Kaikki kirjoittajan Don artikkelit

unkel rupper is dööd lällälääh

Sotaa varten ystävät ovat

Mustaa Hauta kasvoillaan pitävä tulen toa sai hampaansa pestyä ja pysähtyi katsomaan hyllyllä olevaa valokuvaa. Siinä oli kaksi toaa leirinuotiolla jossain päin saarta. Männyn juurella oli nipussa muutama kuollut kanalintu. Vasemmalta tarkkailija tunnisti oman Haunsa, oikealla istui mirukasvoinen nuorempi ilman toa. Tulisankari hymähti muistolle, otti pöydältä täyden vasamaviinen, kiillotetun varsijousen sekä vastarasvatussa huotrassa lepäävän miekan ja astui ulos.


Pitkä äänen toa tarkasti kokovartalopeilistä terävämuotoisen kypäränsä asennon Mirullaan ja jatkoi puuhaansa. Äänirauta napsahti pöydänkulmaan, sankari heristi korviaan ja sääti hieman kitaransa nuppia. Pängg, sanoi vahvistamaton rautalanka. Toa hymyili ja työnsi suosikkiplektransa taskuunsa. Nyt olivat soundit kohdillaan.


Kolea kellari oli suurella innolla sisustettu viihtyisäksi. Mukavat kuvat ja Klaanilehti-leikkeet peittivät betoniseiniä ja piirittivät peiliä, jonka avulla tulen toa kiinnitti olkapanssarinsa hihnaa. Pienen hapuilun jälkeen myös selkäpuolen solki löysi kiinnikkeensä. Hau-kasvoinen sankaritar vilkaisi vielä naulakkoaan, mutta pitäytyi päätöksessään – mikään pörröinen ei lähtisi tälle matkalle. Kaunismuotoinen pitkäjousi sen sijaan näkisi päivänvaloa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.


Telakan autiossa suunnitteluhuoneessa mustaan Miruun sonnustautunut maan toa pyöritteli peistään käsissään ja loi vielä viime vilkauksia sotastrategiakarttaan. Dioraamassa oli monenlaisia nappuloita, sinisiä ja punaisia, isoja ja pieniä. Toan huomio kiinnittyi kuitenkin yksinomaan suureen, kolmiosaiseen puikulaan, joka oli asetettu punaisen palikan viereen punahahmoilla täytetyn sinisen kehän läheisyyteen.


Pieni, keltainen kiven toa kiirehti väenpaljouden läpi. Monelta lyhyt sankari jäi huomaamatta, mutta puunaamion takana käytiin tiivistä sanan- tai ajatustenvaihtoa. Kerrankin esi-isien henget olivat samaa mieltä: Nyt tuli pelata eikä pelätä. Pikkumies ehti matkallaan kuitenkin tervehtiä tuttua poromiestä, kääntää pystyyn ruuhkassa kaatuneet mahivankkurit ja hakea huoneeseensa unohtuneen vasaran.


Puolet tyrmän takahuoneesta oli vuorattu isoilla peileillä. Yksi kolmaosa oli palkintohyllyjen peitossa. Joka puolelle kimaltava metalli heijasti vankkarakenteisen metallien toan yhtä kimaltelevaa, lihasten muotoihin hakattua haarniskaa. Jylhä Rhode-kasvo ihaili vielä hetken reisiään ja hauiksiaan, kunnes kaivoi esille silitysraudan ja laudan ja alkoi silittää viittaansa ja kangasnaamiotaan.


Telakka, halli 2

Iltapäivä oli kääntymässä jo alkuillaksi, mutta Telakalla kiire tuntui vain kasvavan. Hydraulisen Vapauden varjossa joukko Laivaston matoraneja öljysi venttiilejä, täytti hiiliastioita ja sytytteli tulipesiä. Paikalla oli myös joukko Bio-Klaanin toia. Tunnelma oli odottavainen.

Metallin toa Santor ja tulen sankari Troopperi istuskelivat Kane-ra -kuljetusalusten ja Lohrak-hävittäjien lomassa samalla, kun Samol ja Iniko auttoivat matoraneja lentopelien lastaamisessa. Hieman syrjemmällä po-musiikkitähti Kyberi näpräili ison mustahopeisen laatikon kimpussa. Santor naksautteli rystysiään ja lampsi ystävänsä luo.

“Vai ihan Barraki? Sinä et kyllä lähde sekundalla menemään. Eikö Fexia Nui Bandikin käyttänyt tuommoisia?”

“Kyllähän sitä nyt laatukamaa pitää käyttää kun kerta löytyy”, Kyberi sanoi ja taputti ison vahvistimen pintaa, “Hyvää pohjoismanterelaista ääniosaamista. Tämäkin palikka on ollut apunani monet kerrat. Ei ehkä dynaamisin mahdollinen koje salatehtävissä, mutta toiminee tällä kertaa mainiosti.”

“OIisipa muillakin elementeillä mahdollisuus vahvistaa voimiaan noin yksinkertaisesti”, Santor tuumi, “Vaikka en minä kyllä semmoista tarvitsisi. Mutta jotkut muut ehkä.”

“Suurin osa de-toista välttelee kovia ääniä yliherkkyyden takia”, Kyberi sanoi ja nosti kitaransa hihnan olkapäälleen, “Mutta minä olen ottanut Po-Musiikin sydämeeni ja ammennan siitä voimaa.”

“Huomattu on”, Troopperi liittyi keskusteluun, “Missä muuten Geetee on? Tyyppiä ei ole näkynyt hetkeen, mutta kai se on nyt tulossa kuten on sovittu?”

“Tulee hän. Sanoi hakevansa jotain kamaa asevarastoilta.”

“Tytto taisi ottaa sen viidakkosaaren jutun aika raskaasti. Ollut jotenkin tavallista syrjäänvetäytyvämpi ja hiljaisempi putkapuolella viime viikkoina,” Santor sanoi harvinaisen vakavana.

“Niin kuin pitääkin. Emme kyllä pelaa enää minkään nippelitekijöiden kanssa. Vaikka varmaan tekin sen huomasitte ilman että siitä tarvitsee muistutella”, Troopperi sanoi. Tulen Toa nitkutti miekkaansa huotrassa. Aina se sieltä sukkelasti liukui, mutta jonkinlainen varmistusmaneeri siitä oli tullut.

Periaatteessa Troopperista oli ihan mukava lähteä kentälle. Taas matka rintamalle taittuisi Kane-ralla, samanlaisella ilma-aluksella, jolla hän oli Hikan kanssa tiedustellut torakoiden liikkeitä sodan alkupäivinä. Sekään ei ollut mennyt ihan putkeen, mutta Matoron, Umbran ja Kapuran avulla kotiin oli päästy palaamaan. Nyt Umbra oli kuollut, Matoro flegmaattinen ja kovia kokenut ja Kapura vähintäänkin epäilyttävä. Troopperi huokaisi. Olisiko vaikka Santorista tai Geeteestä Klaanin vanhojen ykkössankareitten korvaajiksi? Entä hänestä itsestään?

Moinen filosofiointi sai päätöksensä, kun Geetee saapui paikalle. Tulen toa oli muuttunut viimenäkemästä selvästi. Kirkkaanvaaleanpunaiset panssarit oli korvattu tummemmalla magentalla, ja epäsymmetristä jousiampujan haarniskaa oli muutenkin vahvistettu. Viini toan selässä oli täynnä tappavan teräviä Amorannin nuolia, joiden verenpunaiset sulat enteilivät silmänräpäyksessä etenevää kuolemaa. Kyberi kuitenkin tunnisti Geeteen kasvoilta saman vakavuuden, joka niillä oli levännyt Toan ampuessa sen zyglakin Klaanin muureille. Kokonaisuudessaan vaikutelma oli iskevä, mutta kenellekään ei tullut mieleen sanoa mitään nokkelaa.

Iniko hyppäsi alas Kane-ran ohjaamosta ja varmisti, että kaikki kuulivat. Kyberi istuutui vahvistimensa päälle ja Santor seisoi kädet puuskassa Geeteen ja Troopperin vieressä. Samol istui Kane-ran sivuoviaukossa ja heilutteli lyhyitä jalkojaan.

“No niin. Kuulitte siis Tongun alustuksen eilen, mutta kerrataan vielä perusasiat. Iskujoukkomme nimi on Rytmitykki ja meillä on tässä kolme Kane-raa, Telakan vankkoja kuljetusaluksia. Ensimmäiseen menemme minä ja Samol, ja sitä ohjastaa Kane-ra -mestari Agnes.” Oranssia hauta pitävä maan matoran nyökkäsi. “Koodinimi on Härkä-yksi. Toiseen menevät Troopperi ja Santor-”

“Krhm. SUPER Toa Santor.”

“Matanauta nyt Santor. Sitä ohjastaa Paltak.” Volitakmaanainen ta-matoran kumarsi syvään. “Koodi on Härkä-kaksi. Kolmanteen hyppäävät Kyberi ja Geetee ja ohjaajana toimii Sehalk.” Vihreä matoran vilkutti yhden aluksen ohjaamosta. “Koodinimi on, yllättävää kyllä, Härkä-viisi, jotta salakuunteleva vihollinen luulisi, että meitä on enemmän. Muistakaa: Ei Härkä-kolme, vaan Härkä-viisi. Lisäksi saattamaan lähtee kaksi Lohrak-hävittäjää, puikoissaan Weedol, Morthank, Soak ja Hanbar. He lähtevät ilmaan kolmoshallista. Selvyys?”

“Entä ne henkilökohtaiset koodinimet?” Samol kysyi.

“Aivan. Niillä pussipiruilla oli meillekin koodinimet. Kuten muistatte, minä olin Sininen Python, Samol oli Koli-Pää ja Geetee oli öääh Kermakakku… “

“Taitaa olla paras vaihtaa se viimeinen, nyt niinkuin vallitsevan tilanteen takia”, Kyberi sanoi nopsaan.

“Kannatetaan”, Santor nyökytteli.

“Naali on hyvä,” Geetee sanoi.

“Hmm, teemaan sopiva, naali eli napakettu, lajia tavataan Guartsuvuoren pohjoispuolella. Ilmoitetaan pussipiruille. Entäs te muut?” Iniko katsoi kysyvästi Kyberiä, Santoria ja Troopperia.

“SUPER Toa.”

“Liian tunnistettava”.
“Hmm. Painikehien Kruunaamaton Kuningas?”

“Liian pitkä.”

“Meksi-Koron Mestari?”

“Tunnistettava…”

“Lucha Libertas?”

“Santor, ainakin Gaggulabion palkkasoturit tietävät, että meillä on Meksi-Koron painijatoa. Osa niistä pääsi pakoon. Yritä nyt niellä se painijakunnia ja keksi oikeasti hyvä nimi”, Kyberi sanoi.

“Miten olisi Sombrero?” Troopperi ehdotti. Miehen meksikorotuntemus ei ollut huippuluokkaa, mutta kyllä hän nyt perusasiat tiesi.

“Menettelee”, Iniko sanoi ja kirjasi sen muistiin. “Entä sinä?”

“No, Matoro sanoo minua Tero-Roopeksi, ehkä se kävisi? Kai se jotain muinaismatorania on, Matomies kun on historiantuntija, vaikken kyllä koskaan selvittänyt mitä se meinaa.”

“Selvä homma, Tero-Roope siis. Entäs Kyberi?”

“Kalfuzz Nuimuff.”

“Oookei. Mitä se muuten tarkoittaa?”

“Voi, vanhaa, oikeaa äänitystekniikkaa, taivaallista saröä vuosisatojen takaa. Olen metsästänyt kyseisiä pedaaleita vuosi, mutta eihän niitä täältä saa…”

“Vai niin. Sitten tehtävän yksityiskohtia. Pohjoisen asesepät antoivat meille vähän erikoisvarusteita. Testasimme näitä Troopperin kanssa jo aikaisemmin, sen sotakokouksen jälkeen. Auttavat harhautuksessa.”

Iniko veti esiin pitkänomaisen kotelon. Sieltä paljastui kolme pitkäpiippuista ja koristeellista kivääriä sekä kolme lyhyttä panosvyötä.

“Nämä ovat ääniaseita. Erikoisluodit pitävät kovaa metakkaa eri tajuuksilla. Käyttävät näitä perinteisesti rahi-petojen karkottamiseen. Joku taajuus toimi Zyglakeihinkin, kunnes ne pirulaiset oppivat peittämään korvansa. Yksi ase per kone.”

“Rytmitykkejä!” Samol huudahti.

“Niitä samaisia.”


Kello löi aamuyön tunteja laivueen kiitäessä Nui-Koron läheisten nummien yllä. Kirkas ja vilpoisa syysyö sai lisävaloa taivaalla mollottavista kuunsirpeistä. Maisema oli harmaja ja iloton. Härkä-Yhden sivuikkunasta maisemaa tiiraileva Iniko oli tunnistavinaan metsän, jossa hän oli Samolin ja Geeteen kanssa aiemmin piileskellyt. Sillä kertaa tiedustelu oli tuottanut tulosta, ja nyt oli sadonkorjuun aika.

“Tankkausasema kello yhdessä!” Kane-raa ohjaava Agnes huudahti. “Mata Nui mikä ilmalaiva!”

Torakoiden huoltoasema tosiaankin tuli esiin nummimaasta törröttävien kallionlohkareiden takaa. Rakennus huoltotorneineen näytti kuitenkin todella pikkuruiselta valtavan ilmalaivan alla. Kolmen hirviömäisen kaasusäiliön varaan rakennettu Tulikärpänen kylpi itsetyytyväisenä sadan valonheittimen keiloissa. Lähes painoton ilmakolossi oli huoltotornissa kiinni vain nokastaan. Kai ne sinne kaasua tai polttoainetta pumppasivat. Klaanilaiset eivät tienneet.

“Tuo titaani siis tuhosi sen viidakkosaaren?” Samol kysyi ja tihrusteli toisesta sivuikkunasta. Heimotoan puukanohin hengillä oli ollut sanansa sanottavana veljeskunnan saaren pommittamisesta. Samol tunsi esi-isien voiman virtaavan suonissaan.

“Kyllä, ja kohta se saa ansionsa mukaan”, Iniko sanoi ja avasi radioyhteyden. “#khhsh Kuuleeko Härkä-kaksi, Härkä-viisi, Rillimuura ja Puskuriliuos? Käännetään 50 astetta pohjoiseen! Rytmitykit valmiuteen!#Kshsh”

“Härkä-viisii kuuntelee! Barraki kytketty! Rytmitykki valmiina!”

“Härkä-kaksi valmis! Kohta pistetään raikamaan!”

“Rillimuura valmis! Weedol, hyökkäysvalmius!”

“#Ksshhs Puskuriliuos valmiina! Siirrymme eteen!#Ksshhs”

“Valoja edessä! Valoja edessä!”

“Hittolainen, maajoukkoja! Nostakaa korkeutta! Ylemmäs!”

Lohrakit (joiden koodinimien keksijä Pussipiru Neljä lymyili Fusa-kengurun pussissa jossain lähimaastossa) tekivät sivuluisut ja nousivat keihäänkantaman yläpuolelle. Kane-rojen ohjaajat yrittivät hekin nostaa korkeutta, mutta hitailla höyrykoneilla ei noin vain harrastettu ilma-akrobatiaa. Jokin tärisytti Härkä-yhden pohjaa.

“Maajoukot yrittävät puhkoa pohjan keihäillä! Maa on täynnä juoksuhautoja!” Iniko huusi. Konetta ohjaava Agnes väänsi ohjaussauvaa naama irvessä ja saikin koneen nostettua. Pari zamor-latinkia mäjähti koneen kylkeen, mutta raskastekoinen alus kesti. Takana muut härät pääsivät pois torakoiden pistinkantamasta.
“#kkshsh-pentele-Noita kaivantoja ei ollut tuolla viime kerralla”, Iniko puhui radioon, “Yritetään kiertää pohjoiseen, okei? Kaikki vielä mukana?”

“#kssh Puskuriliuos kuittaa! Iskemmekö rivistöihin? Vaikuttaa olevan lähinnä jalkaväkeä!”

“Vihollisen pehmentämisestä tuskin on haittaa, mutta yritetään pysyä suunnitelmassa ja vetää niitä pohjoiseen”, Iniko vastasi rauhoittaen tilannetta. Pian takana alkoikin räiskymään Lohrakien kevyiden ja keskiraskaiden cordark-tykkien räjähdyksiä. Nopeat hävittäjät olivat vaikea maali maajoukkojen vähäiselle ampuma-aseistukselle, mutta toisaalta myös niillä maahan ampuminen vaati melkoista syöksähtelyä; olihan eteen ja yläviistoon ampumiseen suunniteltu aseistus parhaiten soveltuva ilmasodankäyntiin.

Lentue kaartoi oikealle kohti pohjoista. Muodostelma piti kuitenkin pintansa, ja klaanilaiset pääsivät juoksuhautojen aseenkantaman ulkopuolelle. Iniko kaivoi äänitussarin laukustaan ja avasi taas radionsa.
“Okei, kaverit, vartiota on vahvistettu, mutta annetaan mennä vaan, ääniaseet valmiiksi ja Ky- Kalmuff Nuifuzz, nyt ei sitten mitään balladeja! Annetaan paukkua kunnolla!”

“Joo, jos ne eivät vaikka sattuneet huomaamaan ylitsensä lentäneitä lentokoneita, ja kas vain, melkoista määrää cordak-räjähdyksiä”, Troopperin sarkastinen ääni sanoi radiosta.

“Voimme pistää ne luulemaan, että meillä on toinen joukko pohjoisessa”, Geetee vastasi toisesta koneesta. “Mitä ammuksia? Näitä on melkoisesti.”

“Hmm, minä lähtisin noin ensin ‘Bio-Klaanin ilma-aluksen moottori’-kudilla; pohjolalaiset tekivät niitä erityisesti tätä tehtävää varten. ‘Kakofonia-sarja’ taitaa olla aika yleispätevä, niitä voi ampua surutta. Antaa mennä!”

Iniko avasi Kane-ran ikkunan kampea veivaamalla ja tähtäsi rytmitykillä satunnaisesti torakkarintamien suuntaan. Melu oli melkoinen ja kuului hyvin selvästi aluksen moottorien yli. Itse asiassa se kuulosti aika lailla Hydraulisen Vapauden nostopotkurien ääneltä.

“Huh huh!” hiiliä lappava Samolkin hihkaisi. “Torakoilla on varmana huulet pyöreinä tuon äänen jälkeen! Jos niillä olisi huulet.”

Iniko ei kuitenkaan ehtinyt vastata alkuasukassankarin kommenttiin, kun kahdesta muustakin sonnista ammuttiin ääniaseilla. Se oli kuitenkin vain alkua. Kyberi ei tosiaan ollut ottanut Barraki-vahvistintaan turhaan mukaan. Se roikkui Kane-ran konttikourassa aluksen alapuolella torakkarintamaa kohti käännettynä. Voimasoinnut hyökyivät yli öisten nummien ja saivat pikkueläimet juoksemaan kauhuissaan karkuun. Toivon mukaan nazorak-valloittajat reagoisivat samalla tavalla.

Iniko, Santor ja Agnes kaivoivat empimättä kuulosuojaimet hansikaslokerosta, sillä melu alkoi tosiaan haitata sankareiden omiakin korvia. Torakoiden tankkausasema alkoi jäädä takavasemmalle. Tulikärpänen mollotti paikallaan sen yläpuolella, ja Iniko katsoi sitä miettien sivupeilistä. Ei kai kyseinen ilmalaiva niin tuhovoimainen ollut, että se voisi iskeä heitä tulimyrskyllä vahingoittamatta omia? Tuskin, mutta jotenkaan moinen helvetinkone ei herättänyt maan toassa ainakaan reipasta seikkailuhenkeä. Onneksi se asia oli korjautumassa pian.

“Käännytään enemmän oikeaan, okei?” hän huusi radioon toivoen, ettei Kyberin po-vyörytys ja rytmitykkien pauke peittäisi sen ääntä alleen, “niin saamme pääjoukon mahdollisimman kauas kohteesta! Puskuriliuos ja Rillimuura, käyttekö tarkistamassa tilanteen takaa? Emme oikein näe peileistä ilman valoa!”

Radioista kuului myöntävä vastaus ja pian iniko havaitsi Lohrakien jäävät jälkeen; hävittäjät yksinkertaisesti laskivat nopeuttaa niin, että raskaammat Kane-rat lensivät niiden ohi. Eleganttien sivuluisujen saattelemina ne kaarsivat taaksepäin.

“Ei paljon liikettä täälläpäin, Sininen Python”, kuului Weedolin ääni Inikon radioon, “Näyttää siltä, että ne eivät tarttuneet vielä syöttiin.”

“Ampukaa pari varoituslaukausta,” Iniko ohjeisti, “Tai siis ampukaa samalla kohti, koska turha tuhlata panoksia ilmaan kun ollaan jo sodassa.”

“Selvä homma, herra Python”, Weedol kuittasi, ja pian kuittausta seurasi cordak-tulituksen rämähdykset – Kaksi, kolme, neljä… Mutta viimeinen ei ollut cordak, eihän? Liian terävä ääni.

“Kaikki hyvin?” Iniko kysyi.

“Kunnossa ollaan, mutta ne ampuvat kohti! Olemme kohta ristitulessa!”

“Nostakaa korkeutta ja yrittäkää tulla tänne!” Iniko huusi, “Vai tulemmeko me sinne!”

“Jos nostamme nyt niin olemme helppo maali, anteeksi vain, mutta me taidamme tietää enemmän lentämisestä! Välillä ei ollut juuri niitä, ja maan rajassa meihin osutaan (Anna palaa, Morthank, vanha kelmi) huonommin! Rillimuura, valmiina, pannan haisemaan!”

“Jessöör, matkalla”, kuului viesti toisesta Lohrakista, ja takanapäin moottorien jyly kiihtyi. Pian hävittäjät olivat taas sonnien kanssa samalla viivalla, turvassa toistaiseksi, joskin vähän reissussa rähjääntyineinä.

“Kiva nähdä teidät kunnossa”, Iniko sanoi, “Ne siis ampuivat? Ei parane mennä sinne. Lähtivätkö perään?”

“Luulisin joo”, Weedolin ääni kuului, “Ne tuskin antavat meidän tehdä pistoiskuja ilmaiseksi. Saimme kuitenkin alas ainakin viisi sotilasta ja pamautettua jonkinlaisen huoltopoteron.”

“Hyviä pelejä nuo Lohrakit”, sanoi Agnes, Härkä-yhden ohjaaja, “mutta vähän liian hurjia minulle. Mitäs sitten?”

“Jatketaan niin kuin tähänkin asti”, Iniko sanoi, mutta hieman epävarmana. Tälläinen kyräily ei kuulunut torakoiden tyyllin. Yleensä ne pirulaiset suosivat vokrigiä liiankin tehokkasti. Salamasotaa.

Salama olisikin voinut iskeä, kun räjähdys halkoi ilmaa – Etupuolelta. Iniko rysähti koelautaa vasten tiiraamaan pikaisesti rahtikoneen etuikkunasta. Santorin ja Troopperin alukseen oli isketty! Sekunneissa radio oli Inikon käsissä.

“Härkä-kaksi! Sa- Sombrero, Tero-Roope, mitä tapahtui!”

“Moottoriin!” Kuului alusta ohjanneen Paltakin karjaisu. “Perkele!”

“Jostain isku! Putoammeko?” Trooperi huusi, samaan aikaan radioon ja ohjaajalleen.

“No joo aaaugh!”

Kane-ra putosi. Ei kamalan kovaa, koska moisella rotiskolla ei kovaa päässytkään, mutta ainakin se eteni pudotessaan niin, että intiimi kohtaaminen maan kanssa Nui-Koron nummien yössä tapahtui tarkkaan ottaen kyntäen. Iniko avasi sivuikkunan nähdäkseen paremmin, ja Agnes kaarsi hylyn ympäri pitääkseen tilanteen jotenkin hallinnassa. Iskun vaikutuksesta ilma täyttyi nopeasti pölystä ja savusta, mutta Iniko näki vielä toistaiseksi, mitä maan pinnalla tapahtui. Maan toa sai huokaista helpotuksesta, kun Kane-ran katto kiertyi säilyketölkinomaisesti auki ja esiin nousi ikiaikojen keisarikuntien titaanien tapaan Santor värikäs ja kimalteva painijaviitta leimuten, Paltak toisessa kainalossa ja varustepaketti toisessa. Hänen perässään esiin kömpi vähemmän juhlavasti Troopperi, joka vilkutti väsyneenä ja heilutti radiovastaanotinta.

“Okei, nostamme teidät ylös tuota pikaa… Onnistuuhan se?” Iniko sanoi radioon ja katsoi kysyvästi Angesta.

“Hullut, menkää nyt äkkiä kauemmaksi! Meidät ammuttiin juuri pentele vieköön alas!” Troopperi karjui kuitenkin radioon musta naama punaisena. Agnes ei kysynyt välissä Inikolta vaan totteli heti järjen ääntä, joka kuului tulinuolimiehen suusta. Härkä-Viisi, Puskuriliuos ja Rillimuura olivatkin tajunneet saman jo helpommin. Nyt ei ollut aikaa partioimiseen.

“Palaamme kyllä, yrittäkää selvitä!” Iniko huusi vielä radioon, kun haaksirikkoinen miehistö ja vihollistantereen keskelle, taakse hämärään.


Maavoimien ylikersantti 3303 naksautti peukalollaan kiväärinsä varmistimen pois ja viittoi ryhmäänsä etenemään. Seitsemän tankkausaseman vartioinnilla velvoitettua nazorakia aloitti varovaisen mutta ripeän etenemisen kohti edessä savuavaa ilma-aluksen raatoa.

Ilma oli täynnä pölyä ja savua, eikä klaanilaisista voinut koskaan tietää… Ylikersantti 3303 oli tyytyväinen, että oli ihan äskettäin saanut ylennyksen – vielä viikko sitten hän olisi itse johtanut ryhmää hylyn tykö. Tiedä mikä kammottava taikahyöky sieltä olisi sinkoutunut häntä vas-

TSÄNG.

Keihäs oli lentänyt siistissä kaaressa pudonneen bio-klaanilaisaluksen suunnasta, mutta iskeytyi hyvät kaksi metriä ylikersantti 3303:sta vasempaan. Ehkä tämän aluksen soturit eivät olleetkaan klaanin parhaimmistoa.

TSONGG.

Toinen keihäs iskeytyi maahan, mutta sekin meni huti. Ennen kuin 3303 ehti varoittaa ryhmäänsä aluksen suunnalta nakeltavista lävistysaseista, keihäät kolme ja neljä saapuivat taivaalta.

TSING.

TSO-JOINGG.

3303 huomasi keihäiden olevan tarkassa neliössä, jonka keskipisteessä hän seisoi. Pian hän ymmärsi syyn projektiilien geometrialle.

