Kaikki kirjoittajan Guardian artikkelit

Minä mitään Klaanonia kirjoita. Minä kirjoitan scififantasiatoimintalänkkäripoliisisarjakauhukomediaa.

Aavekaupungin haaveet

Onu-Metru
Järkevien mielestä iltapäivä

Ääni oli kuiskinut hänen unissaan. Se oli ollut miellyttävä, pehmeä ääni. Ei mikään, mitä hän olisi koskaan tietoisesti kuullut, mutta ääni, joka sai hänelle turvallisen olon. Ääni, jota kuunnellessaan hän tunsi olonsa paremmaksi.
Seuraava ääni ei ollut sellainen.

Brrz. Brrrz.

Kaksi vaaleanpunaista viirua havahtuivat lamppuina musteenhajuiseen hämyyn. Nuorella kenraalilla oli ollut miellyttävämpiäkin herätyksiä. Viimeisimmän niistä inspiroi päätä hajottava meteli, joka oli kuin keinotekoisen ampiaisen vihaista pörinää.
Aivan ensimmäisenä herääjän silmät kuitenkin osuivat harvinaisen mielenkiintoiseen sanaan.

MUTTA.

Se oli sana, jolla oli melkoinen draaman kaari, mietti herääjä hetken. Sillä pystyi asettamaan ennakko-odotuksia, mutta mäjäyttämään kuulijaa naamaan todellisuuden lopullisella, yllättävällä muodolla. Jännittävää sanasta ei kuitenkaan tehnyt sana itse, vaan se, mihin se oltiin liitetty.

”MUTTA TÄLLE”.
Huh huh! Toinen sana muuttikin jo kaiken. Artikkeli, jonka osana se oli, olisi varmasti ollut todella mielenkiintoinen, jos sen olisi voinut lukea näin läheltä.

Paperi, jolle tämä sana ja sen jännittävä uusi sisarus oli painettu, oli vaaleanpunaisten silmien omistajan mielestä hyvin tyyriin näköistä. Jos silmien omistajan olisi pitänyt valehdella olevansa paperiekspertti, hän olisi väittänyt, että kyseessä oli bruturagalaisella perinteisellä tavalla käsintehtyä silkkipaperia, jota tehtiin enää lähinnä äveriäiden kokoelmiin. Se, mitä paperi oikein teki rutussa katsojan kasvoja vasten, oli kysymys, johon hänellä ei ollut yksiselitteistä vastausta.
Eikä ollut lattianrajan päätä hajottavalla metelilläkään.

Brrrz brrrz.
”Hngh!”

Jännittävien peräkkäisten sanojen miettiminen saisi ehkä nyt jäädä, mietti nuori kenraali. Metallinen kommunikaattorilaatikko kalisi kivilattiaa vasten kuulostaen äärimmäisen epätyytyväiseltä vastaamattomuutensa.
Ruskeakantinen kirja kopsahti Xenin naamalta lattialle, kun hän kurotti itsensä näemmä oikein hyvin nukkumapaikaksi kelvanneen nojatuolin reunan yli. Kirjan vierelle kolahti äänekkäästi toisena unikaverina ollut tyhjä lasipullo.

Naisen musta käsi otti lattian vastaan ja alkoi hapuilla kommunikaattoria otteeseensa. Hän murahti, hivautti kehonsa vaivalloisesti taas kokonaan tuolille, nosti puhelootan syliinsä kaksin käsin ja alkoi hakea aparaatin valintalevyllä oikeaa toimintoa. Suu aukeili hitaasti, kun Xen yritti pakottaa ääneensä virkeyttä.
Joku muu kuin neiti kenraali itse olisi voinut luulla, että keinotekoisesti luotujen äänihuulten bugitestausvaiheessa oltaisiin karsittu pois kaikki mahdollisuudet typeriin möläytyksiin.

”Mmmmmh, menkää pois”, Xen mutisi aukinaiselle linjalle. ”Ei täällä ketään ole.”

Ilmeisesti mahdollisuus typeriin möläytyksiin oli asia, jota lähes täydellisenä jäljitelmänä luonnollista elämää sai oppia arvostamaan.
Että kiitos vain tosi paljon tuostakin, äiti.

”Tai siis”, Xen jatkoi. ”Olette soittaneet Mustan Käden vastaajaan. Ikävä kyllä kukaan oikea tyyppi ei ole saatavilla, ja ne, jotka ovat, ovat hopeisia, saatanan hulluja ja toivottavasti kuolleita. Heippa.”

Linjan toisessa päässä puhujan ääni kuulosti pakottavan pois remakkaa naurua.

”Hyvää huomenta, kenraali!”, Cody huudahti ratkiriemukkaasti.
”Cody?” Xen ähki nousten vaivalloisesti parempaan istuma-asentoon. ”Mikä pirulauta sinulla on kestänyt siellä?”
Komentajan äänen taustalla ulvoi pauhaava meri-ilma. ”No, entä sinulla? Tässähän olen koittanut soitella jo jotain puolisen tuntia. Taisi olla eilen työläs ilta?”
”No tuota…”

Xen pudisti päätään hiljaa ja katsoi kiusallisesti itsekseen kohti sivupöytää, jolla lojui tyhjä pullollinen viskiä, jonka Nurukan oli varmaan hankkinut lähinnä itselleen. Ehkei miekkonen juuri laskenut näitä juttuja.
Vahkitar laski kommunikaattorin syliinsä ja yritti oikaista selkäänsä, jonka metallilevyt olivat painuneet ikävästi lukkoon. Joku päivä tässä hän ryhtyisi venyttelemään kunnolla, nukkumaan ergonomisemmin tai sitten vain ensi hätään hankkisi kunnon ruuvimeissselin.

Hei, se viimeinen kuulosti oikeastaan aika hyvältä idealta.

”Cody, sinä lähdit Metru Nuilta jotain kaksi viikkoa sitten”, Xen ärähti leikkisästi. ”Kuinka kauan voi kestää lentää puolen maailman yli?”
”Haluan, että mietit hetken tosi hartaasti juuri kysymääsi kysymystä. Mutta myönnettäköön, tulihan tuossa matkalla vähän muuttujia. Isketäänkö videopuhelu päälle?”
”Kokeillaan ihmeessä.”

Nainen naksautti niskalevyjään ja tuijotti unenpöpperöisin, huonosti kalibroiduin silmin omaa kuvajaistaan kirjaston peilistä. Pysy virkeänä, kaunokainen, hän mutisi itselleen, ja hivautti olkansa yli lerpattavan punaisen hupun niskansa puolelle.
Xen ponkaisi pystyyn tuoliltaan, asteli kankeasti hämärän kirjaston toisessa päässä olevan näyttöpäätekolmikon luo ja naksautti kommunikaattoripalikan kiinni pistokkeeseen sen kyljessä. Hän raahasi nojatuolinsa kameran eteen ja yritti hetken istua sillä hyväryhtisenä, virkeänä ja hyväntuulisena. Kaikkien kolmen edellämainitun epäonnistuttua Xen muisti, kenelle oli kuitenkin puhumassa ja rojahti tuoliinsa vain löysäksi ruhoksi.

Tänään ei ollut edustuspäivä. Sellainen harvinaisuus oli eksynyt kalenteriin eilen. Dumen viranomaisten julkiseen tiedotustilaisuuteen kaupungin muuttuneesta turvallisuustilanteesta oli pitänyt käyttää kaikki se asiallisuus, jolla Xen yleensä pärjäisi kuukauden päivät. Mitä ilmeisimmin pätkä lähetettäisiin tänä iltana kaupungin kaikilla julkisilla kanavilla yleisen tilanteen rauhoittamiseksi.
Jos Xen siis ei ollut ihan väärässä päivästä. Yleensä hän oli, mutta vain silleen tosi vähän.

Kirjaston nurkan kolmesta ruudusta keskimmäiselle piirtyi pikseli kerrallaan Codyn pärstävärkki kohisevana ja huonolaatuisena, mutta totutun särmänä ja ehdottomasti virkeänä. Taustalta paistoi kullan sävyissä aurinkoinen hiekkaranta, jolla pommikonevanhus Betty lepäsi… järjetön kasa aurinkopaneeleja katollaan?

”Ai että muuttujia tuli, oikein?” Xen virnuili väsyneesti.
”Tiedätkö kuinka vaikea on löytää oikeanlaista virransyöttöä tälle söpöliinille Metru Nuin eteläpuolella?” Cody hekotteli ankeasti. ”Jostain syystä puolelle universumille ei kelpaa nykyajan teknologia. Mieti, Klaaninkin laivasto pysyy ilmassa höyryllä! Penteleen höyryllä!”
”Onpa epäkäytännöllistä”, Xen pyöritteli silmiään itsetyytyväisesti. ”Varmaan melkein yhtä hidasta kuin tuo sinun taktiikkasi.”
”Heh heh! Neiti kenraali, jos haluan lisää piruilua, tiedän ainakin kolme muutakin tyyppiä joille voin soittaa.”

Nuoren naisen ääni oli ratkiriemukas. Xen peitti suutaan nauraessaan ja paneutui syvemmälle nojatuolinsa selkänojaan.

”Tosin pakkohan se on myöntää”, Cody jatkoi nolona, ”Että olisin voinut jättää ne pari testilentoa siellä Klaanin lähimerillä välistä. Pah, en kadu mitään.”

”Joku taisi jäädä pitämään vähän hauskaa?” Xen kihersi.

”En melkein olisi halunnut lähteä ollenkaan! Ja, kyllähän minä parhaani mukaan yritin auttaakin noiden väkeä sen verran kuin ehdin. Sitten näiden laivasto alkoi suunnitella jotain häiveoperaatiota torakoita vastaan, joten en halunnut pyöriä liikaa jaloissa. Vaikutti kuitenkin mahdollisesti onnistuessaan aika ratkaisevalta, meinaan. Aika ison pommin ne olivat ainakin väkertäneet, siitä täydet pisteet.”

”Toivotaan ainakin parasta”, Xen hymyili. ”Ja niin, mutta… jos tankkaus ei kerran siellä Klaanissa onnistunut, mikset tehnyt vaikka välilaskua Xialle?”
”Ei käy laatuun”, Cody tuhahti. ”Paskiaiset verottavat meikäläisen pärstävärkillä kolminkertaista!”
”Cody, Cody… käyttäisit kansalaisten verovaroja niin kuin kaikki muutkin vastuulliset nuoret!”
”Hei, hyvä idea!” Cody hihkaisi sormi pystyssä. ”Tai siis, olisi ollut varmaan joskus viikko tai kaksi sitten. Et ole tainnut hetkeen vilkuilla Käden tileille?”

Xenin hymy hyytyi sekunneissa, ja hän jäi tuijottamaan komentajan yksisilmäisiä kasvoja. ”Coooo-dyyy, minä en nyt ihan tajua tätä läppää…”
”Tuota, ei ole läppä.”

”Jekku edes?”

”Ei ole jekku.”

”Entä kasku?” Xen hihitteli hermostuneesti. ”Piru kun tuntui mummolta sanoa tuo. Onko tämä kasku?”

”Ei.”

”… mitä muita niitä edes on?”

Codyn oltua hetken vastaamatta Xen ymmärsi jutun jujun ja syöksähti tuoliltaan toisen näytön pariin. Mekaaniset sormet siirsivät tähtäinmäisen kursorin hätäisesti Novarattaan palvelimen kohdalle, naputtelivat salasanan sisään ja selasivat tilisiirrot läpi ennen kuin löysivät viimeiselle sivulle. Ja niiden parin mittavan tilinsiirron jälkeen rahavarastot huusivat toden totta ruudulta yhtä synkeää tyhjyyttä.
”Mmmmmmitä karzahnia?” Xen huusi. ”Tai siis, mitä? Miten, miten kukaan edes pääsisi näihin käsiksi? Kuka näihin on voinut…”

Kysymys ei ehtinyt koskaan muotoutua Xenille, kun vastaus jo tuli hänelle hyytävän yksiselitteisenä. Sana tanssi mekaanisilla huulilla pienen häviävän hetken.

”Isä.”

”Sama mies”, Cody sanoi pahoittelevana. ”Olisi kai pitänyt vaihtaa palvelimen salasana jo aikoja sitten. Minun mokani, luulisin.”
”Koko penteleen tili!” nainen huusi epäuskoisena, ”koko penteleen tili? ONKO SE MIES TOSISSAAN?”

Cody kohautti näytöllä raskaita olkapäitään. ”Tuntuu ottavan aika vakavasti sen, mitä onkaan sitten tekemässä. Raahaa kasaan kaiken kalustomme, mihin pääsi käsiksi ilman lupaasi, ja nyt vielä tyhjäsi koko tilinkin nokan alta… näyttää siltä, että herra Kenraali on tosiaan käymässä sotaan.”

Xen oli nostanut jalkansa kokonaan nojatuolilleen ja puristi niitä molemmin käsivarsin rintakehäänsä vasten. Vahkin unenpöpperöinen tunnetila, josta olisi voinut kasvaa hyvänkin päivän ainekset, oli ottanut myrtyneen yllätyslyönnin suoraan leukaan. Eikä se ollut vaikeasti luettavissa keinotekoisilta liskonkasvoilta.

”Anteeksi vielä, kun en kertonut aiemmin”, Cody huokaisi.
”Eipä tuo kai mitään”, kuului pahantuulinen mutina jalkojen takaa. ”Eikä se niin millään logiikalla sinun vikasi ole. Lakkaa ottamasta osumia sen persläven puolesta.”

Linjan yhteys särisi piinaavasti. Cody odotti hienostuneen hetken verran ennen kuin sanoi yhtään mitään. ”Niin, niin kai.”
Hän vilkaisi ohimennen Bettyn suuntaan olkansa yli. Kaarevat aurinkopaneelit kimaltelivat sokaisevasti auringonvalossa.

”Siinä tosiaan toinen syy sille, miksi kesti. Klaanin väki halusi vähän jututtaa isäukostasi. Mitä ilmeisimmin luottamus ei ole heidänkään päästään aivan liian kovaa.”
”Hyvä”, Xen tuhahti kylmästi.

Cody olisi selvästi halunnut jatkaa siitä, mutta antoikin asian olla. Xenin mielentila ei näyttänyt haluavan tällä hetkellä tulla lävistetyksi lisällä samanlaisella.

”Halusivat kovin myös, että luopuisimme tuosta jutusta kaulallasi…”
Kenraali tarttui refleksinomaisesti kiinni uudesta kaulakorustaan ja jäi tuijottelemaan sitä hyppysissään kuin olisi vasta muistanut koko asian. Pikkuruinen pala metallia tuntui Xenin sormien keinoihoa vasten oudolta vasta, kun hän vilkaisi siihen. Sinihohtoiset kiehkurat tanssivat aavemaisesti Nimdan sirun rikkinäisillä reunoilla.

”Älä helvetissä. Mitä sanoit?”

”No, tietenkin sanoin, ettemme voi siitä luopua… mutta ne ottivat sen tosiaan yllättävän hyvin. Päämoderaattori antoi minulle vielä ennen lähtöä listan naamoja ja nimiä, joihin heikäläiset eivät halua meidän ihan kritiikittä luottavan, mitä siruihin tulee. Näihin ja niiden kylkiäisenä tuleviin infopaketteihin perehtyminen on varmaan vähintä, mitä voimme tehdä.”
”Isä kuuluu niihin naamoihin, eikö kuulukin?” Xen kysyi hipelöiden sirua.
Cody nyökkäsi syvään. ”Myös hän. Haluatko katsoa nämä läpi nyt?”

Xen pudotti sinisenä hehkuvan outouden sormenpäistään taas roikkumaan kaulalleen, nosti päätään polviensa takaa ja huokaisi.
”Ei se voi kai ainakaan tätä aamua pahentaa.”

Vastaukseksi Cody alkoi painella näppäimiä rannetietokoneessaan. Oikeanpuolimmaisimman näytön otti pian haltuun lähetys, joka latoi pienellä viiveellä Codyn lähettämiä kuvia Xenin silmien eteen.

”Nämä ensimmäiset naamat kuuluvat noiden yliselakhin mukaan kategoriaan ’ole varuillasi’. Eivät kai ilmiselvästi vaarallisia, mutta näitä on parempi pitää silmällä, jos se joskus tulee ajankohtaiseksi.”
Yllätyksen antiteesinä ensimmäisenä ruudulle lävähti tuttu punainen, ilmeetön kypärä, jonka näkeminen vain alleviivasi naisen mielessä jäytävää ärtymystä.
”Ei heidän olisi tätä minulle tarvinnut näyttää”, Xen huokaisi.
”Jep, eipä kai.”

Sen verran Xen oli jo viettänyt tässä huoneessa aikaa, että tiesi tasan, millä kirjalla olisi juuri nyt halunnut tätä naamaa lyödä.

(Isiemme synnit – pohdintoja luomisesta. Turaga Tharius, Degoh Nui. 2800 sivua, kovakantinen. Kahdeksas painos.)

”Killjoy ei ole ainoa laatuaan. Osa näistä naamoista on muutenkin heidän omiaan, mutta ajat ovat ilmeisesti, mitä ovat. Ei ole luottamus kovimmillaan rapuväen sisällä.”

Killjoyn jälkeen ruudulle hyppeli lähinnä Xenille tuntemattomia kasvoja – Kultainen toa päässään tyylikäs lierihattu ja kaulassaan raidallinen kaulahuivi. Hopeinen, pitkänhuiskea mutta vähän aralta ja pelokkaalta näyttävä toa, jolla oli hyvin samanlainen kanohi kuin edellisellä. Jonkinlainen lumiukko, mitä pirua? Sen jälkeen Xenille näytettiin vielä tulen toa Kapura, johon hän ei ollut harmikseen ehtinyt sen kummemmin tutustua.

”Aika surullista, että ovat näistä niin avoimia”, Xen sanoi lähinnä itsekseen. ”Mutta… heeetkinen?”

”Ole varuillasi” -satsin viimeinen kuva ruudulla oli Xenille tutumpi. Aiemmat olivat olleet rajauksia klaanilaisten jäsenkorteista, mutta tämä näytti siltä, kuin se olisi vain leikattu halvasta mainoslehtisestä. Mahtipontiset viikset kurottivat hymyileviltä aristokraattikasvoilta, joiden yllä sojotti suuri musta silinteri kuin rakettina tähtiä kohti. Tyylikäs monokkeli kiilteli paronin oikean silmän päältä.

”Hei, tunnen minä tämänkin!” vahkinainen sanoi hieman vähemmän pahantuulisesti.

Codyn keltainen silmä muuttui sarkastiseksi puolikuuksi. ”Ai, ihanko oikeasti?”

”Joo joo, mutta sain tohtorilta tuossa yksi päivä ihan kirjeenkin. Halusi sopia tapaamisen kanssani!”

Codyn kasvoille nousi varautuneisuus.
”… tuota, miksi?”

”No, äijä aikoo kohta tapella isän kanssa. Paroni tahtoisi kuulemma tappelun ’viimeiseen näytökseen’ sellaisen huikean käänteen, että minä, itse Nui-Kralhin tytär, ilmestyisin saattamaan rosvon, ryövärin ja roikaleen oikeuden eteen. Se olisi kuulemma, mitäs se äijä sanoikaan… odottamatonta ja draamallisesti tyydyttävää?”

Cody listasi reaktionsa: ”Ai, jaa, aha, okei.”

”Joo!” Xen nyökkäsi. ”Sitten me vetäisimme isän kanssa ionimiekat esiin ja kamppailisimme laava-altaan yllä. Paronilla on kuulemma laavakin hankittuna, vaikka miekat joudun ikävä kyllä tuomaan itse. Mutta tiedäthän, se olisi oikein isä vastaan lapsi. Niin kuin siinä steltiläisessä oopperassa. ’Suurten henkien Aamunkoitto’. Piru vie mikä teos. Klassinen, universaali sanoma ja kaikkea. Aivan huikeaa.”

”Öh, joo.”, komentaja vastasi. ”Ei soita kyllä mitään kelloja.”
Xen naurahti.
”Ai jaa? Huvittaisi silti kyllä rehellisesti vähän suostua paronin tarjoukseen. Jos edes vain nähdäkseni sen yhden punaisen kusiaisen reaktion silloin, kun se tapahtuisi. Yllä-tyyys!!!”

Cody nyökkäsi keskinäytöllä typertyneesti.
”Joo, ööööh, kannattaa varmaan harkita pitkään ja hartaasti, miten menettelet. Näytänkö lisää?”
Xen vastasi vain nyökkäyksellä, ja Cody näpytteli rannepaneeliaan.

”Nämä loput taas sitten kuuluvat kategoriaan ’ammu kohdatessa’. Olen pahoillani, mutta näiden määrä ei taida juuri parantaa teikäläisen päivää.”
”Menkööt”, Xen heilautti kättään.

Kuvakollaasi ei alkanut yllättäen. Varjotun draakinkasvot, jotka olivat vasta viikkoja sitten ottaneet nuoreen kenraaliin yhteyttä Odinalta, tuijottivat tuimasta maalauksesta katseessaan punaisena hehkuva karisma. Tunnetun maailman suurimman rikollisjärjestön kummisedän jälkeen seurasi turboahdettu listaus Pimeyden metsästäjiä, sekä julkisesti tunnettuja että vähemmän tunnettuja.

Sen jälkeen kuvasto vaikutti olevan käsin piirrettyä, mutta häkellyttävän hyvää sellaista. Ruudulta tuijotti koko joukko hyönteiskasvoja, joista vanhimmat ja tuimimmat saivat Xenin olon epämukavaksi. Sanat nazorak ja torakka piipahtivat hänen mielessään Matoron kanssa käydyistä keskusteluista.
Sitten näytöllä välähtikin nopeasti kaksi skakdia: sininen, joka olisi voinut murhata asioita leuallaan, ja keltainen, joka oli ihan sympaattisen oloinen, mutta kohtuullisen kuntokuurin tarpeessa.
Heitä seurasi kolmas skakdi – hopeinen yksilö, jolla oli tyylikäs musta takki ja harvinaisen ylimielinen virne.

Aika harmittoman oloinen Ta-matoran, jolla oli sininen Pakari. Sarvipäistä vihreää Mirua kantava toa.

”Näillä… taitaakin olla aika paljon vihollisia”, Xen sanoi epävarmemmin. ”Varauduin ehkä vähän vähempään.”
Seuraavaksi ilmestyi kuva hymyilevästä tummansininaamioisesta toa-naisesta, jonka lumoavien, sydämen muotoisten kasvojen takaa työntyi tummia harjaksia kuin teräviä hiuksia. Tämä kuva ei ollut enää luonnosmainen, vaan epäimartelevan kirkkaasti valaistu pidätyskuva. Päivämäärä oli parin kuukauden takaa.

”Voi, sääli”, Xen huokaisi. ”Tyttöhän näyttää tosi nätiltä.”
”Ulkonäkö voi pettää. Sitten tässä olisi vielä viimeinen, jota kannattaa kuulemma ampua erityisen kovaa.”
Kaikki edelliset oli korvannut luonnosteltu kuva purppuraisesta, hyytävästi hymyilevästä naamiosta, jonka punaiset silmät tuijottivat maanisesti Xenin läpi. Tämä piirustus näytti siltä kuin se olisi voinut hypätä näytöstä, tarttua kenraalin kaulalla roikkuvaan riipukseen ja kuristaa hänet sillä. Hiljalleen Xen havaitsi sormiensa lipuvan kaulukselleen.

”Eiköhän… näillä pärjätä”, Xen sanoi poissaolevasti. ”Tallennan nämä palvelimelle ja tuijottelen niitä kunnolla joku toinen päivä.”
”Ehkä parempi niin. Miltä tämä koko juttu tuntuu sinusta suunnilleen nyt?”

Xen jäi hiljaiseksi toviksi miettimään ja laski katsettaan alemmas. Ketjussa hänen kaulallaan roikkuva Nimdan siru tuntui pienen hetken verran raskaammalta. Hän luuli jotenkin hahmottaneensa, minkälaisen vastuun jään toa oli hänelle ojentanut, mutta ei ollut uskonut kuinka paljon raskaammaksi se voisikin vielä kehkeytyä.
”Eeeehkä minä pärjään. Tässä työssä on vain… aika paljon enemmän kuin varauduin näin ensi alkuun.”
”Hei, hyvin se menee!” Cody hymyili. ”Lehdistötilaisuutesikin meni oikein nappiin!”
”No, kiva kuulla”, Xen hymähti.

Mutta ei pysynyt siinä lausunnossa kovin pitkään.

”… hetkinen, mitä?”

”Tiedäthän, se eilinen? Missä kerroit kaupungin puolustuksen tilanteesta Ko-Metrun tapahtumien jälkeen. Minusta sinä hoidit sen oikein hyvin!”

Niin, se tilaisuus. Se nimenomainen lehdistötilaisuus, johon hänen oli pitänyt pakottaa itsensä edustamaan kaupungin turvajoukkoja, ja jossa hän oli joutunut pariin kertaan miettimään, oliko auktoriteettiasemassa olevan puolustusvoimien johtajan suvaittavaa sanoa esimerkiksi, että ’vedämme kaikkia kaupungin vihollisia tosi kovaa nekkuun’.

Xen olisi halunnut olla kiitollinen saamastaan kunnianosoituksesta, mutta kun.
”Mutta kun se oli tarkoitus lähettää vasta tänään illalla, Cody.”

”Ai jaa? No, siinä tapauksessa se taisi vuotaa median näpeistä pahemman kerran. Minä katsoin sen tässä akkuja lataillessa jo VIKTubesta.”

”… niin mistä.”

”Joo, siellä pojat ovat alkaneet editoida puhettasi nopeammin kuin Dumen mediatiimin vätykset ikinä ehtisivät. Katso nyt vaikka tätäkin!”

Cody näppäili rannepaneeliaan innokkaasti, ja sivunäytölle aukesi kuvaa Xenistä itsestään seisomassa tutun puhepodiumin takana. Jostain kumman syystä hän kuitenkin nyki jokaisen sanan välillä kummallisesti, ja sanoi asioita joita ei ainakaan muistanut sanoneensa.
”Jos jokin on varmaa, niin se”, videolla puhuva Xen lausui, pätkäisi oudosti ja sitten jatkoi. ”Et-Tä. Ne-Näs-sä-Ni! On. Var-jot-Tu.”

”…”, oli Xen mieltä.

”Nämä ovat aivan parhaita! Katso kuinka paljon näitä on jo nyt!”

Cody painoi ruudunjakonappia. Tunnetun maailman ilmeisesti suosituimman videonjakopalvelun VIKTuben (lähes sata käyttäjää) hakuruutu tarjosi ilmiselvän laadukasta sisältöä nimikkeillä ”Mitä Kenraali Xen oikeasti ajattelee”, ”Kenraali Xen laulaa Metru Nuin kansallislaulun” ja ”GENERAL XEN state of black hand speech DANCE REMIX”.

”… voi luoja.”

”Piru vie, anteeksi”, Cody pahoitteli. ”Voin vakuuttaa, että yritin vain piristää. ”

”Cody, minustakin tämä on vain ja ainoastaan ihan hillitöntä. Mutta nyt minua alkoi vain rehellisesti hirvittää se oikea lähetys.”

Xen nousi nojatuoliltaan ja haparoi haarniskansa taskuja kävellessään näytöltä poispäin. Avainnipun löydyttyä onnekkaasti reisipanssarin lovesta Xen kääntyi vielä ruutuja kohti.

”Voisin tästä lähteä liikkeelle. Kiitos kun soitit.”

”Mukavaa, että vastasit! Mihin ajattelit mennä?”

”Mikä paikka nyt vain sattuukin olemaan auki. Jos aloittelen tässä ihan kohta, ehkä olen jo absoluuttisen perkeleen kännissä ennen kuin se koko lähetys edes alkaa…”

Cody naurahti lempeästi. ”Jos sinusta tuntuu siltä. Ota rennosti, hyvin se oikeasti meni! Olin ihan oikeasti lähinnä että vau, tuollaiseenko se meidän pikku-Xen taipuu?”
Xen hymähti kulmat kurtussa, kumartui ruutujen vierelle ja laski sormensa jo valmiiksi sammutusnapille.

”Näkyillään, eikö? Kunhan minä pääsen täältä liikkeelle.”

”Näkyillään. Hyvää matkaa sinulle”, Xen hymyili kameralle ja sammutti lähetyksen.
Vahkikenraali veti punaisen huppunsa päänsä yli, käveli värikkäiden kirjahyllyjen ohi ja astui Käden tukikohdan käytävän kolkon kiviseen kaikuun.
Avainkortti vilahti ja kutsui huoltohissin luokseen. Xen astui ovista, sormeili holonäytön kosketuspinnalta ylimmän kerroksen ja painoi hissin liikkeelle.

Vahki nojaili tylsistyneenä ikuisesti ylöspäin kurnuttavan hissin seinään ja pyöritteli avainnippua toisessa kädessään. Jo pelkkä pintakerroksien ilma ja taivas voisivat ehkä selventää hänen ajatuksiaan. Pureskeltavaa oli ollut liikaa liian pienelle aikaikkunalle.

Käden tukikohta oli hiljentynyt Ko-Metrun jälkiselvittelyjen myötä taas hyvin samanlaiseksi kuin niinä vuosina, jotka nuori kenraali oli viettänyt vangittuna sen uumeniin. Vanha kenraali Nurukan vietti päivät pitkät syvällä laitoksen arkistoissa tutkien jotain professori Mavrahin kanssa. Muita kaupungin toia ei enää maan alla juuri näkynytkään, kun vahkien paikan täyttäminen katujen turvaamisessa oli vienyt loputkin näiden ajasta.
Xenille jäi vain sirkus, joka tuntui pyörivän oikein hyvin ilman hänen toimintaansa, mutta jonka tirehtööriksi hänet oli joku klovneista jostain syystä halunnut nimetä. Todellisuus ei ollut puoliksikaan niin hulvaton kuin metafora, jonka se oli inspiroinut.

Hissiovien takana odotti vain synkeää joutomaata, jonka päälle ei oltu rakennettu mitään. Taivas oli harmaa vain vilauksella keltaisesta jossain takanaan.
Xen käveli kulkupelinsä luokse, sujautti avaimet rutisten paikoillensa ja hyppäsi penkille. Viimeisin ilta, jolloin hän oli pyöräänsä ehtinyt käyttää, oli ollut huomattavasti mukavampi. Vaikka istuimella olikin nyt enemmän tilaa.

Tila oli lopulta aika yliarvostettua, mietti Xen pyöränsä selästä. Tilaa oli kaikkialla. Synkeän harmaa joutomaa todisti sen tarjoamalla horisontin, jolle mahtuisi vaikka tuhat elämäänsä vähän lisää yksinäisyyttä kaipaavaa.
Silloin, kun sai pienen maistiaisen elämästä muualla kuin jumissa ankean sotilastukikohdan sisällä, alkoi ’tilava’ heti tuntua, no. Autiolta.

Xen katsoi olkansa yli tyhjää tilaa istuimella takanaan ja huokaisi. Se oli outo huokaus – haikea ja surumielinen, mutta jotenkin sai hänet silti paremmalle tuulelle.


Tuuli viuhui ja moottori huusi kuin jokin, jota syötiin hyvin väkivaltaisesti. Harmaa ja autio alkoivat vaihtua mustaan ja kolkkoon.
Kenen tahansa muun paitsi keskivertoskakdin mielestä liian piikikkään moottoripyörän moottori hiljeni vähitellen, kun Xen hidasti vauhtiaan. Joutomaa jäi taakse, ja Onu-Metrun pintakerrosten laita-alueen talot lähestyivät. Tummat, kulmikkaat asuinkorttelit työntyivät esille horisontista lähellä rantaviivaa ja kasvoivat tiiviimmiksi pidemmälle ajaessa. Täällä, kuten lähes kaikkialla Onu-Metrun pinnalla, olivat talot suurimmaksi osaksi melko matalia. Pilvinen, tummanharmaa taivas korosti metrun synkeää viehätystä, joka näytti kaukaa katsottuna vain piikikkäiltä kallioilta.

Tasainen joutomaa vaihtui vanhemman kaupungin mukulakiveksi, jota vahki-nainen ei halunnut myllertää ympäri zakazlaisen piikikkäillä renkaillaan. Xen parkkeerasi pyörän kallion taakse, naksautti renkaat avaimenheilautuksella lukkoon ja asteli vanhankaupungin hiljaisille kaduille.

Ei Onu-Metrua muutenkaan äänekkäimpänä kaupunginosana tunnettu – varsinkaan sen vanhoja maanpäällisiä kerroksia – mutta alkuillassa ahtailla kaduilla oli todella outoa äänettömyyttä. Vanhemman metrulaisen arkkitehtuurin kehystämällä pintaosiolla oli vain kaksi tai kolme pikaputkikaistaa, ja nyt ne oli kaikki suljettu. Siksi olisi luullut, että kävelykadut tai tavalliset rapukaistat olisivat kutsuneet enemmän liikettä, mutta sellaisestakaan ei ollut merkkiäkään. Aina välillä pari maan kansalaista ohitti vahkin risteyskohdassa ainoastaan kadotakseen nopeasti kulman taakse.

Vanhan Onun torilla viimeiset kauppiaat sulkivat myyntipisteitään, vilkaisivat Xenin suuntaan ja jatkoivat pakkaamistaan. Valoja paloi rakennusten ikkunoissa, mutta tiiviin kivisten seinien läpi ei paennut äänikään.

Kivi oli tehnyt kaupunginosan ahtaiden katujen akustiikasta muutenkin aina kolkon, mutta nyt se kyllä korostui entisestään. Xen toivoi löytävänsä mahdollisimman pian jonkun yökerhon jumputuksen hautaamaan hiljaisuutta alleen.
Ei kaduilla aivan äänetöntä ollut. Kaupungissa ei koskaan ollut. Koneistetut äänet jatkoivat aikataulutettua työskentelyään. Pikaputkien sisäänkäynneistä kuului suljetusta putkesta varoittava kumea tuuttaus. Ovet aukeilivat itsestään liikettä havaittuaan ja sulkeutuivat huokaillen. Kuljetukset metrun syvempiin kerroksiin liikkuivat jyristen maaperässä täydellisesti rytmitettyinä ja aikataulutettuina.

Eräänlaisena koneena itsekin Xen ei olisi heti uskonut, että pystyisi pitämään itsekseen toimivaa kaupunkia jollain tapaa epämiellyttävänä. Jokin siitä kuitenkin puuttui. Kun kaupungin järjestelmistä puuttui asukkaiden äänet, oli se yhtäkkiä lähinnä suuri tehdas.
Kaipa jossain sanan merkityksessä se olikin aina vain sellainen. Mutta yleensä sen toimille oli edes tarkoitus.

Ei, ei se niin ole, Xen mietti. Tarkoituksettomuus on elävän kuuloista. Elämän ääntä on se, kun joku tuhannen tuiterissa oleva arkistoduunari epäonnistuu automaattiovien läpi kävelemisessä. Elämän ääntä on se, kun joku hankifilosofi höpöttää ke-baba-paikan vieressä matoran-sisällissodan vaikutuksesta nykypäivän metrulaiseen yhteiskuntaan. Elämä on paljon kaikkea pientä ja turhaa, tämä ei ole sitä!

”Onu-Metru, mikä piru sinua vaivaa!” Xen manasi, ”miksi sinä et ole absoluuttisen perkeleen kännissä?”

”… ööö, neiti?”

Xenin monologin katkaisi – hänen onnekseen, hän ajatteli – äänekkäästi rupatteleva matoralaisjoukko, joka asteli sivukujalla vastaan. Mitä, eläviä olentoja? Mitä tämä nyt oli, safari Suurissa arkistoissa?

”Hei! Neiti!” huikkasi möreällä äänellä yksi matoralaisista, suletu-kasvoinen pieni mies.
”Teeeeerve”, Xen vastasi astellen lähemmäs.

Matoralaisia oli kuutisen kappaletta, kaikki melko rotevia mieshenkilöitä samantyyppisissä panssareissa. Kaikkien maan kansalaisten rintapielissä oli kultainen pinssi, joka paljastui lähemmällä tarkastelulla Haun muotoiseksi.
Kas kummaa, Xen mietti itsekseen. Hän olikin lukenut pari päivää sitten mielenkiintoista opusta kultaisen Haun kulttuurillisesta merkityksestä. Jotain siitä, kuinka kaikki Suuren hengen uskoon kuuluvat ympäri sakaroita olivat jotenkin onnistuneet yhteisesti sopimaan, että se oli Mata Nuin symboli. Ja niin kovin monilla tuntui vain vahingossa olevan omassa legendassaan kultainen, Hau-kasvoinen sankari.

Outoahan aiheessa oli lähinnä se, että tutkijoista kenelläkään ei löytynyt juuri hyvää selitystä sille, miten jokainen naamioita kantava kansa oli sattumalta löytänyt syyn käyttää kultaista Hauta hyvin samanlaisena symbolina. Tietysti se oli naamion voima – suojeleminen – mutta mitä kultaisuudella oli tekemistä asian kanssa?

Xen ei uskonut, että matoralaisjoukko, joista jokainen näytti lähinnä siltä, että joka päivä oli salipäivä, olisi ollut valmis käymään hänen kanssaan vakavaa analyysiä heraldiikasta. Eikä hän sitä olisi halunnutkaan, vaan lähinnä päänsä täyteen ennen kuin se kirotun lähetys alkaisi.

”Osaavatkos pojat sanoa, onko täällä pinnalla mitään paikkaa auki?” Xen kysyi kädet puuskassa. ”Tässä kävelin jo Vanhan Turagan ja Ranaman ohi, ja aika surullisilta näyttivät molemmat.”

Pikkumiehet katsoivat toisiaan hetken supattaen, kunnes yksi heistä puhui kovempaa.
”Tuolla putkihubin toisella puolella saattaa olla joku mesta auki”, matoralainen sanoi, ”mutta neiti, lieneekö teitin viisasta liikkua täällä ulkona aivan yksin? Kun ajat on tälleen ja niin.”

”Niin”, toinen jatkoi. ”On ollut viime aikoina aika kauhiainen ilmapiire.”

”Ai oikein kauhiainen”, Xen kysyi piilottaen huvittuneen hymynsä mietiskelevän käden taakse.

”Niin”, matoran jatkoi. ”Kun se, niin. Kun se vortixx teki siellä Ko-Metrussa siten kun teki. Ei siis oikeasti millään pahalla.”

Xenin ilme pysyi hymyilevänä, mutta otti itseensä aikamoisen ripauksen hämmentynyttä.
”Ei millään pahalla…?”

”Kun teitti on vortixx ja silleen. On teitä silleen niinku hyviäkin.”

