken Valon vartijoita kohtelemaan teitä vihollisina.”

Lyhyen neuvottelun jälkeen toat olivat päättäneet kävellä Po-Metrun pohjoisosiin varastamaan lähes kukistetulta Varjon veljeskunnalta jonkinlaisen kulkupelin – Ultiasural Nomuin mukaan Krikorastin johtama ryhmittymä oli kärsinyt niin vakavia tappioita, että muuta Po-Metrua hallitsevat Pimeyden veljessaalistajat olivat jo saattaneet ottaa alueen haltuunsa.

Faxadosq ei ollut aivan varma siitä, olisiko siitä mahdollisuudesta pitänyt olla mielissään vai ei.

Ga-Metrun ja Po-Metrun rajalla ei ollut vartijoita, ja miksi olisikaan ollut, jos niitä hallitsevat sotilasjoukot olivat solmineet liiton? Aragan ja Faxadosq vilkuilivat hetken toiseen metruun johtavaa siltaa rakennusten varjoista, mutta mitään uhkaavaa ei näkynyt tai kuulunut.

”Piilota meidät kuitenkin varjoilla”, kuiskasi Aragan, ”jos voit.”

Faxadosq sulki silmänsä ja yritti keskittyä elementtinsä hallitsemiseen. Varjoja oli kaikialla – heidän varjonsa, sortuneiden tornitalojen varjot, jykevän sillan Hopeiseen mereen laskema varjo.

Mitään ei tapahtunut.

”Meidän täytyy nyt pärjätä ilman”, Faxadosq mutisi vastaukseksi.

He olivat yhä vailla seuraa – yksikään sielu ei vahtinut heidän matkaansa rakennusten katoilta tai toiselta rannalta. Parempaakaan hetkeä toimia ei olisi voinut olla, joten toat tyytyivät ylittämään sillan ilman elementaalivoimien apua.

Varjojen veljeskunnan leiri löytyi – tai ainakin siihen osaan metrua Ultiasural Nomui oli kartalla osoittanut – mutta sekin oli autio. Toat erottivat kanjonin pohjalla rivin moottoripyöriä sekä pinon mustiin haarniskoihin puettuja ruumiita, ja koska merkkejä elämästä ei näkynyt, he etenivät tavoitettaan kohti. Jos joku olisi halunnut järjestää heille ansan, tämä olisi ollut siihen oiva tilaisuus; mistään ei kuitenkaan hyökännyt palkkamurhaajia tai villipetoja, kun he saapuivat leirinuotiolle, joka ei enää edes savunnut.

Faxadosqin arvion mukaan oli yö, mutta Metru Nuita peittävä sakea pilvikerros ei sallinut tähtien loistaa lävitseen.

”Jokin ei nyt täsmää”, Aragan mutisi heidän kävellessään moottoripyörien luo.
”Hmm?”
”Miksi… miksi missään ei ole ketään?”

Faxadosqia itseään mietitytti enemmän se, mikseivät he olleet nähneet Po-Metrun autiomaan läpi kulkiessaan nähneet merkkiäkään raheista. Matkalla Megabotaraxin luokse ne olivat vähitellen kadonneet maisemasta kaiken harmahtaneen ilmiön vaikutuksesta; oliko se edennyt niin pitkälle täälläkin? Jos oli, saattoi olla, ettei edes Metru Nuilla ollut toivoa säilyä asuinkelpoisena rappion keskellä.

”En vieläkään ole ihan varma, mitä tarkoitat”, sanoi varjon toa muistettuaan olevansa keskustelussa Araganin kanssa.

”Jos Varjogladiaattorien veljeskunta ja Pimeyden veljessaalistajat tekevät yhteistyötä”, sanoi tulen toa, ”eikö Varjon veljeskunta ollut heidän ainoa vihollisensa pohjoisessa? Jos missään täällä ei ole sotilaita, mihin ne ovat hyökänneet? Varjojen valtiaat hallitsevat Ultra… Ultiasural Nomuin mukaan koko saaren keskiosaa, eikä ohi voi päästä kiinnittämättä heidän huomiotaan.”

”Vastauksia on tietenkin kaksi”, mutisi Faxadosq. ”Joko liittoutuneet ovat hyökänneet Varjon valtiaiden kimppuun tai… tai sitten nämä ovat päästäneet heidät läpi etelään.”

”Ultiasural Nomui väitti, etteivät voitolla olevat osapuolet vielä uskaltaisi sotia keskenään, sillä sekä Nesdrian veljeshaamukunnan että Valon vartijoiden runsaat resurssit voivat määrätä lopullisen tasapainon.”

Faxadosq nousi moottoripyörälle, käynnisti moottorin ja totesi, että näillä liikkuminen ei ainakaan onnistuisi kovin huomaamattomasti.
Toivottavasti nopeus korvaisi sen.

”Sitten meidän on varmaankin tulkittava”, varjon toa sanoi, ”että kaikki ovat lähteneet sotimaan etelään.”
”Sinne, mihin paholaiset ovat saapumassa.”
”Ja partiot, älä niitä unohda, Fax.”

Sitä varjon toa ei voinut tehdä, vaikka kuinka olisikin halunnut.

Heidän hypoteesinsä osoittautui päteväksi, kun myös Po-Metrun ja Onu-Metrun raja oli vartioimaton. Joko Varjojen valtiaat olivat liittyneet pohjoisen liittoutumaan tai sitten lähteneet itsekin sotimaan etelään; Faxadosq ei osannut arvata, eikä vastauksia näkynyt missään. Heidän olisi pitänyt pyytää Ultiasural Nomuilta radiopuhelin, mutta asiaa oli liian myöhäistä korjata nyt.

Toat pysäyttivät moottoripyöränsä Onu-Metrun puolelle johtavan sillan päähän.

”Sielläkään ei näy mitään”, sanoi Aragan. Faxadosq nyökkäsi kertoakseen, että oli tehnyt saman havainnon. ”Kaikki ovat lähteneet etelään.”

Kumpikin oli hetken hiljaa.