Kirkkaan kultaisena hohtavat narut lennähtivät keihäiden varsista ja hakeutuivat muihin keihäisiin. Kumimaiset siimat tanssivat tiensä tolpasta toiseen, ja maavoimien ylikersantti 3303 jäi neliskulmaisen naruareenan keskelle. Siihen, mitä seuraavaksi tapahtui, hän ei osannut varautua.

Koska kukapa olisi?

”AYE DIOS MIO!!”

Ylikersantti 3303 katsahti häntä kohti loikkaavaa kauhistusta.

”JA KULTAISESSA NURKASSA TÄNÄÄN!!!”

Värikkääseen kasvonaamioon pukeutunut toa jysähti torakka-aliupseerin eteen. Klaanilaisen vahvat käsivarret tarttuivat Nazorakia olkapäistä, ja toa keinautti itseään sivuun. 3303 menetti tasapainonsa. Ukkosen nopeudella toa tönäisi nazorakia ja juoksi kohti kyhäämänsä areenan narureunoja. Vielä vauhdikkaammin vulgaari painija singahti takaisin, otettuaan kuminaruista lisävauhtia.

Toa ja torakka kohtasivat toisensa jälleen. Klaanilainen nappasi torakasta taas otteen, ja sitten kaikki pyöri. Nazorakia riepoteltiin ja kieputeltiin ympäriinsä, kunnes hän yhtäkkiä huomasi olevansa korkealla ilmassa, vahvan show-toan painijaismaisessa otteessa.

”SUPER TOA SANTOR!!!!!!”

Ylikersantin pää iskeytyi multaiseen maahan meksi-korolaisen loikan päätteeksi.

Ennen kuin pääkopan pimenemistä kokevan ylikersantin ryhmä ehti vastata mölyisään etno-show-iskuun, paljon kuminarukeihäitä tarkemmat projektiilit alkoivat sujahdella halki pölyn ja hiekan. Tulinuolet valaisivat maisemaa kauniisti, mutta pian ne siirtyivät koristamaan torakkaryhmän pääkoppain sisäpuolia. Täysi latinki Troopperia teki elämävahinkoaan imperialistiötököihin.

Santor jatkoi oman kohteensa möyhentämistä. Hän istuutui aliupseerin alaselän päälle ja tarttui kourillaan tätä kasvoista. Hän taivutti torakkaa taaksepäin. Tämä se oli: täydellinen selätys. SUPER Toa Santor kuuli jo mentaalisen tuomarinsa laskevan sekunte-

TSUIH!

Tulinuolesta suoraan silmään saanut ylikersantti 3303 nytkähti ja lysähti painijaisen otteessa.

“Hasta la vista, sombrero”, Troopperi kuiskasi täydellisessä katvepaikassa rämähtänyttä ilma-alusta ohjanneelle Paltakille, joka ei kyennyt piilottamaan hihitystään.

“Pinche estúpido!” Santor huudahti ei varsinaisesti kellekkään ja kaatoi kaksi lähempänä olevaa torakkaa heiluttamalla ylikersanttiparkaa kuin moukaria. Sotilaat eivät uskaltaneet puolustautua, sillä varmuutta esimiehen elinvoimasta ei ollut. Pian vapaiden painisääntöjen mukainen heitto lämäytti hyönteismiehen kolmatta sotilasta päin semmoisella voimalla, että kitiinikuori rutisi. Kuin salama painitoa syöksyi perään kuminauhoja sankarilinkona käyttäen napaten musertavaan syleilyyn ne, jotka vielä tolpillaan seisoivat. Yksi ylös kompuroivista sai vielä tulinuolta päänuppiin, ja osasto alkoi olla paketissa.


Turpasaunaa juoksuhaudan turvasta seurannut kersantti 4201 laskelmoi tilannetta. Ylikersantin menetys oli tietenkin vakava ongelma, mutta nyt osasto tiesi vihollisten sijainnin. Toa kentällä suosi lähitaistelutekniikoita ja yllätystä, toinen kivien takana kuudenkymmenen metrin päässä länsikaakossa ampui tuliammuksia hyvinkin tarkasti. Ensimmäinen kohde saataisiin eliminoitua tehokkaasti pimeän turvista keskityksellä; Osastolla oli jäljellä vielä neljä perusmallin kivääriä, jotka riittäisivät hyvin. Nummien pensaikko antaisi mainion näkösuojan etenemiselle, ja hahmon kiiltävä haarniska hulmuavine viittoineen oli helppo maali hämärässäkin. Ampuja olisi hankalampi, ja uhrauksia olisi luvassa, mutta raaka hyökkäys monesta suunnasta hoitaisi asian.

Vaikka kersantti toki kunnioittikin henkeen ja vereen imperiumin hierarkiaa, oli ylikersantti hänestä jokseenkin turha arvo. Kapteeni antoi käskyn kersantille, joka toteutti sen sotamiehillä; Näin kapteeni jäisi hoitamaan ajattelun turvallisessa paikassa ja hommat hoidettaisiin ripeästi. 3033 ei ollut kestänyt kauaa kentällä. Hänestä olisi tullut hyvä upseeri.

4201:n perässä kivääriosasto lähti ryömimään asemiin. Perässä tulivat pitkin pistinkeihäin varustetut jalkamiehet. Kersantti ei asiaa ajatellut, mutta ryömivälle tarkka-ampujalle lisäkäsistä oli tolkuton hyöty: Kivääriä pystyi pitämään ampumavalmiudessa samalla, kun alakädet ja jalat hoitivat etenemisen. Tekniikka oli opittu Akatemiassa ja se oli torakoille itsestäänselvyys. 4201 ei edes osannut kuvitella, miten neliraajat ryömivät.

Pienellä käden liikkeellä osasto pysähtyi määrättyihin asemiin. Ympäristössä varmistimet naksahtelivat pois. Peruskiväärien suuntaa-antavat jyvätähtäimet etsivät maalin maasta tikkuja keräävästä toasta. Kersantti antoi merkin.

Vihreät kuulat täyttivät ilman.

Tapahtumat alkoivat vyörymään.

Laukaukset osuivat ehkä. Santorin viitta kiepahti tavalla, joka jätti kaiken arvailujen varaan. Sekunnin murto-osassa hopeanhohtoinen kilpi oli SUPER toan kädessä ja torjui loput, mutta iskut saivat painavan sankarin rojahtamaan maahan karjahtaen. Adrenaliiniryöpyn saattelemana 4201 nousi juoksuun kivääri pistimineen tanassa, heti perässään kivääritorakat ja niiden takaa keihäsmiehet. Tulinuolet olivat jo ilmassa, mutta ne eivät saisi alas läheskään tarpeeksi monta; Maassa makaava toa olisi hetkessä pistimien lävistämä. Yksi kiväärimiehistä lankesi hyvin tähdätyn nuolen voimasta, kuten myös yksi keihäsmiehistä, mutta matkaa oli enää 30, 20, 15 metriä… Tämä oli urotekoa! Imperiumin ja puhtauden nimeen! “SAASTAINEN OR—-”

“—–”

“—–!”

“–?”

Tämä oli jotain odottamatonta. Kersantin suu kävi. Hän oli aivan likellä, mutta ääni, mikään, ei kuulunut. Kuuloaisti oli asia, jota ei juuri miettinyt, ennen kuin se hävisi kokonaan. Ja näin oli ilmeisesti käynyt muultakin osastolta, kun kersantti käänsi päätään taakse, jossa ei ollutkaan korpraali 77802 kivääreineen vaan näkökentän täydeltä vasaraa, joka –

– toi mukanaan kuuloaistin, josta ei kuitenkaan ollut pitkän päälle apua, koska 4201-paralta puuttui korvat, kuulohermot, pää ja itse asiassa melkoinen osa ylävartaloa.

Samol päätti swingin tyylikkääseen kierähdykseen, joka käytti voimanaan kahdeksankymmenen paunan painoisen vasaran liikemäärää. Kääpiötoan pyöreä vartalo vei jalat alta kolmelta keihästorakalta, joiden pistimet porautuivat maahan, eivätkä täten tarjonneet suojaa Inikon peitseä vastaan. Samolilla ei ollut juurikaan kokemusta sodasta, mutta hän arveli, että tämä oli ollut taistelujen historian typerimmän näköinen harhautus ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Kolme toaa (Geetee oli juuri upottamassa nuolenpäätä viimeisen kiväärimiehen kurkkuun) oli juossut aseet tanassa torakkaosastoa kohti täysin huomaamattomasti. Toki Kyberin hiljaisuusvoimasta oli ollut hyötyä. Kuten myös pumpulista sankareiden korvissa, sillä suosionsa huipulla olostaan nauttiva Po-musiikkisankari päästi juuri imemäänsä ääntä ulos kirveskitaran ja Barraki-vahvistimen kautta. Samol oli ryhmän vahvimpana kantanut mustan musiikkilaatikon akustisesti strategiselle paikalle, jossa kaksi siirtolohkaretta loivat oivan kaikupohjan.

Toan yllätykseksi puunaamion ikivanhat henget tuntuivat saavan voimasoinnuista vain lisää voimaa. Sukupolvien patoutunut voima virtasi naamarista isoihin, keltaisiin kouriin, ja Samolin nyrkki työntyi suoraan torakan vatsan läpi tuhrien raajan inhottavaan vihreään nesteeseen. “Huma! Asufatanimu! Keshu!” huusi esi-isä Vanha-Atamakki Samolin suun kautta. Mutta oli niistä vanhoista pieruista muutakin hyötyä. Suoraan kääpiötoan hermokeskukseen osoitetut varoitukset saivat hänet kyyristymään juuri, kun yksi hyväonnisimmista osaston hyönteissotureista yritti viiltää häntä säilällään. Lyönti olisi muuten voinut vaikka halkaista pikku voimanpesän pään, mutta nyt se tyytyi ilman molekyyleihin. Nazorak sai nyrkkiä haaroihinsa. Ja siitä ylöspäinkin.


Keskityksen syöksyttyä torakkojen kimppuun oli Troopperi jättänyt suojansa ja juossut Santorin – tai Santorin ruumiin – luokse pieneen notkelmaan. Pikaisesti tulen toa käänsi painisankarin ympäri. “Oletko ehjä?” hän kysyi. Santorin silmät avautuivat ja hän ponnahti istumaan niin, että pamautti Sanokillaan Troopperia kalloon. “SUPERRR TOA!” hän karjahti, hyppäsi pystyyn, teki muutaman erittäin pikaisen poseerauksen, varjonyrkkeili puolitoista sekuntia ja syöksyi taisteluun viitta liehuen.
“Tuo lasketaan varmaan ‘kylläksi’”, Tero-Roope mutisi hieroen otsalohkoaan. No, verta ei näkynyt missään, ja Santor oli kuitenkin metallien toa. Heikäläiset tuppasivat olemaan aika kovia paloja normaaleille zamor-aseille, täysin typerästä ja pohjoisen pellejen kehittelemästä urheiluideologiasta huolimatta. Eikä meksikorolainen showpaini edes ollut urheilua (toisin kuin murtomaahiihto), vaan jonkinlaista isojen miesten teatteria. “Taitaa olla paras mennä perään”, Troo sanoi itselleen, veti mustan miekkansa huotrasta ja rynnisti kohti melskettä.


Geetee veti nuolen torakkaraadon selkäruodosta ja poltti vihreän veren ja kudosnesteen pois pienellä, mutta kuumalla tulenliekillä. Saadessaan Toa-kivensä hän ei ollut ajatellut – saati toivonut – Toa-sankaruuden olevan tällaista. Tämä oli ollut teurastus. Toki vihollisilla oli aseet, ja he olivat täällä tappamassa heitä, mutta koko tilanne oli kovin musertava. Toisaalta toisessa vaakakupissa oli Veljeskunnan saari, jonka ennen niin vehmas kukoistus savusi horisontissa varmaan vieläkin. Ja jotenkin taustalla alati pauhaava Kyberin vyörytys teki moraalipohdiskeluista tarpeettomia. Tyttötahu työnsi nuolen viineensä. Hän oli saanut kaikki Amorannin ammukset takaisin.

Pian paikalle juoksi hurjasti karjuen Santor, joka kuitenkin latistui huomattuaan, että viholliset olivat jo maassa ja pieninä palasina. Perässä seurasi Troopperi, joka työnsi miekkansa tuppeen. Tulen toa oli tunkenut korviinsa sammalta.

“Hyvä pelastus! Mitä sitten?” Hän kysyi Samolilta ja Inikolta.

“Mitä?” Iniko sanoi.

“NIIN ETTÄ HYVÄ PELASTUS! MITÄ NYT?”

“VÄPELLYS? MITÄ? EI OIKEIN KUULE!”

“MITÄ! NYT!”

“JUOKSUHAUTOJA JA MUITA KAIVANTOJA ON LÄHELLÄ!” Iniko karjui naama punaisena. Kyberi oli horisontissa sen verran kaukana, ettei häntä noin vain saanut hiljennettyä; Musiikkimies oli varmaan melkoisessa ekstaasissa. “ALETAAN VYÖRYTTÄMÄÄN NIITÄ! KATSOTAAN MITÄ LÖYTYY!”

“JOO!” Iniko huusi. “ENTÄ KYBERI?”

“MINÄ MENEN SINNE!” Geetee liittyi jokseenkin keskustelua muistuttavaan sananvaihtoon, “SANTOR, TULE MUKAAN! SAATAMME TARVITA VOIMAASI!”

“SUPERRRR TOA!”

“NO NIIN! ONNEA MATKAAN! ÄLKÄÄ KUOLKO!”

“JOO JOO!”

“JA TÄSSÄ TEILLEKIN PUHELIN!”, Iniko karjui ääni käheänä ja heitti toisen radiopuhelimen Geeteelle, “KÄSKEKÄÄ ROKKIMIESTÄ HILJENTÄMÄÄN KUN SOITATTE, OKEI?”

“NO SEHÄN ON SELVÄ! MENTIIN!”

“HEI HAKEKAA PALTAK TUOLTA KIVEN TAKAA, SE MATORAN!”

“OOKOO! OOKOO!”

Po’n’roll oli takuulla vaikuttanut torakoiden yleiseen taistelukyvykkyyteen, mutta moinen ryminä teki myös strategisoinnista hankalaa. Russakoiden poterot oli silti ratsattava. Iniko ja Samol hiipivät kohti erehdyttävän autiolta vaikuttavaa juoksuhautaa Trooperi jalkajousi latingissa edellään. Päästyään kaivannon reunalle he liukuivat alas mutaista rinnettä kukin tyylillään. Siellä tosiaan oli autiota. Kaivanto oli uusi, sen näki puu- ja teräsrakenteista, jotka sitä tukivat. Vähän väliä seinää valaisivat kelmeät lamput. Hauta haarautui ja uusi juonne kääntyi kohti tankkausasemaa, mutta soturit jatkoivat päälinjaa pitkin. Pian kuitenkin matka tyssäsi, kun edessä oli jonkinlaisen maakorsun turva-ovi.

“Läpi vaan, vai?” Samol kysyi. Äänen piti olla yhä kova, vaikka maaseinät po-musiikkia vaimentivatkin.

“Taitaa olla paras, minä varmistan”, Troopperi sanoi ja tähtäisi ovenrakoon jousellaan. Samol kohotti vasaransa. Iniko laski sormillaan hetken. 1-2-3-PAM! Ovi lennähti taaksepäin, Troo ampui vaistolaukauksen, joka osui torakkaa rintaan. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin zamoreita alkoi viuhua ilmassa. Ei ehkä kaikista taitavin väijytys, Iniko mietti, mutta menettelee… Maavoimat nostivat hetkessä sankareiden ja torakoiden väliin vallin, ja klaanilaiset painuivat suojaan. Troopperi viritti jalkajoustaan uuteen iskuun – tällä kertaa kolmen nuolen yhteislaukauksella – ja muut miettivät, miten tästä jatkaa. Hälytyssireenien äänet sekoittuivat taustalla jauhavaan musiikkiin, joka kertoi, että ainakin Kyberi oli vielä elossa.

“Kahdeksan metrin syvyydessä on pyöreä siirtokivi!” Samol huusi Inikon korvaan, “Voitko auttaa nostamaan sen? Vyöryttämäänhän tässä tultiin!”

Iniko ei kauaa miettinyt sanojen “vierittää” ja “vyöryttää” eroa, sillä alkuasukkaan suunnitelma kuulosti hyvältä (ellei peräti mahtavalta). Maan toa mietti elementtivoimiaan ja iski peitsensä maahan. Vihreä virta hohti sankarin ja maankamaran välillä.

“Tiedän ehkä joitakin, jotka voivat”, hän sanoi virnistäen. Maa alkoi järähdellä ja kupruta, kun pari metriä halkaisijaltaan oleva järkäle nousi pintaan. Troopperi oli näkevinään kiven tyvessä vilahduksen kurttuista harmaata nahkaa ja jotain, joka näytti erehdyttävästi viiksiltä. Tulisankari kavahti. Se oli kuitenkin pian poissa.

“Mikä Mata Nuin nimeen tuo oli?” Hän kysyi Inikolta.

“Onu-Iden-Nui, Suuri Maa-Henki”, Iniko lausui juhlallisesti.

“Eli legendojen maanalainen kamppailumursu”, Samol lisäsi. Iniko pyöräytti silmiään. “Eteenpäin!” Samol jatkoi, ennen kuin muut ehtivät sanoa mitään.


Alikersantti 7450 ei juurikaan nauttinut tilanteesta, mutta ainakin se oli hänen tilanteensa. Kaikesta päätellen sekä ylikersantti 3303 että kersantti 4201 olivat heittäneet henkensä imperiumin ja puhtauden puolesta taistelukentällä. Ja nyt ne hirvittävät miehet olivat hänen poteronsa ovella, rämäyttäneet oven yhdellä huijauksella sisään ja ampuneet sotamies 50002:n. Taistelumoraalia ei ollenkaan parantanut taustan melu. Toki pesissä oli soitettu marsseja ja muuta pesää ja mieltä ylentävää musiikkia, mutta tämä oli… Eläimellistä. Alikersantti olisi pohtinut antautumista, jos hän olisi tuntenut käsitteen.

Maavallia ei kannattanut ampua. Vihollisen noidilla oli se hallussaan. Alikersantin osasto oli strategisissa sijainneissa kaadettujen pöytien takana ja kuolleissa kulmissa, mutta saapa nähdä oliko siitäkään apua.

Maavalli rämähti alas. “TULTA!” karjahti alikersantti ja alkoi ampumaan aliupseerimallin huonolla zamor-luikullaan. Mutta sieltä tuli vaan kiveä. Yksi iso kivi, tarkkaan ottaen, ja melkoista kyytiä. Osa nazorakeista sai kompuroitua pystyyn, kun pyöreä järkäle vieri pöytien ja barrikadien yli jättäen jälkeensä vain pieniä puunsäleitä ja surullisia lastulevynkappaleita, unohtamatta niitä kitiinikuorisia piruparkoja, jotka eivät väistäneet ajoissa. Zamorit lohkaisivat pikkuisia sirpaleita moreenilohkareen reunoista, mutta esi-isäin voimilla sitä vierittävä Samol ei juuri piitannut. Kivi oli juuri sopiva, ja sankarit pystyivät etenemään sen takana. Kohtaus oli kuin klassisesta seikkailuelokuvasta, mitä nyt moni ei päässyt karkuun tuomionpäivän pallon alta eikä kukaan kantanut kultaista muinaisartefaktia. Alikersantti 7450 panikoi holtittomasti ja teloi itsensä sähkökaappiin. Nipin napin hän sai kuitenkin avattua korsun toisen pään koodioven ja syöksyi syysilmaan, jossa po-musiikki iski alikersanttiparan aivoon kuin nuija. Torakka purskahti itkuun ja vajosi juoksuhaudan seinää vasten, eivätkä Toat edes huomanneet häntä, kun Samolin lohkare tuli toisesta ovesta läpi painaen 7450:n löysän ruhon mutaiseen maahan.

“Se meni aika hyvin”, Iniko sanoi ja kuivasi hikeä otsaltaan. Kivi oli jokseenkin tahmea ja vihertävä. Samol nojasi sitä vasten huohottaen.

“Tarkastetaan mitä tuonne jäi jäljelle. Jos vaikka saisimme jotain selvyyttä tähän tilanteeseen”, Troopperi sanoi. Sisällä korsussa jalkansa pahasti runnonut torakkasotilas sai armokuoleman vasamasta, jota nuolisankari ei edes sytyttänyt. Muuten pesäke oli puhdistettu. Joskaan ei imperiumin puhtausihanteiden mukaisesti. Eipä sieltä paljoa saanut irti. Muutama kaappi, jonkinlainen kenttämuonanvalmistusnurkkaus, joskin menú koostui van tympeästä vihertävästä massasta. Samol tökkäsi elotonta torakanraatoa, joka sätki hermokosketuksesta.

“Täällä on joku kartta. Näyttää aika uudelta”, Iniko sanoi ja painoi seinää vasten laminoidun kartan alueesta. Lyhyellä tutkiskelulla maan sankari paikanti poteron ja juoksuhaudat.

“Olemme tuolla noin. Veikkaisin, että olemme hoidelleet näiden kolmen poteron vartio-osastot. Paikka ei kuhise torakoita, joten joko ne ovat puolustuskannalla tai niillä on muita ongelmia.”

“Tai ne yrittävät yllätysiskua”, Troo huomautti.

“Toki mahdollista.”

“Tai ne ovat törmänneet Santoriin, Kyberiin ja Geeteehen.”

“Voi sentään.”

“Entä tuo? Tuo asema on paljon isompi”, Samol puutti keskusteluun.

“Niinpä niin. Lieneeköhän sinne viisasta hyökätä kolmestaan?”

“Tähän mennessä on mennyt aika lujaa”, Troopperi huomautti.

“Liiankin lujaa?” Samol epäili.

“Paras harhautus ikinä!” Troopperi sanoi pirteänä.


Luutnantti 912:n mieleen muistui, kuinka he Akatemia-aikoinaan olivat kurssilaistensa kanssa nauraneet sotaläheteille. Mokomathan vain juoksentelevat ympäri juoksuhautoja juoruilemassa.

Luutnantti 912 juoksenteli nimittäin juoksuhaudassa, tarkoituksenaan päästä metsän laitaan uutisten kanssa. Klaanilaisten isku oli iskenyt kuin ukkonen, ja he tarvitsivat vahvistuksia.

Sitä paitsi eikö siellä metsässä pitäisi olla odottam-

Torakan ajatus kuitenkin stoppasi tykkänään, kun hän kompastui ja lennähti rähmälleen. Sotilas katsoi taakseen. Mihin kummaan hän muka oli kompastunut? Imperiumihan tunnettiin puhtaudestaan, siis myös yleisen siisteyden saralla.

Luutnantti 912 huomasi jaloissaan yksinäisen Nazorak-kiväärin. Ilmeisesti vartijat olivat hylänneet asemansa ja pinkoneet metsään vailla aseita. Luutnantti kirosi mielessään moista varomattomuutta, ja jatkoi metsään pinkomista. Juoksu sujui kevyesti, kun oma kiväärikään ei painanut: sen hän oli unohtanut komentokorsuun.


Santor, Geetee ja Paltak löysivät Kyberin istumasta vahvistimensa päällä juoden pullosta vettä.

“Jee beibi jee”, tämä totesi iloisena suunnaten sanansa ryhmän tyttötahumaisimmalle jäsenelle.

“Hyvin soitettu, kitarasankari!”, Santorin oli pakko kehaista. “Torakoilla oli polvet vetelinä.”

“Ei teilläkään huonosti mennyt. Katselin täältä tarkkana. Oikea po-muusikko välittää yleisöstään.”

“Teurastus se oli”, Geetee sanoi, eikä erityisen iloisena. “Mutta kaipa sillä jotain saavutettiin.”

“Jos onnistumme, voimme kääntää sodan kulun”, puuttui keskusteluun Laivaston Paltak, josta oli perin mukavaa olla legendojen joukossa.

“Kun onnistumme”, Santor korjasi, “mutta oikea asenne, pikkumies!”

Radiopuhelin piippasi. Geetee veti sen esiin viinensä sivutaskusta.

“Sininen Python ottaa yhteyttä Ker- Naaliin!” Siis Naaliin, ei kenraalin! Oletteko yhtenä kappaleena?”

“Terve! Naali kuulee, löysimme Ky- eikun mikä se koodinimi oli? Kyberi, mikä koodinimesi oli? Ai niin, Kalfuzz Nuimuff! Se kuulostaa vähän pörröiseltä… Joo, elossa ollaan, emme kohdanneet vastarintaa, torakat taitavat olla pikkuisen peloissaan, mikä ei kyllä ole ihme. Entä te?”

“Valloitimme yhden korsun. Löysimme kartan, ja lähistöllä olisi isompi vartioasema, joka kannattaisi ratsasta ennen kuin missio voi jatkua. Se sijaitsee lounaaseen pääkohteestamme, harjanteessa Nui-Koron tien tuntumassa. Hyökätään sinne molemmilta puolilta, uskon, että pärjäämme. Okei? Luulen, että näette sen sieltä. Siinä on pieni linkkitorni ja kamerapylväs.”

“Joo, taidan erottaa sen”, hyvän pimeänäön jousimetsästäjänä kehittänyt Geetee sanoi, “Taidamme vieläpä päästä etenemään aika hyvässä suojassa.”

“Mainiota! Hoidellaan ne ja soitetaan Häriltä kyyti. Siellä nähdään, onnea matkaan!”

“Samat sanat, Sininen Python”, Geetee sanoi ja sulki radiopuhelimen.

“Kuulitte varmaan mitä hän sanoi? Tuonne noin siis.”

Joukkio lähti matkaan kulkien siirtolohkareiden varjossa. Näkösuojaa toivat myös tuoreet, rumat maakasat. Nazorakit olivat muokanneet maata raskaalla kädellä, mutta työ oli vielä kesken. Klaanilaisten ei tarvinnut edes ryömiä suurinta osaa matkasta. Edellä kulki nuoli jänteellä Geetee ja hänen kintereillään Kyberi, jonka kirveskitara oli vieläkin johdolla kiinni vahvistimessa. Mustaa musiikkilaatikkoa kantoi vahvoilla olkapäillään Santor ja Paltak keikkui iloisena sen päällä.

“Se oli muuten hieno torjunta, Santor”, Kyberin oli pakko kehaista, “Mietin jo, että joko ne saivat sinut. Mistä oikein vedit sen kilven?”

“Ei ollut kilpeä!” Santor sanoi nopeasti.

“Siis se, jolla nappasit ne torakkaväijytyksen luodit. Uskomattomat refleksit! Mutta en ole nähnyt sinun ennen käyttäneen sitä.”

“Ei ole mitään kilpeä”, Santor sanoi.

“Näin minä! Pyöräytit sen esiin ja otit sen luotisuihkun vastaan!”

“Lucha Libertas ei salli kilpiä! Oikea luchador ottaa iskut vastaan itse!”

“Joopa joo, mutta oikea luchador ei myöskään ammu vastustajaansa väijytyksestä zamor-kivääreillä. Ei siinä ole mitään hävettävää, hyvä mies!”

