Kaikki kirjoittajan Kerosiinipelle artikkelit

Olipa kerran Pelle Kerosiini, joka loikki pitkin maita ja mantuja, kunnes upposi juoksuhiekkaan.

Harmin paikka

Kepen paja

Se huone, joka aiemmin tunnettiin Verstaan eteisenä, oli muuttanut muotoaan. Sen asukki oli järjestellyt paikat, pöydät, hyllyt ja kaapit, uudestaan niin, että kaikki tavara oli mahdollisimman lähellä käsillä. Kalustolaskenta oli selvästi suoritettu vastikään. Monessa paikassa oli kuitenkin tyhjää, ja kalustuksessa oli huomattavissa selviä puutteita. Pesualtaan luona ei ollut hammasharjaa ja kunnon sängyn sijaan oli nurkkaan lattialle asetettu vanha patja. Tyynyn virkaa toimitti purulla täytetty jätesäkki. Sillä seinällä, jolla oli ollut ovi jota ei koskaan ollutkaan olemassa, oli nyt nojatuoli, selkä huoneeseen päin.

Jääkaapin ovi aukesi. Viileä ilma alkoi hitaasti vuotaa huoneeseen. Kaappi oli varsin tyhjä, eikä sen sisältö vaikuttanut edustavan kenenkään tasapainoista ruokavaliota, sekin oli huoneen tapaan jollain lailla vajaa. Tai sitten huoneen asukki vain eli piparitaikinalla ja omituisilla levitteillä. Kepe nappasi hyllyltä aludermiksisen tölkin joka sisälsi … jotain virvoitusjuomaa, Kepe ei vilkaissut tölkin kylkeä ennen kuin napsautti sen auki. Sisältö maistui vadelmalta. Sitten hän palasi päivän polttavaan kysymykseen.

Vai että kummituksia.

Viime aikoina Kepe oli kovasti yrittänyt vääntää ajatuksensa johonkin maallisempaan, pois Verstaan kohtalosta ja Nimdasta. Siinä hän ei ollut onnistunut kovin hyvin. Suurin osa Kepen maallisesta omaisuudesta oli nimittäin kadonnut – tai sitä ei ollut koskaan edes ollut olemassa. Hän ei vieläkään osannut pureskella tuota ajatusta päässään kovin tehokkaasti. Maallisempi puuhastelu ei myöskään ollut suuremmin auttanut. Kepe ei voinut olla ajattelematta, että tämä kummitusjahti saattoi liittyä jollain tavalla Nimdaan. Tällainen yliluonnolliselta näyttävien tapahtumien ajallinen läheisyys ei voinut olla sattumaa.

Jos mitään hänen viime aikoina kokemaansa oli ylipäätään tapahtunut. Hän ei voinut väistää tällaisia ajatuksia vaikka miten yritti. Koetti hän johdattaa mielensä juoksun mihin tahansa suuntaan, epäilyksen ja eksistentiaalisen skeptisyyden tahmeat kourat yrittivät napata häntä kiinni – ja usein onnistuivatkin. Ne hetket olivat kurjia.

Kuten myös nykyinen ajatusketju joka johti näihin ”kummituksiin”. Jokin asia oli niin lähellä, mutta silti niin kaukana, jos sitä edes oli. Jokin mysteerin sydän. Tällaisen tapauksen tutkiminen alkoi Kepestä tuntua jonkinlaiselta kosmiselta ivalta. Ensin häneltä vietiin kaikki syyt uskoa siihen, että maailma oli sellainen, millaiseksi hän oli sen koko ikänsä kuvitellut. Sitten, kun hän koetti kaapia kasaan syntyneitä sirpaleita ja liimailla niistä uutta koherenttia maailmankuvaa. Sitten täysin selittämättömät väitetyt aaveolennot ilmestyivät mottaamaan Kepen maailmankuvapeiliä uudestaan. Ja palasten kasaaminen alkaisi taas alusta, ja tämä jatkuisi luultavasti kierteenä hänen loppuikänsä.