”Mitähän meidän nyt pitäisi tehdä”, tulen toa kysyi. ”Ultai… Ultiasural Nomuin tehtävää emme voi täyttää, jos emme löydä LordLigresgaa.”
”Eikä hänen löytämisestään mitään hyötyä enää olisikaan”, totesi Faxadosq, ”jos hän on jo päättänyt liittoutua Varjogladiaattorien veljeskunnan ja Pimeyden veljessaalistajien kanssa sen sijaan, että ryhtyisi sotimaan heitä vastaan.”

Taas hiljaisuus. Suurkaupungin hiljaisuus oli vähintäänkin aavemaista; jos hän ei olisi nähnyt taisteluja ollessaan Megabotaraxin kannattelemana, Faxadosq olisi melkein voinut uskoa toien olevan saarella yksin.

”Pitäisiköhän… pitäisiköhän meidän käydä varoittamassa Valon vartijoita?” Aragan pohti.
”Emme välttämättä ehdi Le-Metruun ennen marssivia armeijoita”, sanoi Faxadosq, ”jos ne siis sinne ovat matkalla. Sinne tai Ko-Metruun Nesdrian veljeshaamukunnan kanssa tappelemaan. Ja… ja sitä paitsi en ole ihan vakuuttunut siitä, että Valon vartijat ovat se osapuoli, jota meidän pitäisi tukea. Eivätkö nekin ole muiden tapaan lähinnä Pimeyden metsästäjien raunioista ja ympäri maailmaa vaikuttaneista pikkurikollisliigoista noussut sotilasjoukko, joka päätti liittyä taisteluun Metru Nuin herruudesta?”
”Älä minulta kysy”, sanoi Aragan pudistaen päätään. ”Minä en edes tiedä, mitä eroa on Varjon veljeskunnalla ja Varjojen valtiailla.”
”En kyllä minäkään.”

Jälleen he olivat hetken hiljaa.

”Minusta alkaa tuntua, että tämä ei ole meidän taistelumme”, sanoi Faxadosq lopulta. ”Ei mikään niistä lukuisista taisteluista, joita lähes täysin identtiset järjestäytyneet sotajoukot tällä saarella käyvät. Mikään niistä ei ole meidän taistelumme.”
”Siitä kyllä olen kanssasi samaa mieltä”, myönsi Aragan.
”Joten… joten pitäisiköhän meidän etsiä käsiimme Varjojen herra, jos Megabotarax puhui totta höpisten siitä, kuinka hän piileksii saaren alla?”
”Me olemme kaksi toaa, jotka eivät edes tiedä, mistä tarkalleen etsiä.”
”Se… se on totta.”

Faxadosq olisi kaivannut mitä tahansa rikkomaan hiljaisuuden heidän lausahdustensa välissä. Linturahien kirkumista. Suurkaupungin asutuksen ääniä.
Jopa kaukaiset laukaukset ja sotahuudot olisivat kelvanneet.

Täysi hiljaisuus vain muistutti häntä siitä, että he olivat loukussa kuolevassa maailmassa ilman mitään keinoa estää sen tuhoa.

”Ultiasural Nomui osaisi ehkä kertoa, missä Makuta on”, huokaisi Faxadosq lopulta. ”Tai… tai Megabotarax, jos hän ei kaikessa järjettömyydessään päättänyt kohdella meitä vastedes vihollisinaan. Kumpikin löytyy etelästä, kuvittelisin.”
”Sinne siis”, sanoi Aragan kohauttaen olkiaan. ”Saat minun puolestani päättää. Eipä tule mieleen mitään muutakaan tekemistä, Fax.”

”Ei minullekaan, Aragan”, sanoi Faxadosq. ”Ei minullekaan.” Hän mietti vielä hetken, kuinka muotoilla sanoiksi se, mitä tunsi – kuinka hän ei halunnut vain seisoa paikallaan siihen asti, että rappion kita nielaisisi Metru Nuin paikoista viimeisimpänä – mutta tajusi yhtäkkiä, että Aragan tunsi varmasti samoin. Vaikka hän ei tapahtumia muistanutkaan, olihan tulen toa lähtenyt hänen mukaansa matkalle Megabotaraxin luo; oliko se jopa ollut Araganin idea?

Läsnäolo todellisuuden toiselta puolelta oli pysynyt vaiti siitä lähtien, kun he olivat eronneet Ultiasural Nomuista. Faxadosq ei ollut aivan varma, mitä mieltä tästä käänteestä olla; eihän siitä hänelle mitään hyötyä ollut ollut, mutta… mutta…

… se oli ollut jotakin?

Se oli ollut ratkaisematon mysteeri.
Se oli ollut suuntaviiva, jota hän ei vain ollut vielä erottanut.

Se oli ollut lupaus siitä, että epätoivonkin hetkinä hänen tiensä kävi kohti jotakin, kohti jonkin syvällisen salaisuuden paljastumista.

Nyt Faxadosqista oli alkanut tuntua siltä, että mitään salaisuutta ei ollut, ei mitään paljastusta matkan lopussa – oli vain pilvinen taivas, autio kaupunki ja etelässä käytävä päämäärätön sota, jossa universumin viimeiset henkiinjääneet vuodattivat toistensa verta ilman muuta tavoitetta kuin hallita viimeistä turvapaikkaa.

Ja niin vaarallinen kuin matka olikin tähän asti ollut, vielä pelottavammalta tuntui kohdata se mahdollisuus, että kaikki olikin tapahtunut ilman mitään seurauksia, ei minkään vuoksi, vailla kaiken selittävää vitsiä. Makuta oli heidän viimeinen johtolankansa – jos se ei johtaisi mihinkään, hän olisi vain toa autioituvan maailman keskellä.

Faxadosqia puistatti.

”Mennään, Aragan”, hän sanoi ja käynnisti ajopelinsä moottorin. Sen pärinä oli ontosta kaiustaan rakennusten keskellä huolimatta oudon rauhoittavaa. ”Tehdään vielä viimeinen matka. Antaudutaan sen valtaan.”

Sekä Valon vartijoilla että Nesdrian veljeshaamukunnalla oli ollut heidän kuulemansa mukaan runsaasti aseita, korkeaa teknologiaa ja mittavat ruokavarastot. Kummankin alueelle hyökkääminen olisi ollut järkevä teko. Ko-Metru tai Le-Metru.

