Aihearkisto: Klaanon Rope

Etelän aaveet

Pesä

Pöydällä makasi pitkällään jykevä ruho, jonka rintakehässä ammotti suuri, auki vääntynyt reikä. Se oli ainoa kohta, josta auringonsävyinen koko kehon peittävä haarniska oli läpäisty. Hahmolla oli kasvojensa peittona koristeeton kypärä, jonka silmikko muodosti Mata Nui-siluetin. Se oli ainoa symboli, mikä häneltä löytyi.

007 vilkaisi aukkoa rinnassa. Sieltä levisi hirvittävä katku. Sisäelimet olivat muuttuneet vihreäksi liemeksi, kun raskas zamor oli syössyt soturin sisuksiin annoksen happoa. Haarniska ei ollut hajonnut edes siitä – se oli pitänyt hitsata myöhemmin auki, jotta kuolinsyy olisi mahdollista todeta.

”Tiedämmekö mitään hänestäkään? Ei merkkejä, nimiä, ei mitään?” tummanpuhuva nazorak kysyi selvästi melko turhautuneena.
”Emme, herra arkkiagentti”, vastasi yksi hiekansävyisistä tutkijoista. Hänen ryhmänsä hääräsi ympärillä tekemässä testejä ja ryhmittelemässä näytteitä. ”Rintapanssariin oli kaiverrettu etelän aakkosilla ’Kohtalo, varjele lapsiasi hiipuvassa maailmassa’, mutta sen kaltaisia rukouslausakkeita löytyy monelta muultakin. Ne ovat yleisiä etelän titaanien keskuudessa.”

007 hieroi toista leukaansa. ”Entä varustus? Ymmärtääkseni tämän yksilön haarniska on poikkeuksellisen kestävä.”

”Kyllä”, ruumiinavausryhmän johtaja nyökkäsi. ”Testiemme mukaan sen materiaali on jonkinlainen johdos Dermis-kilpikonnan lähes rikkoutumattomasta kilvestä. Emme tunne tällaista ainetta. Mitä muihin sotureihin tulee, monella heistä on poikkeuksellisen laadukkaat välineet. Monet ovat tehty tekniikoilla, joita emme tunne. Emme kuitenkaan löytäneet ainoastakaan aseesta takojan nimeä.”

”Joten he ovat samaan aikaan täysin tyypillisiä titaaneja että varustautuneet meille tuntemattomalla tekniikalla?” agentti kysyi. ”Hyvä on, vesiperä. Entä joukon muut jäsenet? Irtosiko heistä mitään?”

Tiedemies vilkaisi takavasemmalle, jonne zamorien silpomien ruhojen rivi jatkui vielä tusinan pöydän verran. Yksi niistä oli keltainen matoran, jonka lyhyestä vartalosta ei ollut paljoa jäljellä. Hän ei edes näyttänyt soturilta.
”Ei. Emme edes tunnista jokaisen lajia. Heidän varustuksensa muistuttaa laadultaan titaanien omaa, mutta minkäänlaista yhdenmukaisuutta ei ole löydettävissä. Eräällä oli mukanaan laukku, mutta sen sisältö tuhoutui happoampullin auettua hetki hänen kuolemansa jälkeen.”

Ammattilaisia siis, 007 merkkasi muistiin. Se tekisi tilanteesta paljon monimutkaisemman.

Arkkiagentti kumartui sivupöydän ääreen. Sille oli järjestelty joukon aseet. Moni niistä oli kärsinyt konekiväärien zamor-sateessa. Hän tarttui yhteen niistä: pitkään, punertavaan tikariin, jonka väistin oli kaiverrettu Kolmen Hyveen symbolin muotoiseksi. Sen kahva oli koristeltu yhdellä punaisella tähdellä. Hän veti sitä varovaisesti mustaa kitiinisormeaan pitkin, saaden aikaan hienoisen viillon.
Hän pyöräytti veistä ja sujautti sen panssariliiviinsä.
Synkeä nazorak huokaisi ja pohti hetken.

”Tämä on ammattilaisten työtä. Emme tule löytämään mitään hyödyllistä, mitä emme olisi jo löytäneet. Hävittäkää heidän ruumiinsa, kun olette saaneet niistä irti kaiken arvokkaan ja hyödyllisen. Lähettäkää kiinnostavat materiaalinäytteet tiedeosastolle 3”, hän lopulta ohjeisti tottuneesti. ”Eikä pihaustakaan näistä ruumiista tämän tiimin ulkopuolelle. Jatkakaa.”

007 jätti tiedeosaston miehet töihinsä. Ruumiinavaus tuotti vesiperän, mutta se oli antanut suunnan. Siitä oli pitkä aika, kun nazorak oli päässyt viimeksi selvittämään Imperiumin ulkopuolisia mysteereitä: Arkkiagentti aikoi nauttia tehtävästään täysin rinnoin.

Hän istuutui työtuoliinsa ja kaivoi kansionsa nimikkeellä ”Etelän aaveet.” Siellä oli jo nauhoite Kenraalin ja mystisen, loukusta paenneen hahmon keskustelusta sekä Metastaasin kuvaa tapahtumasta. Siinä, mitä metsässä oli oikein sinä yönä tapahtunut, oli edelleenkin aukkoja, mutta ne täyttyivät pikkuhiljaa.

Bio-Klaanin sissioperaatio tankkausasemalle oli epäonnistunut, ja oli muuttunut huterasti toteutetuksi vetäytymiseksi. Mystisen joukon ilmestyminen oli ollut kuin… sivuraide narratiivissa yön tapahtumista.

Jollakin ilveellä he olivat onnistuneet rantautumaan saarelle ilman, että merivoimat tai tiedustelupalvelu oli huomannut mitään. Epäselvä tilanne oli päättynyt raskaan tuliryhmän tulenavaukseen ja ryhmän eliminointiin.

Mitä he olivat silloin siinä metsässä tehneet? Miksi he olivat tulleet? Miten he olivat päässeet sinne?

He eivät vaikuttaneet olevan Bio-Klaanin liittolaisia. He eivät olleet valmistautuneet nazorakeihin, ja heidän huomionsa oli juuri ennen tulenavausta muualla. Eversti Ämkoo oli ollut lähettyvillä, kuten myös Guardian. Oliko joukko tullut jompaa kumpaa heistä varten?
Tiedettiin, että skakdilla oli tausta Synkkien saalistajien palveluksessa, mutta niin oli monella muullakin klaanilaisella. Ämkoon taustoista arkkiagentti ei tiennyt juuri sitäkään – vain huhuja tämän sisäisestä paholaisesta, makutasta etelän maalta.
Oliko siinä linkki? 007 merkitsi sen ylös. Olivatko etelän soturit tämän makutan perässä? Olettaen siis, että Ämkoon makuta todella oli olemassa. Se… olisi mahdollista, nazorak myönsi, mutta ymmärsi, ettei päässyt tiedoillaan kovin paljoa pidemmälle.

Turhautuneena hän vaihtoi näkökulmaa. Ajattele muuta kontekstia, 007 muistutti itseään, ja…

… avasi selvityksen Kenraalinsataman iskusta ja levitti sen pöydälleen. Kaksi tuntemattoman tahon imperiumia vastaan tekemää iskua lyhyen ajan sisään vaikutti vähintäänkin epäilyttävältä. Kenraali Killjoyn suhteet eivät olleet etelässä, mutta entä hänen mukanaan olleet kolme selakhia, jotka oli tunnistettu kuuluisaksi palkkasoturikolmikoksi, Breznikoviksi?

Oli kiehtovaa ajatella, että näillä kahdella tapauksella oli jotakin yhteistä: kenties ne olivat jopa osa jonkin ulkoisen tahon nazorak-imperiumia vastaan koordinoimaa hyökkäystä. Heillä toden totta oli vihollisia – mutta 007 ei kyllä keksinyt ainuttakaan, joka olisi ollut kykenevä moiseen mobilisaatioon.