Äh. Kepe tunsi taas turhautumisen mielipiteitä odottamattomilla ja jälkikäteen ajateltuna lähinnä ikävillä tavoilla muokkaavan voiman nousevan sisältään. Kaikkea muutakin oli tapahtunut, mihin hän ei voinut mitenkään vaikuttaa. Hän oli saanut vastikään kuulla Harkelista. Hän ei ollut voinut tehdä mitään tämän hyväksi, hän ei ollut edes paikalla, hän ei ollut saanut tietää ennen kuin oli liian myöhäistä.

Entä sitten Snowie? Tämä oli ollut hänen paras ystävänsä koko sen ajan kun hän oli linnakkeessa asunut. Mutta nyt hänestä tuntui, ettei Snowie kyennyt ymmärtämään, mitä tämä kaikki tarkoitti hänelle. Verstaan… tapahtumien jälkeen hän ei montaa kertaa ollut edes puhunut tälle.

Kepe oli tottunut voivansa rakentaa kasaan mitä vain, korjata mitä vain. Mutta nyt hän oli törmännyt karuun, kylmään Totuuteen. Se, mitä hän oli nähnyt ja kokenut Verstaassa – oliko se ollut vain valetta, harhaa ja illuusiota hänen mielessään, jonka herra hän ei edes itse ollut – vai oliko se ripaus jostain peremmästä Totuudesta?

Kepen mekaanikontaidot eivät kuitenkaan auttaneet, kun tehtyjä juotoksia ei voinut enää purkaa. Rikottuja piirejä liimata yhteen.

Äh.

Jälleen kerran, ehkä turhaan, Kepe yritti karistaa nämä ajatukset mielestään. Hän rakentaisi vaikka Eldan ja Idenin avulla koneen, joka havaitsisi ja kaappaisi minkä tahansa entiteetin joka Klaanin linnoituksen käytävillä liikkui. Jonkinlaisen… jonkinlaisen imurin. Kummitusimurin. Hän kaivoi lipastosta kyniä ja paperia, istuutui pöydän äärelle ja otsikoi tulevan kaavakuvan. Säiliö tuohon, hänen edellisellä viikolla käyttämänsä havaitsin tuohon, …

Juuri kun Kepe oli ensimmäisen kerran pitkään aikaan vajoamassa työskentelyn virtaan, kuului ovelta koputus. Ajatus katkesi. Hän kuitenkin nousi ja suuntasi ovelle.

”Moi!” oven takaa paljastuva Snowie tervehti.
”Öh… hei”, hämmentynyt Kepe vastasi.

Lumiukko vaihtoi painoa jalaltaan toiselle. Ja sitten toiselle.

”Terve terve.”
”Ööh…” Kepe aprikoi. ”Morjens.”

Kepe ja Snowie katselivat toisiaan.

”No… hei.”
”…krhm. Oliko sinulla jotain asiaa? Tai siis… käy peremmälle.”

Tiedemies astui pois suuaukosta, Snowie tallusteli sisään.
”Enpäs…” lumimies mumisi, ja katseli ympärilleen työhuoneessa. Moni asia oli niinkuin ennenkin, mutta sitten taas toisaalta… ”Enpäs olekaan käynyt täällä sitten… aikoihin.”

Kepe nyökkäsi ja kääntyi takaisin kohti pöytää, jonka äärellä oli aloittanut kummituksenkaappaajan suunnittelun. Hänellä oli ollut jokin hyvä idea muhimassa, mutta nyt se vaikutti kadonneen. Mihin se liittyi?

Normaalisti Snowie olisi hyökännyt uteliaana jollakin lukuisista pöydistä olevan härvelin kimppuun, napannut hyllystä kirjan selattavaksi tai aloittanut kuulumisten utelun ja/tai omiensa kertomisen. Mutta nyt huoneessa leijui hetken aikaa vain kiusaantunut hiljaisuus. Sitten lumimies aloitti, Kepeä sillä hetkellä ärsyttävän kepeällä äänensävyllä:
”Noh, Spinny… mitenkäs olet jaksellut?”
”E-ei kai tässä mitään…” Kepe vastasi epävarmalla äänensävyllä.
”Mietin vain, että kun tässä on ollut tätä hiipivää elintarvikepulaa…”
”Niin?”