”Aivan, niin, joo”, Xen naurahti heleästi.
Eivätkö nämä oikeasti tiedä?

”Kuitenkin niin”, ensimmäisenä puhunut suletukasvo jatkoi vielä möreästi, ”nyt kun vahkit on mennyttä kalua, ollaan me parin kaverin kanssa ajateltu, että kaduilla ei ole turvallista. Meinaan, ei toan silmä ihan kaikkialle ehdi vaikka meillä onkin koko joukko hienoja toia!”

”Siksi, kaupungin toia kunnioittaaksemme, olemme perustaneet kaartin, jonka tehtävä on vahtia onumetrulaisten turvallisuutta”, yksi matoralainen julisti. ”Ja näyttää, että pienet pystyvät suuriin tekoihin!”

Xen katseli pientä joukkoa ilahtuneesti hymyillen.
”Hienosti ajateltu teiltä. Uskon, että toa Lhikan arvostaisi ajatustanne”, hän nyökkäsi kohti kultaista pinssiä joukon etummaisen rintakehällä. ”Eikö tuo olekin hänen takiaan?”

”Joo, Lhikanista tämä tulikin”, kaartilaisten johtaja ylpeili vilkaisten kultaista hehkua panssaristaan. ”Todellinen metrulainen sankari.”
”Kyllä!” toinen julisti. ”Lhikan osaisi heittää metsästäjät täältä ulos toiseenkin kertaan!”

”Ehdottomasti”, Xen sanoi. ”Siinä jos jossain on todellinen elävä legenda.”
Toinen matoralainen keskeytti Xenin:
”Joo, ja saman tien pois kaikki muutkin kierolaiset jotka yrittää kaataa meitin hienoa kaupunkia. Metru Nui ei kaipaa enää yhtään tuollaista, mitä Ko-Metrussa…”

”Tuota, niin”, Xen nyökkäili.

”Niinpä! Mutta hei, aikamoista myrkkyä se on siellä etelässä se kulttuuri”, toinen matoran innostui. ”Vois olla parempi vaan jättää päästämättä tollaisia enää tänne. Tuomasta tuollaisia sekopäitä pommipaatteineen, tunkemasta sitä niiden hölmöä kieltä kaikkialle… tai siis, ei millään pahalla.”

Vahki-nainen yritti yhä hymyillä vilpittömästi, mutta pystyäkseen siihen hänen olisi täytynyt osata unohtaa juuri kuulemansa.

”… ei se mitään.”
”Sä oot ihan hyvä vortixx”, mies nyökkäsi. ”Tiedät maan tavan.”

Ei hänellä ollut oikeaa syytä loukkaantua matoralaisten sanoista, mutta jokin tässä ei nyt oikein tuntunut Xenin mielestä hyvältä, eikä hän osannut sanoa, mitä sille tekisi.

”Neiti, me ollaan nimeltämme Soldiers of Lhikan, ja jos sä haluat tietää lisää, niin voidaan antaa sulle esite.”

”Tuota, kiitos, pidän teidät mielessä”, Xen mumisi alkaen kävellä matoralaisten ohi. ”Kiitos teille. Enköhän löydä jonkun paikan.”
”Aha, no sitten”, matoran hymyili. ”Turvallista matkaa, neiti.”
”Kiitos. Enköhän… enköhän minä pärjää.”

Matoralaisjoukko jäi hiljaisina Xenin taakse, kun hän jatkoi matkaa. Ja jälleen kadut olivat vain tyhjiä. Mutta hiljaisia ne eivät olleet.
Kuljetus metrun syvemmistä kerroksista nousi aikataulussa viereiselle pysäkille. Kun sen metalliovet sihisivät auki, oli vaunu tyhjä.

Kymmenisen sekuntia se odotti sisällensä kyytiläisiä, joita ei koskaan tullut, ennen kuin syöksyi onttona takaisin kaupungin syvyyksiin.
Ja Xen havaitsi hipelöivänsä sirua kaulallaan.


Viimeinen valonpilke maailmaan vailla alkoholia oli ollut siellä, missä matoralaisten joukko oli väittänytkin, putkihubin takana. Punaoranssi hehku xialaisen kulmikkaista ikkunoista toivotti Xenin tervetulleeksi tyhjyyttään kumisevaan saliin.
Paikka oli sisustettu vanhaa draakkivaltaa mukailevaan tyyliin hehkeällä tavalla, joka piti likaiset duunarit poissa jo yleisellä olemuksellaan. Lattia oli kauniin keltaruskeaa aerinpähkinäpuuta, pöytien lasinalusetkin näyttivät valkoiselta taidemarmorilta ja ainoana töissä olevan vortixx-tarjoilijan kaulassa oleva rusetti oli hienoa sinistä silkkiä. Xen työnsi päivän yleisteemana olleen pahan mielen pakolla pois ja istahti tiskin ääreen tuolille, jonka jouset nirskahtivat miellyttävästi.

”Terve”, Xen hymyili tarjoilijalle. ”Hiljainen ilta?”
Äänekäs ei ollut vastauskaan. Lähes täysin valkoihoinen, punasilmäinen liskomies nyökkäsi asiallisesti työntäen pyöreitä juomalaseja virtaavan veden huuhdottaviksi.

”Minulle voisi heittää alkuun vaikka… no, mikä on kovinta kamaa mitä teillä on?”
”Virallisesti danmarialainen siniliekki”, vortixx lausui, ”mutta oikealle kysyjälle voin miettiä, sattuisiko varastossa olemaan tynnyrillinen satavuotiasta fexialaista marjaviskiä.”
”No mitä jos minä vaikka olisin oikea kysyjä?” Xen virnuili hetkeäkään harkitsematta, ja lätkäisi pöytään reunoiltaan vihreänä kiiltelevän kortin, jonka pinnassa koreili mattamusta käsi.

Totta kai hänellä oli Musta Käsi -luottokortti. Totta kai sellaisia oli olemassa. Miksi hänellä ei olisi ollut Musta Käsi -luottokorttia? Olisi ollut vastuutonta poistua maan alta ilman sitä, ja…

Heeeeetkinen, ei… eiiiiiiii….

Vortixx nyökkäsi hyväksyvästi, tarttui sirukorttiin sirolla otteella, katsoi vielä Xeniä varmistusta odottaen ja lopulta harppoi päätteelle tiskin takana. Ennen kuin Xen ehti miettiä pidempään, kuinka moraalista oli ylipäätään hypoteettisesti käyttää kaupungin varoja omaan huvitteluunsa, harppoi vortixx takaisin.

”Tyhjää täynnä.”
Xen hymyili epätoivoisesti. ”Niin no noissahan on aika usein yhteysvirheitä ja…?”

Xen tuijotti pettyneenä, kun lisko sujautti kortin takaisin hänen sormiensa väliin.

”Kelpaako kylmä vesi?” vortixx sanoi kuulostaen vilpittömältä. ”Väitän että et löydä kylmempää tähän aikaan.”

Xen tuijotti valkoista liskoa typertyneesti silmiin kortti kädessä. Epätoivoinen vaaleanpunainen hehku ei kadonnut hänen silmistään, kun hän sulloi kortin panssariensa väliin ja vähitellen laski katseensa xialaisen koristeelliseen rintamukseen.

”Oren!” Xen huudahti tuttavallisesti.
Lisko seurasi Xenin katsetta nimilapullensa, huomasi lapun olevan kolme milliä vinossa ja korjasi kulman vapaalla kädellään.
”Se on nimeni”, lisko nyökkäsi Xenille.

Kun muuta reaktiota ei seurannut, Xen kumartui tiskin ylle kyynärpäät edellä. Eleen viimeisteli oikein hidas silmänräpäys.
”Oren, sinä tyylikäs pirulainen… onko kukaan koskaan kertonut sinulle, mikä komistus olet?”

Vortixx nyökkäsi.
”Aviomieheni. Useasti päivässä.”

Xen näki tarjoilijan hinkkaaman lasin heijastuksesta virneensä, joka oli liian typerä, että siitä olisi voinut peruuttaa.

”Ai että kun söpöä”, Xen hymyili yhä leveämmin kädet täristen. ”Mutta Oooooreeeeen… tilanne, josta nyt näemmä löydän itseni, on joka tapauksessa vähän kiusallinen. Palkanmaksussa on ollut vähän ongelmia, eikä tilanne nyt ainakaan tämän illan aikana korjaannu. Voitko auttaa toista liskoa hädässä, eh? Eh? EH?

”Vaikka olisinkin vahki tai sinä vortixx”, Oren sanoi asiallisesti ja sai Xenin tahtomaan läimäistä itseään, ”joka päivä Ko-Metrun jutun jälkeen täällä käy vähemmän asiakkaita, minulla on kahden tunnin työmatka, olen joutunut palkkaamaan aika ahneita ja rumia korstoja juomakuljetuksieni turvaksi, ja mieheni on neljättä kuuta työttömänä.”

Niiden sanojen jälkeen Xen olisi lähinnä halunnut kääntää päänsä ympäri, laskeutua nelijalkamoodiin ja sännätä ulos baarista kirkuen huonoja robottiääniä.

HÄIRIÖ, HÄIRIÖ, hän huutaisi. VAARALLINEN KUOLETTAVA YHTEYSVIRHE VAHKI-YHTEISMIELEEN. OI KUN OLISI JONKINLAINEN NEUROLOGISIA VAIKUTUKSIA SISÄLTÄVÄ NESTEMÄINEN AINE, JOKA SATTUMALTA STABILOI VILLIINTYNEEN VAHKIN?

”Oren”, hän pakotti ääneensä asiallisuutta, ”olen pahoillani, tuo on kaikki aika harmillista, mutta-”
Siinä alkoholittomassa epätoivossa Xeniä iskettiin silloin, kun hän oli heikoimmillaan. Holoruutu huoneen toisella seinällä välähti sinisenä ja käynnistyi automaattisesti. Coliseumin siluetti hehkui ruudulla juhlavan musiikin soidessa.

VALMISTAUTUKAA ERIKOISLÄHETYKSEEN, kirjaimet näytöllä julistivat. Ja tarjoilija nosti kulmiaan, kun hän huomasi vahkin ilmeen, joka viesti hidasta kuolemaa.

”Eeeei”, Xen mutisi, ”Ei kai nyt vielä.”

”Hyvät kansalaiset”, näyttö puhui, ”hyvä työväki, hyvä kaupunki.”

”Eeeeeei. Ei. Ei nyt ollenkaan vieeeelä….”

”Olen Mustan Käden Kenraali Xen ja kaupunkimme johtajan turaga Dumen pyynnöstä olen tullut puhumaan teille muuttuneesta turvallisuustilanteesta.”

”Hei!” Xen ärähti katse tiukasti näytöllä, ”Seis! Mitä helvettiä seis! MILLÄ OIKEUDELLA JUURI SINÄ? SINÄ OLET VAIN JOKU PIMU!”

”Kuten kaikki tiedämme, Ko-Metrun tragedia”-

”ET VILKAISEKAAN SIIHEN PAPERIIN, VAAN KAMERAAN! KARZAHNIN MUIKKELI, IHAN PERUSJUTTUJA! KAAAATSE KAMERAAAAAN!”

”-kohtasi koko kaupunkia noin-”

Xenin sormet puristivat jälkiä vortixxin tiskiin. Oren käänsi punaista, epäuskoista katsettaan Xenistä tiskin edessä Xeniin ruudulla ja joutui tarkistamaan näkemänsä vielä pariin kertaan.

”Tilanne on äärimmäisen vakava ja kaupungin turvallisuustilanne heikentynyt. Mutta pyydän kaikkia pysymään rauhallisena, sillä Musta Käsi on jälleen toimintakuntoinen. On sanomattakin selvää, että-”

”ETTÄ NENÄSSÄSI ON VARJOTTU!” Xen huusi osoittaen ruudulle. ”KIINNI JÄIT! KIINNI JÄIT SENKIN TYPERÄ HUPAKKO! KIINNI JÄIT!”

”Hei”, Oren sanoi rauhallisesti. ”Hei, sinä.”

”…niin?” Xen vaikersi raskaasti.

Oren nosti kulmaansa, laski kuivausrätin käsistään kultaisen hanan päälle ja osoitti näyttöä.
”Haluatko että suljen tuon?”

”En”, Xen sanoi hymyillen. Eikä onnistunut täysin piilottamaan sitä, että tärisi kauttaaltaan.

”Nautitko sinä tästä varmasti?”

Xen hohotti kuivan, lähes äänettömän naurun.
”En”, hän pudisti päätään.

”Okei. Haluatko sinä jotain juotavaa?

Xen nauliutui paikoilleen sekunneiksi, mutta yhtäkkiä nyökkäsi kolmesti. Oren katsoi vielä kerran ruutua, sitten Xeniä ja lopuksi takahuoneensa kuparinväristä ovea.
”Kai tämä nyt tarkoittaa”, vortixx kysyi sormi pystyssä, ”että voin oikeasti kirjoittaa laskun illastasi Turaga Dumelle?”

Xenistä päässyt kikatus ei kuulostanut Orenin mielestä kovin terveeltä, mutta silti hän napsautti korkin auki tiskin takana.
”Talo tarjoaa joka kymmenennen”, vortixx sanoi ja työnsi kirkkaan sinistä nestettä sisältävän lasipullon naisen eteen. Kun näytöllä julistava Mustan Käden tuore kenraali vain jatkoi ja jatkoi, napsahtivat Xenin sormet pulloon kuin voimapihdit.
”Älä mielellään riko sitä”, Oren huikkasi kävellessään takahuonetta kohti, ”panimon väki antaa alennusta jos tuon pullot ehjinä takaisin.”

Seuraava Xenin kidasta paennut ääni ei herättänyt luottamusta pyynnön ymmärrystasoon.


Ikkunoista näkyvä katu alkoi pimentyä. Juottolan hiljaisuudessa kuului enää vain lasien hinkkaamisen ääni ja innokas kikatus. Kynttilänvalo heijastui parinkymmenen tiskillä lepäävän pullon muodoista.
”Hahahahaha… siis, Oren, näitkö sinä, kuinka epävarma se oli itsestään?” Xen hekotteli nojaten tiskiin, ”näitkö, miten se otti sellaisen äijäasennon ihan vain näyttääkseen, kuka on uusi pomo talossa???”

Valkoinen vortixx kohensi rusettiaan ja asetteli kassalippaan rattaita huolellisesti oikeisiin lokeroihin.
”En voi väittää huomanneeni.”

Xen naurahti ja jakoi pitkän, intohimoisen suudelman pullonsuun kanssa.
”No entä sen, miten se haparoi paperien kanssa? Tarvitsevatko suuret sotilasjohtajat edes paperia, eivätkö ne vedä inspiroivia puheita niin kuin siinä hetkessä sille joukolle? Ja sitten kaikki inspiroituvat ja helvetti, ne toiset tyypit saavat turpaan!!!”

”Voipi olla”, Oren nyökkäsi sulkien kassalippaan..

”Hahaha!” Xen hakkasi kättään vasten tiskiä, ”Kun tuollainen pimu heiluu vallan kahvassa, onko yhtään turvallinen olo asua Metru Nuilla???

”Ei oikeastaan ole”, Oren myönsi ja kumartui tiskin alle, ”mutta ei se kyllä hänen vikansa ole.”

”Ei niin”, Xen julisti, ”eihän se koskaan ole sen tyypin oma vika! Oikeasti tuokin pikku tyllerö voi syyttää kaikesta epätervettä isäsuhdetta, joka pilasi hänen luottamuksensa kaikkiin syvällisempiin tuntemuksiin toisia tyyppejä kohtaan!”
Oren oli astellut takahuoneeseen Xenin huomaamatta.

”Aika kovia sanoja”, hän huikkasi ovenraosta.

”Mutta nyt hän hehkuu valheellista itsevarmuutta”, Xen jatkoi innoissaan leveästi virnuillen, ”kun löysi jonkun tyypin, johon ajatteli voivansa luottaa… mutta jokaisella hiljaisella hetkellä, kun se tyyppi ei ole paikalla, joutuu tuo tyttörukka miettimään, että mitä jos sekin helvetin perkeleen rakkaudenkaipuu on vain jotain perverssiä isätrauman paikkailua!!!”

Varaston ovi kalahti kiinni. Oren oli vaihtanut arkisempaan haarniskaan ja riisui vielä rusettiaankin kaulalta.
”Ei voi tietää, ei.”

”Tuleeko sellainen olo, että tuollainen tyyppi voisi suojella kaupunkia hammaslääkäriltä ja söpöltä tytöltä ja lumiukolta ja violetilta helvetin pedolta, häh???”

”Alkaa ehkä tulla sellainen olo”, Oren haukotteli, ”että tuo tyyppi voisi ainakin vähitellen mennä kotiinsa nukkumaan.”

Xenin leveä virne hyytyi.
”Oren heeeei”, hän uikutti surullisin silmin, ”älä viitsi, en minä pahalla.”

”En minäkään. Ajattelin vain sulkea putiikin.”

Xenin leuka avautui haukkomaan henkeä.
”Niinkuin, lopullisesti???”

”En”, Oren huokaisi. ”En nyt ainakaan vielä.”

”Huh!” Xen huokaisi helpotuksesta.”Loistavaa! Minähän.. minähän ehdin sitten käydä täällä vielä monen monta kertaa, eikö niin?”

Valkoinen lisko pysähtyi katselemaan juomiaan. Hän vastasi kääntämättä kasvojaan Xeniä kohti.
”Niin. Niin varmaan ehdit.”

”Oren, olet loistotyyppi, oikeasti! Vaikka me olemme tunteneet vasta tämän illan, minusta tuntuu kuin me olisimme parhaita kavereita!!!!”

”Sepä mukavaa. Nyt joudun toivottamaan sinulle hyvää yötä.”

Xen huojui pois jakkaralta ja alkoi käppäillä ovea kohti.
”Hyvää yötä, Oren. Pidä… pidä paikka pystyssä.”

Liskomiehen kasvoilla kävi epätoivoinen hymy. Xen ei sitä jäänyt liian pitkäksi aikaa miettimään, mutta ei hän voinut olla huomaamatta, miten vortixxin katse viipyili hiljaisen puulattian yllä.
”Samoin sinulle”, vortixx vastasi ja puhalsi tiskin kynttilät sammuksiin.


Kello oli ihan helvetin liikaa.

Xen asteli huojuen sivukujalle ja ohitti pienen ravintolarakennuksen, joka sai hänet pysähtymään hetkeksi. Ei hänen nyt käytännössä tarvinnut syödä, mutta tämä määrä alkoholia kutsui elimistössä kummallisia mielihaluja esille.

Etelämanterelaisella tyylillä ja kirkkaan punaisilla sävyillä sisustettu hökkeli erottui edukseen metrun tummanpuhuvasta ilmeestä. Sen savisesta räystäästä roikkui kahden metalliketjun päässä kyltti, jossa punainen lonkero kiertyi spiraalina suuren silmän ympärille. Tuttu nimi – ”TREN KROMIN TAUKOPAIKKA” – hyppäsi vahkin silmiin.
Ikkunoiden takana oli kuitenkin säkkipimeää, ja Xenin kokeiltua ovea pysyi se tiukkaan suljettuna.

”Ei auta”, pieni naisen ääni kuului hänen takaansa ylhäältä. ”Ollut kiinni viime viikon puolivälistä asti.”

Xen kääntyi, nosti katsettaan ylös ja laski hieman huppuaan. Huna-kasvoinen, nuori ja viehättävä onu-matoralainen nojasi talon toisen kerroksen parvekkeen kaiteeseen. Sormiensa välissä tällä oli pikkuruinen, musta, savuava kääryle.

”Voi sääli”, Xen vastasi tälle, ”kuulin joskus, että tuolta saa hyvää ruokaa. Eipä ole tullut kromidisapuskaa koskaan kokeiltua.”

Matoralainen nyökkäsi hiljaa ja imaisi savuavaa käärylettä.
”Kukaan ei oikein tiedä, missä omistaja menee”, nainen sanoi, ”mutta en yhtään ihmettelisi, vaikka olisi vain pakannut kamansa.”

”Miksi ihmeessä?”

Pieni onu-matoralainen huokaisi syvään eikä näyttänyt olevan halukas vastaamaan heti. Sitten hän tumppasi savukkeensa metalliselle lautaselle kaiteen päällä ja avasi pientä pyöreää ovea parvekkeelle.
”No, eikö se ole ihan ilmiselvää? Hänen kaltaisiaan ei enää hirveästi kaivata tänne.”

Pikkuneiti otti pari askelta sisälle vetäen ovea kiinni hitaasti perässään, ja kääntyi vielä ovenraosta Xenin puoleen:
”Niinhän se aina alkaa.”

”Niin”, Xen mutisi katsellen pimeitä ikkunoita, ”Niinhän se kai tekee.”
Xen heilautti kättään hiljaisena matoralaiselle ja jatkoi matkaansa.

Katulamput alkoivat syttyä tyhjien katujen ylle. Yön viimeiset kuljetukset ulvoivat maan alla.

”Helvetin Onu-Metru.”

Siinä pimeydessä Xenille vastasi vain yksi ääni. Se sama ääni, joka oli puhunut hänelle tänä aamuna hänen unissaan, se sama ääni joka oli tehnyt hänen olonsa mukavaksi. Se ääni kantautui hänen kaulallaan ja tuntui lempeältä kädeltä hänen poskellaan. Se sama ääni, joka kantautui metallista hänen kaulallaan hupun punaisen kankaan suojassa, mutta joka kuulosti puhuessaan aina todellisemmalta kuin mikään muu.

♫Xee-eeeen~♫, ääni kuiski, ♫tanssitaan ja pusutellaan ja pidetään hauskaa!!!♫

”Hei”, vahki-nainen murahti, ”ei nyt.”

♫Tykkäät kuitenkin, senkin likainen tyttö~♫

Vaaleanpunaiset silmät laskeutuivat siruun, joka tuntui kaulalla oudon lämpimältä.
”Sinä olet joku superase ja minä olen enemmän kännissä kuin tällä aineenvaihdunnalla pitäisi voida olla.”

♫Ja silti rakkaan toasi mielestä tämä on parempi ratkaisu~♫

”No, ehkä hän on sitten vähän tyhmä. Ja niin olen varmaan minäkin, kun kanniskelen tätä kaulallani huonossa naapurustossa.”

♫Sittenhän te pikku tyhmät sovitte toisillenne täydellisesti~♫

Xen pysähtyi hiljaa tyhjään risteyksen kahden kolkon louhitun, täysin pimeän talon väliin. Katukivi oli huoltamatonta, sään raastamaa ja sen välistä kasvoi kevyttä heinää ja pieniä sinihehkuisia sieniä. Pikaputkien avauduttua ei näissä ilmeisesti oltu enää juuri kuljettu ravuilla ainakaan vuosikymmeniin. Ainoat ehjät valokivetkin olivat himmeähehkuisia tai täysin sammuneita, ja jäteastioiden viereinen kiviseinä oli maalattu täyteen karua kielenkäyttöä ja groteskeja, rujoja ja jopa pelottavia vahkinhahmoisia olentoja.
Siinä viileässä kaupungin yössä Xenistä tuntui kuin siru kaulalla olisi ollut hieman hentoisesti lämmin. Hänen koskettaessaan sitä hiljaa sen metalli kolahti vasten toista asiaa, joka hänen kaulallaan roikkui. Leijuvista kappaleista koostuva punainen riipus tuntui kuin haluavan paeta sirun hehkua. Tai sitten siru oli se, joka työnsi toista riipusta syrjään.

Xen ei ollut aivan varma, mitä oli tekemässä. Se oli ollut tunne, joka leijaili joka päivän yllä, mutta nyt hän osasi antaa sille kasvot. Kymmenet, selittämättömät kasvot joista osa näytti vaarallisilta, osa ei, ja joista jokainen oli sitä mieltä, että se, mikä hänen kaulastaan roikkui ei kuulunut hänelle. Se tunne oli helppo työntää pois utuisella haaveilulla jostakusta paremmasta, jota hän ei oikeastaan tuntenut. Mutta katselemalla sitä rikkinäistä naamiota, jonka jään toa oli muistoksi jättänyt, kykeni hän vielä tuntemaan sen yhden ainoan illan pariin kuukauteen, jolloin maailma ei ollut ollut ihan yhtä pelottava ja epävarma ja pirun outo.

Pirun outo se oli tietty aina. Se osio piti ehkä vain hyväksyä.

”Hyvä on, sitten”, Xen huokaisi väsyneenä jatkaen matkaa laitakaupungin katuja pitkin. ”Flirttaile minulle.”
Kristallinheleä ääni kikatti tyttömäisesti.
♫Pelkäsin, ettet koskaan kysyisi~♫

Mestarin illallinen

Feterra-asema

Zorakin kabinetti erottui edukseen muusta sisätilasuunnittelusta. Se oli täynnä eleganssia ja yksinkertaista kauneutta, ja kiviset seinät peittyivät kauniisiin tauluihin kaikkialta maailmasta. Nurkassa seisoi korokkeella hillitty mustavalkoinen shakkilauta, jonka peli oli kesken. Mustalla oli selkeä ylivoima, mutta valkoisen kuningas seisoi vankasti turvassa, liikkumattomana aloitusruudussaan.
Tilan kruunu oli kuitenkin pitkä tamminen pöytä, ja sille oli katettu illallistarvikkeet kahdelle:
Mestarille ja tämän vieraalle. Tänään oli erityinen ilta.

Pöydällä pitkät valkoiset kynttilät paloivat lepattavalla liekillä tanssien iloisesti. Savu ja kynttilöiden lämpö toivat juuri haluttua tunnelmaa tilaan. Valot taittuivat viinilaseista, jotka oli katettu pöytään. Puna- ja valkoviineille oli omat lasinsa, ja ruokailuvälineitäkin oli ainakin neljälle eri ruokalajille.

Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas antoi käskyn Feterroilleen, jotka toivat kylvetetyn ja siistityn Toan kabinettiin. Feterrojen teräksisillä kauloilla oli mustia rusetteja, kuin niitä olisi ehostettu tilaisuutta varten.
Ne näyttivät Umbran silmissä koneiden yllä vain vääriltä.

Entinen päämoderaattori laitettiin istumaan kullalla koristellulle penkille. Toinen Avrahk Feterroista asetteli kankeilla mutta millintarkoilla sormilla hänen eteensä valkoisen kangasservetin ruokailua varten. Toa oli vieläkin hämmentynyt kuuman kylvyn ja pesun jälkeen.

Häntä palvelivat kohteliaasti samanlaiset metalliset kourat, jotka olivat aiemmin vain satuttaneet häntä.

“M-mitä?” pääsi hämmentyneen toan suusta. “Zorak, mitä haluat minusta?”
Toan suu oli avoimena kuin Karda Nuin luola. Hän katseli ympärilleen ja näki kullatut ruokailuvälineet. Kaikki oli laitettu paikoilleen niin hienosti ja elegantisti.

Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas seisoi vielä pöydän toisessa päässä, ja asettui rauhallisesti istumaan paikoilleen. Hänellä oli päällään skakdeille ominainen virne, ja hän oli kiillotuttanut takkinsa napit, jotka kimmelsivät kynttiläin valossa kultaisina. Harjaton oli odottanut tätä hetkeä. Valottu oli tarpeeksi kesytetty ja valmis hänen tapaamiseensa.

“Olet vieraani, et vankini”, Zorak lausui maireasti. Hän soitti pöydällä olevaa pientä tiukukelloa kutsuakseen kokkinsa paikalle. “Haluat varmasti syötävää, Toa. Valmistan sinulle illallisen, jota et ole koskaan kokenut… ja jota et koskaan unohda.”

Avhrak Feterra leijui eleettömästi ovesta sisään, illallismenu yhdessä käsistään ja pienet leipäkorit toisissa. Sulavasti kone leijui kivilattian yli ja toi korit ja menut kummankin palveltavansa eteen. Arstein taputti käsiään ja tappokone lähti rauhallisesti ja tyynen hiljaisesti pois sinne mistä oli tullutkin, oletettavasti Zorakin keittiökompleksiin.

Zorak risti tummat kämmenensä ja myhäili tyytyväisenä. Ehostettu valon toa näytti yhä varsin heikolta. Nyt mestari oli varma ettei toa kävisi hänelle hankalaksi, ja tämän kasvoilta pystyi lukemaan hämmennyksen ja pelon.
Illallista varten Umbralle oli annettu hänen naamiotaan muistuttava voimaton jäljitelmä. Toan edellinen pakoyritys oli osoittanut tämän naamiovoimien vaarallisuuden, mutta olihan kuitenkin kohteliaampaa kohdata valottu tämän kulttuurille sopivammalla tavalla, naamio kasvoilla.
Umbran oli vaikea käsittää vieläkään mitä oli tapahtumassa. Hän piteli ruokalistaa käsissään ja luki tarjottavien ruokien nimiä sekä ruoka-ainesluetteloita. Zorakin hoveissa hän oli saanut lähinnä tarpeeksi ravitsevaa ravintoa, ja sen määrää oltiin säännöstelty häntä varten. Nyt hänelle tarjottiin kattava illallinen.

Koko maailma oli menettänyt lopullisesti järkensä.

Kun yksi Feterra oli kadonnut ovesta, tuli sen tilalle kaksi muuta, joista toinen kantoi kahta viinipulloa ja valkoista liinaa käsissään kuin tarjoilija. Toinen Feterroista siirtyi pianolle. Samat sormet, jotka olivat puristaneet Umbran olkapään verisille ruhjeille, alkoivat kohottaa tunnelmaa selakhialaisilla klassikoilla.

”Toa Umbra. Ensimmäiset viikkosi asemalla olivat varmasti haasteellisia”, Zorak myhäili pöydän toisesta päästä, ”mutta välttämättömiä. Tarkoituksemme ei tietenkään koskaan ollut aiheuttaa sinulle vahinkoa, Valottuni.”

Umbra ei tiennyt oikein mitä vastata. Hän vain tuijotti skakdia ja hengitti raskaasti. Toa ei ollut istunut kunnolla viikkoihin.

“En valitettavasti ole ‘valottusi’, Zorak. Mitä ikinä sillä tarkoitatkaan.”

Umbra katui sanojaan, kun Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas tuijotti häneen hetken vain harmailla kasvoillaan ohut hymy. Skakdi ei sanonut mitään, vaan tarttui käsillään taiteltuun liinaan lautasen päällä ja asetteli sen syliinsä huolellisesti.

”Mitä haluaisit syödä, toa Umbra?” skakdin lempeä ääni kysyi.
“Että mitä?” Toa sanoi hiljaa, äänellä joka kantoi vain vaivoin musiikin yli. Hänen selkäpiitään karmi skakdin kiltteys. Hän katsahti sitten menuaan ja tajusi kysymyksen, muttei osannut vastata siihen, vielä.

”Ei hätää, toa”, skakdi myhäili, ”ehdit kyllä miettiä vaihtoehtojasi.”

Ovi kävi ja kuin tilauksesta hopeinen leijuva yksisilmäinen lautanen, Zorak Va, saapui hitaasti humisten mukanaan alkuruokakeitot, jotka se kantoi sisuksistaan kurottuvalla yhdellä kädellä. Va-lautanen tarjoili lautasen Umbralle, tosin selkeästi aika töykeästi vihaansa purren. Sitten se ojensi samanlaisen kunnioittavasti isälleen Zorakille. Pienellä rusetilla somistettu kone lähti takaisin keittiötä päin sadatellen niin hiljaa, että pianomusiikki peitti sen, minkä Umbra tiesi jo rivouksiksi.

”Kiitos, Va”, Arstein hymyili hekotellen kylmänviileästi, ja kääntyi taas kohti vierastaan. Skakdi poimi pitkän kullatun keittolusikan ennakkoluulottomasti lautasensa viereltä ja nyökkäsi Umbralle.

”Ole hyvä, Valottuni. Sinulla on varmasti suuri nälkä.”

Keitto höyrysi kutsuvasti toan edessä ja Umbra tarttui värisevällä kädellään lusikkaan. Kermainen, täyteläinen tuoksu valtasi hänet ja hän tunsi olevansa aivan jossain muualla. Persiljat keiton koristeena olivat vihreämpiä kuin mikään Zorakin hovissa. Alkuruoka kutsui häntä luottamaan skakdiin.
Hän upotti lusikan varovaisesti keittoon, ja otti siemauksen. Onujuuria, Umbra tunsi niiden maun. Täyteläistä, ihanan kermaista. Jos keitto oli myrkytetty, oli se hyvin piilotettu keiton koostumukseen.

”Kaikki, mitä sinulle tänään tarjoillaan on tuoretta ja peräisin lähialueilta”, Arstein sanoi siemaisten omaa onujuurikeittoaan. ”Kuten kaikki taide, jonka omistan… xialaisten yhteistyökumppanieni ystävällisesti tarjoamaa.”

“Osaat ainakin arvostaa laadukkaita raaka-aineita, Mestari ZMA”, Umbra sanoi epäröivästi mutta kohteliaasti, ja siemaili keittoaan.
Zorak oli taas hetken hiljaa, ja naurahti kolkosti.
”Xialaisten kanssa työskentelyn minulle opettamaa, Valottuni. Mikä turhamainen rotu. Menneen kirkkaimmissa liekeissä liian pitkään lämmiteltyään niiden sokaisemia. Niin pitkään liekin sytyttämistä opeteltuaan täysin unohtaneet, miksi halusivat sen koskaan syttyvän.”

Valon toa ei osannut vastata siihen heti mitään. Kaunis musiikki ja keiton makujen tulva tuntuivat Umbrasta kuin jälleen yhdeltä unelta, joka sekoittui todellisuuteen ja josta herätessä löytäisi itsensä taas vain toisesta unesta. Ja juuri tästä unesta ei voinut olla varma, oliko se miellyttävää vai painajaista. Toa tuntui olevan jo nyt aivan täynnä, koska oli tottunut niin pieniin ruoka-annoksiin ollessaan kahlittuna.

Zorak nosti katseensa taas omasta keitostaan Umbran väsyneisiin silmiin, ja puhui tunteista riisutulla sävyllä.

”Kuulinkin, että kävitte… katselemassa taidettani Sheelikan kanssa.”

“Kyllä, Sheelika näytti minulle kokoelmiasi. En ollut koskaan nähnyt moisia taideteoksia ja oli hyvä että pääsin vihdoin jaloittelemaan. Niin paljon teoksia, jotka toivat ajatuksia mieleeni…” Umbra kertoi, mutta lopetti.

Hän oli menossa liian pitkälle.

”Sepä mukavaa, Valottu. Vaikka en koskaan antanut Sheelikalle lupaa siihen.”

Aseman mestari pysäytti lusikkansa keittoonsa aiempaa pidemmäksi ajaksi, eikä katsonut enää Umbraa silmiin. Ja niiden hiljaisten sekuntien ajan Umbra kävi päässään kaikki mahdollisuudet.
Feterra sai soittimen edelleen laulamaan kauniisti huoneen nurkasta. Mestarin puheen tauko sai soiton kuulostamaan entistä painavammalta ja painokkaammalta. Sitten Arstein puhui taas.

”Mutta ehkä olitkin sitten jo ansainnut sen oikeuden, Umbra. Olet alkanut oppia.”

Umbra huokaisi helpotuksesta, mutta oli yhä valppaana. Hän ei pitänyt uuden mestarinsa arvaamattomuudesta ja tämän vaihtelevista tunnetiloista. Toa päätti viimeistellä keittonsa loppuun.

“… oikeuden?” toa päästi suustaan tarpeeksi lujaa, että se kuului musiikin yli.

Zorak nyökkäsi taas hiljaa eikä voinut olla hykertämättä.
”Tietenkin. Ethän ole kuitenkaan vain vankini… vaan myös orkesterini pääesiintyjä. En voi tarjota sitä työtä rikkinäiselle toalle”, skakdi sanoi. ”Haluan ehkä jopa henkilökohtaisesti pahoitella hieman siitä, kuinka paljon… unilääkettä käytimme sinuun, vaikka se oli lopulta omaksi parhaaksesi.”

Unettomat unet ja painajaiset olivat olleet Umbran kumppaneita ison osan ajasta Zorakin hoteissa.
“Kiitos, että lopetitte kredipselleenin käytön vihdoin”, Umbra sai sanottua. Keitto oli jo lähes syöty ja toa mutusteli hiukan vaaleaa patongin palaa, jonka oli kastanut loppuun keittoon.

”Tarkoitukseni ei ollut koskaan satuttaa sinua, Valottu”, Zorak sanoi rauhallisesti. ”En haluaisi ikinä sinun kaltaisellesi pahaa.”

Umbra toivoi, että hänellä olisi ollut siihen jotain sanottavaa, mutta ei hänellä ollut. Zorak söi oman lautasellisensa rauhallisesti loppuun, vilkaisi Umbran tyhjää ja nosti pienen kultaisen soittokellon viereltään pöydältä. Hän helisti sitä äänekkäästi.

Kapellimestari kääntyi rauhallisesti ja leveästi hymyillen pian taas ovesta sisään leijuvan Zorak Va:n puoleen.

”Kutsuitte, herrani”, sen mekaaninen, kimeä ääni sanoi pakotetulla asiallisuudella.
”Ah, Va. Luulen että on seuraavan ruokalajin aika. Ole hyvä ja palvele vierastamme ensin.”
Va teki työtä käskettyään ja meni pöydän toiseen päähän klaanilaisen luokse.

“Mitä teille saisi olla?” se kysyi kimeällä äänellään ja olisi varmasti mutissut jotain, jos ei olisi ollut kuuloetäisyydellä mestaristaan.
Umbra empi hetken ja päätti kahdesta pääruokavaihtoehdosta partaveitsisikaa tummassa olutkastikkeessa.
“Ottaisin sikaa ja lasin punaviiniä”, Toa sanoi. Hän ei voinut vieläkään uskoa, että hänen annettiin sanoa jotain sellaista.

“Tuon ruokanne tuossa tuokiossa”, Va sanoi kohteliaana, teennäisellä asiakaspalvelijaäänensävyllä. Tämän jälkeen lautasmainen kone leijaili hakemaan mestarinsa tilausta, mutta Zorak vain nyökkäsi koneelle. Va tunsi isänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että tämä ei tehnyt yllättäviä valintoja, ja poistui tilasta.
”Oikea valinta, toa Umbra”, skakdi myhäili hiljaa.