“Ei ollut mitään kilpeä.”

“Kyberi, ei ollut kilpeä, okei?” Geetee puuttui miesten sanavaihtoon ja vinkkasi Kyberille. Tulinainen tunsi painijan. Santor oli mainio vanginvartija. Rikolliset eivät saaneet häntä ikinä puhuttua ympäri missään asiassa.

Äänen Toa huokaisi. “Niin, sitähän minä koko ajan sanoin. Hyvä torjunta.”

“Erittäin hyvää työtä!” Geetee lisäsi kannustavasti.

“SUPERRR Toa.”

“Olisit nyt jo hiljaa”, Kyberi sanoi. Geetee tökkäsi häntä olkapäällä kylkeen.

“Auts!”

“Aletaan jo toimeen, eikö vain?” Tyttötahu sanoi nyökäten jo aivan lähellä olevaa vartioasemaa kohti.


Vähänpä he tiesivät.

Metalli hengittää harvoin, mutta tämä kone teki niin. Puoliskot elivät yhdessä: kovempi ja puhdas.

Metsän siimeksessä se odotti.


Suuri kita syvyyksistä, torahammas stalagtiittinen, tuli ja nielaisi aseman viimeisen russakan. Iniko kiitti maahenkiä ja katsoi näkyä edessään.

Torakoiden tankkaustorni tyhjänä vartioistaan, Tulikärpänen sen kärjessä yhä uhkaavana leijuen. Nazorakeja aseineen lojui siellä täällä. Vartijat oli varustettu pistimin sekä kiväärein, ja makasi maassa muutama isompikin tuliluikku. Klaanilaisen oli myönnettävä, että keikka ei ollut sujunut ihan niin hienovaraisesti kuin oli puhuttu, mutta hoitui homma näköjään näinkin.

Troopperi varmisti aluetta edeten oikein taktisen näköisenä ja jousi latingissa entisen puolustuslinjan jäänteillä. Samol ja Santor seisoskelivat ja puuskuttelivat kovan painimisen jäljiltä.

Kyberi kaivoi esiin radiopuhelinta ja otti yhteyttä yhä ilmassa kiitäviin Härkiin.
”Meni melko mylläkäksi, mutta sanokaa Sammutuspeitteelle, että tämä Tulikärpänen on valmis tukahdutettavaksi. Juu-u, Lohrakit vaan suojaamaan oikeaa lastia, vaikkeivat ne tainneet Sammutuspeitettä vielä huomatakaan. Jep, meni harhautus vähän ylilyönniksi…”
”Kyberi, odota.”

Keskeyttäjä oli Geetee. Sankarsakin katseet kääntyivät tulen henkeen. Troopperi näytti valmiilta toimimaan. Lymyilikö jossain vielä torakoita?
”Missä…” Geetee aloitti hiljaa, ja mietti vielä ennen kuin jatkoi. ”Missä niiden ilmatorjunta-aseet ovat?”

Iniko haravoi alueen katseellaan. Kiväärejä, heittoaseita, kevyitä konekiväärejä… Kaikille tämän läjän varusteille pitäisi olla haaste edes osua lentävään Kane-raan, ja aluksen pudottamisen kertalaakista kuuluisi olla mahdottomuus.

Kuvioissa oli jotain pielessä – pahasti pielessä.
”Kuka ampui meidät alas?”

Kas siinä vasta sankareillamme pulma! Kuka heidät ampui alas? Mitä koiruutta torakoilla on meneillään? Mikä ihme on Sammutuspeite? Paina alla olevaa nappia, samaa Klaanon-Nappia, niin saat tietää!

Pimeän turvin. Hämärin siivin.

Jokin liikkui aivan Lehu-metsän latvojen yllä. Ääntä siitä kyllä lähti, mutta oli eri asia, oliko kukaan metsän rahi-petojen lisäksi kuulemassa. Kaukaa pohjoisesta tarkkaileva silmä ei muotoa olisi luultavasti hahmottanut.

Höyryalus oli hyvin litteä. Pyöreät kulmat sulautuivat saumoitta yllättäviin kulmiin ja suoriin pintoihin. Leveiden ja kolmiomaisten siipien alla oli neljä tehokkaasti pyörivää potkuria, kukin pitkän rautasäiliön päässä. Savupiippu oli suunnattu suoraan taakse. Polttotuotos jäikin pian jälkeen.

Aluksessa ei näkynyt lainkaan ikkunoita. Paremmassa valossa olisi kuitenkin voinut huomata sen pohjan olevan osittain läpinäkyvää levyä, ja rungon päällä, muotoihin kauniisti sulautuneena, oli peräkkäin viisi lasikupua. Kaksi ensimmäistä ja jälkimmäistä olivat puolipallon muotoisia ja pienehköjä, siinä puolisen metriä halkaisijaltaan. Keskimmäinen oli kuitenkin laaja ja matala, melkein koneen katon levyinen.

Maasto muuttui hieman, ja havupuustosta aukesi laajempana kuru tai syvänne, jossa Rapujoki virtasi hitaasti kohti etelää ja merta. Tarkalla sivuluisulla ilma-alus lipui joen ylle ja laskeutui sen rantojen harjanteiden männiköiden väliin. Hetken ajan potkurien ilmavirta nosti kuohuvaa vesipatsasta joen pinnasta, mutta pian lentokorkeus vakiintui ja kymi jatkoi rauhallista virtaamistaan yövieraistaan välittämättä.

Aluksen sisällä tunnelma oli taas tiivis ja jännittynyt.

Ensimmäisessä kupolissa pohjoista tiiraili Ontor, Laivaston adjuntatti ja itseoikeutettu seikkailija. Maan matoralaisen terveempi käsi lepäsi kevyen cordak-tykin liipaisimella, toinen oli valmiina säätämään peräsimen laippoja tarvittaessa. Pakarikasvo ei pelännyt. Pääsyyt istuivat – tai makasivat – hänen takanaan. Seuraavasta kupolista kurkki Ternok, jonka kokemukset eivät jääneet ystävänsä varjoon. Onu-matoranin päässä oli violetin Kaukaun lisäksi tehokkaaseen radiovastaanottimeen kiinnitetyt kuulokkeet.

Ternok istui vyötettynä pienellä ajopenkillä, mutta hänen takanaan istuva lentäjä ei mahtunut istumaan ollenkaan. Keltainen jättiläinen oli puolimakaavassa asennossa. Keetongu ei tosiaan ollut kovinkaan taipuisa, mutta pitkällisellä suunnittellulla hän oli saanut rakennettua eräänlaisen divaanin, joka veikin kaksi kolmasosaa aluksen sisätiloista. Jätin jalat lepäsivät matoranien kummallakin puolella ja hänen kätensä olivat aluksen sisälaitojen ohjaussauvoilla, mutta pää – jos suurta lautasmaista otsalevyä ja silmäpurtiloa pystyi pääksi kutsumaan – sai nauttia kotisaarensa yöllisistä maisemista.

Kahden takimmaisen kupolin alla istuivat Nui-Koron Siniviittojen ylikomisario Harkel ja Klaanin oma Snowie. Kummallakin roikkui selässään puolipitkä, sininen viitta. Viiksisinivuokko oli tilanpuutteen vuoksi lumiukon sylissä. Kyseinen syli oli kuitenkin pehmeämpi kuin koneen penkit, joten tinanappi ei nurissut. Kissalan pojan vastuulla oli nyt yleisen lainvalvonnan lisäksi kuivien koivuhalkojen siirtäminen silloin tällöin siipien liitoskohtien syvänteissä rungon molemmilla puolilla sijaitseviin kamiinoihin. Snowie vastasi takakamiinan klapisyötöstä ja tarkkaili venttiilin painetta. Viitassaan ja viiksissään jepari Harkelille meinasi tulla perin kuuma.

“Hei Tongels”, Snowie korotti ääntään katsoen samalla aamuyöllistä maisemaa kuvustaan, “Oletko varma, että pysyt kurssilla näin pimeässä? En tahtoisi epäillä kykyjäsi, mutta näitä puita on aika paljon!”

“Pyydämme matkustajia olemaan huoleti ja pitämään turvavyönsä lukittuina”, kuului jätin matala ääni edestä, “Jokilaakso on minulle tuttu ja kartat ovat tarkkoja. Meidän pitäisi päästä turvallisesti tätä reittiä pitkin melkein Nui-Koron muureille. Elleivät torakat ole sitten istuttaneet uusia puita saarekkeille.”

“Ja jos ovat, niin voin ampua ne ennen kuin törmäämme”, Ontor vitsaili.

“Huomiota ei kannata herättää”, Harkel puuttui peliin, “Mehän sovimme, ettei sitä tykkiä käytetä ennen todellista hätää. Salakähmäisyydestä ei ole paljon apua, jos alamme räjäyttelemään asioita. Ja yksi neuvo minun on sanottava reitistä: paras nousta pois joenuomasta ennen Hautajärven portteja. Sitä valvotaan varmasti, ainakin sen ystäviemme edellisen harhautuksen jälkeen.”

“Neuvosta vaariin, kelpo viiksimies”, Tongu sanoi, “Sinne on kuitenkin vielä monta kilometriä. Uskallan toistaiseksi nostaa vähän nopeutta, mutta meillä menee suunnilleen kaksikymmentä minuuttia tai vähintään vartti.”

“Selvä! Onneksi Troopperi ja muut ovat auttaneet edessäpäin. Eiköhän tästä selvitä ehjin nahoin takaisin kotiin”, Snowie sanoi. Näkyikö kenties idässä jo hieman keltaista, kuin lupauksena aurinkojen noususta?

“Varkain sinne asemalle, niin sanottu lahjapaketti kohteeseen ja tuli persieen alla takaisin!” Ternok kailotti, “Ne eivät siellä Tulikärpäsellään saa koskaan tietää, mikä niihin iski!”

Aluksen alaosassa tosiaan oli kyhmy. Siellä oli luukku pienen rahtitilaan, jonka sisällä oli nelikulmainen puulaatikko, joka oli tarkasti tiivistetty ja teipattu kirkkaanvärisillä turvanauhoilla, jotka kertoivat, ettei sen sisältä löytyvien aineosien välittömässä läheisyydessä kannattanut polttaa edes päreitään. Kaikeksi onneksi tarkkaan rakennettu turvajärjestelmä esti sitä kosahtamasta ennen aikojaan.

Toivon mukaan ne ajat olisivat kuitenkin pian ohitse.

Minuutit kuluivat. Halot iskeytyivät tulipesiin. Hiki virtaili. Potkurien lavat halkoivat syysilmaa. Näin pohjoisessa se oli jo myöhäissyksy. Välillä lentokoneen äänien yli kuului pohjoisesta valtava, metallinen jyly.

Vaihtelua pullansyönnille ja yleisen ilmapiirin ylläpitämiselle, Snowie tuumi toimiaan, ja heitti taas yhden koivunkappaleen koneeseen. Lumimies uskoi vakaasti kriisitilanteen henkisten aspektien keskeisyyteen, ja tiesi kyllä olevansa avuksi kaupungissakin, evakkoja avustaen. Mutta ainakin saan perspektiiviä! Sitä paitsi kultti-, kummitus- tai kuuhommat eivät juuri nyt nappaa… Ehkä Kepe kaipaa etäisyyttä.

Lumiukon aatelmat kuitenkin katkesivat, kun etukupoleista rikottiin hiljaisuus.

“Hautajärven portti näkyy jo”, Ontor sanoi, “Kengurumiehet olivat oikeassa. Pirulaiset ovat pystyttäneet kaksi vartiotornia. Valonheittimet ja kaikki!”

“No, ainakin ne paljastavat heidät ennen kuin meidät”, Tongu totesi, “Hoplaa!”

Alus nousi takaisin jokiuoman päältä havumetsän ylle. Nyt siellä kasvoi pitkälti kuusia, suoria pitkiä runkoja, mustia vihreänsinistä aamuyön itätaivasta vasten. Häivealus kaarsi loivasti kohti luodetta.

“Okei, kierretään kaupunki luoteesta. Saatamme joutua lentämään peräti sen yli, ainakin osittain. Nyt tosiaan toivon, että Rytmitykki sai harhautuksensa toimimaan. Ternok, eikö vieläkään yhteyttä?”

“Pussipirut eivät näytä olevan linjalla”, Ternok sanoi ja yritti vielä kerran väännellä vastaanottimen nuppeja, “Emmekä ole saaneet Inikoon minkäänlaista kontaktia koko homman aikana.”

“No, minusta ainakin kuulosti siltä, että Kyberi on päässyt asemiinsa”, Ontor sanoi, “Ja silloin varmaan muutkin. Ainakin vielä puoli tuntia sitten pussipirut antoivat ymmärtää, että siellä oli täysi rähinä päällä.”

“Parempia vakuuksia tuskin saamme. Toivottavasti he vain muistavat perääntyä ajoissa”, Tongu sanoi täysin tietoisena siitä, että suurille klaanilaisille sankareille tuotti toisinaan vaikeuksia pistää jarruja pohjaan. Metsä jäi taakse. Nummen yllä lentäminen tuntui miltei turvattomalta, mutta toistaiseksi öiseen lentoryhmään ei oltu kiinnitetty huomiota. Pilottijätti uskalsi nostaa vähän korkeutta juuri ennen Suurkylän puumuuria. Tutkille he ainakin olivat näkymättömiä.

Harkel katsoi kuvusta ulos.

Koti… poliisimies huokaisi mielessään.

Aluksen ottaessa korkeutta Suurkylä näytti pienenevän, mutta Harkel erotti kaikki yksityiskohdat. Oman kotinsa, poliisiaseman, suosikkiravintolansa… Hän näki myös paljon sellaista, mitä ei olisi tahtonut. Nazorakien hangaareja, purettuja rakennuksia ja isoja konetuliaseita rakennusten katoille nostettuina. Kaikensyövä violetti sieniviljelmä. Suurin muutos oli kuitenkin valossa: ennen niin lämpimät, öljylamppujen, valokivien ja soihtujen valaisemat kadut olivat muuttuneet kirkaskontrastisten valojen ja varjojen leikkikentäksi. Vihamielisiä valonheittimiä oli syytä varoa muutenkin kuin nostalgiantappajina – ei käynyt laatuun tulla ammutuksi kesken tärkeän operaation.

Snowie huomasi edessään – itse asiassa sylissään – istuvan ylikomisarion alakuloisen katseen.
”Hei, mikä tunnelma?”

Iäkäs viiksimies huokaisi syvään. ”Toivon vain, että voisin tehdä enemmän…”
Lumimieskin katsahti pallomaisesta akkunasta. Nui-Koro oli heidän allaan, pian takanaan. Snowie hymyili muistaessaan, kuinka hän ja Kepe olivat yöpyneet mainoskyltin takana roistoilta piilossa. Vaan eipä näkynyt mainoskylttiä enää, ja Kepekin…
”No hei”, Snowie ohjasi puheensa ja sitä kautta ajatuksensa poliisimiehen murheisiin, ei niinkään omiinsa. ”Sinähän olet Suurkylän sankari ja pelastaja. Ei kai kukaan voi enempää vaatia?”

Harkel kiillotti Hahnah-rapua rinnassaan. ”Vaan vastuu painaa – ei siitä huolimatta, vaan juuri siitä syystä.”

Valkea klaanilainen nojautui eteenpäin ja työnsi hartiaansa kohti Harkelia. Hän osoitti esiin tuomaansa koristetta: sama pronssirapu roikkui hänenkin rinnallaan, sinistä kangasta vasten.
”Tiedän, että on kohtuutonta verrata tilannettamme… tai siis Nui-Koro on sinun kotisi ja kaikkea, mutta minäkin olen kunnia-Siniviitta. Ja se merkitsee yllättävän paljon, minulle siis, varmaan enemmän kuin väki yleisesti luulee? Koska, no, klaanissa olen… en ainakaan sankari? Tai no, kenelle olen, kenelle en. Mutta Nui-Koro kiitti meitä iloisemmin kuin olisin osannut toivoakaan, ja kaikki tuntuivat niin vilpittömän kivoilta asian suhteen.

Eli… ehkä olemme samassa veneessä? Ainakin vähän.”

Harkel hymähti – tai niin Snowie ainakin arveli poliisin tekevän. Niin isojen viiksien takaa ei voinut olla aivan varma.
”Enkä siis tietenkään tahdo olla loukkaava tai mitään sen suhteen, että teillä olisi vähemmän kovaa kilpailua sankaruudesta kuin Klaanissa tai mitään-”
”Snowman”, Harkel keskeytti. ”Kiitos. Luulen ymmärtäneeni.”
”Hehe, eipä mitään!”

Nui-Koro jäi taakse. Vihamielinen tankkausasema odotti edessäpäin.

Harkelin mieleen hiipi toinen murhe.

Hän toivoi, että olisi ottanut kulauksen viskiä ennen tätä hanketta.

Mökäöljyhaikeus unohtui kuitenkin aluksen laskettua nopeasti korkeutta. Tornin nokassa leijui painovoimasta välittämättä kolmen kaasusäiliön muodostama murhakone. Tulikärpänen, taivasten törkein tuhokone ja naapurisaaren raunioittaja. Tongu väisteli valonheittimien keiloja. Kohde läheni, vääjäämätön oli pian täällä.

“Snökke, ylikomisario, onko laukaisuvalmius?” Tongu huikkaisi katsomatta taakseen.

“Jo vain!” lumiukko vastasi. Harkel hänen sylissään puristi vipua, joka avaisi takakontin ja päästäisi erikoislähetyksen viimeiselle matkalleen.

Tuhat metriä.

Yhdeksänsataa.
Kahdeksansataa.

Seitsemänsataa.

Kuus-

Krrrhkkk! Radiopuhelin heräsi eloon.
”-eis! Ssrrrjjjäntykää takaisin, tääl-”
Puhuja kuulosti Troopperilta, mutta yhteys pätki. Sitten puhe vaihtui johonkin muuhun, ja äänen lähdekään ei ollut enää radiopuhelin, vaan kaikki ympärillä.

Repivä ääni halkoi tärykalvoja. Pian koko maailma pyöri ja täyttyi melusta, valosta ja Klaanilaisista.

Hiekkainen pilvi kohosi maasta, savuinen sitä suudelleesta koneesta.

“Aaaargh” Tongu karjui ja raastoi aluksenrämän katon auki. “Kaikki kunnossa? Elossa? Ontor? Ternok? Snowie, Harkel?”

Lasinsiruja oli kaikkialla, kuvut olivat hajonneet. Nummimaahan kieppuva koneraato oli kyntänyt leveän uran. Toista siipeä ei näkynyt missään.

Tongu kiskoi ylös Ternokin ja Ontorin, jotka olivat naarmuilla ja mustelmilla, mutta jotakuinkin kunnossa; turvatyynyt olivat tehneet tehtävänsä. Harkel kaivautui ylös takapenkiltä sukien viiksistään lasinsirpaleita ja hengittäen syvään. Sinisen viitan villakangas oli suojannut nestoria palovammoilta, kun toisen kamiinan luukku oli auennut. Lopulta myös Snowie mönki esiin aluksen jäänteistä. Ainakin kaikki olivat hengissä.

Toisaalta he olivat syvällä vihollisen alueella ja heidän menopelinsä oli säpäleinä.

Toisaalta aluksen takaosassa oleva pommilähetys ei ollut polttanut heitä komeana tulipallona tuhkaksi.

Oli se nyt silti hyvinkin pitkälti perkelöitynyt tilanne. Tongun teki mieli raivota ja itkeä, mutta toisaalta sokki esti.

“Huoh. Huoh. Kaikki yhtenä kappaleena?”

“Ilmeisesti”, Harkel totesi synkkänä.

“Pulassa ollaan”, sanoi Ontor.

Harkel etsi poliisikypäräänsä aluksen romusta. Saattaisi tulla vielä tarpeeseen.
”Joten… mikä on tilanteemme? Mikä meidät ampui alas?” lainvalvoja yritti saada tilanteeseen järkeä.
”Mi-minä luulen, että Troopperi yritti varoittaa meitä”, sai Snowie suustaan. Toinen lentokoneen kanssa putoaminen näin lyhyen ajan sisään ei tehnyt hyvää hänen lievälle lentopelolleen.

Ilma sankareiden yllä repesi, sitten maakin. Tulipallon lyhyt elämänkaari tapahtui niin lähellä klaanilaisia, että kaikki tunsivat sen lämmön, mutta niin kaukana, ettei kukaan heistä haavoittunut. Paineaalto viskasi heidät kuitenkin nurin ja lentopeli otti tulta ainoaan siipeensä.
”Loitommas!” Tongu mylvähti.
”Tykkitulta, pannahinen!” Ternok jatkoi, ja painautui maahan. Hän ja muutkin konttasivat kauemmas aluksesta.

Uusi ammus räjähti hieman lähempänä haaksirikon paikkaa. Tykistön äänet eivät muistuttaneet mitään, mitä Tongu oli aiemmin kuullut.

Mutta jos aluksen tuli leviäisi sen lastiin, tykkituli olisi pienin heidän murheistaan – Sammutuspeite ei tukahduttaisi Tulikärpästä vaan joukon klaanilaisia. Joten pois, pois, kauas aluksesta, niin nopeasti kuin nelinkontin vain pääsi.

Nummimaassa metsän laidalla oli montunpoikanen, jonka Ternok äkkäsi. Se lienisi kyllin loitolla, sikäli kun klaanilaisten Tulikärpäsen varalle kyhäämä pommi sattuisi mosahtamaan. Jengi sukelsi syvennykseen. Sen pohjalla oli kylmä lätäkkö, jossa kasvoi vähän heinää.

Luonnonmuodostuman reunaa vasten nojaava ja hengästynyt Tongu yritti ymmärtää tätä kaaosta. Ilmeisesti he olivat pudonneet Nui-Koron nummille, hieman itse kylästä pohjoiseen. Lännessä maisema jatkui metsäisenä. Tankkaustorni siis…

Keltainen jätti nosti käytännöllisen lättänää päätään kuopasta.

…aivan oikein, torakoiden tankkaustorni sijaitsi pohjoisessa, vain muutaman sadan metrin päässä. Torakoita ei näkynyt missään – Iniko ja muut olivat onnistuneet harhautuksessaan lähes liiankin hyvin. Mutta missä he olivat? Kuka heitä ampui? Ja-

Ison insinöörin ajatukset katkesivat kuin seinään. Tankkaustornin kärjessä tapahtui.

Tulikärpänen irrottautui rakennelmasta ja alkoi kohota ylemmäs. Yhä ylemmäs.

Muutkin kääntyivät katsomaan. Kolmikeskuksinen tuhokone teki lähtöä.
”Se perkele! Pakenee!” kyklooppi parahti.

Tulikärpäsen loittoneminen oli näky, joka mustasi kaikkien mielen.
”Näyttää siltä, että jäimme kiinni”, Harkel mutisi, ja huokaisi syvään. Hän ei ollut päässyt pistämään vastaan torakoille, ei suurkyläläisten tai itsensäkään puolesta.

Ternok tutkaili ympäristöä valppaana. ”Ainakaan mistään ei lähesty russakkaosastoa. Joko ne olettivat räjähdyksen hoitaneen homman, tai sitten niillä on pakka yhtä sekaisin kuin meillä.”
”Veikkaan jälkimmäistä”, Ontor arvaili. ”Torakat harvemmin olettavat, ampuvat vaan lisää. Ja sitä paitsi, ihmekös jos ovat kaaoksen vallassa: Kyberihän piti heille oikein soittotunnin.”

Tongu vilkaisi taas pohjoiseen. Tulikärpänen oli kohonnut jo kauas tankkaustornin yläpuolelle.
”Minun koneeni ammutaan alas, ja tuo vain häipyy…” jätti murisi.
”Teimme parhaamme”, Snowie lausui hiljaa. Hän laski kätensä valtavalle, keltaiselle olkapäälle. ”Joskus… joskus se ei ihan riitä. Usko pois, minä tiedän, miltä tuntuu epäonnistua. Nyt on tärkeintä, että saamme kaikki turva-”

Sitä lausetta lumimies ei kuitenkaan saanut lopetettua. Todellisuus roihahti punaiseksi ja oranssiksi ja polttavan kuumaksi, ja sitten kilokaupalla hiekkaa ja multaa ropisi kuoppaklaanilaisten päälle. Heidän kuljettamansa pommin räjähdys vei kaikilta myös kuulon.

Kolmas tykistökeskitys oli osunut kohteeseensa. Klaanilaisten ikioma “sammutuspeite” oli räjähtänyt vain vähän matkan päässä.

Kaikki oli epäselvää, kaikkialle sattui ja sitä pahuksen hiekkaa oli kaikkialla. Ontor kaivautui esiin ensimmäisenä, tällä kertaa maan moreenista eikä koneen osista.
”Pthyi!”

Seuraavana raikkaaseen ilmaan pääsivät Tongu ja Harkel. Poliisi piti yhä kiinni päähineestään, ja sininen viittakin roikkui hartioilla, joskin pahasti repeytyneenä. Esiinnousija numero neljä, luminen olemukseltaan, ei voinut yhtä hyvin.
”Mmitä tapahthuu…” Snowie horjui tajuntansa rajamailla. Kukaan ei kuitenkaan kuullut, koska kaikkien kuulo palautui vasta. Maailma oli yhtä tinnitusta.

Ternokia ei sen sijaan näkynyt eikä kuulunut. Ontor kaipasi partneriaan pikaisesti.
”Ternok? Missä olet?”

Tongu havahtui alaisensa hätään, vaikka alkoikin vasta pikku hiljaa saada kuuloaistiaan toimimaan. Mahtavat kourat alkoivat lapioida hiekkaa pienen maansiirtokoneen teholla, mutta käsityöläisen huolellisuudella.
”Ternok?”

Harkel oli juuri liittymässä sisäänromahtaneen montun haravointitalkoisiin, kun hän huomasi Snowien vaativan apua edes istuma-asennossa pysymiseen. Hän kiiruhti klaanilaisystävänsä tueksi.

Hiekkaan kadonnut laivastolainen löytyi sankareiden helpotukseksi pian. Kaukau edellä kaveri kaivettiin maa-aineksesta. Sydänvalo paloi, mutta silmät naamion takana olivat kiinni.
”Näyttää siltä, että kivenlohkare kopsahti Ternokia takaraivoon” Tongu tutkaili. Pieni verinoro valui onu-matoranin niskaa pitkin. ”Minulla on tätä salvaani, mutta tarvitsemme oikeaa lääkintää. Kehoni rasvoilla ei pitkälle pötkitä.”
Snowieta tukeva Harkel puuttui keskusteluun. ”Kaikki varusteemme jäivät alukseen.”

Jätti laski tajuttoman pikku-ukon hiekalle. Ontor kiiruhti ystävänsä ylle, ja katsoi tämän tiedottomia kasvoja.
”Mitä siis voimme tehdä?” adjutantti henkäisi, kun tilanne alkoi sulautua hänen tajuntaansa. He olivat keskellä vihollisaluetta, kaukana huoltoyhteyksistä.