Snowie yritti virnistää velmusti. ”Niin että oletko sinä saanut piparitaikinaa syödäksesi?”
”Äh, älä nyt jaksa.”
”Älä itse jaksa!”
”…”
”…”

Huoneen vilkkuvat härvelit jatkoivat raksuttamista.

”…”
”…”

Mutta se yksi seinä oli edelleen täysin tyhjä.

”…ei, ei tämä oikeastaan sovi. Et sinä voi vain tulla tänne mököttämään”, Kepe poikkesi totutusta käsikirjoituksesta. ”Miksi sinä tulit tänne? Riitelemään?”

Snowien kasvoille levisi hämmentynyt ilme. ”Häh. Miten niin?”
”Miten niin miten niin? Täällä minä istuin, työskentelemässä… ja sitten sinä vain tulet tänne haastamaan riitaa.”
”No enhän, tai siis, kyllähän sinä tiedät… tätähän me teemme…”

Tiedemies kurtisti kulmiaan. Hän asteli muutaman askeleen työpöytänsä taakse ja pudisti päätään. ”Ei. Tätä me teimme. Et sinä voi vain tulla tänne ja käyttäytyä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.”
”Mutta enhän minä sitä”, lumiukko pisti vastaan.
”Niinkö? Mitä sitten?”

Snowie nosti sormensa pystyyn, sitten laski sen, ja sitten nosti sen taas pystyyn. Ja sitten laski sen. ”Äh. Okei, ehkä en. Kyllähän muutos koskettaa meitä kaikkia. Mutta… Ajattelin, että vähän vanhaa kunnon meininkiä voisi, tai siis… emmekö me voisi vain, en minä tiedä, olla niinkuin-”
”Ei, Snowie. Emme voi!”

Työtilan keskellä seisova kaksikko tuijotti toisiaan. Toviin siivoamattoman tilan pölyhiukkainen leijaili heidän välistään. Snowie yritti:

”Mutta, jos me vaikkapa, ööh, jos me-”’
”Mitä osaa sanasta ’ei’ et ymmärrä?”
”No, entäpäs jos-”
”Aargh!” Kepe parkaisi. Hän heilautti käsiään turhautuneena ilmassa. ”En voi ymmärtää, miten sinä voit olla vielä ärsyttävämpi kuin ennen.”

”Hah!” lumiukko äännähti loukkaantuneesti. ”Enkä edes ole! Minä olen vähemmän ärsyttävä kuin ennen! Muistatko venematkamme? Muistatko siitä taaksepäin?”

Snowie astui uhmakkaana eteenpäin ja jatkoi. ”Suosikkiharrastukseni oli väitellä kanssasi! Se oli ärsyttävää! Nykyään minä välttelen konfliktia! Ärsytän paljon vähemmän!”

Kepe juuri ja juuri hillitsi itseään pyöräyttämästä silmiään.
”Okei, selvä. Olet vähemmän ärsyttävä. Sovittu. Mutta etkö sinä vieläkään ymmärrä, mitä me kohtasimme? Etkö sinä ymmärrä, miitä Profeetan valtakunta tarkoittaa?”

Lumiukko nosti kätensä puuskaan. ”Hei! Ehkä perunkin sanani! Ehkä en välttelekään konfliktia! Ehkä minä olisinkin valmis pikku konfliktiin – konfliktiin siitä, että en välttämättä pidä siitä, että puhut minulle niinkuin en ymmärtäisi!”

Tiedemies oli aikeissa vasta, mutta lumiukko jatkoi vielä. ”Ehkä minä vain satun olemaan huolestunut siitä, mitä tämän saaren asukkaille tapahtuu. Enemmän kuin siitä, mikä on ’totta’ ja että mistä näkökulmasta se riippuu! Kepe, minä jouduin katsomaan, kun Harkel tapettiin metsään!”