Umbra oli kuullut, että partaveitsisika oli suurta herkkua Pohjoisella mantereella, muttei ollut koskaan saanut maistaa sitä. Hän ei olisi koskaan uskonut, että pääsisi käsiksi herkkuun Zorak von Maxitrillian Arsteinin illallisseurana. Häntä vastapäätä istui henkilö, joka oli aiheuttanut paljon kuolemaa ja vahinkoa Bio-Klaanille. Ja jos klaanilaiset koskaan saisivat tietää tästä… hän ei uskaltanut edes kuvitella.

Va tuli ja toi mukanaan viinit, jotka se kaatoi korkeisiin viinilaseihin. Verenpunainen, tanniininen viini jätti kyyneleitään lasin sisäpintaan. Sopisi siis mainiosti lihalle, Umbra tuumi pientä ruokatuntemustaan.
Pieni robotti sai vain vaivoin kerättyä tyhjät keittolautaset lusikoineen ja viiletti nopeasti keittiöön hakemaan pääruokia. Mestarin ja tämän vieraan ruokien ei saanut antaa odottaa.

Umbra pyöritteli punaista viiniä pitkulaisessa lasissa. Neste muodosti punertavan rinkulan sinne, millä korkeudella se oli lasissa ollut, jonka jälkeen punertavat viinin kyyneleet alkoivat hitaasti laskeutua lasin pohjalle. Toa nuuhkaisi lasia ja maistoi hiukan juomaa.
“Oikein hyvin hengittänyttä”, mies sanoi hiljaa. Viini oli niin pehmeää, että se oli varmasti maksanut omaisuuksia.
Kapellimestari nosti oman lasinsa eteensä, kallisteli sitä paikoillaan kuin pitkittääkseen nautintoa edeltävää hetkeä ja lopulta siemaisi sitä hillitysti. Umbra kiinnitti hetken huomiota siihen, että Arsteinin lasissa oli vain vajaa kolmasosa siitä määrästä viiniä, joka hänelle oltiin kaadettu.

”Ilo kuulla, että kaltaisesi osaa arvostaa hyvää Ini-Suvagnonia”, skakdi hymyili laskien lasinsa alas. ”Voin uskoa, että toa-sankari on saanut istua uransa aikana monilla, monilla suurilla juhla-aterioilla.”

Umbra nielaisi viiniään ja vastasi: “Loppujen… loppujen lopuksi en ollut kauhean monella juhla-aterialla. Mitä nyt Bio-Klaanissa Nimeämispäivän vietot.” Viini alkoi höllentää hänen kielenkantojaan. Hänen toleranssinsa oli laskenut. Hänellä oli niin heikko olo, eikä viinintilkka auttanut asiaa. Mutta mitä muuta hänen olisi sitten pitänyt tehdä?

Zorak vain nyökkäsi hymyillen vastaukseksi, ja tuijotti punaisilla viirusilmillään kohti Umbraa. Hän siemaisi lasinsa viimeiset tilkat ja laski sen lopullisen oloisesti eteensä. Tietenkin. Mestari tiesi rajansa täydellisesti.
Umbra ei ollut varma, missä hänen omansa menivät. Tilanne tuntui sumealta ja epätodelliselta, mutta oli vaikea enää erotella mikä siitä oli juoman aiheuttamaa. Hänen vatsansa oli saanut tarvitsemansa ensimmäistä kertaa viikkoihin. Vai kuukausiin? Syvällä pimeässä kukaan ei ollut sitä hänelle kertonut.

Eikä hän tiennyt, olisiko kysyminen auttanut. Hiljaisuudet, jotka Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jätti keskustelun väleihin tuntuivat melkein pidemmiltä kuin kaikki ne hetket, jotka valon toa oli viettänyt yksin korppinsa kanssa.
Vaikka kauniin koneen musiikki puhui heidän puolestaan, tuntui Umbrasta kaiken aikaa siltä, että hiljaisuus olisi virhe. Ja jos hän jotain oli oppinut täällä alhaalla viettämästään ajasta, niin sen, että virheistä pyrittiin eroon.

Ovi aukesi jälleen. Sisälle leijailevan pallosilmäisen lautasen sisäinen moottori ulvoi äärimmillään, kun se kantoi pääateriaa vain yhdellä pienellä kokoontaittuvalla raajallaan. Ja mikä ateria se olikaan – Umbraa suorastaan heikotti, kun sianlihan mehevä tuoksu iski häntä kasvoihin. Kolmella eri tavalla valmistettu partaveitsikarju suorastaan kylpi tummassa, ruskeassa olutkastikkeessa. Voissa paistetut bataattitikut ja perunasurvos levittäytyivät annoksen alimmaisina ja erilaiset lihat oli laskettu niiden päälle kuin uhrialttarille. Ruskea kastike oli levinnyt ympäri lautasta, koska heiveröinen Va ei ollut pysynyt tasapainossa lautasensa kanssa, mutta se ei Umbran ruokahalua poistanut. Lihojen päällä oli vielä revittyä persiljaa antamassa kontrastia annoksen väriskaalaan. Kaikki tämä ruoka… hän oli ehtinyt jo unohtaa, miltä sen kaipuu tuntui.

“Nypittyä potkaa, sisäfilettä ja revittyä kylkeä”, Umbra luetteloi lihan eri olomuotoja haltioissaan.

Jännittävä tiedonhippunen ateriastanne”, piipitti Zorak Va tavallista konemaisemmin ja harkitummin laskiessaan massavat lautaset pienillä käsivarsillaan valon toan eteen, ”Pohjoismantereen karjunmetsästäjien perinteisiin kuuluen partaveitsikarjun liha on eroteltu luista sen omilla selkäpiikeillä.”

Umbra ei tiennyt miten reagoida, kun häntä aiemmin leikelleen leijuvan lautasen silmä osoitti häntä kohti. Pieneksi hetkeksi silmän valopinta muodosti tyylitellyt hymyilevät kasvot, jotka muistuttivat hieman Arsteinin omia.

”Ki-kiitos paljon”, valon toa sai vaivoin ulos.

Zorak Va lähti suristen hakemaan keittiöstä lisää lautasia. Sitä ennen se pyörähti kiepin Umbran tuolin ympäri, ja pysähtyi nytkähtäen aivan hänen päänsä vierelle. Va kuiskasi sähköisesti säristen niin hiljaa, ettei sen mestari voinut kuulla pöydän toiseen päähän.
Saatanan valonheitin, huvittaisi sähköttää sinua ihan kunnolla!”

“… Onpas tylyä asiakaspalvelua”, Umbra hätkähti.

Va leijaili keittiöön ja tuli sieltä takaisin yhtä painavan lastin kanssa ja laski ne luojansa eteen. Zorak kiitti ystävällisesti, ja leijulautanen oli poistumassa tilasta kunnes se keskeytettiin.

Va, poikaseni”, kapellimestari sanoi maireasti. ”Ehkä sinun kuuluisi kysyä vielä, kaipaako vieraamme jotain?”
Kone pysähtyi jäätyneenä paikoilleen kuin sen olisi pitänyt prosessoida vastauksensa asettelua hetken.

”Aivan. Niin. Kyllä, mestari.”

Silmä kääntyi nytkähtäen Umbraa kohti.

”Mitäs sinulle saisi sitten olla.”

“Voisitko täyttää lasini, se on tyhjä”, Umbra sanoi, unohtamatta ivallisen kuuloista ja pitkitettyä kiitosta.

Pianon kaunis sointi jatkoi tilassa kaikumista, kun Va leijaili oudosti täristen ja nykien pois, ja palasi kauniin punertavalasisen pullon kanssa valon toan luo. Lautaseen auenneesta luukusta ulos työntyvä hoikka mekaaninen käsivarsi kaatoi hitaasti ja huolellisesti Umbran lasin täyteen.

”Hyvin toimittu, Va”, Arstein myhäili itsekseen. ”Emmehän halua antaa vieraamme luulla, ettemme kaipaisi häntä tänne?”
”Emme, mestari”, sanoi kone silmä tiiviisti Umbrassa.

Suoraan valon toan otsalohkoon osoitettu suuri silmä muodosti hetkeksi naksahtaen aseen tähtäysristikon muodon.

Samalla sekunnilla Va muunsi äänensä taas sähköiseksi kuiskaukseksi suoraan Umbran korvaan:

Hauska fakta, valopallo – Mestarini nuotisto ei vaadi, että sinulla olisi kaikki neljää raajaa…

Sen sanottuaan Zorak Va laski pullon tyynesti pöydälle ja leijaili niin nopeasti ulos tilasta, ettei Umbra ehtinyt sanoa mitään. Eikä Umbra ollut varma, lähtikö lautasesta moottorin surinaa vai pientä, lapsellista hihitystä.

Hyvin samanlaista kuin silloin, kun kone oli työntänyt terää hänen silmäänsä.

Valon toa päätti juoda hiukan lisää viiniä ja rauhoittaa hermojaan. Herkkuruokaa oli tarjolla ja se tuoksui niin taivaalliselta. Yrttien, pippurien, rasvojen ja suolan sinfonia sai hänet aromien luomaan transsiin ja hän aloitti matkansa makujen maailmaan. Täyteläinen olutkastike tuki lihavaihtoehtoja ja jokaisella haarukallisella hän otti mukaansa perunaa ja bataattia. Kaikki oli niin mehevää ja täyttävää. Hienostopaikoissa tästä maksettaisiin omaisuuksia.
Umbra joi enemmän ruoan kanssa, ja tumma viini täydensi kokonaisuutta tanniinisuudellaan. Se avasi makuja, joita hän ei ollut ensimmäisillä haarukallisilla kohdannut. Ja vaikka mikä tahansa tuntuisi taivaalliselta niin pitkän nälän jälkeen, oli tämä ateria jota oli vaikea uskoa.

“Tämä on niin hyvää”, Umbra sanoi ja pyyhki naamionsa poskia ja suupieliä lautasliinaan. Rasva valui hänen voimattoman kanohinsa leualla ja punaviini värjäsi suun tummaksi.

Kapellimestari tarttui omaan ateriaansa hillitymmin. Zorak leikkasi lihasta pieniä, hallitun kokoisia palasia ja pureskeli niitä huolellisesti sahamaisella hammasrivillään. Oli kuin skakdi ei olisi ollut edes varsinaisesti nälkäinen, mutta hyvien tapojen kunnioittamiseksi päätti osallistua ruokailuun.
Umbra nautti viinin ja ruoan pyhästä liitosta, kun sai taas syödä kylläiseksi asti. Hän pyrki hillitsemään syömisvimmaansa ja seuraamaan Zorakin tekemisiä, mutta vatsa ja makuaisti olivat toista mieltä. Hän tunsi olevansa miltei onnellinen, oli hyvää musiikkia, juomaa ja ruokaa.
Mutta pöydän päässä oli yhä skakdi, joka oli hyökännyt Bio-Klaaniin.

”Syö niin paljon kuin tarvitset, toa Umbra”, hän sanoi hymyillen ja piti pienen tauon. ”Tarvitsemme sinua täysissä voimissasi.”

Feterran soitto kaikui miellyttävästi kaiken yllä.

”Siksi käytimme kredipselleeniäkin”, Zorak jatkoi.

Umbra pysähtyi kesken pureskelun vain tuijottamaan lautastaan. Ja pystyi melkein muistamaan, miltä se neste oli tuntunut hänen suonissaan.

Credox sellenum, tai kuten se joskus tunnettiin, selecium, on huonosti ymmärretty kemikaali”, Zorak jatkoi upottaen veistä uuteen palaan lihaa. ”Historia ei kerro juuri mitään siitä, miten sitä valmistetaan, eikä sen vaikutusta ole pystytty toistamaan keinotekoisesti.”

Hän laittoi pienen palan lihaa suuhunsa ja pureskeli huolellisesti.
”Tuota kaunista ainetta on olemassa todennäköisesti koko maailmassamme vain muutamia tuhansia litroja. Kuten huomaat, toa Umbra… tarjoan sinulle vain parasta.”

Hyvän ruoan, viinin ja musiikin luoma illuusio alkoi särkyä Zorakin jäätävistä kommenteista. Umbra tunsi kredipselleenin hajun sieraimissaan, kun muisto aineesta palautui elävästi hänen mieleensä. Hän oli saanut sitä elimistöönsä isoja määriä. Aivan liian isoja.

“Mi-miksi kukaan käyttäisi kredipselleeniä mihinkään? Se on todella viheliäistä ainetta, tiedän sen varsin hyvin.”

Viini oli taas nousemassa hänen päähänsä, vaikka hän oli syönyt ruokaa. Zorak naurahti kankeasti, tavalla jota Umbra ei ollut aiemmin kuullut. Kuin kohteliaisuutena eikä oikeana tunteenilmauksena.

”Zakazin sisällissodassa sitä käytettiin vihollisten mielien pirstomiseen… mutta toa Umbra, se ei ole ollenkaan sitä, mitä aineen luoja tarkoitti. Ei, hänen kaltaisensa ei tekisi mitään sellaista… sillä hänen unelmansa oli korjata maailman viat, ei polttaa sitä maan tasalle. Kredipselleeni vapauttaa mielen potentiaalia. Se murtaa niitä turhia lukkoja, joita olet itsellesi asettanut, tai jotka Varjon petolliset kätyrit ovat sinuun istuttaneet.”

Arsteinin äänensävy oli kasvanut innostuneemmaksi. Hänen kätensä jatkoivat yhä rauhallisesti aterimilla työskentelyä.

”Et vain ollut vielä valmis siihen. Taistelit sitä vastaan, etkä antanut sen tehdä sinusta parempaa.”

Umbra huomasi kättensä tärisevän yhä kovempaa, eikä viini auttanut siihen. Hän laski aterimensa lautaselle ja jäi vain miettimään Zorakin sanoja.
“Minut- minut se teki lähinnä sairaaksi. Näin unettomia unia ja painajaisia valveilla.”

Umbra joi lisää viiniä. Va oli onneksi jättänyt pulloja pöytään ja toa kaatoi itselleen lisää verenpunaista rohkeusjuomaa. Ja lisää. Jossain vaiheessa hän oli lakannut ajattelemasta sitä.

”Joskus, Valottuni”, Zorak sanoi juhlallisemmin, ”Joskus sinun on astuttava todella suuren määrän kipua läpi, että voit tulla paremmaksi.”

“Valottu. Puhut valotusta, muttet kerro mikä se todella edes on”, Umbra korotti hiukan ääntään.

Hetken Umbra ehti luulla, että hän oli astunut kielletylle alueelle. Hetken hän ehti pelätä, että kohta kahleet kalahtaisivat kylminä ja metallisina taas jokaisen hänen raajansa ympärille, ja kredipselleenin rautainen verenmaku ja haju täyttäisivät hänen suunsa, hengitystiensä, päänsä ja mielensä. Mutta Arsteinin laskelmoitu hymy tuntui siirtyvän pois oikean tieltä, ja skakdi jatkoi puhumista.

”Etkö todella ole kuullut Valotun tarinaa, toa Umbra? Onko vihollisemme kitkenyt sen todella niin hyvin pois maailmasta?”
Toa joi lisää viiniä. Hän uskalsi taas syödä villisikaa ja olutkastiketta. Ehkä jos hän söisi enemmän, hänen vointinsa paranisi. Ehkä kaikki paranisi – siltä se tuntui nyt.

“Olen kuullut siitä kyllä puhuttavan, jotain. Mutta en ole perillä kaikista maailman legendoista, en ole mikään matainisti”, Umbra mutisi.

”Et tietenkään, vaan sotilas. Mikä farssi, että sotilaita ei opasteta syvemmälle maailman salaisuuksiin ja kauneuteen. Valottu… on kaksoisaurinkojen sankari, joka on verhottu myytteihin kymmenillä erilaisilla nimillä. Se, mikä niitä kaikkia yhdistää, on tarina siitä, kuinka pimeimmän yön noustessa nousee myös Valottu, ja ajaa yön pois.”

Nurkassa Feterran metallisormet jatkoivat tarkoin harkittua liikettään pianon koskettimilla. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas hengitti musiikkia hetken.

”Moni kaltaisesi on yrittänyt olla Valottu. Kutsunut itseään sellaiseksi toivoen, että se riittäisi. Mutta heiltä on puuttunut vakaumus, ja ehkä ennen kaikkea, Kohtalon ohjaava käsi.”

Umbra mietti punaviinin sumentamassa mielessään Zorakin sanoja. Mestari ei vaikuttanut sellaiselta, joka uskoisi uskomuksiin ilman todisteita. Hänen sanoissaan oli siis painoarvoa.
“M-montako kaltaistani on ollut?” Umbra sai viimein sanottua.

”Ehkä kymmeniä, ehkä satoja”, kapellimestari hymyili ivallisesti, ”valon matoralaisia, valon toia. Maailman merien riepottelemia pieniä kansalaisia jotka ovat halunneet loistaa maan päältä kuin kolmantena aurinkona. Pieniä raukkoja mitättöminä Kohtalon edessä.”
Zorak laski aterimensa hienostuneesti lautaselleen ja nojasi pöytään ristien kätensä. Punaiset viirut tuijottivat ahnaasti Umbraa kohti.

”Mutta et sinä, toa Umbra”, skakdi lausui. ”Sillä sinä astut näyttämölle ja soitat loppuun melodian, jota kukaan heistä, pateettisista pikku tähdenlennoista, ei koskaan olisi voinut oppiakaan.”

Umbran keskittyminen Zorakiin oli herpaantunut punaviinin voimasta. Vaikka hän istui pöydän ääressä, tuntui koko huone kieppuvan kuin laiva aallokossa… syöty suuri ruoka-annos sai kaiken tuntumaan pahemmalta ja pistävän vatsanpohjaa. Toan katse oli naulittuna pianoa yhä soittavaan Avrahk Feterraan. ‘Valotun’ silmät harhailivat Feterran ja skakdin välimaastossa, ja hän hytkyi kuin hyytelö.
Punaviiniä kaatui pöydälle, kun toa yritti kaataa sitä lasiinsa hienomotoriset kyvyt menettäneenä. Toa otti lasin suulleen ja joi taas.

“Olen…” hän sammalsi. ”O-olen jo jonkin aikaa miettinyt, että, että mitä noiden Avdark Ferrettojen sisällä on.”

Umbra yritti osoittaa etusormellaan pianoa soittavaa tappokonetta ja sitten Zorakia, mutta osoittikin niiden väliin. Kapellimestari katsoi valon toan haparointia huvittuneena.
”Ne, valon toa, ovat loput orkesteristasi”, Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jatkoi kovaan ääneen. Musiikki tuntui kiihtyvän taustalla huippuaan kohti. ”Meidän täytyy loistaa kirkkaammin kuin petolliset enkelit, jotka luulevat olevansa taivaan tähtiä. Meidän täytyy peittää kauneimmalla soitolla allemme niiden hirvittävä kuoro… ja pystyäksemme siihen on meidän katsottava helvettiä silmästä silmään.”

Koko huone tuntui pimenevän Umbran ympäriltä, ja maailman kirkkaimmat valot loistivat vain Zorakin hehkuvista silmistä. Ja huone kieppui, kieppui, ja skakdin ääneen oli tullut kaiku, joka muuttui utuisemmaksi hetki hetkeltä.

”Purppurainen piipari ohjastaa vielä huilullaan sinua kohti hirviöitä, kammottavimpia petoja, syvimpien Karzahnin jäätulten aaveita, jotka jättävät kuolevaisten sieluja riekaleina taakseen… ja jopa hirviömäinen piipari on lopulta vain pieni kerubin raukka, akoluutti suurelle piispalle, pimeyksistä kammottavimmalle, synkimmälle yölle, kaiken lopulle. Lankeemuksen pedolle, joka ei lopeta syömistä ennen kuin mitään syötävää ei enää ole! Ja sinä kohtaat tuon yön vain näyttääksesi, että sen takana odottaa vielä aamunkoi.”

Zorak henkäisi hetken syvään, ja antoi seuraavien sanojensa odottaa itseään.

”Haluatko katsoa kaunokaisteni sisälle, Valottu? Haluatko nähdä orkesterisi soittajat?”

Viinilasi kaatui lattialle valon toan mukana. Se värjäsi kauniisti verhoillun maton punaisellaan kuin murhapaikan ruumiista valuva veri.

Ja ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jäi täysin sanattomaksi jonkin edessä.

Feterra ei lopettanut pianon soittamista. Kapellimestari katseli lattialla makaavaa löysää, kalpeaksi valahtanutta toaa. Hän nousi rauhallisesti tuoliltaan ja käveli huoneesta ulos.


Alempana

Huone oli valkea ja symmetrinen, mutta sen täydellisyyden ylle satoi kappaleita ja sirpaleita, kun toa Hagah näytti kykyjään.

Harjoitusnuket lentelivät, silpoutuivat ja menivät tuusan päreiksi Sheelikan ammattimaisessa otteessa, kun vo-toa kävi läpi harjoitusrutiinejaan. Oli pidettävä taidot ja ruumis terävässä kunnossa tehtävien välillä. Kasvottomat harjoitusnuket saivat osumaa salamattaren kilvestä ja keihäästä, sekä tämän varjon ja salaman säkenöivistä voimista.

Puiset nuket eivät toisaalta olleet pahainen vastus hänelle, mutta ne olivat tarpeeksi pitkiä toimimaan harjoitusmaaleina, joihin hän pystyisi harjoittamaan taitojaan. Kohta hän ehkä käyttäisi niitä siihen, mihin Avde häntä tarvitsisi.

Sheelika riuhtaisi yhden nuken ilmaan ja paiskasi sen maahan. Puun ja muovin kappaleita lenteli ympäriinsä. Nukke hajosi kohdasta, joka muodosti sen selän.
Mutta kesken harjoitusten joku koputti oveen raivokkaasti neljä kertaa.

“Mitä asiaa”, Sheelika puuskutti hiestä märkänä ja adrenaliinin pumpatessa hänen kehossaan. Hän iski keihäänsä nuken pehmentyneeseen selkään, laski kilpensä seinää vasten ja otti maasta hikipyyhkeen ja heitti sen olkapäälleen.

Tumma ovi aukesi, ja tutut harmaat kasvot ilmestyivät, mutta hymyllä kesti hetki kiivetä niille.
”Sheelika, rakas”, skakdi myhäili, ”harjoittelemassa yhä? Hyvä niin… Avde voi saapua päivänä minä hyvänsä.”

“Asiasi koskee jotain muuta kuin Avdea”, Sheelika sanoi itsevarmasti.

Kapellimestari nyökkäsi. ”Valon toamme on hieman… uupunut illallisestamme. Olet erinomainen hänen käsittelyssään, Sheelika, todella erinomainen.”

“Jos niin sanot”, varjotar huokaisi.
Hän olisi vain halunnut mennä suihkuun ja silkkipetivaatteidensa väliin. Oli kuitenkin toteltava mestarin pyyntöä.

”Ihanaa, tyttö rakas. Voit palata harjoituksesi pariin, kun olet saattanut toan petiinsä.”

“Tarkoitat kahleita?” Sheelika sanoi kyllästyneenä. Ainaiset kahleet, joissa toa roikkui.

”Sheelika, rakkaani. Se, kuinka hyvin ymmärrät minua, tekee minut niin kovin onnelliseksi.”


Yhä pianoa soittavan Arsteinin koneen melodian alla lojui mustakeltainen soturi täysin liikkumattomana. Valon toa makasi tiedottomana löysänä kehona eikä osoittanut elonmerkkejä.
Avonaisesta ovenraosta sisälle leijaili jälleen hopeinen lautasen muotoinen kone, johon asennettu pallomainen kyberneettinen silmä tarkensi lattialla makaavaan toaan. Zorak Va leijaili varoen valon toan ylle. Mekaaninen mieli analysoi tarkkaan vastaanottamiaan tietoja hiljaisia sekunteja.
Sitten sen silmä tuntui katselevan ympäriinsä kuin tarkistaen, oliko kukaan näkemässä.

Luukku lautasen pohjassa aukesi, ja pieni koura iski maassa lojuvan toan kylkeen pistävän sähköshokin. Toan keho sätkähti ja tämä ulvaisi hiljaa, mutta valahti heti jälleen löysäksi tajuttomaksi nukeksi.

Voi saatana, sehän elää vielä”, Zorak Va:n särisevä ääni jupisi. ”Se siitäkin sitten, helvetti.”

Sitten kone nousi noin metrin ilmaan, kääntyi poispäin apaattisen oloisena ja lähti leijailemaan ulos huoneesta.

”Legendojen sankari?” Zorak Va kuiskasi särähtäen. ”Olet pelkkä raaka-aine.”

Mierolaiset, moukaroidut ja menehtyneet

Taivaankannella kalpeat tähdet väistivät hiljalleen nousevan auringon oranssin hehkun tieltä. Keskitaivas oli vielä syvänsininen. Harsomaiset pilvet vaelsivat jossain sen laitamilla.

Toisessa päässä oli vain kipua. Toisessa tajunta yritti pitää otettaan.

Suoraan yläpuolella lensi hävittäjä. Sen piippu ei syössyt savuvanaa tai kipunoita, sen moottorien jyly ei tukkinut korvia; oikeastaan potkurit eivät edes pyörineet.

Hävittäjä pysyi tasaisesti yläpuolella ja lensi suoraa kurssia.

Käsi nousi sitä tavoittamaan, mutta se oli tavoittamattomissa.

Jonkun aikaa se vielä lensi lähellä. Ehkä minuutin, kenties kaksi tai vaikka tunnin. Ennen pitkää hävittäjän kurssi kuitenkin alkoi nousemaan ja se kääntyi hieman vasemmalle.

Useimmissa Lohrak-hävittäjissä oli istumapaikat kahdelle matoralaiselle; yksi ohjaamossa ja toinen ammuntapesäkkeessä. Tähän oli kuitenkin saatu mahtumaan kolme. Ohjaamossa ta-matoralaisen Morthankin vieressä istui suuriviiksinen poliisi. Ampumakuvusta katseli raukeasti onu-matoralainen Weedol. Matoralaiset hymyilivät surullisena.

Hävittäjä ei ollut todellinen. Jos asiaa mietti, näkyivät pilvet hieman sen lävitse.

Ilma-alus otti hiljalleen korkeutta ja katosi ennen pitkää ohueen pilvistöön.

Tajunta höllensi otettaan. Kipukin siirtyi jonnekin taaemmas.


Toinen aika, toinen paikka.

Keltainen hahmo roikkui Tahtorakin selkäsuomuissa. Suolainen vesi roiskui kaikkialle. Vauhkoontunut eläin alkoi rauhoittua; sen uinti kävi määrätietoisemmaksi.

Saarelta nousi savupatsas. Lintuparvet lensivät poispäin. Latvukset rysähtivät maankamaraan.

Sitä ei tohtinut edes ajatella.


Pieni ruskea hahmo piipitti jotain korkealla äänellä, josta oli mahdotonta ottaa tolkkua. Pikkuruiset kädet viittoilivat karkeatekoiseen tukkimajaan, joka oli romahtanut myrskytuulessa. Tongun keltaiset kourat raivasivat asumuksen hetkessä. Seuraavana päivänä heimolaiset tarjosivat kalaa ja hedelmiä.


“Kam-pe-la”, toisti painokkaasti korkealla äänellään sininen pikku-ukko ja ravisteli lituskaista kalaa silmän edessä, “Kam-pe-la!”

“Gamm-Peng-Llang.”

Olento piipitti vielä jotain ja nyökkäsi hyväksyvästi. Kala päätyi halsteriin ja nuotiolle. Se oli vain suupala, mutta maistui taivaalliselta.


Kyläläisten piipitys oli normaalia kiihtyneempää. Niiden viestinnästä sai kuitenkin jotenkin selville, että saaren toisen puolen kylän oranssi asukas oli lyönyt meikäläisten ruskeaa ukkoa aidanseipäällä. Nyt kyläläiset olivat menossa lyömään naapureitansa yhdessä seipäillä päihin.

“Toa! Toa!” ne huusivat yhteen ääneen, ja tarjosivat pitkää, karkeatekoista kilpeä ja isoa keihästä.

Se ei käynyt päinsä. Atolliketju jatkui pitkälle pohjoiseen. Oli aika etsiä parempia ystäviä.


Satamassa oli useampia veneitä, osassa oli purjeetkin. Keltainen hahmo saapui sinne kuitenkin uiden. Tongun punnertaessa ylös puiselle laiturille kalamyyjät kaatoivat tiskinsä ja pakenivat kirkuen. Kyklooppi sai selittää pitkään kangertelevalla murteellaan, ennen kuin simpukkahaarniskaiset matoralaisvartijat lopettivat keihäiden aggressiivisen heristelyn.

Kylä oli edellistä suurempi, siellä oli jopa muutama kivestä tehty maja ja suuri kota, jossa istui muita vanhempia kyläläisiä puolikaaressa nuotion ympärillä. Keetongu tuotiin majaan, ankarasti mutta ei pakotettuna; karskit atollivahditkin päättelivät, ettei kaksimetristä merihirviötä kannattanut suututtaa liian ahkerasti.

Tongua ei pyydetty istumaan mutta hän teki niin silti, koska uimamatka oli ollut pitkä. Kylänvanhimmat höpisivät lähinnä keskenään, osa loi tulijaan kiivaan, osa kiinnostuneen katseen. Lopulta kehän laitimmainen sininen matoran nousi pystyyn.

“Onko tämä Tuurangan jättiläisiä, jonka kotaamme tuotte? Koskaan en ole moista kohdannut, ja vain tarinat puhuvat etelän saaren asukkaista. Mikä tuo sinut pois omiesi luota?”

Kalastajakylän asukkaat eivät olleet tienneet eivätkä kyselleet. Nyt kysymys aukaisi patoutuman, asiaa ei voinut enää padota.

“Toranga. Toranga. Se… M’borgaum terrang, lauma pihti-piraka-pahoja. Tappoivat. Tuho… Gurrm-kee-gatoranga!” hän parkaisi ja lysähti sitten alas. Matoralaiset kavahtivat ja puhuivat sitten kiivaasti.

“Tarkoittaako tämä, että se elämän viejäin lauma, jonka Wanta Nuin kauppiaat kertoivat nähneensä matkalla etelään kolme kuuta sitten, oli matkalla Tuurangalle? Miksi ne haluaisivat tuhota yhden saaren niin kaukana kaikesta?” pauhasi punainen matoralainen.

“Ja pitäisikö meidän vahvistaa rajojamme? Jatkavatko ne syvemmälle etelään? Olemmeko vaarassa?” tivasi ruskea kylänvanhin ja heristi sauvaansa.

“Jos elämän viejät tosiaankin tuhosivat Tuurangan jättiläissaaren, ei meillä ole niille vastusta”, sanoi musta, “jaa jos ne haluaisivat viedä meidät, ei niille olisi ollut ongelma tehdä sitä matkalla etelään. Ei hätäännytä.”

Vanhukset katsoivat kodan lattialla hytisevää suurta hahmoa.
“Olet kokenut kovia”, sanoi sininen, “tarjoamme sinulle suojapaikan. Mutta puhut kieltämme, joten oletan, että olet tavannut muita tohungoita matkallasi Tuurangalta. Puhukaamme myöhemmin siitä, mitä kotisaarellesi tapahtui.”


Viikot kuluivat. Matoralaiset hyväksyivät uuden asukkaan, kylänvanhimmat pitivät siitä huolen. Ennen pitkää hän kertoi mitä tiesi; sininen vanhus oli hyvä kuuntelemaan, ja tarjosi kuumaa juomaa, joka viritti mielen. Keetongu oli kysynyt elämän viejistä, mutta matoran oli vain pudistanut päätänsä.

“Ne ovat olentoja valottomasta pohjoisesta Wanta Nuin takaa, yksi Varjon seitsemästä vitsauksesta. Uskon, että ne oli lähetetty saarellesi, mutta en tiedä miksi. Mutta Wanta Nuin shamaanit voivat tietää, sillä he ovat matkustaneet kauas ja jotkut ovat käyneet jopa Salatuilla saarilla.”

Tongu vietti aikaansa auttaen kyläläisiä toimissaan. Hän korjasi majoja, keräsi ajopuuta ja veisti veneitä. Hän sai olla mukana suurella kalastuskatamaraanilla ja oppi käyttämään purjetta; askareissa pikkumiesten kieli jäi paremmin mieleen. Illalla kylä kokoontui suureen kotaan ja sen ympärille ja ilman täyttyi tarinoista, lauluista ja tanssista. Puhuttiin suuresta hengestä, pohjoisen pimeydestä ja suurista mantereista. Mutta keltaisista jättiläisistä ei juuri kukaan osannut sanoa mitään.


Proomu sai katamaraaninkin näyttämään pieneltä. Kauppiaat lastasivat siihen kookospähkinöitä ja saaren käsityöläisten taidonnäytteitä. Paluumatka kuluisi nopeammin. Kapteeni oli saanut värvättyä vankan soutajan.

“Palaan kyllä” Tongu sanoi vanhalle ga-matoralaiselle, “olette olleet minulle kuin koti.”

“Se, joka ei anna kodittomalle sijaa, on itse hukassa”, sanoi vanhus, “mutta uskon, että matkasi jatkuu Wanta Nuilta pohjoiseen.”

“Siltikin tulen jos voin.”


Kaupunki levittyi suuren punaisen kallionkielekkeen ympärille. Mausteiden tuoksu ja kukkojen sekä maha-vuohien äänet olivat aina läsnä kapeilla kujilla ja pengerteillä. Tongu luuli näkevänsä omaa kansaansa basaarissa, mutta jäteillä oli matoralaisten kasvot.

“Ei ole kohteliasta tuijottaa”, sanoi matruusi, joka oli tullut mukaan näyttämään paikkoja. “Vaikka taidat itsekin kääntää aika paljon katseita. Nuo ovat titaaneja pohjoisemmasta, isolta mantereelta. Luotettavaa väkeä, mutta joskus sotaisia.”

“Titaaneja”, Tongu mietti, “luulin, että pohjoisessa asuu vain matoralaisia.”

“Ha, ei suinkaan! Mutta pakko kyllä myöntää, että ajattelin itsekin noin ennen kuin lähdin merille. Onko sinulla yhtään rahaa?”

Jätti taputteli vyötäisillään olevassa narussa roikkuvaa pussukkaa. Kapteeni oli antanut hänelle pienen pesämunan. Soutusuoritus oli ollut luultavasti eteläisten merien ennätys.

“Hyvä. Konklaavi tykkää, jos tuot mukanasi suitsukkeita tai madu-hedelmiä tai jotain. Ja muista tingata!”

Seuraavana aamuna, ennen ensimmäistä kukonlaulantaa, saapui kyklooppi kallion laella sijaitsevalle temppelille. Hän nousi ylös pitkät punaiseen kiveen hakatut portaat, kävi läpi pylväikön ja astui aulahalliin. Siellä oli hiljaista, mutta sanottiin, että varhain liikkeellä olijat palkittaisiin. Tongu istui odottamaan atriumin laidalle lattialle.

Välillä ohitse kulki matoralaisia. Vanha valkoinen kyläläinen mustassa viitassa lakaisi aulan perällä olevan syvennyksen, jossa oli korkea Suuren Hengen patsas. Molemmissa kylissä, joissa Tongu oli asunut, oli ollut vastaava, joskin pienempi. Toisaalla ruskea matoralainen hartiaviitassa keskusteli kiivaasti kumppaninaan kaapuun pukeutunut virkaveljensä, jolla oli kaulassaan kolmiomainen riipus. Suitsukekauppias pystytti kojunsa istuvan jätin viereen; hinnat olivat huomattavasti korkeammat kuin basaarissa.

Valokivitoimisen aurinkokellon näyttäessä kolmannen tunnin kuluneen saapui hahmo kyklooppia hakemaan. Vanhan matoranin olkapäällä istui paksu, sinisiipinen lintu. Viittaa hänellä ei ollut, mutta shamaanin koko keho oli valkoisten maalijuovien ja kädenjälkien peitossa.

Lintu päästi remakan naurun. Punainen mies ei sanonut mitään. Tongu nousi ja ojensi korin, jossa oli hedelmät ja suitsukkeet. Matoralainen otti sen vastaan mykkänä ja poistui ovesta, josta oli tullutkin. Kyklooppi päätti seurata. He kävelivät jonkin aikaa kivisiä käytäviä. Mies jätti korin eräällä seinällä olevalle luukulle ja veti narusta; seinän sisältä kuului kolinaa. Lintu naurahti. Sitten taas kaksi käytävää ja muutama käännös, kunnes shamaani aukaisi ruosteenpunaisen oven ja astui huomattavan pieneen huoneeseen. Tongun ei auttanut kuin ahtautua mukaan. Maalinen matoran ei vieläkään sanonut mitään, mutta ahtaus ei tuntunut häntä haittaavan. Hän veti seinässä olevan narahtelevan kahvan alas, kuului kolinaa ja huone alkoi jyrähtäen laskeutua. Kyklooppi hätkähti, mutta hillitsi itsensä, kun vaitonainen kanssamatkustaja ei ollut milläänsä.

Jonkun ajan kuluttua huone pysähtyi. Shamaani aukaisi oven ja kolmikko astui hämärään käytävään. Seinät olivat luonnonkiveä. Matoran otti soihdun telineestä, kookaburra nauroi ja kolmikko jatkoi eteenpäin. Tunneli haarautui oikealle ja vasemmalle, mutta opas tunsi reitin hyvin. Keetongulla ei ollut tietoakaan siitä, miten kaukana maan alla temppelistä he olivat.

Hieman suuremmassa luolatilassa shamaani pysähtyi. Hän kaivoi laukustaan kaksi taikinapalloa. Toisen hän pisti poskeensa ja pureskeli. Sanaakaan sanomatta hän nyökkäsi, osoitti yhtä luolasta haarautuvaa tunnelia ja ojensi pallon Tongulle. Jätti otti sen vastaan ja katsoi miestä. Shamaani hymyili vienosti, katse oli hyväntahtoinen mutta jotenkin poissaoleva. Tongu kumarsi hiukan ja astui vanhuksen osoittamaan kammioon.

Luola oli vain hieman kykloopin päätä korkeampi ja hyvin pitkä. Seinät olivat kauttaaltaan värikkäiden maalausten peitossa. Keltainen mies käveli pidemmälle, mutta luola ei ottanut päättyäkseen. Aikansa taivallettuaan hän saapui pienelle valokehälle. Luolan katossa oli hyvin kapea pyöreä aukko aina maanpinnalle saakka; jätti olisi voinut tukkia sen yhdellä sormella. Valokanavan alla oli kenties luusta valmistetulla telineellä pitkä puuputki, joka oli sekin käsittämättömien maalausten peittämä. Tongu tunnisti sen puupuhaltimeksi, jota hän oli nähnyt kaupungissa soitettavan. Kuten miltei jokaiselle, joka kohtaa yksinäisen soittimen autiossa tilassa, hänelle iski voittamaton mielihalun puhaltaa keuhkojensa pohjasta. Keltaiset sormet tarttuivat suukappaleeseen, keuhkot täyttyivät ilmasta… Mutta silloin kuului lehahtava ääni. Shamaanin kookaburra lensi tunnelista, istui didgeridoon päähän, naurahti varoituksen ja nokkaisi toista kättä, jossa vanhuksen ojentama taikinapallo oli.