Tulikärpäsestä viis, mutta Ternok…

Silloin tuhkan peittämän taistelukentän laidalta saapui esiin jotain ihmeellistä. Se loikki kohti kuoppaa.

Kaksijalkaiset Mata Nuin ihmeet.

Suuren Hengen pomppivat veijarit.

Pelastus.

Brnn brnn

Se oli valtava Fusa, suurin kaikista, Klaanin saaren pussieläinsuvun matriarkka. Sen nahka oli keltaisempaa kuin muilla, ja sen pyylevä pussi pömpötti majesteettisena. Kunniakkaasti seisten se tuijotti viisikkoa silmillään, jotka humoristisesti osoittivat eri suuntiin sen pyöreän pään sivuilla.

Ja silloin kenguru puhui. Sen leuat eivät liikkuneet, mutta täytyisi olla aika hölmö väittääkseen, että se ei puhunut.
”Boing boing”, rahi sanoi karhealla, lyijynkatkuisella äänellä. ”Taidatte olla aika liemessä.”

Onpa uljas elukka! Mutta mitä se täällä tekee? Klaanon-Nappi sen kertoo!

Hetken ajan keltanahkainen etutasku vääntelehti ja muljahteli. Ensin putkahti esiin joukko teräviä sinisiä sormia ja sitten… toinen käsi, joka piteli legendaarista sisällissodanaikaista kivääriä. Lopulta kengurun pussista työntyi aamuyön hämärässä valossa sininen harja. Sitä seurasi pari eri parin silmiä ja, kyllä, kunnioitusta herättävä ja maaston väreihin maalattu leuka.
”Huomenta”, sanoi leuka veikeään sävyyn.

“Eversti!” Tongu hämmästeli. ”Gurttu! Ohhoh!”

“Kuulin, että teillä oli vähän ongelmia”, pussista kurkistava maastovärein maalattu skakdinpää sanoi, “ja ajattelin, että pentele, Tongu, nyt on kyllä minun vuoroni pelastaa sinut. Kengurusissejä lainatakseni… aika aloittaa Operaatio Vuhveli.”

Viimeinen Vartija ponnisti valtavan kengurun pussista ulos hampaisiin asti aseistettuna ja laskeutui kynsikkäille koivilleen metsämultaan. Sotilas nousi koko pituuteensa ja heilautti kiväärinsä selkäpuolelleen. Hän vilkaisi valtavaa keltaista pussieläintä ja taputti tätä vatsaan.

”Kyyti oli muuten aika hiostava, mutta sitäkin pehmeämpi. Saanen esitellä uuden ystäväni, Kangoon.”
Suuri kenguru katseli joukkiota isoilla kiiltävillä silmillään. Keltaisen loikkijan hiljaisessa tuijotuksessa oli jotain hassun poissaolevaa ja tosi huonosti yhteen kohteeseen keskittyvää, jonka joku idealistinen rahitutkija aina tulkitsi salatuksi viisaudeksi.

Snowien todellisuus heilui yhä vain. ”Katso kengurun loikkaa …kappas, se synnytti elokuvasankarin.”
”Brnn brnn”, Kangoo kirskui.
Yhtäkkinen loikkiva pelastus ei tehnyt hyvää lumimiehen todellisuudentajulle. Vaikka pian hän alkoikin tavoittaa tajuntaansa – ja pelko hiipi siihen saman tien.

“No, sinä tuppaat keksimään hyviä suunnitelmia, vanha lurjus”, Tongu vastasi Geelle välittämättä lumiukon höpinästä ja vakavoitui sitten, “mutta tässä on muitakin ongelmia. Ternok pitäisi viedä Kupelle ja sukkelaan. Ja vaikka en ole koskaan nähnyt noin muhkeaa Fusaa, niin emme taida kuitenkaan kaikki mahtua sen pussiin.”

“No, ainakin meillä on nyt Klaanin paras soturi mukanamme!” sanoi Ontor, “Jotkut sanoivat, ettei sota yhtä miestä kaipaa, mutta tämä yksi mies vastaa kyllä torakkarykmenttiä!

“Kiitos vain, Ontor hyvä”, Guardian nyökkäsi, “Ja vaikken ole ihan varma tuosta matemaattis-antropologisesta kommentista, niin emme me Kangoon kanssa kahdestaan tulleet…”
”Brnn brnn”, Kangoo kirskui.

Yhä heihin katsoen Gee vaikeni ja nosti vasemman kätensä ylös nyrkissä hitaasti. Skakdi räväytti yön pimeässä sormensa auki kahdesti, ja joku näki viestin.
Siniset sormet saivat liikettä aikaiseksi. Ympärillä kärähtäneen metsän puusto alkoi kuhista. Oksat heilahtivat ja risahtivat, ja pikku jalat kopsahtivat juuria vasten. Palanut heinä rapisi askelten alla, kun pieniä tummia varjoja lankesi latvoista laskeutuen äänettömästi juurikkoihin, kannoille ja mättäille.

Silloin he näkivät pieniä vihreitä miehiä.
Enkin Akakun tuima keltainen katse kurkisti hiiltyneiksi säleiksi räjähtäneen männynrungon takaa. Otlek kyhjötti oksalla jousipyssy natisten valmiusasennossa. Kymmenkunta le-matoralaisia tuijotti hyytävästi varjoista sanaakaan sanomatta, kun klaanilaisten sekalainen seurue seisoi heidän edessään palaneen metsän tuhkissa.
Katkera jättiläinen. Pelokas lumimies. Haavoittunut pilotti, ja tämän huolestunut partneri. Valpas ylikomisario. Näiden suojaaminen olisi veljeskunnan toimeksianto.

“Panokset kovenevat”, Harkel lausui viiksiensä takaa.

”Veljenpojat”, skakdi kuiskasi, ”valmiina.”
Muuta käskyä metsän pikku soturit eivät tarvinneet. Heinä kuiski, kun he kaikkosivat taas liikkumattomiin ja näkymättömiin.

”Pojat pitävät lähestyviä partioita silmällä”, Guardian marssi lähemmäs lento-onnettomuudesta selvinneitä, ”mutta pari myrkkyveistä ei osta meille montaa lisäminuuttia. Ternok, mikä vointi?”

Matoran ei vastannut.

“Taju on mennyt, mutta hengissä hän on”, Tongu huokaisi. “Taitaa olla paras laittaa hänet tuonne pussiin. Yö on viileä, eikä hypotermia pikkuista ainakaan auta.”

”Kyyti on sitten aika poukkoista ja ilmastointi kehno, mutta iskunvaimentimet ovat mainiot”, Guardian nyökkäsi. ”Ja istuimet pehmeät.”
Kukaan ei kokenut tarpeen korjata Geen näkemystä fusa-anatomiasta. Kangoon jalkojen metallijouset välkkyivät yövalossa.
”Brnn brnnn”, Kangoo kirskui.

Tongu laski hellävaraisesti Ternokin pussiin adminin pitäessä sitä aukinaisena. Kangoo nuuhkaisi matorania ja tuntui hyväksyvän sen poikasekseen; ison sinisen piikikään körilään jälkeen kenguru tuskin oli kovin nirso kyytiläisistään. Joukko vetääntyi metsän suojaan. Paikka oli murheellinen. Siellä täällä pimeydessä hehkui vielä hiiltyneitä rungonkappaleita, eikä mitään vihreää ollut jäänyt jäljelle. Suurien rankojen lomassa ei törröttänyt seikkailijoiden lisäksi korttakaan. He jatkoivat syvemmälle.

“Hylkypaikka kuhisee kohta nazorakeja”, huomautti Harkel, “Toivottavasti ne eivät osaa seurata jälkiämme tässä pimeydessä.”

“Se räjähdys kyllä tuhosi jäljet. Toivottavasti Inikon ja muiden harhautus toimii yhä. Silloin saatamme päästä turvaan”, sanoi Tongu.

“Mutta Tulikärpänen lähti. Ei niitä missään vaiheessa taidettu harhauttaakkaan, vaan meitä”, Harkel huomautti ja huokaisi. “Ja menetimme radiolaitteemme iskussa. Joskohan saamme heihin ollenkaan yhteyttä?”

Guardian ojensi poliisikomisariukselle radiopuhelimensa. “Troon taajuus on jo auki”, hän virnisti, “Olin mieheen yhteydessä tullessani. Putoamisenne ei varsinaisesti jäänyt heiltä väliin, ja sovin jo, että kohtaamme Kar-Vermorin notkelmalla.”

“Toivottavasti heitä ei ammuta alas”, Ontor mietti.
”Niin…” Guardian vastasi. ”Sehän tässä huolettaakin. Saimme nimittäin selville, mikä teidät ampui alas… Troon ja Santorin myös.”
”Ai?” Ontor reagoi. ”Jotain uutta teknologiaa?”
”Tavallaan…” G vastasi. ”Jouduitte Eversti 437:n tähtäimiin.”

Snowie nielaisi.
”Se kyborgitorakka, joka miltei listi Ämkoon?”
”Sama.”


Vihreät keinosilmät haravoivat taivasta. Taivaalla ei näkynyt enää ainuttakaan klaanilaisten alusta, ja viimeisimmän maahansyöksypaikka oli pommitettu.

Nazorakin koura irrotti lämpöhakeutuvan ohjuksen laukaisualustastaan. Klik.

Eversti 437 oli toimintakykyisempi kuin koskaan ennen. Hänen kyborgikehonsa oli päivitetty, eikä tappio nykyiselle everstille hiertänyt enää mieltä.

Yö läheni loppuaan, mutta huipennus oli vasta edessä.


”Eikä se nyt sinänsä kuumota, että herra eversti on täällä…” Guardian jatkoi. ”Vaan se, että meillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä mokoma täällä tekee.”
”Niiden olisi pitänyt jättää sen rikkinäinen raato rannalle”, Enkin ääni kuiskasi yhtäkkiä aivan vierestä ja sai heidät hätkähtämään. ”Siellä se olisi palanut samoissa liekeissä saaremme kanssa.”
”Niinpä niin, Enki”, Gee sanoi myös hieman hämillään. Kun hän kääntyi äänen suuntaan, ei pikkumiehestä vähemmän yllättäen ollut jälkeäkään.

Skakdi haki sanojaan.
”… luulimme kyberperkeleen olevan joko varikolla tai johtamassa jotain ryhmää, mutta emme ole tehneet mitään havaintoja isommasta joukosta. Pelloilla on kohtuullinen määrä sekalaista ötökkää, mutta ei mitään merkittävää osastoa.”
Sotaskakdin sormet puristivat Vartija-kivääriä tiukasti. ”Klassisen epäilyttävä hiljaisuus, siis.”
“Jaa. Ehkä ennen yön loppumista saamme sitten tietää, kumman eversti on kovempi”, Ontor sanoi. Guardian vastasi vain vilauttamalla rohkaisevaa hymyä laivastolaiselle.

“Minä kyllä toivon, että vain pääsisimme pois tästä ankeasta paikasta”, Tongu sanoi miettien, “anteeksi vain, Harkel, mutta kotiseutusi oli mukavampi ennen evakuoitumista, ja nyt näyttää siltä, ettemme voi asialle enää mitään.”
“Turha sitä on pahoitella”, poliisisetä sanoi ja aukaisi yhteyden. “Haloo? Kuuleeko ryhmä Rytmitykki?”

“#Kssh Huhuu? Olette ilmeisesti löytäneet muut?kssh#”, kuului Troopperin särisevä ääni radiovastaanottimesta.

“Tässä Harkel. Guardian joukkoineen löysi meidät. Tehtävä on… epäonnistunut, kuten huomasitte. Ternok loukkaantui aluksen räjähdyksessä. Meidän tulisi vetäytyä.”

“#ks- No, nyt on selvempi? Niin, kyllä, se perkele pakeni. Me nyt olemme jotakuinkin kunnossa ja valmiina lähtöön, mutta emme voineet nousta ilmaan ennen kuin tiesimme, oletteko elossa ja missä. Tuolla ei ole turhan turvallista lentää.”

Lumimies katseli hermostuneena taivasta. Yö oli pimeä ja vähätähtinen. Punaisen tähden turvallinen loiste oli kokonaan näkymättömissä.

“Ei tosiaan! Me olemme nyt metsässä, tai siinä mitä siitä on jäljellä, putoamispaikkamme länsipuolella. Yrittäkää kiertää pohjoiseen tankkausasemasta ja pysykää poissa nummilta. Metsikköjen yllä olette paremmassa turvassa. Sovitte Guardianin kanssa jo tapaamispaikasta, eikö? Hyvä. Te ehditte sinne tietenkin nopeammin kuin me jalan, joten lienee paras, jos odotatte piilossa vielä jonkun aikaa. Pidetään yhteys auki”, Harkel sanoi, ja katsoi kysyvästi joukon muita sankareita. Guardian nyökkäsi ja se riitti; muut eivät kyseenalaistaneet ylikomisarion paikallistuntemusta. Poliisi antoi puhelimen Ontorille, jotta pystyi tarkkailemaan parhaiten aluetta.

Troo kuittasi ja seurue jatkoi marssiaan – tai yhdessä tapauksessa pomppimistaan – pohjoisemmaksi. Veljeskuntalaiset liikkuivat puiden rungoilla ja oksistoissa kuin varjot. Nyt ainakin klaanilaiset pystyivät luottamaan siihen, että mahdollinen vihollinen saisi myrkkyveitsen kurkkuunsa ennen kuin ehtisi ampua laukaustakaan.

”Enki?” Guardian kuiskasi pysähtyen muhkean tammen juurelle.
”Herra Guardian”, kuului aivan eri puolelta puuta kuin skakdi oli uskaltanut arvioidakaan. Gee kääntyi ja löysi le-matoralaisen siluetin tuijotettuaan ensiksi pari kiusallisen pitkää sekuntia suunnilleen matoralaisen kokoista kantoa.
”Lentäminen olisi kivaa, Enki”, skakdi supatti, ”mutta kotkapelastus ei taida olla tilanteessamme kovin kestävä ratkaisu.”
Enki nyökkäsi äänettömästi. ”Liian vaarallista linnuille… torakoilla on tarkkoja silmiä jossain korkealla.”
Skakdi kiristeli hampaitaan. ”Kovin siltä vaikuttaa”, hän mutisi kiikaroiden hetken liikettä oksilla. ”Toivottavasti ei liian tarkkoja. Voisit pysytellä joukkiomme lähellä. Pidän katseestasi ihan tässä maan tasalla. Välitä myös pojille viesti: Otlek vahtiin kaksisataa metriä luoteeseen, kaksoset tuijottamaan etelään ja itään. Saitko?”
Enki nyökkäsi.
”Ja kun tulet takaisin”, skakdi jatkoi, ”pysyttele selustassamme ja valmistaudu heittämään mahdollisimman paljon teräviä juttuja jonkun silmään.”

Matoralainen nyökkäsi toiseen kertaan, otti hieman vauhtia ja juoksi myrskyn kenoon kallistaman kuusen runkoa ylös äänettömin askelin.
”Matka jatkuu”, kuului Vartijan hiljainen käsky, ja joukko jatkoi liikettään.

Tongu puristeli käsiään nyrkkeihin ja vilkuili puiden väleihin hermostuneena.
“Gee, muistuuko mieleen? Nynrah. Me ja Ternok ja Ontor. Paitsi että nyt meillä on makutan sijasta poliisi, ninjoja ja lumimies. Ja tuo kenguru. Aika lailla tasaista.”

“Niin, jos Ternok olisi tajuissaan”, Ontor lisäsi hiljaa.

”Kuka tietää, kuinka hyvin Nynrahilla olisi mennyt jos meillä olisi ollut Kangoo mukana”, skakdi hymähti ja taputti pussieläintä niskaan.
”Brnn brnn”, Kangoo kirskui. Myös poppoon toisen keltaisen jätin katseessa oli huolta ja kiirettä. Sen täytyisi saada uusi poikasensa turvaan.

“Silloinkin meidät ammuttiin alas, ja jotenkin pääsimme karkuun. Ja kaipa meillä on nyt vastassa vain joitakin torakkojen pataljoonia tai mitä lie rykmenttejä. Ei kai täällä Suurkylän nummilla liiku mitään, mikä olisi verrattavissa Zorakin Feterroihin?” Tongu yritti pitää toivoa yllä.

”Ne nelikätiset rumilukset eivät olleet mitään verrattuna sen ylipitkänimisen persläven egoon”, skakdi hymähti. ”Torakat ovat sentään edes vaatimattomia.”

Vaikka alue oli periaattessa jotenkuten tutunoloista, miehityksen varjo tällä ennen niin mukavalla seudulla tuntui Nynrahia painostavammalta. Tai ehkä aika oli vain kullannut senkin muiston – silloin sentään oltiin päästy yksinä kappaleina kotiin.
“Niin”, Harkel mutisi hiljaa. “Yleensä nämä nummet olivat rauhallisia. Eivät toki aina…” Ylikomisario loi merkittävän katseen Guardianiin.

“Täälläkö te partioitte?” admin ymmärsi kysyä. ”Zyglakien varalta.”
“Harmillisesti pari kilometriä etelään”, poliisimies vastasi alakuloisesti. “En muista näiltä mannuilta ainuttakaan koloa, eikä seurueemme niihin varsinaisesti mahtuisikaan.”

Snowie ymmärsi sanojen viittaavan osin häneen. “He-he, niin…” hänen äänensä haparoi. Lumimies oli vielä osin räjähdyksistä shokissa, mutta kävely yöilmassa selvensi ajatustoimintaa hetki hetkeltä. “Olen oikeastaan miettinyt, että voisin vähentää ruoka-annoksiani, nyt kun väkeä kertyy muurien sisään koko ajan enemmän… Vaikka en minä tiedä, että vähenisikö massani oikeasti, kun siis, tai… Äh, mitä minä höpötän, anteeksi, väärä aika ja väärä paikka.”

Lumiukon hyvin tuntevat Tongu ja Gee tiesivät, ja muutkin arvailivat, että nopea ja hyppelevä puheenparsi oli Snowien tapa käsitellä stressitilaa ja pelkoa. Viimeinen Vartija muisteli kaksikon viimeisintä elokuvailtamaa ja alkoi katua päätöstään päästää lumimies rintamalle. Häivealuksen miehistön olisi pitänyt olla turvassa, mutta sodassa sellaista ei saanut luvata.

“No, tämä on väärä paikka ja aika kelle tahansa olla paikalla! Paitsi ehkä sotilaille, joita meistä on yksi nel- vii- no, ties kuinka monesta. Joten paras kai keskittyä suunnistamaan sinne sopimaanne suojapaikkaan”, Tongu sanoi. Kuivat oksat rutisivat jättiläisen isojen jalkojen alla.

“Toivotaan, että se on yhä suojaisa”, siniviitta lausui. “Uutiset pohjoisesta kertovat, että torakat syöttävät saarta ja sen metsää sienelleen.”

Veljeskuntalaisten läsnäolo muistutti kaikkia siitä, että ympäristön tuho saattoi olla lopullisempikin.

”Jos notkelmaa saarretaan, jompikumpi kaksosista kyllä huomaa ja lähettää viestin meille”, Guardian sanoi ja kääntyi taaksensa. ”Vai mitä, Enki?”

”Kyllä”, ääni vastasi pimeydestä.

”Tiedätkö, ajattelin vain testata huvin vuoksi, oletko siellä”, Guardian hymähti. ”Eli loistavaa työtä.”

Syvä hiljaisuus kehysti metsän varjoja.

”… voisit jatkossakin vastailla ihan vain näyttääksesi, että olet siellä.”

”Enki lähti tarkistamaan kaakon suuntaan”, uusi ääni sanoi aivan toiselta puolelta ja rutkasti ylempää. ”Hän palaa pian.”

”Aha. No, hyvää oma-aloitteisuutta, pojat.”

Ontor ei kiinnittänyt huomiota admininsa ja veljeskuntalaisten sanailuun. Hän oli liian huolissaan Kangoon kyytiläisestä. Vaikka seurue eteni metsän siimeksessä hyvää tahtia, eikä torakoista ollut kuulunut pihaustakaan toviin, oli hänen kanssaseikkailijansa kohtalo yhä vaakalaudalla. Sitä paitsi miten heidät oli nähty, ja mitä se konetorakka teki täällä? Lennokin puikoissa Ontor olisi odottanut kohtaamista kyborgin kanssa lähinnä mielenkiinnolla, seikkailullinen pilke silmäkulmassaan – mutta nyt häntä kieltämättä pelotti. Matoralaisen aivolohkossa jyskytti myös epäjohdonmukainen syyllisyys siitä, että hänen toveriaan oli satuttanut heidän oma pomminsa.

“Mihinköhän… mihinköhän se Tulikärpänen lähti?” Snowie uskaltautui arvuuttelemaan.
“Hmm, mietitäänpäs…” Tongu aprikoi. “Se saapui tankkaukselle ihan meikäläisten anastaman aikataulun mukaan, mutta poistui paikalta hetimmiten, kun jäimme nalkkiin… Tiedä häntä, onko mokomilla toinen bensa-asema lähempänä keskustaan. Luulisin sen joka tapauksessa vaativan lisää löpöä.”
“Eiköhän se ole toiminta-alueemme ulkopuolella joka tapauksessa”, yhtyi Ontorkin lopulta keskusteluun. “Ei varmaan ole mielekästä lähettää ketään perään.”
”Hyvällä lykyllä tempauksemme varmisti, että ne eivät uskalla tankata tulimörköään tuolla hetkeen”, Guardian pohti tiiraillen tankkausaseman arvioituun suuntaan, ”huonolla lykyllä annoimme niille syyn kolminkertaistaa puolustuksen ja tarkkailun. Ja se oli selvästi jo tällä kertaa aika hyvä.”

“Liian hyvä. No, ainakin näytimme, ettemme ole ihan löysiä rukeja tässä sodassa”, Tongu puntaroi, “ja kaipa Troopperin porukka sai jotain aikaan. Kunhan nyt vain pääsisimme pikaisesti takaisin linnakkeelle ja vietyä Ternokin Kupelle… onpa onni, että meillä on hänetkin.”
“Niin”, Snowiekin kuulosti piristyvän, joskin vain piirun verran. “Ykkösjuttu on, että selviämme. Emmehän me ole tässä sodassa, jotta voisimme aiheuttaa pahaa torakoille tai kenellekään… tahdomme vain, että olisimme turvassa ja yhdessä.”
Valkoisen palleron idealismi jäi hetkeksi leijailemaan tummaan metsämaastoon hiljaisten matkalaisten ylle.

“Niin, tuosta…” Harkel pisti väliin. “Ymmärrän, että teidän perspektiivinne on aivan eri, mutta moni on jo menettänyt kaiken. Osa pohjoisen väestä… heidän mökkinsä on poltettu, karja teurastettu ja pahimmassa tapauksessa kaikki ystävätkin ovat menneet. Muurienne sisällä on kostonhimoistakin väkeä.”

Hetken verran oltiin taas vaiti. Guardian avasi suunsa ensimmäisenä. “Entä oma kantasi? Kotiseutusi on pistetty aika rujoon kuosiin, eivätkä kaikki suurkyläläisetkään selvinneet evakoinnista.”
“Minun kantani…” ylikomisario maisteli sanoja kuin hyvää viskiä. “Sen vähän, mitä itsestäni kehtaan puhua, voi tiivistää tehokkaasti. Olen Nui-Koron Siniviitta, nyt Bio-Klaanin alaisuudessa. Yritän olla se valpas suojelija, joka siniviittain valassa lupasin olla.” Suu muhkeiden viiksien alla kääntyi orastavaan virneeseen. “Sitä paitsi olen jo aika vanha! Puhti pihisee vielä, mutta johan minä joudan itseäni nuorempien tieltä kuljeksimasta. Ja parempien.”
Guardian ei pitänyt siitä, kuinka viimeinen lisäys oli selvästi kohdistettu hänelle. Snowie taas hymyili Harkelille. Hän tuli iloiseksi ystävänsä kostonhimottomasta vastauksesta.

”Kuulkaas, kamut”, skakdi lausui yhä hiljempaa, ”hyvä kosto on pikaruokaa. Maistuu herkulliselta sen pienen hetken, mutta ei siitä täyttynyt olo tule. Kärpänen pörisi pois, ei voi mitään. Yrittäkää suhtautua tähän operaatioon ankean matemaattisesti kuin joku pieni, raivostuttava ruumiiton ääni laskisi plussia ja miinuksia yhteen päässänne.”
”Voi pojat”, Tongu mutisi, ”teillä oli varmaan tosi hauskaa kahdestaan Nynrahilla.”
Etunenässä kulkeva skakdi nyökkäsi vauhdikkaasti jättiläiselle ja kääntyi sitten Kangoon pussia kohti.
”Voimme kutsua tätä voitoksi sitten, kun saamme Ternokin turvaan”, skakdi lisäsi katsellen kengurua silmiin.

“Niin. Turvaan. Kuten ystävän kuuluukin”, Ontor ilmoitti.
“Tai reilun pomon”, Tongu lisäsi.
“Tai kivan kaverin!” lumiukko yhtyi.
“Tai ehkäpä valppaan suojelijan”, Harkel päätti päättää litanian ja salli siten Guardianin lopettaa silmiensä pyörittelyn. “Mutta rauhoitutaanpa nyt, ennen kuin herätämme russakoiden huomion.”

Ei heitä nazorak huomannut. Tai edes puolitorakka. Heitä odotti aivan toisenlainen vihollinen.

Seurue pysähtyi.

”Tai hyvän kahviseuran”, virnuilevien hampaiden välistä kaikui.

Edessä hengitti jokin, jota Guardian ei ollut täällä täysin odottanut. Mutta jokin, johon hän oli varautunut. Ja kaikkein pahinta, jokin, jota hän oli toivonut.

Yön kolmas eversti seisoi heidän edessään.

Guardianin sormi puristui kiväärin liipaisimen ympäri, kun metrien päässä heidän edessään heijastui torakkaterästä punaisten silmien hohde.

”Vai että laittoivat sinutkin vihdoin töihin”, skakdi kuiskasi katsekontaktia rikkomatta.

Pienten jalkojen liike hiljeni oksilla. Metsäväki pysähtyi katselemaan samaa kuin muutkin.

Musta nahka lepäsi yössä seisovan sarvipäisen siluetin hartioilla. Tutut tummanvihreät kasvot vääntyivät vieraaseen virnistykseen. Ämkoon tummanpuhuvasta kehosta kurottuva, kelmeän punainen, läpikuultava ja särähtelevä kummituksen koura piteli tiukasti käyrää nazorak-säilää.
Muu saattue perääntyi hitaasti taaksepäin, mutta Guardian pysyi tyynenä paikallaan. Hän tuijotti silmiin sitä, mitä ei vieläkään aivan uskonut. Edessä seisoi pelkkänä tummana varjona sarvipää, joka näytti yhä ystävältä, mutta seisoi ja katsoi häntä kuin torakka saalistaan.

”Hyvää iltaa vain kaikille”, tumma ääni virkkoi pirullisesti.

