Aihearkisto: Klaanon Rope

Viimeisen matkan valta

Tuntematon

Sama pimeys.

Sama uni.

Sama käsi, joka kurotti häntä kohti; henkilö, jolle se kuului, piilossa varjoissa. Samat hirviömäiset kynnet, jotka häntä joka yö vainosivat.

Sama viesti, samat sanat, jotka piinasivat häntä käsittämättömyydellään. Ne olivat vain hänen alitajuntansa tuotosta, hän toisti itselleen, mutta se huomio ei apua tuonut.

Vapauta se.

Ja sama kaupunki, sama sota. Harmaisiin kaapuihin puetut hahmot hänen ympärillään odottivat neuvoa; laukausten äänet kaikuivat kauempaa. Lukemattomia oli jo kuollut, ja uhreja tulisi lisää, ellei hän johdattaisi valoon maailmaa, jonka oli omin käsin syössyt pimeyteen.

Mutta hän ei voinut muuttaa lopputulosta, jonka olivat määränneet häntä mahtavammat voimat.

Taivas repesi.

Metsä

Faxadosq hätkähti hereille ja joutui tasaamaan hengitystään siitäkin huolimatta, että äskeinen uni oli menettänyt kaiken tehonsa jo kauan sitten. Sydänvalosta säteilevä rauhaton pulssi ei silti ottanut tasoittuakseen – kehonsa, lihan ja veren, vanki Faxadosq oli siitä huolimatta, että hänen mielensä tiesi paremmin.

Kaksoisauringot pilkistivät esiin jostain horisontin takaa. Faxadosq muisti pitäneensä näkyä kauniina kauan sitten, mutta nyt se täytti hänet inholla. Linturahien äänet olivat vaienneet, ennen niin pysäyttävä väriloisto oli vaihtunut harmahtavaan ankeuteen – taidegalleriaan säilötty mestariteos oli korvattu huonolla kopiolla, eikä hän ollut ainut, joka oli huomannut tapahtuneen.

Hänen matkatoverinsa oli vielä unessa. Aragania eivät painajaisunet häirinneet, ajatteli Faxadosq happamasti, mutta sitä ajatusta hän ei voinut lausua ääneen. Tulen toa oli ainut keino, jolla hän löytäisi haluamansa sen jälkeen, kun partiot olivat vieneet steltinpeikon ja skakdin, joita hän oli seurannut.

Hetken Faxadosq makasi makuupussissaan toimettomana. Rakasetankit nukkuivat etäämmällä; hyvä, etteivät yön pedot olleet enää uhka, sillä kumpikaan ei ollut saanut nuotiota syttymään eilen. Jopa se, joka hallitsi tulen elementtiä, oli joutunut luovuttamaan ja painunut pahantuulisena nukkumaan.

Heidän olisi pitänyt kantaa mukanaan omia polttopuitaan, tajusi Faxadosq. Edeltävällä leiripaikalla tulenteko oli onnistunut, vaikka Aragan olikin kommentoinut tehtävän vaikeutta; takaisin oli kuitenkin liian myöhäistä kääntyä. Ruokaa he olivat sentään älynneet ottaa mukaan – ilmiö oli taatusti iskenyt kyntensä myös niihin harvoihin hedelmäpuihin, joita he olivat tien reunassa nähneet.

Joka ikinen päivä maasto muuttui harmaammaksi ja piirteettömämmäksi, joka ikinen päivä vastaantulevien matkaajien joukko harveni. Edikilleriksi esittäytynyt palkkamurhaaja pari päivää sitten oli ollut viimeinen tähän asti – toisinaan Faxadosq epäili, oliko mitään Megabotaraxia enää olemassakaan. Araganin mukaan matkaa oli vielä jäljellä parin päivän verran, mutta tuntui epätodennäköiseltä, että mikään oli säilynyt elossa näin etelässä.

Faxadosq huokaisi.

Oli aivan mahdollista, että heidän matkansa oli turha. Oli aivan mahdollista, ettei etsintä tuottaisi mitään tulosta; se oli tosiasia, jota kumpikaan ei saanut mielestään hiljaisina matkanteon tunteina.

Mutta jos mitään oli tehtävissä rappioon kaatuneen maailman hyväksi, oli heidän ainakin yritettävä.

Rohtoryövärit


Tasangot Nui-Koron ympärillä

Mein punainen zyglakinnokka kohosi hitaasti hiljaa virtaavan joen pinnasta. Siihen oli takertunut erinäisiä vesikasveja, mutta soturi oli liian keskittynyt tekemään asialle mitään. Kenties ne auttaisivat kätkemään hänet paremmin, Mei tuumi ja muisti kuulleensa, että nazorakitkin naamioivat toisinaan leirejään kasvein.

Calibus veti naisen pään takaisin pinnan alle, kun kauempaa rannalta kuului hyönteisenkielinen huuto. Se ei luultavasti ollut mitään, hän päätteli, sillä nazorakeilla oli tapana huutaa toisilleen huvikseen. Hämmentäviä olentoja nuo nazorakit, zyglak mietti ja lipui lajitoverinsa kanssa lähemmäs.

Kaksikon kohteena oli pieni nazorak-leiri aivan suuren joen rannassa. Sen vesi haisi yläjuoksulla sille vieraalle sienelle, jota yläjuoksulle oli istutettu paljon. Mei mutristi suutaan oudolle hajulle ja kauhoi ääneti lähemmäs leiriä. Hän väisteli tarkkaan kahisevia kaislikoita ja muita vetisiä yksityiskohtia, jotka olisivat saattaneet kiinnittää hyönteisten huomion.

Liskoilla oli puolellaan se etu, etteivät nazorakit todellakaan odottaneet hyökkäystä heidän taholtaan. Mei ei juuri Allianssista välittänyt, mutta ymmärsi kuitenkin, että oli hyödyllistä elää jonkinlaisessa rauhan tilassa insektoidinaapurien kanssa. Flygel oli ollut hyvin huolissaan siitä, motivoisiko ryöstöretki nazorak-varuskuntaan kostoiskun, mutta he olivat lopulta todenneet, ettei heillä ollut muutakaan vaihtoehtoa.

Soturi vilkaisi jälleen pinnalle, eikä nähnyt kuin yhden vartijan. Tämä seisoi rantatörmällä keihäs kädessään, mutta lajilleen epätyypillisestä nuokkumisesta päätellen sotilaan vireystila ei ollut erityisen korkea.

Se jäi keihäsmies 5561:n viimeiseksi vartiovuoroksi, sillä Mei oli hetkessä kiskonut tämän jalasta veden alle ja upottanut veitsensä tähän kurkkuun. Loiskahdus sai aikaan ääniä leirissä. Hyvä, liskonainen tuumasi ja heitti vielä rannalle vartijalta irti repimänsä käden kuin provokaatioksi.

Samaan aikaan kun nazorak-alikersantti vei partion selvittämään kadonneen vartijan tapausta (josta he olivat melko varma, että se oli zyglak, koska mikä muu otus pystyisi vetämään kokonaisia nazorakeja pinnan alle niin nopeasti ja helposti?), Calibus juoksi pimeyden ja pajukkojen turvin leirin taa. Hän kuuli Mein metelin (zyglak ärjyi ja läiskytteli joen pintaa kuin suurikin merihirviö) ja torakoiden komennot, mistä päätteli harhautuksen toimivan. Krokotiilimies pujahti leiriin kenenkään huomaamatta ja jäi hetkeksi ruskean teltan taa pohtimaan seuraavaa siirtoa.
Seuraavaksi hänen pitäisi löytää… lääkevarasto?
Flygel oli sanonut, että teltoissa kyllä oli symbolit, mutta nyt kun Calibus tarkemmin ajatteli, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, minkälainen symboli oli lääkevarastolla.

Eikä hän kyllä ehtisi myöskään tutkia kaikkia telttoja. Niissä sitäpaitsi luultavasti asui vielä sangen monta hyönteismiestä.
Calibus päätti luottaa vanhaan zyglak-viisauteen ja seurata pitkää kuonoaan. Hän nuuhki ilmaa mistä tahansa johtolangasta, ja löysi pian sairauden etovan hajun. Se tuli suuresta teltasta, joka oli melko keskellä leiriä.
Siellä oli joukko nazorakeja, jotka sairastivat mitä ikävimpiä tauteja, hänen kuononsa kertoi hänelle. Sieltä siis löytäisi myös lääkkeitä!

Zyglak juoksi kyyryssä varjoja apunaan käyttäen teltalta toiselle (hänen häntänsä irroitti yhden telttakepin, mikä oli kiusallista, muttei onneksi ollut kiinnittänyt vielä vartioiden huomiota.) Etäältä joenrannasta kaikui muutama laukaus, mikä sai Calibuksen hetkeksi huolestumaan. Hän järkeili pian itselleen, etteivät ne nyt Meihin osuisi: oli pimeä ja sitä paitsi Mei oli nopea ja veden alla. Hän olisi ihan turvassa. Ja sitä paitsi halunnut itse suunnitelman harhautusosan, mutta vasta sen jälkeen, kun hän oli myöntynyt hiiviskelyoperaatioon. Hänen alkuperäinen suunnitelmansa oli ollut taisteleminen, kuten soturin kuuluukin, mutta tarkempi harkinta (ja Calibus) oli saanut hänet toisiin aatoksiin.

Niinpä he olivat päätyneet hiiviskelemään, kuten Flygel oli heille ehdottanut. Hänhän se oli nuoret lähettänyt hakemaan lääkkeitä edelleen heikkona olevalle Guechexille.

Zyglak-kalastaja itse ei oikein luottanut torakoiden tökötteihin, mutta toisaalta Flygel teki paljon muutakin epätyypillistä, eikä heillä ollut oikein varaa nirsoilla. Tiedemies oli kuitenkin pitänyt Mein legendaarisen kasvattiukon hengissä. Eiväthän he nyt lääkevarkaissa olisikaan, elleivät olisi uskoneet Flygelin parantajantaitoihin.

Jokin aika sitten
Lehu-metsän pohjoisosat

Liskokaksikon edessä kohosi kallio, jonka keskellä oli varjoisa repeämä. Tarkkaavaisempikin ohikulkija olisi varmasti luullut sitä pelkäksi pieneksi syvennykseksi, mutta zyglakit tiesivät paremmin.

He olivat perillä.

”Flygelin luola”, Calibus totesi hiljaa.

Mei ei vastannut mitään, vaan luki vielä kerran tiedemies-zyglakin kutsuviestin ohjeet. Hän osasi lukea vain tavaten, mutta kyllä, tämä sen täytyi olla. Täältä hän löytäisi erakkoliskon ja ennen kaikkea Guechexin.

”Käydäänkö peremmälle?” hän kysyi vieressään odottavalta koiraalta.

”Käydään”, toinen vastasi. He astuivat yhtä aikaa pimeyteen.

”Haloo?” Mei uteli astellessaan pimeässä luolassa. Ääni kimpoili kallioseinämistä ympäriinsä. Tunneli haisi zyglakille ja savulle. Jostain sen perältä siinsi valoa. Kodikasta nuotion valoa. Ja herkullisen kalan tuoksua…
”Mei”, Calibus kuiskasi. He lähestyivät valoa kyyryssä hiippaillen. ”Meidän kannattaa olla varuillaan. Sinähän sanoit, ettet tunne tätä Flygeliä hyvin.”
Mei pyöräytti sinisiä silmiään. Hän korotti äänensä taas huutavaksi ja jatkoi: ”Haloo?”

Ääni kaikuili hetken graniittiseinämissä. Lopulta luolan perältä kuului yskintää ja vastaus:

”Tänne päin!”

Nuoret liskot katsoivat toisiaan. Kohti tuntematonta, he totesivat sanoitta toisilleen ja astuivat nuotion valokeilaan.

Flygelin onkalo oli kotoisasti ja kotikutoisesti sisustettu. Hirsipenkit ja tummapuinen pöytä olivat tilan keskiössä. Huterille hyllyille seiniä vasten oli kasattu ties mitä outoja esineitä: kirjoja, mustepulloja, lasipurkkeja, outoja kiviä ja luunkappaleita. Seinälle oli ripustettu pari pitkää metsästyskeihästä. Sinne tänne asetellut luut eivät noudattaneet mitään luistalukemisen perinnettä, vaan pikemminkin Flygel oli yrittänyt kasata luurankoja ehjiksi, kuin tutkiakseen miten ne toimivat.
Nuotion ylle oli kaivettu pitkä reikä, jota pitkin savu pakeni kammiosta. Tulen yllä porisi pata.

Luolan isäntä itse, vihreä zyglak Flygel silmälappuineen, istui pöytänsä ääressä veistämässä jotakin.