Nyt oli jään toan vuoro näyttää loukkaantuneelta. ”Oh! Nyt! Se, että minä en ollut siellä metsässä ei tarkoita, etteikö hänen kuolemansa olisi sattunut minuun! Harkel oli minunkin ystäväni!”
”Miksi sitten et näytä mitä tunnet? Miksi yhä pakenet tänne ja murehdit jostain ’totuudesta’?”
”Enkö näytä!? Päivästä toiseen yritän tehdä parhaani Klaanin hyväksi, auttaa kaikessa missä voin! Suren Harkelia aivan yhtä paljon kuin sinäkin, mutta sen sijaan että olisin koko ajan huolestunut koetan päivä päivältä puskea eteenpäin!”

Kepe ei tahtonut purkaa Snowielle enempää niitä ajatuksia, jotka Profeetan valtakunnan tapahtumat olivat hänessä herättäneet – tämä ei selvästikään tahtonut kuulla niistä. Mutta kun hän esitti väitteen panoksestaan todellisen maailman pulmiin, nousi jostain epäilys hänen sanomansa täydestä rehellisyydestä. Ei hän lopulta ollut päässyt juuri eteenpäin, ja eksistentiaaliset pohdinnat täyttivät hänen päivästään suuremman osan kuin hän uskalsi myöntää. Mutta juuri nyt tiedemies ei sitä myöntäisi – ties mihin lumiukko sitten tarttuisi.

”Ei se kyllä suoraan sanottuna siltä vaikuta! Pikemminkin siltä, että olisit kaiken tällä saarella tapahtuvan yläpuolella! Ihan kuin et ymmärtäisi, mikä on oikeasti tärkeää!”

Aivan pienen hetken verran ainoastaan työhuoneen piipittävät ja surisevat laitteet puhuivat.

”Mitä sinä oikein tahdot minun tekevän?” Kepe älähti väsyneesti.
”No… En minä tiedä! Tee keksintö joka ratkaisee pakolaisongelmamme! Tee sampo joka tuottaa ruokaa nyt kun suurin osa pelloista on menetetty! Väkerrä ja improvisoi! Kuin vanhoina hyvinä aikoina!”
”Luuletko sen olevan niin helppoa? Kyhäelmäni ovat mitättömiä noin suurten ongelmien edessä!”
”Joten käytät aikaasi–” – Snowie vilkaisi pöydällä olevaan paperiin – ”kummitusimurin suunnitteluun? Missä on todellisuudentajusi?”
”Ai todellisuudentajussani on jotain vikaa vai? Kun suoritan Bio-Klaanin adminilta saamaani tehtävää?”
Kummitusimurin??

Iva kiehutti Kepen sisuksia.

”Kuka sinä muka olet pilkkaamaan? Millä tavoin sinun loistavat prioriteettisi pelastavat klaanin?”
”No… no… ainakin… autan evakkoja sopeutumaan, ja saamaan ruokaa, ja…”
”Soppatykistö ei tainnut suojata ketään kentällä, vai koitko olevasi hyödyllinenkin sissisotilas?”

Jälleen lumimiehen valkoinen sormi nousi pystyyn, mutta siihen Snowien vastaväitteet sitten jäivätkin. ”…en ollenkaan.”

Kepekään ei viitsinyt enää jatkaa. Oli olemassa mahdollisuus, että nyt oltiin menty liian pit-
”Mutta minäpä tästä sitten lähden, olemaan hyödytön”, Snowie lausui melodramaattisesti. ”Kun täällä ei ilmeisesti saa oleskella.

Valkokasa käännähti kannoillaan ja tepasteli oviaukolle. Uksesta ulos marssittuaan hän kuitenkin vielä kurkisti sisään. ”Mutta mitäpä minä tietäisin, kun en toisaalta ymmärrä mitään.

Ovi sulkeutui.