Houkuttelevasta yhteensattumasta huolimatta 007 päätyi lopputulokseen, ettei tapahtumilla ollut yhteyttä toisiinsa. Se olisi ollut aivan liian helppoa.

Etelän aaveet, hän toisteli mielessään tuijottaessaan kuvaa ammusten silpomista sotureista. Keitä te oikein olette?

Aikanaan 007:lla oli ollut laaja verkosto kontakteja. Hän oli värvännyt ja kiristänyt muiden lajien edustajia omiksi silmikseen monilla seuduilla, joilla Pesä oli aikoinaan sijainnut. Ylimääräisistä silmistä Eteläisellä Mantereella olisi ollut tilanteessa varmasti apua, nazorak mietti. Verkosto oli lopulta kaatunut Kenraali 001:n jyrkkään kieltoon: ”Me emme ole riippuvaisia epäpuhtaista tiedustelutoiminnassamme.”
007 oli neuvotellut ja anellut, mutta ystävyydestään huolimatta Kenraali oli ollut aatteen asioissa ehdoton. Kun tiedustelupalvelu oli yhtenä päivänä lopettanut kaiken yhteydenpidon vakoojaverkostoonsa, Arkkiagentista oli tuntunut kuin olisi menettänyt toisenkin silmänsä.

Sellainen verkosto olisi ollut korvaamattoman arvokas tällaisen tapauksen selvittämisessä, agentti pohti turhautuneena.

Silloin nazorakin pöydänkulmalla oleva kommunikaattori ilmoitti puhelusta. Se oli osa koko pesän kattavaa järjestelmää, jolla johtajat saivat tehokkaasti viestinsä laajalle.
Soittaja oli ainoa arkkiagentin ulkomaailman kontakteista. Kyseessä oli innostava bisnesmies, joka oli kohtalon oikuista päätynyt rooliin, jossa myös 007 saattoi hyödyntää tämän palveluksia.

”No päivää, Seiska”, rehellinen ääni sanoi. Nazorak nappasi mikrofonin ja vei sen lähemmäs itseään.
”Palasitko matkaltasi?” 007 kysyi. Hänen matoraninsa oli yllättävän hyvää nazorakiksi. Se oli osoittautunut tiedustelualalla hyödylliseksi taidoksi.
”Kyllä, pääsin tänne reiluun leiriimme. Pojat purkavat juuri tavaroita ja muita. Katsos…”
Arkkiagentilla ei ollut kiinnostusta eikä aikaa kuunnella kontaktinsa kokonaisia matkakertomuksia. Ne usein olivat hyvin, hyvin pitkä.
”Kenraalinsatama. Saitko lisää tietoja tästä Killjoystä ja hänen organisaatiostaan?”
Langan toisesta päästä kuului, kun joku haukkasi ilmeisesti keksiä, tai jotakin muuta rapisevaa leivonnaista.
”Et ikinä usko! Minä vähän kyselin, ja Vanha-Pena tunsi erään jantterin Xialta, Heerbuka-kullan, joka oli ilmeisesti juuri myynyt tehtaansa tällaiselle Purifier-henkilölle, joka kyllä tunnetaan tämän Killjoy-miekkosen pahana vihamiehenä, mättivät toisiaan päin Xian vuorta tässä hetki aikaa sitten. Ja minäpä sitten tietysti menin tämän Purifier-veikon puheille. En kyllä muista enää, että missä sen fiini kerhotalo oikein oli, sinne kun oli melkoisen hurja matka, mutta sain siellä vähän kuulla juttuja.”
Nazorak nojasi taaksepäin tuolillaan ja keskettyi kuuntelemaan skakdin sepustuksia. Miten se mies onnistuikin tällaisissa asioissa, sitä ei 007 yksinkertaisesti ymmärtänyt, mutta toisaalta oli oppinut todellisen potentiaalin tulevan joskus yllättävistäkin paikoista.
Kuten keskivartalolihavan leipurin terävästä päästä.

”No, minähän, jutskasin vähän tämän valkean tytönhupakon kanssa, ja hän sattumoisin tiesi meidän Kenraalinsataman jutusta aika paljon, outoa sinänsä. Sain kuulla, ettei se Killjoy meidän perässä ollut, vaan yhden tuttuni, Sara-nimisen vahki-henkilön. Niillä oli jotain setvittävää, kun Killjoy sitten murhasi vahkipolon kunhan olivat taistelleet meidän satamassamme. Killjoy oli kuulemma ollut melkoinen maanvaiva muutenkin, käynyt omaa hirmuista sotaansa tätä Purifier-veitikkaa vastaan ties miten pitkään. Mätkivät toisiaan silloin kerran sitä Xian Vuortakin päin, nääs.”

”Selvä. Tämä oli erittäin hyödyllistä. Olet palkkasi väärti”, Arkkiagentti totesi. ”Loppu.”

007 oli suhteellisen tyytyväinen tietoon. Se varmisti hänen teoriansa siitä, ettei Killjoyn isku ollut ensisijaisesti nazorak-imperiumia vastaan, vaan kyse oli jostakin kenraalin yksityisestä sodasta. Näytti siltä, että kyse oli ollut pikemminkin siitä, että skakdit olivat auttaneet jonkun kontaktinsa satamaan, ja saaneet sillä tavoin Killjoyn vihan päälleen.
Arkkiagentti kirjoitti muutaman virkkeen ylös kenraalin informointia varten. Vaikutti perustellulta todeta, ettei Kenraalinsataman tapaus vaatinut välittömiä toimia (paitsi luonnollisesti hälytys- ja puolustusvalmiuden uudelleenanalysointia), eikä odotettavissa ollut jatkoiskuja.
Se oli hyvä. Yksi vihollinen vähemmän.

Takaisin alkuperäiseen mysteeriin, nazorak tuumi ja käänsi jälleen katseensa Etelän aaveiden kansioon.

Mitä me tiedämme, hän nojautui taaksepäin ja painoi laihalla sormellaan otsaansa. Yksi: He ovat etelästä.
007 asetti Kolmen Hyveen tikarin pöydälleen. Mantereella on monia veljeskuntia ja ritaristoja, jotka ottavat hyveensä aivan liian vakavasti, nazorak mietti: imperiumi on varmasti vääräuskoinen heidän näkökulmastaan, mutta miksi he välittäisivät? Eteläisillä oli yleensä tarpeeksi ongelmia kromidien kanssa.
Kaksi. Heidän varustuksensa on poikkeuksellista. He saapuivat saarelle huomaamatta, eikä heillä ollut mitään, mistä heidät voisi tunnistaa. Heidän varustuksensa oli hyvin hienoa käsityötä. Kaikki puhui kivenkovien ammattilaisten puolesta. Palkkasoturijoukko? Eteläisten kuninkaiden erikoisjoukkoja? Jokin tiedustelu-organisaatio?

Kolme. He tietävät meistä enemmän kuin me heistä.
007 oli nähnyt nauhoitteen keskustelusta Kenraalin ja mystiseen joukkoon kuuluneen selakhin välillä. 001 oli näyttänyt sen ainoana hänelle, ja Arkkiagentti oli kuunnellut sen lukemattomia kertoja, analysoiden jokaista naisen sanaa. Ja tämän sanat olivat pelottaneet nazorakia.

He tiesivät eversti Ämkoosta. He tiesivät, että nazorakein johto valehteli tietyistä asioista kansalaisilleen.
Mutta yksi asia vaivasi agenttia erityisesti.

”Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.”