Flygel oli jo jonkin aikaa hoitanut Guechexia kuntoon ja liikkui vain harvoin luolan ulkopuolella. Jos hän lähti pidemmäksi aikaa, oli kyse yleensä sienien ja marjojen keräämisestä, kalastamisesta ja metsästämisestä. Polttopuitakin piti keräillä, mutta usein syysmyrskyjen lähelle luolansuuta heittämät oksat ajoivat asian.
Useimmat päivät olivat rauhallisia, ja ne Flygel käytti omiin, zyglakien mittapuulla outoihin harrasteisiinsa. Hänen hyllynsä muutamat, nahkaiset kirjat ja paperipinot olivat tutkittu läpi ties miten monta kertaa. Olipa joukossa tutkijan omiakin tekstejä, jotka oli kirjoitettu mustekalanmusteella nahalle.
”Tervetuloa…” hän aloitti ja laski veistämänsä puukipon alas. Tiedemiehen ääni oli käheä mutta vahva. ”Pelkäsin jo, ettet pääse.”

Sanat oli osoitettu Meille. Calibus oli mukana ainoastaan…
Miksi minä oikeastaan olen täällä?

Punamusta merisoturi kumarsi lyhyesti. Calibus vilkaisi kiusallisesti ympärilleen ja toisti perässä.
”Missä hän on?” Mei siirtyi suoraan asiaan.
”…hän siirtyy yleensä suoraan asiaan…” kalastaja selitti Mein toimia kuin anteeksipyytelevästi.

Flygel naurahti lyhyesti. ”Hänen asemassaan siirtyisin minäkin.” Hän nousi vikkelästi seisomaan. ”Seuratkaa minua.”

Flygel, Mei ja Calibus astelivat luolan varjoisimpaan nurkkaan. He puikkelehtivat yli laatikoiden ja puolikkaan brakas-apinan luurangon. Vasta paikalle saapuneen kaksikon yllätykseksi nurkassa oli suuaukko pienempään luolaan. Tunnelin poikki astellessaan Calibus yritti tervehtiä isäntäänsä muodollisemmin.
”Olen Calibus, järven heimosta.”

Kahdella muulla liskolla oli kuitenkin muut asiat mielissään. Flygel ohitti muodollisuuden kuin hajamielisyyttään, kun taas Mei sai hädin tuskin pidäteltyä tunteitaan. Pieni sivuluola oli hämärä ja sen nurkassa oli havupeti, jolla makasi valtava, punamusta zyglak.
”Guechex!” Mei huudahti. Hän loikkasi kasvattajansa vuoteen luo ja polvistui tämän tasolle. ”Guechex! Minä tässä, Mei!”

Mei halasi kasvatti-isäänsä. Soturin ruumis oli samaan aikaan oudon kuuma että kylmä.
”Mei…” kuului vaimea murahdus jostain jykevien leukojen välistä. Guechex liikahti vaivalloisesti, muttei avannut silmiään. Hikikarpaloita valui hänen kuorellaan.
Puhuteltu puristi tiukkaan ja painoi kuononsa vasten toisen kaulaa.

Kaksi muuta zyglakia tarkkailivat jälleennäkemistä vierestä vaitonaisina. Caibuksen kuonolla oli varovainen, helpottunut hymy. Flygel sen sijaan rikkoi hiljaisuuden pian.
”Meixez”, hän aloitti. ”Meixez, kuuntele.”

Mei ei kuunnellut.

”Hän ei kuule sinua”, Flygel totesi tylysti. Calibus katsahti tiedemiestä hämillään. Mei kääntyi lähes vihaisena ja tivasi:
”Mi-mitä?”

”Hän ei ole hääviä keskusteluseuraa”, tummanvihreä silmäpuoli jakoi tietämystään. ”Guechex ei ole ollut kunnolla tiedostavassa tilassa sitten iskun Bio-Klaaniin.”

Mei sulatteli kuulemaansa. Hän hengitti katkonaisesti ja naksutteli kynsiään.
”Mutta… Hän sanoi nimeni! Kuulin sen äsken, sinäkin kuulit! Hän sanoi Mei, ilmiselvästi!”

”Mei…” Guechex kähisi jälleen.

”Siinä! Kuulitte, varmasti!” zyglak-naaras astui aivan Flygelin eteen ja katsoi tätä tämän ainoaan silmään.
”Tiedän kyllä, mitä kuulit”, Flygel vastasi kylmän asiallisesti. ”Hän sanoi Mei.”

Calibus kallisti päätään. ”Mutta… eikö se tarkoita, että hän ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu?”

”Ei… Meizex, sinun täytyy nyt ymmärtää, että Guechex on erittäin huonossa kunnossa. Se, että hän lausui nimesi, ei johdu siitä, että hän kuulisi sinut. Hän on toistellut nimeäsi viikkotolkulla”
Mein jäänsiniset silmät laajenivat. Flygel jatkoi: ”Sen takia minä sinut tänne osasin kutsuakin.”

Nykyhetki
Nazorak-leiri

Punalisko virnisti itseensä tyytyväisenä sukeltaessa suojaan jälleen yhdeltä yhteislaukaukselta rannalta. Hän kiersi joen sameaa hiekkapohjaa myöden ja kaarsi sitten taas kohti nazorak-partiota, joka näytti sangen neuvottomalta, kun liittolaislajin edustaja ei vetäytynyt muttei hyökännytkään: eivät soiden asukit normaalisti mitään tällaista tehneet, tuumi synkkää joenpintaa tähyilevä kersantti tuntosarvet hermostuneesti väpättäen.
”Näettekö mitään?” hän kysyi kahdelta kiväärimieheltä hänen sivuillaan. Rantatörmää piti tiukasti silmällä puolen tusinaa keihäsmiestä.

Silloin vedestä lensi soikea kivi, joka osui kersanttia reiteen tuskallisesti. Nazorakit ampuivat sen tulosuuntaan, mutta vesieläjä oli liian nopea jäädäkseen kiinni. Hyönteisupseeri murisi jalkaansa pidellen ja yritti keksiä, miten hän saattaisi ratkaista kiusallisen tilanteen.

Calibus seurasi sairauden kaameaa löyhkää ja löysi pian suuren, ruskean teltan, jonka kankaan alta hän livahti sisään vähemmän elegantisti kuin olisi toivonut. Hän kaatoi eteensä torakkain nukkumakapselin, jonka lasikupu hajosi vasten lautalattiaa. Vihreää nestettä valui lankkujen väleihin.

Muutama sairasteltassa toipumassa ollut torakka säpsähti hereille, ja ensireaktio suuren krokotiilihirvityksen nähdessään oli luonnollinen: ”Apua, apua, ne ovat täällä”, kaikuivat zankzorankieliset huudot.

Ei hyvä, tuumi liskomies ja yritti paikantaa niitä mystisiä lääkkeitä, joita oli tullut hakemaan. Aikaa hänellä ei olisi paljoa. Kaikeksi onneksi nazorakit teltassa eivät olleet taistelukunnossa eivätkä aseistettuja. Synkkä aatos kävi hänen mielessään, kun hän tajusi, että moni hänen lajitoverinsa olisi varmasti surmannut nämä sairaat niille sijoilleen.
Todennäköisesti jopa Mei. Taatusti Guechex.

Tietysti. Olivathan he vihollisia ja maiden anastajia siinä missä ussal-linnan väkikin. He saattoivat olla liittolaisia nyt, mutta zyglakit olivat pitkän historiansa aikana oppineet, ettei viime kädessä voinut luottaa kuin omaan heimoonsa.

Calibus loikkasi sangen ketterästi yli rikkinäisen nukkumakapselin ja juoksi teltan perälle, jossa sijaitsi jonkinlaisia kaappeja. Ne olivat harmaita ja koristeettomia, kuten hyönteisväellä oli tapana esineistään tehdä.

Osa liikuntakykyisistä torakoista oli jo juossut tai ontunut ulos, toiset huusivat kapseleissaan. Ulkoa kaikuivat karjaisut, laukaukset ja juoksuaskeleet.
Calibus repi kynsillään irti yhden kaapin lukon, nappasi jonkinlaisen laukun ja avasi sen hätäisesti. Siinä oli ilmeisesti jonkinlaiset napit, mutta ne repesivät hätäilevän zyglakin kourissa. Hän syyti kourakaupalla erilaisia purkkeja, puteleita ja tuubeja hyllyltä ensiapulaukkuun. Lasipakkaukset kilisivät, ja osa särkyi pudotessaan lattialle. Mies nappasi vielä varmuuden varaksi muutaman monimutkaisen ja tärkeän näköisen laitteen, kuten jonkinlaisen säiliön, jossa oli kiinni pitkä piikki, sekä jonkinlaisen mittareita sisältävän aparaatin.
Flygel saa tulla toimeen näillä, Calibus päätti. Juoksuaskeleet lähestyivät telttaa, ja hän ehti hädin tuskin syöksyä teltan takaseinään repimästään aukosta ennen kuin hyönteispartio syöksyi sairastupaan ja antoi tuliluikkujen laulaa suuntaan, jossa hän oli vielä hetki sitten ollut.

Samalla kun Calibus kiisi mitä kintuistaan pääsi puristaen samalla lääkelaukkua, Mei päätteli leiristä kaikuneista laukauksista, että harhautusta ei enää tarvittaisi. Hän kääntyi kohti yläjuoksua, jossa hän oli sopinut tapaavansa hiipparikumppaninsa kanssa. Zyglak vilkaisi vielä panikoivaa leiriä, virnisti luuleuoillaan ja pärskähti aaltoihin kohti Calibusta.


Ryöstöretkeensä tyytyväinen kaksikko ei aikonut jäädä lepäämään, sillä jokainen hetki, jonka he viivyttelivät, saattoi huonontaa Guechexin tilaa. Niin Mei oli teroittanut partnerilleen jo useita kertoja heidän juoksumatkallan läpi öisen metsämaaston, jonka pensaikot ja matalat marjakuuset tarjosivat näkösuojaa hirmuliskoille. Alue toki oli muutenkin harvakseltaan asutettu, mutta missään ei saanut olla liian varovainen. Se oli ollut niillä main, kun kaksikko oli kohdannut yksinäisen, valkean nazorakin. He eivät haluaisi juosta päistikkaa suurempaan nazorak-joukkoon.

Calibus totta puhuen oli jo melko väsynyt läpi yön juoksentelemisesta. He olivat lähteneet ryöstöretkelleen hyvin pian Flygelin luolalle päästyään, eivätkä olleet juuri pitäneet lepotaukoja missään välissä. Mei ei ainakaan pitänyt, eikä Calibuskaan kehdannut jäädä nuorempaa liskoa huonommaksi.
Olihan hänet tunnettu yhtenä heimonsa kestävimmistä uimareista, zyglak mietti ja yritti saada ajatuksesta voimaa pinkoa Mein järjettömään juoksutahtiin. Lääkelaukku kilisi ja kolisi hänen selkäänsä vasten jokaisella pitkällä, loikkamaisella askeleella. Jos joku osaisi moisia rohtoja käyttää, se oli Flygel, mies ajatteli. Toivottavasti ei vain olisi liian myöhäistä.

Aavekaupungin haaveet

Onu-Metru
Järkevien mielestä iltapäivä

Ääni oli kuiskinut hänen unissaan. Se oli ollut miellyttävä, pehmeä ääni. Ei mikään, mitä hän olisi koskaan tietoisesti kuullut, mutta ääni, joka sai hänelle turvallisen olon. Ääni, jota kuunnellessaan hän tunsi olonsa paremmaksi.
Seuraava ääni ei ollut sellainen.

Brrz. Brrrz.

Kaksi vaaleanpunaista viirua havahtuivat lamppuina musteenhajuiseen hämyyn. Nuorella kenraalilla oli ollut miellyttävämpiäkin herätyksiä. Viimeisimmän niistä inspiroi päätä hajottava meteli, joka oli kuin keinotekoisen ampiaisen vihaista pörinää.
Aivan ensimmäisenä herääjän silmät kuitenkin osuivat harvinaisen mielenkiintoiseen sanaan.

MUTTA.

Se oli sana, jolla oli melkoinen draaman kaari, mietti herääjä hetken. Sillä pystyi asettamaan ennakko-odotuksia, mutta mäjäyttämään kuulijaa naamaan todellisuuden lopullisella, yllättävällä muodolla. Jännittävää sanasta ei kuitenkaan tehnyt sana itse, vaan se, mihin se oltiin liitetty.

”MUTTA TÄLLE”.
Huh huh! Toinen sana muuttikin jo kaiken. Artikkeli, jonka osana se oli, olisi varmasti ollut todella mielenkiintoinen, jos sen olisi voinut lukea näin läheltä.

Paperi, jolle tämä sana ja sen jännittävä uusi sisarus oli painettu, oli vaaleanpunaisten silmien omistajan mielestä hyvin tyyriin näköistä. Jos silmien omistajan olisi pitänyt valehdella olevansa paperiekspertti, hän olisi väittänyt, että kyseessä oli bruturagalaisella perinteisellä tavalla käsintehtyä silkkipaperia, jota tehtiin enää lähinnä äveriäiden kokoelmiin. Se, mitä paperi oikein teki rutussa katsojan kasvoja vasten, oli kysymys, johon hänellä ei ollut yksiselitteistä vastausta.
Eikä ollut lattianrajan päätä hajottavalla metelilläkään.