Se ei mennyt ihan putkeen, Kepe ajatteli, sanomatta kuitenkaan ajatustaan ääneen. Ja hän tiesi, että Snowie ajatteli aivan samoin. He eivät koskaan olleet riidelleet keskenään näin, ja tiedemiehen tuntemukset muuttuivat yhä ristiriitaisemmiksi. Tämä sota tuntui muuttaneen kaiken peruuttamattomasti.

Hän istui nojatuoliinsa ja koetti palauttaa ajatuksensa Tawan antamaan tehtävään. Se kuitenkin osoittautui toivottomaksi; hän ei ollut arvannutkaan, miten suuri merkitys hänen työmoraaliinsa Snowien tuella oli ollut. Nyt hän ei voinut kuin ajatella lumiukon sanoja. Ja hän velloi niissä pitkän aikaa.

Ja Kepe tunsi olevansa nyt yksin, täysin tyhjän seinän kanssa.

Nimdan lapset

Bio-Klaani

”Tule sisään”, Matoro tervehti hiljaa. ”Mitä silmällesi on tapahtunut?”
”Seikkailuja”, oviaukkoon ilmestynyt Kepe vastasi. ”… entä sinun naamiollesi?”

Matoro harkitsi hetken vastaavansa vain ’seikkailuja’, mutta se ei tuntunut oikealta. Se tuntui siltä, mitä hän olisi vastannut, kun oli vielä ollut hilpeä seikkailija.
”Nimda”, Mustalumi vastasi.

”Siinäpä juurikin syy, jonka vuoksi luoksesi tulin. Luulen, että meillä on keskusteltavaa aiheesta, mikäli tutkimuksesi ovat johtaneet yhtään samaan suuntaan kuin omani.”

”En tiedä, haluanko olla enää osallisena Nimda-tutkimuksissa”, Matoro vastasi ja istui työpöytänsä ääreen. ”Istu toki.”
Kepe veti tuolin alleen.
”Minä, veliseni, pohdin joka päivä aivan samaa. Sinäkin olet nähnyt, mitä sirut tekevät. Mutta meidän on silti jatkettava.”

Kepe etsi hetken sanoja joilla jatkaa.

”Minun täytyy tietää. Mitä sait Deltasta selville? Missä se on nyt? Ja mitä…. se teki?”
”Minulla oli lyhyen aikaa hallussani yhteensä kolme sirua”, Matoro mietti, mikä olisi tiedemiehen kannalta kiinnostavinta. ”En ole aivan varma, miten kuvailla mitään siitä, mutta athistit sanovat sitä vapaudeksi. Se ei ollut kovin kestävää. Tarina tiivistettynä, kuvittelin voivani estää sen Metru Nuin katastrofin, epäonnistuin ja tajusin, miten sokeaksi sirut olivat tehneet minut. Oikeastaan ne… ne kai sekoittivat pääni täysin. Tiesin, että minun olisi pakko luopua niistä.”

”Minä puolestani etsin Zeetaa tältä saarelta. En ole vieläkään varma, löysinkö sitä koskaan, vai löysikö se vain minut. Mutta minunkin todellisuudentajuni sumeni sen läheisyydessä. Tai näin olen sitä alkanut ajatella. Mutta jossain takaraivossani kalvaa ajatus, josko se todellakin muutti itse todellisuutta. Jolloin kaikki, mitä Nimda näytti, ei ollutkaan vain illuusiota.”

”Se ei ole illuusiota”, Matoro vastasi ja ojensi kämmenensä toa-kollegansa eteen. Siihen oli palanut tasakylkisen kolmion muotoinen arpi.
”Sain tämän, kun ensimmäisen kerran ’käytin’ Nimdaa. Kuulin makuta Abzumon saaneen identtisen kappaleen.”
Toa sipaisi viiltoa huulensa yli.
”Tämä tuli Nimdan todellisuuteen loihtimasta miekasta. Ne sirut pystyvät muuttamaan todellisuutta.”