Lauseen ajatteleminen sai hyönteisen tuntosarvet väpättämään huolestuneena.
Mihin puhuja viittasi?
Arkkiagentti ajatteli välittömästi suurinta valtakunnan salaisuuksista, kätösiä noita sinisiä.
Hän tiesi, ettei niitä virallisesti ollut olemassa, mutta tiedustelupalvelussa ei tarvinnutkaan välittää virallisesta totuudesta.
Tiesivätkö he Sinisistä Käsistä?

007 ei ollut varma, mitä mahdollisuudesta piti ajatella. Selvää oli, että mysteeritaho tiesi imperiumista valtavasti ja oli siksi sangen vaarallinen. Mutta miten he saattoivat tietää Käsistä? Edes 007 ei tiennyt kaikkia yksityiskohtia vertahyytävästä kaksikosta, vaikka teknisesti olikin heidän pomonsa. Hän ei tiennyt eikä halunnut tietää. Eikä myöskään 001 halunnut, että hän tietäisi kaikkea.

Nazorak vei sormensa ohimoilleen ja nojasi pöytäänsä. Selakhin sanat toistuivat hänen päässään, eikä agentti tiennyt, oliko niiden sävy kiusoitteleva vai uhkaava.
”Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.

Päivänvaloon

Pohjoinen manner, Rahtapolis

Rautatieasema ei ollut kylän suurin rakennus, mutta yksi isoimmista kuitenkin. Sen julkisivu oli suhteellisen koruton, mutta aseman saviseinien valkea rappaus oli puhdas ja varmasti vain vähän aikaa sitten uusittu. Junien savukaan ei ollut tummentanut väriä kuin vain vähän.

Paremmin säilynyttä skakdiarkkitehtuuria kuin mikään Zakazilla, sankari tuumaili ja nojautui taaksepäin keinutuolissaan.

Asemarakennuksen ja keskusraitin välissä oli puinen ja katettu terassi, jolla asemaravintolan asiakkaat istuskelivat. Niin myös sankarimme. Hän ei ollut kuitenkaan ostanut syötävää, luumumehun vain. Nyt sininen toa hörppi juomaansa ja siirsi katseensa rakennuksesta kadulle.

Kaikki näytti rauhalliselta. Matoralaiset ja skakdit kävelivät kukin asioillaan, ja leppoisat keskustelun äänet täyttivät äänimaiseman, nyt kun asemalla ei ollut meluavaa junaakaan. Seuraava tulisi vasta…

Sankari vilkaisi asemarakennuksen seinästä törröttävää aurinkokelloa.

…kymmenen minuutin päästä. Hän nielaisi. Periaatteessa kaikki oli hyvin, eikä hänellä pitäisi olla kiirettä. Mutta siltikin… Sinisen toan viimeviikkoinen kierros suiston Metrukuntien kirjastoissa ja arkistoissa oli saattanut herättää vääränlaista huomiota. Erityisesti Pokko-Koroon päästyään sankarista oli alkanut tuntua siltä, että häntä seurattiin.

Enkö ole ollut kyllin varovainen sen suhteen, mitä kaivan päivänvaloon? Onko vortixxien yritysmaailma todella näin törkyinen?

Nyt ei kuitenkaan auttanut kuin odottaa. Sininen sankari jatkoi kadun tarkkailua, eikä hän nähnyt ketään, joka olisi vaikuttanut varjostajalta. Skakdeja, matoralaisia, pari vortixxia, yksi tärkeän näköinen aristokraatti kantotuolissaan…

Minuutit matelivat.

Sinisen toan luumumehu loppui. Hän vilkaisi hermostuksissaan laukkuaan. Hänen tekemänsä muistiinpanot herättäisivät väärissä käsissä taatusti kulmien kohottelua. Mutta olisiko Kelbuuno-Malcirem todella lähettänyt hänen peräänsä väkeä? Tai joku muu? Toasta alkoi tuntua siltä, että hän oli upottanut lusikkansa liian syvälle xialaisten yritysten sakeaan soppaan.

Ja juuri silloin ne kaksi skakdinkörilästä ilmestyivät kulman takaa, kadun päähän. Ne samat, joiden toa epäili varjostavan itseään. Hieman liian monta kertaa hän oli törmännyt kaksikkoon aiemmin tänään, ja muistikuviensa mukaan edellisenäkin päivänä, aivan toisessa kaupungissa. Mutta oliko hän vain vainoharhainen? Ennen kuin sankarimme ehti tehdä sen suurempia eleitä piiloutuakseen, kuului pohjoisesta pillin vihellys. Miten kauniilta kuulostikaan veturin huuto, kun oli kiire päästä pois.

Vaikka toa ei ollutkaan aivan varma siitä, olivatko kaksi skakdia todella hänen perässään, hän päätti nostaa laukkunsa kasvojen suojaksi. Toisella kädellään hän nappasi raskaamman matka-arkkunsa ja sitä perässään vetäen toa katosi rakennuksen sisään. Aulan läpi harppoessaan hän piti katseensa lattiassa (Onpa huolellisesti vahattu. Ilahduttavaa!) ja laiturille saavuttuaan hän arveli, että väenpaljous piilottaisi hänet varjostajiltaan. Sankarimme uskalsi laskea laukkunsa ja katseli ympärilleen.

Juna ei ollut vielä saapunut, mutta sen jyske kuului jo pohjoisesta. Tila oli suhteellisen siisti, ja koruton lasikatto päästi päivänvalon hyvin sisään. Aseman ainoalla laiturilla seisoskeli oikea tungos matoralaisia, mutta onneksi myös pidempiä kulkijoita oli paljon. Toa kulki laituria pitkin, loitommas siitä suunnasta, josta varjostajat tulisivat. Jos siis olisivat tullakseen.

Sinistä toaa ympäröivä puheensorina hävisi hänen päässään lähinnä taustameluksi, mutta erään matoralaisen sanat tarttuivat hänen tajuntaansa. Yksi sana sai nimittäin hänen huomionsa.

”Miten niin Bio-Klaanin toimitukset eivät ole tulleet?”

Toa käännähti ympäri, huitaisten miltei laukullaan muuannen ohikulkeneen matoralaisen nurin. Puhuja oli rau-kasvoinen le-matoran, joka nojaili itseään korkeampaan laatikkopinoon.
”Siis mitä? Etkö ole kuullut?” toinen laatikoiden ääressä hääräävä matoralainen vastasi. Tällä oli kasvoinaan jokin epämääräinen kanohi, kenties tyylitelty Huna. Hänkin oli väritykseltään vihreä. Kummallakin kaksikosta oli samanlaiset, hieman kulahtaneet varustehenkselit.
”Kuullut mitä?”

Toa päätti jäädä kuuntelemaan kahden matoranin keskustelua hetkeksi.

”Emmehän me ole saaneet Bio-Klaanista paketteja viikkoihin…” oletettu huna-kasvo valotti asiaa. ”Hehän ovat sodassa.”

Kanohi Raun kulmat kohosivat. ”No enkös minä sitä aina sanonutkin? Että näin käy kun pistetään toa johtoon eikä turaga, että sotimiseksihan tuo menee.”
”Niin jaa, ehkäpä… mutta kuulemma heidän kimppuunsa hyökättiin, ei toisin päin.”

Rau-kasvo lakkasi nojailemasta ja nousi suorempaan ryhtiin. ”Ai. Kuka?”

Toisen le-matoranin kasvot synkistyivät. ”Kuulemma jonkinlainen armeija hirvittäviä rahi-petoja… armottomia ötököitä, jotka tulevat ja tuhoavat saaresi!”
”Jopas. Kuulostaa vähän liiotellulta, eikö sinusta?”
”Hei, älähän nyt! Muistatko sen Poomin skakdi-kaverin, joka kävi täällä pari vuotta takaperin?”