He olivat veikanneet ensimmäistä.

Ja kun hento lumipyry alkoi laskeutua heidän ylleen ja valtavat Tiedon tornit ilmestyivät näkyviin, Faxadosq näki, että arvaus oli osunut oikeaan.

Heidän edessään oli käynnissä Metru Nuin viimeisen sodan viimeinen taistelu – soturit, joiden haarniskat olivat illan aikana tulleet heille tutuiksi, ja soturit, joita he eivät tunteneet, ottivat toisistaan mittaa. Laukausten etäiset äänet ja tuskanhuudot täyttivät ilman.

Faxadosq pysäytti ajoneuvonsa, ja Aragan teki hetken kuluttua samoin. Se ei johtunut siitä, että he olisivat olleet vaarassa ajautua liian lähelle taistelua; se johtui siitä, että hän tunsi sen jälleen.

Varjon toan sydän pamppaili kovemmin kuin koskaan.
Pimeys toisesta todellisuudesta, pimeys häntä kohti kurottavissa käsissä, oli jälleen ottanut hänet valtaansa.

vapauta se vapauta se vapauta se

Maailma sykki hänen ympärillään – hän oli prisma, josta kaikkeuden läpi etenevät aallot taittuivat. Hän oli akseli, jonka ympärille loputon kausaalinen ketju oli vääntynyt. Hetki vielä, vain hetki, ja hän löytäisi viimein tarkoituksensa. Hän vapauttaisi sen.

”Fax!”

Faxadosq ei edes huomannut, kuinka oli poistunut moottoripyöränsä kyydistä ja antanut sen kolahtaa maahan. Hän ei edes tajunnut Araganin juoksevan häntä kohti tai kuullut tulen toan huutoja.

Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtumassa, mutta juuri sillä hetkellä varjon toasta tuntui siltä, että hän olisi halutessaan voinut murskata jokaisen taistelijoista vain sormiaan napsauttamalla.

”FAX! Vastaa!”

vapauta se vapauta se vapauta se

Kynnet raapivat hänen olkapäitään, mutta se ei merkinnyt mitään; miksi merkitsisi, kun hän vapauttaisi sen pian? Todellisuus oheni, ja häntä lähestyvä tulen toa olisi aivan yhtä hyvin voinut olla miljoonan kion päässä, mutta mitä väliä sillä oli?

Mitä väliä sillä oli, että etäämpänä sadat soturit tahrivat lumen toistensa verellä?

Mitä väliä sillä oli, että yllä parveili mustien demonien lauma?

Mitä väliä sillä oli, että täydellisen säännölliset kappaleet, jotka leijuivat veden yllä vaikkei niiden olisi pitänyt leijua, levittäytyivät ympäri Metru Nuita ja asettuivat muodostelmaan?

Millään ei ollut väliä.
Millään ei ollut väliä.
Millään ei ollut väliä, jos hän vain vapauttaisi sen.

Vai oliko?

Oliko sillä väliä, että sinisen veren peittämä Ultiasural Nomui asteli heitä kohti taaempaa?

Oliko sillä väliä, että tuttu kulkuneuvo kiihdytti heitä kohti takaa?

Oliko sillä väliä, että vaikka hän ei erottanut Vigtazärin sanoja, hän näki kaiken tämän kasvoilta?

Cordakien laukaisusta syntyvä viheltävä ääni halkoi ilmaa.

Aragan ei ehtinyt väistää – miksi olisi ehtinyt väistää, jos hän näki vain Faxadosqin? Miten hän olisi voinut välttää sen, että hänen vieressään räjähti, eikä hänellä pian ollut vasenta jalkaa?

Uusi räjähdysten sarja iski lähiympäristöön hidastettuna – varjon toan moottoripyörä sai osuman ja lensi ilmaan.

Faxadosq lyyhistyi maahan eikä voinut katsoa muualle kuin tulen toan kasvoihin, joille oli jäätynyt kauhistunut ilme. Kasvoihin, jotka kuuluivat toalle, jolla ei enää ollut alaruumista.

Hän vapautti sen.

Faxadosq kurotti läpi todellisuuksien, läpi avaruuden, läpi ajan – käsi pimeydestä kurotti hänen mukanaan, ja niin oli hyvä – hän löysi Araganin, hän tarrasi kiinni, hän kiinnittyi kaikkeuden lainalaisuuksia määrittäviin vipuihin ja veti –

Aragan makasi maassa, täysin ehjä Aragan, makasi maassa ja itki.

Itku ei ollut lohdutonta – se oli säikähtänyttä itkua, sellaisen itkua, joka ei tiennyt, mitä oli juuri tapahtunut, mutta ehkä sittenkin arvasi enemmän kuin itselleen myönsi. Faxadosq nousi seisomaan; hänen päänsä tuntui räjähtävän, hänen mielensä oli kaikenlaisten tuntemuksien yhteiskirjon sokaisema.

Kauempana taistelun äänet olivat vaienneet hetkeksi; muutkin olivat tunteneet, kuinka todellisuus oli pienen hetken ajan vierinyt eri suuntaan, parempaan suuntaan. Ei se lopullinen kehityssuunta ollut; koulutettu sotilas ei lakannut taistelemasta, vaikka kaikki muutkin lopettaisivat hetkeksi.

”MITÄ SINÄ–”

Vigtazärin ääni oli niin täydellinen sekoitus raivoa ja pelkoa, ettei Faxadosq epäillyt kummankaan tunteen aitoutta. Sotalordi osoitti häntä kiväärillä, vaikka tämän kädet tärisivätkin huomattavasti.

”Kaikki muuttuu paremmaksi, Vigtazär”, varjon toa sanoi. Hän ei tiennyt, oliko se totuus vai vain hänen oma tulkintansa, mutta ainakin sillä hetkellä Faxadosq uskoi siihen täysin.

Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja laski aseensa käskemättä. Taivaalla lumihiutaleet jatkoivat hidasta tanssiaan alas maahan; paholaiset liitelivät ylhäällä Faxadosqista piittaamatta. Olivatko ne silti tunteneet sen?

Tietenkin olivat tunteneet – olivathan nekin olemassa.