Brrrz brrrz.
”Hngh!”

Jännittävien peräkkäisten sanojen miettiminen saisi ehkä nyt jäädä, mietti nuori kenraali. Metallinen kommunikaattorilaatikko kalisi kivilattiaa vasten kuulostaen äärimmäisen epätyytyväiseltä vastaamattomuutensa.
Ruskeakantinen kirja kopsahti Xenin naamalta lattialle, kun hän kurotti itsensä näemmä oikein hyvin nukkumapaikaksi kelvanneen nojatuolin reunan yli. Kirjan vierelle kolahti äänekkäästi toisena unikaverina ollut tyhjä lasipullo.

Naisen musta käsi otti lattian vastaan ja alkoi hapuilla kommunikaattoria otteeseensa. Hän murahti, hivautti kehonsa vaivalloisesti taas kokonaan tuolille, nosti puhelootan syliinsä kaksin käsin ja alkoi hakea aparaatin valintalevyllä oikeaa toimintoa. Suu aukeili hitaasti, kun Xen yritti pakottaa ääneensä virkeyttä.
Joku muu kuin neiti kenraali itse olisi voinut luulla, että keinotekoisesti luotujen äänihuulten bugitestausvaiheessa oltaisiin karsittu pois kaikki mahdollisuudet typeriin möläytyksiin.

”Mmmmmh, menkää pois”, Xen mutisi aukinaiselle linjalle. ”Ei täällä ketään ole.”

Ilmeisesti mahdollisuus typeriin möläytyksiin oli asia, jota lähes täydellisenä jäljitelmänä luonnollista elämää sai oppia arvostamaan.
Että kiitos vain tosi paljon tuostakin, äiti.

”Tai siis”, Xen jatkoi. ”Olette soittaneet Mustan Käden vastaajaan. Ikävä kyllä kukaan oikea tyyppi ei ole saatavilla, ja ne, jotka ovat, ovat hopeisia, saatanan hulluja ja toivottavasti kuolleita. Heippa.”

Linjan toisessa päässä puhujan ääni kuulosti pakottavan pois remakkaa naurua.

”Hyvää huomenta, kenraali!”, Cody huudahti ratkiriemukkaasti.
”Cody?” Xen ähki nousten vaivalloisesti parempaan istuma-asentoon. ”Mikä pirulauta sinulla on kestänyt siellä?”
Komentajan äänen taustalla ulvoi pauhaava meri-ilma. ”No, entä sinulla? Tässähän olen koittanut soitella jo jotain puolisen tuntia. Taisi olla eilen työläs ilta?”
”No tuota…”

Xen pudisti päätään hiljaa ja katsoi kiusallisesti itsekseen kohti sivupöytää, jolla lojui tyhjä pullollinen viskiä, jonka Nurukan oli varmaan hankkinut lähinnä itselleen. Ehkei miekkonen juuri laskenut näitä juttuja.
Vahkitar laski kommunikaattorin syliinsä ja yritti oikaista selkäänsä, jonka metallilevyt olivat painuneet ikävästi lukkoon. Joku päivä tässä hän ryhtyisi venyttelemään kunnolla, nukkumaan ergonomisemmin tai sitten vain ensi hätään hankkisi kunnon ruuvimeissselin.

Hei, se viimeinen kuulosti oikeastaan aika hyvältä idealta.

”Cody, sinä lähdit Metru Nuilta jotain kaksi viikkoa sitten”, Xen ärähti leikkisästi. ”Kuinka kauan voi kestää lentää puolen maailman yli?”
”Haluan, että mietit hetken tosi hartaasti juuri kysymääsi kysymystä. Mutta myönnettäköön, tulihan tuossa matkalla vähän muuttujia. Isketäänkö videopuhelu päälle?”
”Kokeillaan ihmeessä.”

Nainen naksautti niskalevyjään ja tuijotti unenpöpperöisin, huonosti kalibroiduin silmin omaa kuvajaistaan kirjaston peilistä. Pysy virkeänä, kaunokainen, hän mutisi itselleen, ja hivautti olkansa yli lerpattavan punaisen hupun niskansa puolelle.
Xen ponkaisi pystyyn tuoliltaan, asteli kankeasti hämärän kirjaston toisessa päässä olevan näyttöpäätekolmikon luo ja naksautti kommunikaattoripalikan kiinni pistokkeeseen sen kyljessä. Hän raahasi nojatuolinsa kameran eteen ja yritti hetken istua sillä hyväryhtisenä, virkeänä ja hyväntuulisena. Kaikkien kolmen edellämainitun epäonnistuttua Xen muisti, kenelle oli kuitenkin puhumassa ja rojahti tuoliinsa vain löysäksi ruhoksi.

Tänään ei ollut edustuspäivä. Sellainen harvinaisuus oli eksynyt kalenteriin eilen. Dumen viranomaisten julkiseen tiedotustilaisuuteen kaupungin muuttuneesta turvallisuustilanteesta oli pitänyt käyttää kaikki se asiallisuus, jolla Xen yleensä pärjäisi kuukauden päivät. Mitä ilmeisimmin pätkä lähetettäisiin tänä iltana kaupungin kaikilla julkisilla kanavilla yleisen tilanteen rauhoittamiseksi.
Jos Xen siis ei ollut ihan väärässä päivästä. Yleensä hän oli, mutta vain silleen tosi vähän.

Kirjaston nurkan kolmesta ruudusta keskimmäiselle piirtyi pikseli kerrallaan Codyn pärstävärkki kohisevana ja huonolaatuisena, mutta totutun särmänä ja ehdottomasti virkeänä. Taustalta paistoi kullan sävyissä aurinkoinen hiekkaranta, jolla pommikonevanhus Betty lepäsi… järjetön kasa aurinkopaneeleja katollaan?

”Ai että muuttujia tuli, oikein?” Xen virnuili väsyneesti.
”Tiedätkö kuinka vaikea on löytää oikeanlaista virransyöttöä tälle söpöliinille Metru Nuin eteläpuolella?” Cody hekotteli ankeasti. ”Jostain syystä puolelle universumille ei kelpaa nykyajan teknologia. Mieti, Klaaninkin laivasto pysyy ilmassa höyryllä! Penteleen höyryllä!”
”Onpa epäkäytännöllistä”, Xen pyöritteli silmiään itsetyytyväisesti. ”Varmaan melkein yhtä hidasta kuin tuo sinun taktiikkasi.”
”Heh heh! Neiti kenraali, jos haluan lisää piruilua, tiedän ainakin kolme muutakin tyyppiä joille voin soittaa.”

Nuoren naisen ääni oli ratkiriemukas. Xen peitti suutaan nauraessaan ja paneutui syvemmälle nojatuolinsa selkänojaan.

”Tosin pakkohan se on myöntää”, Cody jatkoi nolona, ”Että olisin voinut jättää ne pari testilentoa siellä Klaanin lähimerillä välistä. Pah, en kadu mitään.”

”Joku taisi jäädä pitämään vähän hauskaa?” Xen kihersi.

”En melkein olisi halunnut lähteä ollenkaan! Ja, kyllähän minä parhaani mukaan yritin auttaakin noiden väkeä sen verran kuin ehdin. Sitten näiden laivasto alkoi suunnitella jotain häiveoperaatiota torakoita vastaan, joten en halunnut pyöriä liikaa jaloissa. Vaikutti kuitenkin mahdollisesti onnistuessaan aika ratkaisevalta, meinaan. Aika ison pommin ne olivat ainakin väkertäneet, siitä täydet pisteet.”

”Toivotaan ainakin parasta”, Xen hymyili. ”Ja niin, mutta… jos tankkaus ei kerran siellä Klaanissa onnistunut, mikset tehnyt vaikka välilaskua Xialle?”
”Ei käy laatuun”, Cody tuhahti. ”Paskiaiset verottavat meikäläisen pärstävärkillä kolminkertaista!”
”Cody, Cody… käyttäisit kansalaisten verovaroja niin kuin kaikki muutkin vastuulliset nuoret!”
”Hei, hyvä idea!” Cody hihkaisi sormi pystyssä. ”Tai siis, olisi ollut varmaan joskus viikko tai kaksi sitten. Et ole tainnut hetkeen vilkuilla Käden tileille?”

Xenin hymy hyytyi sekunneissa, ja hän jäi tuijottamaan komentajan yksisilmäisiä kasvoja. ”Coooo-dyyy, minä en nyt ihan tajua tätä läppää…”
”Tuota, ei ole läppä.”

”Jekku edes?”

”Ei ole jekku.”

”Entä kasku?” Xen hihitteli hermostuneesti. ”Piru kun tuntui mummolta sanoa tuo. Onko tämä kasku?”

”Ei.”

”… mitä muita niitä edes on?”

Codyn oltua hetken vastaamatta Xen ymmärsi jutun jujun ja syöksähti tuoliltaan toisen näytön pariin. Mekaaniset sormet siirsivät tähtäinmäisen kursorin hätäisesti Novarattaan palvelimen kohdalle, naputtelivat salasanan sisään ja selasivat tilisiirrot läpi ennen kuin löysivät viimeiselle sivulle. Ja niiden parin mittavan tilinsiirron jälkeen rahavarastot huusivat toden totta ruudulta yhtä synkeää tyhjyyttä.
”Mmmmmmitä karzahnia?” Xen huusi. ”Tai siis, mitä? Miten, miten kukaan edes pääsisi näihin käsiksi? Kuka näihin on voinut…”

Kysymys ei ehtinyt koskaan muotoutua Xenille, kun vastaus jo tuli hänelle hyytävän yksiselitteisenä. Sana tanssi mekaanisilla huulilla pienen häviävän hetken.

”Isä.”

”Sama mies”, Cody sanoi pahoittelevana. ”Olisi kai pitänyt vaihtaa palvelimen salasana jo aikoja sitten. Minun mokani, luulisin.”
”Koko penteleen tili!” nainen huusi epäuskoisena, ”koko penteleen tili? ONKO SE MIES TOSISSAAN?”

Cody kohautti näytöllä raskaita olkapäitään. ”Tuntuu ottavan aika vakavasti sen, mitä onkaan sitten tekemässä. Raahaa kasaan kaiken kalustomme, mihin pääsi käsiksi ilman lupaasi, ja nyt vielä tyhjäsi koko tilinkin nokan alta… näyttää siltä, että herra Kenraali on tosiaan käymässä sotaan.”

Xen oli nostanut jalkansa kokonaan nojatuolilleen ja puristi niitä molemmin käsivarsin rintakehäänsä vasten. Vahkin unenpöpperöinen tunnetila, josta olisi voinut kasvaa hyvänkin päivän ainekset, oli ottanut myrtyneen yllätyslyönnin suoraan leukaan. Eikä se ollut vaikeasti luettavissa keinotekoisilta liskonkasvoilta.

”Anteeksi vielä, kun en kertonut aiemmin”, Cody huokaisi.
”Eipä tuo kai mitään”, kuului pahantuulinen mutina jalkojen takaa. ”Eikä se niin millään logiikalla sinun vikasi ole. Lakkaa ottamasta osumia sen persläven puolesta.”

Linjan yhteys särisi piinaavasti. Cody odotti hienostuneen hetken verran ennen kuin sanoi yhtään mitään. ”Niin, niin kai.”
Hän vilkaisi ohimennen Bettyn suuntaan olkansa yli. Kaarevat aurinkopaneelit kimaltelivat sokaisevasti auringonvalossa.

”Siinä tosiaan toinen syy sille, miksi kesti. Klaanin väki halusi vähän jututtaa isäukostasi. Mitä ilmeisimmin luottamus ei ole heidänkään päästään aivan liian kovaa.”
”Hyvä”, Xen tuhahti kylmästi.

Cody olisi selvästi halunnut jatkaa siitä, mutta antoikin asian olla. Xenin mielentila ei näyttänyt haluavan tällä hetkellä tulla lävistetyksi lisällä samanlaisella.

”Halusivat kovin myös, että luopuisimme tuosta jutusta kaulallasi…”
Kenraali tarttui refleksinomaisesti kiinni uudesta kaulakorustaan ja jäi tuijottelemaan sitä hyppysissään kuin olisi vasta muistanut koko asian. Pikkuruinen pala metallia tuntui Xenin sormien keinoihoa vasten oudolta vasta, kun hän vilkaisi siihen. Sinihohtoiset kiehkurat tanssivat aavemaisesti Nimdan sirun rikkinäisillä reunoilla.

”Älä helvetissä. Mitä sanoit?”

”No, tietenkin sanoin, ettemme voi siitä luopua… mutta ne ottivat sen tosiaan yllättävän hyvin. Päämoderaattori antoi minulle vielä ennen lähtöä listan naamoja ja nimiä, joihin heikäläiset eivät halua meidän ihan kritiikittä luottavan, mitä siruihin tulee. Näihin ja niiden kylkiäisenä tuleviin infopaketteihin perehtyminen on varmaan vähintä, mitä voimme tehdä.”
”Isä kuuluu niihin naamoihin, eikö kuulukin?” Xen kysyi hipelöiden sirua.
Cody nyökkäsi syvään. ”Myös hän. Haluatko katsoa nämä läpi nyt?”