Vastaus oli lyhyt nyökkäys, joten (Kyllä sen täytyy olla Huna…)-kasvo jatkoi. ”Niin, hän oli joutunut pakenemaan kotoaan niiden samojen ötököiden takia.”
”Melkoista… Kaikkea sitä Välisaarilla pauhataankin. Kunhan pysyvät poissa mannermaalta, niin minä olen tyytyväinen.”
”Niin… mutta kyllä Turaga Dume meidät pelastaisi.”

Rau-kasvoille kohosi mitä epäuskoisin ilme, ja näytti siltä, kuin tämä olisi valmistautunut väittämään hanakasti vastaan. Protesti laimeni kuitenkin silmien pyöräytykseksi. ”Niin kai sitten…”

Pienen hetken matoralaiset olivat hiljaa, ja sininen toa oli juuri jatkamassa matkaansa, mutta sitten huna-kasvo päätti palata aiempaan aiheeseen.
”Mutta eikö se olekin hirveän surullista? Että joku vain tulee ja yrittää syödä saaresi?”
”Kaipa tuo on…” rau-kasvo hyväksyi. ”Ja nyt muuten ymmärrän, miksi pomo on ollut yhtä kärttyilyä nämä viikot.”
”No?”
Matoralainen irvisti. ”Hän on joutunut ostamaan kaikki etelän tuontitavarat Steltiltä.”
”Haha, joo. Tyypilliset aristokraattien listahinnat!”
”Osta heti herttualta…”
”…ja hetkessä olet…”
”…köyhä!”

Matoralaiset nauroivat jutulleen, jota sankari ei aivan ymmärtänyt. Hän tiesi, ettei asia varsinaisesti kuulunut hänelle, mutta:
”Eikö kuitenkin ole niin, että Bio-Klaani on rakennettu aika kauniiden ihanteiden varaan?”

Toa osoitti sanansa matoralaisille ja hymyili varovaisesti. Kaksikon nauru keskeytyi, ja he katsoivat sinistä toaa hämmentyneenä.
”Öh, jos kerran sanot. Mutta mitä asia sinua liikuttaa?”

Ennen kuin toa ehti vastata, laituriin rymistävän junan jyly keskeytti keskustelun. Tonneittain terästä ja puuta saapui pohjoisesta sankan savuvanan kruunaamana. Melu oli todella melkoinen. Ja siinä samassa sankarimme muisti kiireensä. Hän nyökkäsi lyhyesti matoralaisille ja poistui tilanteesta junan vielä jarruttaessa. Hän tahtoi olla valmiina hyppäämään vaunuun niin pian kuin mahdollista. Matoralaiskaksikko jäi ihmettelemään, kun salaperäinen toa harppoi pois heidän luotaan.

Kun kulkupeli pysähtyi paikalleen, sankarimme oli ensimmäisiä kyytiinnousijoita. Toinen jalka jo junan portaalla hän katseli vielä ympärilleen. Yhä vain häntä hermostutti. Oliko hän naiivi ajatellessaan, että väenpaljous kätkisi hänet?

Ehkä se piilottaa pikemminkin ne kaksi skakdia? Jos mitään varjostajia nyt ylipäänsä on olemassakaan…

Ehkä toa oli vain vainoharhainen?

Ehkä hänellä ei ollut mitään hätää?

Myöhemmin, junan katto

Varjostajat olivat saartaneet sankarimme, joka yritti nyt ylläpitää uhkaavinta taisteluasentoaan. Toinen skakdi edessä, toinen takana. Tilanne oli sangen kiusallinen — etenkin, koska liikkuvan junan katolla ei ollut juurikaan varaa virheliikkeisiin. Toan selkä oli junan tulosuuntaan, ja tuuli tuiversi hänen kanohiaan vasten.

Pohjoisen mantereen sisäosien karu luonto levittäytyi kaikkialla junan ympärillä. Puustoltaan harva ylänkö oli koti lähinnä varvuille, sekä muutamalle kituliaalle puuparalle.

”Päätepysäkki, nuuskijarotta!” toan edessä oleva skakdi ärähti. Korsto oli väritykseltään musta ja tummanruskea. Yllään sillä oli koruton metallihaarniska ja päässään naurettava lierikypärä. Skakdin selkäharja oli lyhyt mutta tuuhea. Kädessään se heilutteli ikävän näköistä taistelukirvestä.

Toinen varjostajista, suippoleukainen ja oranssi skakdi, oli pukeutunut tummaan ponchoon. Pikaisesti taakseen vilkaiseva toa havaitsi, että tämä toinen roisto osoitteli häntä pistomiekalla.

”Ennen kuin, mm, junamatkani päättyy…” toa aloitti, ja heilutteli tikariaan uhkaavasti edessään. ”…voisitteko edes kertoa, kuka lähetti teidät perääni? Kenen kanssa olen tekemisissä?”

”Hähä, vai tahtoo toa tietoa!” skakdi sankarimme takana naurahti nasaalilla äänellään. ”Etkö tiedä, että tieto voi olla vaarallista?”

Toan suu meni mutruun. Ja tikarista vapaa käsi nyrkkiin.

Pelkkiä juoksupoikia, kuten arvelinkin…

”Kertokaa edes, milloin saitte vainuni”, toa mutisi. ”Oliko se ennen vai jälkeen Agni-Metrua?”

Taistelukirvestä puristava skakdi otti uhkaavan askelen eteenpäin. ”Sanotaan vaikka, että vietit Hengen Heinämaan kirjastossa muutaman tovin liian kauan.”

”Ah…” sankarimme ymmärsi virheensä.

Mutta minä todella tahdoin lukea Huudon vaeltajan viimeisimmän osan…

Skakdikorsto valmistautui kohottamaan kirveensä, ja siinä samassa toan väri vaihtui. Sininen suli pois ja alta paljastui kultaa ja punaista. Valovoimille oli valeasun ylläpitämistä tärkeämpää tekemistä. Samassa Domek avasi nyrkkinsä, ja vapauneet valonsäteet löysivät tiensä mustaruskean skakdin silmiin.
”Aaarrgh!” palkattu muskeli karjaisi hyödyttömästi.

Valon toa otti nopean kiertoaskelen ja ohjasi takaansa tulevan pistomiekan iskun itsestään sivuun. Hän kääntyi ympäri ja tähtäsi nopean potkun poncho-skakdin päähän. Iskun ottanut rikollinen horjahti taaksepäin ja pyllähti junan katolle.

Domek loihti esiin kiinteästä valosta koostuvan käärmeen, joka luikerteli vauhdilla miekkaskakdin ympärille, ja sitoi tämän liikkumattomaksi.

”Senkin temppuilija!” silmiään vielä hierova kirveskorsto murisi. ”Nyt loppu!”

Domek käännähti pikaisesti ympäri ja loikkasi vain vaivoin vaakatasoisen iskun tieltä. Sokaistu skakdi huitoi hyökkäyksiään hädin tuskin tähdäten, mutta eipä junan katto toisaalta tarjonnut paljon väistelyvaraakaan. Sama toimi sankarimme onneksi kumpaankin suuntaan.

Tarkasti kirveenhuitomisten väliin ajoitettu pikainen askel antoi Domekin kämmenellä toimitetulle tällille riittävästi voimaa, että kirveen toisesta päästä löytyvä korsto oli menettää tasapainonsa. Lopullinen horjahtaminen tapahtui kuitenkin vasta tikarista tähdätyn valopallon osuttua ruman kypärän koristamaan päähän.

Korsto numero yksi teki tuttavuutta mättään kanssa, eivätkä varjostajan kiroamiset kantautuneet Domekin kuultavaksi paria sekuntia pidempään — niin nopeasti juna jätti radanvarteen pudonneen skakdin jälkeensä. Kirvesukon lajikumppani oli kuitenkin päässyt irti valositeestään ja oli nyt jaloillaan.