”Mitä täällä tapahtuu”, jylisi Ultiasural Nomuin ääni.
”Hae sotilaasi ja käske heitä lopettamaan taisteleminen”, sanoi Faxadosq. Hän ei tiennyt, oliko sen ääneen sanomiselle todella tarvetta – sekä Vigtazär että Ultiasural Nomui vaikuttivat kasvojensa perusteella ymmärtävän, mitä oli tapahtumassa – mutta niin oli kuitenkin helpompaa.

Valon vartijoiden sekä Varjogladiaattorien veljeskunnan johtajat poistuivat sanomatta sanaakaan. Aragan, itkien yhä, käveli Faxadosqin luokse ja syleili häntä; varjon toa antoi hänen tehdä niin. Se, mitä oli tapahtumassa, oli varmasti pelottavaa, jos ei tiennyt sitä, mitä hän tiesi.

Kului jonkin verran aikaa, ja sitten Vigtazär ja Ultiasural Nomui palasivat. Heidän mukaansa oli liittynyt kolme muuta; Takigamocos, Nesdrian veljeshaamukunnan ylipappi, LordLigresga, Varjojen valtiaiden johtaja, Darkson Pimeyden veljessaalistajista.

Rivistä puuttui yksi: Faxadosq tiesi kertomattakin, että Krikorast, Varjon veljeskunnan lordi, oli kuollut päivää aiemmin. Sen kummemmin asiaa miettimättä varjon toa nyökkäsi kohti yhä vierellään odottavaa Aragania; tämä käveli muiden luokse, ja nyt heitä oli kuusi.
Se oli hyvä.

Se oli ratkaisu kysymykseen, jota Faxadosq ei tiennyt. Kysymykseen, joka oli karkoittanut hänen mielestään pois kaiken muun – sodan, Makutan, kotisaarella annetun tehtävän. Ensimmäistä kertaa kuukausiin hän oli löytänyt oikean suunnan; tie oli aina ollut olemassa, ja nyt hänen oli vain käveltävä sitä niin pitkälle kuin se vei.

Marssi alkoi. Ei vain Faxadosqin marssi; ei vain hänen kuuden seuraajansa marssi – sitä mukaa, kun taistelijat havahtuivat todellisuuteen ja laskivat aseensa, liittyivät hekin joukkoon. Faxadosq ohjasi joukkiota kohti rannikkoa, ja viimeisetkin taistelujen äänet vaikenivat heidän kulkiessaan; sota oli viime hetkinään levittäytynyt joka puolelle Ko-Metrua, ja hänen tehtävänsä oli nyt kerätä kaikki.

Paholaiset seurasivat heitä ilmateitse. Faxadosq tiesi sen, mikseivät ne hyökänneet, yhtä varmasti kuin tiesi sen, kuka heidän matkansa päässä odotti – kaikki epävarmuus oli kaikonnut. Nyt täytyi vain odottaa, kuinka heidän kohtaamisensa päättyisi.

Lumi satoi alas maahan. Sotilaat liittyivät kulkueeseen sitä mukaa, kun se heidät tavoitti. Kaatuneet jätettiin maahan; Faxadosq arveli, ettei heidän hyväkseen ollut mitään tehtävissä.

Näkymä rannikolle avautui. Hopeisen meren aallokko oli lähes seisahtunut, vaikka varjon toa kuvittelikin, että pieni aalto olisi saattanut kulkea sitä pitkin silloin, kun hän oli vapauttanut sen. Partioiden rivi katsoi häntä kohti etäältä; niitä hän ei pelännyt.

Miksi olisi pelännyt?
Aragan oli ollut oikeassa – ne olivat vain vankiloita. Mitä pahaa ne olisivat halunneet maailmalle?

Mutta joku, joka halusi, seisoi kielekkeellä selkä heihin päin.

Faxadosqin kaapuihin puettu seurue – hän ei tiennyt, mistä ne olivat tulleet – pysähtyi, ja vain varjon toa itse astui kohti purppuraa hirviötä, joka ei huomioinut hänen olemassaoloaan mitenkään.

”Sinä sait tämän kaiken aikaan”, sanoi Faxadosq. ”Sinä teit sen.”
Megabotarax ei vastannut.

”Minä en tiedä, miten ja miksi”, varjon toa jatkoi, ”mutta sinä olet kaiken alku ja loppu. Kun minä tapan sinut, kaikki palaa entiselleen.”

Hirviö kääntyi katsomaan häntä kohti.
”Väärin, oikein ja väärin”, se sähisi. ”Sinä tiedät paljon vähemmän kuin uskot tietäväsi, Faxadosq.”

Paholaiset liitivät varjon toan yli ja asettuivat leijumaan Megabotaraxin taakse sinne, missä maata ei enää ollut. Oliko Faxadosq milloinkaan uskonut, ettei paholaisten luoja ollut tehnyt niitä itselleen uskollisiksi siitä huolimatta, mitä oli väittänyt? Ei, ei ollut uskonut; tieto oli ollut hänessä aina, mutta vasta nyt se oli päässyt esiin.

Toisin kuin hänen muistonsa.

Faxadosq ei vieläkään muistanut, mitä oli tapahtunut ennen Megabotaraxin mökkiä; hän ei vielä ollut varma, kuinka huolissaan siitä olla. Kaikki selviää aikanaan, hän sanoi kuitenkin itselleen. Nyt Megabotarax on tärkeämpi. Onhan? Onhan se kaiken loppu?

”No?” hirviö ilkkui. ”Mitä odotat? Minä olen nähnyt totuuden, eikä tässä maailmassa ole enää mitään minulle. Sitä en tiedä, mitä sinulle käy, mutta toivoakseni ei mitään kamalan mukavaa.”

Megabotarax kohotti kättään ja muodosti hohtavan tulipallon – loitsuilla vai elementtivoimilla, sillä ei ollut merkitystä.

”Mutta kuinkahan kävisikään, jos minä tappaisin sinut? Sietää kokeilla!”

Ja heti kun Megabotarax oli sen sanonut, hyökkäsivät paholaiset – eivät Faxadosqin kimppuun vaan hänen takanaan odottavien kimppuun. Tuskanhuudot ja sekaannuksen äänet kantautuivat varjon toan korviin; enää hän ei epäröinyt.