Xen pudotti sinisenä hehkuvan outouden sormenpäistään taas roikkumaan kaulalleen, nosti päätään polviensa takaa ja huokaisi.
”Ei se voi kai ainakaan tätä aamua pahentaa.”

Vastaukseksi Cody alkoi painella näppäimiä rannetietokoneessaan. Oikeanpuolimmaisimman näytön otti pian haltuun lähetys, joka latoi pienellä viiveellä Codyn lähettämiä kuvia Xenin silmien eteen.

”Nämä ensimmäiset naamat kuuluvat noiden yliselakhin mukaan kategoriaan ’ole varuillasi’. Eivät kai ilmiselvästi vaarallisia, mutta näitä on parempi pitää silmällä, jos se joskus tulee ajankohtaiseksi.”
Yllätyksen antiteesinä ensimmäisenä ruudulle lävähti tuttu punainen, ilmeetön kypärä, jonka näkeminen vain alleviivasi naisen mielessä jäytävää ärtymystä.
”Ei heidän olisi tätä minulle tarvinnut näyttää”, Xen huokaisi.
”Jep, eipä kai.”

Sen verran Xen oli jo viettänyt tässä huoneessa aikaa, että tiesi tasan, millä kirjalla olisi juuri nyt halunnut tätä naamaa lyödä.

(Isiemme synnit – pohdintoja luomisesta. Turaga Tharius, Degoh Nui. 2800 sivua, kovakantinen. Kahdeksas painos.)

”Killjoy ei ole ainoa laatuaan. Osa näistä naamoista on muutenkin heidän omiaan, mutta ajat ovat ilmeisesti, mitä ovat. Ei ole luottamus kovimmillaan rapuväen sisällä.”

Killjoyn jälkeen ruudulle hyppeli lähinnä Xenille tuntemattomia kasvoja – Kultainen toa päässään tyylikäs lierihattu ja kaulassaan raidallinen kaulahuivi. Hopeinen, pitkänhuiskea mutta vähän aralta ja pelokkaalta näyttävä toa, jolla oli hyvin samanlainen kanohi kuin edellisellä. Jonkinlainen lumiukko, mitä pirua? Sen jälkeen Xenille näytettiin vielä tulen toa Kapura, johon hän ei ollut harmikseen ehtinyt sen kummemmin tutustua.

”Aika surullista, että ovat näistä niin avoimia”, Xen sanoi lähinnä itsekseen. ”Mutta… heeetkinen?”

”Ole varuillasi” -satsin viimeinen kuva ruudulla oli Xenille tutumpi. Aiemmat olivat olleet rajauksia klaanilaisten jäsenkorteista, mutta tämä näytti siltä, kuin se olisi vain leikattu halvasta mainoslehtisestä. Mahtipontiset viikset kurottivat hymyileviltä aristokraattikasvoilta, joiden yllä sojotti suuri musta silinteri kuin rakettina tähtiä kohti. Tyylikäs monokkeli kiilteli paronin oikean silmän päältä.

”Hei, tunnen minä tämänkin!” vahkinainen sanoi hieman vähemmän pahantuulisesti.

Codyn keltainen silmä muuttui sarkastiseksi puolikuuksi. ”Ai, ihanko oikeasti?”

”Joo joo, mutta sain tohtorilta tuossa yksi päivä ihan kirjeenkin. Halusi sopia tapaamisen kanssani!”

Codyn kasvoille nousi varautuneisuus.
”… tuota, miksi?”

”No, äijä aikoo kohta tapella isän kanssa. Paroni tahtoisi kuulemma tappelun ’viimeiseen näytökseen’ sellaisen huikean käänteen, että minä, itse Nui-Kralhin tytär, ilmestyisin saattamaan rosvon, ryövärin ja roikaleen oikeuden eteen. Se olisi kuulemma, mitäs se äijä sanoikaan… odottamatonta ja draamallisesti tyydyttävää?”

Cody listasi reaktionsa: ”Ai, jaa, aha, okei.”

”Joo!” Xen nyökkäsi. ”Sitten me vetäisimme isän kanssa ionimiekat esiin ja kamppailisimme laava-altaan yllä. Paronilla on kuulemma laavakin hankittuna, vaikka miekat joudun ikävä kyllä tuomaan itse. Mutta tiedäthän, se olisi oikein isä vastaan lapsi. Niin kuin siinä steltiläisessä oopperassa. ’Suurten henkien Aamunkoitto’. Piru vie mikä teos. Klassinen, universaali sanoma ja kaikkea. Aivan huikeaa.”

”Öh, joo.”, komentaja vastasi. ”Ei soita kyllä mitään kelloja.”
Xen naurahti.
”Ai jaa? Huvittaisi silti kyllä rehellisesti vähän suostua paronin tarjoukseen. Jos edes vain nähdäkseni sen yhden punaisen kusiaisen reaktion silloin, kun se tapahtuisi. Yllä-tyyys!!!”

Cody nyökkäsi keskinäytöllä typertyneesti.
”Joo, ööööh, kannattaa varmaan harkita pitkään ja hartaasti, miten menettelet. Näytänkö lisää?”
Xen vastasi vain nyökkäyksellä, ja Cody näpytteli rannepaneeliaan.

”Nämä loput taas sitten kuuluvat kategoriaan ’ammu kohdatessa’. Olen pahoillani, mutta näiden määrä ei taida juuri parantaa teikäläisen päivää.”
”Menkööt”, Xen heilautti kättään.

Kuvakollaasi ei alkanut yllättäen. Varjotun draakinkasvot, jotka olivat vasta viikkoja sitten ottaneet nuoreen kenraaliin yhteyttä Odinalta, tuijottivat tuimasta maalauksesta katseessaan punaisena hehkuva karisma. Tunnetun maailman suurimman rikollisjärjestön kummisedän jälkeen seurasi turboahdettu listaus Pimeyden metsästäjiä, sekä julkisesti tunnettuja että vähemmän tunnettuja.

Sen jälkeen kuvasto vaikutti olevan käsin piirrettyä, mutta häkellyttävän hyvää sellaista. Ruudulta tuijotti koko joukko hyönteiskasvoja, joista vanhimmat ja tuimimmat saivat Xenin olon epämukavaksi. Sanat nazorak ja torakka piipahtivat hänen mielessään Matoron kanssa käydyistä keskusteluista.
Sitten näytöllä välähtikin nopeasti kaksi skakdia: sininen, joka olisi voinut murhata asioita leuallaan, ja keltainen, joka oli ihan sympaattisen oloinen, mutta kohtuullisen kuntokuurin tarpeessa.
Heitä seurasi kolmas skakdi – hopeinen yksilö, jolla oli tyylikäs musta takki ja harvinaisen ylimielinen virne.

Aika harmittoman oloinen Ta-matoran, jolla oli sininen Pakari. Sarvipäistä vihreää Mirua kantava toa.

”Näillä… taitaakin olla aika paljon vihollisia”, Xen sanoi epävarmemmin. ”Varauduin ehkä vähän vähempään.”
Seuraavaksi ilmestyi kuva hymyilevästä tummansininaamioisesta toa-naisesta, jonka lumoavien, sydämen muotoisten kasvojen takaa työntyi tummia harjaksia kuin teräviä hiuksia. Tämä kuva ei ollut enää luonnosmainen, vaan epäimartelevan kirkkaasti valaistu pidätyskuva. Päivämäärä oli parin kuukauden takaa.

”Voi, sääli”, Xen huokaisi. ”Tyttöhän näyttää tosi nätiltä.”
”Ulkonäkö voi pettää. Sitten tässä olisi vielä viimeinen, jota kannattaa kuulemma ampua erityisen kovaa.”
Kaikki edelliset oli korvannut luonnosteltu kuva purppuraisesta, hyytävästi hymyilevästä naamiosta, jonka punaiset silmät tuijottivat maanisesti Xenin läpi. Tämä piirustus näytti siltä kuin se olisi voinut hypätä näytöstä, tarttua kenraalin kaulalla roikkuvaan riipukseen ja kuristaa hänet sillä. Hiljalleen Xen havaitsi sormiensa lipuvan kaulukselleen.

”Eiköhän… näillä pärjätä”, Xen sanoi poissaolevasti. ”Tallennan nämä palvelimelle ja tuijottelen niitä kunnolla joku toinen päivä.”
”Ehkä parempi niin. Miltä tämä koko juttu tuntuu sinusta suunnilleen nyt?”

Xen jäi hiljaiseksi toviksi miettimään ja laski katsettaan alemmas. Ketjussa hänen kaulallaan roikkuva Nimdan siru tuntui pienen hetken verran raskaammalta. Hän luuli jotenkin hahmottaneensa, minkälaisen vastuun jään toa oli hänelle ojentanut, mutta ei ollut uskonut kuinka paljon raskaammaksi se voisikin vielä kehkeytyä.
”Eeeehkä minä pärjään. Tässä työssä on vain… aika paljon enemmän kuin varauduin näin ensi alkuun.”
”Hei, hyvin se menee!” Cody hymyili. ”Lehdistötilaisuutesikin meni oikein nappiin!”
”No, kiva kuulla”, Xen hymähti.

Mutta ei pysynyt siinä lausunnossa kovin pitkään.

”… hetkinen, mitä?”

”Tiedäthän, se eilinen? Missä kerroit kaupungin puolustuksen tilanteesta Ko-Metrun tapahtumien jälkeen. Minusta sinä hoidit sen oikein hyvin!”

Niin, se tilaisuus. Se nimenomainen lehdistötilaisuus, johon hänen oli pitänyt pakottaa itsensä edustamaan kaupungin turvajoukkoja, ja jossa hän oli joutunut pariin kertaan miettimään, oliko auktoriteettiasemassa olevan puolustusvoimien johtajan suvaittavaa sanoa esimerkiksi, että ’vedämme kaikkia kaupungin vihollisia tosi kovaa nekkuun’.

Xen olisi halunnut olla kiitollinen saamastaan kunnianosoituksesta, mutta kun.
”Mutta kun se oli tarkoitus lähettää vasta tänään illalla, Cody.”

”Ai jaa? No, siinä tapauksessa se taisi vuotaa median näpeistä pahemman kerran. Minä katsoin sen tässä akkuja lataillessa jo VIKTubesta.”

”… niin mistä.”

”Joo, siellä pojat ovat alkaneet editoida puhettasi nopeammin kuin Dumen mediatiimin vätykset ikinä ehtisivät. Katso nyt vaikka tätäkin!”

Cody näppäili rannepaneeliaan innokkaasti, ja sivunäytölle aukesi kuvaa Xenistä itsestään seisomassa tutun puhepodiumin takana. Jostain kumman syystä hän kuitenkin nyki jokaisen sanan välillä kummallisesti, ja sanoi asioita joita ei ainakaan muistanut sanoneensa.
”Jos jokin on varmaa, niin se”, videolla puhuva Xen lausui, pätkäisi oudosti ja sitten jatkoi. ”Et-Tä. Ne-Näs-sä-Ni! On. Var-jot-Tu.”

”…”, oli Xen mieltä.

”Nämä ovat aivan parhaita! Katso kuinka paljon näitä on jo nyt!”

Cody painoi ruudunjakonappia. Tunnetun maailman ilmeisesti suosituimman videonjakopalvelun VIKTuben (lähes sata käyttäjää) hakuruutu tarjosi ilmiselvän laadukasta sisältöä nimikkeillä ”Mitä Kenraali Xen oikeasti ajattelee”, ”Kenraali Xen laulaa Metru Nuin kansallislaulun” ja ”GENERAL XEN state of black hand speech DANCE REMIX”.

”… voi luoja.”

”Piru vie, anteeksi”, Cody pahoitteli. ”Voin vakuuttaa, että yritin vain piristää. ”

”Cody, minustakin tämä on vain ja ainoastaan ihan hillitöntä. Mutta nyt minua alkoi vain rehellisesti hirvittää se oikea lähetys.”

Xen nousi nojatuoliltaan ja haparoi haarniskansa taskuja kävellessään näytöltä poispäin. Avainnipun löydyttyä onnekkaasti reisipanssarin lovesta Xen kääntyi vielä ruutuja kohti.

”Voisin tästä lähteä liikkeelle. Kiitos kun soitit.”

”Mukavaa, että vastasit! Mihin ajattelit mennä?”

”Mikä paikka nyt vain sattuukin olemaan auki. Jos aloittelen tässä ihan kohta, ehkä olen jo absoluuttisen perkeleen kännissä ennen kuin se koko lähetys edes alkaa…”

Cody naurahti lempeästi. ”Jos sinusta tuntuu siltä. Ota rennosti, hyvin se oikeasti meni! Olin ihan oikeasti lähinnä että vau, tuollaiseenko se meidän pikku-Xen taipuu?”
Xen hymähti kulmat kurtussa, kumartui ruutujen vierelle ja laski sormensa jo valmiiksi sammutusnapille.