”Njääh, saat maksaa tuosta!” se huudahti vihaisesti. Jälleen Domek käännähti kannoillaan. Skakdin pistomiekan kahvaan upotetut jalokivet hohtivat epäilyttävän kirkkaasti, ja koko ase alkoi täristä. Juuri ajoissa Domek ymmärsi sukeltaa matalaksi säilästä sinkoavien liekkien tieltä. Miekasta vapautunut tuli roihahti siniselle iltataivaalle.

Enempää odottelematta Domek ponnahti pystyyn. Skakdit olivat arvaamattomia — ikinä ei voinut tietää, kuinka pätevästi ne hallitsivat elementaalikykyjään. Oranssi miekkamies otti tukevamman taisteluasennon, Domek seurasi perässä. Toan tikarin tehokas etäisyys oli mitätön käsivarren mittaista miekkaa vastaan, ja skakdikin vaikutti ymmärtävän etunsa. Jalokivikahvainen säilä halkoi ilmaa klaanilaisen edessä lyhyin, rivakoin liikkein. Vastaiskulle ei löytynyt tilaisuutta.

Yksi, muita hurjempi sivallus, oli hipaista Domekin olkapäätä. Säilä kosketti punakultaisen toan tuulessa liehuvan olkalaukkun hihnaa, joka napsahti poikki. Valon toan silmät kasvoivat suuriksi, kun laukku irtosi hänen olaltaan. Ruskea nahkaesine hujahti silmänräpäyksessä Domekin tarttumaetäisyyden ulkopuolelle, mutta osui klaanilaisen helpotukseksi junan kattoon — joskin pari vaunua tulosuuntaan. Ennen kuin aarteita sisältävä laukku ehti liukua pois katolta, Domek nakkasi tikarinsa perään. Tarkasti tähdättu terä iskeytyi laukkun kulmaan ja naulitsi sen junan peltikattoon.

”Njäh häh hää, typerä toa!” skakdi riemuitsi. Domek oli pelastanut muistiinpanonsa, ja — mikä vielä tärkeämpää, hattunsa — mutta nyt toa oli vailla asetta. Selkä tuulta vasten klaanilainen peruutti muutaman askelen, ottaen etäisyyttä miekkamieheen. Säilän kahvan jalokivet aloittivat taas pahaenteisen hehkunsa, mutta ennen kuin uusi liekkihyökkäys ehti purkautua aseesta, Domek otti aloitteen. Hän tarttui kummallakin kädellä huiviinsa, ja pujotti päänsä pois sen silmukasta. Sitten hän päästi irti.

Huivi tempautui tuuleen ja läsähti varjostajan kasvoille, ja kehoon, ja miekkaan. Pitkä tekstiili sotkeutui säilään, ja skakdi menetti otteen aseestaan. Miekkahuivimytty kolahti junan kattoon ja oli luiskahtaa pois peltiä pitkin, mutta Domek harppasi pöllämistyneen skakdin vierelle ja tallasi huivin päälle. Klaanilaisen rakas vaatekappale ei jäisi radanvarteen.

Skakdi reagoi klaanilaisen lähentelyyn nyrkillään, mutta Domek vastasi karkeaan koukkuun torjumalla sen kyynärvarrellaan. Sekä mojauttamalla toisen kämmenensä skakdin suippoon leukaan. Varjostaja horjahti ja otti muutaman askelen taaksepäin. Ponchoskakdi sai kuitenkin palautettua tasapainonsa pian.

Aseeton taistelupari mittaili toisiaan. Oranssin korston ilmeestä oli kadonnut kaikki varmuus — taistelu ilman miekkaa oli selvästikin sen mukavuusalueen ulkopuolella. Domekin tilannetta hankaloitti lähinnä hänen kiusallinen haara-asentonsa. Hän piti oikean jalkansa tiukasti junan katossa, estäen siten huivin karkaamisen tuulen matkaan. Valon toan vasen jalka oli tässä asennossa tukijalka — silläkään ei voinut jakaa potkuja.

Siksi skakdi olikin niin yllättynyt, kun Domekin vasemman kyljen puolelta tuli kova potku hänen kylkeensä.
”Mmitähh?” korsto parkaisi kivusta.

Domekin lantiosta lähtenyt kiinteän valon jalka katosi iskun osuttua kohteeseensa. Samaan aikaan hänen kätensä olivat kuitenkin käyneet kovaan hyökkäykseen. Molemmat oikeat, sekä kaikki neljä valosta syntynyttä. Vimmaisten lyöntien turvin hän vaihtoi painonsa oikealle jalalleen ja vei vasemman jalkansa eteensä.

Skakdi yritti epätoivoisesti torjua tällejä ja tehdä jonkinlaista vastaiskun poikastakin, mutta valon toan iskusarja oli hänelle aivan liikaa. Häkeltynyt skakdi päätyi lopulta viemään molemmat kätensä päänsä suojaksi joka puolelta iskeytyviä raajoja vastaan. Sen virheen tehtyään skakdi pysyi junan katolla noin kaksi sekuntia, ennen kuin Domek tuuppasi hänet radanvarteen. Parkuva korsto kieri muutaman metrin mättäällä, mutta jäi pian auttamattomasti junasta jälkeen.

Domek arveli kyytiä kivuliaaksi ja toivoi, että kokemus saisi skakdit hillitsemään varjostamispuuhiaan. Hän kumartui ja keri huivinsa kasaan. Miekka oli irronnut mytystä.
Parempi niin, luulisin, Domek arvioi kääriessään huivia kaulansa ympärille. Lisämatkatavara olisi hidastanut matkantekoa.

Hän harppoi junan kattoa pitkin, kunnes pääsi laukkunsa ja tikarinsa tykö. Hän istahti peltiselle pinnalle, tarrasi laukkuunsa, ja nykäisi tikarin irti. Sujautettuaan tikarin reisikoteloonsa Domek avasi laukkunsa. Hänen kasvoiltaan loisti huoli.
”Huh”, hän kuitenkin henkäisi havaitessaan, että tikari ei ollut osunut laukussa levänneeseen hattuun. Lieri oli reiätön. Muutama muistiinpanopapereista oli ottanut osumaa, mutta klaanilainen arveli kykenevänsä ottamaan kirjoituksistaan joka tapauksessa selvää. Hän laittoi paperit ja hatun takaisin laukkuun: näin tuulisessa paikassa päähineen päässäpitäminen olisi ollut hupsua.

Laukun hihna oli katki, mutta Domek ratkaisi asian solmimalla sen katkeamiskohdastaan tiukkaan solmuun. Hän heitti hihnan päänsä yli ja arvioi tuntumaa. Hihna oli nyt selvästi liian lyhyt ja laukku liian korkealla, mutta se sai ajaa asiansa.

Hetken verran Domek ajatteli nousta katolta ja palata matkustajavaunuun, mutta tuli kuitenkin toisiin aatoksiin. Häntä ei huvittanut osallistua skakdien aiheuttaman sekasotkun setvimiseen juuri nyt. Sitä paitsi teki hyvää viettää hetki kullan ja punaisen väreissä, murehtimatta valeasun ylläpitämistä.

Katolla oli rauhallista. Karu ylänkömaisema oli Domekista kaunis, ja häntä alkoi harmittaa, ettei hän ollut pakannut kunnollisia piirtämisvälineitä mukaan. Iltataivas pimeni ja pian muutama tähtikin tuli näkyviin.

Juna matkoi matkaansa kohti etelää.

Jos en jäisikään pois Ca-Metrussa, vaan jatkaisin etelärannikolla saakka… Domek tuumi katsellessaan vaihtuvaa maisemaa. Siitä voisin jatkaa Rumishereen, ja purjehtia sieltä Bio-Klaaniin.

Valon toa hymyili hieman leikitellessään ajatuksella.