”Ä-ämkoo…” Snowie kuiskasi. ”Sinä… miksi…”
Miekkapaholainen hymyili. ”Täällähän on sekä vanhoja tovereita että uusia tuttavuuksia. Kovin mukavaa, että pääsitte kaikki paikalle.”

Komisario Harkel kurtisti kulmiaan ja askelsi uhmakkaasti lähemmäs miekkamiestä. Sinisen skakdin nostaessa vasemman kätensä ylös Harkel kuitenkin pysähtyi ja jäi hieman kauemmas.

”Tunnen sinut vain maineesi perusteella…” Harkel murahti kääntyen miekkapaholaista kohti. ”Ja minä heti en pidä sinusta.”

Ämkoo hymähti hiljaa. Pirun hampaat vilkkuivat syysyössä.
”Harmillista kuulla. Ehkä yritän korjata ensivaikutelman, jos vain sallit.”

Komisarion valppaat silmät laskeutuivat miekkaan, jota aavemainen käsi piteli tiukalla otteella, mutta ei ollenkaan uhaten. Terä osoitti mätästä huolettomasti, pilkkaavasti. Aivan kuin sen kantajalla ei olisi ollut aikomustakaan liikuttaa sitä siitä senttiäkään.

Tongu ei sanonut mitään. Myös jättiläisen yksisilmäinen katse oli nauliintunut Ämkoon upseerimiekkaan, joka näytti etupäässä tappavan terävältä. Vaistonvaraisesti kykloopin käsi siirtyi suojaamaan Tongun perässä kävellyttä Ontoria.

Hetken hiljaisen hengittelyn jälkeen Guardian oli ainoa, joka edes liikkui. Sininen skakdi otti yhden, varman askeleen kohti miekkapaholaista.
Siihen, hieman heistä muista edelle hän vain jäi seisomaan ja tuijottamaan. Pimeässä yössä ei kukaan skakdin takana seisova enää nähnyt tämän kasvoja.

Ontorista tuntui, etteivät hänen matoran-aivonsa olleet vielä oikein sulattaneet silmien tuomaa näkyä. Siinä seisoi ilmielävänä – vaiko kenties epäkuolleena – mies, jonka viesti joitakin kuukausia sitten oli aiheuttanut hämmennystä, surua ja vihaa; viime kuukausien aikana Klaanin kaupungilla ja työpaikoilla oltiin päivitelty takinkääntöä, punnittu kauhuskenaarioita ja spekuloitu entisen adminin juonia; mutta ennen pitkää, kun asia oltiin jotakuinkin hyväksytty, oltiin miekkapirusta myös veistetty vitsiä ja mietitty, miten moisen saisi kompastumaan omaan takkiinsa. Nyt moinen puhe tuntui tappavan typerältä. Ontoria ei naurattanut, eikä hän tuntenut itseään tippaakaan sankarilliseksi. Matoralaisen katse hakeutui tahtomatta Kangoon pussiin, jossa hänen tärkein ystävänsä makasi tajuttomana.

Ämkoon suu avautui hitaasti. Miekkapiru oli sanomassa jotain, mutta tuntui haluavan pitkittää jokaista sekuntia, joka sitä edelsi.

”Kuka on kengurun kyytissä?” piru hymyili.

Niiden sanojen kohdalla Ontor tunsi sydämensä hyppäävän kolme lyöntiä yli. Matoralaisen leuka vapisi hiljaa.

”Py-pysy kaukana!” Snowie korotti yhtäkkiä ääntään. ”Pysy ihan… pahuksen kaukana! Siitä pussista…”

Sarvekas naamio kääntyi Snowieta kohti ja hymyili yllättyneenä, mutta ilahtuneena.
”Muistit sentään tuon ohjeen”, puolimakuta hymähti. ”Suosittelen pitämään siitä kiinni jatkossakin.”
”Muistan paljon muutakin”, valkea klaanilainen vastasi, tuskin kuiskausta kovempaa. ”Muistan kaiken, mitä kerroit silloin sukellusveneessä, viidakkosaarelta lähtiessä… yrititkö pyytää silloin anteeksi, tai siis, ennakoivasti…? Tahdoitko, että ymmärrän?” lumimiehen katse kävi Miekkapirussa, mutta palasi pian maan multaan.

Kaikki muut pysyivät hiljaa. Ämkoo virnuili paholaisen hymyään naulitessaan katseensa tiukemmin lumiukkoon.
”Se oli hieno matka”, miekkapiru sanoi hiljaa. ”Minäkin muistan siitä paljon. Etenkin sen, miten ojensit sirun suoraan Avden nukelle.”

Siihen Snowie ei vastannut mitään.

Tongu mietti asioita kuumeisesti. Ainakaan miekka ei ollut vielä kenenkään kurkulla… Ja olihan heillä Guardianin Vartija-kiväärin etu puolellaan. Niin kauan kuin puheet Avdeista ja nukeista ja siruista – eli asioista, joista keltainen mies oli kuullut lähinnä huhupuhetta – pitäisivät miekkamiehen kaukana, kukaan ei olisi kuollut; hengenvaarassa he joka tapauksessa olivat, mutta sehän oli sotatehtävällä odotettavaa. Olisiko Ämkoo lähetetty metsään vain tappamaan heidät? Ainakaan vihreänaamainen virnistelijä ei näyttänyt yllättyneen siitä, että tapasi vanhan admin-toverinsa kentällä; olikohan miekkapiru perillä vanhojen matorankavereidensa paikallaolosta? Ja vaikka Tongu oli perillä Ämkoon taistelutekniikoista ja voimista vain hatarasti, hän oli pirun varma siitä, ettei ainakaan mies ollut heitä taivaalta alas ampunut. Joka tapauksessa uusi vihollinen vaikutti epävakaalta ja veretseisauttavan kammottavalta, eikä ainakaan pakoon juokseminen tullut kysymykseen. Olipahan vainolainen kaiken kukkuraksi tien tukkona.

”Jätä heidät pois tästä.”

Guardianin sanat katkaisivat jätin mietteet. Skakdi suuntasi heitä kohti edelleen tiukasti vain takaraivonsa ja piteli Vartija-kivääriä valmiina.

”Se ei kuulunut käskyyn”, miekkapiru myhäili.
”Nyt kuuluu”, Vartija vastasi. ”Minun tietääkseni sinua ei ole koskaan virallisesti erotettu, eikä sinulla ole enää tällaistakaan.”
Guardian vilautti vyöstään punaista admin-kiveä. Nyt muu seurue ei voinut olla kuulematta skakdin äänessä hymyä.
”Joten teknisesti ottaen olet yhä jäsen, ja käskyvaltani alainen.”

”Hauskaa”, piru kuiskasi. Ja vilautti takkinsa kauluksen alle piiloutunutta identtistä admin-kiveä kuin pilkaten sitä, että oli menettänyt oikeuden käyttää helyä jo kuukausia sitten.
”Kaiken lisäksi minäkin olen eversti nykyään.”
”Ai kun kiva”, Gee mutisi. ”Minä nimittäin en.”

Hetken aikaa kaikki alkoi tuntua kuin sairaalta pilalta. Guardian ja Ämkoo tuijottelivat toisiaan hymyssä suin kuin olisivat olleet molemmat vitsissä mukana. Hetken Tongusta tuntui siltä, kuin metsän puut kaatuisivat kohta pahvisina lavasteina alas ja joku pyörittäisi purkitetut naurut heidän typeryydelleen.
Silloin Guardian käänsi päätään heitä kohti ja suuntasi heihin sivusilmällä oudon, rohkaisevan katseen.

”Jatkakaa liikkumista”, hän kuiskasi. ”Veljenpojat suojaavat teitä. Notkelmalla olette turvassa.”
Sen sanottuaan skakdi nyökkäsi, hymyili ja kääntyi taas miekkapaholaisen petollista olemusta kohti.
“Pärjää”, Tongu kuiskasi takaisin, nappasi Ontorin toiseen kouraansa ja paimensi toisella Kangoota etenemään. Harkel seurasi jättiä, mutta Snowie ei vielä liikkunut.
”Mutta…” hän jäi aukomaan suutaan.
”Tule!” Telakan mestari komensi. ”Meistä ei ole täällä iloa.”

He lähtivät kiertämään oikealta, sen Ämkoon käden puolelta, joka ei koostunut varjomateriasta ja pitänyt kiinni pitkänomaisesti esineestä, jota olisi voinut kuvailla lähinnä sanalla “terävä”. Sillä puolella puustoa oli vähän enemmän, ja vähät lehdet ja havutupot tuntuivat tuovan enemmän piilopaikkoja veljeskuntalaisille.
Olivathan metsäläiset varmasti heidän puolellaan, vaikka vihreiden pikkumiesten vanha mestari seisoikin aivan lähituntumassa? Tongulla ei kuitenkaan ollut varaa pelätä myös myrkkytikaria selässä, kun varmempi vihollinen kuumotteli vain muutaman kiven ja rungon takana.

Seurueen viimeisenä kulkeva Snowie kääntyi vielä katsomaan taakseen, kun he olivat jo metsän katveessa. Hänen kaksi ystäväänsä ja johtajaansa seisoivat yhä paikallaan toisiaan mittaillen. Lumimies tunsi itsensä hyödyttömämmäksi kuin aikoihin, ja jatkoi Tongun ja muiden perään.

”Ajattelitko ostaa heille aikaa?” Ämkoo kohotti kulmiaan hymysuin.
”Ei, vaan meille kahdelle”, skakdi irvisti. ”Emme ole rupatelleet sitten viime kahvihetken.”

Miekan terä lepäsi kohti aluskasvillisuutta. Samalla tapaa osoitti viimeisen Vartijan kiväärikin vain kuusenjuurta.
”Totta. Kerrohan, admin Guardian. Oletko lukenut hyviä kirjoja viime aikoina?”
Skakdi pudisti päätään. ”Näh. Olen kyllä sisustanut huoneeni Kapuran hourailuilla. Siinä on ollut aika paljon ahmittavaa.”

Siihen lausuntoon piru vain nyökkäsi hyväksyvällä hymyllä. Guardian laski katseensa miekkaan, jota punaisena värisevä ja rätisevä savukäsi piteli. Käyrä nazoralainen upseeriterä lepäsi edelleen vain maata kohti, ja kuunvalossa sen kuparinhohtoisen kahvan kaarevat kirjaimet välkkyivät.

”Hieno säilä sinulla siinä”, skakdi lausui. ”Missä Ääri on?”
“Tallessa”, miekkapaholainen hymähti. “Varmassa paikassa, suojassa uteliailta silmäpareilta.”

Kuunvalo vilahti kirkkaana metallissa, kun nazorak-terä pyörähti ilmassa Ämkoon vierellä. Piru nosti uuden aseensa silmiensä tasalle, ja jatkoi:
“Tunnet minut. Tämä veitsi on minulle roskaa. Uudet ystäväni… he osaavat monta asiaa, mutta heidän takojansa eivät vastaa vaatimuksiani.”
Ilkkumisestaan huolimatta miekkapiru sai sapelinsa näyttämään kuolettavalta. Mikä tahansa terävä esine näytti siltä Ämkoon käsissä.

”Tuhatvuotiset taikamiekat ovat hemmotelleet sinut”, Gee vastasi äänensävy yhä rauhallisena ja tuttavallisena. ”Ai niin. Bakmeilta muuten terveisiä.”
Ennen kuin Guardian jatkoi, hän vilkaisi, saiko nimen maininta muutosta aikaan vihreissä kasvoissa. Virne säröili vain hieman, mutta näkyvästi.
”Ihan yhtä hurmaava kuin tarinoissasi”, skakdi jatkoi. ”Hyppäsi yhden torakan läpi ja tappoi toisen sen omalla jalalla.”

Ämkoon katse valui hitaasti sinisen adminin kasvoista tämän varpaisiin, ja sitten takaisin. Näytti siltä, kuin miekkamies olisi tarkistanut, oliko tämän entisellä admin-toverilla vielä kaikki raajat tallella.
“Vanhus voi arvatenkin hyvin”, Ämkoo puhui. Se ei ollut kysymys, vaan toteamus. Suu vihreillä kasvoilla aukesi toistamiseen, kun Ämkoo maisteli sanoja.
“On myönnettävä, että en keksi mitä oikein lähdit hakemaan opettajani luota. Ja kuulemani mukaan vanhus lähti mukaasi. Et varmaan halua valaista minua asiasta.”

Gee pudisti maastovärein sotattua päätään ja kohensi kiväärinsä asentoa edessään. Edelleenkään hän ei nostanut sen piippua miekkapaholaista kohti. Kahden everstin välissä oli kahdeksan metrin alue, jolle ei uskaltautunut kärpänenkään.
”Valaisepa itse. Kenen taskuun olet oikeasti sujauttanut itsesi siellä pesissä?”
Guardian piti hetken tauon ja tuhahti.
”Jos vastaat Gaggulabio, olen aika pirun pettynyt periaatteisiisi.”

Guardianin mainitsema nimi sai Ämkoon virneen muuttumaan pieneksi hetkeksi epämääräiseksi irvistykseksi. Sitten kiero hammashymy kuitenkin palasi pirulaisen kasvoille.
“Kauan eläköön tahrattoman perimän imperiumi”, kuuluivat sanat miekkamiehen suusta. Äänensävystä oli mahdotonta löytää vihjeitä siitä, oliko tämä tosissaan vai ei.

Tai olisi ollut, jos ei olisi tuijottanut parasta ystäväänsä silmiin ensimmäistä kertaa kuukausiin.


Ontor oli siirtynyt johtamaan letkaa, ja aamuöisen pimeä metsä vilisi muodottomana sankareiden ympärillä. Kohtaamispaikalle oli enää vähän matkaa, eikä Ämkoo ollut näyttänyt aikeita takaa-ajoon. Matoranista tuntui silti pahalle, hän tahtoi oksentaa. Tai hän tahtoi herätä tästä unesta, jossa oli joutunut jättämään admininsa jälkeen ja Ternok oli tajuttomana. Tai oikeammin hän halusi takaisin Klaaniin, turvaan.

Kangoo loikki aivan seikkailijan kannoilla, Tongu ja Snowie hölkkäsivät vasta vähän jäljessä. Kumpikaan pitkän linjan ja ison koon klaanilaisista ei ollut edustamansa järjestön vikkelimmästä päästä, mutta tahti oli silti ripeä.

Sitä paitsi ajatukset tuntuivat tuona yönä fyysistä muotoa painavammilta.
”Tongu…” lumimies läähätti. ”Olen pahoillani. Siitä, kun pyysin tulla mukaan… En tiennyt mitä tilasin, en minä täällä ole avuksi.”
”En minäkään! Mutta murehditaan tätä toiste, keskitytään nyt kulkemiseen”, jätti vain vastasi. Snowie tiesi Tongun olevan oikeassa.
”Okei, joo…” valkea klaanilainen myöntyi.

Ja sitten tajusi jotain. ”Hetkinen!”


Guardianin takaa puskeva kevyt tuuli hieroi havunneulasia vasten puunrunkoja. Se kulki nurmen yli ja tanssitti katkenneita oksanpalasia, kunnes pyyhälsi yli kahden miehen varjon, jotka tuijottelivat toisiaan keskellä sotatannerta.

”Videoviestisi oli aika hieno. Sinun vai noiden totuustehtaan idea?”
Ämkoon elävän käden sormet käväisivät tämän suun tiellä.
“Mukava kuulla, että pidit siitä. Jännitän aina kameran edessä, tiedäthän. Ja voit olla varma, että idea oli kokonaan minun.”
”Kaikki eivät ihan arvostaneet sitä…”
“Ah. Loputtomalla suosiollani on siis rajansa.”
”Niin kai. Minullakin meni hetki omaksua se pätkä… mutta niinhän ne kai sanovat hyvästä elokuvataiteesta.”
Ämkoo ilmehti ilkikurisesti. Ylimitoitettu nahkatakki lepatti raskaasti, kun hän laski kätensä alas sen suojaan. “Kun nyt kerran otit puheeksi, niin kerro ihmeessä, mitä muuta kotipuoleen kuuluu. Palan halusta tietää.”
”Palatko, oikeasti?” skakdi kysyi hiljaa.

Puna torakkaterää pitelevässä varjoraajassa voimistui. Ilmassa tuoksui savu kun läpikuultava energiakäsi leimahti entistä kirkkaammaksi.

“Ilmiliekeissä”, miekkapiru vastasi.

Gee ei suostunut siunaamaan sanaleikkiä edes hymähdyksellä.
”Tawa nukkuu edelleen liian vähän. Matoro on mennyt rikki. Snowien ja Tongun näitkin. Tagunaa ampui kani. Uusin jäsen on mekkoon tungettu torakka”, Gee luetteli. ”Kysytkö oikeasti, vai pelaatko aikaa?”
Miekkapirun hymyilevä katse lähti harhailemaan kauemmas tämän sinisestä keskustelukumppanista.

“Voisin kysyä teiltä samaa.”
Ämkoon kasvot kääntyivät ylemmäs tummia latvoja kohti, ja tämä korotti ääntään:
“Olet typerys jos kuvittelet, että en huomaa sinua.”

Guardiania lähimmän puun oksiston pimennon valtasi sekunnin murto-osan ajaksi kiusaantunut hiljaisuus. Sitten vihreä varjo valui alas puun tummaa runkoa pitkin, ja Enki kierähti ketterästi sinisen adminin rinnalle. Guardian ja le-matoran jakoivat hiljaisen katseen.

“Sinä et voi pysyä piilossa minulta”, Ämkoo mahtaili. “Minä koulutin teidät. Minä näen teidät.
Enki ei sanonut sanaakaan. Kädessään le-matoralaisella oli myrkkyveitsi, jonka hän siirsi lannistuneena piiloon selkänsä taakse.

”No”, Guardian kohautti olkapäitään pettyneesti, ”kannatti kokeilla.”
Skakdi naksautti Vartija-kiväärin varmistimen alas ja latasi aseen. Luistin liukui öljyttynä, koneisto kolahti äänekkäästi ja jousi työnsi jotain odottamaan liipaisimen käskyä.
Miekkapirun silmissä oli yllättyneisyyttä. Edelleenkään ei Vartija-kiväärin tähtäys noussut maaston juurista. Sininen etusormi hiveli vain varoen liipaisimen metallia.

”Palatakseni valkoiseen turagaan”, skakdi lausui itsevarmana. Geen liipaisinkäsi kopautti rungosta törröttävää lipasta. ”Heitäpä ihmeessä veikkaus, mitä tämän sisällä on.”
Ämkoon suupielet lipuivat hieman alemmas, ja miekkamiehellä oli hankaluuksia keksiä nasevaa vastausta, tahi vastausta lainkaan.
“Miten tämä liittyy Bakmeihin?”, irtosivat hiljaiset sanat Ämkoon huulilta. Guardian hymyili kylmästi.
”Rämmin läpi kilometrikaupalla viidakkoa vailla unta ja ruokaa löytääkseni turagasi. Jälkeenpäin mietittynä harvinaisen typerä idea, ja en ole aivan varma miksi selviydyin siitä hengissä. Ehkä lopulta siksi, että vanhus oli samaa mieltä kanssani yhdestä asiasta: sinut täytyy pysäyttää. Ja tällä se hoituu.”

Ei vastausta, eikä Ämkoo liikahtanutkaan. Guardianin toinenkin sininen käsi hakeutui aseen tuelle.
”Tämän lippaan sisällä on toa-kivesi sisältö jaettuna kuuteen patruunaan. Mitä luulet, kuinka hyvin ne toimivat makutaasi vastaan?”
Sanat kuivuivat Ämkoon suuhun samalla kun tämän virne muuttui ensin hölmistyneeksi, ja katosi sitten kokonaan tämän kasvoilta.
“Tuo on järjetöntä”, miekkamies ärähti ja puristi tiukemmin sapeliaan. Torakkaterä siirtyi hitaasti everstien väliin.

Enki seurasi tätä kaikkea vakavana, pysyen yhä vaiti. Kolmikyntinen skakdinjalka otti toisen lähestyvän askeleen.

”Kuka tietää”, Guardian lausui hiljaa. ”Ehkä osuma olisi vihdoin tulivuoren paholaisen loppu. Puhunko vielä Yuurein makutalle? Vai onko siellä sisällä vielä edes pieni ripe jotakuta muutakin?”

Punaisena hehkuva silmäpari yritti porata Vartija-kivääriin reikää katseellaan.
“Makuta on kuollut”, Ämkoo ärisi pitäen katseensa Guardianin aseessa.

”Minä haluaisin niin uskoa tuon. Että sinua on vielä siellä jäljellä. Ja sen, että olet kääntynyt vain saadaksesi miekan Avdelta.”
Guardian katsoi entistä aseveljeään silmiin värähtämättä. Etusormi alkoi kiertyä liipaisimen ympärille varmemmin ottein.
”Ämkoo… jos tämä on vitsi, on se menossa jo aika kovaa vauhtia vanhaksi. Auta minua. Minä en… minä en tiedä, mitä tehdä. Näetkö, mitä sait minut myöntämään? Minä en tiedä, mitä tehdä.

Gee laski leukaansa rintaansa kohti, raotti hampaitaan ja vapautti ilottoman naurahduksen.
”Aika jännää, kuinka jotkut asiat kuulostavat pelottavilta vasta, kun ne sanoo ääneen.”

Ämkoon silmät kapenivat viiruiksi ja ilme tämän vihreillä kasvoilla kiristyi. Miekka leikkasi ilmaa puhujien välissä, kun Ämkoo kohotti terää ylemmäs.
“Epäröintisi koituu vielä kohtaloksesi. Toisin kuin sinä, minä tiedän mitä aion tehdä.”
”Aion olettaa, että tarkoitat sitä, että nostat kätesi ilmaan ja asetut polvillesi”, vakava ääni murahti Ämkoon takaa.

Guardianin silmä pullistui hämmennyksestä, kun hän vilkaisi vierellään seisovaa, lähes yhtä pöllämystyneen näköistä le-matorania. Ääni ei kuulunut Enkille. Puhuja seisoi sammalisen kiven päällä ylväästi Ämkoon takana.
Siniviittainen matoran piti kiekonheitintään tähdättynä mustatakkiseen puolimakutaan.
”Koska nyt jäit kiinni”, ylikomisario Harkel lausui.


”Tongu, missä Harkel on?” Snowie hätääntyi. ”Harkel? Harkel!?”

Kaksi klaanilaista pysähtyivät. Keltaisen jätinkin katse haravoi pimeää metsämaata terävänä. ”Harkel!”
”Jäikö hän jälkeen? Mitä jos hän kompastui? Meidän on autettava kuomaa hädässä!” lumiukko hätääntyi.

Poliisista ei näkynyt jälkeäkään.

”Ontor!” Tongu huudahti edessäpäin pinkovalle alaisellen. ”Mene edeltä, seuraamme teitä pian!”

Yksissä tuumin keltainen ja valkoinen raskassarjalainen vaihtoivat suuntaansa.


Miekkapaholainen vilkaisi sivusilmällä taakseen, ja kääntyi sitten takaisin Guardiania kohti. Ilmeettömän näköinen petturi tuijotti entistä toveriaan syvälle silmiin. Torakkaterä valui varovaisin liikkein huotraansa, kunnes miekankahvan metalli kilahti siihen. Varjokoura himmeni ja sammui.

Enkin vihreän akakun ilme ei värähtänytkään, kun Ämkoon katse kääntyi tätä kohti. Pieni metsien soturi oli kohottanut myrkkyä valuvan veitsen jo hetki sitten kasvojensa tasalle, ja hetken ajan vihreäkasvoiset ottivat katseillaan toisistaan mittaa. Sitten, lyhyen sekunnin ajaksi Ämkoo sulki silmänsä ja huokaisi.

Tuuli oli lakannut.

Miekkapiru nyökkäsi entisille tovereilleen, ja kääntyi.
Nazorak-manttelin helma kohosi pyörähdyksen voimasta kuin mustiksi siiviksi paholaisen ylle samalla kun varjokoura ilmestyi sihinän saattelemana poliisin kaulalle. Harkelin jalat irtosivat äkisti maasta, kun paholainen riuhtaisi tämän verenpunaisena hehkuvaan otteeseensa. Kiekonheitin putosi poliisin käsistä.

“Minä tiedän mitä aion tehdä”, Ämkoo sanoi toistamiseen, ja virnisti Guardianille.

Viimeinenkin ripe hymyä pirstoutui, kun Guardian avasi suunsa ja pystyi vain huutamaan.

”LOPETA!”

Miekkapaholainen ei värähtänytkään.
Poliisin pienet kädet yrittivät pienen hetken ajan saada otetta paholaisen punaisesta kourasta, mutta turhaan. Hehkuvat aavesormet puristivat tiukasti matoralaisen kaulaa raivokkaasti kunnes tämän jalat vain lakkasivat sätkimästä.

Matoralainen roikkui täysin velttona Ämkoon otteessa. Piru heilautti kättään, ja eloton poliisi lensi kaaressa kohti adminia ja metsän matorania. Veltto keho mätkähti mättään juurelle heidän edessään.

Aukion laidalle ennättäneen ja nyt seisahtuneen Snowien silmät suurenivat. Pehmeiden kasvojen ilme oli järkytys. Sitten epätoivo. Suru.

”Mutta…” valkoinen rauhan lähettiläs aukoi suutaan. Loput sanat kuristuivat kurkkuun. Hän vain tuijotti tapahtunutta.

Enki liikkui ensimmäisenä. Vihreä mies heittäytyi salamana Harkelin vierelle ja vei sitten sormensa tämän kaulalle.

Kaiken tämän aikana Guardian ei ollut ehtinyt liikahtaakaan. Nyt hän laski vain leukaansa aivan hieman alaspäin.
Yössä kuului linssin nakse, kun konesilmän väri vaihtui oranssiksi.

Skakdi katseli hiljaa läpi lämpölinssin, kuinka oranssi, punainen ja keltainen pakenivat poliisin sydänvalosta, ja sininen otti vallan.
Lopulta kaikki sävyjen liike lakkasi.

Tilanteesta loitommalla, aivan metsäaukion laidalla, Snowie tuijotti entistä ystäväänsä, joka oli nyt vain mytty maassa – ja entistä ystäväänsä, joka seisoi liikkumattoman kehon edessä.

Tuuli oli lakannut raapimasta oksia vasten runkoja. Vain skakdin, matoralaisen, miekkapirun ja lumimiehen raskaan hengityksen äänet täyttivät metsäilman.

”Miksi sinä teit noin”, Guardian kysyi täysin vivahteettomalla äänellä.

Ämkoo korjasi palttoonsa asentoa terveellä kädellään katsellen maassa makaavaa kehoa. Käsi laskeutui lepäämään nazorak-miekan kahvalle ja pirun hymyilevät kasvot kohosivat Guardiania kohti. Ämkoon vastaus oli lyhyt.
“Kyllä sinä tiedät.”