”Näkyillään, eikö? Kunhan minä pääsen täältä liikkeelle.”

”Näkyillään. Hyvää matkaa sinulle”, Xen hymyili kameralle ja sammutti lähetyksen.
Vahkikenraali veti punaisen huppunsa päänsä yli, käveli värikkäiden kirjahyllyjen ohi ja astui Käden tukikohdan käytävän kolkon kiviseen kaikuun.
Avainkortti vilahti ja kutsui huoltohissin luokseen. Xen astui ovista, sormeili holonäytön kosketuspinnalta ylimmän kerroksen ja painoi hissin liikkeelle.

Vahki nojaili tylsistyneenä ikuisesti ylöspäin kurnuttavan hissin seinään ja pyöritteli avainnippua toisessa kädessään. Jo pelkkä pintakerroksien ilma ja taivas voisivat ehkä selventää hänen ajatuksiaan. Pureskeltavaa oli ollut liikaa liian pienelle aikaikkunalle.

Käden tukikohta oli hiljentynyt Ko-Metrun jälkiselvittelyjen myötä taas hyvin samanlaiseksi kuin niinä vuosina, jotka nuori kenraali oli viettänyt vangittuna sen uumeniin. Vanha kenraali Nurukan vietti päivät pitkät syvällä laitoksen arkistoissa tutkien jotain professori Mavrahin kanssa. Muita kaupungin toia ei enää maan alla juuri näkynytkään, kun vahkien paikan täyttäminen katujen turvaamisessa oli vienyt loputkin näiden ajasta.
Xenille jäi vain sirkus, joka tuntui pyörivän oikein hyvin ilman hänen toimintaansa, mutta jonka tirehtööriksi hänet oli joku klovneista jostain syystä halunnut nimetä. Todellisuus ei ollut puoliksikaan niin hulvaton kuin metafora, jonka se oli inspiroinut.

Hissiovien takana odotti vain synkeää joutomaata, jonka päälle ei oltu rakennettu mitään. Taivas oli harmaa vain vilauksella keltaisesta jossain takanaan.
Xen käveli kulkupelinsä luokse, sujautti avaimet rutisten paikoillensa ja hyppäsi penkille. Viimeisin ilta, jolloin hän oli pyöräänsä ehtinyt käyttää, oli ollut huomattavasti mukavampi. Vaikka istuimella olikin nyt enemmän tilaa.

Tila oli lopulta aika yliarvostettua, mietti Xen pyöränsä selästä. Tilaa oli kaikkialla. Synkeän harmaa joutomaa todisti sen tarjoamalla horisontin, jolle mahtuisi vaikka tuhat elämäänsä vähän lisää yksinäisyyttä kaipaavaa.
Silloin, kun sai pienen maistiaisen elämästä muualla kuin jumissa ankean sotilastukikohdan sisällä, alkoi ’tilava’ heti tuntua, no. Autiolta.

Xen katsoi olkansa yli tyhjää tilaa istuimella takanaan ja huokaisi. Se oli outo huokaus – haikea ja surumielinen, mutta jotenkin sai hänet silti paremmalle tuulelle.


Tuuli viuhui ja moottori huusi kuin jokin, jota syötiin hyvin väkivaltaisesti. Harmaa ja autio alkoivat vaihtua mustaan ja kolkkoon.
Kenen tahansa muun paitsi keskivertoskakdin mielestä liian piikikkään moottoripyörän moottori hiljeni vähitellen, kun Xen hidasti vauhtiaan. Joutomaa jäi taakse, ja Onu-Metrun pintakerrosten laita-alueen talot lähestyivät. Tummat, kulmikkaat asuinkorttelit työntyivät esille horisontista lähellä rantaviivaa ja kasvoivat tiiviimmiksi pidemmälle ajaessa. Täällä, kuten lähes kaikkialla Onu-Metrun pinnalla, olivat talot suurimmaksi osaksi melko matalia. Pilvinen, tummanharmaa taivas korosti metrun synkeää viehätystä, joka näytti kaukaa katsottuna vain piikikkäiltä kallioilta.

Tasainen joutomaa vaihtui vanhemman kaupungin mukulakiveksi, jota vahki-nainen ei halunnut myllertää ympäri zakazlaisen piikikkäillä renkaillaan. Xen parkkeerasi pyörän kallion taakse, naksautti renkaat avaimenheilautuksella lukkoon ja asteli vanhankaupungin hiljaisille kaduille.

Ei Onu-Metrua muutenkaan äänekkäimpänä kaupunginosana tunnettu – varsinkaan sen vanhoja maanpäällisiä kerroksia – mutta alkuillassa ahtailla kaduilla oli todella outoa äänettömyyttä. Vanhemman metrulaisen arkkitehtuurin kehystämällä pintaosiolla oli vain kaksi tai kolme pikaputkikaistaa, ja nyt ne oli kaikki suljettu. Siksi olisi luullut, että kävelykadut tai tavalliset rapukaistat olisivat kutsuneet enemmän liikettä, mutta sellaisestakaan ei ollut merkkiäkään. Aina välillä pari maan kansalaista ohitti vahkin risteyskohdassa ainoastaan kadotakseen nopeasti kulman taakse.

Vanhan Onun torilla viimeiset kauppiaat sulkivat myyntipisteitään, vilkaisivat Xenin suuntaan ja jatkoivat pakkaamistaan. Valoja paloi rakennusten ikkunoissa, mutta tiiviin kivisten seinien läpi ei paennut äänikään.

Kivi oli tehnyt kaupunginosan ahtaiden katujen akustiikasta muutenkin aina kolkon, mutta nyt se kyllä korostui entisestään. Xen toivoi löytävänsä mahdollisimman pian jonkun yökerhon jumputuksen hautaamaan hiljaisuutta alleen.
Ei kaduilla aivan äänetöntä ollut. Kaupungissa ei koskaan ollut. Koneistetut äänet jatkoivat aikataulutettua työskentelyään. Pikaputkien sisäänkäynneistä kuului suljetusta putkesta varoittava kumea tuuttaus. Ovet aukeilivat itsestään liikettä havaittuaan ja sulkeutuivat huokaillen. Kuljetukset metrun syvempiin kerroksiin liikkuivat jyristen maaperässä täydellisesti rytmitettyinä ja aikataulutettuina.

Eräänlaisena koneena itsekin Xen ei olisi heti uskonut, että pystyisi pitämään itsekseen toimivaa kaupunkia jollain tapaa epämiellyttävänä. Jokin siitä kuitenkin puuttui. Kun kaupungin järjestelmistä puuttui asukkaiden äänet, oli se yhtäkkiä lähinnä suuri tehdas.
Kaipa jossain sanan merkityksessä se olikin aina vain sellainen. Mutta yleensä sen toimille oli edes tarkoitus.

Ei, ei se niin ole, Xen mietti. Tarkoituksettomuus on elävän kuuloista. Elämän ääntä on se, kun joku tuhannen tuiterissa oleva arkistoduunari epäonnistuu automaattiovien läpi kävelemisessä. Elämän ääntä on se, kun joku hankifilosofi höpöttää ke-baba-paikan vieressä matoran-sisällissodan vaikutuksesta nykypäivän metrulaiseen yhteiskuntaan. Elämä on paljon kaikkea pientä ja turhaa, tämä ei ole sitä!

”Onu-Metru, mikä piru sinua vaivaa!” Xen manasi, ”miksi sinä et ole absoluuttisen perkeleen kännissä?”

”… ööö, neiti?”

Xenin monologin katkaisi – hänen onnekseen, hän ajatteli – äänekkäästi rupatteleva matoralaisjoukko, joka asteli sivukujalla vastaan. Mitä, eläviä olentoja? Mitä tämä nyt oli, safari Suurissa arkistoissa?

”Hei! Neiti!” huikkasi möreällä äänellä yksi matoralaisista, suletu-kasvoinen pieni mies.
”Teeeeerve”, Xen vastasi astellen lähemmäs.

Matoralaisia oli kuutisen kappaletta, kaikki melko rotevia mieshenkilöitä samantyyppisissä panssareissa. Kaikkien maan kansalaisten rintapielissä oli kultainen pinssi, joka paljastui lähemmällä tarkastelulla Haun muotoiseksi.
Kas kummaa, Xen mietti itsekseen. Hän olikin lukenut pari päivää sitten mielenkiintoista opusta kultaisen Haun kulttuurillisesta merkityksestä. Jotain siitä, kuinka kaikki Suuren hengen uskoon kuuluvat ympäri sakaroita olivat jotenkin onnistuneet yhteisesti sopimaan, että se oli Mata Nuin symboli. Ja niin kovin monilla tuntui vain vahingossa olevan omassa legendassaan kultainen, Hau-kasvoinen sankari.

Outoahan aiheessa oli lähinnä se, että tutkijoista kenelläkään ei löytynyt juuri hyvää selitystä sille, miten jokainen naamioita kantava kansa oli sattumalta löytänyt syyn käyttää kultaista Hauta hyvin samanlaisena symbolina. Tietysti se oli naamion voima – suojeleminen – mutta mitä kultaisuudella oli tekemistä asian kanssa?

Xen ei uskonut, että matoralaisjoukko, joista jokainen näytti lähinnä siltä, että joka päivä oli salipäivä, olisi ollut valmis käymään hänen kanssaan vakavaa analyysiä heraldiikasta. Eikä hän sitä olisi halunnutkaan, vaan lähinnä päänsä täyteen ennen kuin se kirotun lähetys alkaisi.

”Osaavatkos pojat sanoa, onko täällä pinnalla mitään paikkaa auki?” Xen kysyi kädet puuskassa. ”Tässä kävelin jo Vanhan Turagan ja Ranaman ohi, ja aika surullisilta näyttivät molemmat.”

Pikkumiehet katsoivat toisiaan hetken supattaen, kunnes yksi heistä puhui kovempaa.
”Tuolla putkihubin toisella puolella saattaa olla joku mesta auki”, matoralainen sanoi, ”mutta neiti, lieneekö teitin viisasta liikkua täällä ulkona aivan yksin? Kun ajat on tälleen ja niin.”

”Niin”, toinen jatkoi. ”On ollut viime aikoina aika kauhiainen ilmapiire.”

”Ai oikein kauhiainen”, Xen kysyi piilottaen huvittuneen hymynsä mietiskelevän käden taakse.

”Niin”, matoran jatkoi. ”Kun se, niin. Kun se vortixx teki siellä Ko-Metrussa siten kun teki. Ei siis oikeasti millään pahalla.”

Xenin ilme pysyi hymyilevänä, mutta otti itseensä aikamoisen ripauksen hämmentynyttä.
”Ei millään pahalla…?”

”Kun teitti on vortixx ja silleen. On teitä silleen niinku hyviäkin.”

”Aivan, niin, joo”, Xen naurahti heleästi.
Eivätkö nämä oikeasti tiedä?

”Kuitenkin niin”, ensimmäisenä puhunut suletukasvo jatkoi vielä möreästi, ”nyt kun vahkit on mennyttä kalua, ollaan me parin kaverin kanssa ajateltu, että kaduilla ei ole turvallista. Meinaan, ei toan silmä ihan kaikkialle ehdi vaikka meillä onkin koko joukko hienoja toia!”

”Siksi, kaupungin toia kunnioittaaksemme, olemme perustaneet kaartin, jonka tehtävä on vahtia onumetrulaisten turvallisuutta”, yksi matoralainen julisti. ”Ja näyttää, että pienet pystyvät suuriin tekoihin!”

Xen katseli pientä joukkoa ilahtuneesti hymyillen.
”Hienosti ajateltu teiltä. Uskon, että toa Lhikan arvostaisi ajatustanne”, hän nyökkäsi kohti kultaista pinssiä joukon etummaisen rintakehällä. ”Eikö tuo olekin hänen takiaan?”

”Joo, Lhikanista tämä tulikin”, kaartilaisten johtaja ylpeili vilkaisten kultaista hehkua panssaristaan. ”Todellinen metrulainen sankari.”
”Kyllä!” toinen julisti. ”Lhikan osaisi heittää metsästäjät täältä ulos toiseenkin kertaan!”

”Ehdottomasti”, Xen sanoi. ”Siinä jos jossain on todellinen elävä legenda.”
Toinen matoralainen keskeytti Xenin:
”Joo, ja saman tien pois kaikki muutkin kierolaiset jotka yrittää kaataa meitin hienoa kaupunkia. Metru Nui ei kaipaa enää yhtään tuollaista, mitä Ko-Metrussa…”

”Tuota, niin”, Xen nyökkäili.

”Niinpä! Mutta hei, aikamoista myrkkyä se on siellä etelässä se kulttuuri”, toinen matoran innostui. ”Vois olla parempi vaan jättää päästämättä tollaisia enää tänne. Tuomasta tuollaisia sekopäitä pommipaatteineen, tunkemasta sitä niiden hölmöä kieltä kaikkialle… tai siis, ei millään pahalla.”

Vahki-nainen yritti yhä hymyillä vilpittömästi, mutta pystyäkseen siihen hänen olisi täytynyt osata unohtaa juuri kuulemansa.