Kepe mietti hetken. ”Näin uskot itse. Mutta voisiko olla mahdollista, että sait nuo jostain muualta? Ja nyt vain uskot, että Nimda aiheutti ne?”

Matoro ei osannut vastata mitään heti.
Hän ei ollut missään vaiheessa harkinnutkaan sitä vaihtoehtoa.
”Oraakkeli, se athistimunkki, puhui kolmioarvista ’Nimdan merkkinä'”, Mustalumi perusteli.

”Kenties juuri siksi arven muoto saa sinut uskomaan vielä vahvemmin siihen, että se on peräisin Nimdasta.”

”M-mutta- minä- Tarkoitan, olin aivan varma, että-”
Hän hiljeni.
Hänen arpensa olisivat voineet tulla taisteluista. XMS Angoncen ilmaan sinkoamista sirpaleista. Pudotuksesta Ko-Metrun hankeen.
”Mutta- mutta-”

”Mutta ymmärrän kyllä uskosi. Mato. Muistatko Verstaan? Varastoni? Sitä… sitä ei koskaan ollutkaan.”

”… mitä tarkoitat?”

”Siitä on nyt jo pari viikkoa, mutta en ole vieläkään saanut selitettyä sitä itselleni. Se on ylitsepääsemätön este sille, etten voi itsekään uskoa kaiken, mitä Nimda teki, olleen vain pääni sisällä. Minä ja Snowie laskeuduimme työpajani perältä alkavien varastojen ja portaikkojen läpi alas, etsimään Zeetaa, sillä saimme Nui-Korolaisista kirjoituksista selville Verstaan olleen täällä jo ennen Klaania. Ja että siitä oli tullut Zeetan piilopaikka.

Luulimme löytäneemme sirun, mutta sitten kaikki romahti. Emme löytäneet Zeetaa. Emme vastauksia kysymyksiimme, vain pohjattomasti uusia kysymyksiä. Eikä Verstaan ovea sen yön jälkeen enää ollut olemassa.

Me molemmat muistimme Verstaan. Moni klaanilainen tiesi siitä myös. Mutta nyt kaikki jäljet siitä ovat lakanneet olemasta. Tuolloin kaikelta, mihin uskoin, meni pohja.”

Matoro oli näyttänyt hyvin mietteliäältä koko tarinan ajan. Mitä enemmän hän vertasi sitä omiin kokemuksiinsa, sitä pelottavammalta Nimda tuntui.
”Tiedätkö, tuo muistuttaa aika paljon minun kokemaani. Kuvittelin pitkään, että naamiotani asutti jonkinlainen makuta – tiedän, jälkikäteen katsottuna melko typerää. Olin oikeastaan aivan varma siitä. Kuulin sen äänen kuiskivan minulle. Yleensä se rohkaisi minua tekemään asioita siruilla.
Sitten kävi ilmi, ettei sitä ollut olemassa, ja että kyseessä oli Nimda-pohjainen skitsofrenia. Aika masentava lause.”

Kepe nyökkäsi. ”Olen koettanut koostaa päässäni jonkinlaista teoriaa siitä, miten Nimda toimii. Kanohi Nimda – tiesitkö muuten, että se on Kanohi…” – Matoro nyökkäsi Kepen suureksi hämmennykseksi – ”…oli joskus kauan sitten luotu johonkin tarkoitukseen – mutta mihin, sitä voimme vain arvuutella. Sitä tuskin tietää kuin sen luoja itse, oli se sitten kuka hyvänsä, suuri henki tai kuolevainen. Jos Zeeronin athismin pitkää oppimäärää on uskominen, muinainen ritari löi sen rikki, kuuteen tuntemaamme osaan, sillä voimanahneudessaan kaikki tahtoivat sen itselleen. Jos yksittäisten sirujenkin voima on näin valtava, en tohdi edes kuvitella, mitä se tekee, jos sirut saatetaan jälleen yhteen.