Enki nousi hitaasti seisomaan. Vihreän miehen kädet vapisivat, kun tämä nosti epäuskoisen katseensa entistä mestariaan kohti. Metsämatoran ei sanonut sanaakaan. Enkin ei tarvinnut. Kaikki tarpeellinen oli luettavissa matoranin järkyttyneiltä akaku-kasvoilta.

Geen kynsikkäät kourat puristivat Vartija-kivääriä yhä tiukemmin. Aseen piippu kohosi ja laskeutui hänen raskaan hengityksensä tahtiin.
En”, pusertui ääni hänen hampaidensa välistä. ”Minä en tiedä, miksi helvetissä sinä tekisit noin.”

Varjosormet laskeutuivat paholaisen aseen kahvalle. Kapea terä kirskui lähtiessään hitaasti liikkeelle huotrastaan.
“Miksi noin vakava naama? Kyllähän sodassa väkeä kuolee.”
Guardianin niska suoristui ja kasvot nousivat ylös märälle suomaalle paiskatusta kankeasta kehosta. Keinosilmän lämpölinssi vaihtui naksahtaen taas punaiseksi ristikoksi. Sen kelmeä valo heijastui skakdin höyryävästä hengityksestä.

”Tajuatko sinä edes oikeasti, mitä olet mennyt tekemään”, Gee latoi sanojaan yksi kerrallaan. Torahampaat natisivat toisiaan vasten. ”Mahtuuko siihen paksuun, vihreään, sarvipäiseen kalloosi minkäänlaista syy-seuraussuhdetta?

Miekkapaholainen otti muutaman varovaisen askeleen skakdia kohti.
“Mitä minun pitäisi vastata? Haluatko, että sanon sen ääneen?”
Matka adminin ja entisen adminin välillä lyheni lyhenemistään.
“Kyllä, poliisinne on kuollut.”
Ämkoo pysähtyi vain muutaman metrin päähän Guardianista.
Torakkaterä välähti yössä kun Ämkoo kiskaisi aseen entisen ystävänsä kasvojen tasalle.

“Kyllä, minä tapoin hänet. Muita kysymyksiä?”

Snowie ei tiennyt, oliko kukaan huomannut hänen paluutaan. Hän ei kyennyt kiinnostumaan moisesta, ei nyt, ei sen jälkeen, mitä Ämkoo oli juuri tehnyt.
Ja hetkeen Guardian ei vastannut miekkapirun kysymykseen, vaan tuijotti itseään kohti suunnattua terää. Maassa makaavan matoralaisen sininen, repaleinen viitta kostui, kun upottava suomaasto alkoi hitaasti ottaa liikkumatonta kehoa omakseen.

Lopulta hitaana vastauksena nousi Vartija-kiväärin piippu, ja kohta sen linja osoitti tikkusuoraan kohti miekkapaholaisen leveää hymyä. Ja siihen se jäi kuin jäätyneenä.

”Enki”, Guardian lausui tähtäys värähtämättömänä. ”Jos en osu häneen, sinun on pakko. Jos en osu häneen, sinulla on kolme sekuntia.”
Le-matoran seisoi yhä jähmeänä kaksikon välissä suohon hitaasti vajoavan ruumiin vierellä. Matoranilla kesti vähän liian kauan vastata, ja piru ehti avata suunsa ensin:
“Mieti tarkkaan kenen puolella olet, veli.
Punaiset viirusilmät tuijottivat pahaenteisesti epäilevän näköistä metsäläistä. Toisessa kädessään yhä myrkkyveistä pitelevä le-matoran vastasi Ämkoon tuijotukseen viemällä vapaan kätensä varovasti varustevyölleen. Matoran kyyristyi hieman, kuin nurkkaan ajettu kissa valmistautuessaan pakoloikkaan.

Ämkoon katse palasi Guardianiin.
“Älä ole huolissasi”, piru alkoi taas puhua. “En aio tappaa sinua. Herra kenraali esitti sittenkin toiveen, että sinulla on vielä pulssi kun raahaan sinut hänen eteensä.”
Alkoi taas tuulla. Noenmusta nahkatakki alkoi lepattaa hiljaa. Ämkoo vilkaisi ohimennen maassa makaavaa kuollutta.
“Poliisillanne ei valitettavasti ollut kenraalille niin väliä”, piru naurahti.
”Eikä sinulla”, Guardian sanoi ja ampui.

Suuliekin karjahdus kaikui kuurouttavasti puiden välissä. Vaaleanvihreä valoviiva viuhui aukion läpi. Kuusenoksa säpälöityi. Musta nahka riekaloitui.

Kauemmas loikannut miekkamies putosi läheiselle mättäälle ja nauroi yllättynyttä naurua.
“Se kävi lähellä!” piru karjahti ja ojensi varjoraajaansa. Paholaisen punahehkuinen käsivarsi särähteli ja savusi tummanpunaista savua kohdasta, jota luoti oli raapaissut. Takin hiha kyti ja nostatti ilmoille palaneen nahan käryn.
“En ole ennen nähnyt sinun ampuvan ohi”, Ämkoo puhui irvistäen. “Etkö uskallakaan surmata ystävääsi?”
Guardian veti liipaisimesta.

Yö kaikui Vartijan kajahduksesta. Toinen vihreähohtoinen viiva sivalsi tiensä yli suon. Miekkapiru ehti syöksyä pakoon ammuksen tieltä hakien suojaa metsän kolkoista puista. Pirun ilkikurinen nauru loittoni nopeasti pimeään metsään. Varjokouran hehku erottui pienen hetken puiden takaa, kunnes se sammui särisevän sihahduksen saattelemana.

Enki!” Guardian karjui, ja kääntyi kohti hitaasti suohon uppoavaa tummaa myttyä. Mutta vihreä matoralainen oli kadonnut ruumiin viereltä jättäen jälkeensä vain vetiseen maastoon uponneet jalanjäljet.

”ENKI!” Gee karjui kääntyillen ympäriinsä. Hän riuhtaisi kiväärin rinnuksilleen, kirosi ja syöksyi raskain askelin pirun perään puustoon.

Aukion toisella laidalla totaalisen lamaantunut Snowie hävisi myös metsän sekaan, mutta ei omasta tahdostaan. Jätin keltaiset kourat retuuttivat hänet katseilta piiloon.
”Meidän on mentävä, nyt!”
Snowie ei edes vastannut. Hänen itkuisa katseensa kääntyi Keltaiseen jättiin.
”Nyt!” Tongu painotti.


Ontor vapisi.

Matoran ei ollut koskaan hirveästi ajatellut metsiä. Hän oli maan kansaa ja koneiden parissa varttunut, tutustunut taivaisiin Laivaston opissa. Metsiä oli Klaanin saari täynnä. Ja siihen aikaan, kun saarta oli Klaanin saareksi voinut sanoakin, oli mielikuva metsistä ollut mukava, seikkailullinen salo. Mutta nyt näin ei ollut. Pimeys oli raastavaa. Tuuli rahisutti oksistoja. Muotoja liikkui ympärillä, eikä mikään niistä ollut miellyttävä.

Mutta pahin ahdistuksen ja pelon aihio makasi Ontorin ainoan näkyvän matkakumppanin, ison kellertävän kengurun pussissa. Ternok ei ollut esittänyt tajuihin palaamisen merkkejä. Ontor oli katsonut säkkiin tuon tuosta, huhuillut ystäväänsä kavahtaen omaa ääntään, mutta vastausta ei kuulunut.

Tongu ja lumiukko olivat poissa, eikä luotettavaa poliisiakaan ollut kuulunut takaisin.

Veljeskunnan soturit ilmeisesti olivat jossain lähellä, ainakin jos he yhä suorittivat Guardianin käskyä. Jos olivat, niin soturit pysyivät piilossa liiankin hyvin. Alkuun Ontor oli yrittänyt tiirailla niitä, mutta ympäristön liikkeiden tarkkailu oli ollut omiaan vain tekemään paikasta entistä kammottavamman.

Matoralainen muisti miekkapirun pistävän katseen ja johtajansa hädän tämän kaikottua. Mutta niidenkin ajatteleminen oli vain pako siitä tosiasiasta, ettei Ternok ollut täällä hänen kanssaan jakamassa tilannetta. Ternok oli ollut aina silmäkulmassa, joku kikka tai letkautus valmiina. Heppu oli syöksynyt Feterran kimppuun tukipuvussa merimiinan kanssa! Ja nyt räjähdyksen paineaalto oli kellistänyt Ontorin ystävän. Hän tunsi itsensä rammaksi.

Ontor ei pystynyt enää jatkamaan, vaan lysähti kannolle. Kangoo pysähtyi ja kumartui hänen yllensä. Kenguru hieroi pehmeää turpaansa vasten laivastolaisen kasvoja.

“En pysty yksin.”

Lyhyellä eturaajallaan Kangoo avasi pussiaan ja nosti hellästi suullaan Ontorin pussiin tajuttoman ystävän seuraksi.
“Brnn” se kirskui ja lähti pomppimaan eteenpäin synkässä metsässä.


Taistelun äänet olivat hiljenneet, mutta se ei valanut lohtua odottaviin klaanilaisiin.
”Heillä on kestänyt jo liian kauan”, Geetee kuiskasi. Hänen katseensa haravoi hämärää havumetsää.
”Emme voi kuin odottaa…” , hänen vieressään makaava Troopperi mumisi. Kaksikko tarkkaili ympäristöä kuusenoksien alta.

Sankarit olivat vetäytyneet syrjään ja heitelleet kulkuneuvojensa päälle havuja. Ja nyt he odottivat.

”Tämä ei ole sopivaa sankareille!” Santor tuhahti. Hän istui yhden Kane-Ran sisällä. ”Tekee meistä pelkureita.”

Samolin suuri käsi laskeutui painijan olkapäälle. Puunaamioinen kääpiö-toa loi yhden alakuloisen katseen Santoriin. Sanaton ele tehosi, ja Santor huokaisi väsyneenä.
”Ei tämän näin pitänyt mennä.”

Epäonnistuminen leijui ilmassa. Tulikärpänen oli tiessään, ja Tongun tiimi sekä Admin Guardian olivat hengenvaarassa, teillä tietämättömillä. Allianssi oli petkuttanut Klaania oikein kunnolla, eivätkä he edes tienneet miten.

”Ei, ei niin”, läheisen kuusen alaoksien varjossa lymyävä Kyberi kuiskasi. Hänen voimansa alkoivat olla vähissä, joten hän ei aktiivisesti vaimentanut koko seurueen ääniä. ”Mutta Mata Nui auta jos hyväksymme tappiomme. Emme ehkä voi auttaa suoraan, mutta pysytään valmiudessa.”

Iniko katseli tiimiään suuren pensaan juurelta. Matoranit pysyivät kasvustoon kätkettyjen alusten sisällä, mutta heidän täytyi pysyä valppaina. Kai tämä oli vääjäämätöntä, että joskus näinkin päin, hän murehti miettiessään sitä, miten heitä oli huijattu.


Keltainen kyklooppi ja lumiukko rämpivät pikavauhtia läpi synkän salon. Missään ei näkynyt tai kuulunut torakoita, mutta tänä yönä mistään ei voinut olla varma.

Snowien jalat veivät häntä eteenpäin kuin kuumeisessa unessa. Askel, askel, askel, nopeassa tahdissa. Maa jalkojen alla ei kuitenkaan tuntunut todelliselta. Metsämaa ympärillä oli kuin unta sekin. Valtava keltainen selkä lumimiehen edessä oli sekin vain hädin tuskin olemassa, kun Snowien mieli lipui pois, epäuskon valtakunnasta epätoivon maille.

Pienet jalat lakkasivat sätkimästä Ämkoon otteessa. Se kaikki oli niin abstraktia, Ämkoon puolenvaihto, sota. Pienet kädet lakkasivat taistelemasta. Se ei tuntunut todelta lainkaan.

Snowie ei päässyt irti siitä hetkestä, kun hänen poliisiystävänsä oli kuollut. Tällä kertaa lumimies ei kyennyt edes häpeämään hyödyttömyyttään.

Hänen edellään kulkeva klaanilainen oli sentään toimintakykyisempi.

“Ontor! Ontor! Ternok!” huusi kyklooppi. Heidän juoksunsa kuultaisiin kaukaakin, joten salailu ei käynyt edes mielessä. Tongua ajoi eteenpäin kauhu taakse jääneestä tappajasta, joka yhdistyi alati kasvavaan pelkoon siitä, että hän oli jättänyt alaisensa yksin samaan metsään.

Ison siirtolohkareen kohdalla jätti pysähtyi ja Snowie sai hänet kiinni. Kuumeisesti miettien Keetongu kiipesi kivelle, nuuhki ilmaa ja tiiraili menosuuntaan. Hän liukui alas ja tarrasi lumiukkoa olkapäästä.

“No niin, luulin näkeväni Kangoon vähän matkaa edessäpäin! Saamme heidät kiinni… Jatketaan!”
Jätin otteesta hätkähtäneen Snowien katse terästäytyi. ”Niin, aivan, kyllä!”

Kaksikko kiersi kiven ja jatkoi matkaansa pusikossa. Kangoo kuuli heidän lähestyvän ja kääntyi.

“Brnn.”

“Ontor! Ternok! Missä-”

Ontorin kalpea naama kurkisti pussista. Tongu huokaisi helpotuksesta, ja Ontorkin näytti helpottuneen, kun tulijat olivat ystävällisiä. Mutta Harkelia hän ei nähnyt.

“Löysittekö-”

“Ontor, Harkel on poissa”, jätti sanoi ja hänen ryhtinsä lysähti.

“Minne hän-”

Snowien alakuloinen katse kohtasi matoranin. Se kertoi paljon, mutta vasta Tongu puki uutiset sanoiksi. “Ämkoo tappoi. Hänet.”

“Ei! Entäs, eikö-”

“Me emme tiedä miksi! Gee ampui ohi, mutta Harkel kuoli! Ämkoo vain… Meidän pitää mennä. Jatkaa.”

Ontor ei pitänyt lainkaan siitä, miten hänen pomonsa puheenparsi poikkesi tavanomaisesta. Hän oli aina pitänyt keltaisen jätin olemusta järkkymättömänä kuin peruskallio.

“Mutta minä pidin hänestä! Tai siis, ei noin voi mennä kuolemaan…” Matoran nyyhkytti.

“Ontor. Yritetään me päästä eteenpäin, okei? Sinulla on radiopuhelin, koitetaan saada kyyti kotiin…”

“Ai niin, se…”

Matoran antoi puhelimen jätille, joka otti sen ja nosti toisella Ontorin pussista olalleen.

Snowie oli seisonut hiljaisena sananvaihdon ajan.
”Emme me voi tännekään jäädä”, lumimies lopulta lausui, hitaasti ja varovasti. Aivan toisella tavalla kuin yleensä.

Tongu väänti nappia hetkisen ja löysi taajuuden.

“Troopperi, kuuluuko? No niin… Kuule, menetimme Harkelin. Ämkoo tappoi – kyllä, tiedän. En tiedä. Hän ampui mutta ohi. Niin. En usko. Kyllä, minä, pojat ja Snowie. Olemme aika ylhäällä, varmaan aika lähellä rotkoa. Notkoa.”

Tongu kuunteli tarkkaan. “Brnn”, kirskui Kangoo. Snowie ja Ontor tiirailivat ympäristöä.

“Selvä, menemme sinne pikimmiten! Yrittäkää pysyä ilmassa… Nähdään siellä.”

Hän antoi puhelimen Ontorille ja katsoi Snowieta ja sitten Kangoota.

“Paikka, jossa yritämme kyytiin, on luultavasti aika lähellä. Meidän taitaa olla paras ottaa Ternok ulos, sillä, Kangoo ei mahdu ilma-aluksiimme.”

Ontor ja lumiukko nyökkäsivät. Kenguru antoi kaivaa tajuttoman pikkumiehen pussistaan.

Surumielisenä Keetongu katsoi velttoa alaistaan. Ternokin sydänvalo vilkkui tasaisesti, mutta ennen niin kirkkaat vihreät silmät olivat hämäiset ja violetti Kaukau ehkä hitusen normaalia harmaampi.

Telakan herra sulki miespolon suureen kouraansa ja taputti toisella Kangoota.

“Olit hyvä ambulanssi! Mutta jos vielä voit, ole kiltti ja etsi Guardian ja tuo hänet takaisin Klaaniin. Hyvästi!”

Klaanilaiset aloittivat viimeisen nousun notkelman harjanteelle. Kangoo katseli jonkin aikaa heidän loittonevia selkiään, kirskui hetken alakuloisesti ja lähti sitten pomppimaan takaisin päin.


Rakettimoottorit kuljettivat konetorakkaa. Sen raskas kyborgikeho viilsi ilmaa tuulispään tavoin.


Ei kovinkaan kaukana, harjanteen takana, kyräilivät Keetongu, Snowie, Ontor ja Ternok. Notkelman pohjalla oleva pirunpelto ja suuremmat lohkareet antoivat klaanilaisille suojaa, mutta tekivät laskeutumisen mahdottomaksi. Troopperin osasto olisi kuitenkin pian paikalla, ja lymyilijät tekivät parhaansa valmistautuakseen.

Lumiukko kapusi pikaisesti keltaisen jätin selkään, ja elastista olomuotoaan hyödyntäen levittyi leveille hartialevyille kuin voi leivälle. Kaukaa sotimisen herättäneen klaanilaisia katselevan kargus-huuhkajan näkökulmasta näytti siltä, kuin iso kyklooppi olisi vihdoin saanut pään, kun Snowien polla katseli maailmaa jätin olkapäiltä. Tongu nosti Ternokin olkapäälleen pehmeään massaan, ja Ontor piti tästä tiukasti kiinni tarraten vapailla käsillään jätin olkalihaksistosta. Torakat varmaankin arvasivat, ketä siirtolohkareen takana lymyili. Onneksi epätoivoa täynnä olevan yön päättyessä kotoisa propellien pörinä lähestyi: Nyt tai ei enää ikinä.

Yhdeksi mieheksi muuttunut nelikko kurkisti lohkareen sammaleisen kyljen taakse. Vielä ei kuularusku syöksynyt piilopaikkaa kohti. Mutta pohjoisesta lähestyi kuin lähestyikin neljä ilma-alusta. Kaksi vankkaa Kane-raa sivuillaan solakat Lohrakit. Mutta pörinän ohi kuului myös laukauksia. Koilisessa katsavan metsikon lähistöllä liikkui maassa torakkain joukko-osastoja, ja Laivaston alukset joutuivat tekemään väistöliikkeitää pysyäkseen ilmassa. Lohrakit tekivät nopeat sivuluisut ja saivat ohjattua tulta muualle, mutta raskaimmilta rahtikoneilta moiset manööverit eivät luonnistuneet. Vasemmanpuoleinen Kane-ra sai osuman siipeensä, mutta jatkoi lentoaan. Katsettaan tarkentamalla klaanilaiset havaitsivat, että aluksen sisätiloista tuleen vastattiin nuolin ja tulivasamin. Myös oikeanpuoleisen ilma-aluksen katon raskas Cordak-tykki kääntyi ja räsäytti räjähtävän kudin vainolaisrivistöön; osumasta ei tosin saatu varmuutta.

”Nuo eivät kyllä pysty laskeutumaan tänne”, Ontor mutisi, ”ja jalkapelillä ei pitkälle pötkitä.”

”Pakko hypätä”, Tongu sanoi. ”Siipien välistä.”

”Nuo takapotkurit eivät ole kovin kaukana toisistaan”, Snowie tuumi ääni itkuisuudesta tukkoisena, mutta nyt jo tilanteen tasalla. ”Oletko kuitenkaan, niisk, ihan varma?” Omienkaan vinhasti pyöriviin potkurinlapoihin viipaloituminen ei vaikuttanut hyvältä vaihtoehdolta.

”Kärkien ero minimissään on kolme pilkku kahdeksan metriä”, Ontor sanoi tietävänä, ”Ja matalin lentonopeus on kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa. Mutta jos osut takaosaan, se saattaisin onnistua…Tuomme kyllä melkoisesti lisäpainoa.”

”Onko meillä parempaa mahdollisuutta?” Tongu kysyi.

”Enpä voi väittää”, Snowien pää nyökytteli ja naurahti alakuloisen pakotetusti. ”Mutta inkiväärioluet voin tarjota, jos tästä selvitään.”

Ontor kaivoi radiopuhelimen esiin ja avasi yhteyden.

”Kuuleeko Troopperi? Olemme tässä lohkareen takana – juurikin vajaan sadan metrin päässä siitä isommasta louhikosta. Tuota, tulimme siihen tulokseen, että Tongu aikoo hypätä. Luuletko, että se onnistuu. Niin, sitä minäkin, mutta leveys kuulemma riittää. Aivan niin! Juurikin, annas lähetin Paltakille, Tongu saa puhua tähän…”

Ontor laski vastaanottimen niin, että Keetongu pystyi puhumaan sillä. Kukaan ei oikein tiennyt, missä jätin korva sijaitsi, mutta keltainen mies tuntui kuulevan.

”No niin. Tästä ei tule helppoa, niinkun ei enää mistään muustakaan, mutta minä suunnittelin tuon kiesin, ja uskon, että tämä on paras mahdollisuus mitä saamme. Ajakaa mahdollisimman hiljaa lohkareen yli kahden ja puolen metrin korkeudella samalla laskeutuen kahdentoista asteen kulmassa. Kiven takana on alarinne, joten tilaa nostolle on. Inikolla on Miru, eikö? Käske häntä kannattelemaan kattoa koko naamion nostovoimalla. Teidän porukkanne on muutenkin kevyempi kuin se toinen. Ai niin, pitäkää takaluukku auki, saatamme joutua kipuamaan sisään pikaisesti. No niin, lykkyä tykö, ja jos selviämme täältä hengissä, niin ylennys on varma! Ärjänteelle!”

Ontor laittoi puhelimen syrjään. Tongu kipusi varpaankynsiään ja suuria käsiään hyödyntäen murikan suojaiselle puolelle. Lohrakit kaartoivat uhkarohkeasti taakse ohjaten vihollistulen pois Kane-roista, joista oikeanpuoleinen hidasti selvästi. Puolitoista minuuttia, Tongu arveli. Yksi minuutti.

”Mata Nui meitä auttakoot”, sanoi Ontor.

”Toivotaan niin”, Tongu sanoi.

Snowie avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta potkurien melu peitti sen alleen. Lihaksikkaat jalat suoristuivat. Hetken ajan kaikki oli pysähtynyttä.

….

Keltaiset kourat rämähtivät kiinni takalautaan, ja painovoima palasi takaisin maailmaan. Kaikkeus muljahti takaisin. Tongun varpaat hipoivat heinikkoa, alus notkahti monta metriä alas, mutta maa laskeutui onneksi loivana rinteenä, ja törmäykseltä kamaran kanssa vältyttiin. Samolin keltaruskeat kourat auttoivat matoralaiset pikaisesti sisään, ja Snowie keräsi luunsa ja mönki takaluukusta sisään. Kane-ra sai kuin saikin nostettua suuntansa jokseenkin vaakatasoiseksi, mutta noste riitti enää hädin tuskin. Sisätilaa valaisi Inikon suuri Miru, kun maan sankari yritti nostaa alusta sisäkatosta ylöspäin. Troopperi näytti pikaisesti peukaloa ja keskittyi taas vetämään varsijoustaan. Paltak pysyi tiukasti ohjauspuikoissa; Agnes, toinen laivaston piloteista, keskittyi olemaan yhteydessä muihin aluksiin.

”Lohrakit suojaksi! Takaisin tänne! Saimme heidät!”

Pienempien klaanilaisten astuttua alukseen Samol auttoi Tongun ylös. Kääpiötoan väkivoimista oli todellakin apua, sillä Tongu ei ollut mikään akrobaatti. Alus ei meinannut lähteä nousuun. Inikokin aivan hikoili. Asiaa ei yhtään auttanut se, että klaanilaiset olivat ilma-aluksessa kuin sillit purkissa; Kane-rat, lyhyiden matkojen kuljetusten työhevoset, eivät olleet mitään joukkojenkuljetusaluksia. Sankarit joutuivat ahtautumaan seiniä vasten – tai Inikon tapauksessa kattoa – kun klaanilaisista suurin mönki heidän keskuuteensa.

”Liikaa painoa”, Paltak mutisi ohjauspuikkojen takaa, ”noste ei riitä…”

”Minä voin lentää muualle, mutta siitä on vain haittaa”, Iniko murahti.

”Minä heitän Snowien toiseen alukseen”, Tongu sanoi. Snowielta ei kysytty, mutta hän oli selvästi miehistön toiseksi painavin, eikä hän nyt olisi ainakaan voinut heittää keltaista jättiä ilmasta-ilmaan.

”Okei…”

”Voisitko olla jotenkin aerodynaamisempi, vanha kaveri? Niin kuin lumipallo, jooko?”

Lumimies yritti paakkuuntua, mutta Nui-Koron kaartin siniviitta teki siitä hankalaa; pukine meinasi mennä lumikerrosten väliin. Murheellisena Snowie riisui pukineen. Muisto oli raskas. Nopeasti mutta huolellisesti hän viikkasi sen aluksen nurkkaan, ja pian ahtaassa lastitilassa olikin enemmän tai vähemmän palloa muistuttava möykky, josta pseudoporkkanat ja tutut mutta huolestuneet kasvonpiirteet toljottivat.

Anges papatti radioon ja toinen Kane-ra liiti sivulle. Vihollistulitusta uhmaten Santor avasi toisen sivuoven ja odotti syli leveänä koppia; jalometallien SUPER Toa huusi jotakin, joka jäi moottorien jylyn takia kuulematta. Naapurialuksen takaluukun raosta lensi Geeteen ilmoille syöksemiä Amorannin nuolia. Kyberi syöksi kirveskitarastaan riitasointukimppuja vihollisrivistöihin, ja äänitoan tarkat tabulatuurit varmistivat, ettei niistä ollut haittaa ystäville.

Tongu avasi ajokin sivuoven. Lumiukkopallo lyllersi vierelle, ja vaikka Snowien kasvoilla olikin hermostuneisuutta, kykloopin ote oli vakaa. Keltaiset kourat tarttuivat lumimaiseen massaan ja lyhyen heijauksen jälkeen Bio-Klaanin ei nyt ehkä atleettisin hahmo suoritti parabelirataa noudatellen ilmasta-ilmaan-matkustajanvaihdon aamuyön kirpeässä syysilmassa.

Toisella puolella Santor sai kopin, jota olikin harjoiteltu tuhansissa painimatseissa Klaanin ja Meksi-Koron areenoilla. Lumiukon massa kaatoi metallisankarin aluksen lattialle, mutta vilkkaalla kierähdyksellä Santor pääsi taas jaloilleen. Oudosta kokemuksesta palautuva alkoi keräilemään luitaan ja palautumaan vanhaan olomuotoonsa. Santor veti oven takaisin kiinni.

“Tremendo Abrazo!” huusi SUPER Toa, “Tuon tempun opin Caramacionen painiluostarissa kaksipäiseltä peikolta!”