Tongu huokaisi, rapsutti paksua lintua, nuuhkaisi palleroa ja laittoi sen suuhun. Se turrutti makunystyrät välittömästi, luola tuntui pimenevän entisestään, edessä erottui naurulinnun timanttisilmä kun se hyppäsi ilmaan ja laskeutui jätin olkapäälle, kynnet ottivat kiinni selkälevystä, lupa oli annettu, ja keltainen jättiläinen puhalsi putkeen sävelet jotka tärisyttivät koko luolaa.

Ja silloin ne heräsivät henkiin. Hahmoja ja muistoja, tulevia ja menneitä, virtasi esiin seinistä. Maalausten kudelma selkiintyi kerralla, hetket elon päivistä tuonpuoleisiin virtasivat kivestä ulos.

Aavehävittäjä matkasi aamutaivaalla.

Cordak-ammukset osuivat patomuuriin ja vesimassat lähtivät liikkelle kuin hidastettuna.

Viherkeltainen soturi kertoi pohjoisesta saaresta, jossa oudoinkin kulkija voisi olla kuin kotonaan.

Laivastolaiset joutuivat neuvottelemaan tuntitolkulla paikallisten tullivirkailijoiden kanssa, että saivat laskeutua Tahtorakilla kaupungin laidalle. Täkäläiset vaihtoivat hallitusta ja sopimuksia aivan liian tiuhaan.

”Tähdet ovat kauniita”, varjojen herra sanoi.
”Niin.”
”Ne ovat jotain paljon suurempaa kuin voisimme kuvitellakaan… Ajatella, että jotkut uskovat niiden olevan reikiä jossain suuressa katossa. Kuinka typerää.”

Suuri höyrykone oli omaa suunnittelua. Potkurin pyörittäminen sai pellit irtoamaan hallin katosta.

”Aikapoika”, Guardian sanoi mahtipontisella äänensävyllä. ”Aikamatkustaja menneisyydestä! Maailmasta, jota kehitys ei ole vielä pilannut!”

Keltaiset kourat nappasivat kiinni aluksen perälaidasta.

Fexialaiset siirtokuntamainarit olivat selvinnähden helpottuneita saadessaan kauan kaivatut ruoka- ja juomalähetyksensä. Vastalahjaksi saaduista helyistä saisi hyvän hinnan Bruturagassa. Klaani saisi vastiketta Laivastoon upotetuille rattaille.

Kyläläiset tarjosivat suurta, karkeatekoista kilpeä ja pitkää keihästä.

Sähkösäilän heilautuksella Mustalumi jäädytti räjähteet. Nyt oli aika juosta niin pirun lujaa.

Kevyt ilma-alus lensi läpi Maailman Muurien kuusiokulmaisen aukon, jonka hahmottaminen läheltä oli miltei mahdotonta. Edessä kerääntyi myrskypilviä.

Välkkyvät ammukset sinkoilivat sinne ja tänne. Villiintyneet Tahtorakit talloivat niin pihtileukaisia perkeleitä kuin paimeniaankin.

Hiekkaan kadonnut laivastolainen löytyi sankareiden helpotukseksi pian. Kaukau edellä Ternok kaivettiin maa-aineksesta. Sydänvalo paloi, mutta silmät naamion takana olivat kiinni.

Banaania. Se saakelin hienohelma pitää minua pilkkanaan.
Panssarilasin takana Zorak von Maxitrillian hymyili sanomatta sanaakaan.

Lohrak-hävittäjä räjähti kappaleiksi. Hopeahaarniskaisen konetorakan puolikasvoilla oli julma virnistys.

Hahmo otti pitkillä, kaavun peittämillä jaloillaan jäykkiä, vieterimäisesti joustavia askelia. Olento hengitti ensiksi raskaasti sisäänpäin ennen kuin henkäisi tuskaisesti ja vihloen ulospäin.

Torakkaeverstin elittihaarniskan rannepanssari aukesi ja ojensi torakan käteen pistoolin.
Ensimmäinen luoti teki kuhmun kulkupelin perään.
Kaksi muuta upposivat nilkkaan.
Kipu levisi kehon joka soluun, jokainen tuntoreseptori alkoi kirkumaan, ei voinut kun päästää irti, antaa jäljelläolevan adrealiinin tehdä tehtävänsä… silmä sumeni, jalat pettivät alta, selkä rysähti peltiin mutta se oli merkityksetöntä, kipu peitti ajatukset luotien jäytäessä lihaa, luuta ja rustoa, ja sitten näkyi vain mustaa.

Torni. Se, joka suojaa valkoista kuningasta. Se, joka suojaa valkoista kuningatarta. Se, joka suojaa kansaa kuin rautamuuri.

Sinua tarvitsemme vielä puolustamaan itseäsi heikompia.

…ja keltainen jättiläinen syöksyi luolasta ja horjahti rähmälleen matoralaisvanhuksen eteen. Kookaburra lehahti takaisin shamaanin olkapäälle.

“Saitko vastauksen kysymyksiini, suuri lapseni?” kysyi vanhus lempeästi.

“Minä…”

“Tamairu-Vâ näyttää meille sen, mitä kannamme sydämessämme”, sanoi shamaani, “monet tulevat tänne uskoessaan tiensä olevan risteyksessä. Mutta usein he ovat tehneet valintansa jo vuosia sitten. Sillä eikö ole niin, että sydämessäsi jo tiesit, ettei visorak-lauman kohtaaminen johtaisi kuin turhaan kuolemaan?”

“Niin…”

“Ja että jossain kaukana, toisessa ajassa, on kansa, jota velvollisuutesi on suojella? Joukko, jonka yhtenäisyydelle ei löydy vertaista? Kohtalo, joka siivu kerrallaan paljastuu päivien pimetessä?”

“Mutta. Viime kerralla… Vuosia sitten et sanonut mitään. Katosit. Kun tulin luolasta, jouduin etsimään tieni maan pinnalle itse.”

“Kaikki sanoja ei lausuta ääneen, ja joskus ne puhuvat lujemmin! Ja jos vanha mieleni oikein muistaa, viime kerralla olit lyhyempi eikä nilkkasi jättänyt perässään veristä vanaa. Sillä nyt, Keetongu, on aika palata. Koti odottaa!”


Telakka

Aamuseitsemältä Telakan väki oli yleensä unenpöpperöistä ja istuskeli taukohuoneessa teemukillisen parissa miettien, mitä taas uuden päivän työtehtäviin kuuluisi.

Ei tänä aamuna.

Ei sillä, että kovin moni olisi erityisesti nukkunutkaan. Laivaston vastarinta sodassa oli ollut viime aikoina pistoiskuja allianssin kaukopesäkkeisiin tai tiedustelulentoja kaukana vihollisten yläpuolella. Mutta tänä yönä matkaan olivat lähteneet kolme Kane-raa täynnä toia, kaksi etevää Lohrak-paria ja itse Telakan herra Keetongu mukanaan kauan valmisteltu iskuryhmä erityisvalmisteisella häivealuksella.

Nyt vain yksi Lohrak oli palannut. Pilotti Soak ja ampuja Hanbar istuivat hallin seinää vasten vierekkäin käärittyinä shokkipeittoihin ja katselivat tyhjyyteen. Sairasosaston ylihoitaja Yilda, syysruskan värinen matatu-kasvo, istui penkillä hiljaisten laivastolaisten vieressä ja puhui näille rauhoittavalla äänellä. Sinivalkopunainen toa, Telakalle hyvin tuttu tohtori Kupe mittaili välinesalkkunsa käsissään heidän edessään aamutaivasta katseellaan.

Laivaston komentoketjun toiseksi ylinnä oleva vanha Tehmut katsoi lentäjäkaksikkoa ja sitten heidän hävittäjäänsä, joka oli vedetty sisälle kiskoilla kulkevalla laskeutumisvaunulla. Hän oli saanut pojista irti, että Lohrak-pareista toinen, Weedol ja Morthank, eivät olisi palaamassa tehtävältä. Lohrak-tiimi oli tiivis ja tilkitty, ja sen jäsenet olivat olleet todella läheisiä; Tehmut ei kysellyt enempää. Edellisen kerran Laivasto oli menettänyt jäseniä sodassa Nui-Koron harhautuksen aikana. Se, että vainajia tulisi liikaa, tiedostettiin kyllä jatkuvasti, mutta tällaiset uutiset olivat aina yhtä murskaavia.

Pari metriä edempänä hallin suuaukosta seisoi Telakalla harvinainen näky – tai harvinainen lihana ja verenä, vaikka tämän kuvia hymyili kymmenien aluksien kyljistä. Sähkön toan Hau-naamio kiilsi varhaisaamun valossa kultaisena. Punainen visorak seisoi jännittyneillä hyönteisjaloilla tämän vierellä.

”Luuletko, että…” vaelsi Visokin yksinäinen miete.

”Ei”, Tawa pysäytti. ”Ei nyt.”

Visokki ei voinut kuin hiljentyä. Myös adminit tuijottelivat pohjoista aamutaivasta kohti hiljaisen odottavaisina. Tawan hengitys höyrysi hallan aamussa, ja hän kääriytyi tiukemmin violettiin villakangasviittaansa. Visokin kuoreen kylmä ei purrut.
Tawa katsoi hetken parasta ystäväänsä valvotun yön kehystämillä silmillä. Visokki yritti, kuten aina, parhaansa mukaan näyttää hänelle rohkealta ja toiveikkaalta. Jos hän olisikin vain vielä keksinyt sanoja tukemaan sitä.

Pienen matkan päässä päivystävästä administosta tuore klaanilainen Sulfrey odotti myös lisätietoja. Hän katseli hermostuneena Tawaa. Tilanne oli kuin pienoisversio Sulfreyn saapumisesta Bio-Klaaniin: sihteerikkö ihaili etelän suurkaupunkia ja sen linnakkeen ideaaleja, mutta oli päässyt käymään paikan päällä ensimmäisen kerran evakkona, sotaa paetessaan.
Nyt hän oli aivan puhe-etäisyyden päässä idolistaan, mutta he olivat täällä yhdessä odottamassa epävarmoja uutisia.

Harkel, missä viivyt…

Tawa kääntyi katsoakseen takanaan olevaa joukkiota ja pysähtyi matoranin tuijotukseen. Hän nyökkäsi tervehdyksenä tälle, ja, kun tämä ei vaikuttanut liian hylkivältä, käveli varoen pikkunaista kohti.

”Hei”, admin tervehti rauhallisella äänellä. ”Onko kaikki hyvin?”
Kaikkien odotustensa vastaisesti Sulfrey ei mennyt aivan lukkoon, vaan vastasi ihan normaalilla äänellään.
”Ei…”
Tawa kumartui matoralaisen tasolle ja hymähti ymmärtäväisesti. ”Niin, ei tietenkään ole… sinähän olet nui-korolaisia?”
Komau-kasvoinen matoralainen nyökkäsi. ”Olen Sulfrey, siniviittojen kirjanpidosta.”

Siniviittojen, huomasi Tawa toistuvan äänettömästi huulillaan. Hän olisi halunnut vakuutella suurkyläläiselle, että syytä huoleen ei ollut, mutta ei luottanut kykenevänsä uskomaan itsekään sanoihinsa tarpeeksi.

”Tiedän, että olet huolissasi”, Tawa sanoi. ”Minäkin olen. Nyt meidän täytyy kuitenkin vain odottaa, eikö niin?”
Sulfrey ei vastannut, nyökkäili vain hiljaisena pienen merkitsevän hetken. Tawa huokaisi hiljaa ja käänsi kasvojaan hieman pois tästä.
”Olen pahoillani, jos minusta ei ole juuri nyt apua.”
”Ei, vaan kiitos paljon”, Sulfrey vastasi hätäisesti. ”Sinä autat paljon, kaikkia…”

Soperrustaan häpeillen Sulfrey nyökkäsi, kääntyi ja asteli syrjään, eikä huomannut kuinka Tawa nosti kättään häntä kohti ja oli sanomassa jotain, mutta hiljenikin täysin.

Harkel, olisit edes kertonut minulle ajoissa, että olet lähdössä, matoralainen vielä huokaili mielessään. Olisin palannut Päättisiltä aiemmin…

Tawa katseli keltaisen pikkunaisen kaikkoamista, pudisti hiljaa päätään, nousi seisomaan ja asteli takaisin Visokin vierelle.

Hallin oviaukon sisäpuolella lämpimässä valossa päivystivät lentäjä-ässä Ämtur ja pitkänhuiskea Walsinats. Huolestuneita ilmeitä vaihdettiin. Paikalle kokoontui pikku hiljaa muitakin Laivastolaisia; uutiset kaatuneista Lohrak-lentäjistä kiersivät synkissä katseissa, mutta Tongusta, Ontorista, Ternokista ja muista ei kukaan tiennyt mitään.
Huomiota laivastolaisten joukossa herätti admineista se, joka ei Telakan alueilla useimmiten liikuskellut, eikä tarvinnut olla viinen terävin tulinuoli ymmärtääkseen, miksi. Visokki vilkaisi epäluuloista laivastolaisjoukkoa ja kääntyi taas kiitorataa kohti.

Jos hallin edustan tunnelma oli muille jo ahdistava, tunsi visorak sen moninkertaisena ja jo kauan muita aiemmin. Juuri nyt hän ei kokenut olevansa paikallaan keventämään kenenkään muun tuntemuksia.
Vaan silloin hän havahtui nähdessään pisteen, joka lähestyi kiitorataa keltaiselta taivaalta. Visorak naksautti pihtihampaitaan voimakkaasti yhteen saadakseen kaikkien huomion.

Laivaston Kane-ra lähestyi pohjoisesta savuvanaa vetäen. Kriisitilanteessakin Telakan kenttävastaavat saivat ohjausketjun käyntiin: signaalilippuja heiluteltiin ja tulijoille osoitettiin laskeutumisvaunu; väkijoukko väisti sen ympäriltä.
Kane-ra hidasti ilmassa ja laskeutui suoraviivaisesti mutta taitavasti lavalle, joka jarrut kirskuen ohjasti aluksen sisälle. Mutta kaikki ei ollut kuin olisi odottanut; kansitykin tilalla lentopelin katolla makasi selällään keltainen jättiläinen, joka puristi pitkillä käsillään tiukasti ajokin kylkiä.

Heti vaunun pysähdyttyä matalasti kirskuen Keetongu nosti itsensä vaivoin istumaan. Kykloopin toisessa jalassa oli märkä kangasrätti, jonka väriä saattoi vain arvailla.

“Hävittiin!” hän karjaisi. “Harkel on kuollut. Ja Weedol ja Morthank! Jos heidät tunnette. Auuh.”

Vaikka keltaisen jätin sanat olivat pysäyttäviä, ei tuntunut siltä että kukaan olisi vielä tajunnut niitä tai ottanut niitä vastaan.

Eikä kukaan ymmärtänyt pysähtyä vilkaisemaankaan nui-korolaista sihteeriä, joka toivoi kaikesta sydämestään, että oli kuullut väärin.

Ovi aukesi ja ulos hyppäsi Samol kantaen Ternokia, joka oli yhä veltto; Ontor loikkasi perästä ja häntä seurasivat Iniko, Troopperi, Agnes ja Paltak väsyneinä. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, kantoi kääpiötoa pienen miehen Kupelle.

Tawa juoksi Visokin vierelle saapuneita vastaan. Adminit jakoivat epäuskoisen katseen. Toalla tuntui olevan vaikeuksia saada mikään mielessään muovailtua sanoiksi, joten visorak otti vastuun. Hätäinen viesti kaikui kaikkien tulijoiden mielissä.

”Missä loput ovat?” Visokki kysyi. ”Muut alukset?”

“Tulevat tulevat”, Tongu murahti ja yritti kavuta alas katolta, “Aarh! Kaikki helvetin tulet…”

Kupe ja Samol asettelivat Ternokin kylkiasentoon tohtorin pienimmille paareille. Lääkintä-toa jätti matoralaisen hetkeksi hoitajan hoiviin, viittoi Samolin peräänsä ja harppoi kiireisesti saapuneiden luokse.
”Muita haavoittuneita?” hän kysyi kovaäänisesti koneesta astuneilta toilta.

“No minä”, jätti vaikersi katolta, “mutta tehkää tilaa seuraaville…”

Joukko kääntyi katsomaan takaisin pohjoiselle taivaalle, josta seuraava alus lähestyi. Lippuja heiluteltiin, rata tyhjennettiin ja pian toinen Kane-ra rysähti talliinsa jokseenkin enemmän alkuperäisen näköisenä ja ilman kattomatkustajia.
Vasta aiemmin saapuneen taakse pysähtyneen Kane-ran ovi aukesi, ja ulos asteli totutun sekalainen seurakunta: toat Kyberi, Geetee, Santor ja heidän perässään Snowie ja pilotti Sehalk.

Tohtori Kupe nyökkäsi Samolille. Kääpiötoa asettui selkä ensimmäisen Kane-ran etupeltiä vasten ja risti kätensä. Kupe loikkasi tanakan heimosoturin kämmenille, ponkaisi tämän nostamana aluksen katolle ja kumartui siellä makaavan keltaisen jättiläisen vierelle tutkimaan tämän vammaa lähempää.
Samalla työnsivät Telakan syövereistä Tehmutin johtamina Laivaston matoranit esiin Tongun suuren työtuolin, jonka muhkea selkänoja oli käännetty taakse. Se tuotiin Tongun aluksen eteen ja kuin sanattomasta sopimuksesta alkoivat klaanilaiset nostamaan suurinta haavoittunutta potilaspedille.

”Auh!” Tongu mylväisi. ”Ottakaapahan rauhallisemmin!”

Käskyjä ei tarvittu. Samol ja Tawa tukivat Tongua jaloista, Santor ja Snowie kannattelivat alaselkää, Geetee ja Iniko nostivat hartioista, Troopperi ja Kyberi auttoivat painon kannattelemisessa. Kupe katsoi, etteivät auttajat satuttaneet runnottua nilkkaa ja antoi neuvoja.
Visokki kipitti pois auttajien tieltä ja jäi sivulle katsomaan, kuinka toat alkoivat siirtää kivunparahduksia parhaansa mukaan tukahduttavaa jättiläistä. Visorak ei onnistunut piilottamaan tuskailuaan täydestä hyödyttömyydestään tilanteessa, eikä tunnetta auttanut yhtään se, kuka se oli, jonka avuksi hänen olisi juuri nyt pitänyt pystyä taipumaan.

Ähinän, puhinan ja parin kivunkarjahduksen jälkeen jättiläinen saatiin nojatuoliinsa huoahtamaan. Keetongu sulki ainoan silmänsä ja avasi sen uudestaan. Hän huohotti syvään ja katsoi muita synkkänä. Jalka ei tosiaan auttanut vieläkään ajattelemaan, mutta koko tilanteen synkkyys alkoi taas puskea esiin – ehkä kenties pahempana täällä rakastetulla kotiseudulla kauniissa aamuruskossa.

Klaanilaiset seisoivat hallin suuaukoilla tuijotellen toisiaan jättiläisen kantamisesta hengästyneinä. Kun välitön tekeminen kiitoradalla loppui, oli läsnäolijoilla aikaa siirtää huomionsa seuraaviin aluksiin. Tai siis niiden puutteeseen.

”Hetkinen”, Walsinats laski päässään. ”Sanoitte, että toinen Lohrak putosi… mutta entä kolmas härkä ja häivealuksemme?”

Tawa harjoitti kohtalokkaampaa laskutoimitusta. ”Missä Guardian on?”

”Metsässä… toivottavasti”, Snowien alakuloinen ääni vastasi aivan Tawan vierestä. ”Hän jäi… Gee jäi jälkeen. Samoin loput kulkupeleistä, ja veljeskuntalaiset, ne kulkivat varmaan omaa reittiä… ja Kangoonkin jouduimme jättämään omilleen.”

Keltainen admin kääntyi huolestunein silmin lumimiehen puoleen.
”Mitä tapahtui?”

”Se maldito konetorakka ampui meidät alas! Kaikki pudonneet lennokkimme…” Santor Snowien takaa kirosi. ”Mutta en ollut pimeässä metsässä… kerro tarinasi, Snowie.”

Lumimies nielaisi. Hänen katseensa siirtyi Tawasta Santoriin, ja sitten taas Tawaan.
”En minä sitä tarinaksi sanoisi… mutta sankari meillä on! Gee pelasti meidät kaikki jättäytymällä jälkeen.”

Väkijoukko ympärillä hiljeni kuulemaan. Lumimies huomasi saaneensa lisää yleisöä, mutta piti katseensa Tawassa jatkaessaan. ”Kuten Santor sanoi, putosimme… en ymmärrä, eivätkä kai muutkaan, miten ne tiesivät meidän tulevan, mutta torakat olivat valmiina. Ne pudottivat meidät melkein saman tien, mutta Gee oli valmiina pelastamaan meidät. Mutta hän… Niin. Guardian jäi jälkeen ostaakseen meille aikaa. Hän tahtoi pelastaa meidät, ja myös kostoa…”

Tawan kanohilta oli luettavissa vain hämmennystä ja pelonsekaista odotusta, ja Snowie jatkoi tilanteen avaamista. Lumimiehen puheenparsi oli paljon tavallista hitaampaa.
”Hän oli todella vihainen, koska… koska Ämkoo tappoi Harkelin.”

Tawan katse oli nauliutunut jonnekin Snowien silmiin. Nainen pudisti vain päätään hitaasti, aivan kuin se olisi voinut saada Snowien muuttamaan sanomaansa ja näkemäänsä. Snowie näytti säikähtäneeltä juututtuaan katsomaan naisen kasvoja, ja hänellä kesti joitakin hetkiä pakottaa uusia sanoja ulos.

”Me törmäsimme Mä- Ämkoohon vaellettuamme metsässä hetken verran…” Snowie jatkoi jälleen, mutta piti sitten pienen tauon. Hänenkin katseensa oli etäinen, ja tovin lumiukon mieli oli aivan toisaalla. Kukaan ei kuitenkaan keskeyttänyt ennen kuin Snowie palasi asiaan. ”Ämkoo odotti meitä metsässä, ja Gee käski meitä muita pois. Me lähdimme.”

Kaksi viimeistä sanaa Snowie lausui kuin syytetty oikeussalissa. ”Me lähdimme… paitsi Harkel. Hän tahtoi varmasti auttaa Guartsua, ja palasi siksi takaisin. Ämkoo kuitenkin…”

Lumimies piti tauon ja nielaisi. Hetkeksi hänen katseensa kohtasi Sulfreyn suuret silmät.

”Sitten Ämkoo tappoi Harkelin, ja minä ja Tongu pakenimme, ja Ämkoo myös, ja Gee lähti Ämkoon perään. Sitten me juoksimme, ja hyppäsimme, ja muut saivat meidät kyytiin, ja sitten me taas pakenimme. Anteeksi, en osaa kertoa enempää, se- se oli vaikeaa, eikä-”

”Ei se mitään”, Visokin lannistunut, mutta rauhallinen ääni keskeytti. ”Kiitos, Snowie. Kiitos todella paljon.”

Lumipallero katsoi Visokkia ja nyökkäsi niiskaisten. Hänen silmänsä alkoivat kostua, kun hän näki lähemmäs astelleen pikku sihteerin ilmeen. Snowien huuli alkoi väristä, kun hän kumartui hiljaisena häntä kohti astelevan keltaisen matoralaisen äärelle. Sulfrey pysähtyi voimattomalta ja niin ohuelta näyttäen seisomaan aivan Snowien eteen, eikä lumiukko epäröinyt hetkeäkään sulkea hänet pieneen, hellävaraiseen halaukseen.
Hallin suuaukolle levittäytyi painava hiljaisuus, ja vain Sulfreyn nyyhkytyksen pienet äänet kuuluivat vaimeina vasten lumiukon olkapäätä.

”Ja”, Snowie sopersi tarrautuen tiukemmin matoralaiseen, ja antoi itsekin tunteiden vuotaa ulos, ”ja- ja ennen kuin pääsimme taas alusten kyytiin niin jätimme kengurun metsään…”

”Ei… ei se mitään”, Visokki toisti väsyneenä. ”Snowie… olit niin rohkea tänään.”

Hetken aikaa kaikki juuttuivat katselemaan nyyhkyttävän lumiukon ja matoralaisen pientä hiljaista hetkeä, kunnes päättivät astella sivummalle kaksikosta.

“… mutta entä Morthank ja Weedol? Pudottiko se kyborgi heidätkin? Entä mitä tapahtui Ternokille?”

Kysyjä oli taaempana pysynyt ko-matoran, jolla oli tuima ilme ja yksi sininen olkasuoja. Hän katsoi haastaen tulijoita.

“Se upseeritorakka, en muista numeroa”, ärisi Tongu, “Tiputti toisen härän, tappoi Weedolin ja Morthankin, ampui meidät alas ja minua jalkaan. Se sama piru oli kuulemma taistellut Ämkoonkin kanssa joskus. Ja Ternok… Tehkää nyt joku hänelle jotain!” hän sanoi ja katsoi Kupea. “Se oli onnettomuus. He räjäyttivät pommimme.”

Lääkäri-toa oli kyykistynyt jättiläisen tuhdin jalan vierelle ja raotti hätäsiteenä toimivaa siniviittaa varoen pinseteillään. Miehen lääkintä-kanohi hehkui himmeää valoa, johon keskittyminen tuntui heikentävän Tongun kipuja.
”Ei hätää”, Kupe sanoi lempeällä äänellä. ”Apua on tulossa.”

Vaitonaisen pilottikaksikon sohvan vierellä ylihoitaja Yilda tunnusteli kylkiasennossa rauhallisesti makaavan Ternokin takaraivoa varovaisesti hansikoiduin käsin. Muut laivastolaiset pysähtyivät tuijottamaan toverinsa tilannetta synkän hiljaisen hetken.

”No… saitteko te edes sitä?” Ämtur lopulta huudahti. ”Kai se konetorakka on yhtä lailla maissa?”
“Tuskin”, Tongu jurotti alaiselleen, “Tyhjensin kyllä kolme lipasta ryteikköön mutta osuin heittämällä sen tykin. Muistaakseni. Vaan tuskin me sitä saimme, jos ei se toinenkaan paskiainen aikoinaan.”

Klaanin juuriadmin oli katsellut pitkän tovin hiljaisena aamuista taivaanrantaa kohti. Nyt Tawa kuitenkin kääntyi kohti hallin suuaukolla olevaa joukkoa ja katsoi heitä sillä tapaa, että klaanilaiset eivät voineet olla pysähtymättä odottamaan tämän sanoja.

”Kiitos teille kaikille”, Tawa lausui. ”Teitte paremmin kuin kukaan olisi voinut. Nyt… levätkää. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne. Haluan vielä puhua yön tapahtumista kanssanne…”

Hän kääntyi katsomaan Keetongun kivuliasta ilmettä, ja jatkoi: ”Mutta en usko, että nyt on oikea aika sille. Pyydän, levätkää.”
Sähkön toa nyökkäsi kuunnelleille klaanilaisille ja laivastolaisille, ja vielä kerran työhönsä keskittyvälle tohtorille. Sitten hän lähti astelemaan hallin läpi. Visokki lähti hetkeksi astelemaan hänen peräänsä ja pyysi tätä odottamaan, mutta turhaan. Joko Tawa ei kuullut tai sitten kieltäytyi kuulemasta.
Parin kerran jälkeen Visokki luovutti, huokaisi hiljaa ja kääntyi muiden pariin.

Tehmut astui esiin joukosta. Vanha mies katsoi kulmat kurtussa kohti poistuvan toan selkää ja kääntyi sitten visorakin puoleen.

“Mitä seuraavaksi?” hän kysyi admilta, “haluatteko, että lähetämme hetimiten etsintäpartion?”

”Tuota… en… en ole varma.”

Visokki jäi toljottamaan laivaston vanhan ukon Hunaa hetken hämmentyneenä. Ei ollut salaisuus, että admineista hänellä oli heikoimmat tiedot Telakan vahvuuksista ja toimintatavoista.
Lisäksi juuri nyt hän olisi vain halunnut juosta Tawan perään ja kysyä lähinnä, että miksi. Vaikka kyllä hän tiesi paremmin kuin hyvin, mikä oli hätänä.

Tehmut siveli Hunansa leukaperiä puhuessaan. ”Emme varautuneet tällaiseen lopputulemaan – oikeastaan meillä oli melkein juhlat valmiina – mutta saamme kyllä koneita ilmaan, jos tarvis on…”

“Ei kannata”, Tongu murahti, “Ne ammutaan alas… Gee ei halua, että tapatamme ketään vuokseen.”

”Ei, ei haluaisikaan”, Visokki sanoi katsomatta Tonguun päin. ”Onko teillä muita tapoja? Jotain, joka ei lennä?”
Tehmutia häiritsi aika tavalla, että keskustelukumppani puhui pään sisään. Hän puntaroi hetken, pitäisikö hänen kertoa adminin sanat muille paikallaolijoille, mutta ne taisivat olla kohdistettu muidenkin ajatuksiin.

“Eipä kyllä”, hän sanoi, “Jotain rahtausjuttuja… ei niistä ole kyllä hyötyä.” Tehmut mietti hetken ja sanoi sitten terävämmin, “Me emme ole varuskuntaparakki, vain joukko lentäjiä ja insinöörejä, jotka tekevät sen mitä täytyy.”

”Ymmärrän kyllä. Anteeksi, en taida tietää tarpeeksi siitä, mitä teette sanoakseni mitään kovin järkevää. Guardianin kanssa lähteneistä veljeskuntalaisistakaan ei taida olla mitään havaintoa?”

“Ne jäivät sinne metsään, kun Guartsu käski meidän jatkaa…” sanoi Ontor, joka seurasi tarkkana vierestä, kun Kupe tutki Ternokia, “silloin kun Ämkoo tuli tiellemme. Sen jälkeen ei havaintoa.”

Visokki pysähtyi hetkeksi miettimään. Uhka vai mahdollisuus?
”Eli toivoa on vielä… entä jos heillä on joku ratkaisu?”

“Niin, ja onhan Geekin kova eränkävijä… Siellä saarellakin, kaikkien niiden torakoiden kanssa, monta päivää”, jatkoi Ontor, joka tukalasta tilanteesta riippumatta luotti ihailemaansa adminiin.

“Mutta jos siellä on Morthankin ja Weedolin tappanut torakka ja Harkelin murhannut miekkapiru, joutuu hänkin tiukalle…”, mietti Tehmut ilottomana.

Visorak katsoi hyönteissilmillään synkeästi Laivaston kakkosmiestä ja teki päällään eleen, joka oli tulkittavissa pieneksi nyökkäykseksi.

”Yrittäkää keksiä jotain”, Visokki sanoi, ja adminin äänen kaiun kadottua Tehmut tajusi, että näitä sanoja muut eivät tainneet olla kuulemassa. ”Anteeksi, en vain oikeasti tiedä, mitä se voisi olla, mutta luotan teihin. Ja…”

Visokki katseli uupunutta joukkoa, joka alkoi vähitellen ymmärtää olevansa välittömän kuolemanpelon tuolla puolen. Tehtävältä palanneet toat ja lentäjät katselivat hiljaisina lääkäri-toan ja päähoitajan rauhallista työskentelyä haavoittuneiden parissa. Snowie ja Sulfrey pysyivät hiljaa sivummalla, eikä kumpikaan ollut sanonut hetkeen edes pientä sanaa.

”… ja pyydän, voitteko pitää heistä huolta? Minusta tuntuu, että minun täytyy etsiä Tawa.”

Tehmut nyökkäsi ja teki epämääräisen puolisotilaallisen hunöörieleen. Hän huokaisi syvään katsellen hetken, kuinka hämähäkkijalkainen admin asteli hallin läpi jo kaikonneen ystävänsä perään. Sitten Tehmut kääntyi väkijoukkoon päin. Hän ei kokenut olevansa mikään johtajaluonne, mutta pomo oli loukkaantunut, administö vähintäänkin hajallaan ja moderaattorivoimista ei jälkeäkään. Tästä tulisi pitkä päivä.

“No niin, kaikki. Sillä mennään mitä annettu on. Ämtur, Walsinats, hakekaa yksi pienemmistä Nöpöistä, tuota tuolia on turha lähteä tuollaisenaan kantamaan sairaalasiipeen. Ja… vaikkei tämä nyt tosiaankaan ole paras hetki juhlimiseen, niin pieni hiukopala ei varmasti tee kenellekään pahaa. Vasemman siiven neuvotteluhuoneesta löydätte ruokaa, jolla oli tarkoitus juhlistaa Tulikärpäsen tuhoa. Mutta ottakaa sentään ne juhlalakanat ja serpentiinit ensin alas.”


Kaupunki

Kiivaassa askelluksessaan toa havahtui vasta minuuttien päästä ystävän äänen kaikuun.

”Tawa! Odota!”

Visokki sai hänet kiinni Moderaattoriväylän jalkakäytävällä. Varhaisaamun matalat auringot piirsivät jalkojen alla vilisevien mukulakivien väliin raskaita, teräväreunaisia varjoja. Hiljaisella kadulla ei astellut vielä kuin muutama vartiomies ja ruuanjakopistettään valmisteleva valkokaapuinen krikcit-seurakuntalainen. Katuteltan suuaukon liepeet aukenivat, ja muutaman evakon väsyneet päät vilkaisivat admineita.
Sähkön neito odotti paikallaan, kun visorak kiiruhti hänen vierelleen. Heti kun tämä oli mukana matkassa, Tawa jatkoi vaitonaisena matkaa ripein askelin.

”Minulla oli aavistus, että jokin olisi pielessä”, Visokin äänen hiljainen kaiku sanoi, ”mutta en uskonut, että näin pahasti.”

Maailma pimeni hetkeksi, kun he kävelivät läpi muurinaukosta Moderaattoriväylän varrella. Vallin toiselta puolelta paljastui hehkeän syksyisen kaunis Keskisuuren kasteen aukio, jonka kirkkaan vihreät niityt tulivat admin-tornin kahden varjon halkomiksi.

He jatkoivat kävelyä aukiota kehystävän polun sileillä kivillä. Sanallakaan varoittamatta Tawa pysähtyi yhtäkkiä ja kumartui nurmen ja polun rajalla olevan kukkaistutuksen ääreen. Kukkien edessä pieni matoralaisen patsas piteli kädessään valokiven sirua, jolla se osoitti admin-tornin suuntaan.

”Mutta emme me olisi voineet tietää sen paremmin kuin Geekään, että se menisi näin, Tawa. Itsensä syyttäminen ei johda mihinkään rakentavaan.”
Tawa hiveli yhtä patsaan edessä olevista kukista kämmenselällään. Sinikukintoisen tarhapetunian pienimmät lehdet olivat alkaneet jo käpertyä kylmyydessä.

”Avde teki tämän”, Visokki sanoi jääkylmästi Tawan viereltä. ”Avde on syyllinen.”

Toa vastasi vihdoin, mutta myöhässä ja epätavallisen hiljaa.
”Avde on siis syyllinen kaikkeen, mitä meille tapahtuu?”

”Tawa, en tarkoita sitä niin. Hän ei koske torakoiden sotastrategiaan… ei hän työskentele niin. Minä tarkoitan Ämkoota. En tiedä siitä Geen puhumasta miekka-asiasta kovin paljoa, mutta eikö se ole selvää?”
Sähkön toa nousi varoittamatta kukkien ääreltä ja jatkoi matkaa aukion läpi visorak perässään. Admin-tornin varjojen välisellä alueella aurinko häikäisi taas heidän silmiään pienen hetken.
”Ei Ämkoo olisi mennyt nazorak-propagandaan. Ei edes kidutettuna ja aivopestynä. Me molemmat tiedämme kyllä, että hän on Avden naruissa. En ole ehtinyt miettiä sitä paljoa, mutta se sopii täydellisesti profiiliin taas yhtenä tapana, jolla Avde yrittää rikkoa meidät sisältä päin…”

Vartijat kohensivat ryhtiään rautaporteilla, kun adminit saapuivat. Tawan nyökkäys sai heidät avaamaan tien kaksikolle.

”Enkä olisi yhtään yllättynyt, jos hän manipuloi Ämkoota ihan vain satuttaakseen Guartsua!” Visokki sanoi synkästi. ”Gee on kuitenkin ottanut tämän koko petturijutun todella raskaasti. Avde kyllä tietää, että Gee on tullut jo aiemminkin omiensa pettämäksi, joten hän päätti iskeä siihen kaikin tietäminsä tavoin. Eikö olekin päivänselvää, että Avde haluaa Geen menettävän kontrollin ja luottamuksen klaanilaisiin?”

Portaikko ylimpään kerrokseen kalisi alla kolkon metallisesti. Violetin villakangasviitan liepeet hipaisivat Visokin silmien edessä jokaisen portaan reunaa Tawan askeleilla.

”Tawa, emme saa antaa hänen päästä ihomme alle. Emme, vaikka hän kaivaisi esiin henkilökohtaisimmat kipupisteemme. Mitä syvemmälle hän kaivaa, sitä tiukemmin hän saa istutettua loisensa meihin!”

Vieläkään marssiaan hidastamatta tai ryhtiään rentouttamatta Tawa nousi viimeiseltä portaalta puulattialle ja laski kätensä huoneensa ovenkahvalle. Nainen jätti oven huolimattomasti takanaan auki astellessaan sisälle. Visokki seurasi epäröimättä.
Suljetut verhot värjäsivät hämärää Tawan huoneessa syvän punaiseksi. Visokki vilkaisi Nöpön koria ja löysi pikkuruisen vielä aamu-uniltaan vilttikasan keskellä. Ruuanmurusten pikkuinen polku johti korilta ruokakupille.

”Tawa, emme saa langeta siihen, mitä hän yrittää. Hän haluaa kaaosta ja sekasortoa. Hän haluaa meidät toisiamme vastaan. Että me annamme hänelle…”

Visokki jäi tuijottamaan Tawaa, joka oli nostanut hiljaisena käsiinsä valokuvakehyksen ikkunanpuoleiselta seinältä. Sähkön neito käänsi kuvaa verhojen välistä pakenevaan ohueeseen valokiilaan ja katseli sitä pää painoksissa.