Bio-Klaani. Rakennettu kauniiden ihanteiden varaan…

Domek tiesi kuitenkin paremmin. Hänen polkunsa ei veisi nyt kauniiden asioiden äärelle.

Hän oli matkalla kohti jotain rumempaa. Paljon rumempaa.

Tervetuloa Koneeseen — Näytös 7

Aavikon mustassa valossa
Ikuisuuksia sitten

”… mutta etkö sinäkin sitten rakenna vain yhtä uutta konetta?”

”Mikä tekee siitä sinun mielestäsi koneen, Verkonkutoja?”

”Älä viitsi. Sillä on tarkkaan määritelty suunta ja määränpää, johon se pyrkii. Sinun määrittelemäsi.”

”Hauskaa, ratsuni. Vaikka olenkin itse halunnut nähdä työmme myös eräänlaisena näytelmänä.”

”Shakkilaudat, nukketeatterit, konsertit. Minulle ei ole väliä, miksi suunnitelmiasi kutsut.”

”Sanat luovat todellisuutta. Etkö voisi astua hetkeksi asemaani ja yrittää nähdä, miten minä näen sen? Jokaisella meistä on tämän näytelmän tarkkaan punotussa kudelmassa rooli. Käsikirjoitus ohjaa sitä, missä kunkin näyttelijän kuuluu olla, ja kapellimestarin musiikki saa heidät tanssahtelemaan. Jokainen punottu lanka, sanottu sana ja ääneen lausuttu toive ohjaa yhtä hetkeä kohti, ja siitä kaikesta syntyy tarina.”

”Lopeta. Ainoa asia, mitä sinä rakennat, on valtava valhe.”

”Jälleen syytät minua valehtelusta. Valehteleeko näyttelijä, jos hän eläytyy hetken uskossa täysin rooliinsa?”

Avde. Kuuntele ja vastaa minulle: Mikä erottaa sinun koneesi muiden suuruudenhullujen koneista?”

”Ha, ha. Ha… hahaha.

Visokki, lapsi rakas. Lopulta ehkä vain se, että tähän koneeseen valitaan astua.”

Tervetuloa Koneeseen — Välinäytös

Metsä

Kun Desable asiaa kunnolla mietti – ja miettiminen oli ainut asia, mitä hän enää teki –, miellyttävämpi ongelma ratkaistavaksi olisi ollut jokin vika hänessä itsessään tai tilanteessa, johon hän oli jotenkin joutunut. Niihin hänellä olisi ainakin ollut mahdollisuus vaikuttaa.

Mutta ei, kaiken pahan alun ja juuren täytyi olla hänen… isäntäoliossaan.

Ilkeän, komentelevan mielisedän täytyi käyttää koko tahdonvoimansa, jottei vähä-älyinen jänis olisi rynnännyt tekemään jotakin typerää ja harkitsematonta. Vemmelsäären ajatusmaailmaan ei ikävä kyllä mahtunut elintärkeä huomio siitä, että saarella käytiin paraikaa valtaisaa sotaa, ja mikä tahansa tulevaisuuden hetki sopi edellistä paremmin kallisarvoisen kellon kähveltämiseen.

Kukaan ei välitä likaisesta aikaraudastasi, oli Desable sanonut. Kohta vihainen makuta taikka totalitarististen hyönteisten armeija jyrää linnoituksen muurit alas, ja sitten me kaivamme kellon ylös Bio-Klaanin raunioista. Tämä selvä? Ei, tämä ei ollut selvä, ja tämän epäselvyys ilmaistiin useimmiten lyömällä päätään läheiseen puuhun ja karjumalla niin kovaa, että kaikki lähistön pieneläimet syöksyivät hengenhädässä ulos piiloistaan.

Vaikka kanin pitäminen etäällä aarteistaan oli niin vaivaksi, Desable ei perääntynyt suunnitelmastaan, sillä asia oli kieltämättä kuten hän väitti. Bio-Klaanin johto ei varmasti tuntenut ajannäyttäjän koko legendaa, ja oli todennäköistä, että sama päti jokaiseen maailman olentoon kania – ja nyt Desablea – lukuun ottamatta. Kukaan ei tiennyt, kuinka paljon enemmän kuin osiensa summa kolme aarretta todellisuudessa olivat, eikä kello itsessään edes ollut erityisen mullistava taikaesine. Esineiden säilöminen? Aika arkista; oletkos milloinkaan kuullut esimerkiksi laatikoista?

Toki se, että tämä säiliö kuljetti sisältönsä kaikesta päätelleen jonkinlaiseen tasku-ulottuvuuteen, oli tavallista jännittävämpää, mutta Desable oli melko varma, että maailmassa oli lukuisia olentoja ja objekteja varustettuna samanlaisilla voimilla. Taisipa kello myös pysyä toisinaan visusti kiinni taianomaisilla säännöillä, jotka eivät häntä kiinnostaneet. Oli se silti varsinaisessa käyttötarkoituksessaan melko hyödytön.

Esineiden ja olentojen paikallistaminen oli hieman kallisarvoisempi kyky, mutta korvat oli naulattu kanin päähän niin vankasti, että niitä tuskin sai irti edes moottorisahalla. Ihan järkevästi tehty, kun otti huomioon, että todennäköisin uhka aarteille oli kanin oma tunarointi. Jopa epäilyttävän järkevästi, tuli Desablelle mieleen. Oliko joku muu ohjeistanut jänistä toimenpiteessä? Se ”työnantaja”, josta tämä toisinaan höpisi? Vai oliko viimeinen pääkoppaan isketty naula osunut ratkaisevaan hermoon ja laskenut olennon älykkyyden kohtalokkaan alas?

Aarteista kolmas ja viimeisin oli myös niistä hyödyllisin – mitä nyt ei kamalan hienovarainen käyttää –, mutta sen he kähveltäisivät joka tapauksessa viimeisenä, ja sitten asiasta ei tarvitsisikaan enää huolehtia.

Kun faktat asetti pöydälle ja tarkasteli niitä huolellisesti, Desablen toimintasuunnitelma oli kieltämättä kaikista mahdollisista järkevin. Eipä sillä tietenkään ollut kanille mitään väliä. Hän ei ollut biologi, mutta entinen jään toa uskalsi silti esittää arvion, jonka mukaan niin suuri kyvyttömyys välttää ammutuksi tulemista ja vankilaan joutumista (kumpaakin jopa useita kertoja) asetti kanin älynlahjat jonnekin protodiitin alapuolelle.

Anteeksi, oliko hän ajatellut kyvyttömyys välttää? Tarkempaa olisi ollut sanoa, että kani paloi jokaisella tahtonsa rippeellä halusta tulla täytetyksi lyijyllä ja saada asianmukainen tuomio murhasta, varkaudesta, teekutsujen häiritsemisestä ja aika monesta muustakin rikkeestä.

”mutat ku n on NÄLKÄÄÄ!!” se oli karjaissut Desablelle viimeksi, kun tämä oli yrittänyt ylläpitää sivistynyttä keskustelua parhaasta tavasta saavuttaa yhteiset tavoitteet. Aihe ei kuulunut niiden listalle, joista jänön kanssa olisi ollut miellyttävää puhua, mutta toisaalta kyseinen lista taisi olla aika tyhjä.

Joka tapauksessa lähes jokainen olennon kanssa käyty keskustelu päättyi väistämättä samaan julistukseen. Desable ei ollut aivan varma, olisiko jänö halunnut pistää ajannäyttäjän kirjaimellisesti poskeensa, vai oliko kyseessä jonkinlainen kielikuva – uudenlainen elementti otuksen runollisessa tuotannossa, jota ei kaikkein hyväsanaisinkaan kriitikko olisi pystynyt kuvailemaan myönteisesti.