“Kuuluiko siellä harjoitusohjelmaan sadan kilon lumiukkoprojektiilin torjuminen? Hyvä koppi, muuten, ja tervetuloa alukselle, Snowie…” sanoi Kyberi melko hermostuneena.

“Moi, Snou! Siellä taisi olla aika täyttä? Oletko kuunnossa?” kysyi Geetee, jonka nuolet näyttivät uhkaavasti vähenevän.

“Juu, enköhän… Ehkä ne nyt tasapainottuvat”, mutisi lumimies, jonka jalat osoittivat aivan väärään suuntiin. Alus vavahti, kun vihollisen ammukset vahingoittivat toista siivekettä. Lattialla maallista olomuotoaan ojenteleva Snowie tunsi itsensä hyödyttömäksi, kun Laivaston pilotti ohjasi alusta epätoivoisesti kohti kotilinnakkeen turvaa ja miehistön pitkän matkan sotimiseen kykenevät jäsenet antoivat oman osansa. Toisaalta samalta taisi tuntua Santorista, joka keskittyi huudahtelevaan kannustavia lausahduksia kanssamatkustajilleen – joskin hieman ponnettomammin kuin yleensä.

Lumiukko oli kuitenkin oikeassa. Toinen Kane-ra sai lisää korkeutta, joskin höyryn kuumentaminen vaati Troopperilta tauon ampumisesta. Samol ja Ontor tekivät yhä veltolle Ternokille makuusijan hansikaslokeroon aluksen ensiapupakkauksesta löytyneestä hätäpeitteestä, ja Tongu seurasi huolestuneena Paltakin lentoa. Inikokin lakkasi kannattelemasta alusta levitaationaamionsa avulla, ja tihrusti likaisesta takaikkunasta aamuyöhön.

“Olisi Akaku niin näkisi tehdä jotain”, maan toa mietti, “tai edes Ruru. Emme edes tiedä missä niiden tykistöt ovat. Voisin helpolla maavallilla kaataa niiden tykit, vaan minkäs teet… “

“Torakat eivät siis olletkaan niin eilisen teeren poikia kun aluksi näytti”, Troopperi murahti “ne ovat osanneet sijoittaa ilmatorjuntansa ihailtavasti piiloon. Näyttää siltä, että kenraali olikin oikeassa… joissain jutuissa. Täältä näkee vain yksittäisiä sotilaspartioita. Siitä!”

Ammus vilahti taas ikkunasta. Kaukana taakse jäävä russakkakorpraali otti tulista vasamaa aivolohkoon.

“Voit vähän hämmennellä maankuorta siellä, minne nuoleni lennähtävät, maamies”, Troopperi jatkoi, “siellä nyt on ainakin joitain vihollisia. Minä luulin, että maan toilla on hyvä pimeänäkö.”

“Niinhän ne sanovat. Mutta maan toat eivät myöskään ole tottuneita tihrustamaan pimeään kiitäessään tuhatta ja sataa ilman halki vihollistulen läpi,” kuului Inikon vastaus tämän rullatessa kammella auki turhuista takaikkunaa. Mirunaama tähtäsi peitsellään ikkunasta, ja vihreä suoni elementtienergiaa maadoittui välittömästi.

“Johan helpotti”, Iniko sanoi, “vaikka olen yhä sitä mieltä, että voisin ymmärtää maata paremmin, jos olisin paikallaan ja sen kanssa kosketuksissa. Huppista!”

Hyökyaallon tavoin maavalli nousi pystyy aluksen takana ja otti vastaan ammuksen, joka olisi muuten ollut likellä pudottaa klaanilaisten rautakotkan alas. Kiviset sirpaleet halkesivat vallin rysähtäessä takaisin alas.

“Turha toivo”, Iniko huohotti, “en voi pitää tuollaisia yllä jos kiidämme näin kovaa.”

“Onpa mukava olla tulen toa”, Troopperi sanoi nostamatta katsettaan ampumalinjasta, “Sitä saa ainakin kannettua mukana minne haluaa.”

“Nopeutta ei voi laskea”, sanoi kulkupeliä ohjastava matoran “ehkä tykistöt jää taakse, kun pääsemme kunnolla Lehun yläpuolelle. Nyt tarvitaan vain vauhtia.”

“Jos niiden osumat pysyvät yhtä tarkkoina kuin tuo edellinen, niin tarvitsemme kyllä rutosti tuuria”, Troopperi sanoi.

“Etkö voi ampua panoksia ilmaan? Tulinuolethan räjäyttäisivät ne”, kysyi Iniko.

Troopperi huokaisi. “On eri asia osua liikkuvasta lentokoneesta alla olevaan sotilaaseen kuin kohti syöksyvään tykinpanokseen. Sellaista tapahtuu vain sarjakuvissa. OIen aika tarkka tämän jousivärkin kanssa, vaikka itse sanonkin, mutta sellaiseen en taivu.”

“Vasemmalla näkyy jotain!”, sivuikkunalla nököttävä Samol huudahti, “onko se meidän lennokkeja?”

“Ei, Lohrakien kuuluisi olla sivustoilla, ei jäljessä”, Tongu sanoi ja kumartui aluksen perälle, “millainen se on?”

“Pieni ja kiiltävämpi minusta”, Samol tuumi, “Näetkö nuo pitkät pilvimäiset vanat?”

“Joo. Sitten se ei ole meikäläisiä”, Tongu sanoi, “Voi helvetti. Vihollisen lentokoneet tästä vielä puuttuivat.”

“Onko se semmoinen kolmitasotorakka?” Iniko kysyi.

“Solakampi.”

Suihkumoottorikohteesta irtosi toinen piste; Paljon pienempi ja nopeampi, jota seurasi tulen kiiltävä vana. Ohjus kaarsi suoraan kohti toista Kane-raa.

“Aargh!” Tongu kurahti. Mutta Iniko oli ajan tasalla. Vihreän valon hehkussa maakieleke syöksyi ylös ammuksen reitiltä heittäen kuusia ja saniaispöheikköä ilmaan. Ammus sujahti podsoliin ja sekunnin murto-osaa myöhemmin laukesi.

Suuri hehku valaisi taistelukentän. Mutapaakkuja, kiviä ja käpyjä lensi päin aluksia, mutta se ei klaanilaisia pelottanut. Oranssi tuli välkehti Eversti 437:n kiiltävästä haarniskasta tämän väistäessä aerodynaamisella kaarteella ilman halki syöksyvän havupuun. Rakettihaarniskan avulla etenevä kyborgi sai moisen manöveerin näyttämään helpolta. Servot liikuttivat millintarkasti koneupseerin uuden haarniskan metallisia siivekkeitä, jotka levittyivät aitojen torakkasiipien tavoin.

Iniko rojahti taaksepäin voimankoitoksesta väsähtäneenä. Troopperi latasi ja ampui, mutta tulinuoli kimmahti sivuun 437:n huipputason panssarista.

“Vasamista ei ole apua tuota siipiveikkoa vastaan”, Troopperi sanoi. Tilanne näytti todella pahalta. Eversti otti heitä kiinni, ja taisi olla vain ajan kysymys, milloin perkeleen peltiheikki saisi uuden ohjuksen latinkiin. Ainakaan kyseinen vainolainen ei lähettänyt kuteja samaan tahtiin kuin Klaanin punahaarniskainen vastineensa.

Tongu nappasi lähettimen Agneisilta. “Lohrakit, kohde lentotorakka Härkä-Kahden perässä! Me annamme suojatulta!”

Paltak nakutteli aluksen katolla olevan Cordak-tykin liipaisinta. “Ei auta, pomo. Välitykset on tohjona.”

“Voi sillä silti ampua käsipelillä”, jätti ärähti alaiselleen, “menen ylös.”

“Olet siellä tulilinjalla”, Troopperi varoitti, “ja noin iso mies on helppo maali.”

“Ilmatorjuntakanuunan käyttöön tarvitaan isoa miestä”, kyklooppi murahti ja avasi kattoluukun.

Yö iski päälle. Idässä pilvet olivat jo kultaisia, mutta nummet levittyivät rauhallisina. Yhdellä silmällään Laivaston johtaja erotti alla joitakin nazorakyksiköitä, jotka liikkuivat ajojahdissaan joko jalan tai kipittäväjalkaisilla torakkajeepeillä. Niihin Tongu ei kuitenkaan keskittynyt. Hän punnersi luukusta katolle, jossa raskas cordak-tykki törötti tyhjän panttina. Jätti kyyristyi sen taakse, suuret varpaat pureutuivat kattoon ja isot sormet pyörittelivät tarkasti isot pultit auki. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Tongu käytti raskasta tuliluikkua käsipelillä. Edellinen kerta oli huipentunut padon räjäyttämiseen ja Avhrak Feterroja valmistaneen tehtaan tuhoamiseen. Gee oli kommentoinut Tongun valeasua keltaiseksi, ilmatojunta-asetta kantavaksi puuksi. Mitenhän vanhalla Vartijalla meni? Ämkoo oli vain kuristanut Harkelin… Heidän silmiensä edessä… Ja sitten Guardian oli ampunut, ei tarpeeksi tarkasti, ja sitten he olivat poissa. Olisiko skakdi, johon Tongu luotti sydämensä pohjasta voinut pelastaa poliisin ampumalla jahkailematta? Mutta ne olivat liian suuria mietittäväksi, Guardian ja miekkapiru. Tarujen tavaraa. Kyklooppi tunki väkipakolla muiston Harkelista ja Vartijasta pois mielestään ja keskittyi aseeseen; mutta jos Gee oli ampunut ohi, miten hän saisi osuttua mihinkään?


Snowie asetti kätensä Kane-Ran ikkunaa vasten ja katseli allaan kiitävää maisemaa. Aurinko värjäsi jo aavistuksen verran puiden latvoja, ja sen vähän perusteella, mitä lumimies akkunasta erotti, näky oli kaunis. Lehu-metsä levittäytyi heidän allaan. Hän oli aina pitänyt metsää kauniina, ja seikkailujensa jälkeenkin Snowie oli ihmetellyt alueen synkkää mainetta. Nyt häntä kuitenkin melkein oksetti, kun hän ajatteli puiden runkoja, joka suuntiin levittäytyviä oksia ja kosteaa maata. Maan tasalla oli yhä pimeää.
Sekin auttaisi, että edes kävisin rintamalla, Snowie muisteli naiiveja sanojaan. Guardian oli järjestänyt hänelle näennäisen turvallisen tehtävän häivealuksen koneenkäyttäjänä.

Guardian, joka oli jäänyt taakse, pimeään metsään.

Guartsu, oliko sinulla suunnitelma… vai jäitkö vain nopeustöyssyksi vihulaisten tielle…

Perspektiiviä lumiukko oli ainakin saanut. Jännitys ja kauhu valuivat pikku hiljaa pois hänen kehostaan, mutta niiden tilalle tuli pelkkää surua. Se valui pois hänen silmistään.

”Hei, bollo blanco…” ääni hänen vierellään lausui. Santor nojautui samaan ikkunaan. ”Tiedän, mitä pelkäät.”
Snowie kääntyi katsomaan raudan toaa ja pyyhkäisi kasvojaan. Painijasankari näytti eksyneeltä ilma-aluksen kyydissä.
”Pelkäät, että maailma ympärilläsi on kova kuin piedra, ja sinä pehmeä. Pelkäät, että kova maailma ei tarvitse pehmeää miestä.”

Santor laski kätensä lumiukon hartialle, ja katsoi vakavailmeisenä horisonttiin.
”Niin, kai sen voi, niisk, noinkin pukea sanoiksi”, Snowie mutisi hyväksyvästi.

Santor käänsi kasvonsa äkkinäisesti kohti lumiukkoa kainalossaan. ”Bollo! Älä pelkää. Joidenkin on oltava kovia, jotta muut saisivat olla pehmeitä.”

Painija piti paussin, ja sulki silmänsä. ”Mutta mitä järkeä on olla kova, jos kukaan ei saa olla pehmeä? Kova väki tarvitsee pehmeää väkeä… koska muuten kaikki on turhaa.”

Lumiukon kasvoille levisi hämmentynyt hymyntapainen. ”Kiitos… mutta mistä tämä tuli näin äkkiseltään?”

Vakava ilme valtasi Santorin kasvot. ”Suuri paini on aina paitsi ruumiin koitos, myös sydämen… kuka ei tunne rakkautta, ei tunne todellista voimaa. ”

Ennen kuin lumiukko ehti kommentoida painijan yllättävää filosofiaa, alus oli keikata ympäri, kun kone-everstin ohjus räjähti sen vieressä. Kyytiläsklaanilaiset kierivät pitkin Kane-Raa, mutta pilotti Sehalk piti kurssin.

Ei meillä paljon Guartsua paremmin mene, jos emme pääse täältä pian pois… lumimies aluksen lattialla ajatteli.


Lohrakit tekivät laajat kaaret ja kiitivät nyt vihollista päin. Tongu sai tykin irti ja tähtäsi sen vartta pitkin vihollisia päin. Toinen lohrak pääsi jo lähelle everstiä ja ampui sarjan etutykeistään, mutta torakka väisti helposti. Tongu oli lähellä saada ammuttua upseeria yllätyksestä, mutta joutui kumartamaan, kun nyppylän takana olleesta torakkapoterosta ammuttiin häntä kohti; pian kuitenkin toisesta Kane-rasta lensi pitkäjousen nuoli ja tulitus lakkasi.

437 näytti joutuneen alakynteen. Kaksi klaanilaista hävittäjää pyörteili upseerin ympärillä, ja vaikkeivat Lohrakit ohjautuneet yhtä hyvin kuin rakettireppuinen konemies, niin kolmesataakuusikymmentä astetta pyörivät tykkipesäkkeet mahdollistivat tulen pitämisen kohteessa jatkuvasti. Tongu tiiraili ampumalinjaa, muttei voinut lasauttaa, jottei vahingoittaisi hävittäjiä. Suora osuma raskaasta cordakista olisi tehnyt niin everstistä kuin Lohrakeistakin selvää.

Tongu ei ollut mikään tappaja. Ainakin hän itse halusi ajatella niin. Totta kai hän oli mättänyt turpaan torakoita, kun niitä oli tunkenut oikealta ja vasemmalta, ja lentotehtävillä joskus ampunut suuntaan tai toiseen, kohtikin. Mutta viimeksi kun hän oli ampunut käsipelillä tällaisella aseella, vastassa oli ollut elottomat rautalaatikot. Ja Zorakin lipevä naama saisi rauhallisenkin miehen painamaan liipaisinta.

Niin kyllä vallitseva aamuyökin, mutta pelastuminen oli etusijalla ja panoksia ei ollut ikinä tarpeeksi.

Alhaalla joukko torakoita nousi esiin poterosta ja alkoi valmistelemaan yksinkertaista tykkiä; sotilaat pystyttivät harjoitelluilla liikkeillä jalustan ja alkoivat kiinnittämään putkea sen päälle tarkoituksenaan ampua klaanilaiset alas. Tongu huomasi tämän silmäkulmassaan ja mietti… tappamalla voitamme sodan. Mutta aseen laukaiseminen, panoksen lähettäminen ja torakoiden kuorten ja elinten rusauttaminen ei tuntunut oikealta… Vaan kaipa ne tekisivät sen meillekin? Siksi ne ovat olemassa. Sotilaina. Lukemattomia syitä ampua. Tho-Koro. Pommitukset. Toranga.

Ternok. Harkel.

Bäng bäng

Asiaa punnitsematta Tongu painoi liipaisinta, rekyyli iski olkapäähän ja alhaalla pamahti; hän ei nähnyt tarkkaan, mitä alhaalla tapahtui, mutta osaston tilalla oli kraateri. Tongu ampui uudestaan, ja osui torakkajeepin viereen; ajoneuvo lensi kaaressa pensaikkoon. Keltainen jättiläinen etsi uutta kohdetta-

Ilmassa pamahti. Valo-ja tulipallo valaisi ympäristön ja loi teräviä varjoja kaikkalle. Tongu käänsi päänsä. Ilmassa lenti sinne tänne koneosia, hehkuvia palasia, metallilevyjä… joissa näkyi sekunnin murto-osan pala siivekästä ussal-rapua.

“EI!”

Toisella puolella taistelukenttää Eversti 437 vilkaisi pienen pienen hetken Tongua päin. Jätti kuvitteli torakan konenaamalle virnistyksen. Nazorak suuntasi toisen Kane-ran perään…

Tongu ampui, vaan ei osunut. Ampui uudestaan, eversti väisti helposti. Kolmas kuti meni sekin huti.

Soak ja Hanbar, Weedol ja Morthank. Kummat menivät? Kumpikaan Lohrak-pari ei ollut kuulunut Tongun läheisimpiin alaisiin. Laivaston työ oli nykyään niin hetkistä, veikkosia ei ehtinyt jututtamaan, kaikilla oli koko ajan kiire ja hoppu, ja uusia pilotteja ja mekaanikkoja oltiin rekrytoitu kymmenittäin. Ja nyt hän oli käskenyt nuo neljä iskemään tuhovoimaisen taitavan vihollisen kimppuun, eikä toisia hän näkisi enää koskaan… Tongu nosti aseen piipun, otti kyborginazorakin tähtäimeen ja painoi liipaisinta.

Ka-klongg.

Cordak-tykeillä pystyi periaatteessa ampumaan sarjatulta. Räjähtävät panokset olivat kuitenkin niin kookkaita, että niitä mahtui pyöreään lippaaseen vain kuusi kerrallaan. Tongu kirosi puoliääneen ja paukautti aluksen kattoa jalallaan.

“Antakaa panoksia! Toiseen Lohrakiin osui!”

Hetken päästä luukku aukesi ja esiin tuli Samolin puinen pää. Tongu napautti tyhjän lippaan ulos – se katosi jonnekin alapuolelle – ja iski toan ojentaman täyden kappaleen sisään. Jätti tähtäsi taas, osuma pohjaan täräytti alusta, mutta linja piti; mutta rautatorakka oli kuitenkin taas liian ketterä ja väisti panoksen. Jossain takana pamahti. Tongu ei kuitenkaan antanut everstin levähtää vaan ampui uudestaan. Tulos ei ollut edellistä parempi, mutta ainakin toistaiseksi 437 pysyi erossa muista aluksista. Jäljellejäänyt Lohrak yritti pysytellä everstin perässä, mutta hävittäjän ketteryys ei vetänyt vertoja nazorakin eliittihaarniskalle.

“Käske Lohrakin palaamaan täyttä vauhtia Klaaniin!” Tongu huusi moottorien jylyn yli, “Niin ainakin joku selviää täältä hengissä!”

Samol nyökkäsi ja välitti viestin ohjaamoon, ja pian Lohrak ottikin vauhtia, ohitti Kane-rat ja kiisi kohti etelää. Torakoidenkin maajoukkojen asemat alkoivat jäädä taakse; pikainen vilkaisu menosuuntaan paljasti, että metsän synkkä reuna oli jo melko lähellä. Mutta eversti ei hellittänyt. Se ei ollut ajamassa klaanilaisia pois. Se oli täällä tappamassa.

Tongu puri hammasta yhteen ja ampui ohi. 437 oli jo kaukana, kun panos räjähti siirtolohkareen kylkeen. Tykin rekyyli olkapäätä vastaan ei auttanut yhtään; Kansitykkiä ei oltu tarkoitettu käsiaseeksi. Eversti kaarsi läheltä maata ja eteni hurjaa vauhtia lähes maan tasolla kohti Kane-raa, jonka katolla kyklooppi kirosi asettaan. Välimatkan väheneminen ei kuitenkaan tehnyt osumisesta yhtään helpompaa. Torakka liikkui Tongun näkökulmasta paljon nopeammin. Kolme cordak-ammusta rytisi ryteikköihin. Kyklooppi manasi ja sinkautti tyhjän lippaan ulos. Samolilla oli uusi valmiina.

“Yritä tähdätä, et osu summamutikassa”, kivikääpiö sanoi, kun Tongu naksautti uuden lippaan sisään.

“Tiedän tiedän”, jätti murisi, ja yrittikin katsoa pidempään ennen ampumista. Torakka oli todella nopea. Se kiisi suoraan kohti, osui jyvätähtäimeen, Tongu painoi liipaisinta… Ja olisi voinut vannoa, että ammus kiisi tuntosarvien välistä. Mutta silloin everstin elittihaarniskan rannepanssari aukesi ja ojensi torakan käteen pistoolin.

Ensimmäinen luoti teki kuhmun kulkupelin perään.

Kaksi muuta upposivat Keetongun nilkkaan.

Jätti horjahti taaksepäin karjahtaen, mutta piti otteensa. Samol ilmestyi hetkessä kattoluukusta ja sitoi Snowien jättämän Nui-Koron siniviitan ampumahaavojen ympärille; punainen veri muutti kankaan mustaksi. Kipu Tongun päässä sumensi ajatukset… Mutta myöskään eversti, joka valmistautui uuteen iskuun, ei odottanut suoraan päin ilmassa kieppuvaa kolmimetristä rautakanuunaa. Jätin heittämä cordak-tykki osui kipinää iskien everstin käteen saaden tämän pudottamaan pistoolinsa. 437 suistui radaltaan, tömähti Lehun ensimmäisiin latvuksiin ja katosi alas.

Tongu ei tätä huomannut. Jätti makasi Kane-ran katolla ja katsoi sumuisella silmällään harsopilviä, jotka kiitivät vastakkaiseen suuntaan yläpuolella… Kipu levisi jalassa peittäen koko mielen, moottorien jyly haipui taustalle. Jossain kaukana idässä aurinko nousi hopeisesta merestä keltaisena tulipallona.


Guardian oli juossut metsään tietäen täysin, että ei välttämättä enää juoksisi sieltä ulos.

Ja jostain runkojen välistä piru nauroi.

Raivo ajoi askelia. Kynsikkäät jalat loikkivat pimeydessä, laskeutuivat kenoon kaatuneiden puunrunkojen päälle ja upposivat vetiseen suohon. Kivääri nousi kiikarisilmän tasolle. Sen piippu liikkui suuntaan ja toiseen skannaten puuston väliä. Hiki ja suon kosteus tiivistyivät helminä liipaisimen metallille ja valuivat aseen runkoa pitkin.

Jokainen oksa näytti viiltävältä miekalta.
Jokainen puu näytti liehuvalta takilta.
Jokainen kivi ja kanto kyyryssä seisovalta paholaiselta.

Raivo painoi kiväärin perää vasten Guardianin olkaa. Hän tunsi, kuinka se oli ottanut ohjat. Kivääristä oli tullut osa häntä. Sekin oli vihainen. Jos hän haluaisi, se huutaisi hänen puolestaan, ja sen sanoilla oli aina vaikutusta.
Oksankarahka narahti Guardianin jalkojen alla, ja hän kääntyi kuuntelemaan. Jokainen tuulenvire oli pirun liikehdintää. Jokainen rapina tämän ivaa ja naurua.
”TULE ESIIN!” skakdi huusi. ”OLEN TÄSSÄ!”

Guardianin yllätykseksi piru teki työtä käskettyä. Kiiltävä sapeli välähti esiin lähimmän puun takaa ja skakdi ehti vain täpärästi sivuun hyökkäyksen tieltä. Vihreänmusta varjo lipui puiden seassa lähes ääneti, ja katosi taas näkyvistä. Nauru raikasi pimeydessä.
Musta oli ottanut vallan joka puolelta. Oikealla liikehti oksia tuulessa. Jotain vilahti ylempänä suomaastoa. Jokainen varjo näytti sarvekkaalta pedolta. Varjojen pirut tanssivat Guardianin silmissä kuiskien petollisia sanoja.
Se oli tuulta. Varjot olivat puista. Piru ei ollut siellä. Piru ei hyökkäisi edestä.

Skakdi kääntyi ympäri, ja metsämaasto muuttui aamuyössä vain mustiksi silueteiksi kaikkialla. Ne sulautuivat yhteen ja hajosivat palasiksi, ja jokainen niistä näytti ensivilkaisulla uudelta sarvipäiseltä hahmolta.
Tähtäin heilui, ja piippu sohi kohti hahmoja, jotka eivät olleet piru. Guardian rauhoitti hengityksensä. Hehkuva raivo oli lakannut ohjaamasta. Se alkoi kaikota suonista, kun tilalle virtasi vain viha. Skakdin kädet täytti kylmyys ja harkinta.

Kun Guardian vaihtoi kiikarisilmänsä linssiä, maailma muuttui mustan ja vihreän sävyiksi. Puunrungot eivät olleet sarvipäisiä, piru oli muualla. Kaikki oli sumeaa sotkua, ja tähtäys muuttui mahdottomaksi.
Hän kääntyi, ja sarvet ja miekka erottuivat yökamerassa kaksi metriä hänestä vasemmalle.

Liipaisin. Suuliekki. Kajahdus.
Laukaus oli liian hätäinen, piru liian nopea. Vihreä viiru viuhui vihreän pirun ohi. Ämkoon sapeli käväisi korkealla ja lähti sitten viheltäen kiitämään Guardiania kohti. Skakdi ei ehtinyt heittäytyä syrjään. Hän riuhtaisi varustevyöltään leveäteräisen veitsen ja otti hyökkäyksen vastaan sen sahalaitaisella hamarapuolella. Metalli kirskui yössä, kun aseet itkivät kipinöitä.
”Katso minua silmiin, karzahnin pelkuri!” Guardian huusi. Terien vihlonta riipi hänen korvakäytäviään. ”KATSO MINUA SILMIIN!”

Ämkoon katse totteli. Sapelin ja veitsen kirskunnan toiselta puolelta tuijottava sarvipäinen vihreä kanohi kääntyi päättäväisesti Guardiania kohti. Punahehkuiset silmät, jotka siitä tuijottivat, olivat tutut. Vaikka hän kuinka yritti, ei hän voinut pakottaa itseään näkemään niissä pilkettä uudesta hulluudesta. Näin läheltä skakdi ei voinut olla ajattelematta, että pirullinen virnekin oli tuttu.
Joskus hän oli oppinut näkemään sen ystävällisenä eleenä. Hän näki vain samat kasvot, jotka olivat tuijotelleet kahvipöydän toiselta puolelta. Tai baaritiskin yli aamuyöstä.

Tämän hymyn hän oli oppinut näkemään ystävällisenä. Tuohon hymyyn hän olisi luottanut. Ja nyt hän painoi vasemman kätensä pitelemän veitsen sahalaitaa kaikin voimin sitä kohti, eikä tiennyt, halusiko viedä sen perille asti.