Mielen naamio. Jo se, että se kantaa noin tärkeää titteliä kertoo jotain sen voimista. Kuten me olemme saaneet kantapään kautta tuta, se kykenee vaikuttamaan kaikkien sen sirujen lähellä olevien mieliin aivan… mielivaltaisilla tavoilla. Se kykenee luomaan esineitä ja paikkoja. Henkilöitä ja muistoja. Ja niistä mistään ei voi olla varma, ovatko ne todella olemassa, sillä sirujen voima on niin absoluuttinen. Me voimme juuri nytkin olla sirun luomassa unessa, emmekä voisi ikinä tietää siitä, ennen kuin heräämme.

Emmekä me voi siis varmasti tietää, mikä sirujen todellinen muoto on. Nimda, tai sen takana oleva voima, on voinut saada meidät näkemään sen sellaisena kuin me sen näemme. Ja miksi sirut tekevät sen, mitä ne tekevät kantajilleen? Säteilevätkö ne vain luonnostaan jotain, mikä tekee alitajunnan syvimpien kolkkien asukeista todellisia? Vai manipuloiko niitä joku, joka voi päättää kaikesta, mitä me tiedämme ja uskomme? Saako se, joka saattaa sirut yhteen, tämän voiman?”

”Minusta tärkein kysymys on se, mitä me oikeastaan tällä tiedolla teemme. Ja ennen kaikkea, mitä me teemme niillä kirotuilla siruilla.”

”Olettaen, että me edes todella voimme tehdä niille mitään. Olettaen, että meillä ylipäätään on niistä minkäänlaista varmaa tietoa. En tiedä”, Kepe myönsi. ”Tawa on ehkä oikeassa tahtoessaan tuhota sirut. Mutta en tiedä, onko se edes mahdollista. Me olemme molemmat nähneet Nimdan tiedostavan oman olemassaolonsa. Vaikka selviäisimme Allianssista, voi Nimda itse ehkä estää sen. Ehkä parempi olisi haudata kukin kymmenen kilometrin syvyyteen Viisisakaraisen tähden joka nurkkaan. Vaikka sekin olisi ehkä vain väliaikaisratkaisu…”

”… mutta eihän viisi sakaraa riitä kuudelle sirulle”, Matoro huomautti.

”Et keskity nyt olennaiseen. Vaikka en normaalisti profetioista perustakaan, voi Nimdan legendassa olla vinha perä. Ehkä sirut tekevät kaikkensa päästäkseen jonain päivänä taas yhteen. Emmekä me ehkä voi estää sitä. Saati voi tietää, kuuluuko meidän. Kenties on vain hyvä, että niin tapahtuu, vaikkemme voi tietää sitä.”

”Niin. Minusta tuntuu siltä, että meidän ei pitäisi puuttua Nimdan vaiheisiin liikaa. Jos olen sirujen historiasta jotain oppinut, kaikille, jotka tarttuvat niihin, käy huonosti. Kukaan ei voi saada niillä aikaan mitään pitkällä tähtäimellä kannattavaa.”

”Ehdotatko, että meidän täytyy vain estää Allianssia saamasta niitä ja muutoin… vain antaa niiden olla?”

”No, jos teoriani pitää paikkaansa, Allianssi tuhoaisi itsensä, jos saisi sirut. Kuten vaikka Makuta Abzumo tällä hetkellä.”
Matoro todella toivoi, että asia oli niin, ja jatkoi: ”Minusta meidän kannattaisi vain pysyä erossa siruista.”

Utopia 1 – Vaanija ja vettenhenki

Bio-Klaani, sairasosasto

Takalek istui Doxin vuoteen vierellä.

Mitä bhaix-doxin uneksivassa päässä saattoi liikkua, tämä pohti. Dox hengitti rauhallisesti, mutta ei näyttänyt mitään muita elonmerkkejä.

Takalek toivoi, että Dox heräisi pian. Että hän olisi kunnossa.

Mutta hänellä oli nyt velvollisuuksia täytettävänä, ja oli aika poistua. Hän tulisi taas katsomaan bhaix-doxiaan pian.

Kun hän oli poistunut, avasi Dox silmänsä.

Dox näki.