”Mitä odotat, sinä–” aloitti Megabotarax, mutta lausettaan hän ei saanut milloinkaan loppuun. Faxadosq kurotti ja tarrasi kiinni hirviöstä – tämä yritti taistella vastaan loitsuillaan, mutta Faxadosq käänsi ne häntä vastaan, ja jokainen hänen voimistaan vain sai Megabotaraxin ruumiin vanhenemaan ja luhistumaan kasaan entistä voimakkaammin.

Purppura luuranko kolahti maahan. Paholaisten kuolonhuudot täyttivät ilman.

Taivas repesi; Faxadosq luuli aluksi, että kaksoisauringot olivat muuttuneet tulenpunaisiksi ja laskeutuneet aivan Metru Nuin ylle, mutta sitten hän tiesi, mitä ne olivat.

Ne olivat silmiä.

SINÄKIN OLET SYNTINEN
SINÄKIN RIKOT SÄÄNTÖJÄ

Ihan tavallinen matoran.

Sellaisena Faxadosq oli pitänyt itseään, ihan tavallisena onu-matoranina. Hän oli kaivoksessa aamusta iltaan ja nukkui yönsä ilman murheita, hän keskusteli kahvitauoilla hiljattain lukemistaan kirjoista ja kävi katsomassa akiliniotteluita aina silloin, kun niitä järjestettiin.

Sellainen hän kai oli edelleenkin – ihan tavallinen onu-matoran – vaikka näin oli käynytkin. Vaikka hän oli saanut kutsun sinne, mihin hänen kaltaisiaan ei koskaan kutsuttu ilman vakavia perusteita.

Suurimman osan elämästään maan alla viettäneenä häntä hämmästytti ensiksi palatsin suunnaton avaruus. Käytävä, jonka päässä hänen tuomionsa odotti, oli varmasti tilavampi kuin yksikään huone maan alla; loputtomien sivutunnelien kaivamisesta syntyvää kivitulvaa oli niin hankalaa siirtää pois tieltä, ettei kookkaampiin asuinsijoihin minkään niin turhan kuin estetiikan nimessä ollut varaa.

Täällä sen sijaan tyyli oli tärkeintä – huoneella ei näyttänyt olevan muuta tarkoitusta kuin vakuuttaa hallitsijan puheille saapuvat siitä, että saarella oli varaa rakentaa kymmeniä kioja pitkä käytävä ihan vain sen vuoksi, että se oli mahdollista.

Faxadosq asteli eteenpäin tulenpunaisella matolla ja yritti koota itsensä. Hänelle ei ollut kerrottu tapaamisen luonteesta yhtään mitään; miksi hän muka oli niin varma siitä, että kyseessä oli jonkinlainen rangaistus? Mitä jos hänet vaikkapa palkittaisiin jostakin?

Se oli miellyttävä ajatus, ja olisi ollut vieläkin miellyttävämpi, jos matoran olisi voinut uskoa siihen – hän ei ollut koskaan kuullut, että tavallinen, merkityksetön kaivostyöläinen oltaisiin palkittu jostakin hyvästä.

Kaikki muut vaihtoehdot, kaikki uhkaavat ja vaaralliset vaihtoehdot, olivat paljon todennäköisempiä.

Katon himmeät, punasävyistä valoa säteilevät valokivet valaisivat Faxadosqin askelia muuten valottoman tilan halki. Kultaisella materiaalilla päällystettyille seinille oli isketty marmorisia pylväitä, joiden välissä seisoi pyhimysten patsaita. Lattia oli rakennettu syvän mustista kivilaatoista, joista jokainen oli häntä suurempi.

Onu-matoran näki jo sen, mitä huoneen päässä odotti – kultaisen, punaisen valon aavemaiseksi maalaaman verhon. Hänen ei olisi tarvinnut havaita valtaistuimella istuvaa tummaa hahmoa sen takana tietääkseen, kuka siellä odotti.

Tulisiko hänen puhua vai tulla puhutelluksi? Väärän vaihtoehdon valitseminen herättäisi epäilemättä hallitsijan pohjattoman raivon, joten Faxadosq päätti pakottaa itsensä odottamaan pari sekuntia toistelemalla mielestään ohittamiensa patsaiden kuvaamien pyhimysten nimiä.

Per Kele. Viisauden pyhimys. Kirjoitti kauan, kauan aikaa sitten perustuslain 1. artiklan ensimmäisen muotoilun.
Pas-Ka. Sodan pyhimys. Pelasti saaren omin käsin hyökkäävältä rosvojoukolta.
Saa Ta-Na. Ravinnon pyhimys. Leipoi ensimmäisen Bioriton reseptillä, jonka oli nähnyt unessa.

Hän seisoi hiljaa paikallaan. Bro-Koron keisari istui hiljaa valtaistuimellaan.

Per Kele. Viisauden pyhimys.
Pas-Ka. Sodan pyhimys.
Saa Ta-Na. Ravinnon pyhimys.

Hän seisoi hiljaa paikallaan ajan madellessa eteenpäin. Bro-Koron keisari istui Tietämättömyyden verhon takana hiljaisuuden täyttäessä valtaistuinsalin.

Per Kele.
Pas-Ka.
Saa Ta-Na.

”Bro-Koron keisari tervehtii lämpimästi ja ironisesti vierailijaa, joka on epäilemättä kulkenut matkoista pisimmän päästäkseen ihailemaan valtakuntamme loistoa”, lausui jylisevä ääni verhon takaa, ”ellei se ole se matoran, ja jos on, mitä sinä siinä–”

”O-olen”, sopersi Faxadosq, ”luulen olevani, minä–”

”Siinä tapauksessa säästä keisarillista aikaani kuuntelemalla kiltisti”, sanoi hahmo verhon takana, ”sillä minulla on epäilemättä muutakin keisarillista tekemistä.”