Vai oliko kielikuva sittenkin kanin poeettisten kykyjen joukossa? ”Läski runo”, metsän taiteellisen ympäristön usein esitetty helmi, sopi toki määritelmään siten, ettei se kirjaimellisesti tulkittuna tarkoittanut yhtään mitään järkevää, mutta Desable epäili hyvin vakavasti sitä, voitaisiinko teoksesta ammentaa minkäänlaista osuvaa analyysiä.

Ja mikä pahinta, kanin muut runot onnistuivat jotenkin olemaan vielä hirveämpiä – Desable oli kiitollinen siitä, ettei niihin ollut kätketty salaviestejä menneistä tai tulevista tapahtumista, sillä nokkelinkaan lukija ei varmasti saisi mitään irti niistä satunnaisten sanojen jonoista, jota jänö päästi suustaan ja kehtasi nimittää runoudeksi.

Vemmelsäären lyyristen rikosten kuuntelemisen vaikutusta mielialaan ei saanut aliarvioida, mutta vielä pahempaa oli se, että mitä enemmän aikaa Desable vietti kanin kanssa, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli teoriastaan siitä, ettei sen tietoisuuden irvikuva saisi aikaan edes niin yksinkertaista suunnitelmaa kuin mitä se oli itsekseen toteuttanut.

Ohjasiko sitä tuntematon taho – kenties sama ”työnantaja” – josta Desable oli tietämätön?

Pelasiko hän vain jonkun muun pussiin auttamalla kania löytämään aarteensa?

Huolestuttavia kysymyksiä, mutta sekä valitettavan ennalta-arvattavasti että suunnattoman raivostuttavasti tietojen onkiminen vemmelsäären mielestä oli vaikeudessaan jossakin Kanohi-lohikäärmeen kesyttämisen yläpuolella.

Kuka sinua komentaa? oli alkanut eräs pitkäveteinen kyselytuokio. Kenen kanssa olet keskustellut ja päätynyt siihen lopputulokseen, että aarrejahtisi johtaa siihen, mitä väität tapahtuvan?

”TÖYN ANTAJA on visas heh”, kani oli hihittänyt ja tunkenut kitaansa löytämänsä sienen, joka ei valitettavasti vaikuttanut auttavan siihen sielulliseen nälkään, josta eliö alinomaa valitteli. ”ja muten kin best”

Ja kuka tämä ”työnantaja” mahtaa olla? Olen mielestäni tehnyt selväksi, että aion auttaa sinua, joten näin tärkeän tiedon pimittäminen on paitsi epäkohteliasta myös varsin typerää. Lienee selvää, kuka on tämän operaation ajatteleva elin.

”en kero heh”

Sama tuntui olevan kanin vastaus moneen muuhunkin perin tärkeään kysymykseen.

Jäikö Desablelle muita vaihtoehtoja kuin etsiä vastauksia itse? Hän oli lykännyt ja lykännyt jäniksen mieleen astumista kahdesta syystä – ensinnäkin aiemmat yritykset olivat tuottaneet ärsyttävän päänsäryn, mikä oli melko saavutus, kun otti huomioon, ettei Desablella ollut päätä.

Ja toiseksi hän ei edes ollut varma, pystysikö siihen vai ei.

Se oli hämmentävä yksityiskohta. Jouera oli tehnyt korkeatasoista työtä muokatessaan kumppaniensa mieliä, ja kumpikin selvinnyt joukon jäsen oli varustettu huomattavilla psyykkisillä kyvyillä. Matkojensa aikana Desable ei ollut lyhyen harjoittelun jälkeen kohdannut lainkaan ongelmia suojaamattomiin mieliin astumisessa tai tiedon lukemisessa niistä.

Oliko kanilla sitten poikkeavat mielenvoimat, jotka ylittivät vahvuudeltaan hänen omansa? Mikään seikka ei tukenut sitä teoriaa – jänis ei ollut koskaan kertonut tai näyttänyt osaavansa vaikuttaa toisten mieliin, jos ei laskettu päänsäryn ja sekavien unikuvien aiheuttamista. Kaikkea muuta kykyihinsä kuuluvaa, kuten fysiikan lakien hienovaraista vääntämistä, se sen sijaan harjoitti toistuvasti ja tarkoituksenmukaisesti, vaikkei vaikuttanutkaan pitävän sitä mitenkään eriskummallisena.

Desable oli siis melko varma, ettei kani ainakaan tietoisesti estänyt pääsyä mieleensä. Kuinka se sitten onnistui siinä?

Kummallista ja ehkä jopa huolestuttavaa, mutta ei niin huolestuttavaa, että hän olisi asettanut mielenterveytensä uhanalaiseksi livahtamalla isäntäolionsa sisään ja tutkimalla paikkoja.

Ei ennen erään uuden seikan ilmaantumista.

Mutta se seikka tuottikin jo sellaisia hälytyslukemia, ettei Desable enää voinut lykätä sinne menemistä, mihin kukaan ei ollut aiemmin mennyt, todennäköisesti ihan hyvistä syistä.

Yrittäessään poimia kanin mielestä yksityiskohtia jostakin, josta he olivat juuri aiemmin keskustelleet, Desable havaitsi jotakin… jotakin…

… vierasta.

Vieraan läsnäolon. Vieraan mielen? Tunkeilijan taksonomiasta hän ei osannut sanoa mitään, mutta kyse oli joka tapauksessa jostakin, joka ei kuulunut jänön pääkoppaan.

Nopea tarkistuskierros tulen toan ajatuksissa oli paljastanut, että näillä main vaikutti ainakin yksi taho, joka piti muiden mielien tärvelemisestä arveluttavilla loiseliöillä. Punainen mies, tuo mysteeri, josta Desablella ei ollut syytä välittää, ellei tämä lähettäisi jälleen nukkejaan hänen peräänsä.

Se ei tietenkään ollut ainoa vaihtoehto. Kyse saattoi olla myös kanin työnantajan juonesta, ja se vasta vaaraksi olisikin. Kanin omaa tahtoa Desable pystyi muovaamaan kuin seppä kuumaa rautaa, mutta kolmannen osapuolen sekaantuminen asiaan saattoi kääntää voimasuhteet päälaelleen. Voisiko mainittu työnantaja jopa olla piilossa kanin mielessä, mistä seuraisi, että tämä olisi vakoillut häntä koko ajan?

Siksi hän ei voinut hyväksyä ulkopuolisten läsnäoloa vemmelsäären päässä.

Rauhoita mielesi, tai ainakin yritä, Desable käski tietämättä, kuuliko kani häntä paraikaa ahmimansa elukan tuskanhuutojen yli. Minä yritän sukeltaa psyykeseesi.

”hehehh”, kani naurahti – syytä hän ei osannut arvailla, sillä kaikesta päätellen kani joko piti kaikkea ikinä näkemäänsä hauskana tai sitten ei ollut vielä täysin sisäistänyt, mitä nauraminen tarkoitti.

Mielessäsi on kaikesta päätellen jotakin vierasta. Sen tähänastisesta huomaamattomuudesta päätellen tarkoittamani kohde toimii hienovaraisesti, ehkä naamioituu joksikin sinulle tutuksi. Tiedätkö, mistä minä puhun?

Jänis oli hetken hiljaa. Vastoin kaikkia odotuksia se avasi suunsa ja julisti: ”loiss setä heh”

Desable oli syystäkin hämmästynyt siitä, että vemmelsääri oli päättänyt olla hyödyksi juuri nyt. Sentään kyseessä ei ollut kanin työnantaja, ellei sillä nimellä kulkeva olento ollut joku Punaisen miehen työkumppaneista. Pystytkö kiinnittämään kaiken huomiosi tähän vierailijaan?