”… ei se mitään.”
”Sä oot ihan hyvä vortixx”, mies nyökkäsi. ”Tiedät maan tavan.”

Ei hänellä ollut oikeaa syytä loukkaantua matoralaisten sanoista, mutta jokin tässä ei nyt oikein tuntunut Xenin mielestä hyvältä, eikä hän osannut sanoa, mitä sille tekisi.

”Neiti, me ollaan nimeltämme Soldiers of Lhikan, ja jos sä haluat tietää lisää, niin voidaan antaa sulle esite.”

”Tuota, kiitos, pidän teidät mielessä”, Xen mumisi alkaen kävellä matoralaisten ohi. ”Kiitos teille. Enköhän löydä jonkun paikan.”
”Aha, no sitten”, matoran hymyili. ”Turvallista matkaa, neiti.”
”Kiitos. Enköhän… enköhän minä pärjää.”

Matoralaisjoukko jäi hiljaisina Xenin taakse, kun hän jatkoi matkaa. Ja jälleen kadut olivat vain tyhjiä. Mutta hiljaisia ne eivät olleet.
Kuljetus metrun syvemmistä kerroksista nousi aikataulussa viereiselle pysäkille. Kun sen metalliovet sihisivät auki, oli vaunu tyhjä.

Kymmenisen sekuntia se odotti sisällensä kyytiläisiä, joita ei koskaan tullut, ennen kuin syöksyi onttona takaisin kaupungin syvyyksiin.
Ja Xen havaitsi hipelöivänsä sirua kaulallaan.


Viimeinen valonpilke maailmaan vailla alkoholia oli ollut siellä, missä matoralaisten joukko oli väittänytkin, putkihubin takana. Punaoranssi hehku xialaisen kulmikkaista ikkunoista toivotti Xenin tervetulleeksi tyhjyyttään kumisevaan saliin.
Paikka oli sisustettu vanhaa draakkivaltaa mukailevaan tyyliin hehkeällä tavalla, joka piti likaiset duunarit poissa jo yleisellä olemuksellaan. Lattia oli kauniin keltaruskeaa aerinpähkinäpuuta, pöytien lasinalusetkin näyttivät valkoiselta taidemarmorilta ja ainoana töissä olevan vortixx-tarjoilijan kaulassa oleva rusetti oli hienoa sinistä silkkiä. Xen työnsi päivän yleisteemana olleen pahan mielen pakolla pois ja istahti tiskin ääreen tuolille, jonka jouset nirskahtivat miellyttävästi.

”Terve”, Xen hymyili tarjoilijalle. ”Hiljainen ilta?”
Äänekäs ei ollut vastauskaan. Lähes täysin valkoihoinen, punasilmäinen liskomies nyökkäsi asiallisesti työntäen pyöreitä juomalaseja virtaavan veden huuhdottaviksi.

”Minulle voisi heittää alkuun vaikka… no, mikä on kovinta kamaa mitä teillä on?”
”Virallisesti danmarialainen siniliekki”, vortixx lausui, ”mutta oikealle kysyjälle voin miettiä, sattuisiko varastossa olemaan tynnyrillinen satavuotiasta fexialaista marjaviskiä.”
”No mitä jos minä vaikka olisin oikea kysyjä?” Xen virnuili hetkeäkään harkitsematta, ja lätkäisi pöytään reunoiltaan vihreänä kiiltelevän kortin, jonka pinnassa koreili mattamusta käsi.

Totta kai hänellä oli Musta Käsi -luottokortti. Totta kai sellaisia oli olemassa. Miksi hänellä ei olisi ollut Musta Käsi -luottokorttia? Olisi ollut vastuutonta poistua maan alta ilman sitä, ja…

Heeeeetkinen, ei… eiiiiiiii….

Vortixx nyökkäsi hyväksyvästi, tarttui sirukorttiin sirolla otteella, katsoi vielä Xeniä varmistusta odottaen ja lopulta harppoi päätteelle tiskin takana. Ennen kuin Xen ehti miettiä pidempään, kuinka moraalista oli ylipäätään hypoteettisesti käyttää kaupungin varoja omaan huvitteluunsa, harppoi vortixx takaisin.

”Tyhjää täynnä.”
Xen hymyili epätoivoisesti. ”Niin no noissahan on aika usein yhteysvirheitä ja…?”

Xen tuijotti pettyneenä, kun lisko sujautti kortin takaisin hänen sormiensa väliin.

”Kelpaako kylmä vesi?” vortixx sanoi kuulostaen vilpittömältä. ”Väitän että et löydä kylmempää tähän aikaan.”

Xen tuijotti valkoista liskoa typertyneesti silmiin kortti kädessä. Epätoivoinen vaaleanpunainen hehku ei kadonnut hänen silmistään, kun hän sulloi kortin panssariensa väliin ja vähitellen laski katseensa xialaisen koristeelliseen rintamukseen.

”Oren!” Xen huudahti tuttavallisesti.
Lisko seurasi Xenin katsetta nimilapullensa, huomasi lapun olevan kolme milliä vinossa ja korjasi kulman vapaalla kädellään.
”Se on nimeni”, lisko nyökkäsi Xenille.

Kun muuta reaktiota ei seurannut, Xen kumartui tiskin ylle kyynärpäät edellä. Eleen viimeisteli oikein hidas silmänräpäys.
”Oren, sinä tyylikäs pirulainen… onko kukaan koskaan kertonut sinulle, mikä komistus olet?”

Vortixx nyökkäsi.
”Aviomieheni. Useasti päivässä.”

Xen näki tarjoilijan hinkkaaman lasin heijastuksesta virneensä, joka oli liian typerä, että siitä olisi voinut peruuttaa.

”Ai että kun söpöä”, Xen hymyili yhä leveämmin kädet täristen. ”Mutta Oooooreeeeen… tilanne, josta nyt näemmä löydän itseni, on joka tapauksessa vähän kiusallinen. Palkanmaksussa on ollut vähän ongelmia, eikä tilanne nyt ainakaan tämän illan aikana korjaannu. Voitko auttaa toista liskoa hädässä, eh? Eh? EH?

”Vaikka olisinkin vahki tai sinä vortixx”, Oren sanoi asiallisesti ja sai Xenin tahtomaan läimäistä itseään, ”joka päivä Ko-Metrun jutun jälkeen täällä käy vähemmän asiakkaita, minulla on kahden tunnin työmatka, olen joutunut palkkaamaan aika ahneita ja rumia korstoja juomakuljetuksieni turvaksi, ja mieheni on neljättä kuuta työttömänä.”

Niiden sanojen jälkeen Xen olisi lähinnä halunnut kääntää päänsä ympäri, laskeutua nelijalkamoodiin ja sännätä ulos baarista kirkuen huonoja robottiääniä.

HÄIRIÖ, HÄIRIÖ, hän huutaisi. VAARALLINEN KUOLETTAVA YHTEYSVIRHE VAHKI-YHTEISMIELEEN. OI KUN OLISI JONKINLAINEN NEUROLOGISIA VAIKUTUKSIA SISÄLTÄVÄ NESTEMÄINEN AINE, JOKA SATTUMALTA STABILOI VILLIINTYNEEN VAHKIN?

”Oren”, hän pakotti ääneensä asiallisuutta, ”olen pahoillani, tuo on kaikki aika harmillista, mutta-”
Siinä alkoholittomassa epätoivossa Xeniä iskettiin silloin, kun hän oli heikoimmillaan. Holoruutu huoneen toisella seinällä välähti sinisenä ja käynnistyi automaattisesti. Coliseumin siluetti hehkui ruudulla juhlavan musiikin soidessa.

VALMISTAUTUKAA ERIKOISLÄHETYKSEEN, kirjaimet näytöllä julistivat. Ja tarjoilija nosti kulmiaan, kun hän huomasi vahkin ilmeen, joka viesti hidasta kuolemaa.

”Eeeei”, Xen mutisi, ”Ei kai nyt vielä.”

”Hyvät kansalaiset”, näyttö puhui, ”hyvä työväki, hyvä kaupunki.”

”Eeeeeei. Ei. Ei nyt ollenkaan vieeeelä….”

”Olen Mustan Käden Kenraali Xen ja kaupunkimme johtajan turaga Dumen pyynnöstä olen tullut puhumaan teille muuttuneesta turvallisuustilanteesta.”

”Hei!” Xen ärähti katse tiukasti näytöllä, ”Seis! Mitä helvettiä seis! MILLÄ OIKEUDELLA JUURI SINÄ? SINÄ OLET VAIN JOKU PIMU!”

”Kuten kaikki tiedämme, Ko-Metrun tragedia”-

”ET VILKAISEKAAN SIIHEN PAPERIIN, VAAN KAMERAAN! KARZAHNIN MUIKKELI, IHAN PERUSJUTTUJA! KAAAATSE KAMERAAAAAN!”

”-kohtasi koko kaupunkia noin-”

Xenin sormet puristivat jälkiä vortixxin tiskiin. Oren käänsi punaista, epäuskoista katsettaan Xenistä tiskin edessä Xeniin ruudulla ja joutui tarkistamaan näkemänsä vielä pariin kertaan.

”Tilanne on äärimmäisen vakava ja kaupungin turvallisuustilanne heikentynyt. Mutta pyydän kaikkia pysymään rauhallisena, sillä Musta Käsi on jälleen toimintakuntoinen. On sanomattakin selvää, että-”

”ETTÄ NENÄSSÄSI ON VARJOTTU!” Xen huusi osoittaen ruudulle. ”KIINNI JÄIT! KIINNI JÄIT SENKIN TYPERÄ HUPAKKO! KIINNI JÄIT!”

”Hei”, Oren sanoi rauhallisesti. ”Hei, sinä.”

”…niin?” Xen vaikersi raskaasti.

Oren nosti kulmaansa, laski kuivausrätin käsistään kultaisen hanan päälle ja osoitti näyttöä.
”Haluatko että suljen tuon?”

”En”, Xen sanoi hymyillen. Eikä onnistunut täysin piilottamaan sitä, että tärisi kauttaaltaan.

”Nautitko sinä tästä varmasti?”

Xen hohotti kuivan, lähes äänettömän naurun.
”En”, hän pudisti päätään.

”Okei. Haluatko sinä jotain juotavaa?

Xen nauliutui paikoilleen sekunneiksi, mutta yhtäkkiä nyökkäsi kolmesti. Oren katsoi vielä kerran ruutua, sitten Xeniä ja lopuksi takahuoneensa kuparinväristä ovea.
”Kai tämä nyt tarkoittaa”, vortixx kysyi sormi pystyssä, ”että voin oikeasti kirjoittaa laskun illastasi Turaga Dumelle?”

Xenistä päässyt kikatus ei kuulostanut Orenin mielestä kovin terveeltä, mutta silti hän napsautti korkin auki tiskin takana.
”Talo tarjoaa joka kymmenennen”, vortixx sanoi ja työnsi kirkkaan sinistä nestettä sisältävän lasipullon naisen eteen. Kun näytöllä julistava Mustan Käden tuore kenraali vain jatkoi ja jatkoi, napsahtivat Xenin sormet pulloon kuin voimapihdit.
”Älä mielellään riko sitä”, Oren huikkasi kävellessään takahuonetta kohti, ”panimon väki antaa alennusta jos tuon pullot ehjinä takaisin.”

Seuraava Xenin kidasta paennut ääni ei herättänyt luottamusta pyynnön ymmärrystasoon.


Ikkunoista näkyvä katu alkoi pimentyä. Juottolan hiljaisuudessa kuului enää vain lasien hinkkaamisen ääni ja innokas kikatus. Kynttilänvalo heijastui parinkymmenen tiskillä lepäävän pullon muodoista.
”Hahahahaha… siis, Oren, näitkö sinä, kuinka epävarma se oli itsestään?” Xen hekotteli nojaten tiskiin, ”näitkö, miten se otti sellaisen äijäasennon ihan vain näyttääkseen, kuka on uusi pomo talossa???”

Valkoinen vortixx kohensi rusettiaan ja asetteli kassalippaan rattaita huolellisesti oikeisiin lokeroihin.
”En voi väittää huomanneeni.”

Xen naurahti ja jakoi pitkän, intohimoisen suudelman pullonsuun kanssa.
”No entä sen, miten se haparoi paperien kanssa? Tarvitsevatko suuret sotilasjohtajat edes paperia, eivätkö ne vedä inspiroivia puheita niin kuin siinä hetkessä sille joukolle? Ja sitten kaikki inspiroituvat ja helvetti, ne toiset tyypit saavat turpaan!!!”

”Voipi olla”, Oren nyökkäsi sulkien kassalippaan..

”Hahaha!” Xen hakkasi kättään vasten tiskiä, ”Kun tuollainen pimu heiluu vallan kahvassa, onko yhtään turvallinen olo asua Metru Nuilla???

”Ei oikeastaan ole”, Oren myönsi ja kumartui tiskin alle, ”mutta ei se kyllä hänen vikansa ole.”