Faxadosq nyökkäsi nopeasti ja tajusi sitten, ettei ele välttämättä näkynyt verhon toiselle puolelle, joten olisikohan hänen pitänyt–

”Asiani”, sanoi keisari ja keskeytti hänen pohdintansa, ”koskee erästä valitettavaa tapausta, joka kohahdutti kansakuntaamme viime viikolla. Kuulit epäilemättä huhuja siitä, että yksi Bro-Koron keisarillisen kolmiokaartin jäsenistä valitsi petturin polun – hän jätti tottelematta käskyjäni, pakeni saarelta ja on nyt ja ikuisesti mitä pahimman luokan petturi, joka ansaitsee vain ja ainoastaan kuoleman.”

”Kyllä”, onu-matoran sanoi, ”plasman toa Tag–”

”Älä julkea lausua petturin nimeä”, karjaisi verhon takana lymyävä hahmo, ”saati sitten uhmata keisarillista käskyäni pysyä vaiti! Sillä ei ole väliä, mitkä ovat petturin elementti ja nimi – vaikka ensimmäinen ominaisuus erästä kolmiokaartin toista jäsentä hyvin paljon kiinnostaakin – vaan sillä, onko hänen elämänsä päättynyt ja onko hänen anastamansa arvoesine palautettu oikealle paikalleen.”

Vapiseva Faxadosq tiesi nyt olla sanomatta mitään.

”Älä myöskään julkea tulkita liian kirjaimellisesti keisarillinen käskyäni olla vaiti!” huusi Bro-koron keisari. ”Ilmaise välittömästi ehdoton suostumuksesi, mikä on keisarillinen käsky, joka on tulkittava äärimmäisen kirjaimellisesti!”

”M-minä en, minä en ole milloinkaan poistunut kotosaarelta”, sopersi matoran, ”miksi minut–”

”Kerropa, sivistymätön maamies, oletko kuullut Bro-Koron 420-pykäläisen perustuslain 1. artiklan uutta kieliasua, josta perustuslakityöryhmä päätti ja jonka se julkaisi juuri eilen?”

Matoran ei ehtinyt edes pudistaa päätään, kun keisari jatkoikin itse: ”Uskoakseni et ole, sillä tuskinpa byrokratiaa on edes keksitty vielä maan alla. Kuuntele siis, moukka, ja opi: Toimi tai muuten tee tai nykyistä toimenpidettäsi suorita aina sekä alituisesti niin, että toimintaasi sekä tekemisiäsi että työtäsi, vapaa-aikaasi, sanomaasi ja ajattelemaasi ohjaava sekä opastava periaate, ylin syy, alin syy tahi minkä tahansa korkeuden määreen mukainen syy on ironia.. Sana ajattelemaasi on uusi lisäys; pitkällisen, vuosia kestäneen prosessin jälkeen työryhmä päätyi sen kannalla sanaa miettimääsi vastaan. Se kieliasusta – tarkoitukseni on yksinkertaisesti ilmaista, että koska sinut valittiin tehtävään ainoastaan ironian nimissä, matoran hyvä, sillä, että et ole milloinkaan poistunut saarelta, tai millään muullakaan ominaisuudellasi, ei ole mitään merkitystä. Esitän keisarillisen käskyni uudelleen: suostu tehtävääsi välittömästi.”

”En minä voi”, Faxadosq kuiskasi.

Seurasi pitkä hiljaisuus.

”Jos seuraava mielivaltaisten kansalaisten mielivaltaisiin tehtäviin nimittämisestä vastaavan työryhmän kokous ei olisi vasta ensi viikolla”, totesi keisari, ”lähettäisin sinut teloitettavaksi välittömästi, mutta asiamme on kiireinen – petturin vene on kauempana joka sekunti, ellei hän ole vahingossa kääntänyt alustaan ympäri. Pohjattomassa, keisarillisessa armeliaisuudessani päätän täten yksinkertaisesti tulkita, että suostuit tehtävään, ja lähettää sinut sitä suorittamaan välittömästi pohjattoman innostuneisuutesi tähden. Mutta yksi asia vielä!”

”Minä–” aloitti onu-matoran, mutta hänen ei taaskaan sallittu lausuvan ajatustaan ääneen.

”Mainitsemani arvoesine, jonka petturi kähvelsi häikäilemättömästi”, selitti hirmuhallitsija, ”on eräs kartta. Eräs hyvin kallisarvoinen kartta. Niinkin vahvasti voisin sanoa, että sen kartan tilanne määrittää valtakuntamme kohtalon. Valmistautuessaan säälittävään pakomatkansa petturi anasti keisarillisesta varastosta yhden tavallisen karttakirjan – se sattui olemaan juuri se, jonka väliin tämä aarre oli ironian nimissä sujautettu säilöön. En tiedä, sattuiko kartta hänen mukaansa vahingossa vai tarkoituksellisesti – toa oli yksinkertaisesti napannut kirjahyllyn päädyssä olevan, eikä hänellä tietääkseni ollut aavistustakaan kartan olemassaolosta – mutta sillä on hyvin vähän merkitystä. Tuo kartta takaisin ja varo katsomasta sen hyvin salaista sisältöä, sillä muuten sinut teloitetaan.”

Faxadosq oli ollut niin pelosta kangistunut, ettei hän ollut kuullut erään toisen kävelleen hänen taakseen. ”Yo”, sanoi matala ääni, ”vene on valmiina tätä matorania varten, mikä hänen nimensä sitten onkaan. Taisin olla sen kokouksen järjestelemässä solmioitani.”

”Hyvä on!” pauhasi Bro-Koron keisari verhon takaa. ”Vie hänet mennessäsi. Muista vielä selittää, että odotamme häneltä säännöllisiä kirjepäivityksiä petturijahdin tilasta.”

”Odotamme häneltä säännöllisiä kirjepäivityksiä petturijahdin tilasta”, sanoi oranssi toa ja nappasi Faxadosqia kädestä. ”Aika mennä, yo.”

Faxadosqin mieli prosessoi yhä juuri tapahtunutta, joten hän ei pannut vastaan, vaan käveli kiltisti perässä. Hän ei sanonut mitään tai yrittänyt paeta, kun heidän tiensä kävi palatsilta satamaan; hän vain seisoi hiljaa paikallaan, kun toa osoitti hänelle hankittua venettä ja kertoi hänelle, mihin suuntaan petturin nähtiin lähteneen.