”ok mielist etä”, kani tokaisi ja ähkyi äänekkäästi, mikä varmaankin tarkoitti, että se keskittyi tosi kovaa ajattelemiseen. Desablessa heräsi äkillinen skeptismi sitä kohtaan, sujuisiko asia näin helposti, mutta siitä huolimatta hän valmistautui sukeltamaan jänöjussin mieleen.


Asia ei ollut sujunut helposti sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jotakin hän oli kuitenkin saanut selville.

Sellaista jotakin, että oli ilmennyt tarve käydä hieman vakoilemassa – loisen esittämät väitteet olivat olleet huolestuttavia, mutta onneksi helposti varmistettavia.

Sen jälkeen onnistumisten ja epäonnistumisten joukko oli hieman kasvanut jälkimmäisten puolelta, sillä lähempänä heidän määränpäätään kani oli saanut vainun kellosta, vaikka Desable oli varma, ettei se ollut lähelläkään. Vanhan ystävän äkillinen ilmaantuminen oli saanut olennon niin villiksi, ettei hän kyennyt taltuttamaan sen loputonta nälkää, joten mikään hienovaraisen huomaamaton keikka tästä ei tulisi.

Mutta toisaalta joku, jolla oli tarpeeksi varoja rakentaa tukikohta maailman kattoon, tuskin pihisteli myöskään valvontakustannuksissa.


Pikimustalta, piirteettömältä taivaalta satoi äärettömistä korkeuksista tasainen lumisade keskustelijoiden ylle luistelevan kanin mielen sopukoissa.

He seisoivat tasaisella jääpinnalla, joka katosi parinkymmentä metriä kauempana varjoihin. Oli aavemaisen hiljaista – kuiskaustakaan ei kuulunut, kun keskustelijat katsoivat kohti toisiaan. Komauta kantava ko-matoran tuijotti makutaa, joka näytti vähintäänkin yllättyneeltä löydettyään Desablen pinkin jänöjussin mielestä, ja tämä tuijotti suoraan takaisin.

Voitti hiljaisuus ne äänet, joita vemmelsäären psyyken syvyyksistä yleensä kantautui.

”En odottanut löytäväni älyllistä elämää astuessani tänne”, Makuta Abzumo totesi, ”mutta näemmä olen löytänyt loisen.”
”Suhteeni tähän kaniin on puhtaan symbioottinen”, totesi Desable, ”mutta jos haluat termiä paremmin vastaavan otuksen, löytyy täältä sellainenkin.”
”Vai niin”, makuta vastasi. ”Kerro seuraavaksi, mitätön, mikä sinä olet.”

”Desable on minun nimeni”, sanoi matoran, ”ja se, mikä minä olen, on turhan pitkä tarina. Matoran en ole, vaikka siltä tässä abstrahoidussa maailmassa näytänkin – varmaankin siksi, että piileskelin pitkän aikaa sellaisen päässä. Tai no, kyllä minä joskus mat– hyvä on, huomaamme nyt, miksei ole kannattavaa selostaa sinulle koko litaniaa omituisesta olemassaolostani. Minulla on paljon tärkeämpää asiaa.”

”Huomaan, ettei ympäristösi ole mielenterveydellesi kovinkaan edullinen. Kerro asiasi – ja myös se, miten pääsitte Baterra-asemalle.”

”Jälkimmäiseen en osaa vastata sen paremmin kuin sinäkään”, huokaisi matoranin muodossa oleva keskustelija, ”paitsi kertomalla, että kanin kätevät korvat auttoivat löytämään etsimäni henkilön – sinut, makuta hyvä.”

Ja sitten hän oli selittänyt asiansa, saanut vastauksensa ja joutunut neuvottelemaan itsensä sekä isäntäolionsa pois hengissä.

Makutojen kanssa asioiminen oli aina niin miellyttävää.


Osaatko sinä uida myös vailla noin puolta päästäsi? esitti Desable kysymyksen, kun he olivat noin puolivälissä merenpinnan ja taivaan välillä.

Jänö ei vastannut, mikä oli kuitenkin ihan ymmärrettävää, sillä suuri määrä sitä osaa sen kehosta, jota yleensä käytettiin äänten tuottamiseen, oli juuri räjähtänyt kappaleiksi. Kysymys sai vastauksen, kun kani iskeytyi veteen ja räpiköi epätoivoisesti pinnalle. Desable ei voinut peittää lievää harmiintumistaan siitä, ettei kukaan ollutkaan työntänyt instrumenttejaan vemmelsäären sisään, sillä löydökset olisivat varmasti olleet kiehtovia.

Esimerkiksi pudotus veteen niin korkealta jätti putoajan henkiin vain toimintaelokuvissa.

Mutta väistyköön jäniksen pohjattoman outouden miettiminen – sitä hän oli jo tehnyt tarpeeksi. Nyt oli tärkeämpääkin pohdittavaa. Loisen väitteistä epäuskottavin oli osoittautunut todeksi; Desable ei ollut aivan varma, mitä siitä ajatella. Itse hän ei voinut mitään asian eteen tehdä, ja hän epäili vahvasti, voisiko kukaan muukaan.

Filosofi harkitsi, pitäisikö hänen palata kanin mieleen ja tonkia lisää… mutta ensimmäinenkin kerta oli ollut tarpeeksi.

Ei, ei tarpeeksi. Pikemminkin liikaa.

Hän oli nähnyt ja kokenut hyvin ratkaisevalla tavalla liikaa. Hänen imaginaariset silmänsä ja korvansa olivat havainneet sellaista liikaa, joka sai pelkäämään sen puolesta, oliko rakentanut koko käsityksensä maailmasta väärille perustuksille.

Kuinka jokin saattoikin olla samaan aikaan niin kristallinkirkasta ja niin sumeaa? Suurin osa matkasta oli tallettunut hänen säilömuistiinsa selvinä välähdyksinä, mutta nekin olivat ristiriidassa keskenään.

Mitä ihmettä kanin sisuksissa oli oikein tapahtunut? Kuinka kysymys saattoi olla niin vaikea, jos mielisukellus oli herättänyt niin monta epämiellyttävää ajatusta, jotka olivat vaivanneet häntä sen päättymisestä lähtien?

Vapaus. Kaaos. Järjestys. Ne sanat pyörivät hänen päässään taukoamatta.

Vapaus. Kaaos. Järjestys.

Desable oli rakentanut suunnitelmansa maailman muuttamisesta täydelliseksi hyvin tarkasti pohditun ja tutkitun maailmankuvan varaan. Oli vastenmielinen ajatus, että kaikista maailman olennoista juuri epämääräisellä luistelevalla kanilla oli uskottavia vastauksia, jotka eivät vastanneet niitä, joihin hän oli itse päätynyt.

Jotkin kokemukset saivat aikaan sellaista. Jotkin mursivat mielikuvan siitä, että oli ymmärtänyt yhtään mitään itsestään tai maailmasta, jossa oleskeli. Jotkin saivat tuntemaan itsensä pieneksi ja merkityksettömäksi niiden voimien rinnalla, jotka kaikkeutta todellisuudessa ohjasivat.

Aiemmin Desable oli kuvannut tilannetta huolestuttavaksi, mutta nyt hän oli vähällä muuttaa kuvauksen sanaan pelottava. Vaikka nyt oli jo liian myöhäistä kääntyä takaisin, ensimmäistä kertaa Desable oli alkanut epäillä sitä, kuinka paljon kania oikeastaan hallitsi…

… ja kuinka paljon oli koskaan hallinnutkaan.

Oliko maailma yhä samanlainen kuin ennenkin, vai oliko hänen käsityksensä siitä vain muuttunut? Desable ei tiennyt, mikä oli se ihme maa, jossa hän oli kanin mielessä matkannut, mutta vielä vähemmän hän tiesi, mihin ihme maahan oli sieltä poistuttuaan joutunut.

Ja kaikista vähiten hän tiesi, pääsisikö sieltä enää milloinkaan pois.