”Ei niin”, Xen julisti, ”eihän se koskaan ole sen tyypin oma vika! Oikeasti tuokin pikku tyllerö voi syyttää kaikesta epätervettä isäsuhdetta, joka pilasi hänen luottamuksensa kaikkiin syvällisempiin tuntemuksiin toisia tyyppejä kohtaan!”
Oren oli astellut takahuoneeseen Xenin huomaamatta.

”Aika kovia sanoja”, hän huikkasi ovenraosta.

”Mutta nyt hän hehkuu valheellista itsevarmuutta”, Xen jatkoi innoissaan leveästi virnuillen, ”kun löysi jonkun tyypin, johon ajatteli voivansa luottaa… mutta jokaisella hiljaisella hetkellä, kun se tyyppi ei ole paikalla, joutuu tuo tyttörukka miettimään, että mitä jos sekin helvetin perkeleen rakkaudenkaipuu on vain jotain perverssiä isätrauman paikkailua!!!”

Varaston ovi kalahti kiinni. Oren oli vaihtanut arkisempaan haarniskaan ja riisui vielä rusettiaankin kaulalta.
”Ei voi tietää, ei.”

”Tuleeko sellainen olo, että tuollainen tyyppi voisi suojella kaupunkia hammaslääkäriltä ja söpöltä tytöltä ja lumiukolta ja violetilta helvetin pedolta, häh???”

”Alkaa ehkä tulla sellainen olo”, Oren haukotteli, ”että tuo tyyppi voisi ainakin vähitellen mennä kotiinsa nukkumaan.”

Xenin leveä virne hyytyi.
”Oren heeeei”, hän uikutti surullisin silmin, ”älä viitsi, en minä pahalla.”

”En minäkään. Ajattelin vain sulkea putiikin.”

Xenin leuka avautui haukkomaan henkeä.
”Niinkuin, lopullisesti???”

”En”, Oren huokaisi. ”En nyt ainakaan vielä.”

”Huh!” Xen huokaisi helpotuksesta.”Loistavaa! Minähän.. minähän ehdin sitten käydä täällä vielä monen monta kertaa, eikö niin?”

Valkoinen lisko pysähtyi katselemaan juomiaan. Hän vastasi kääntämättä kasvojaan Xeniä kohti.
”Niin. Niin varmaan ehdit.”

”Oren, olet loistotyyppi, oikeasti! Vaikka me olemme tunteneet vasta tämän illan, minusta tuntuu kuin me olisimme parhaita kavereita!!!!”

”Sepä mukavaa. Nyt joudun toivottamaan sinulle hyvää yötä.”

Xen huojui pois jakkaralta ja alkoi käppäillä ovea kohti.
”Hyvää yötä, Oren. Pidä… pidä paikka pystyssä.”

Liskomiehen kasvoilla kävi epätoivoinen hymy. Xen ei sitä jäänyt liian pitkäksi aikaa miettimään, mutta ei hän voinut olla huomaamatta, miten vortixxin katse viipyili hiljaisen puulattian yllä.
”Samoin sinulle”, vortixx vastasi ja puhalsi tiskin kynttilät sammuksiin.


Kello oli ihan helvetin liikaa.

Xen asteli huojuen sivukujalle ja ohitti pienen ravintolarakennuksen, joka sai hänet pysähtymään hetkeksi. Ei hänen nyt käytännössä tarvinnut syödä, mutta tämä määrä alkoholia kutsui elimistössä kummallisia mielihaluja esille.

Etelämanterelaisella tyylillä ja kirkkaan punaisilla sävyillä sisustettu hökkeli erottui edukseen metrun tummanpuhuvasta ilmeestä. Sen savisesta räystäästä roikkui kahden metalliketjun päässä kyltti, jossa punainen lonkero kiertyi spiraalina suuren silmän ympärille. Tuttu nimi – ”TREN KROMIN TAUKOPAIKKA” – hyppäsi vahkin silmiin.
Ikkunoiden takana oli kuitenkin säkkipimeää, ja Xenin kokeiltua ovea pysyi se tiukkaan suljettuna.

”Ei auta”, pieni naisen ääni kuului hänen takaansa ylhäältä. ”Ollut kiinni viime viikon puolivälistä asti.”

Xen kääntyi, nosti katsettaan ylös ja laski hieman huppuaan. Huna-kasvoinen, nuori ja viehättävä onu-matoralainen nojasi talon toisen kerroksen parvekkeen kaiteeseen. Sormiensa välissä tällä oli pikkuruinen, musta, savuava kääryle.

”Voi sääli”, Xen vastasi tälle, ”kuulin joskus, että tuolta saa hyvää ruokaa. Eipä ole tullut kromidisapuskaa koskaan kokeiltua.”

Matoralainen nyökkäsi hiljaa ja imaisi savuavaa käärylettä.
”Kukaan ei oikein tiedä, missä omistaja menee”, nainen sanoi, ”mutta en yhtään ihmettelisi, vaikka olisi vain pakannut kamansa.”

”Miksi ihmeessä?”

Pieni onu-matoralainen huokaisi syvään eikä näyttänyt olevan halukas vastaamaan heti. Sitten hän tumppasi savukkeensa metalliselle lautaselle kaiteen päällä ja avasi pientä pyöreää ovea parvekkeelle.
”No, eikö se ole ihan ilmiselvää? Hänen kaltaisiaan ei enää hirveästi kaivata tänne.”

Pikkuneiti otti pari askelta sisälle vetäen ovea kiinni hitaasti perässään, ja kääntyi vielä ovenraosta Xenin puoleen:
”Niinhän se aina alkaa.”

”Niin”, Xen mutisi katsellen pimeitä ikkunoita, ”Niinhän se kai tekee.”
Xen heilautti kättään hiljaisena matoralaiselle ja jatkoi matkaansa.

Katulamput alkoivat syttyä tyhjien katujen ylle. Yön viimeiset kuljetukset ulvoivat maan alla.

”Helvetin Onu-Metru.”

Siinä pimeydessä Xenille vastasi vain yksi ääni. Se sama ääni, joka oli puhunut hänelle tänä aamuna hänen unissaan, se sama ääni joka oli tehnyt hänen olonsa mukavaksi. Se ääni kantautui hänen kaulallaan ja tuntui lempeältä kädeltä hänen poskellaan. Se sama ääni, joka kantautui metallista hänen kaulallaan hupun punaisen kankaan suojassa, mutta joka kuulosti puhuessaan aina todellisemmalta kuin mikään muu.

♫Xee-eeeen~♫, ääni kuiski, ♫tanssitaan ja pusutellaan ja pidetään hauskaa!!!♫

”Hei”, vahki-nainen murahti, ”ei nyt.”

♫Tykkäät kuitenkin, senkin likainen tyttö~♫

Vaaleanpunaiset silmät laskeutuivat siruun, joka tuntui kaulalla oudon lämpimältä.
”Sinä olet joku superase ja minä olen enemmän kännissä kuin tällä aineenvaihdunnalla pitäisi voida olla.”

♫Ja silti rakkaan toasi mielestä tämä on parempi ratkaisu~♫

”No, ehkä hän on sitten vähän tyhmä. Ja niin olen varmaan minäkin, kun kanniskelen tätä kaulallani huonossa naapurustossa.”

♫Sittenhän te pikku tyhmät sovitte toisillenne täydellisesti~♫

Xen pysähtyi hiljaa tyhjään risteyksen kahden kolkon louhitun, täysin pimeän talon väliin. Katukivi oli huoltamatonta, sään raastamaa ja sen välistä kasvoi kevyttä heinää ja pieniä sinihehkuisia sieniä. Pikaputkien avauduttua ei näissä ilmeisesti oltu enää juuri kuljettu ravuilla ainakaan vuosikymmeniin. Ainoat ehjät valokivetkin olivat himmeähehkuisia tai täysin sammuneita, ja jäteastioiden viereinen kiviseinä oli maalattu täyteen karua kielenkäyttöä ja groteskeja, rujoja ja jopa pelottavia vahkinhahmoisia olentoja.
Siinä viileässä kaupungin yössä Xenistä tuntui kuin siru kaulalla olisi ollut hieman hentoisesti lämmin. Hänen koskettaessaan sitä hiljaa sen metalli kolahti vasten toista asiaa, joka hänen kaulallaan roikkui. Leijuvista kappaleista koostuva punainen riipus tuntui kuin haluavan paeta sirun hehkua. Tai sitten siru oli se, joka työnsi toista riipusta syrjään.

Xen ei ollut aivan varma, mitä oli tekemässä. Se oli ollut tunne, joka leijaili joka päivän yllä, mutta nyt hän osasi antaa sille kasvot. Kymmenet, selittämättömät kasvot joista osa näytti vaarallisilta, osa ei, ja joista jokainen oli sitä mieltä, että se, mikä hänen kaulastaan roikkui ei kuulunut hänelle. Se tunne oli helppo työntää pois utuisella haaveilulla jostakusta paremmasta, jota hän ei oikeastaan tuntenut. Mutta katselemalla sitä rikkinäistä naamiota, jonka jään toa oli muistoksi jättänyt, kykeni hän vielä tuntemaan sen yhden ainoan illan pariin kuukauteen, jolloin maailma ei ollut ollut ihan yhtä pelottava ja epävarma ja pirun outo.

Pirun outo se oli tietty aina. Se osio piti ehkä vain hyväksyä.

”Hyvä on, sitten”, Xen huokaisi väsyneenä jatkaen matkaa laitakaupungin katuja pitkin. ”Flirttaile minulle.”
Kristallinheleä ääni kikatti tyttömäisesti.
♫Pelkäsin, ettet koskaan kysyisi~♫

Etelän aaveet

Pesä

Pöydällä makasi pitkällään jykevä ruho, jonka rintakehässä ammotti suuri, auki vääntynyt reikä. Se oli ainoa kohta, josta auringonsävyinen koko kehon peittävä haarniska oli läpäisty. Hahmolla oli kasvojensa peittona koristeeton kypärä, jonka silmikko muodosti Mata Nui-siluetin. Se oli ainoa symboli, mikä häneltä löytyi.

007 vilkaisi aukkoa rinnassa. Sieltä levisi hirvittävä katku. Sisäelimet olivat muuttuneet vihreäksi liemeksi, kun raskas zamor oli syössyt soturin sisuksiin annoksen happoa. Haarniska ei ollut hajonnut edes siitä – se oli pitänyt hitsata myöhemmin auki, jotta kuolinsyy olisi mahdollista todeta.

”Tiedämmekö mitään hänestäkään? Ei merkkejä, nimiä, ei mitään?” tummanpuhuva nazorak kysyi selvästi melko turhautuneena.
”Emme, herra arkkiagentti”, vastasi yksi hiekansävyisistä tutkijoista. Hänen ryhmänsä hääräsi ympärillä tekemässä testejä ja ryhmittelemässä näytteitä. ”Rintapanssariin oli kaiverrettu etelän aakkosilla ’Kohtalo, varjele lapsiasi hiipuvassa maailmassa’, mutta sen kaltaisia rukouslausakkeita löytyy monelta muultakin. Ne ovat yleisiä etelän titaanien keskuudessa.”

007 hieroi toista leukaansa. ”Entä varustus? Ymmärtääkseni tämän yksilön haarniska on poikkeuksellisen kestävä.”

”Kyllä”, ruumiinavausryhmän johtaja nyökkäsi. ”Testiemme mukaan sen materiaali on jonkinlainen johdos Dermis-kilpikonnan lähes rikkoutumattomasta kilvestä. Emme tunne tällaista ainetta. Mitä muihin sotureihin tulee, monella heistä on poikkeuksellisen laadukkaat välineet. Monet ovat tehty tekniikoilla, joita emme tunne. Emme kuitenkaan löytäneet ainoastakaan aseesta takojan nimeä.”

”Joten he ovat samaan aikaan täysin tyypillisiä titaaneja että varustautuneet meille tuntemattomalla tekniikalla?” agentti kysyi. ”Hyvä on, vesiperä. Entä joukon muut jäsenet? Irtosiko heistä mitään?”

Tiedemies vilkaisi takavasemmalle, jonne zamorien silpomien ruhojen rivi jatkui vielä tusinan pöydän verran. Yksi niistä oli keltainen matoran, jonka lyhyestä vartalosta ei ollut paljoa jäljellä. Hän ei edes näyttänyt soturilta.
”Ei. Emme edes tunnista jokaisen lajia. Heidän varustuksensa muistuttaa laadultaan titaanien omaa, mutta minkäänlaista yhdenmukaisuutta ei ole löydettävissä. Eräällä oli mukanaan laukku, mutta sen sisältö tuhoutui happoampullin auettua hetki hänen kuolemansa jälkeen.”

Ammattilaisia siis, 007 merkkasi muistiin. Se tekisi tilanteesta paljon monimutkaisemman.