Vasta sitten, kun Bro-Koro oli kutistunut pieneksi pisteeksi horisontissa, hänen mieleensä mahtui uusi ajatus.

Oliko hän juuri nähnyt kotisaarensa viimeistä kertaa?

Yö oli kylmä, joten Faxadosq sytytti nuotion siitäkin huolimatta, että se oli löytänyt hänet viime kerralla.

Matoranilla oli kaikki maailman syyt uskoa, että hän oli jälleen oikeilla jäljillä – maailmassa ei varmaankaan ollut kovin montaa plasman toaa, jotka kiersivät korosta toiseen ja voittivat aina kaikissa korttipeleissä. Kaiken lisäksi hän saavutti jahdattuaan joka päivä; Taguna kai luuli, että oli kadottanut hänet lopullisesti, ja vietti ylimääräistä aikaa joka kylässä.

Päivä oli ollut pitkä ja raskas, eikä pehmeä makuupussi ollut tuntunut milloinkaan houkuttelevammalta, mutta onu-matoran päätti siitä huolimatta pysyä valveilla vielä pari tuntia. Heidän yhteinen varjostajansa, jos oli myöskin säilynyt heidän jäljillään, ei ollut niin älykäs, että olisi odottanut hänen nukahtamistaan; jos vain oli lähellä, se hyökkäsi välittömästi.

Sitä kauemmin hän ei ehtinyt asiaa miettiä, kun niin todella tapahtui – vaaleanpunainen hirviö hyökkäsi oikealta. Luistimilla jotenkin ilman jäätä pystyssä pysyvä, punaisilla kiilusilmillään häntä tuijottava vemmelsääri syöksyi Faxadosqia kohti jotakin epäselvää öristen, mutta tämä oli valmis. Oli ollut valmis siitä asti, kun oli ensimmäistä kertaa joutunut öisen ahdistelijan uhriksi.

Hänen revolveria pitelevä kätensä nousi värähtämättä yhtään, saavutti kaniinin pään korkeuden ja ampui.

Jänis kaatui taaksepäin tuskanhuudon saattelemana ja löi päänsä kantoon, mikä tuskin lisäsi sen hyvää oloa lainkaan.

”Ei tänä yönä”, Faxadosq sanoi ääni täristen vain hieman. ”Ei tänä yönä eikä minään muunakaan. E-etkö jo huomannut, ettei tätä matorania noin vain yllätetä?”

Vemmelsääri ei saanut äristyä vastaukseksi mitään selvää, makasi vain maassa päätään pidellen.

”Kyllä sinä siitä parannut kuten olet aina parantunut”, onu-matoran mutisi. ”Tuliko mieleesi, että voisit vain lakata jahtaamasta minua ja sitä, jota minä jahtaan?”

”eI KOSKAEI KOS KA KOS KA”, ärvelsi kani, ”on NÄLKÄKH”
”Syödäkö sinä minut–”
”EI SELAINEN NÄL KÄSENKIN NOOB”, vemmelsääri huusi.

”En ymmärrä nälkääsi sen enempää kuin niitä aarteita, joista aina välillä höpiset”, sanoi Faxadosq ja osoitti revolverillaan uhkaavasti. Toivuttuaan saamastaan luodista kani huomasi eleen ja pakeni, mutta sitä ennen se sanoi jotain, ja se jokin piti Faxadosqia ylhäällä useita tunteja siitä huolimatta, ettei hän uskonut vemmelsäären enää palaavan.

Eikä luottanut lainkaan sen uhkauksen totuudenmukaisuuteen.

Mutta siitä huolimatta hän vain vääntyili makuupussissaan ja toisti mielessään sanoja, jotka se oli jäähyväisviestinään matoranille lausunut.

”kylä minä vie länäytän heh”

Faxadosq oli toa. Hän oli varjon toa. Hän oli varjon toa, joka seisoi Ko-Metrun rannikkoseudulla kielekkeellä, ja taivaalle auennut silmäpari katsoi häntä.

Se puhui samalla äänellä kuin läsnäolo hänen päässään, pimeydestä kurkottanut vaaleanpunainen käsi.

”SI NÄOLET SYTNINEN JA RIKOT SÄNTÖJÄ HEH”

”Minä…” Faxadosq aloittii ja kääntyi katsomaan taakseen. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli juuri tapahtunut, mutta hän halusi vakuuttaa pelastamilleen, että kaikki oli kunnossa; hän halusi tehdä niin siitäkin huolimatta, ettei uskonut siihen itse.

Mutta kun varjon toa näki häntä kohti tuijottavat kasvot – Araganin kasvot, Vigtazärin kasvot, Ultiasural Nomuin kasvot, lukemattomat muut kasvot – hän ei sanonutkaan mitään, koska näki edessään vain silmitöntä vihaa.

Hän oli pettänyt kaikki.
Hän tiesi sen siitäkin huolimatta, että ei tiennyt, mitä oli juuri tapahtunut. Hän ei tiennyt, mitä tapahtui; ei enää, hän ei tiennyt mitään.

Vai tiesikö?

Oliko todellisuus jälleen ohuempaa… vai oliko hän vain havahtunut siihen, että se oli aina ollut?

ei ei ei ei ei

Hän ei ollut varjon toa Metru Nuilla. Hän oli ollut Onu-Matoran Bro-Korosta, ja vaikkei hän tiennytkään, missä oli nyt, hän ei voinut olla Metru Nuilla eikä voinut olla varjon toa.

ei ei ei ei ei

Hän halusi herätä. Jos kaikki oli valhetta, jos mikään ei ollut totta, hän halusi herätä. Millään muulla ei enää ollut merkitystä; mikä hän oli? Missä hän oli? Kuka hän oli? Mitä oli tapahtunut?

Faxadosq vapisi tuntiessaan sen, mistä kani oli silloin puhunut, mutta jonka hän oli ymmärtänyt vasta nyt: nälän, nälkä oli nyt hänen ainut matkakumppaninsa. Loputon nälkä. Hänen täytyi syödä, millään muulla ei ollut merkitystä.

”NÄLKÄ ON KAIKILA HEH……
LOPUTLA KAIK KI SORTUVAT HEH………
…… JA NIINSE ON HEH…….
…… JA SINÄKIN HALUAT ARRTEET……”

Hän halusi aarteet. Hän ei halunnut mitään muuta kuin aarteet.
Hänellä oli nälkä.