”Tawa”, Visokki sanoi hiljaa. Hän otti lähestyviä varovaisia askelia ystäväänsä ja johtajaansa kohti.

”Tawa, puhu minulle.”

Visokki ei nähnyt lasin kirkkaasta heijastuksesta, mitä hyllynsä valokuvista Tawa katseli. Sen kullatut kehykset oli koristeltu kaiverruksilla terälehdistä ja piikikkäistä köynnöksistä.

”Tawa, sinun täytyy puhua minulle”, Visokki sanoi. ”Minua pelottaa, Tawa. Minusta tuntuu siltä, kuin emme olisi puhuneet kunnolla viikkoihin. Minusta tuntuu siltä kuin etääntyisin sinustakin joka päivä. Et ole kertonut minulle aikoihin mitään kaksoisolennostasi, ja…”

Visokki otti syvän henkäyksen ja pysähtyi muutaman metrin päähän Tawasta.

”Hän pelottaa minua, Tawa. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä hän on. Tiedän, että hän ei ole ollut vielä vaaraksi kenellekään, mutta sen jälkeen kun hän ilmestyi, minusta on tuntunut siltä, kuin välissämme olisi läpinäkyvä seinä. Siltä kuin… en olisi koskaan tuntenut sinuakaan oikeasti.”

Tawa piti katseensa tiukasti valokuvassa, jota hän piteli nyt molemmilla käsillään. Naisen hengitys raskautui, ja hänen olkapäänsä alkoivat täristä.

”Mitä jos Avde on… senkin takana? Hän haluaa napsia meidät yksi kerrallaan pois. Ensin kaikki se aika, jonka vietin vankina hänen maailmassaan vain siksi, koska tein hänen kanssaan sen järjettömän vaihtokaupan. Tajuatko, kuinka hyvä kauppa se oli vain hänelle? Hän sai minulta jonkun mystisen muiston Klaanin saaren Nimda-havainnosta, jota minä en itse muista… kun minä taas sain häneltä pelkkää pelkoa ja vainoharhaa! Kuusi petturinimeä, joista vain yksi on oikea. Mitä muuta sellainen on kuin manipulaatiota?”
Viha tihkui Visokin äänestä, kun hän jatkoi puhumistaan.
”Tawa, ehkä… ehkä hän yrittää vaikuttaa sinuunkin peilikuvasi kautta? Nyt kun hän on saanut Ämkoon nukekseen, hän käänsi hänet Geetä vastaan, ja nyt hän-”

Visokin sanat katkesivat ilmaan, kun hän säikähti hämärän huoneen lattialle pirstaloituvaa valokuvakehystä. Valoa heijastava lasi hajosi kauniisti kuuteen palaseen Tawan jalkojen juureen.
Visokki nosti säikähtäneenä katseensa Tawan kasvoihin. Toa seisoi yhä samassa asennossa, josta hän oli tyynesti pudottanut kehyksen lattialle. Nyt nainen hengitti raskaasti suun kautta eikä edes vilkaissut ystävänsä silmien suuntaan.

”Tawa, miksi sinä…”
Visokki katsoi sirpaleiden keskellä olevaa valokuvaa, ja pysähtyi sanattomana. Pudotuksesta rypistyneessä mustavalkoisessa otoksessa paistoi ainoa kuva heistä neljästä yhdessä.

Kuunteletko sinä itseäsi?” Tawa kivahti ja sai visorakin perääntymään säikähtäneenä.

”Tawa…”

”Ymmärrätkö sinä YHTÄÄN, mitä tapahtuu?” Tawa pusersi vihaisia sanoja ulos suustaan. ”Kuuntelitko sinä Telakalla mitään muuta kuin omaa ääntäsi?”

Visokki avasi pihtejään hiljaa ja yritti katsoa Tawaa silmiin pienen hetken, mutta ei pystynyt siihen. Liikaa kipua virtasi häneen toan visiirin läpi.

”Tämä ei ole jonkun pahan teatterinpitäjän näytelmää, Visu. Tämä on meidän elämäämme. Näetkö sinä noiden kaikkien helvetin teorioiden takaa, mitä sille tapahtuu?”

”Tawa… pyydän, rauhoitu ja kuuntele mi-”

”Kuuntele sinä näitä sanoja”, Tawa sanoi vapisevalla äänellä, ”Ämkoo tappoi Harkelin. Nyt hän on saattanut tappaa Geen.”
Visokki jäätyi paikalleen.
”Ei, Tawa, emme voi-”

”Ämkoo. On saattanut. Tappaa. Geen”, Tawa toisti. ”Me elämme nyt elämää, jossa tuo on lause, joka voi olla jo totta. Eikä se ole vain Avden pahaa suunnitelmaa, joka pysäytetään pysäyttämällä hänet. Se on nyt todellista, Visokki. Etkä- etkä edes sinä voi ottaa sitä pois!

Visokin katseesta hehkui pelkkää epätoivoa. Ääni, joka kurkotti tiensä Tawan tajuntaan alkoi sopertaa ja hiipua yhä hiljaisemmaksi.
”Ei, Tawa… emme voi katsoa sitä noin. Emme voi antaa Avdelle sitä valtaa. Juuri tätä hän-”

Äläkä puhu minulle sanaakaan Avdesta!” Tawa huusi. ”Tällä ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Hän ei voi muuttaa kenenkään luontoa… enkä usko, että edes Nimdalla. Eivät ne sirut voi olla selitys ja ratkaisu kaikkiin maailman helvetin ongelmiin! Demonit ja taikuus voivat minun puolestani vaikka hallita maailmaa ja olla syypäitä kaikille sodille…”

Tawa hengitti yhä raskaammin. Tärisevä hengitys ja sanat sekoittuivat vapisten, ja Visokkia teki pahaa kuunnella.

”… m-mutta aina lopulta me teemme tämän kaiken itsellemme! Ja sitä ei Avde voi pakottaa! Sitä hän ei voi suunnitella.”

”Tawa… pyydän… älä hyväksy tuota. Hän haluaa lyödä railon välillemme. Hän-”

”Visu…” Tawa keskeytti kuiskauksella, ”en halua puhua sinun kanssasi nyt.”

”… Tawa… minä- minä olen pahoillani.”

”Minä tiedän, että olet”, Tawa sanoi raskaalla äänellä, ”mutta siitä ei ole nyt juuri mitään apua. Ja mitä pidempään olet täällä, sitä enemmän tulen vain sanomaan lisää asioita, jotka satuttavat sinua. Eikä se ole Avden syytä… sillä me teimme tämän aivan itse.”

Eikä Visokki epäröinyt hetkeäkään sulkea heidän mieltensä välillä olevaa yhteyttä. Visorak kääntyi poispäin toasta, asteli hiljaisin askelin ulos ja työnsi oven kiinni.
Ääneen heränneen ussalin kaksi silmää varsien päässä nousivat korista katsomaan keltaista toaa, joka nojasi ikkunaan kädet vasten kasvojaan. Rapujalkojen kipitys johti pikkuisen äidin suurten keltaisten jalkojen juureen.

Ja ussal inahti surumielisesti, kun lattialla sen silmien edessä lojui rypistynyt kuva, jossa sarvipäinen kanohi hymyili skakdin, toan ja visorakin vierellä jo kauan sitten menetettyä hymyä.

Nimeämispäivä 2016

Aikalinjaamme suhteutettuna verrattaen harvaisessa vaiheessa, pisteessä, joka monen mielestä on aikaisen sijaintinsa vuoksi livennyt, laskeutui Mata Nuin enkeli saaristolle jossakin eteläisen ja pohjoisen mantereen välissä — ja julisti sen omakseen. Matoranin kansan nimeämispäivä oli lähellä, mikä olisikaan ollut enkelille parempi ajankohta ilmestyä kansalleen?

Suurin saarista — se, jota vuosisatojen kuluttua jotkut olisivat kutsuneet Bio-Klaanin saareksi — oli lähes kauttaaltaan nietosten peitossa, ja lisää lunta pyrytti kuin viimeistä päivää. Merkillisten seikkojen takia — ehkäpä merivirtojen taikka lämpimien tuulten — pari pienempää saarta isoimman länsipuolella oli omaksunut subtrooppisen sademetsäilmaston ja eleli talvisaikaan erittäin sateista kautta. Tämä näkyi myös suurimman saaren eteläisimmillä ja lounaisimmilla rannikoilla, jonne lumi vain ei tahtonut tulla jäädäkseen.

Makutan kynnekkäät jalat laskeutuivat tukevasti viidakkosaaren maaperälle. Suuren hengen enkeli oli ylväs näky seistessään siinä kaatosateessa — tai olisi ollut, jos joku olisi katsellut. Makutan kehoa verhoili karvareunuksinen nahkavaate, joka hehkui sinisen eri väreissä. Tämän selässä lepakkomaiset siivet estivät vettä suurimmaksi osaksi pääsemästä kosketuksiin vaatteen kanssa. Kasvoillaan enkelillä oli kanohi-naamio, jonka harva matoralainen olisi osannut nimetä, ja päässään violetti hattu, jossa oli neljä hassua kärkeä.

Pohjoisen noidaksi jotkut häntä kutsuivat. Lähinnä ne, jotka olivat etelässä. Koko saarirykelmähän ei ollut kovinkaan pohjoisessa. Pikkuseikkoja! Makuta käveli maan päällä ja huomasi, ettei kovin moni eläin uskaltautunut sateeseen. Aistit kertoivat enkelille kuitenkin, että saarella eli suuri joukko erilaisia lintuja.

Trooppinen aluskasvillisuus alkoi muuttua hämmentävällä tavalla bambumetsäksi, kun makuta nousi mäenrinnettä ylöspäin. Ehkä joku oli istuttanut ne sinne? Hän ei kuitenkaan vaivannut itseään moisilla kuolevaisten aatoksilla, vaan tyytyi paikallistamaan aistimansa elinvoiman läheltään — hyvin voimakkaan sellaisen.

Mäen huipulle saavuttuaan Pohjoisen noita havaitsi pienen bambusta kyhätyn mökintapaisen. Makuta käveli kohti mökkiä hieman ympärilleen vilkuillen. Tönö näytti siltä, kuin joku olisi pystyttänyt sen melko vastikään hetkellisiin tarpeisiin, tai väliaikaiseksi asumukseksi paremman rakennelman pohjaksi. Jossainhan oli miehen nukuttava kaatosateen ohi.

Yllättäen mökki oli kuitenkin tyhjä. Makuta katsoi sisään kääpiön mentävästä oviaukosta ja näki keskellä mökkiä pöydän, jonka päällä lojui työkaluja. Juuri muuta bamburakennelmassa ei ollutkaan.

Mökin rakentaja ei kuitenkaan ollut kaukana. Etäämpänä, mäen toisella rinteellä, asteli ylöspäin paksuista harmaista heinistä kyhättyyn sadeviittaan sonnustautunut valkeakasvoinen vanhus. Sadepisarat valuivat vanhan miehen pitkiä viiksiä pitkin tämän noustessa varmoin askelin kotiaan kohti. Myös vanhus oli aistinut, että tavallisesta poiketen hän ei ollut yksin.

Vaalea turagasauva upposi hieman märkään maahan, kun vanhus kampesi itsensä mäellä nousevalle tasanteelle. Toisessa kädessään turaga roikotti loukuttamaansa kuollutta lintua. Vanhan miehen oli nälkä, ja tulen tekeminen ei ollut helppoa tässä säässä. Ruuanlaittoa hankaloitti myös turagan majan, tuon kenties viidakon ainoan kuivan paikan, tykönä kuikuileva kummallinen olento.
“Väisty, kiusanhenki”, turaga Bakmei murahti lampsiessaan noitaa kohti. “Sinä et kuulu tänne.”
Makuta kääntyi puhujaa kohti ja kohotti kulmaansa tämän äänensävylle.
”Vai turaga. Oletko näiden saarten matoralaisten ohjaaja synkän maailman pimeydessä?”
Turaga käveli vaatimattoman majansa luo, ja laski tulevan ateriansa sen ovelle. Turhautuneen näköinen vanhus pyyhki valuvaa vettä kasvoiltaan metsästyspuuhissa likaantuneilla käsillään, ja käänsi katseensa hetkeksi makutaa kohti.
“Ohjaan sinut kuusi jalkaa maan alle jos et kaikkoa silmistäni”, Bakmei puhui ja laski sauvansa nojaamaan majan vihreänharmaata seinää vasten. Turaga poimi majan sisältä vaalean puisen kulhon ja nosti sen ulos täyttymään sadevedellä. Sitten vanhus istahti asumuksensa ovensuuhun, nosti kuolleen linnun syliinsä ja alkoi kyniä sitä.

Pohjoisen noidan kulma kohosi entistä korkeammalle ja tämän kädet hakeutuivat puuskaan.
”Luulisi kaltaisesi vanhuksen tietävän, että itseään vanhemmille olisi syytä puhua kunnioituksella. En pidä äänensävystäsi, ukko. Puhut nyt Mata Nuin suurelle ja ikiaikaiselle Kerubille, joka on saapunut ottamaan tämän maan hellään huomaansa. Totta puhuakseni odotin löytäväni jotain muuta kuin vetisen lintutarhan, jota asuttaa jonkinmoisen toanuran tehnyt kärttyisä pikku tohungankäppänä.”

Vanhan miehen keltaisena hohkaava katse ei kohonnut kuolleesta linnusta. Punaiset höyhenet ja metalliset suomut putoilivat yksi toisensa perään maahan. Hetken päästä rahi näyttikin paljaalta, ja turaga kaivoi sadeviittansa alta pienen harmaasta teräksestä taotun veitsen. Eloton liha nöyrtyi terän tiellä ja vanhus alkoi erotella syötäviä osia syömäkelvottomista. Linnun veri värjäsi turagan kädet tummanpunaisiksi.

Pohjoisen noita taas jatkoi monologiaan:
”Voisi luulla, että palveltuaan vuosikausia jotain enemmän tai vähemmän suurta henkeä oppisi arvostamaan elämän pieniä asioita ja toisaalta myös elämän suuria asioita, kuten esimerkiksi kun sattuu tietämään, että Suuren hengen suuriin palvelijoihin uskominen on niin helppoa, kun tietää, että ne ovat olemassa, ja sitten voisi ehkä hieman kunnioittaa niitäkin, häh? Ja luulisi, että sinulla olisi ihan oikeastikin parempaa tekemistä kuin väsätä jotain bambumajaa keskellä typerää sademetsää. Eikö turagoiden kuulu paimentaa matoralaisia työntekoon? Mihin olet hyljännyt omat kääpiösi, jos kerran et ole noiden ison saaren raukkaparkojen entinen suojelija? Kaiken maailman valkeita turagoita sitä joutuukin sietämään, ja olen melko varma, että olen nähnyt nuo viikset jossain aiemmin. Oletko jollain tapaa tunnettu jossain, vai muistutatko vain jotain tuttuani? Olen, meinaan, tavannut aika monet viikset, ja toisaalta veikkaisin, että nuo ovat jo poissa muodista. Tohungojen muotivillitykset kestävät tätä nykyä niin vähän aikaa, muutama vuosisata, ja joutuu keksimään uuden viiksityylin. Mistä tuleekin mieleeni, että ehkä pitäisi käyttää viiksiä, ne voisivat sopia tähän naamavärkkiini suhteellisen tyylikkäästi. Tietty pitää ensin vähän pohtia, millaisessa muodossa, mutta eipäs eksytä aiheesta!”

Turaga kääntyi taasen majansa perukoiden suuntaan. Löytyi toinen puinen kulho, johon vanhus laski syötäväksi kelpaavat kalvakat lihanpalat. Loput osat, rahin tummat ja tahmeat sisäelimet, turaga viskasi makutan jalkojen juurelle. Valkoinen vanhus riisui heinäviittansa, ripusti sen asumuksensa seinälle roikkumaan, ja nousi sitten ensimmäisen kerran katsomaan makutaa kunnolla päästä varpaisiin.
”Ja pitäähän nimeämispäivänä matoralaisilla olla joku, joka heidät nimeää uudestaan. Minähän en sellaista voi tehdä, se on liian maallista omaan makuuni. Joten sinä siinä, niin, kuolevainen, kumarra minua ja painu sitten hoitamaan velvollisuuksiasi niitä tohunganperkel-”

Makutan pää rusahti ikävän kuuloisesti paikaltaan ja sinkoutui taivaalle täysin varoittamattoman leuan alle suunnatun hyppykierrepotkun voimasta. Takaisin maahan laskeuduttuaan tuijotti vanhus pienen hetken ajan edessään yhä pystyssä pönöttävää päätöntä enkeliä, ja tönäisi sen sitten omahyväisesti nurin. Bakmei ajatteli askarrella makutan luista itsellensä uudet aterimet. Ensiksi vanhus aikoi kuitenkin valmistaa keittoa.

Guartsupukki ja Manurumpu

Jokin musta, joka olisi voinut olla vaikka kaukaa etelästä suurenmoisen matkan ilman hanki lentänyt irtopää, mätkähti epämiellyttävästi hankeen vuorenrinteellä. Humahdus pölläytti ilmaan lumisen pilven, säikäytti linnut lentoon viereisen kuusen oksilta ja jätti hankeen tähden muotoisen kuopan.
Syntyneessä hiljaisuudessa kuusen takaa esiin loikki jänisrahi vaaleansinisessä talviturkissaan. Se pysähtyi ja nousi takajaloilleen tuijottelemaan kimaltelevaan hankeen syntynyttä kraatteria kiiltävä tumma nenä värähdellen.
Kenties taivaalta oli pudonnut syötävää, mietti jänö omasta mielestään varsin järjellisesti ja laskeutui taas kaikille neljälle jaloistaan. Se otti varovaisen loikan, sitten toisen, sitten kolmannen, ja lopulta uskaltautui kurkistamaan pienellä pörheällä päällään syntyneeseen kuoppaan.

Voi kekkuran käkkärä!” rääkäisi sieltä kaikin puolin tyytymätön ääni.
Jänö ei ehtinyt muodostaa siitä sen kummempaa mielipidettä, kun helakan punaisena hehkuva savumainen koura tai lonkero nykäisi elukan kuoppaan tekemään lähempää tuttavuutta. Kuopassa jänis ehti hetken miettiä, että eihän tämän näin päin pitänyt mennä, minkä jälkeen se lähinnä mietti, että tuntuipa oudon kihelmöivältä, kun olemus, mieli ja sielu fuusioituivat ikiaikaiseen ja erityisen vihaiseen enkeliin.

Kuopasta loikkasi esiin uusi jänis, jolla oli vähän erilainen pää kuin edellisellä — ja joka pomppiessaan alas lumista rinnettä manasi kaikkia vanhoja kääpiä, jotka eivät osanneet kunnioittaa vielä vanhempia kääpiä, saatika sitten puolijumaliksi itseään kutsuvia sellaisia.

Jäniksen matkan yritti keskeyttää tuhkakarhu, joka ei jostain kumman syystä ollut talviunillaan. Insomnian palkitsi punainen välähdys, jonka seurauksena karhu ei enää ikinä ahmaissut yhtäkään jänistä. Tilanteen ironia jäi karhulta täysin hahmottamatta, ja jo ruhtinaallisiin mittoihin paisunut varjojen herra jatkoi matkaansa kohti tasankoja.

Kunnes muisti, että oli perustanut majansa itse asiassa vuorenrinteille, mistä oli juuri laskeutunut.
”Ja suuntahan on tosiaan väärä”, murisi naamiopäinen karhujänis. ”Kekkuran kikkurat.”
Kukaan ei ollut kuulemassa.


Noidan saariston suurimman saaren suurimman ja ainoan vuoren suurimmalla rinteellä törrötti fysiikan lakeja rikkovalta näyttävä pytinki. Ulkoapäin se näytti lähinnä piikkimäisten ulokkeiden peittämältä tornilta, mutta jos joku olisi uskaltautunut sisään, olisi hän saattanut huomata aistiensa havaintokyvyn loppuvan kesken. Pohjoisen noidalla ei ollut konkreettista muotoa vaatimattoman mökkinsä sisällä.
Mainittakoon vielä, että ulkokuoren piikkiulokkeet oli koristeltu punaisilla nimeämispäivävaloilla. Jos joku olisi erehtynyt kysymään asiasta asumuksen asukilta, tämä olisi saattanut vastata nähneensä moisen kaltaisia valoja Metru Nuin kaupungissa ja uskovan, että ne kenties auttaisivat hänen nöyriä alamaisiaan kokemaan hänen mökkinsä helpommin lähestyttäväksi.

Ne eivät tietenkään varsinaisesti muuttaneet sitä, että rakennuksen tervanmusta metallipinta muodosti kidutettujen sielujen tuskasta huutavia naamoja tarpeeksi kauan katsottaessa ja vääristi ympäröivän alueen mittasuhteita.

”Ja minähän yritin vain levittää juhlamieltä!” murahti neljäntuulenhattuinen karhujänis osoittaen sanansa hyvin hypoteettiselle kuulijalle. ”Kuuluuko nimeämispäivän henkeen toisten päiden irti potkiminen, häh?”

Karvainen otus vaappui sisälle horisontteja vääristävään mustaan nimeämiskuuseen. Vain hetken päästä Pohjoisen noita marssi ulos uudessa uljaassa kiiltävässä kehossa jokseenkin samannäköisenä kuin ennen harmillista kuolemaansa väkivaltaisen eläkeläisen käsissä. Pohjoisen noita tiesi, ettei saisi päästettyä turagaa tämän hengestä ilman, että hävittäisi koko saarta, ja barbaarista touhuahan sellainen olisi (puhumattakaan siitä kuinka paljon palavia kemikaaleja sellainen toimenpide ällöttävissä talvisateissa edes vaatisi), joten noita tyytyi lähes yhtä hauskaan kakkosvaihtoehtoon: oli aika langettaa pienimuotoinen kirous.

Aivan vuoren huipulla lumen päälle oli noita asettanut valtavan rummun, yhtä leveän kuin noita oli korkea. Rumpu oli valmistettu loisteliaista materiaaleista: runkokehikko oli tummasta kristallimaisesta kivestä, jota pystyi löytämään vain Kristallisaarten maaperän syvimmistä syövereistä, ja kalvo oli taivaskäärmeitten — harvinaisten rahien, joita eli vain maailman sydämessä, Karda Nuilla — nahkaa.

Ja rummun edessä seisoessa Pohjoisen noidan pitkälle naamalle vääntyi pirullinen virne. Makuta pujotti pitkäsormisen kätensä haarniskansa sisälle ja otti esille suuren luun, jonka hän laski soittimen nahkaiselle pinnalle.

Noita hieroi käsiään yhteen, hihitti psykoottisesti ja alkoi tanssahdella rummun edessä. Siinä samassa loikintaan liittyi myös luu. Entisen eläimen entinen raaja takoi soittimen pintaa aavemaisesti itsestään — eikä se iskeytynyt rumpuun niin tiheällä tahdilla, että olisi voinut mitenkään aiheuttaa kaikki rummusta kuuluvat äänet.

Ja noita lausui:

Vanha ukko, valkonuttu,
roikkuviiksi, toan tynkä,
kirottavaks’ kohtalosi,
kostettavaks’ koiruutesi:

Ruvetkohon petturiksi
lempipoikas’, luottoveikko.
Hautaan oman käden kautta
perintösi pudotkohon.

Olkoon tuhkaksi tuleva
saareloises’ subtrooppinen.
Keittosikin syököön vielä
piskikoira, kurja rakki.

Kahteen viimeiseen säkeeseen noita ei ollut täysin tyytyväinen mutta tähän hätään ei parempaa keksinyt.

Luun loikinta hidastui ja hidastui. Rytmi hiipui pois kunnes luun viimeinen hiljainen loikka mätkähti pois rummulta, suoraan noidan kouraan.

”Ja näin opimme”, makuta rääkäisi ja kohotti luun taivaita kohti, ”miksi Pohjoisen noitaa ei suututeta!”
Pohjoisen noita päästi ulos kaikuvan hykerryksen. Hatun hiipat heilahtivat, kun taikoja kääntyi kohti saarta horisontissa ihailemaan työnsä tuloksia.

Ja sai hetken aikaa odotellakin.

Talvinen tuuli tuiversi kimaltelevan lumihuipun yllä heiluttaen noidan hatun hiippoja. Tähdet kiiltelivät pimeyden sinestä yhtä kirkkaina kuin pakkaslumen pinnan valopisteet. Revontulien liehuva muoto tanssi vielä hiipuvana vihreänä käärmeenä taivaissa.
Eikä se saari nyt oikein ottanut syttyäkseen tuleen.

”Voi kekkaran kakkara”, Pohjoisen noita jupisi. ”Hyvän runonkin keksin, eikö se riitä?”

Talviyö vastasi vain oksien huokailulla ja ruostehuuhkajan huhuilulla.

”Ei sitten, en olisi halunnutkaan!”
Pohjoisen noita heristi nyrkkiään rummulle ja marssi tomerasti alamäkeen. Ehkä tässä saaristossa oli vielä paljon muuta nähtävää.
Oli aika mennä kohtaamaan muita uuden valtakunnan asukkeja. Ehkä edes nämä ottaisivat vastaan uuden ruhtinaansa ilosanoman avosylin?

Ja jos eivät, niin matoralaisia yleensä uskalsi sentään edes potkaista takaisin.


Etelämpänä, siellä missä vuoren rinteet laakenivat lumenvalkeiksi pelloiksi, hohti yön kylmyydessä pienen Koron lämmin hehku.

Puumökkien ovenpielissä hehkuvien valokivien palo alkoi jo hiipua. Pakkanen söi voiman niistäkin, ja ainoa kauas hohtava valo oli nuotion roihu kylän keskellä.
Kaukaa lumisilta tasangoilta erotti vain, kuinka villaiseen viittaan kääriytynyt matoralainen istui yksin vartiossa liekkien vierellä. Pienen vartionaisen varjo piirtyi pyöreän mökin seinälle, kun nuotio hohkasi seiniin ja lumeen oranssia.

Kauempana pelloilla kaksi muutakin kylän nuorukaista telmi vielä hereillä. Ko-matoralaiset eivät tunteneet talvea samoin kuin muut kylässä. Heille kylmä tuntui kodilta. Siitä talven hyytävyydestä, joka oli monille vain kuoleman airut ja karjan surma, he saivat voimaa kestää mustan kaamoksen läpi.
Se toivo ei vienyt heidän ystäviensä ja perheidensä nälkää ja kylmyyttä pois. Mutta eivätkö he olisi luopuneet hyveistään sinä päivänä, kun vaipuisivat epätoivon pimeyteen?

Tässä talviyössä kahden ystävän innokas nauru kaikui pellolta vaimeana Koroon asti. Pellon hanki oli täynnä polkuja, joista lumi oli raivattu pois lähes kokonaan, ja ne johtivat kaikki samaan paikkaan. Kaksi matoranien itsensä kokoista lumipaakkua seisoi päällekkäin… ja kun tarkemmin katsoi, nuorukaisten pikku kädet olivat muovailleet lumeen jo sivulla roikkuvien käsivarsien ja tanakoiden jalkojen muotoa.

”Aijaijai, selkäni ei kestä tätä…”
”Ei enää kauaa! Jaksa vielä hetki, veljeni!”

Toinen heistä, kasvoinaan kylmän sininen pakari, huojui parhaan ystävänsä, hau-kasvoisen ja turkisviittaisen vartiokaartilaisen olkapäillä. Vartiokaartilaisen voimat alkoivat olla jo lopussa.
Käsissään pakarikasvo piteli oman päänsä kokoista lumipaakkua. Kun ystävä otti askeleen päällekkäisiä lumipalloja kohti, ylettyi nuorukainen vihdoin taputtelemaan paakun paikoilleen.

”K-kestääkö vielä kauan?” haukasvo huohotti.
”Odota… vain hetkistä pienoisin!”

Pakarikasvoinen nuorukainen hivautti olallaan olevan pienen laukun eteensä ja kauhaisi sieltä kourallisen mustia pikkukiviä. Isoimmat kivet hän asetteli eri puolille paakkua, ja pikkukivi kiveltä alkoi valkoinen lumi saada ilmettä. Ja siinä samalla kun kivien asettelija alkoi hymyillä leveämmin, hymyili jo lumikin.
Vielä jotain kuitenkin tuntui puuttuvan, matoralainen mietti, ja kokeili sormillaan tyhjää kohtaa luomuksensa kasvojen keskellä. Tiiviiksi pakkautuneen lumen kostea pinta tuntui jäisen tahmealta.

Laukussa oli vielä jotain pientä. Kylän lapsi nappasi vasempaan käteensä eväsporkkanansa, haukkasi pienen palan juureksen paksummasta päästä ja työnsi oranssin varren keskelle hymyileviä kasvoja.
”Valmista tuli!” hän sanoi jäistä juuresta jauhaen.
”Vihdoinkin! Tahdon nähdä!”

Kaartilainen laski ystävänsä hangelle ja puuskutti hengästyneenä. Pakarikasvoinen taputti kaartilaista selkään, ja hetkeksi he molemmat kääntyivät katselemaan lumisen pellon uutta vartijaa.

Lopputulos ei ollutkaan vastannut täysin ’mahtavaa toa-soturia’, jonka nuorukaiset olivat halunneet kylänsä turvaksi. Matoralaisia kolme kertaa pidempi hahmo ei ollut kovin soturimainen, vaan pikemminkin pulska ja huonoryhtinen. Sen hymy oli kuitenkin leveä ja oranssi nenä terhakka, eikä kaartilainen voinut olla naurahtamatta lumisen miehen ilmeelle.

”Hän on niin kovin kaunis”, hau-kasvoinen mies hymähti varoen. ”Olet liian hyvä tässä, veli!”
”Kiitos! Mutta sinähän tässä kaiken työn teit… itsehän jaksoin hädin tuskin nostaa nuo kivet paikoilleen.”
”Äh, älä viitsi! Voimaako tällaiseen vain tarvitaan? En minä olisi ikinä keksinyt miten siitä saadaan noin hieno!”
”Kiitos, veli”, pakarikasvo sanoi. ”Minä… minä mietin vain…”

”Niin?”
”Mitä muut ajattelisivat?”

Nuorukainen kääntyi kohti ystäväänsä, ja hymy tämän sinisillä kasvoilla oli laantunut vain pieneksi.
”Meillä ole varaa tuhlata ruokaa näin, eihän?” pakarikasvo sanoi hiljaa. ”Kun… kun Renae… kun… tämä talvikin.”

Kaartilainen katseli hetken pellolla seisovaa valkeaa hymyilijää, ja sitten oranssia juuresta tämän kasvoilla.

”Niin, ei kai”, hän kuiskasi. ”Kun tämä talvikin. Mata Nui tuokoon apunsa.”
Kylmä tuuli tuiversi hiljaisuudessa. Pellon laidassa se sai valkoisen puuterin leijailemaan kuusenoksilta alas hitaana pilvenä.

”Minä käyn hakemassa sen alas”, pakari-kasvo sanoi hiljaa.
”Älä”, hänen ystävänsä sanoi pysäyttäen hänet kädellä olkapäälle. Kysymys näkyi jo kaartilaisen ystävän silmistä, ja kaartilainen vastasi: ”Niin, ruoka on vähissä, mutta… ehkä toasi tekee vielä jonain päivänä jonkun muunkin iloiseksi? Ehkä sillä on enemmän väliä?”

”Onko?” kysyi pakarikasvo hiljaisella äänellä.

”Minusta on”, kaartilainen hymyili. ”Ja jos olet sitä mieltä, että muut eivät pitäisi siitä, tuo tuossa… on joka tapauksessa minun porkkanani.”
Sinivalkea nuorukainen naurahti kevyesti ystävälleen, eikä voinut estää surua pakenemasta kasvoiltaan.
”Olet kai oikeassa”, hän sanoi jo hymyssään valoa. ”Ehkä… ehkä hän… auttaa meitä omalla tavallaan.”

Nuorukaisen ystävä kaartissa huomasi kuitenkin, että hänen veljensä hymy ei ollut pysyvä. Toisen matoralaisen punaoranssit silmät nauliutuivat johonkin vartijan takana.
”Mikä…” pakarikasvo mutisi, ”… tuo on?”
Hau-kasvo kääntyi ja näki, mihin hänen ystävänsä oli reagoinut. Jokin laskeutui.

Jokin, jonka olemus hyysi riipivästi hänen koko selkänsä läpi.

Se tuli hirvittävänä mustana varjona alas talviselta taivaalta kuin olisi odottanut katossa tähtien vieressä pää alaspäin suuren lepakon lailla. Kuin udusta ja usvasta tehdyt siivet rävähtivät kajahtaen kerta toisensa jälkeen. Laskeutuvan painajaisen silmät hohtivat punaisina viiruina pitkän pään molemmilla puolilla, ja mielipuolinen virne nauroi heille pedon kasvoilta. Päässään hirviöllä oli kuin neljä sarvea tai kauhistuttavaa raajaa, jotka lepattivat kuitenkin täysin löysinä hyytävässä viimassa.

TERVE MIEHEEN, TE KÄKKÄRÄN KORPUT”, kirkui hirvittävä harpyija ja kammottava korppikotka sulkiessaan pimeydestä tehdyt hahmottomat siipensä. ”PIKKU TOHUNGAT, OTAN UHRILAHJANA VASTAAN MIELELLÄNI VÄHÄN KINKKUA, JA JOS MAHDOLLISTA, SAUNAKIN KELPAISI!

Vaan ennen kuin Pohjoisen noita ehti vapauttaa suustaan enempää sanoja, olivat matoralaiset pinkoneet hyytävästi kirkuen kylää kohti.
”Kylläpäs on vaikeaa saada ystäviä täälläpäin”, noita jupisi.

Sitten hänen huomionsa kiinnittyi epämääräiseen lumiseen massaan, joka muistutti toa-soturia. Ainakin melkein.
”Sitä voisi parantaa otsanauhalla”, hän pohti ääneen ja kierteli lumiukkelin ympäri kerran jos toisenkin. ”Kovin on elämän määritelmän ulkopuolelle jäänyt yksinäinen lumimies.”

Mokoma pallero sopisi toaksi paremmin kuin sen rakentaneet pelkurit, makuta mietti. Sitten se iski häneen: mitä tapahtuisi, jos…?

Pohjoisen noita veti haarniskansa uumenista esiin valkeana hehkuvan toa-kiven, samaisen jota hän oli jo hetken vakavissaan miettinyt lahjaksi kylän asukeille. Vilkuiltuaan ensin pälyilevästi ympärilleen, ettei kukaan ollut näkemässä, hän hiippaili aivan lumiukon viereen hieman itsekseen hihitellen. Sitten hän tarkasteli hieman lumista miestä ja paikansi sopivan kohdan — ja iski toa-kiven lumiukon vatsan sisään.

Makuta hyppäsi taaksepäin innostuneena ja odotti. Lumiukko näytti siltä, kuin sen ilme olisi muuttunut hieman vähemmän hilpeäksi. Makuta odotti. Lumiukon vatsassa oleva reikä hehkui toa-kiven hehkua. Makuta odotti. Lumiukon porkkananenä alkoi liikkua!
”Nyt se tapahtuu!” noita hihkaisi.

Ja todisti sen jälkeen lumiukon nenän putoamista irti.

Pettymys oli käsinkosketeltava.
”Kipparin käppärä, nyt kaikki menee mönkään”, noita sanoi, poimi porkkanan maasta ja lähti astelemaan kohti kylää uudesta välipalastaan välillä palasen haukaten.


Pieni visiitti lumiukkelin rakentajien kylään ei ollut ollut sen vieraanvaraisempi kuin talviyön ensimmäinen, mutta ainakin nämä alamaiset olivat pelänneet häntä, ja pelkäävät alamaiset eivät ainakaan yrittäneet potkia ruhtinaaltaan päätä irti. Olisivat saaneet kyllä pelätä vähän vähemmän äänekkäästi.
Nyt noita kuitenkin keskittyi selvästi tärkeämpiin asioihin, kuten näkökentän peittäviin kuusiin. Miksi aina kuusiin? Siihen tuskin osaisivat universumin viisaimmatkaan vastata, sillä se ei ollut hyvä kysymys edes noidan mielestä, ja silloin tilanne oli jo aika vakava.

Mukiinmenevä, noita ajatteli katsellessaan näkyä, jota asukkaat kutsuivat Lehu-metsäksi, ”tai ainakin ruukkuun?” Sana ”lehu” ei ollut hänen tuntemaansa mataiaa, joten makuta ei tiennyt, mistä tohungat olivat sen repineet. Joku olisi voinut kutsua aamuauringossa kimaltelevilla lumikiteillä päällystettyjä puita kauniiksi, mutta Pohjoisen noita mietti, saisiko rakennettua niin ison kukkaruukun, että metsä mahtuisi siihen. Kukkaruukun saisi ainakin mahdutettua sinne, missä tilavuudella ei ollut merkitystä.

Tultuaan metsän reunaan noita huomasi siirtyneensä suolle. Tähän aikaan talvesta suo oli luonnollisestikin jäässä, ja sekös vasta vinhaa olikin. Kevyin askelin noita hyppelehti suonsilmien yli, kunnes huomasi erään suonsilmän jäisen kannen alla kelluvan ruumiin.
”Onpas jännittävä räme! Saisikohan täältä värvättyä zombiarmei-”
Jää rusahti ja ratkesi makutan alla pudottaen tämän jäiseen veteen.

”Käkkärän kikkuran kakkarat!”


Tutkimukset jatkuivat. Se, mitä saaren koillisesta löytyi, yllätti Pohjoisen noidankin. Mutta ei varsinaisesti hyvällä tavalla.

Noita seisoi kitukasvuisen havumetsän laidalla ja tuijotti laakea aukeaa edessään. Se oli harmaata ja masentavaa, eikä sitä ehkä voinut kutsua edes tundraksi. Ei, tundraa noita oli nähnyt pohjoisempana, kovin mukavaa aluetta. Paljon jäkälää. Sitä syömään olisi varmasti tehtävä rahi!

Mutta ei, tämä paikka, se vain masensi häntä. Se näytti siltä, ettei yhtäkään elävää olentoa voinut asua siellä. Kuraisia mättäitä ja kuolleita varpuja, jotka olivat yrittäneet elää siellä, missä elämää ei ollut. Kaiken lisäksi satoi. Makuta ei tiennyt, oliko se räntää vai jonkinlaista tuhkansekaista vettä, mutta se kieltämättä sopi harmaan ankeuden miljööhön.