Arkkiagentti kumartui sivupöydän ääreen. Sille oli järjestelty joukon aseet. Moni niistä oli kärsinyt konekiväärien zamor-sateessa. Hän tarttui yhteen niistä: pitkään, punertavaan tikariin, jonka väistin oli kaiverrettu Kolmen Hyveen symbolin muotoiseksi. Sen kahva oli koristeltu yhdellä punaisella tähdellä. Hän veti sitä varovaisesti mustaa kitiinisormeaan pitkin, saaden aikaan hienoisen viillon.
Hän pyöräytti veistä ja sujautti sen panssariliiviinsä.
Synkeä nazorak huokaisi ja pohti hetken.

”Tämä on ammattilaisten työtä. Emme tule löytämään mitään hyödyllistä, mitä emme olisi jo löytäneet. Hävittäkää heidän ruumiinsa, kun olette saaneet niistä irti kaiken arvokkaan ja hyödyllisen. Lähettäkää kiinnostavat materiaalinäytteet tiedeosastolle 3”, hän lopulta ohjeisti tottuneesti. ”Eikä pihaustakaan näistä ruumiista tämän tiimin ulkopuolelle. Jatkakaa.”

007 jätti tiedeosaston miehet töihinsä. Ruumiinavaus tuotti vesiperän, mutta se oli antanut suunnan. Siitä oli pitkä aika, kun nazorak oli päässyt viimeksi selvittämään Imperiumin ulkopuolisia mysteereitä: Arkkiagentti aikoi nauttia tehtävästään täysin rinnoin.

Hän istuutui työtuoliinsa ja kaivoi kansionsa nimikkeellä ”Etelän aaveet.” Siellä oli jo nauhoite Kenraalin ja mystisen, loukusta paenneen hahmon keskustelusta sekä Metastaasin kuvaa tapahtumasta. Siinä, mitä metsässä oli oikein sinä yönä tapahtunut, oli edelleenkin aukkoja, mutta ne täyttyivät pikkuhiljaa.

Bio-Klaanin sissioperaatio tankkausasemalle oli epäonnistunut, ja oli muuttunut huterasti toteutetuksi vetäytymiseksi. Mystisen joukon ilmestyminen oli ollut kuin… sivuraide narratiivissa yön tapahtumista.

Jollakin ilveellä he olivat onnistuneet rantautumaan saarelle ilman, että merivoimat tai tiedustelupalvelu oli huomannut mitään. Epäselvä tilanne oli päättynyt raskaan tuliryhmän tulenavaukseen ja ryhmän eliminointiin.

Mitä he olivat silloin siinä metsässä tehneet? Miksi he olivat tulleet? Miten he olivat päässeet sinne?

He eivät vaikuttaneet olevan Bio-Klaanin liittolaisia. He eivät olleet valmistautuneet nazorakeihin, ja heidän huomionsa oli juuri ennen tulenavausta muualla. Eversti Ämkoo oli ollut lähettyvillä, kuten myös Guardian. Oliko joukko tullut jompaa kumpaa heistä varten?
Tiedettiin, että skakdilla oli tausta Synkkien saalistajien palveluksessa, mutta niin oli monella muullakin klaanilaisella. Ämkoon taustoista arkkiagentti ei tiennyt juuri sitäkään – vain huhuja tämän sisäisestä paholaisesta, makutasta etelän maalta.
Oliko siinä linkki? 007 merkitsi sen ylös. Olivatko etelän soturit tämän makutan perässä? Olettaen siis, että Ämkoon makuta todella oli olemassa. Se… olisi mahdollista, nazorak myönsi, mutta ymmärsi, ettei päässyt tiedoillaan kovin paljoa pidemmälle.

Turhautuneena hän vaihtoi näkökulmaa. Ajattele muuta kontekstia, 007 muistutti itseään, ja…

… avasi selvityksen Kenraalinsataman iskusta ja levitti sen pöydälleen. Kaksi tuntemattoman tahon imperiumia vastaan tekemää iskua lyhyen ajan sisään vaikutti vähintäänkin epäilyttävältä. Kenraali Killjoyn suhteet eivät olleet etelässä, mutta entä hänen mukanaan olleet kolme selakhia, jotka oli tunnistettu kuuluisaksi palkkasoturikolmikoksi, Breznikoviksi?

Oli kiehtovaa ajatella, että näillä kahdella tapauksella oli jotakin yhteistä: kenties ne olivat jopa osa jonkin ulkoisen tahon nazorak-imperiumia vastaan koordinoimaa hyökkäystä. Heillä toden totta oli vihollisia – mutta 007 ei kyllä keksinyt ainuttakaan, joka olisi ollut kykenevä moiseen mobilisaatioon.

Houkuttelevasta yhteensattumasta huolimatta 007 päätyi lopputulokseen, ettei tapahtumilla ollut yhteyttä toisiinsa. Se olisi ollut aivan liian helppoa.

Etelän aaveet, hän toisteli mielessään tuijottaessaan kuvaa ammusten silpomista sotureista. Keitä te oikein olette?

Aikanaan 007:lla oli ollut laaja verkosto kontakteja. Hän oli värvännyt ja kiristänyt muiden lajien edustajia omiksi silmikseen monilla seuduilla, joilla Pesä oli aikoinaan sijainnut. Ylimääräisistä silmistä Eteläisellä Mantereella olisi ollut tilanteessa varmasti apua, nazorak mietti. Verkosto oli lopulta kaatunut Kenraali 001:n jyrkkään kieltoon: ”Me emme ole riippuvaisia epäpuhtaista tiedustelutoiminnassamme.”
007 oli neuvotellut ja anellut, mutta ystävyydestään huolimatta Kenraali oli ollut aatteen asioissa ehdoton. Kun tiedustelupalvelu oli yhtenä päivänä lopettanut kaiken yhteydenpidon vakoojaverkostoonsa, Arkkiagentista oli tuntunut kuin olisi menettänyt toisenkin silmänsä.

Sellainen verkosto olisi ollut korvaamattoman arvokas tällaisen tapauksen selvittämisessä, agentti pohti turhautuneena.

Silloin nazorakin pöydänkulmalla oleva kommunikaattori ilmoitti puhelusta. Se oli osa koko pesän kattavaa järjestelmää, jolla johtajat saivat tehokkaasti viestinsä laajalle.
Soittaja oli ainoa arkkiagentin ulkomaailman kontakteista. Kyseessä oli innostava bisnesmies, joka oli kohtalon oikuista päätynyt rooliin, jossa myös 007 saattoi hyödyntää tämän palveluksia.

”No päivää, Seiska”, rehellinen ääni sanoi. Nazorak nappasi mikrofonin ja vei sen lähemmäs itseään.
”Palasitko matkaltasi?” 007 kysyi. Hänen matoraninsa oli yllättävän hyvää nazorakiksi. Se oli osoittautunut tiedustelualalla hyödylliseksi taidoksi.
”Kyllä, pääsin tänne reiluun leiriimme. Pojat purkavat juuri tavaroita ja muita. Katsos…”
Arkkiagentilla ei ollut kiinnostusta eikä aikaa kuunnella kontaktinsa kokonaisia matkakertomuksia. Ne usein olivat hyvin, hyvin pitkä.
”Kenraalinsatama. Saitko lisää tietoja tästä Killjoystä ja hänen organisaatiostaan?”
Langan toisesta päästä kuului, kun joku haukkasi ilmeisesti keksiä, tai jotakin muuta rapisevaa leivonnaista.
”Et ikinä usko! Minä vähän kyselin, ja Vanha-Pena tunsi erään jantterin Xialta, Heerbuka-kullan, joka oli ilmeisesti juuri myynyt tehtaansa tällaiselle Purifier-henkilölle, joka kyllä tunnetaan tämän Killjoy-miekkosen pahana vihamiehenä, mättivät toisiaan päin Xian vuorta tässä hetki aikaa sitten. Ja minäpä sitten tietysti menin tämän Purifier-veikon puheille. En kyllä muista enää, että missä sen fiini kerhotalo oikein oli, sinne kun oli melkoisen hurja matka, mutta sain siellä vähän kuulla juttuja.”
Nazorak nojasi taaksepäin tuolillaan ja keskettyi kuuntelemaan skakdin sepustuksia. Miten se mies onnistuikin tällaisissa asioissa, sitä ei 007 yksinkertaisesti ymmärtänyt, mutta toisaalta oli oppinut todellisen potentiaalin tulevan joskus yllättävistäkin paikoista.
Kuten keskivartalolihavan leipurin terävästä päästä.

”No, minähän, jutskasin vähän tämän valkean tytönhupakon kanssa, ja hän sattumoisin tiesi meidän Kenraalinsataman jutusta aika paljon, outoa sinänsä. Sain kuulla, ettei se Killjoy meidän perässä ollut, vaan yhden tuttuni, Sara-nimisen vahki-henkilön. Niillä oli jotain setvittävää, kun Killjoy sitten murhasi vahkipolon kunhan olivat taistelleet meidän satamassamme. Killjoy oli kuulemma ollut melkoinen maanvaiva muutenkin, käynyt omaa hirmuista sotaansa tätä Purifier-veitikkaa vastaan ties miten pitkään. Mätkivät toisiaan silloin kerran sitä Xian Vuortakin päin, nääs.”

”Selvä. Tämä oli erittäin hyödyllistä. Olet palkkasi väärti”, Arkkiagentti totesi. ”Loppu.”

007 oli suhteellisen tyytyväinen tietoon. Se varmisti hänen teoriansa siitä, ettei Killjoyn isku ollut ensisijaisesti nazorak-imperiumia vastaan, vaan kyse oli jostakin kenraalin yksityisestä sodasta. Näytti siltä, että kyse oli ollut pikemminkin siitä, että skakdit olivat auttaneet jonkun kontaktinsa satamaan, ja saaneet sillä tavoin Killjoyn vihan päälleen.
Arkkiagentti kirjoitti muutaman virkkeen ylös kenraalin informointia varten. Vaikutti perustellulta todeta, ettei Kenraalinsataman tapaus vaatinut välittömiä toimia (paitsi luonnollisesti hälytys- ja puolustusvalmiuden uudelleenanalysointia), eikä odotettavissa ollut jatkoiskuja.
Se oli hyvä. Yksi vihollinen vähemmän.

Takaisin alkuperäiseen mysteeriin, nazorak tuumi ja käänsi jälleen katseensa Etelän aaveiden kansioon.

Mitä me tiedämme, hän nojautui taaksepäin ja painoi laihalla sormellaan otsaansa. Yksi: He ovat etelästä.
007 asetti Kolmen Hyveen tikarin pöydälleen. Mantereella on monia veljeskuntia ja ritaristoja, jotka ottavat hyveensä aivan liian vakavasti, nazorak mietti: imperiumi on varmasti vääräuskoinen heidän näkökulmastaan, mutta miksi he välittäisivät? Eteläisillä oli yleensä tarpeeksi ongelmia kromidien kanssa.
Kaksi. Heidän varustuksensa on poikkeuksellista. He saapuivat saarelle huomaamatta, eikä heillä ollut mitään, mistä heidät voisi tunnistaa. Heidän varustuksensa oli hyvin hienoa käsityötä. Kaikki puhui kivenkovien ammattilaisten puolesta. Palkkasoturijoukko? Eteläisten kuninkaiden erikoisjoukkoja? Jokin tiedustelu-organisaatio?

Kolme. He tietävät meistä enemmän kuin me heistä.
007 oli nähnyt nauhoitteen keskustelusta Kenraalin ja mystiseen joukkoon kuuluneen selakhin välillä. 001 oli näyttänyt sen ainoana hänelle, ja Arkkiagentti oli kuunnellut sen lukemattomia kertoja, analysoiden jokaista naisen sanaa. Ja tämän sanat olivat pelottaneet nazorakia.

He tiesivät eversti Ämkoosta. He tiesivät, että nazorakein johto valehteli tietyistä asioista kansalaisilleen.
Mutta yksi asia vaivasi agenttia erityisesti.

”Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.”

Lauseen ajatteleminen sai hyönteisen tuntosarvet väpättämään huolestuneena.
Mihin puhuja viittasi?
Arkkiagentti ajatteli välittömästi suurinta valtakunnan salaisuuksista, kätösiä noita sinisiä.
Hän tiesi, ettei niitä virallisesti ollut olemassa, mutta tiedustelupalvelussa ei tarvinnutkaan välittää virallisesta totuudesta.
Tiesivätkö he Sinisistä Käsistä?

007 ei ollut varma, mitä mahdollisuudesta piti ajatella. Selvää oli, että mysteeritaho tiesi imperiumista valtavasti ja oli siksi sangen vaarallinen. Mutta miten he saattoivat tietää Käsistä? Edes 007 ei tiennyt kaikkia yksityiskohtia vertahyytävästä kaksikosta, vaikka teknisesti olikin heidän pomonsa. Hän ei tiennyt eikä halunnut tietää. Eikä myöskään 001 halunnut, että hän tietäisi kaikkea.

Nazorak vei sormensa ohimoilleen ja nojasi pöytäänsä. Selakhin sanat toistuivat hänen päässään, eikä agentti tiennyt, oliko niiden sävy kiusoitteleva vai uhkaava.
”Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.