Vihaiset ilmeet eivät merkinneet mitään; ne eivät häntä voineet satuttaa, ja vaikka olisivatkin voineet, hän olisi tehnyt sen silti. Darkson. Hän kohotti kohti tummansiniseen haarniskaan puettua titaania; hänen vapisevat sormensa olivat muuttuneet veitsenteräviksi kynsiksi; hän kaivautui sisään ja varasti aarteen. Darksonin kasvoilta kuvastui suunnaton kipu, mutta hän ei liikkunut paikaltaan. Hän ei voinut.
Se olisi vaatinut sitä, että oli todellinen.

Faxadosq söi sydämen pureskelematta – sen olisi pitänyt takertua hänen kurkkuunsa ja kuristaa hänet, mutta niin ei käynyt – mutta nälkä ei talttunut yhdestä. Sen tyydyttämiseen tarvittiin merkittävä numero; useimmille Mata Nuihin uskoville kuusi.

”SINÄ KIN…… TEET MITÄTAHANSA SADAKSESI ARTEET JA VAPAUTU AKSESI VANKILASTA HEH…….”

Darkson.
Takigamocos.
LordLigresga.
Ultiasural Nomui.
Vigtazär.

Ja vaikka Araganin kasvoilla oli kyyneleitä, ei vihaa, Faxadosq ei empinyt.

Aragan.

”SINÄ KIN…. OLET RIKONUT SÄÄNTÖJÄ……. JA SIKSI OLET VANKINA…. JA, TEET MI TÄ TAHANSA PÄSTÄKSESI PAKOON……”

Taivaan punaisuus yltyi niin kirkkaaksi, että se satutti silmiä, mutta Faxadosq ei voinut sulkea niitä. Pieni ja sen jälkeen suurempi maanjäristys ravistuttivat Ko-Metrua, ja kaikki hänen ympäriltään alkoi sortua ei mereen vaan tuleen; jäljelle jäi vain pieni kaistale lumesta sulanutta maata, jolle Faxadosq romahti täristen.

”JA HALUAT TYDYT TÄÄNÄLÄN…. JA VAPAU TUA VANKILATSA…..
………….
……
…………
…….
…………. VAIKA SE TUHOAISI SINUT KIN”

Minun nimeni ei enää ole Faxadosq ei enää ole ei. Minä olen mitä teen ja mitä minä teen on mitä minä olen ja mitä minä olen on mitä minä teen ja mitä minä olen on RIKON SÄÄNTÖJÄ. Minä RIKON SÄÄNTÖJÄ, minä rikon sopimusta, koska minä pelkään.

Koska minä pelkään, että ilman ankkuria todellisuuteen lennän pois tuulen mukana ja kuihdun.

Koska minä pelkään, että ilman yhteyttä kaikkeuteen kaikki loppuu.

Koska minä pelkään merkitysetöntä maailmaa täynnä käsittämättömiä nimiä ja turhia sotia ja harmaata ankeutta, koska minä pelkään olla minä jos kaikki on turhaa eikä millään ole merkitystä.

Koska minä pelkään ja pelkään ja niin pelkään ja siksi minä RIKON SÄÄNTÖJÄ, sillä MINULLA ON NÄLKÄ, vaikka se on kiellettyä ja hän kärsi rangaistuksensa rikottuaan sopimusta ja me kaikki kärsimme rangaistusta rikottuamme sopimusta ja se on olemassaolo ja se ei ole hyvä, koska ilman NÄLKÄÄ me kaikki lennämme pois tuulen mukana ja kuihdumme.

Minun lihani ei enää ole lihaa ja se pursuaa ympäriinsä ja minä huudan ja kaikki on hirvittävää ilman ankkuria. Minä sidon NÄLÄSTÄ siteet itselleni ja olen taas kuten hänkin sitoi. Minä olen tehnyt hirvittävän rikoksen ja kärsinyt hirvittävän rangaistuksen mutta minä en ole valmis päästämään irti, vaan minulla on NÄLKÄ, ja se hirvittävä NÄLKÄ ankkuroi minut todellisuuteen ja nyt minä taas hetken olen.

Kaikki aineellinen on poissa ja minä leijun välissä ja jossakin kaukana minä huudan. Hyvin kaukana, ennen kaikkea ja kaiken jälkeen ja eri suunnassa ja eri puolella ja eri todellisuudessa. Hän käärii minut siteisiin kuten kääri joskus itsensä.

Minä ymmärrän, että NÄLKÄ on totuus ja sen puute on valhe ja minä huudan, koska minä ymmärrän. Minä ymmärrän, että meissä kaikissa on NÄLKÄ ja hän ei ole mitään muuta kuin se meistä jonka aidat on poistettu ja pian olen minäkin ja pian olen minäkin ja pian minulla on NÄLKÄ.

Ja kun ennen on nyt ja tuleva on poissa minä avaan silmäni ja kun minä avaan silmäni hän on poissa ja hän on lähtenyt ja on kulunut päiviä ja viikkoja ja kuukausia ja vuosia ja kun minä avaan silmäni siellä ei ole häntä vaan kalterit ja kuulen askelia mutta näen kalterit.

Minä olen vapautunut yhdestä vankilasta mutta silti minä näen kalterit.

Minä olen vapautunut kerran mutta NÄLKÄ ei lakkaa ja niin ei lakkaa hänenkään sillä yksi vapautuminen ei riitä vaan LOPUTON NÄLKÄ vaatii lisää.

NÄLKÄ haluaa aarteet mutta nekin ovat vain väline ja NÄLKÄ haluaa syödä kaikki ja sekin on vain väline ja se mitä NÄLKÄ haluaa on paljon enemmän. NÄLKÄ haluaa olla vapautunut maailmasta täynnä käsittämättömiä nimiä ja turhia sotia ja harmaata ankeutta ja olla vapautunut vankilasta mutta vielä minulla on ylläni monet monet monet vankilat.

Siksi minä huudan ja siksi minulla on NÄLKÄ ja siksi minä RIKON SÄÄNTÖJÄ.