Noita käveli pidemmälle ankealla aukealla. Hänen jalkansa kastuivat lätäköissä, ja yhtäkkiä hän huomasi uponneensa suonsilmään. Jos sitä nyt suoksi saattoi kutsua. Silmä, jolle noita oli jalkansa epähuomiossa syöttänyt, näytti olevan koko suo kokonaisuudessaan. Pienoissuo. Vetinen kuoppa, joka vihersi hieman. Olikin ainoa vihreä asia koko alueella niin kauas kuin katse kantoi. Jopa harvaoksaiset kuuset maaston reunoilla olivat havuiltaan aivan ruskeita, jopa harmaita. Noustuaan suosta noita havaitsi tavallistakin tasaisemman ja melko kuivan alueen.

Jos olisin shasaali, saattaisin rakentaa tähän mökin, noita pohti. Jos nyt shasaalitkaan ovat niin masentavia.

Noita jatkoi vielä pidemmälle. Maasto alkoi muuttua kiviseksi ja muhkuraiseksi. Täällä eivät kasvaisi edes kuolleet varvut.
Jos olisin erakko, saattaisin rakentaa tänne jotain, noita pohti. Jos nyt kukaan on niin erakko…

Hän päätti hieman vähentää masentavuutta ja tehdä alueelle palveluksen. Makuta polvistui ja painoi kätensä peruskallioon, jolloin kiviaines alkoi värähdellä hiukkastasolla ja rusahdella äänekkäästi, sitten moiskahdella. Pikkuhiljaa päälimmäiset kerrokset muuttuivat mullaksi. Seuraavaksi noita otti haarniskansa syövereistä esiin keltaisen, muhkuraisen ellipsoidia muistuttavan esineen.

Se oli peruna, ja noita istutti sen. Se oli kitukasvuinen ja hieman mustunut, mutta ehkä se itäisi. Haudattuaan potaatin multaan noita taputti sen päälle.
”Onnentoivotusloitsun aika”, hän tuumasi ja asetti rummun vierelleen. Luu alkoi pomppia jälleen kalvon päällä, ja noita lausui:

Pottu pieni, kansan ruoka,
paremmaksi muuta maata
sukupolvil’ tuleville
elinehdot antamalla.

Taaskaan hän ei ollut tyytyväinen runosuonensa sykkeeseen — neljän säkeen loitsussa kaksi säettä poikkesi runomitan pääsäännöstä, hyi —, mutta se johtui tällä kertaa vain siitä, että hän kuuli päässään masentavaa shasaalimusiikkia, jota oli kerran eksynyt kuulemaan vieraillessaan Lounaan Kylmässä Ruhtinaskunnassa. Sillä paikalla ei tunnetusti ollut omaa suojelusenkeliä — Avartaja oli yrittänyt hallita saarta ja oppia ymmärtämään sen kansaa, mutta kolmen kuunkierron jälkeen hänkin oli päättänyt jättää ruumiinsa lopullisesti taakseen, leijailla pelkkänä aavemaisena vihreänä usvana Destralin yönmustaan sydämeen ja lakata olemasta.

Noidan aikoja sitten kuulemassa shasaalien kansanlaulussa harmonikan soolo-osuus oli kestänyt koko kappaleen ajan. Koko kolme varttia. Progressiivisenkin taidemusiikin ystävänä makuta oli tottunut hyvinkin pitkiin teoksiin, mutta shasaalimusiikki sai hetken tuntumaan ikuisuudelta — eikä edes vain ℵ0-ikuisuudelta vaan peräti ℵω-ikuisuudelta.

Lienee tässä vaiheessa tärkeää huomauttaa, ettei olisi kuolevaisen tehtävä selittää, mitä ℵ0 ja ℵω ovat, mutta makuta oli hyvin spesifi ajatuksineen.
”Totta karzahnissa”, noita sanoi ja potkaisi rumpuaan. Rumpu teki katoamistempun (katosi savuna ilmaan?), jota noita ei varmaan olisi selittänyt, vaikka olisi pyydetty. Mistä rumpu oli alunperinkään ilmaantunut? Varmaan sieltä, minne se nyt myös katosi. Mutta noitaa masensi sen verran, ettei hän juuri halunnut puhua aiheesta. Ei sillä, että siellä olisi ollut ketään — tai mitään —, kelle puhua.

Palataanpa aiheeseen, eli siihen, miten räntä-/tuhkasateen pieksämä laaja ankeustasanko pilasi Pohjoisen noidan päivää.
”Ei”, noita sanoi, ”sinä pitkität tätä kakkaran makkaran masennusseikkailua jo ihan tahallasi tarpeettoman pitkäksi. Minä lähden. Ei tänne kukaan edes ikinä muuta! Hullu pitäisi olla, että tänne tulisi. Ainakaan vapaaehtoisesti.”

Hyvä on sitten. Mutta kun musiikki…
”Ongelmaan on helppo ratkaisu”, noita tuhahti, ”nimittäin tämä:”


”Se on ihan kiva saaristo, ne sanoivat. Maasto on mielenkiintoista ja väestö ystävällistä ja vieraanvaraista, ne sanoivat.”

Pohjoisen noita laskeutui humahtaen lennostaan ja sulki siipensä kuin suuren viitan. Sitten hän alkoi laahustaa kohti sitä punaisia valoja vilkuttavaa epäeuklidista piikikästä turmion kuusta, jota hän pajakseen kutsui. Sama kuusi onnistui tosi tosi hyvin maastoutumaan osaksi vuorenrinteen muuta kuusistoa, ainakin jos katsoi vähän kauempaa tai ei ollut koskaan aiemmin nähnyt kuusta.

Joku oli joskus kysynyt noidalta – tai ei oikeastaan ollut, mutta niin hän tämän keskustelun yleensä avasi, koska kukaan ei halunnut kysyä – ”miksi et rakentaisi vuoren rinteelle tuon Suurta henkeä pilkkaavan hirveyden sijasta vaikka jotain mukavaa mökkiä, jossa voisit lekotella rankan työpäivän jälkeen?”

Noita yleensä vastaisi siihen, että ”senkin pikku hömelö, miksi haluaisin nautiskella mehevää nimeämisateriaa ystävieni ympäröimänä, kun voisin vajota omaan rauhaani keskellä kaikennielevää viisiulotteista multihorisontaalista tyhjyyttä, jossa ainoa ääni on hiukkasten välisissä sidoksissa nukkuvan pimeän aineen kuiskinta, eikä minulla sitä paitsi ole muita ystäviä kuin kaiut läpitunkevasta yhteismielestä, jonka hirvittävään sumuun persoonani oli puristettuna ikuisuuksilta tuntuvan ajan ennen kuin revin itseni vapauteen – tai joku muu repi minut irti itsestään löydettyään essentiansa loputtomasta, kaikennielevästä tyhjyydestä, koska piti minua vain arvottomana hippusena tietoisuutensa jätettä”.

Tarkemmin ajateltuna noita ei kovin mielellään käynytkään tätä keskustelua juuri kenenkään kanssa. Oikeastaan etenkään itsensä.

”MUIHIN AIHEISIIN!” Pohjoisen noita hihkaisi virnistäen leveää hammashymyä. ”Mikäs kumma railo tuolla lymyää?”

Noita oli vaappunut pajansa vierelle, kun hän näki alarinteessä jotain, johon ei ollut aiemmin juuri kiinnittänyt huomiota. Lumisen vuoren rinteessä aukeni totta tosiaan jonkinlainen suurenmoinen kuoppa tai railo vuoren uumeniin. Joku olisi voinut kysyä Pohjoisen noidalta, että mitäs ihmeellistä siinä on, se on vuori, niissä on välillä kuoppia, johon Pohjoisen noita olisi lähinnä sitä mieltä, että työnnäpäs vaikka pääsi hankeen ja vedä tosi syvään henkeä kun kerran tuollaiset keuhkotkin omistat, kun minua on aina kiinnostanut tosi paljon, kuinka sellaiset toimivat.

Pohjoisen noita lähestyi varoen railoa rinteessä. Tätä aiemmin hän ei ollut havainnut merkkiäkään minkäänlaisesta suuaukosta, jonka läpi löytyisi tie vielä kiusallisen nimeämättömän vuoren uumeniin.
Jonkinlaisia luolastoja kiusallisen nimeämättömän vuoren sisältä löytyi, siitä Pohjoisen noita oli varma. Istutettuaan ”mökkinsä” mustat juuret kasvamaan vuoren rinteeseen oli makuta tehnyt niin monipuolista maaperätutkimusta, että siihen perehtymiseen ei ole meille siunatussa aikaikkunassa ollenkaan tarpeeksi tilaa.
Jos koet olevasi äärimmäisen pettynyt geologisista yksityiskohdista, jotka sinulta jäävät valitettavasti välistä, niin hyvä luoja, oletko edes vilkaissut tuota vierityspalkkia? Kestää vielä hyvin kauan ennen kuin olemme valmiita kanssasi. Toivottavasti olet jo ruokkinut itsesi vallitsevan juhlapäivän aterialla.

Mitä niihin noidan tutkimuksiin vielä tuli, vuoren sisällä oli mittausten mukaan kerroksia toistensa päällä, onttoja käytäviä jotka olivat joko jäänteitä vuoren muodostaneista luonnonmullistuksista… tai jonkin sinne kaivamia?

”Teräkaivajia kuitenkin vain taas”, makuta mutisi astellen varoen jo railon reunamilla. ”Yrittäkää vain saada sitä logoanne läpi! Olette vain myyriä, ette te ymmärrä markkinoinnista mitään! Se ei tule ikinä myymään, kuulitteko? Se ei tule ikinä myymään!
Noita kurkotti mustaa päätään hieman reunan yli, virnuili pirullisesti ja kailotti railoon kovaan ääneen.
”EIKÄ SE OLE SITÄ PAITSI EDES KOVIN HIENO!”

Samat todennäköisyyksien jumalat, joihin makuta kieltäytyi uskomasta, mutta joiden oikkuihin hänen olisi pitänyt tarkemmin ajateltuna varautua, kokivat että sillä hetkellä oli tosi hauska ajatus saada makuta horjahtamaan suoraan samaan railoon, joka häntä niin kiinnosti.

”VOI KÖKKÄREEN-”

Tumps.

Ainakin ajatus ulkopuolisen voiman interventiosta auttoi makutaa käsittelemään hieman rauhallisemmin sitä todellisuutta, että hän oli muodonmuutokseen ja materian manipuloimiseen kykenevä siivekäs enkeli, joka oli juuri liukastunut persuksilleen talviyönä.


Pohjoisen noita hapuili päästään pudonnutta neljäntuulenhattua hangesta ympärillään ja availi punaisia viirusilmiään pimeässä, johon oli juuri pudonnut. Kuolevaisen pupilleilla olisi ehkä kestänyt pitkä synkkä hetki tottua luolan pimeyteen, mutta noita oli pimeydestä kotoisin.

”Okei, tilannekatsaus”, hän sanoi itselleen — kun ei siellä muita ollut, ”olen railossa. Ja railoja näkyy muuten tuossakin.”
Jääseinä, josta olisi melkein nähnyt läpi, jos ei jokin tumma olisi peittänyt näkymää, oli hieman halkeillut. Halkeamat muodostivat fraktaalimaisia kuvioita, kuinka kiehtovaa.
”Lumi jalkojeni alla on melko hyvin pakkautunut. Hienoinen kuunvalo tuolta ylhäältä tuo tunnelmaan tietynlaista intiimiyttä!”
Noita polki lunta jalkansa alla.
”Hmm. Ja kun katson noita railoja taas, huomaan, että koko jääseinän saisi varmaan murtumaan tarpeeksi kovilla ääniaalloilla!”
Sitten noidan huomio kiinnittyi päinvastaisessa katselusuunnassa makaavaan kuolleeseen harakkaan.
”Oho.”
Noita lähestyi lintua varovasti ja tarttui sitten nopealla liikkeellä tämän siivestä. Raatoa roikottaen makuta irvisti.
”En minä tätä varten tänne pudonnut. Miksei kukaan syö tätä pois?”
Luola kaikui makutan äänestä. Sitten se hiljeni.
”Niin. Niinpä tietysti.”

Lopulta noidan huomio kiinnittyi siihen kuolevaisten mielestä todennäköisesti kaikista huomiotaherättävimpään asiaan: jääkuutiosta, jonka fraktaalinomaisia säröjä hän oli tarkastellut, sojotti sarvet. Valtavat sellaiset.
”Tuokin näyttäisi vähän juhlallisemmalta, jos sillä olisi hiippalakki”, makuta totesi ja siirsi katseensa siihen möhkäleeseen, joka esti häntä näkemästä kirkkaan jään läpi. Oikeastaan möhkäle oli ainoa asia, jonka jään sisällä pystyi näkemään, joten se ei varsinaisesti estänyt häntä näkemästä mitään. Joka tapauksessa möhkäle oli se, jonka sarvet olivat kyseessä, jonkinlainen julman luontoäidin omaan kryouneen tuuditettu muinainen otus.
”Jos en tietäisi paremmin, väittäisin tuota Karzahniksi”, noita totesi ja hekotti hieman.
Hetken hän siinä seisoi ja tuijotti.

”Mutta Karzahnit on kyllä jo niin nähty.”

Railon partaalla käyskentelevä tunturiorava pelästyi ja hyppäsi ulos nahastaan, kun luolasta sinkoutui ulos pelottavasti naurava siivekäs paholainen. Oravan viereen putosi linnunraato. Jyrsijä katsoi sitä hetken ja tarttui tilaisuuteen.

”Olipas ajanhukkaa”, paholainen jupisi laskeuduttuaan ylemmäs rinnettä. ”Tuota tietoa en nyt ainakaan myöhemmin tarvitse!”

Pohjoisen noita lupasi vankasti itselleen, että kieltäytyisi käyttämästä kuolevaisten käsityskyvyn yläpuolella olevan mielensä loputonta potentiaalia juuri vuoren sisällä kohtaamansa absurdin näyn muistamiseen. Lepakonsiivet taittuivat jälleen takaisin osaksi enkelin olemusta, ja hän asteli kynsikkäät jalat hankeen narskuen eteenpäin.
Silloin noita pysähtyi tuijottelemaan yötä pahaisen saaristonsa yllä. Revontulet olivat hiipuneet vain katoavaksi häivähdykseksi sinivihreää tehden tilaa pakkasen pysähtyneisyydelle. Mustan taivaan halkaisi hentoinen tähdenlento, mutta muuten koko luonto oli kuin jäätynyttä. Siitä pysähtyneisyydestä heräsi noidan ajatuksissa ristiriita, joka oli siellä pidempään jo kehkeytynyt, mutta kieltäytynyt ottamasta selkeää muotoa.

Oliko kyseessä todella hänen saaristonsa, jos se ei näyttänyt häneltä… jos sillä ei ollut mitään hänen omaansa? Miten kyläläiset ikinä oppisivat tunnistamaan ruhtinastaan, jos eivät näkisi tämän kädenjälkeä?

Toisille enkeleille oli Mata Nuin ääni, Käskynhaltija ja jumalan sijainen maan päällä, ojentanut avaimet mahtaviin valtakuntiin. Pohjoisen Noidan tehtäväksi jäi ilmeisesti tutkia epärelevanttien railojen uumenissa uinuvia epärelevantteja sarvimörköjä ja tulla saariston asukkien epäkunnioituksen kohteeksi.

Ja samalla enkeleistä viimeinen ja nuorin saisi valvoa varjoista Suuren hengen pyhää kaupunkia.

”Lellityt kakarat”, noita jupisi marssien tomerasti kohti horisonttia vääristävää asuinsijaansa. ”Kyllä te kohta näette, mihin pystyn!”


Saaren länsirannalla oli lämpimämpää, ja osa sen pituudesta oli sulaa. Siihen vaikuttivat samat tekijät, jotka pitivät valkean vanhuksen asuinsaaren ilmaston trooppisena. Sinne Noita oli tullut välineineen, ja kohta alkaisi työskentely.

Noita seisoi rannalla edessään valtava maahan upotettu allas, jonka kiviset reunukset sisälsivät kaiverroksia muinaisella makutain kielellä, jota kukaan paikalle sattunut ei olisi osannut tulkita. Sammiossa lillui epämääräistä harmaata ainesta, joka näytti toisinaan nestemäiseltä ja välillä taasen hyvinkin kaasumaiselta. Satunnaisesti neste vaihtoi väriään tumman vihreän tai sinisen sävyihin ja jälleen takaisin harmaaksi, joskus jopa mustaksi.

Makutan takana seisoi rumpu, ja luu alkoi jälleen pomppia rummun kalvolla tuottaen fysiikan lakeja rikkovalta vaikuttavalla tavalla aavemaisen monipuolista jyskettä.
Ääniaallot saivat nesteen pinnan värähtelemään vääristyneen musiikin tahtiin. Lopulta aines jätti taakseen loputkin rajoitteet, jotka sen vangitseva sammio oli sen olemukselle asettanut, ja muuttui silmiä hämääväksi värien ja muotojen pyörteeksi. Rytmi ohjelmoi aineksesta kaaria, kehikkoja ja runkoa, ja alkoi vähitellen täyttää syntyvää onttoa muotoa. Toisesta siivusta höllyvää ainesta muotoutui sydän, joka alkoi hehkua valoa ja sykkiä itsekseen ilmassa. Noita heilautti sormeaan, ja rummun tahtiin takova elin lennähti soljahtaen sisälle ilmassa muotoutuvaan runkoon.

Rytmi kiihtyi, ja runkojen päälle venyi samasta aineksesta pintakerros, joka alkoi piilottaa alleen syntyvän olemuksen yhteen lutviutuvia sisäelimiä. Makuta nosti pelkällä kätensä eleellä ylemmäs ilmassa muodostuvaa, sykkivää massaa, jonka värähtely alkoi vähitellen tasautua, vakiintua, kiinteytyä.
Ja se pysähtyi lopulliseen muotoonsa, kun makuta napsautti sormiaan. Luu loikkasi viimeisen loikkansa rummulla, ja rytmi hiljeni kaukaisuuteen.

Vastasyntynyt rahi laskeutui tähän todellisuuteen Pohjoisen noidan yläpuolelta.

FLÄP.
”…”

Ja laskeutuikin hänen jalkojensa juurelle aika vauhdikkaasti, mikä kävi kyllä järkeen, kun otti huomioon, että sitä ei oltu varustettu millään, millä hidastaa putoamistaan. Tai edes millään, millä ottaa maa vastaan.
Noita ei ollut aivan varma, mitä sanoa, kun hän katseli maassa lojuvaa löysää asiaa. Se oli niljakas, purppuranahkainen kaareva lörpäke, joka löllyi tuijottellen makutaa silmiin. Jalan mittainen merimakkara ei osoittanut ilmiselviä elonmerkkejä, vaan lähinnä hymyili Pohjoisen noidalle kasvoilla, jotka muistuttivat melkoisen paljon hänen omiaan.

Noita käveli rumpunsa luokse, tarttui luuhun ja palasi varovaisin askelin luomuksensa eteen. Sitten hän kyyristyi tämän ääreen ja tökkäisi rahia varovaisesti luulla.

Makutankasvoinen makkara kippasi surullisesti ympäri niin, että sen virnuilevat kasvot kääntyivät rantahiekalle. Siihen se jäikin tärisemään pelkkänä löysänä nahkapötkäleenä. Pohjoisen noita tarttui varovaisesti omia kasvojaan kantavaan pötköön, nousi seisomaan ja käänsi selkänsä verkkaisesti merta kohti.

”Mitä tämä sitten onkaan”, hän sanoi heittäen luomuksensa olkansa yli veteen, ”teen sen ensi kerralla paremmin.”

Paluumatkallaan piirustuspöytää kohti ei noita huomannut, kuinka jokin pikkuruinen, purppurainen ja kaareva hyppi aaltojen yllä ja irtonaisten jäälauttojen välissä suorastaan delfiinimäisiä loikkia horisonttia päin.


Talvipäiviä kului, ja noita valmisteli tarvitsemansa ainesosat toiseen yritykseen.

Nyt allas oli täytetty uudesta aineksesta, joka tällä kertaa lainehti verenpunaisena. Luu löi rumpua ja rumpu kumisi, ja makuta liikutteli käsiään ilmassa ikään kuin niissä olisi ollut näkymätöntä materiaalia, jota hän olisi muotoillut. Liikkeiden mukana alkoi elää näkymättömän aineksen sijaan sammiossa oleva neste, joka jostain absurdista syystä tuntui noudattavan etäältäkin makutan käsien liikkeitä. Kuin savea muovaten Pohjoisen noita kiinteytti massan ja muotoili siitä pitkulaisen ja erittäin lonkeroisen.

”Hah, tämä kuvastaa syvintä olemustani paljon paremmin!” makuta rääkäisi. Mönjäke oli muuttunut prosessin aikana räikeän vaaleanpunaiseksi ja perverssillä tavalla kiiltäväksi. Noita teki sormellaan kutsuvan eleen, jolloin monihaarainen massa suuntasi hänen luokseen ja laskeutui hänen eteensä maahan.

Rumpu päästi pari rääkäisyltä kuulostavaa jysäystä, ja katso! — lonkeroisella pikku otuksella oli silmät. Silmämunat olivat purppuraisenhehkuiset ja pupillit kapeat lähes vaakasuorat viirut. Vaaleanpunaiseen massaan aukesi vielä suhteessa mittakaavaan valtava vako, josta kasvoi ulospäin sojottavia hampaita. Lonkeroiden kärjet vääristyivät harppuunamaisiksi väkäsiksi.

Pohjoisen noita katsoi luomustaan ja totesi, että jotain puuttui. Hän lausui loitsun, ja katso! — punertavan mölliäisen päähän oli ilmestynyt samanlainen hattu kuin mikä hänen omassa päässään keikkui, joskin pienempikokoinen.

”Sinua kutsun manukiksi!” Noita julisti. ”Myrkkymanukiksi, koska olet myrkyllinen, etkös olekin? Isin pikku mölli.”

”Quäärk”, vastasi myrkkymanukki ja hyppäsi yhden kerran.
”Niin sitä pitää”, sanoi makuta ylpeänä.
”Quäärk”, vastasi myrkkymanukki ja hyppäsi toisen kerran. Sitten se sinkoutui jäätävällä nopeudella kohti Lehu-metsää.
”… kikkarat sentään, mihin tuo nyt pinkoo?”

Vaaleanpunainen ilmestys liikkui kuuden lonkeronsa avulla nopeammin kuin olisi pitänyt olla mahdollista niinkin merenelävältä näyttävälle olennolle. Makuta pysyi toki sen kintereillä, mutta joutui hieman soveltamaan lentotekniikkaansa puiden tullessa vastaan. Ei kestänyt kauankaan, kun manukki oli saavuttanut puuston suojassa olevan matoralaisten leirin. Makuta aavisti pahaa, ja niinhän siinä kävi, että myrkkymanukki yritti ahtaa kitaansa jokaikisen matoranin.

”Ei, ei, ei! Et voi syödä noita kaikkia!” noita ärisi luomukselleen, kun tämän ruumis oli paisunut viisinkertaiseksi ja suusta törrötti ulos matoranin jalkaterä.
”Qyyyrk”, vastasi manukki suu täynnä matorania.
”Ei siinä sinänsä mitään vikaa, mutta se ei ole hirveän tarkoituksenmukaista, jos minun pitäisi hallita näitä!”
”Qrkkkk!”
”Senkin ahne mörköttimöhnö!”
”Quäärk!” sanoi manukki nielaistuaan suussaan olevan tohungan. Jäljellä olevat kyläläiset juoksivat kaaoksen valtaan päätyneen kylän päästä toiseen. Manukki olisi syöksynyt seuraavien uhriensa kimppuun, mutta sen luoja astui yhden sen lonkeroista päälle, jolloin se kuminauhan tavoin sinkoutui takaisin päin Pohjoisen noitaa venyttyään tarpeeksi kauas.
”Quärrrrk!”
”Et mene minnekään, tuhma lapsi!”
Makuta löi otusta lujaa keskivartaloon, mikä oli virhe, sillä manukki räjähti kymmeniksi palasiksi ja heitti luojansa päin ryteikköä. Kun hän pääsi jälleen pystyyn, pienen pienet minimanukit olivat jo kipittämässä karkuun, eikä makuta edes yrittänyt lähteä ottamaan kaikkia niitä kiinni.
”Antaa olla, menkööt. Keksin jotain muuta!”


Aamu oli kirkas, ja lumi teki siitä sokaisevampaa. Talvi eteni päivä kerrallaan, ja kylmyys muuttui yhä kuolettavammaksi. Täällä, saaren itärannoilla tuntui ilma siltä kuin pienet jääpuikot olisivat pistelleet matkalaisen kasvoja.
Matoralaisjoukolle sillä ei ollut väliä. Villavuoriin haarniskoituneet kylän miehet ja naiset olivat matkanneet viikkojen ajan itää kohti. He olivat tiensä päässä. Ruokavarannot olivat loppumassa, ja viimeinen kymmenkunta Suuren hengen nautoja hytisi kalpeina tallissa elämistään taistellen.

Pienen Koron kansa oli turvautumassa viimeiseen jäiseen oljenkorteen, joka hapertui heidän käsiinsä. Mukanaan he kantoivat kylän sepän takomia kairoja ja parhaiden käsityöläisten punomia onkia. Jos meri ei ruokkisi heitä – pelastaisi heitä – mikään ei.

Joukkion johtaja nosti hätkähtäneenä Ruru-kasvoista päätään, jonka poskilla kohme kasvoi valkeana. Hän oli kuullut jotain.
Pian he kaikki tajusivat, että heidän takaansa kaikui jään yli etäistä, hätäistä huutoa. Kyläläisten päällikkö nyökkäsi hiljaisena luotetuimmalle ystävälleen, joka alkoi hakea Akaku-katseellaan sen lähdettä. Huuto ja huutaja olivat tulossa saaren puolelta.

Lähestyjä oli sinisenpurppurainen olento, joka vispoi käsillään taivaita kohti huutaessaan ja juostessaan. Kyläläiset varautuivat – pari heistä työnsi keihäänsä valmiusasentoon, kun joukon vahvin jatkoi kairallaan jään takomista. Mikään ei saisi hidastaa heitä, aivan liikaa oli vaakalaudalla.
Keihäsmiehien varovaisuus lähestyjän suhteen kuitenkin hälveni, kun he alkoivat… tunnistaa sanoja?

”VAROKAA”, kaikui lähestyvän, kummallisen punasilmäisen hattupäisen olennon kailotus jään yli.

Joukkion johtaja havahtui lähestyvän olennon sanoihin, ja huomasi, että sen kädet viittoivat nyt heidän taakseen. Ja kun he kääntyivät, hätkähti osa heistä näkyä.

Kyläläisten takana jäällä seisoi räpylöillään pieni lentokyvytön lintu. Oikeastaan sen kutsuminen linnuksi oli hyvin kohteliasta, sillä sillä ei ollut perinteisessä mielessä nokkaa tai oikeastaan päätäkään. Kasvot sillä kuitenkin oli keskivartalossaan, ja ne muistuttivat melko lailla heitä kohti juoksevan olennon kasvoja.

”Priiii”, räpyläjalka inahti. Ja puri yhtä kalastajista reiteen.
”AAAAAAAAAAH!”

Pakokauhu valtasi joukkion. Keihäsmiehet kävivät ystävänsä jalassa roikkuvan lintumaisen hirvityksen kimppuun kaikin voimin eivätkä lopettaneet ennen kuin se sätki heidän keihäidensä kärjissä jään yllä. Huohottavat matoralaiset kääntyivät lähestyvää varoittajaa kohti, ja yllättyivät, kun tämä… vain jatkoi huutamista?

”VAROKAAA”, oli huutavan juoksijan uusi ohje, ja ennen kuin kyläläiset ehtivät kysyä, miksi, loikkasi hangesta heidän takanaan jotain.

”SKRIEEEEE”, hirvittävä olento kirkui. Edellisen pedon kanssa identtisillä kasvoilla varustettu, kammottava pitkäsorminen kädellinen kapusi kauhusta jäätyneen kylänvanhimman kanohille hänen rintakehäänsä pitkin. Keihäsmiehet taklasivat johtajansa maahan ja alkoivat repiä hirvittävää apinankaltaista tämän naamiolta.

”AAAAAAAAHOTTAKAASEPOIIIIIS!”

Koska kyläläiset eivät tuntuneet kuuntelevan hänen ohjeitaan tarpeeksi selkeästi, huusi Pohjoisen noita heille vielä ”VAROKAAAA”, mutta se ei auttanut heitä väistämään jään läpi syöksyvää etäisesti hyljettä muistuttavaa lihavuorta.
Hyljemörkö vastasi luojansa epätoivoiseen ehdotukseen lähinnä äännähdyksellä, joka oli litteroitavissa suunnilleen ”MRÖÄÄÄÄH”.

Yhtä kiusallisesti makutalta karkuun päässeiden koe-rahien #6 (koodinimi ’Nenis’), #7 (koodinimi ’Au-au’) ja #8 (NIMETÖN) yllättävä liittyminen jäissä räpiköivän kalastusjoukon hupiin ei varsinaisesti auttanut tilannetta. Vaikka Pohjoisen Noita oikein kohteliaasti yrittikin vielä ohjeistaa matoralaisia VAROMAAAAAN, VAROMAAAAAAN ja VAROMAAAAAAAN.

Jos Pohjoisen Noita oppi tilanteesta jotain, niin sen, että se tylsimys, joka keksi häkit, oli lopulta oikeassa joissain jutuissa.


Päivät kulkivat. Talvi kylmeni. Noita työskenteli elämän elementeillä ja herätti henkiin toinen toistaan kummallisempia raheja. Vaan vaikka talven päivät kuluivat, ei noita löytänyt olennoistaan sitä jotain, mitä etsi. Jotain, jonka hän yritti nyhtää olevaksi tajuntansa syövereistä. Nukkua ei makutan tarvinnut, mutta aina välillä hän uneksi, jos vain edes löytääkseen sen jonkin, joka tuntui puuttuvan yhtälöstä.

Ja saaren kylmimmän talven pimeimpänä yönä asteli samalla vuorella muitakin etsijöitä.

Tuossa pimeydessä nousi Noidan vuorelle kaksi etelän asukasta – toinen heistä Totuutta etsien, toinen takomassa särjettyä kunniaansa.

Matkalaisista vanhempi kääriytyi tiukasti kaapuunsa. Hän ei puhunut vuorenrinteillä sanaakaan ystävälle, joka oli kulkenut koko pitkän matkan hänen kanssaan tälle vuorelle, ensin yli meren ja sitten läpi metsien. Upottava hanki ja jyrkkä ylämäki olisi ollut matkalaisen painavalle mustapanssariselle ystävälle raskas taival, jos ystävä olisi koskaan väsynyt.

Vanhempi, kaavun peittämä matkalainen väsyi tavoilla, joilla hänen ystävänsä ei. Mutta hänen askeleensa oli kevyt, ja, toisin kuin hänen suurella ystävällään, kumpikaan hänen hoikista jaloistaan ei edes uponnut lumeen.

Ja yhtäkkiä, ensimmäistä kertaa päiviin he pysähtyivät, jos vain katselemaan hämmästyttävää näkyä edessään. Luonnonvastainen, piikikäs musta torni sojotti vuorenrinteestä, ja kumpikin heistä tiesi välittömästi, kenen tyyssija se oli.

Teräs kuiskasi hiljaa, kun raskas tumma matkalainen veti hitaasti esiin huotrastaan leveäteräistä hiilenmustaa miekkaa. Haarniskoitu kuitenkin pysäytti liikkeensä, kun hänen ystävänsä nosti kaapukankaan piilosta vasemman kätensä.

”Jää tänne”, matkalaisista vanhempi lausui hupustaan. ”Puhun hänelle.”

Ystävä ymmärsi, ja työnsi valtavan miekan takaisin suojaansa. Valtava hahmo jäi seisomaan hankeen kauas hirvittävästä rakennelmasta, ja katsoi, kuinka hänen ystävänsä ja mestarinsa asteli varovaisin askelin sitä kohti.

Saavuttuaan sille, minkä hän tulkitsi rakennelman oveksi, huputettu matkalainen koputti kolme kertaa lujasti. Mitään ei näyttänyt tapahtuvan, mutta juuri, kun matkalainen oli aikeissa koputtaa uudelleen, oven virkaa toimittava metallilaatta liukui sivuun neljässä eri palasessa ja näytti sulautuvan ympäröiviin seiniin, sillä minkäänlaista koloa laatalle mennä seinissä ei ollut, eikä minkäänlaisia saranoita. Aivan kuin ovea ei olisi koskaan ollutkaan.

Oven takaa paljastui himmeän violetinsävyisenä hehkuva avaruus, jota täplittivät mustana hehkuvat pistemäiset pallerot. Näkyä olisi voinut kuvailla uudelleenvärjätyksi tähtitaivaaksi. Matkalainen astui sisään, jolloin ovi hänen takanaan liukui kiinni uhkaavasti. Hetken hän käveli avaruuden halki eikä näyttänyt etenevän minnekään, sillä mikään perspektiivissä ei muuttunut — paitsi ovi, joka jäi hyvää vauhtia taakse purppuraisen tyhjyyden kaukaisuudessa siintävien tähtien pysytellessä paikoillaan. Hän päätti kuitenkin jatkaa matkaansa läpi tyhjyyden. Pian ovea ei enää näkynyt, eikä hän tiennyt, osaisiko löytää takaisin sen luokse.

Tuntui, kuin olisi kulunut ikuisuus, ehkä kaksikin, ennen kuin matkalainen kohtasi minkäänlaista vaihtelua ympäristössään. Tähdet olivat liikkuneet vain hieman ensimmäiseen ikuisuuteen mennessä, mutta nyt avaruudessa kuului jopa ääniä. Ääniä olisi voinut kutsua avaruudellisiksi, mutta sellaisessa kuvailussa ei ehkä olisi ollut hirveästi ilmaisuvoimaa.
”Tervetuloa matalaan majaani”, totesi huvittunut ääni yhtäkkiä. ”Yllättävää, että uskaltauduit sisään.”
Matkalainen sai huomata, että siinä samassa avaruus alkoikin liikkua hänen ympärillään eikä hän siinä: pahoinvointia aiheuttavalla tavalla tähdet vilisivät ohi, ja sitten näkökenttään ilmaantui kokonainen planeetta, jonka pintaa kohti hän syöksyi, ei! — pinta syöksyi häntä kohti! Mutta maahan törmäämisen sijaan hän laskeutuikin pehmeästi kiviselle kamaralle. Vihertävälle kiviselle kamaralle. Planeetan pinnalta taivas näytti nyt vain hieman tummaan purppuraan viittaavalta, lähes mustalta. Tumman siniset pilvet lipuivat hitaasti ohi.

Seuraava havainto oli urkumusiikin etäinen ääni. Seuraamalla urkujen ääntä matkalainen pääsi etenemään muhkuraisessa maastossa laavasta muodostuneiden lehdettömien puiden ohi kohti etsimäänsä olentoa. Matka päättyi, kun äänen lähde löytyi: korkealla suorakulmaisen pilarin huipulla oli tasanne, josta häämöttivät mahtipontisten urkujen mahtipontinen pillistö. Ainoa tie huipulle olivat suorakulmaisesti pilaria reunustavat jyrkät ja kapeat portaat.

Ei kai auttanut muu kuin kiivetä. Kiipeäminen osoittautui yllättävän helpoksi, ja äkkiä matkalainen huomasi löytävänsä itsensä ylhäältä, missä enemmän tai vähemmän metafysiikaltaan kyseenalainen makutan projektio soitti urkujaan.

Huppuhahmo katseli kahdella silmällään hetken sitä, mitä ei ollut ensiksi uskoa. Kaapunsa alla hän puristi tiukasti kädessään aarrettaan. Ainoaa, joka hänellä vielä oli. Sen hehku auttoi häntä pitämään kiinni järjestään kaaoksen valtakunnassa, jonka kauhistuttava enkeli oli hänen ympärilleen loihtinut.

”Oletko sinä se”, hän kuiskasi varovaisesti, ”jota kutsutaan Noidaksi?”
Makuta ei vastannut, vaan jatkoi soittamistaan. Hetken kuluttua hän nyökkäsi hitaasti katsomatta tulijaan päinkään.
”Jotkut kutsuvat.”

Kaapu kahisi, kun matkalainen otti jännittyneen askeleen taaksepäin. Vaikka hän tiesi, että tässä mielikuvituksen ahjossa hänen ei tarvisi edes hengittää, huomasi hän silti, kuinka raskaaksi jokainen henkäys oli käynyt.

”Vaikka tunnenkin maineesi, saavun rauhan merkeissä”, hupun sisältä kuului. ”Haluan sinun tietävän, että ei ole syntejä, joita Isäni ei antaisi anteeksi.”
”Jos tunnet maineeni, sinulla ei pitäisi olla mitään pelättävää”, makuta vastasi. ”Olenhan rauhan ja rakkauden lähettiläs. Ja sinun isäsi antaa anteeksi, jos ja vain jos minä annan.”

Noidan sanat olivat vakuuttavia, vietteleviä, mutta matkalaista oli varoitettu juuri siitä. Noidalla olisi voimia, jotka saisivat kenet tahansa taipumaan tahtoonsa. Siinä noita ja matkalainen olivat samanlaisia – heitä erotti vain lupaus, jonka matkalainen oli tehnyt omista voimistaan.

”En tiedä, mitä uskoa, Noita. Kielet etelässä puhuvat sinusta monenlaisia sanoja, ja osa siitä ei ole imartelevaa… vaikka haluaisinkin uskoa sanoista vain kauniisiin. Jos oletkin todella tehnyt sen kaiken, mistä sinua syytetään… haluan uskoa, että tarkoitat sillä hyvää. Haluan uskoa, että uskomme samaan.”

Yhä urkuja soittaen noita nyt käänsi hieman katsettaan hänen suuntaansa.
”Mihin sinä sitten uskot, matkalainen?”

”Vapauteen”, matkalainen sanoi epäröimättä. ”Mutta en vain siihen. Vapauteen tehdä oikein… vaikka luontomme ajaisi meitä toisinaan harhaan siltä polulta.”

”Luontomme voi ajaa meidät tekemään monenlaisia asioita, ystäväiseni. Se ajoi sinut tänne puheilleni, vaikka ulkona odotteleva toverisi olisi mieluusti aloittanut aseellisen konfliktin. Tai siltä se ainakin näytti”, noita totesi lipevästi.
Jos noita olisi nähnyt matkalaisen hupun alle, ei häneltä olisi jäänyt näkemättä järkytys tämän kasvoilla.

”Pyydän, että ymmärrät ystävääni”, hän kuiskasi painokkaasti. ”Hänen polkunsa on päällystetty epäonnistumisilla… ja hänen kaltaisilleen se on kuolemaakin pahempaa. Ilman kunniaansa hänellä on vain minut. Ei muuta.”

”Ah, ritarit ja heidän kunniansa. Toisinaan kunniallisuuden tavoittelu menee liian pitkälle. Esimerkiksi eräillä eteläisillä toasotureilla on merkillinen koodisto, joka antaa todella paljon arvoa kunnialle. Ja sitten on joitain käppänöitä, joita ei siitä huolimatta ilmeisesti voi vaatia kunnioittamaan edes muiden olemassaoloa. Mutta kerrohan, matkalainen, millä sinun polkusi sitten on päällystetty.”
Matkalaisen mieli ei pystynyt keskittymään hetkeksikään miettimään, kenestä noita saattoi puhua. Vei jo kaiken hänen elinvoimastaan pysytellä kiinni määränpäässä, joka oli ajanut hänet pohjoisille maille.

”Särjetyillä periaatteilla”, lausui hän rehellisimmät sanansa. ”Ilman niitä en olisi täällä. Ilman niitä en voisi olla. Ja korjatakseni sen, mikä on rikki, lannistun edessäsi polvilleni, Noita.”
Matkalainen henkäisi syvään utuisen unen ilmaa, ja puhui vielä.
”En suostu olemaan Tuhon isä. Näytä minulle, miten pystyn siihen, Suuri Makuta.”

”Tahdot siis olla luoja?” sanoi Noita irrottaen viimein sormensa koskettimilta ja jalkansa pedaaleilta, jotka makutan lopetettua soittamisen soittivat kappaleen loppuun omia aikojaan. ”Maailmain syöjän sijaan pyrit olemaan Uudistamisen jumala.”

”Minulla on vain yksi jumala”, kaavutettu matkalainen sanoi. ”Mutta jos sen haluat niin sanoa.”

”Minua ei kiinnosta, mitä jumalaa palvot. Mutta jos tahdot oppia universumimme syvimmälle haudatut salaisuudet, voin opastaa sinua alkuun. Ensin kuitenkin kysymys. Onko sinulla maailmanrakennuksen ja mielenmuokkauksen työkaluja käytettävissäsi?”

”Taitoja”, matkalainen kuiskasi. ”Kykyjä. Unia… mutta ei sellaisia työkaluja, joiden käytön Isäni sallisi minulle.”
Hän tunsi Noidan katseen porautuvan siihen, mitä hän piilotteli kaapunsa alla, mutta sitten tämä vain nyökkäsi hyväksyvästi ja napsautti sormiaan. Tällöin pylväs, joka kannatteli tasoa, jolla he seisoivat, vetäytyi uskomattoman nopeasti maan sisään, ja he laskeutuivat maanpinnan tasolle niin nopeasti, että matkalaisen jalat miltei irtaantuivat maasta ilmalennon aikana. Makuta avasi sylinsä kutsuvasti maailmankaikkeudelle, ja yhtäkkiä avaruus heidän ympärillään alkoi pyöriä. Pilvet kieppuivat pois tieltä, ja vinhasti pyörivät tähdet näkyivät jälleen. Tähdet näyttivät vetäytyvän kauemmas ja kauemmas, kunnes niiden lähettämää mustaa valoa ei enää edes erottanut tummasta taivaasta. Maaperä jollain tapaa suli osaksi ympäröivää aavuutta, ja pian matkalainen huomasi seisovansa makutan kanssa samankaltaisessa tyhjyydessä kuin minne hän oli aiemmin saapunut, mutta tällä kertaa heidän kumppaneinaan eivät olleet edes tähdet. Ympäristö oli tummahkonsinertävä, ja tyhjyyden tekstuuri hieman meluisan laikukas. Lauseet, joilla matkalainen oli juuri kuvaillut tilaa itselleen, eivät olleet järkeviä. Noidan kaoottisen mielen vaikutus alkoi selvästi vaikuttaa häneen.

”Hahaa, no niin”, sanoi hänen uusi mentorinsa. ”Aloitetaanpa jostain ihan yksinkertaisesta. Aion nyt luoda sinulle täysin uutta elämää.”
Heidän eteensä oli ilmaantunut reikä tyhjyydessä — reikä, joka sisälsi höyryävän kuplivaa valkeata nestettä.
Matkalainen katseli nestettä epäuskoisena. Hän tiesi, ettei ollut halunnut noidalta tätä, mutta halusi uskoa tämän ymmärtävän, miksi oli täällä. Lopulta hän päätti vain jäädä hiljaa seuraamaan enkelin kätten työtä.

Pohjoisen noita teki dramaattisia liikkeitä käsillään ja siirtyi toiselle puolelle allasta. Nesteestä kohosi kupliva muhkurainen massa, jonka pinta liikehti edelleen nesteen tavoin.
”Suuren hengen elinvoimasta ja makutain viisaudesta syntyvät rahit”, Noita lausui, ja mustaa savunkaltaista ainetta alkoi kerääntyä valkean möhkäleen ympärille, ”lisättäköön joukkoon viidensadan kuolevan tohungan tunteet sekä Tren Kromin kyynel! Sekoittukoot maalliseen olemukseesi taivasten sirpaleiden jauhetut tuhkat ja maankamaran hiidenki- hetkinen, hetkinen, hetkinen!”
Makuta paiskasi möhkäleensä takaisin altaaseen. Nestemäistä ainesta oli roiskua matkalaisen päälle.
”Jos lisään kiven elementaalienergiaa… ja sarvet — sarvet ovat tärkeitä…”

Huppuun verhoutunut matkalainen tuijotti epäuskoisena mentoriaan, kun tämä näytti avaavan neliskulmaisen kaksiulotteisen reiän kolmiulotteiseen avaruuteen.
”Tätä täytyy kokeilla hiekkalaatikon ulkopuolella!” makuta hihkaisi ja rynnisti ulos juuri tekemästään aukosta. Matkalainen seurasi perässä ja totesi saapuneensa jälleen kylmään ja pimeään todellisuuteen. Todellisuudessa makutakaan ei näyttänyt täysin samalta, kuin omituisessa valtakunnassaan, mutta hän ei osannut sanoa, mikä oli muuttunut.

Varjojen herralla oli nyt käsittelyssään suurin piirtein Mata Nuin lehmän kokoinen massa, jolle alkoi muotoutua pää ja raajat. Päähän olennolle kasvoivat prototeräksiset sarvet. Ruskea karvapeite verhosi vankan ruhon. Makuta otti jostain kätköistään esiin kaksiulotteiselta kuviolta näyttävän oranssia valoa hehkuvan kämmeneen mahtuvan entiteetin. Matkalainen tunnisti symboliksi kiven elementaalienergian pyhän tunnuksen.

Makuta sulautti esineen muotoutuvan eläimen ruumiiseen, ja tämä vinkaisi juuri syntyneillä ääntelyelimillään. Paitsi, että vinkaisu oli aivan väärä sana kuvaamaan ääntä, joka elukasta lähti.

”Haahaahaa!” nauroi Pohjoisen noita, kun hänen luomuksensa nousi jaloilleen ja alkoi juosta ravia kierros toisensa jälkeen ympäri hänen asumuksensa. Alempana vuoren rinteellä jykevämpi kahdesta matkalaisesta katsoi eläimen menoa hämmästyneenä ja ennen kaikkea epäileväisenä.

Matkalainen tunsi pakkasen pureutuvan taas ihoonsa kankaidenkin läpi, kun hän katseli olentoa, jonka noita oli loihtinut olemassaoloon. Pienen hetken ajan hän yritti antaa mielensä löytää vastauksia, sukeltaa johonkin suurempaan ymmärrykseen, johon Noita oli juuri avannut hänelle ikkunan. Mutta mikään ajatus ei muodostunut istuttamaan siemeniään, ja matkalainen tunsi katsovansa jotain, joka oli hänelle täysin merkityksetöntä.

”Miksi?” hän kysyi noidalta, eikä löytänyt parempaakaan sanaa.
”Aion kutsua niitä poroiksi”, sanoi makuta selvästi ylpeänä. ”Mataian sanan po-rho mukaan. Tiedätkö, ’Kiven reuna’. Koska nämä eläimet muuten elävät aika REUNALLA.”
Kyseinen poro päätti hypätä alas jyrkänteeltä.
”En kyllä ihan tuota tarkoittanut, mutta okei”, noita jatkoi. ”Nerokasta on kiven elementaalivoimien käyttö! En ole vielä täysin perillä siitä, mitä kaikkea nuo pystyvät tekemään, mutta uskon, että ainakin ulostamaan kiviä.”

Matkalainen oli jäänyt pysähtyneeksi hetkeksi tuijottamaan kielekettä, jolta vähä-älyinen olento oli loikannut alas miettimättä hetkeäkään. Epäuskoisen hitaasti hän käänsi katsettaan Noitaa kohti.
”En vain ymmärrä, Noita. Mikä oli tämän… tarkoitus?”
”Kun idea syntyy, se täytyy niin sanotusti saada paperille. Tai lihaksi tai miten vain. Voin tietysti jatkaa hieman abstraktimpien aiheiden parissa, mikäli tahdot todella ymmärtää maailmankaikkeuden syntyjä syviä!”

”Sanat… sanat etelässä puhuivat viisaudestasi. Järkkymättömyydestäsi. Kuin he olisivat puhuneet luonnonvoimasta. Ukkosesta, joka voisi sytyttää metsäpalon talvellakin.”
”Sanoja”, noita tuhahti, ”sanomatta sanoja. Sanojen takana toisia sanoja, sanojen tilalle uusia sanoja.”
”Minä…”
”Tyhjiä sanoja, suuria sanoja! Saatan sanoa. Mutta tärkeää ei suinkaan ole se, vaan porojen nerokkuus. Kun pyöräytän pari lisää, niin kohta ne lisääntyvät itsekseen. Niinhän rahit toimivat. Sanasta sanaan. Mutta uskon, että koska elementtivoimat toimivat suurin piirtein järkevällä tavalla, porot pystyvät muodostamaan Poro-Nuin! Ha haa! Mitäpä siihen sanot?”

Pohjoisen noita ei todennäköisesti enää edes kiinnittänyt kovin paljon huomiota siihen, mitä hänen vieraansa teki, sillä hän olisi kenties muotoillut kysymyksensä hieman toisella tavalla jos olisi huomannut kaavutetun matkalaisen astelevan hitain askelin poispäin alarinteeseen.
”Etelän kylä näkee nälkää”, hän lausui kävellessään. ”Voisit tehdä niin paljon enemmän… ja tuo on se, mitä teet.”
”Ainakaan ei loputonta nälkää”, noita sanoi. ”Talven ylitse selvittyään he ovat ihan kunnossa. Tai ehkäpä sinä voisit sytyttää heille vaikka nuotion, kun kerran olet menossa siihen suuntaan?”

Matkalainen pysähtyi niihin sanoihin, katsoi makutan suuntaan vielä kerran ja huokaisi.
”Toivoin, että sinä olisit voinut sytyttää jonkin muun.”
”Kannattaa varoa, mitä toivoo. Joskus saattaa saada, mitä tilaa!”

Niin asteli etelän matkalainen käkättävän noidan luota kauemmas hyytävässä pakkasessa. Hän pysähtyi ainoan ystävänsä eteen, ja oli mahdoton sanoa, kuinka kauan tämä oli odottanut. Mustan panssarin metallipinta oli kohmeinen, eikä sen kolkon terävän kypärän sisältä puskenut höyryä. Jättiläinen seisoi hangessa ylväästi viitassaan, ja laski suurta päätään hieman ystäväänsä kohti.

”Lähdemmekö?” ääni haarniskasta kaikui.
”Lähdemme”, kaavutettu vastasi. ”Täällä ei ole enää mitään meille.”
”Mutta eikö hän todella ole Noita, jota etsimme?”

Kaapu kääntyi vielä kerran katsomaan ylärinteessä tanssahtelevaa kangashattuista hirvittävää maahista, eikä kaavun kantaja olisi halunnut sillä hetkellä sanoa yhtään mitään.

”Jos on, olemme tuomitut. Enkä hyväksy sitä.”

Kaksi alkoi astella jälleen alarinteeseen, ja ei kestänyt kauaakaan ennen kuin he olivat poissa Pohjoisen Noidan näköpiiristä.
Ja vaikka kumpikaan heistä ei löytänyt haluamaansa, oli edes noita löytänyt pitkästä aikaa todella jotain.

Hän oli löytänyt INSPIRAATION.


Lumisen rinteen kirkkaassa aamussa tallusteli koparoillaan vain päiviä vanha karvainen olento, jonka sarvet kaareutuivat kuin lehtipuun jäiset oksat. Se hengitteli ulos paksua höyryä, kuopi hieman lunta etujaloillaan ja röhkäisi kumeasti.

Peuraeläimen tummiin silmiin syttyi innostus, kun sen lajitoveri kahlasi korkeammalta rinteeltä mäntyjen välistä toista kaltaistaan kohti. Po-Rho pysähtyi toisen luokse ja alkoi hivellä tämän turpaa omansa päällä. Hoikkajalkaiset rahit kiertelivät lumessa tönien toisiaan leikkisästi, ja aina välillä jompikumpi kaatui pyörähtäen hankeen ennen kuin ponkaisi takaisin pystyyn jatkamaan telmimistä.

Lumenvalkeiden mäntyjen takaa kuului lisää pärskimistä ja röhinää. Pikkuruinen poro tunki päätään suuren, puiden välissä lepuuttavan emonsa vatsan alle, josta kurkistivat sen kolmen sisaruksen innokkaat pikku päät. Joukko nuoria olentoja katseli, kuinka kaksi suurenmoista urosta olivat lukinneet jämerät, kuin valtavilta kämmeniltä näyttävät sarvensa toisiinsa voimannäytössään.

Ja vielä korkeammalla vuoren huipulla tiivistyivät pienet porojoukot toisiaan suuremmiksi. Röhinä, pärskintä ja koparoiden nakse kaikuivat rapeassa talviaamussa. Jos talven lintu olisi katsellut korkealta yläilmoista, olisi se nähnyt aamunkoiton uljaalle uudelle lajille saaren valkeassa luonnossa.

”Nyt muuten lähtee!” noita hihkaisi, ja heitti käsissään löllyvää poroainesta ilmaan kuin harmaata taikinaa. ”Nyt muuten tasan lähtee!”

Makuta-rummun aavemainen taonta puhalsi materiaan sielun, ja taas uusi poro tuijotti hetken luojaansa ennen kuin sekin asteli yhä kasvavaa laumaa kohti, pois seuraavan alta.

”Hah-haa! Katsokaa, olen tulessa! Tai pitäisikö jopa sanoa, että liekeissä!!! Niinhän ne kaikki nuoret nykyään sanovat, eivätkö sanokin?”

Seuraava Noidan kynsikkäissä kourissa muovautuva eläin oli vielä vähän liian kaukana elävästä, että se olisi voinut kehitellä kysymykseen vastausta. Suurella makuta-rummulla noidan takana loikki jälleen kauan sitten kuolleen olennon luu – tai sellaisen olennon luu, joka vasta syntyisi vuosien päästä, koska lineaarisuus ja kausaliteetti olivat nössöille mammanpojille.
Pohjoisen noita ei juuri nyt muistanut, mikä kosminen tapahtuma oli siunannut häntä todellisuuden rakenneaineksia vääristävän rummun osasilla. Destral oli vähän sellainen paikka, että sen muurien sisällä tapahtuvien juttujen suhteuttaminen ulkopuoliseen todellisuuteen oli sama kuin olisi yrittänyt tehdä turkisviitasta uudelleen jonkin rahin selkänahkaa. Ei sillä, etteikö hän olisi siihenkin pystynyt, mutta ajatus varmasti kuulostanee kuolevaisten mielestä absurdilta. Tai banaalilta, mitä näitä nyt oli.

Rummun tai minkään muunkaan paitsi porojen alkuperä oli kuitenkin tässä hetkessä täysin toissijaista ja turhaa, sillä kas kuinka Pohjoisen noita loihtikaan maailmaan taas uuden poron, ja taas uuden! Kylläpä hänestä olikin tullut tässä hommassa hyvä jo ensimmäisen viidenkymmenen jälkeen. Tietty alkuun oli mahtunut pari virhelyöntiä, joissa sarvien ja jalkojen määrät olivat menneetkin vahingossa väärin päin, ja sitten se yksi ei ollut ollutkaan poro, vaan jonkinlainen skorpioni. Mutta eihän kukaan täydellinen ollut.
Vaikka tietenkin välillä tuli vastaan joku nimeltämainitsematon pikku prinssi, joka väitti olevansa täydellinen ja katsoi Pohjoisen noitaa välillä sillä tapaa että Pohjoisen noitaa huvitti olla vähän missä tahansa muualla. Hankkisi edes huumorintajun, ja näin ensi alkuun vaikka silmät päähänsä.

Se epämiellyttävistä kollegoista, sanoi noita itsekseen hermostuneesti hekotellen ja huomasi, että vastasyntyneelle porolle olikin tullut huolimattomassa muotoilussa hehkuvan punainen turpa.

”Menepäs siitä!” noita hätyytti kaapien käsiinsä luomisen sammiostaan jo uutta materiaa. ”Tuollainen erikoisuudentavoittelija! Kuitenkin nuo muut tekevät olemassaolostasi vaikeaa vain siksi, koska olet erilainen!”

Punaturpainen poro röhähti surumielisesti ja juoksi poispäin luojastaan. Pieni punainen hehku heijastui hangen pinnasta, kun poro pinkoi alemmas rinnettä kadoten lopulta näkyvistä.

”Joo, ja sitten ne havaitsevat, että sinusta kuitenkin on jotain hyötyä!” makuta ärisi antaen rummun jatkaa takomista ja käsiensä jatkaa muotoilua. ”Sitten on ihan okei, että on vähän erilainen, jos se voidaan hyödyntää yhteisen hyvän vuoksi! Kyllä kyllä, eivätköhän ne sen jälkeen keksi sinulle jonkun syrjäisen pienen saariryhmän, jolle voit mennä tekemään jotain porojuttujasi ilman, että kenenkään muun porokamuistasi tarvitsee katsella turpaasi!”

Pohjoisen noita huomasi ehkä kiihtyvänsä hieman, ja mietti hetken, että sillä saattoi olla vaikutusta muotoilun lopputuloksiin, mutta jatkoi työskentelyä.

”Näytä niille, pikku punakuono!!!! NÄYTÄ NIILLE!!! POTKAISE NIITÄ MUNUAISEEN! VOIN NÄYTTÄÄ MISSÄ SE ON!!!!! MINÄ SUUNNITTELIN SEN!!!

Pohjoisen noita päätti lopettaa tämänhetkisen poron muotoilun tajuttuaan, että oli juuttunut ajatuksissaan lähinnä sarviin ja jatkanut sellaisten tekemistä myös niihin kohtiin, joihin olisi piirustuksissa pitänyt tulla poron pää, kaula, torso ja raajat. Hän heitti käkkärän palleron sarviainesta olkansa yli, ja huomasi sivusilmällä kuinka se alkoi pyöriä vuorta alamäkeen keräten suuria paakkuja lunta ympärillensä.

”… ehkä sitä pitäisi välillä rauhoittua tai jotain.”
Siten hän antoi itselleen ansaitun tauon. Ennemmin tai myöhemmin porot alkaisivat lisääntymään keskenään, eikä makutalle olisi enää tarvetta. Pohjoisen noidalla ei ollut tosin aavistustakaan, miten porot sen tekisivät, eikä hänellä ollut minkäänlaisia suunnitelmia jäädä tutkimaan asiaa.

”Olisihan se kyllä kätevämpää”, makuta mietti leukaansa hieroen, ”jos tämä olisi jotenkin keskitettyä ja automatisoitua. Jos olisi jonkinlainen yksi valtava poro, joka loisi minulle lisää poroja… kuin eräänlainen… porokuningatar…”

Makuta tuhahti hiljaa, ja naurahti kaikuvasti.
”Ehkä seuraavaan projektiin!”


Makuta katseli muhkeata näkymää edessään. Kolme paikalla työskennellyttä matoralaista olivat saaneet aidattua porot huteran näköiseen puuaitaukseen. Aitauksessa käyskenteli ainakin viisikymmentä poroa.

Makuta laskeutui kansalaisten tasolle, jolloin nämä kavahtivat hieman kauemmas. Enkeli oli ehkä jopa hieman tyytyväinen, etteivät nämä enää juosseet suinpäin karkuun.
”Mitenkäs täällä sujuu?”
”Pohjoisen noita”, yksi kolmesta, komatoralainen, sanoi, ”porot ovat hyvin käyttäytyviä ja maistuvat mainiolta. Kiitämme teitä lahjasta.”
”Hienoa, hienoa”, noita sanoi ja taputti käsiään hitaasti. ”Miten saitte niitä noin paljon samaan aitaukseen?”
”Se oli helppoa, ne kun tottelevat hyvin kivikärkisiä keihäitä”, sanoi pomatoralainen, joukon voimakkaimman näköinen.
”Jaa, että kivikärkisiä. No sepäs hienoa”, noita vastasi. ”Mutta mitähän tuo välke on.”

Kaikki kolme matorania käänsivät yhtaikaa katseensa takaisin porolaitumeen. Muutama reunimmainen poro todellakin välkkyi kellertävänä.
”Öööh”, sanoi ko-matoran.
”Hyvä pointti”, sanoi noita. Seuraavaksi vähän sisempänäkin käyskentelevät porot alkoivat välkähdellä hyvin suurella taajuudella keltaisena ja jopa oranssina. Pian reaktio näytti leviävän aivan sisimpinä käyskenteleviin.
”Tämä on odottamatonta”, makuta sanoi, ja yksi matoralaisista meni sisään aitaukseen ja tarkasteli lähempää.
”Aivan kuin nämä hehkuisivat jotain… jotain taianomaista”, tämä hymähti.

”Ai”, makuta sanoi. ”Ai niin kuin vaikka kiven elementaalienergiaa?”

”Niin, niin kai. Mitä se on?”

”Tuota noiiiiin, saatte kohta ehkä nähdä.”

Aivan laitumen keskellä seisova poro muuttui pysyvän keltaisena hehkuvaksi, ja yhtäkkiä muista poroista sinkoutui kultainen energiasäde keskimmäiseen poroon.
Poron silmät hehkuivat kultaisina, ja se iski raivokkaasti sarvensa maahan. Se kouri multaa ja jäkälää maasta irti, kunnes alkoi kuulua sellainen riipivä ääni, joka kieli kallioperän saavuttamisesta.
”Nyt, lapset, juoskaa ihan himskatin lujaa”, makuta totesi, mutta kukaan ei ehtinyt reagoida, kun poronsarvet sisäänsä saanut kallio räjähti kuin tulivuori konsanaan.

Ainakin puolet poroista ja aitauksen sisällä seisonut matoran lensivät ympäri ympäröiviä kallioita. Muut matoralaiset paiskautuivat niinikään kymmenien jalkojen päähän seisomapaikoistaan, ja makutakin sinkoutui nurin ja pyörähti kolmoisvoltilla niskalleen. Ei ollut mitään mahdollisuutta, että mikään aitauksen sisällä ollut olisi selvinnyt hengissä, Pohjoisen noita oli varma siitä.

Kun kiviaineksen räjähdyksestä syntynyt pöly oli hälvennyt ja noita nousi vihdoin ylös, hän ei ollutkaan enää niin varma: alueella käyskenteli kymmenittäin poroja, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, paitsi, että aitauksen tilalla oli melko kookas kraatteri.
”Voi kökkyrän kökön kökkö”, noita kirosi. ”Eiväthän toatkaan selviä kovin suurella todennäköisyydellä hengissä nova-räjähdyksistään, saatika toistensa räjähdyksistä!”

Todellisuus iski.

”No mutta nämä ovat poroja.”

Noita katseli vielä ympärilleen. Kaikki kolme matoralaista olivat menehtyneet räjähdyksen paineaallon seurauksena. Pitäisi kouluttaa uusia poronhoitajia myöhemmin.

Vähintään jo sen takia, että poroja alkoi olla vuorella jo melko lailla. Ja jos vuorella olisi kävellyt kiven toa, olisi tämä kaikkialla ilmassa leijailevasta energian väreilystä tuntenut sydämessään asti, että vuoren uudessa tulokaslajissa oli jotain todella, todella pahasti pielessä.


Noita oli sitä mieltä, että oli aika unohtaa kiusallinen bugi porojen ohjelmoinnissa. Räjähdys oli ollut todennäköisesti yksittäistapaus. Kaikki yksikkötestit olivat menneet läpi, joten tuskinpa kyseessä oli ollut mitään sen kummempaa kuin ympäristön satunnainen anomalia.

Pohjoisen noita laskeutui jälleen vuoren rinteelle, josta hänen mökkinsä törrötti. Ehkä olisi kuitenkin varmuuden vuoksi hyvä tehdä hieman integraatiotestausta. Ei aikaakaan, kun aitauksessa makutan mielipuolisen talon vieressä oli kuutisenkymmentä poroa.

”Hyvinhän nuo käyttäytyvät”, noita totesi. ”Kuten ennustinkin. Matoralaisilla oli aika karsea tuuri.”
Joskin heti hänen näin todettuaan porot alkoivat välkkyä kuin kuolevat valokivet, ja vain kahden silmänräpäyksen kuluttua räjähdys heitti makutan päin tämän synkkää tornia.
”No voi koppuran kappurat!” makuta kirosi pudottuaan torniin törmättyään kraatteriin, jonka porot olivat vuoreen räjäyttäneet ja sen jälkeen täyttäneet ruhoillaan. ”Onko siinä muka jotain perää, että olette vaarallisia?”

Yksi poroista, joka ei ollut niin suoraan makutan alla, ettei olisi pystynyt liikkumaan, nosti typerää päätään ja katsoi noitaa hölmistyneenä.
”Älä sinä siinä ilmeile minulle!”
Poro kuitenkin kohdisti katseensa kuopan reunalle, jonne omatkin silmänsä suunnattuaan makuta huomasi, että rinteille oli ilmaantunut lisää poroja.
”… miiiiistäs nuo nyt tuonne tupsahtivat.”

Noita kiipesi ylös kraatterista ja joutui toteamaan jonkinlaisen lähialueiden porojen kansainvaelluksen alkaneen. Jotkin niistä saivat päähänsä hypätä kuoppaan tovereidensa seuraksi.
”Ööh. Tästä ei voi seurata hyvää?”
Makutan selkää tuuppasivat sarvet, ja tämä joutui väistämään porojen tieltä. Eläinten mylvintä kaikui kaikkialta. Kohta kuoppa alkoi olla jo niin täynnä sarvekkaita kaviollisia, että makuta ei tiennyt, miten alimmat niistä eivät vain tukehtuneet ja kuolleet muiden alle. Makuta perääntyi hieman kauemmas sekä kuopasta että talostaan, sillä mökin vierestä saapui erityisen suuri erä poroja.

”Olisikohan niitä nyt satakunta?” noita pohti, mutta sitten välähdys kiinnitti hänen huomionsa — kuopan päälle muodostuneen porokeon päällimmäiset nimittäin hohkasivat keltaista valoa.

”… karankakkara.”

Porot räjähtivät ennennäkemättömän voimakkaasti, ja Pohjoisen noita lennähti hyvän matkaa alemmas vuorenrinnettä. Noustuaan pystyyn ja pyyhittyään lumet kasvoiltaan hän huomasi, että hänen mökkinsä oli ilmiliekeissä.
”Eihän sen kuuluisi olla syttyvää!”
Sitten makutarakennelma räjähti vielä suuremmalla voimalla kuin porot olisivat osanneet kuvitellakaan. Noidan silmät pullistuivat tämän päässä ja hän tarttui tiukasti hattuunsa molemmin käsin.

”Voiiii nyt kekkuran käkkärän…”

Jälleen yksi korvia särkevä ja silmät sokaiseva räjähdys sinkosi ympäristöön kiviainesta, jossa noidan mökki oli äsken seisonut. Hiiltynyt tumma materia satoi ympäristöön sulattaen lunta altaan. Ja keskellä tuota tulipalloa porot könöttivät hölmistynein katsein yhä yhdessä kasassa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Noidan silmät pullistuivat entisestään. ”-käkkärän kekkuran käkkyrän kikkaran-”

Taas yksi räjähdys. Repivä ääni. Ja aika tuntui hidastuvan, kun poroista lähtöisin olevan räjähdyksen tappava paineaalto lähestyi noitaa.

”-kokkareen kökkerön PERKELE.”

Kynttilä syttyi pimeässä huoneessa, ja makuta avasi silmänsä. Hänen edessään oli liitutaulu.
”Hupsistakeikkaa, sattui pieni vahinko”, hän totesi ja polki jalkaa. ”Noh, ei voi mitään enää tässä vaiheessa. Mitenkäs pahaa jälkeä nuo voivatkaan aiheuttaa saarelle, jos ne saavat vandalisoitua jopa pajani…”
Makuta poimi liidun taulun alareunasta ja alkoi raapustaa taululle mutkikkaan näköisiä laskelmia. Tai eivät ne hänelle mutkikkaita olleet. Eikä hänen mielensä sisällä ollut ketään sellaistakaan näkemässä, jolle ne olisivat olleet. Joten teknisesti ottaen ne eivät kai sitten olleet mutkikkaan näköisiä.

”Jos huomioidaan empiiriset havainnot porojen määrän ja räjähdyksen intensiivisyyden korrelaatiosta — joskin melko epätyydyttävä tilasto havaintoja, kolme, neljä räjähdystä — sekä nova-räjähdysten yleiset perusominaisuudet, voisi sanoa, että…”

Taulutila loppui kesken. ”… kaksisaataakolmetoista ja puoli poroa noin hehtaarin alueella riittäisi räjäyttämään koko saaren helvettiin. Aika hyvin!”
Seuraava ajatus: ”Mitenkäs minä selviän tuosta räjähdyksestä elossa.”
Vastaus oli helppo. Piti löytää suoja, jostain melko läheltä. Ehkäpä jonkinlainen luola, mielellään vertikaalinen sellainen, vähän kuin railo.
”Ai niin, siellä on se yksi, mihin putosin aiemmin.”

Silmänräpäys oli kulunut todellisessa maailmassa, ja makuta pinkaisi kirkuen pakoon kiviä sinkoilevaa räjähdystä niin nopeasti, kuin suinkin kykeni. Mikä oli loppujen lopuksi aika nopeasti, mutta räjähdys eteni nopeammin. Ennen lumista railoa noita kompastui ja lensi pää edellä sitä kohti, mikä johti siihen, että hän löi päänsä railon reunaan, ennen kuin putosi satojen jalkojen matkan alas. Railoon.

Se kuitenkin auttoi, sillä kovin paljon lämmintä ilmaa ei ehtinyt virrata sisään, ennen kuin räjähdys oli jo ohi.

Pohjoisen noita poukkoili alas jäisen railon seinämiä ajan, joka tuntui nöyryyttävän pitkältä.. Tämä oli kuitenkin jo toinen putoaminen samaan railoon tämän saman talven aikana, joten tällä kertaa hän oli valmiimpi! Edellisistä kokemuksista täysin valmiina ja ehdottomasti tilanteen juuri näin suunnitelleena makuta laskeutui hankeen railon pohjalla naama edellä, ja etsi siitä samaisesta hangesta hattuaan täysin suunnitelmallisen pituisen ajan.
Kyllä, makutan rajoittamaton mieli oli suunnitellut asioiden menevän tismalleen näin, ja hetken päästä kyseinen mieli varmasti kertoisi hänelle, miten pysäytettiin tuhoisaa elementaalista energiaa pursuava porotokka.

”No mutta eihän tätä olisi voinut ennustaa!” rääkäisi makuta pyyhkien hattuaan lumesta, ja oli siinä lausunnossa täysin tosissaan.

Nyt makuta alkoi käveleskellä ympyrää lumessa. Myös se oli täysin suunniteltua, kuten varmasti myös se suunnitelma, joka estäisi koko vuorta ja mahdollisesti koko saarta kohta räjähtämästä tunnetun maailman suurimmassa kiven Nova-purkauksessa, ja jonka hän aivan kohta keksisi.

”Kaikki muut ovat ihan perkeleen vihaisia jos räjäytän tämän!!! Tai sitten ne alkavat nauraa! Höh höh hööh, katsokaa kuka tuhlasi jo yhden saaristaan?”

Makuta laskeutui polvilleen, tökkäsi pitkän sormensa lumeen ja alkoi piirrellä sen pintaan viivoja ja kaavioita. Älykkäät tyypit piirsivät kaavioita, eivätkä ainakaan kuolleet poroista virtaavan elementtienergian purkauksissa.

”Jos loisin toisen rahin, johon tunkisin jään elementtikiven”, makuta hekotti hermostuneesti, ”ja laittaisin sen pysäyttämään rakkaat poroni isolla jäämuurilla? Niin! Tietenkin. Ai hups ne kivet olivat kaikki mökissäni. Helvetti!!!”

Pohjoisen noita ponkaisi pystyyn ja jatkoi maahan polkemansa ympyrän kävelemistä, mutta suorastaan laatikon ulkopuolisena ratkaisuna tällä kertaa vastapäivään. Hän huomasi vihaavansa kaavioiden piirtämistä. Eivätkä älykkäät tyypit voineet piirtää kaavioita, sillä aksiomaattisesti hän oli älykäs, eikä pitänyt kaavioista.

”Mutta entä jos rakentaisin valtavan puisen mäyrän…”

Noita horjahti hankeen, kun taas yksi räjähdys vavisutti vuorta hänen ympärillään. Jäärailon seiniin repesi valtavia halkeamia, ja paineaaltojen laantuessa kuului suoraan yläpuolelta porojen hämääntynyttä mylvintää.

Lauman äänet kasvoivat. Yhä isompia joukkoja niitä kertyi samaan pinoon. Noita ei uskonut, että olennoilla oli aavistustakaan, mitä ne olivat tekemässä, mutta kohta ne muuttaisivat tämänkin surullisen vähävulkaanisen vuoren lähinnä isoksi kraatteriksi.

Jos hyviä puolia piti etsiä, niin joskus vuosisatojen päästä joillakin tohungan roikaleilla olisi kiinnostava tarina saaren keskellä olevan valtavan järven synnystä. Tietenkään takeita siitä, että järven ympärillä olisi kohta enää saarta, ei varsinaisesti ollut. Pohjoisen noita makasi selällään lumessa hämärän railon pohjalla ja alkoi heiluttaa kaikkia neljää raajoistaan vihaisesti. Vaikka makuta ei sitä huomannutkaan, hänen alleen muodostui tyylipuhdas ja todella kirjaimellinen lumienkeli.

”Miksi kaikki menee aina pieleeeeeen? Miksi kaiken pitää mennä aina rikkiiiii?”

Eikä taaskaan ollut jäärailon pohjalla vastausta noidan ahdistuksen huutoihin, sillä siellä hänen seuranaan oli vain suuri, liikkumaton massa jäätä ja sen sisälle vangittu tumma, sarvipäinen hahmo. Ainoana vastauksena kantoivat railon läpi pinnalta yhä kasvavan ja kasvavan porotokan mylvintä ja röhkäisyt.

”Ja ei se nyt haittaisi että ne räjähtävät”, makuta ärisi, ”jos olisin suunnitellut ne räjähtämään! Silloin olisin varmasti laittanut siihen jonkinlaisen kohteliaan ajastimen, ja, jos jostain syystä ei tunnukaan siltä, että haluaisin sen räjähtävän, pysäytysmekanismin!”

Makuta loikkasi sätkien pystyyn ja ravasi kohta jälleen ympyrää pitkin railon pohjaa.
”Mieti, mieti, mieti, sinä komea mies. Miten tuhota iso kasa poroja. Noh, tuhoamalla koko saari. Mutta se on juuri päinvastaista kuin mitä haluan. Ehkä voisin nimenomaan hyödyntää paikallisia resursseja!”

Noita tarkasteli luolaa, johon oli päätynyt.
”Ehkä voisin hukuttaa ne lumeen? Olisiko lumesta apua… Tai tuosta jäästä, voisin tappaa ne jääpaloilla! Mutta miten. Olisi ehkä pitänyt antaa se toakivi yhdelle niistä komatoralaisista, niin käytettävissäni olisi jään toa! Eikun ne juoksivat pakoon. Olisi pitänyt sitoa sellainen ja syöttää sille se kivi. Niinhän se toimii?”
Makuta pysäytti pyörimisensä ja juuttui katsomaan jotain, jonka oli hetken jättänyt huomioimatta.

”Tai jos näkisin, mitä tuon sarvekkaan möhkäleen takana on, ehkä sieltä löytyisi jotakin hyödyllistä.”

Déjà vu. Aivan kuin noita olisi aiemminkin jo pohtinut, mitä möhkäleen takana oli. Ehkä asia pitäisi tarkistaa, mutta kuinka jään saisi rikki? Makuta rapsutti jäätä hieman kynnellään.
”Ääniaaltoja käyttämällä sen saisi varmaan helposti rikki. Näyttää sen verran resonoivalta. Milloin olen pohtinut asioiden rikkomista ääniaaltojen avulla…”

Siinä se möllötti, suuri sarvekas olento.
”Niin, tai lieneeköhän tuo otus hengissä.”
Ei ollut mitenkään ilmeinen ajatus, että outo jäähän vangittu muinainen hirviö olisi elävä vielä ties kuinka pitkän ajan jälkeen. Eihän?
”Ehkä kokeilemisen arvoinen! Ja ainakin näen, mitä jään takana on”, noita pohti ja otti esiin rumpunsa. ”Todennäköisesti ei mitään, ja tuhlaan aikaani…”

Kun luu hyppäsi rummun nahalle, alkoi se takomaan pintaa nyt painokkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka vain pala luuta laskeutui ohuelle väreilevälle pinnalle, tuntuivat iskut siltä, kuin yllä oleva vuori olisi vavahdellut. Tarkemmin ajateltuna ne äänet eivät varmaan tulleetkaan siitä rummusta, vaan vaarallisilla määrillä elementtienergiaa ladattujen porojen aiheuttamista kivimaterian purkauksista suoraan yläpuolella. Mutta se ei ollut ainakaan sellainen ajatus, johon Pohjoisen noidan kannatti nyt juuttua.

Suuren hengen enkelin arvoinen kohtalo ei ollut kuolla vuoren tuhoavassa räjähdyksessä. Tai oikeastaan aika harva tapa lähteä olisi sitä siistimpi, mutta Pohjoisen noidalla ei ollut mikään kiire vielä poistua tältä olemassaolon värähtelytasolta. Oli niin paljon nähtävää, niin paljon koettavaa, niin paljon-

Ei perkele, nyt ne räjähtivät siellä taas entistä kovempaa. Mutta Pohjoisen noita säilytti hermonsa ja alkoi tanssahdella makutarummun ympärillä liikkein, joihin harva kuolevainen taipuisi. Rumpu löi yhä nopeammalla temmolla ja tuotti aivan erilaisia ääniä kuin olisi pitänyt olla fyysisesti mahdollista. Ja noita lausui:

Herää jäästä iso pukki,
sarvipäinen jättiotus.
Rummun alla murru pieniksi
palasiksi ja ei saatana siinä oli yhdeksän tavua,
KOVEMPAA, KOVEMPAA. VOLAT KAAKKOON!

Rummun iskut alkoivat saavuttaa suuria äänenvoimakkuuksia, ja jää alkoi hieman rasahdella.

”TOIMI JO SAATANA AAAH NYT ON KIIRE!”

Ja silloin halkeamat jäässä alkoivat laajeta. Yhä kovemmat iskut makutarummun todellisuutta muovaavaa voimaa saivat pienet halkeamat kuroutumaan kymmeniksi, sitten sadoiksi, sitten tuhansiksi pienemmiksi. Ja aivan kuin läpinäkyvä puu olisi kasvanut ja levittänyt pikkuruisia oksasiaan, otti halkeamien kudelma haltuun jään koko pinnan.

Tum, löi rumpu, ja suuri pala jäätä lohkesi irti jättiläislohkareen vasemmalta puolelta. Mutta se ei ollut tehnyt niin itsestään, vaan jään uumenista törröttävän, valtavan kohmeisen käden työntämänä.
Teräväkyntinen, lihaksikas ja satavuotiasta puunrunkoa paksumpi käsivarsi työntyi ulos. Se liikutteli jäisiä, naksahtelevia sormiaan jäykästi ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan.

Seuraava, luolaa vavahduttava rummunisku päättyi siihen, kun valtava kolmivarpainen jalka potkaisi tiensä ulos hiljalleen rapistuvasta jäämuurista. Koko vuori tuntui valittavan, kun itselleen ensimmäistä kertaa aikoihin liikuntakykyä saanut hirviö pusersi tietään yhä pienemmiksi palasiksi halkeilevasta jäävankilastaan.

Rummutus kiihtyi entisestään sellaisiin tahteihin, joita yhden pienen luun ei olisi pitänyt mitenkään pystyä takomaan, ja lopulta jäävankila räjähti kohmeiseksi pilveksi. Lohkareita satoi kaikkialle.
Suuren pedon liikkeet vavahduttivat luolaa. Syntyneen pilven keskellä vuoren vanki liikuskeli ahtaassa railossa, ja henkäisi ensimmäistä kertaa hyytävän, jääkylmän henkäyksen.

”Ai hei oho”, makuta sanoi jatkaen tanssahteluaan ilman musiikkiakin, ”olikohan tämä nyt sittenkään hyvä idea.”

Sarvipäinen hirviö otti askeleen. Se otti toisen.

Pohjoisen noita ei ehtinyt aivan heti vilkuilla sitä sen tarkemmin, mutta se virhe tuntui korjautuvan melko nopeasti, kun hän löysi itsensä hirviön valtavan vasemman nyrkin otteesta ja huomattavasti korkeammalta kuin äsken.

”Tuota joo, ilmaista ruokaa tuolla päin”, hän totesi osoittaen ylös railon suuaukkoon ja väänsi kasvoilleen niin leveän hymyn, ettei se oikeasti mahtunut hänen naamaansa.

Jäästä herännyt peto hengitteli hyytävän raskaasti. Se tuijotti häneen niin läheltä, että Pohjoisen noidalle osoittautui vihdoin oivallinen tilaisuus havainnoida tämän hämmästyttävän luonnon ihmeen kauneutta. Olennon kippurat sarvet raapivat luolan katon jäähän arpia, ja peto tuijotti häneen kahdella tulenhehkuisella silmällä. Noidasta katsottuna oikealla puolella oleva oli tarpeettoman paljon isompi, ja sen pinta näytti kuin hohkaavalta laavalta. Hirviön selkä ja olkapäät kasvoivat suuria, jäisen valkoisia harjaksia, jotka jatkuivat myös valtavana, tuuheana partana aina sen leuassa asti.

Partaharjaksien keskeltä törröttävistä hampaista pienimmät olivat makutan nykyisen kehon käsivarsia pidempiä. Koko valtavaan kitaan olisi mahtunut Pohjoisen noidan lisäksi varmasti toista kymmentä muutakin noitaa.

Mahtavan pedon ilmeestä oli mahdotonta sanoa, mitä mieltä se oli makutan ateriatarjouksesta. Se kuitenkin raotti valtavilta jääpuikoilta näyttäviä hampaitaan, ja vapautti kidastaan yhden sanan.

”HOU.”
Olisi varmasti voinut vapauttaa vähän hiljempaakin.

”Minä vapautin sinut vankilastasi”, makuta sanoi epävarmasti, ”joten eikö olisi ihan kohtuullista pyytää, että sinä vapauttaisit minut liioista poroista? Ei sillä, että varmaan ymmärtäisit puhetta…”

Ilme hirviön hampaikkailla kasvoilla ei muuttunut, ja makutan oli vaikea olla ajattelematta, että se näytti kuin valtavalta skakdilta. Skakdejahan ne olivat, pohjoisen harjakansa? Ei hänen vastuualuettaan. Ehkä joskus hän vielä tuntisi skakdin, jolle voisi väittää, että oli kohdannut joskus muinaisen ikiroutaan vangitun otuksen, joka näytti vähän siltä skakdilta? Näh, aika epätodennäköistä.

Olento hengitteli jääkylmää hengitystään hetken makutan kasvoille, kunnes sanoi taas jotain äärimmäisen tärkeää.

”HOU.”

”Minä en oikein tiedä, mitä minun pitäisi vastata tuohon”, Pohjoisen noita vastasi täysin rehellisesti. ”Ruokaa. SYÖTÄVÄÄ. Tuolla päin!!”
Hän viittoili yhä railon suuaukkoon ja toivoi, että iso houhotteleva otus todellakin keksisi lähteä kiipeämään. Ja vaikka sitä oli vaikea uskoa, vaikutti vuoripedon tulenhehkuisiin silmiin syttyvän jokin tajuaminen.

”HOU!!!”
Kolmas hou oli sitä luokkaa, että makuta oli todella kiitollinen ikiaikaisella taikuudella muokattavissa olevasta kehostaan. Siihen kykeni esimerkiksi kasvattamaan uudet kuuloelimet sen jälkeen, kun edelliset olivat valuneet ulos pään onteloista mustana nesteenä.

Peto jatkoi askeltamistaan siinä pienessä tilassa, joka sille oli siunattu, ja näemmä kokeili musiikillisia lahjojaan vasemmalla jalallaan noidan rumpuun. Kosminen makuta-soitin ei juuri tykännyt siitä ja poksahti masentavasti rikki.

”Mitä saatanaa! Se rumpu oli arvotavaraa, senkin vandaali!” makuta kiukustui, mutta ennen kuin noita ehti toivoa olennolta enempää varovaisuutta, paukautti peto heidän yllään olevan ahtaan jäärailon auki. Juuri sillä nyrkillä, jossa hän tällä hetkellä sattui olemaan.

”Ei saatanan saatana!”


Vuoren rinteille oli kerääntynyt useampi sata poroa — määrä, joka täydellisen varmasti ennättäisi tuhota kivisateella kaiken sivilisaation lähisaarilta, jos ei niitä pysäytettäisi. Niiden silmät hehkuivat kultaisina, kun ne katselivat alas avautuvaa näkymää. Tuijottamisen kuitenkin keskeytti vuoren pinnan jään läpi syöksyvä ihan saatanan iso jättihirviö.

”HOUUUU!!!”
”HOPLAA!” kirkui jokin punasilmäinen hirviön nyrkistä. ”HAKKAA PÄÄLLE, PUKKI!”

Kohti rynnivä ihan saatanan iso jättihirviö ei ollut mitään, mistä poroilla olisi ollut ennakkokokemuksia. Juuri nyt sarvekkaita ei ajanutkaan enää muu kuin villi laumavietti, joka juonsi jokaisen niiden sisällä kipinöivästä keltaoranssista energiasta. Kirkkaasti hohtava luonnonvoima sai maaperän vavahtelemaan ja jyrisemään. Porolaumat pakkautuivat tiiviimmin yhteen.

”VARO, PUKKI!” kirkui noita nyrkin sisältä, eikä häntä kantava jättihirviö ehtinyt reagoida. Välähdys hohtavaa voimaa singahti salamana porolauman uuden alfauroksen punaisesta turvasta. Se osui maastoon suuren sinisen sarvihirviön jalan alla, ja kiviaines räjähti voimakkaasti kaataen hirviön maahan.

”ÄKKIÄ YLÖS!!!!” kirkui noita, jonka nelihiippainen hattu oli kiepsahtanut hänen toisen silmänsä päälle.

Kun vuoren hirviö sai itsensä kammettua ylös, näkivät se ja sen nyrkissä roikkuva vapaamatkustaja porolauman vastaiskun.

Kuusi ainakin satapäisen lauman vahvinta poroa olivat astelleet lauman edelle ja paistoivat nyt muita kirkkaampaa hehkua. Aavemaisesti leijuen nousi yksi poro toisen harteille. Sitten kolmas, ja kohta neljäs, viides ja kuudeskin. Hetkessä ne olivat asettuneet päällekkäin epämääräiseksi huteraksi torniksi.

”Voi ei!” huudahti makuta järkyttyneenä. ”Aivan kuten ennustinkin… PORO-NUI.

Huojuva porotorni lähestyi uhkaavasti vuoren hirviötä.

Hirviö ei epäröinyt. Se kohdisti hyvin tähdätyn potkun keskelle tornia, ja porot lensivät ympäriinsä kuin biljardipallot.

”HOU!!!” artikuloi pukki.
”Niin, okei, öh… ei sittenkään mitään! Hyvin menee!” noita kannusti.

Porot olivat kuitenkin muodostaneet lisää Poro-Nuita, koska ilmeisesti ne vain pystyivät siihen.

”Hah, hoidamme nuo leikiten! Potkaise ne helvettiin täältä!” noita vaahtosi, ja pukki teki työtä käskettyä. Tuskin sen takia, että sitä käskettiin.

Kuusi eri porotornia hieman etäämmällä näyttivätkin yhdistyvän jonkinlaiseksi humanoidimaiseksi otukseksi, jolla oli jättimäinen poronpää ja melkein yhtä korkea ruumis kuin hirviöllä.

Noita parkaisi.
”Voi ei, se on… PORO-NUI-NUI???

”HOU!” sanoi hirviöpukki ja syöksyi taistoon juuri syntynyttä poromechaa vastaan.

Sarvet kalahtivat yhteen ja kolossien askeleet tärisyttivät tannerta. Jättiläismäinen humanoidiporo antoi jättiläismäisen humanoidipukin maistaa melko lujaa oikeaa koukkua, joka lennätti pukin syvälle maaperään.
Kauan otus ei siellä kuitenkaan maannut. Se loihti jostain sisältään esille lisää uljasta taisteluvoimaa ja ponkaisi salamannopeasti pystyyn jättäen jälkeensä syvän montun hangessa. Vuoren hirviö naurahti kumeasti ja potkaisi Poro-Nui-Nuilta jalat alta nopealla taklauksella.

”Hyvä Pukki!!!” makuta huusi. ”Opeta sille roikaleelle nimeämispäivän todellinen merkitys!!!”

Tässä vaiheessa pukki jakoi vielä brutaaleja nyrkiniskuja täysin alakynteen jääneeseen porojättiin, paiskasi tämän mahalleen maahan ja hyppi tämän päällä tasajalkaa. Väkivaltainen toiminta kuitenkin kiinnitti pukin huomion niin intensiivisesti, ettei tämä huomannut takanaan muodostuneita kolmea uutta Poro-Nui-Nuita.

”HOU!” mylväisi sininen sarvipää, kun kaksi uutta kahdella jalalla seisovaa poromassaa tarttuivat sitä sen molemmista kainaloista ja repivät sen kauemmas maassa makaavasta ruhjotusta Poro-Nui-Nuista. Kolmas peuraeläimistä äsken muotoutunut jättiläinen vaappui vihaiselta näyttäen Pukin eteen.
Kaksi muuta pidättelivät vuoren hirviötä aloillaan, ja kolmas alkoi jakaa poroista kasatuilla nyrkeillään tiukkoja iskuja hirviön vatsa-alueelle. Yhä pukin nyrkissä möllöttävä makuta ei voinut tehdä asialle mitään, vaikka olisi varmaankin pystynyt. Nyrkin sisästä väkivalloin vapautuminen olisi saattanut satuttaa pukkia… mikä olisi tietysti vähän kurjaa, kun tavoitteena olisi estää pukin satuttaminen.

”Hei pukki!” Pohjoisen noita huusi. ”Älä nyt luovuta. Ne ovat jumalauta poroja, et saa antaa itsesi hävitä joillekin saatanan poroille! Olihan meillä pienet erimielisyytemme — en ikinä anna anteeksi rumpuni tuhoamista — mutta löysimme selvästi yhteisen sävelen, nimittäin ylimääräisten porojen lahtaamisen. Minä ja koko muu saaren väestö luotamme sinuun! Ei sillä, että kukaan muu tietäisi edes olemassaolostasi, mutta näin niin kuin periaatteessa. Me uskomme sinuun, tai ainakin minä uskon! Olet vahva! Olet väkevä! Olet voimakas! Olet… en keksi enempää synonyymejä. Sinulla on kaunis ääni, joskin turhan kova! Sinun on pakko voittaa! Poroilla on pienet aivot, keksi jotain!! ME LUOTAMME SINUUN!”

Ja silloin, kuin nimeämispäivän henki itse olisi tullut lihaksi ja vereksi, virtasi vuoren hirviöön jotain taianomaista. Sen punaisena hehkuvat eri parin silmät avautuivat täysin ammolleen, ja pienen hetken näytti kuin jättiläishampaiden täyttämät kasvot olisivat kasvaneet saaren leveimpään hymyyn.
Vuoren hirviön partaharjakset hulmusivat korkeuksissa yltyvässä tuulessa. Vihulaisen poroista muodostuvat kourat jakoivat yhä iskuja pukin vatsa-alueelle, mutta nyt näytti siltä kuin pukki olisi kovettanut koko jäisen sinisen olemuksensa… sillä pieni ystävä nyrkin sisällä oli antanut sille kauneimman lahjan.

Siispä Vuoren suuri hirviöpukki päätti alkaa jakaa tuota iloa kaikelle ympäröivälleen, ja ensi töikseen se päätti opettaa läheisyyttä niille kahdelle Poro-Nui-Nuille, jotka pitelivät sen kainaloista tiukasti kiinni. Oli kuin taivaan tähti punainen olisi ollut misteli, kun pukki riuhtaisi vahvoilla käsivarsillaan kahden porojättiläisen päät vauhdikkaasti toisiaan kohti. Nimeämispäivän rakastava ele räjäytti Poro-Nui-Nuiden päät sateeksi hölmistyneinä hankeen putoilevia poroja. Porovuorten päättömät kehot kaatuivat tärähtäen vuorelle hajoten taas laumoiksi pakoon pinkovia olentoja.
”HOU!” julisti pukki kaikille juhlapäivän henkeä. Sillähän ei ollut varsinaisesti väliä, että nimeämispäivä ei varmaan ollut tänä nimenomaisena iltana (mistä Pohjoisen noita olisi sen tiennyt?), sillä pukin lahjoja riitti lopuillekin riitapukareista. Äsken avuttoman pukin vatsaa takonut Poro-Nui-Nui otti perääntyviä askelia, mutta pukin into oli liian suurta ja nimeämispäivän henki leijaili kaikkialla.

Pukki juoksi viimeistä seisovaa porovuorta kohti, ja suuntasi kaiken juhlapäivän riemun yhteen iloiseen onnenpotkuun sen jalkojen väliin. Kohti taivaita viilettävä Poro-Nui-Nui hehkui hetken ylhäällä kuin kirkkain nimeämistähti. Sitten tähti tippui taivaalta ja vuoren toisella puolella räjähti aika helvetin kovaa.

”HOU HOU!”

Pukin aiemmin talloma Poro-Nui-Nui oli jo kasaamassa repaleista olomuotoaan edempänä ja saisi kohta sekin vastaanottaa pukin lahjan. Tämä groteski peurafuusio oli kuitenkin valmiina, ja halusi yllättää pukin ensin.
Viimeinen Poro-Nui-Nui hehkui kirkasta oranssia valoa ja alkoi nousta hieman ilmaan. Hirmuinen pyörre sen ympärillä riepotteli lunta myrskyksi vuoren yllä, ja alkoi imeä itseensä ympäri vuorta paniikissa juoksentelevia poroja. Jättiläinen imaisi itseensä ympärilleen levinneiden Poro-Nui-Nuiden osasina toimineet porot.

Ja ennen kuin pukki ehti tutustuttaa Nui-Nuin nimeämispäivän ihmeistä suurimpaan eli vasempaan nyrkkiinsä, taklasi pukkia ainakin kolme kertaa suurempi jättiläisporo sen hirvittävällä jyrähdyksellä vasten vuorenrinnettä.

”VOI EI”, kiljui noita, ”SE ON PORO-NUI-NUI-NUI??????”

Pukki ei enää tässä vaiheessa arvostanut kommentaaria, vaan paiskasi makutan jonnekin syvälle hankeen ja nousi ylös. Kaksi jättimäistä otusta tuijottivat toisiaan hyytävässä tuulessa. Vuoren hirviö teki liikkeensä ensin ja puski sarvet tanassa kohti jättiläisporoa. Tämä mylväisi kuorona tuskasta, kun sarvet lävistivät sen vatsan. Nui-Nui-Nui taas tarttui pukkia jalasta ja alkoi hakata tätä vuorta vasten kuin märkää rättiä. Muutaman kerran vuoreen iskeydyttyään pukki huomasi makaavansa huomattavan matkan päässä edellisestä sijainnistaan: poromonsteri oli lähestulkoon heittänyt sen alas vuorelta, mutta heittovoimaa ja/tai tähtäystä ei selvästi ollut ollut tarpeeksi. Mitään näistä asioistahan pukki itse ei ajatellut, vaan sen teki makuta, joka oli saanut kaivauduttua jälleen pintaan.

”HYVÄ, PUKKI! TAPA SE! REVI SEN PÄÄ IRTI!” noita kirkui psykoottisesti pomppien hangen pinnalla.

Pukki aikoi nousta, mutta Poro-Nui-Nui-Nui oli liian nopea ja ehti syöksyä vuoren hirviön luokse sekä tarttua tämän olkapäistä kiinni. Ote tarkentui niin, että valtava poroasia piteli valtavaa pukkiasiaa tämän ojennetuista käsivarsista kiinni yrittäen parhaansa mukaan kiskoa niitä irti. Pukki karjui tuskissaan, ja makuta pelkäsi taistelun pian päättyvän — heidän tappiokseen.

”Syökse sen päälle tulta!” noita ehdotti. ”Tai vaikka happoa, kai sinä jotakin kuolettavaa substanssia osaat sisuksistasi sylkeä!”
Pukin mylvintä kuulosti pahalta.
”KÄYTÄ HYPNOOSIVOIMIASI! TAI TELEPORTTAA! KÄYTÄ KETJUSALAMAVOIMIA! JOTAKIN!”

Poro-Nui-Nui-Nuin turpa oli muodostanut julman ilmeen, joka kertoi, että hetken kuluttua sen uhri olisi mennyttä kalua. Ja valtavan porovuoren sisältä hehkuvasta oranssista energiasta päätellen kohta myös koko vuori, ja suunnilleen kaikki elävä sen ympärillä.

”PUKKIIIII!!! KÄYTÄ PAINOVOIMANMUOKKAUSKYKYÄ! TAI AMMU PLASMAA. SÄHKÖ, ÄÄNI, TYHJIÖ. MIKÄ VAIN! JUMALAUTA AMMU SITÄ SILMÄSÄTEILLÄ!”

Pukki soi hyppivälle ja mekastavalle makutalle nopean vilkaisun, suuntasi sitten erittäin vihaisen ja tulisen punaisena hohtavan katseensa Poro-Nui-Nui-Nuin silmiin ja…

… räjäytti yhdellä katseella sen groteskin pään poronkäristykseksi.

”Aha”, Pohjoisen noita sanoi.

Tuuli puhalsi äänekkäästi. Päätön Poro-Nui-Nui-Nui päästi pukin otteestaan ja huojui tämän edessä pari horjuvaa askelta. Sen sisältä hehkuva kellertävä valo himmeni hieman. Lopulta porokasa kompastui, ja silloin se maaginen voima, joka sitä oli hetken kasassa pitänyt, päästi irti. Jättiläishirviö levisi vuoren hangelle vain järkyttäväksi pinoksi peuraeläimiä, jotka mylvivät hämmentyneinä siitä, mitä niin sanottua perkelettä äsken oli sitten tapahtunutkaan.

Olentoihin sidotun luonnonvoiman kutsuma hullu laumamieli oli lakannut ohjaamasta niitä. Nyt ne vain könöttivät lumisella vuorella yhä oransseina hehkuen.

Ja koska pukin työ oli ollut rankka, päätti se istahtaa alas pienelle aterialle. Porot eivät aivan ymmärtäneet juosta pakoon, kun sarvipäinen jättiläinen kauhoi otuksia kaksin käsin kasasta ja heitteli niitä suuren valkean partansa keskeltä törröttävien hampaiden väliin.

Luut rutisivat, sarvet napsahtelivat katki ja lumi tahriintui punaisesta hyhmästä, kun vuoren hirviö tyydytti melko pitkään kurninutta nälkäänsä.

”Okei, miksei”, noita sanoi katsellen uuden ystävänsä ateriointia. ”Jos sinulla kerran on nälkä.”

Vuoren hirviö kääntyi häntä kohti, hymyili sanalla sanoen kammottavaa hymyä ja taputti poronveren tahraamalla kädellään vatsaansa. Sitten se päästi ulos riemukkaan mylväisyn, johon noita ehti tällä kertaa varautua tunkemalla etusormiensa koko pituuden päänsä sisälle.

”HOU HOU HOU!!!!!!”

Porot tuijottivat luojaansa pinon keskeltä ja pukin kourista lähinnä hämmentyneinä. Sentään jokainen olennon kitaan katoava poro tuntui vähentävän yleensä räjähdyksiä edeltävää oranssia hehkua koko laumasta.

”No hyvä jos maistuu”, makuta kailotti. ”Kuule, syö minun puolestani niin kauan kunnes ei enää nälätä, ja vaikka ihan hitusen nopeammin. Täällä on aikamoinen sotku, ja siivoaisin sen mielelläni ennen kuin kukaan ehtii…”

”… tänne… paikalle… katselemaan, mitä olen mennyt…”

Pohjoisen noita jätti lauseen roikkumaan ilmaan ja havaitsi viimeisen rippeen hymyään katoavan kasvoiltaan. Samalla hän veti neljäntuulenhattuansa syvemmälle päähänsä ja yritti parhaansa mukaan keksiä tapaa kadota lopullisesti maan alle. Noita kääntyi hitaasti katsomaan taaksensa, mutisi ulos maailman pienimmän ”voi perkeleen perkeleen” ja havaitsi, että hatun sai näemmä vedettyä vielä syvemmällekin päähän! Kappas, kuinka maailmasta tulikaan mukavan yksivärinen ja selkeä, kun hattu oli tarpeeksi syvällä!

Taivaalta laskeutuva asia tietenkin lähestyi, vaikka hän kieltäytyisi havainnoimasta sitä.

O-ou, olisi joku muu ehkä sanonut. Tosin suurin osa universumin olennoista olisi sanonut ehkä ennemminkin vaikka, että ”MATA NUI ARMOLLINEN! SÄÄSTÄ MINUT JUMALALLISELTA OIKEUDELTASI”.

Sillä jos joku muu olisi ollut katselemassa pimeänä talviyönä tuon pienen ja vaatimattoman saaren vuoren huipulle laskeutuvaa näkyä, olisi hän todella oppinut pelkäämään ja arvostamaan maailmaa, jossa eli.

Taivaallinen kuoro lauloi korkeuksissa. Valtaisat punaiset siivet löivät ilmaa, jonka virtaus olisi saattanut heittää matoralaisen alas vuorelta, ja niiden suuri varjo peitti noidan alleen. Ne saivat noidan omat siivet näyttämään kärpäsen vastaavilta. Suomupeite rakenteeltaan hyvin liskomaisen valtavan – jopa Pukkia suuremman – olennon ympärillä näytti siltä, kuin sen ihoon olisi upotettu hohtavia rubiineja, ja tummempiin kohtiin panssarointia tumman violetteja, lähes mustia ametisteja. Olennon valtavat raatelukynnet olivat kullanhohtoista metallia, kuten olivat myös sen kasvoja suojaava kypärämäinen kehikko sekä siipien metalliset rajat ja siellä täällä suomupanssaria vahvistavat tukirakenteet. Lohikäärmeen silmät olivat vihreänhehkuiset ja sen suu täynnä pitkiä kultaisia hampaita, jotka vetivät vertoja vuoren hirviön hampaille.

NARRI!”, kuului lohikäärmeen kidasta ääni, joka oli yhtä paljon tulen roihua kuin puron soljuntaa, ja samaan aikaan mies, nainen ja jotain muuta.

Ja aivan hetkessä oli lohikäärmeserafi, enkeleistä ensimmäinen, Destralin punainen miekka ja Mata Nuin ääni laskeutunut aivan Pohjoisen Noidan eteen kaikessa jumalallisuudessaan.
Eikä Käskynhaltija ottanut vastaan vääriä vastauksia.

”Sinulla on velvollisuus selittää, mitä saarellasi tapahtuu.”

Pohjoisen Noita oli kiusallisen hetken hiljaa, tarttui päähineestään kaksin käsin ja työnsi päänsä niin syvälle sen sisälle, että hatun suuaukko peitti hänen kaulansakin kokonaan.

”En tietäisi sellaisesta”, hän mutisi asiallisella äänellä kankaan läpi. ”Olen katsokaas vain neljäntuulenhattu.”

Valtava makuta tuhahti niin, että kuulosti kuin se olisi halunnut syöstä tulta.
Mikä.

”Tämä, mikä minulla on päässäni.”

”Jos päässäsi on neljäntuulenhattu, annat olettaa, ettet itse ole hattu. Hatuilla ei ole päitä, Narri.”

”Niinpä niin, saitte minut kiinni ristiriidasta verekseltään”, noita sanoi ja hohotti varovaisesti. Lohikäärmeen hiillostava katse ei jättänyt arvailemisen varaan, oliko tämä unohtanut alkuperäisen kysymyksen.

”Tuota noin niin”, pienempi makuta aloitti ja nosti etusormensa pystyyn. ”Arvon Käskynhaltija, minä loin raheja ja ne lisääntyivät hieman odotettua nopeammin, joten palkkasin ystäväni hankkiutumaan osasta eroon.”

Pukki rouskutti äänekkäästi ateriaansa Pohjoisen noidan takana, eikä Suuren hengen ylin enkeli edes katsonut sen suuntaan. Kun lohikäärme puhui taas, tihkui sen ääni painostavaa vettä ja polttavaa liekkiä.

”Onko sinulla vaikeuksia toteuttaa tehtävää, jonka veljemme ja jumalamme on sinulle siunannut, Narri? Tarvitsetko… tasoistasi työtä?”

”Hei!” noita sanoi kiivastuen sen verran kuin suinkin uskalsi. ”Ei tarvitse silti ryhtyä epäkohteliaaksi. Minä hoidan kyllä oman osuuteni työstä.”

Lohikäärme askelsi Noidan ympärillä. Vuoren lumella sen askeleet kuulostivat samaan aikaan hirviöpukkiakin painavammilta, mutta lumihiutaletta kevyemmiltä. Pohjoisen Noidalla ei ollut mikään kiire nostaa hattuaan pois silmiensä edestä. Se lämmitti siinä ihan mukavasti.

Serafi pysähtyi noidan taakse, ja noita tunsi sen polttavan kuuman hengityksen niskassaan. Lumi alkoi sulaa hänen jalkojensa alta.

Sotaherra takoi meille mahtavan aseen Suuren hengen vihollisia vastaan. Arkkitehti nostatti uljaan monumentin Hänen kunnialleen. Ja Hovimestari vartioi Hänen kaupunkiaan kaiken loppuun asti. Tuottaisitko sittenkin enemmän kunniaa veljellemme jonkun heistä apulaisena, Narri?”

Pohjoisen Noita nosti heikosti nyrkkiään ja pui sitä todella, todella varoen.
”Kyllä- kyllä muuten varmasti pesen Arkkitehdin arkkitehtuurissa mennen tullen!”

Lohikäärmeserafi ei vastannut hetkeen. Sen äänellä tuntui siltä kuin hiljaisuudet olisivat olleet puhetta äänekkäämpiä. Tai ehkä se johtui vain siitä, että hirviöpukki oli tajunnut jossain takana, kuinka herkullisia porot olivat silmäsäteellä kypsennettyinä. Samassa porot olivat tajunneet, että lajin tulevaisuuden turvaamiseksi olisi vähitellen parempi oppia olemaan tulematta syödyksi.

”Hyvä on, Narri”, sanoi Suuren Hengen suuri enkeli. ”Pese siis. Siivoa tämä sotku. Ja katsokin, että kansalaisesi eivät kärvenny siinä samalla.”

”Käskystä, Käskynhaltija”, noita mutisi hattukankaan läpi.

Suuri lohikäärme levitti jälleen mahtavat siipensä, joiden iskut kutsuisivat laivoja kaatavia tuulia.
”Mata Nui olkoon ylistetty ikuisesti”, se lausui äänellä, joka oli voimakkaampi kuin satojen kuoro.

”Joo, niin kai.”

Siihen Noita sai serafilta vain sellaisen katseen, jota näkemättäkin tunsi, että sillä voisi suurinpiirtein ampua hänet ulos maailmankaikkeudesta vaikka luoteissakaran kärjen läpi.

”… siis… niin… Mata Nui olkoon ylistetty ikuisesti”, lisäsi noita.

Serafi oli siihen enemmän tai vähemmän tyytyväinen. Ja kahdella mahtavalla siiven kajahduksella oli Suuren hengen ylin enkeli taas taivaalla ja kaukana kuolevaisten katseista. Jumalallinen kuoro kaikkosi taas pilviin, jotka olivat sen synnyttäneet, kun lohikäärme aloitti matkan toiselle puolelle Suuren hengen valtakuntaa.

Mutta Noidan päivä oli lopullisesti pilalla. Makuta käveli jupisten alas vuorenrinnettä ja vihdoin uskaltautui nykäisemään neljäntuulenhatun pois silmiensä tieltä. Hän potkaisi lunta ja irvisti parhaansa mukaan sellaista rumaa ilmettä, josta olisi kai pitänyt tulla mieleen vihainen lohikäärme.

”Ö hö hö, ’tarvitsetko tasoistasi työtä, Narri?'” hän inisi pää painoksissa. ”Koskaan ei voi olla tyytyväinen! Saarikin ihan ehjänä! Vai mitä, että kohtuutonta ja epäkohteliasta tuollainen?”

Pukki lakkasi kömpimästä pakoon juoksevien porojen perässä, tyytyi jo kantamaansa melko suureen lastiin liikkumatonta lihaa ja kääntyi makutaa kohti. Ikiaikainen enkeli ja muinainen vuoren sarvipäinen jätti tuijottivat toisiaan pienen hetken.
Vuoren hirviö oli iltansa kulkuun kovin iloinen. Se oli vapautettu ikiroudasta, johon luonnonvoimat olivat sen vanginneet aikoina aivan toisina, ja se oli saanut vatsansa täyteen. Mutta ennen kaikkea vuoren hirviöpukki oli saanut ystävän. Ja nyt oli aika tehdä ystäväkin iloiseksi.

”Hei, mitä sinä”, noita sanoi pöllämystyneenä löydettyään itsensä taas jättiläisen kourasta ja huomattavan korkealta. Hän katseli sarvipään poronverellä maalattua hammashymyä, laski katseensa tämän toisen käden kantamuksiin ja hihitteli hetken hermostuneesti.

”Tuota, kiitos tarjouksesta, mutta…”

Pukin vapaa käsi tarjosi päätöntä poronraatoa aivan hänen eteensä.

”Ei minulla ole… ihan noin nälkä…”

Nälkäisen puhetta, ajatteli pukki, ja pudotti uuden parhaan ystävänsä päälle tämän painon verran veristä poronlihaa.


Ja niin kaikki oli kääntynyt lopulta parhain päin, ja Pohjoisen noita oli oppinut nimeämispäivän hengen. Vaikka se olikin vaatinut enemmän ruumiita kuin keskimääräisenä nimeämispäivänä oli toivottua.

”… mutta toisaalta minä kuitenkin myös loin suurimman osan tänään kuolleista asioista”, makuta mutisi itsekseen, ”joten ehkä se vähän tasapainottaa?”

Hanki kimalteli. Noita seisoskeli hyytävässä aamuyössä katsellen aikaansaannoksiaan. Porotokan jäänteet juoksentelivat alas vuorenrinnettä kaatuillen välillä upottavaan hankeen ja mylvien hädissään. Kun makuta katseli pienten nova-räjähdysten jättämiä kraattereita ja vuorella käydyn taistelun jälkiä, näki hän todella ensimmäistä kertaa koko pitkässä elämässään, minkälaista tanssia luominen ja tuho kävivät.

Ja ollakseen enkelin siipien arvoinen olisi hänen löydettävä tasapaino tuohon vaakaan.

Siispä noita aikoi pitää henkilökohtaisesti huolta, että sama ei toistuisi. Hän aikoi pitää huolta, että tämä pieni ja mitätön välisaari heräisi kukoistukseen, jota siltä ei oltu koskaan nähty.
Vuoren hirviöpukki, noidan uusi ystävä, pitäisi omalta osaltaan huolen, että porojen kanta ei ylittäisi kriittistä rajaa. Vaan noidan ylpeys vaati, että hän korjaisi pois myös omat jälkensä.

Osa saaren matoralaisista ei kavahtanutkaan noidan pelottavaa ulkomuotoa, ja kun nämä vihdoin tohtivat lähestyä häntä, tarjosi hän uusille oppilaille neuvojaan. Matoralaisten olisi opittava puhumaan poroille ja kuuntelemaan niitä. Näkemään niiden herkät, huomaamattomat eleet ja liikehdinnät ja opittava tietämään, mitä ne tarkoittivat. Ruokkimaan poroja, ja tulemaan niiden ruokkimiksi. Elämään poroista, ja elämään poroja varten.

Noita muisti kuitenkin painottaa uusille oppipojilleen myös sitä, että poroja sai olla vierekkäin suorassa kosketuksessa toisiinsa enintään viisi. Eivätkä oppilaat yleensä halunneet kysyä, miksi.

Kiusallinen puoli poroissa katoaisi tuskin taikomallakaan. Olentojen sisällä sykkivä luonnonvoima oli hyvin vahva. Mutta ennemmin tai myöhemin, joko kymmenessä tai sadassa sukupolvessa, alkaisi kiven taika lopulta hiipua pois jokaisesta saaren porosta. Niin sen oli oltava. Noita uskoi vahvasti niin tapahtuvan.
Tuhansien vuosien päästä porojen räjähdysvaara olisi vajonnut mitättömyyksiin, eikä kukaan enää ikinä kuolisi porojen aiheuttamiin elementaaliräjähdyksiin. Ei varmana.

Ja vaikka kaikki olikin kääntynyt parhain päin, ei makuta voinut olla tuntematta tyydyttymättömyyttä. Oliko hän todella lähtenyt luomistyössään oikealle polulle? Kauniita porot olivat, mutta miksi Pohjoisen noita tunsi jatkuvasti, kuin ne eivät olisi olleet lähelläkään sitä, mitä hän todella halusi luoda?

Vastaus kysymykseen antoikin kuulla itsestään yllättävän nopeasti: Porot eivät olleet kuin hän. Porot eivät olleet älykkäitä.
Ne eivät osanneet luoda. Ne eivät osanneet kehittää, selittää tai järkeillä. Poro ei näkisi, mikä erotti sen muusta laumasta. Eikä se ennen kaikkea nimeäisi asioita.

Porot olivat hänen luomuksiaan, mutta ne eivät voisi ikinä olla hänen lapsiaan. Ne eivät jatkaisi hänen tehtäväänsä siellä, minne hänen taikuutensa ei yltäisi. Ja tätä kaikkea talven kylmässä pimeässä miettiessään Pohjoisen noita päätti, että hänen seuraava suuri työnsä muistettaisiin vielä kauan.

Lumihiutale laskeutui kevyen tuulen kantamana pimeydestä jossain yläpuolella. Noita antoi punaisten silmiensä seurata sen koko matkaa, eikä tiennyt mikä voima sai hänet nostamaan pitkäkyntisen kätensä ja ottamaan hiutaleen kiinni. Makutalla ei ollut ruumiinlämpöä, joten hiutale ei sulanut laskeutuessaan hänen kämmenelleen.

Kuinka hämmästyttävää ja äärimmäisen kiintoisaa olikaan, että jokainen taivaalta laskeutuvista kiteistä oli täysin omanlaisensa? Loputtomuuksiin jatkuvia jäisiä fraktaaleja, jotka ilmenivät lyhyen hetken havainnoitavassa maailmassa ainoastaan kadotakseen iäisyyksiksi.

Maailma oli todellakin täynnä ihmeitä! Ja jotkin niistä syntyivät ilman, että kukaan päätti luoda niitä.
Sinä talvena Suuren hengen enkeli pysähtyi kerrankin katselemaan yhtä tuollaista ihmettä ennen kuin se katoaisi ikiajoiksi.

Jos Pohjoisen noita olisi kuitenkin nostanut sillä hetkellä katsettaan, olisi hän ehkä voinut hetken ajan nähdä, kuinka jossain saaren etelärannalla iski maasta taivaaseen valtava sininen salama. Mutta se katosi aivan yhtä pian kuin oli ilmestynytkin.

Ja siellä missä salama oli iskenyt maasta taivaaseen, oli eräs Totuutta etsinyt matkalainen etelästä saanut kaiken sen, minkä oli halunnutkin. Sen kaiken, mitä Pohjoisen noita ei ollut hänelle osannut antaa.
Vaan onnelliseksi se ei ollut häntä tehnyt.

”Ai että kun on jännää”, noita sanoi hiutaletta tuijotellen.