Kirkkaanpunainen välähdys oli vähällä sokaista Guardianin, kun Ämkoon varjokäsi räjähti esiin. Ilman täytti korvat särkevä pauke ja räiske, kun hehkuvat sormet materialisoituivat pirun upseerimiekan terää vasten. Ämkoo tarttui lujasti miekkansa lappeeseen ja työnsi sitten teränsä väkivalloin kaksin käsin lähemmäs vastustajaansa. Tummanpunainen savu pyörteili taistelijoiden ympärillä.
Väkivahvan varjokäden voima sihisi, rätisi ja humisi aivan Geen kasvojen edessä polttavana pyörteenä. Hän päästi Vartija-kiväärin roikkumaan sivulleen kantohihnasta ja tarttui veitsensä kahvasta molemmin käsin. Märkä ja mutainen metsämaasto alkoi pettää jalkojen alla, kun upseeriterä ja sitä työntävä epätodellinen raaja pakottivat häntä ottamaan perääntyviä askelia.
Kuusen runko tärähti koko hänen selkänsä pituutta vasten. Kädet tärisivät ja valittivat, kun Guardian yritti kaikin voimin pitää torakkaterää poissa kaulaltaan.
Makuta-kouran musta poltto miekan takaa raapi sähköisesti jo hänen kasvojaan.

”Neljä vuotta sitten hyvästelin ystäväni satamassa”, polttivat sanat tiensä Guardianin hampaiden välistä. Ne eivät olleet enää hänen hallinnassaan, kuten ei hänen veitsensäkään. Sen teräs ulvoi kipinöivää vihaa.
”Milloin niiden neljän vuoden aikana sinä tapoit hänet? Milloin otit hänen paikkansa? Oliko sinulle oikeasti hänessä koskaan mitään tapettavaa?

Ämkoo ei sanonut mitään. Miekkapirun hehkuvat silmät tuijottivat kuin ilkkuen Guardiania, ja pirun vihreille kasvoille piirtynyt kiero hammashymy muuttui entistä leveämmäksi. Näytti siltä, että Ämkoo piti Guardiania pilkkanaan. Kuin yksikään skakdin kysymyksistä ei olisi ollut vastaamisen arvoinen.
Varjoraajan punainen hohka heijastui Ämkoon torakkaterän kiiltävästä pinnasta, kun miekka työntyi hitaasti lähemmäs sinistä adminia.
Sinä vannoit valan siniselle ussalille!” Guardian huusi päin Miekkapirun naamaa. ”Eikö se tarkoita sinulle mitään?

Hän palasi hetkeen vuosien taa, jolloin sininen koura kätteli vihreää. Ja katsoi, kuinka saman käden paikan oli ottanut vain punaista ja mustaa hehkuva savu.
Puu painoi tuskallisen kovaa skakdin selkää vasten, ja hänen harjapiikkinsä sojottivat hänen takanaan jo vasemmalle ja oikealle. Oksantynkä katkesi hänen painonsa alta. Skakdi ei tiennyt enää, kuinka kauan käsissä riitti voimaa.
Ja se tuttu, ystävällisen veikeä virne tuijotti häntä samalla, kun miekka lähestyi hänen kaulaansa.

”Kuka”, Guardian haukkoi henkeään. ”KUKA HELVETTI SINÄ EDES OLET?”

Liekki Miekkapirun silmissä kirkastui kun tämä vihdoin avasi suunsa. Ämkoo painautui vielä vähän lähemmäs Guardiania, ja puhui hiljaisella, käheällä äänellä:
Minä…

Vaan ei puhunutkaan. Kauempaa puiden seasta pienen ohjuksen lailla lentävä kiitäjälintu syöksyi taistelijoiden väliin syösten pyrstöstään kipinöivää sinistä savua. Lintu pörisi rääkäisten kaksikon kasvojen ohitse, nousi muutaman metrin verran taivaita kohti, ja räjähti paksun savupilven saattelemana.

Ämkoo kierähti ensimmäisenä ulos savupatsaan sisältä. Yllätetty miekkamies horjahti yskien kauemmas huitoen tummansinisiä kiehkuroita tieltään, ja käänsi sitten katseensa pimeässä metsikössä seisovaan matoraniin.
“Enki.”

Kiitäjälinnun sokka matoranin kädessä savusi yhä. Enkin keltavihreät silmät tuijottivat vakavina Ämkoota, ja matoranin tyhjä käsi oli hakeutunut tämän varustevyölle. Ämkoo ei yrittänyt peittää hämmennystä kasvoillaan. Pirun katse oli nauliintunut le-matoraniin.

Guardianin käsi lipesi ja hän kuuli suuren veitsensä mätkähtävän käsistään kuusenjuurta vasten. Hän huojui sinisessä savussa hetken hengitystään pidättäen ja haparoi kylkeään vasten roikkuvan kiväärin käsiinsä. Guardian pakotti vapinan käsistään ulos, nykäisi kiväärin ylös ja syöksyi pirun perään ulos savupilvestä. Kiväärin tukki tukeutui hänen olkaansa vasten. Keinosilmä kalibroi tähtäimet uudelleen.
Piru katsoi sekunniksi poispäin. Mies ampui.

Nazorak-miekka heilahti viime hetkellä kantajansa suojaksi. Kuului pirstova ääni, kun vihreähehkuinen luoti vei mennessään palasen teroitetusta teräksestä. Ämkoon katse kävi vuoroin Guardianissa, vuoroin Enkissä, kun hän otti perääntyviä askelia takanaan seisovaa paksua puunrunkoa kohti.
“Enki”, Ämkoo toisti.
Entinen veljeskuntalainen tuijotti yhä Ämkoota. Sitten matoranin katse käväisi lyhyen sekunnin ajan Guardianissa, ja palasi taas Ämkoohon. Ilme miekkapaholaisen vihreillä kasvoilla kiristyi.

Kaksi luotia lippaassa. Kaksi tilaisuutta.
Skakdille aikaa oli vain sekunnin sirpaleita. Edessänsä valinta, jonka ehtisi perustella vasta sen tekemisen jälkeen.
Geen kättä pitkin kulkeva hermosignaali päättyi liipaisimeen. Repivä leimahdus lähetti kuin hidastettuna matkaan teräväkärkisen palasen viiltävän vihreää hehkua.

Kivinen luoti lensi, läpäisi kohteensa ja sirpaloitui kimaltelevaksi smaragdinvihreäksi sateeksi vasten metsämaastoa Ämkoon takana.

Miekkapirun katse oli kuin jäädytetty ajassa.

Aineettoman haamukäden olkavarren läpi oli porautunut savuava reikä, jonka reunat säröilivät ja kipinöivät.
“Sinä…” Ämkoo aloitti.

Pirun sanat keskeytti ääni, joka kuulosti siltä kuin kokonainen lasikaappi olisi särkynyt kappaleiksi. Sitä seurasi humiseva sihinä, kun varjokouran olemus koitti hajotessaan hakea vielä kerran muotoaan. Nazorak-terää otteessaan pidelleet hehkuvat sormet katosivat, ja miekka putosi kalahtaen maahan. Mustanpunaiset energiasirpaleet lähtivät sinkoilemaan villisti ympäriinsä muuttuen lentonsa aikana ensin punertavaksi höyryksi ja kadoten lopulta kokonaan. Humina vaimeni, ja hävisi lopulta yöhön.

Ämkoo kokeili tyhjää olkapäätään terveellä kädellään. Virnistely oli vaihtunut kokonaan kauhunsekaiseen irvistykseen, ja miekkamiehen energiakäden paikalla leijaili enää muutama pieni punainen kipinä.
Guardian ei epäröinyt sekuntiakaan, vaan siirtyi ripeisiin juoksuaskeliin. Tajuttuaan tilanteen Ämkoo syöksyi maahan kyyryyn ja haparoi miekkaansa märästä mullasta ainoalla kädellään. Vain sekunteja ennen kuin pirun tummat sormet kahmaisivat torakkaterän kultaisesta kahvasta, lysähti skakdin valtava jalka sapelin päälle.
Kolmikyntinen jalka painoi voimalla miekan teräpuolta metsämaata vasten, ja kyyryssä yhä sapelistaan pitelevä miekkapaholainen löysi itsensä tuijottamasta Vartija-kiväärin piipun sisään.

Nahkatakin sisään uponnut puolimakuta tuijotti aseeseen hievahtamattakaan. Miehen punaiset viirusilmät laajenivat, ja katsettaan siirtämättä tämä puhui Guardianille.
”Sinä et ampuisi ystävääsi.”

Pieni vihreä varjo oli ilmestynyt hiljaa Guardianin ja Ämkoon rinnalle. Le-matoranin akaku-kasvojen ilmettä oli mahdotonta lukea, kun tämä tuijotti Ämkoon kasvojen tasalle jämähtänyttä kivääriä. Enki piteli nyt pientä heittoveistä kummassakin kädessään.
Ämkoon katse pysyi edelleen piipussa. Nyt piru ei kuitenkaan enää puhunut skakdille, vaan matoranille.
“Enki”, Ämkoo sanoi taas.
Matoran ei tiennyt, mitä vastata. Eikä Guardiankaan, jos hän olisi ollut aikeissa sanoa sanaakaan.

Sininen skakdi seisoi jäisen suorana puolimakutan edessä. Kyyryssä märässä maassa miekastaan kiinni pitelevän vastustajan kasvoista oli vain sormenmitta Vartija-kiväärin yhä tulikuuman piipun kärkeen. Näin läheltä paholainen varmasti näki, miten sininen sormi painautui jo tiukasti liipaisinta vasten. Kumpikin tiesi, mitä tapahtuisi yhdellä sormenliikkeellä.

Geen hengitys oli painokasta, mutta rauhallista. Hän vastasi punaiseen katseeseen piipun toisella puolella. Piinaavan pitkiä sekunteja taistelukumppanit vain katsoivat toisiaan pimeässä metsässä hälvenevän savun keskellä.

Jos joku olisi sanonut jotain, Guardian ei olisi kuullut. Mikä tahansa karjaisu hänen korvanjuurellaan olisi jäänyt toiseksi niille taistelun äänille, jotka roihusivat hänen otsansa takana.
Tuomari seisoi tuomittavansa edessä ilman valamiehistöä. Tuomittava lojui polvillaan hänen armoillaan, ja tämän ase kostui metsämaastossa hänen jalkansa alla. Silti paholaisen aseista voimakkain oli yhä tähdättynä häntä kohti. Nuo kasvot kuuluivat hänen parhaalle ystävälleen, eikä kasvoilla ollut omahyväistä hirviön virnettä, vaan häivähdys tuttua epätoivoa.

Sinä et ampuisi ystävääsi.

Koko Guardianin terävä hammasrivistö näkyi, kun hän avasi suunsa hengittääkseen raskaasti. Oli kuin hän olisi testannut, halusivatko jotkin sanat kiipiä ulos kidasta, jos hän sen avaisi.

Mutta ei hänellä ollut enää mitään sanottavaa.

Enki hengitti tavallisesta poiketen ääneen. Heikko tuskanhiki helmeili matoranin naamion pinnalla kun tämä otti varovaisen askeleen lähemmäs edessään seisovaa patsasmaista kaksikkoa. Ämkoo ei vieläkään kääntänyt katsettaan matorania kohti. Ilme pirun kasvoilla kuitenkin vakavoitui entisestään, ja sitten Ämkoo puhui taas, tyhjällä ja kuivalla äänellä.

“Enki, veli. A-”

Kirkas välähdys.
Sanat keskeytyivät, kun repivä ääni sinkoili kaikuen suon yllä ja puiden välissä.

Guardianin jäätynyt katse nauliutui pisteeseen, jossa Ämkoo oli kyhjöttänyt polvillaan. Sekunnit raahautuivat eteenpäin, kun hän yritti kahmia tajuntaansa ymmärrystä siitä, mitä oli tapahtunut.
Hänen aseensa ei ollut lauennut. Nopea tarkistus lukkopesään varmisti, että viimeinen toa-kivestä taottu luoti odotti yhä ampumistaan.

Miekkapirusta ei ollut jäänyt jäljelle mitään. Kun Guardian nosti jalkaansa, hän näki ettei edes tämän upseeriterä ollut jäänyt suohon sokaisevan välähdyksen ja kuurouttavan kajahduksen jälkeen. Ainoina merkkeinä siitä, että Ämkoota oli hänen edessään koskaan ollutkaan, olivat tämän polvien kosteaan metsämaastoon jättämät kuopat ja skakdin jalan alle jumittuneen sapelin painama railo.
”Enki”, Guardian kuiskasi, ”missä hän on?”
Le-matoran seisoi vain hiljaisuudessa tuijotellen pistettä, jossa Ämkoo oli seissyt.
”Admin”, veljeskuntalainen kuiskasi keksimättä enempää sanottavaa.

”Enki. Missä hän on.”

”Minä-” le-matoran sai ensin vaivalloisesti ulos. ”Minä en tiedä.”
Skakdin tuliset kasvot kääntyivät matorania kohti.

Sinä tiedät”, Gee hengitti lyijynraskaasti. ”Sinun täytyy tietää. MIHIN HELVETTIIN HÄN MENI, ENKI?”

Enki otti varovaisen askeleen taaksepäin.
”Admin”, veljeskuntalainen kuiskasi. ”Minä en tiedä. Näin saman minkä tekin. Valonvälähdyksen jälkeen hän oli poissa.”

”Toinen välähdys, Enki”, skakdi pihisi kasvot kiehuen polttavasta vihasta. ”Näitkö toisen välähdyksen? Jossain tuollapäin?”
Gee suuntasi vapaan kätensä osoittamaan pohjoisempaan metsikköön päin, sinne missä puusto alkoi hieman harventua ennen nummia ja taivaalle haaleaa savua puskevaa Tulikärpäsen tankkaustornia. Enki käänsi katseensa varoen ja harkitsi sanojaan piinaavan pitkään.
”Ehkä, admin”, metsäläinen päästi kuulostaen vain lannistuneelta.
Mikä naamio hänellä on, Enki?” Gee kivahti. ”Pystyykö hän johonkin noin pelkurimaiseen?”

Le-matoralainen näytti tilanteessa täysin voimattomalta.
”Ei omin avuin, admin. Ei enää… En tiedä Ämkoon käyttäneen naamiovoimia sen jälkeen kun hän menetti kanohi-haarniskansa. Vannon sen.”

”Enki”, pääsi sinisen skakdin suusta hyytävään sävyyn. ”Minähän voin olla varma, että et yritä suojella häntä?”
Metsäläisen katse oli ristiriitainen ja pelokas, eikä hetkeen sanaakaan päässyt ulos.
”En”, hän lopulta sanoi. ”En, admin.”

Skakdi käänsi koko rintamasuuntansa kohti pohjoista puustoa. Hän tarkensi kiikarillaan runkoihin ja pujotteli silmillään niiden välistä.
Metsä laajeni aukiomaiseksi ylämäessä. He olivat täydellisessä pisteessä tarkka-ampujalle, joka tietäisi mitä tehdä. Mutta tämä ei ollut tarkka-ampujan tekosia.
”Ämkoo ei siirtynyt”, skakdi kuiskasi puoliääneen, ”vaan siirrettiin.”

Toinen välähdys ei ollut tapahtunut kovinkaan kaukana. Sen jättämä valojälki kummitteli yhä haamukuvana Guardianin oikeassa silmässä.
Skakdi puristi kivääriään niin lujaa, että kipu pisteli sormia, ja säntäsi mäkeen sanaakaan sanomatta.

Enki juoksi hiljaisena adminin perässä. Jos hän ei ollut aivan väärässä, alkoi ylämäestä erottua suttuisia puheääniä.


Vihreän välähdyksen sokaiseva hehku alkoi hiipua pirun punaisista silmistä.

Miekkapiru huomasi olevansa muualla kuin äsken. Metsässä yhä, mutta satoja metrejä ylärinteeseen.

Eikä hän ollut tilannut kyytiä.
Entisen adminin ajatus katkesi lyhyeen, kun hän hyppäsi sivuun. Kanoka-kiekko sujahti hänen ohitseen.

”Tämä päättyy tähän, Ämkoo”, karhea ääni kajahti kiekon tulosuunnasta.

Puhuteltu puolimakuta käänsi rintamasuuntansa ääntä kohti.
”Voit juosta, piiloutua ja vaihtaa viittaasi… mutta me löydämme sinut, ennemmin tai myöhemmin”, puhuja jatkoi.

Ämkoo katseli keltaista komau-kasvoista matoralaista, jonka suusta sanat tulivat. Sillä oli päässään ruskea nahkalakki ja kädessään taskunauris. Pieni keinoaurinko leijui kellon keskipiikin ympärillä.
Matoralainen katsahti taskukelloaan, ja napautti sen kiinni. ”Ja näyttää siltä että ennemmin.”

Puhuja ei ollut yksin. Hänen vieressään seisoi eriskummalliseen levyhaarniskaan pukeutunut selakhi. Sillä oli kädessään heittovalmiudessa kanoka-kiekko.

Yllättävän seurueen kolmas jäsen oli kuin vuori. Sen kasvot peitti kokonaisuudessaan tummanpunainen huppu, jonka silmänrei’istä keltainen katse tuijotti Ämkoota. Neljäs ja viides olivat mittasuhteiltaan kuin suuria toia, mutta niiden piirteettömät haarniskat jättivät kaiken muun arvailun varaan. Kuudes jäsen oli vortixx valtavan tuliaseen kanssa, ja seitsemäs oli kuin unta: häilyvä olento näkökentän rajamailla.

Ämkoo koitti pyyhkiä yllätystä vihreiltä kasvoiltaan mittaillessaan katseellaan edessään seisovaa sekalaista seurakuntaa.
Ritarikunta, miekkapiru mietti. Eivät olisi voineet valita huonompaa hetkeä.

“Täytyy myöntää”, miekkapaholainen aloitti varovaisesti ja kiristi otettaan nazorakterän kahvassa, “että kaikista maailman paikoista en odottanut törmääväni teikäläisiin täällä.”
Ämkoo liikkui hitaasti mutta jännittyneesti, kuin osuman saanut petoeläin. Musta nahkamantteli ei riittänyt peittämään soturin jännitystä.

“Jos ette huomanneet, niin minulla oli juuri jotain kesken”, Ämkoo puhui. “Joten jos ette pistä pahaksenne, voisin palata teidän kiihkoilijoiden pariin joskus toiste.”
Ämkoo tiesi ilkkumisensa turhaksi. Mata Nuin ritarit eivät antaisi hänen vain kävellä tiehensä. Tiesihän miekkapiru olevansa näiden listalla.
”Meidän oikeutemme odottaa sinua. Mitä se olikaan, minkä keskeytimme?” keltainen matoran murahti takaisin.
“Tunteikas jälleennäkeminen”, Ämkoo tuhahti. “Jonka ei pitäisi kiinnostaa teitä. Vai mistä lähtien minun ja ystävieni välit ovat olleet suurennuslasinne alla?”

”Sinä olet jatkuvasti suurennuslasimme alla”, vortixx lausui lähes maireasti. ”Muistatko, minkä tähden?”

Valtava huppunaama astui eteenpäin. ”Saaren alistaminen komentoosi”, sen tyhjä ääni kaikui. ”Suuren Hengen pettäminen. Kymmenien matoranien kuolemantuottamus. Lok-Eliin mestarin tappo. Yuurein luonnon tasapainon murentaminen. Lukuisten kuolemantapauksiin johtaneiden myrskyjen nostattaminen…”

Ämkoon liekehtivät silmät kapenivat punaisiksi viiruiksi.
“Jos haette syyllistä tulivuorisaaren tapahtumille, teillä on väärä mies”, miekkapaholainen ärähti ääni vihaa tihkuen. “Yuurein makuta on kuollut. Minä vapautin saaren, en kahlinnut sitä!”
Mustat sormet puristivat tärisevää upseerimiekkaa.

Vuoren kokoinen syyttäjä ei ollut lopettanut. ”Toa-voimien väärinkäyttö. Laittoman järjestön perustaminen. Toisen laittoman järjestön johtaminen. Tunnettujen rikollisten piilottelu. Neljän ritariagentin tappo.”
”Ja tahtoisin vielä lisätä Bio-Klaanin pettämisen…” nahkalakkinen matoralainen sanoi kylmällä äänellä. ”Mutta se on toimivaltamme ulkopuolella.”

”Lisätkääpä siihen saman tien vielä tällä saarella asuvan matoralaisen tappaminen”, Ämkoo hymähti pahantuulisesti. ”Koska se tuskin enää muuttaa tuomiotanne.”

Painostavaa hiljaisuutta ei kuitenkaan ehtinyt kestää kuin muutaman sekunnin, ennen kuin Miekkapiru jatkoi.

Neljän?” hän kysyi tunteettomalla äänellä.

”Älä esitä tyhmää ja viivytä tätä entisestään”, keltainen matoralainen ärähti ja risti kätensä. ”Syyttäjä?”

”Jemokan titaanikuningaskunta, mestari Utanka”, punahuppuinen kolossi kumisi. ”Kumpae Nui, Sixizen.”

Ämkoo vilkuili sivuilleen. Hänen ainoan kätensä jokainen säie oli jännittynyt.

”Aderidonian suurherttuakunta, kirjuri Sapi”, luettelo jatkui. ”Hautasaari, Toa Atya.”

Ja silloin Miekkapaholaisen maailma pysähtyi. Ämkoo seisoi hievahtamatta paikallaan, kuin patsaaksi jähmettyneenä, ja ritarikuntalaisen äskeiset sanat toistuivat uudestaan ja uudestaan pirun mielessä. Ämkoon katse näytti lähes sammuneen, kunnes se yhtäkkiä terästäytyi, ja Miekkapiru nosti nyrkkinsä ritarikuntalaisia kohti.
“Tämä on naurettavaa! Minä en tiedä mitä te yritätte, mutta tuollainen ei sovi tyyliinne!” Miekkapiru karjaisi. Loukatun miehen silmissä paloi uusi raivo. Tämän oli oltava jokin juoni. Jotain sairasta pilaa.
“Jos te haluatte haastaa minut, minä olen jo tässä! Mutta miksi yritätte tahria opettajani muiston sairailla valheillanne? Jos lausutte Atyan nimen vielä kerrankin, saatte lisätä omat nimenne typerään listaanne.”
Upseerimiekka heilahti kerran uhkaavasti ilmassa. Ämkoo puristi sitä ainoassa kädessään. Osuman saanut aaveraaja koitti syttyä, mutta miehen olkapäästä tuprusi ainoastaan hailakkaa pimeää savua.

Nahkalakkisen matoralaisen kulmat vetäytyivät kurttuun. ”Sinäkö… et tiedä?”
Oksat rasahtelivat Ämkoon jalkojen alla kun piru kohottautui täyteen mittaansa, langettaen varjonsa matoranin yläpuolelle. Miekkamiehen katse porautui syvälle matoranin kanohiin, ja Ämkoon puhe oli hidasta ja raskasta.
“Te valehtelette.”

”Toa Atya palveli riveissämme uskollisesti vuosia ja taas vuosia”, punaisen kolossin hupusta kaikui.

Ämkoon ajatukset eivät tahtoneet pysyä kasassa, ja mies alkoi menettää lopullisesti malttinsa. Ne yrittävät vain hämätä sinua, piru yritti hokea itselleen, mutta turhaan. Mitä jos se olikin totta? Ei, ei se voinut olla. Ämkoo ei suostunut uskomaan. Atya ei olisi salannut sellaista.

Silloin Ämkoon mieleen nousi kaukainen muisto. Muisto, jonka mies oli yrittänyt unohtaa, ja haudannut jonnekin syvälle mielensä sopukoihin.

He antoivat minun valita, veden toa oli sanonut.
Joko tapan sinut
tai kuolen itse.

Ämkoo löi miekallaan raivoissaan ja varoittamatta, ja punahuppuinen jättiläinen ehti vain vaivoin pakoon miekaniskun tieltä. Miekkapiru puri hampaitaan yhteen kihisten raivosta, ja kohotti aseensa päänsä yläpuolelle.
“Minä en tappanut Atyaa”, piru kähisi hiljaa, melkein kuiskaten.
“Te sen teitte!”

Miekkamiehen raivoisa hyökkäysliike pysähtyi, kun Ämkoo huomasi kohti lentävän kanokan. Aivan viime hetkellä ehti piru vetää miekkansa suojaksi.

Tsäpp.

Upseerimiekka mätkähti mättääseen jossain päin Lehu-metsää. Miekkapiru oli aseeton, eivätkä hänen vihollisensa selvästikään pelanneet hänen säännöillään.


Eversti 437:n yö ei ollut sujunut täysin toivotusti.

Rakettireppu ei enää käynnistynyt klaanilaisen yllättävän projektiilin jäljiltä. Mutta sekä torakka että kone Eversti 437:ssä laskivat, että vielä ei kannattanut luovuttaa. Hän oli marssinut suoraan komentamansa osaston luokse. Väijytykseen tarkoitetut iskujoukot odottivat yhä valmiudessa metsän siimeksessä. Pitkin nummimaata eläimen lailla juoksentelevat nazorak-sotilaat olivat hajaannuksen vallassa, mutta tämä osasto oli vielä iskuvalmis.

Eversti 437 katsoi edessään seisovia torakoita. Viisikymmentä pistintaistelijaa ja kaksikymmentä kivääritaistelijaa. Ja niiden takana, rintamasuunta etelään, kaksikymmentä konekivääritaisteluparia. Viimeisintä mallia olevat kaksikymmentä kuolemansylkijää kykenivät tarvittaessa repimään rikki arvatenkin kaiken saarelta löytyvän, kaikista suurimpia kiviä ja kovimpia metalliseoksia lukuunottamatta. Niiden solakat kolmoispiiput oli tähdätty siihen suuntaan, josta tihutyö-klaanilaisten olisi kuulunut lähestyä. Konekiväärit olivat ensimmäisinä muodostelmassa tuhovoiman maksimoimiseksi. Loput joukoista odottivat lisäohjeita siistissä muodostelmassa. Jos operaatio olisi sujunut yhtään järjestelmällisemmin, pistin- ja kivääritaistelijat olisivat syöksyneet siivoamaan sen vähän, mitä konekiväärien ensimmäisen tulisarjan jälkeen vihollisista olisi ollut jäljellä. Ilmeisesti bio-klaanilaiset eivät kuitenkaan suostuneet kurinalaiseen sodankäyntiin.

Mutta ennen kuin kone-eversti ehti komentaa joukkojaan liikkeelle, hän joutui valinnan eteen.

Uusi osapuoli oli ilmaantunut osaksi operaatiota. Radiokanava kertoi Everstille, että tuntematon taho oli riisunut aseista ja uhkasi nyt toista everstiä – joka sijaitsi jostain syystä nazorak-iskuryhmästä pohjoiseen. Miekkapiru oli joutunut vaikeuksiin, vieläpä aivan väärässä suunnassa.

Eversti 437 oli kuitenkin tavallista nazorakia nopeampi tekemään valintoja. Hänen osittaiset koneaivonsa laskivat voimasuhteita ja tulikulmia nopeammin ja yksiselitteisemmin. Hänellä oli valintaan oikea vastaus.

”Täyskäännös!” hän komensi radion välityksellä konekivääritaistelijoita. ”Tulisuunta pohjoiseen!”

Hetkeen käskytetyt sotilaat eivät reagoineet – käsky oli outo ja tullut yllättäen. Pian kaikki kaksikymmentä taistelijaparia kuitenkin suorittivat pyörähdyksen. Konekiväärien piiput kääntyivät kohti seitsemääkymmentä muuta iskuryhmän jäsentä.

Vihreät katseet konekiväärien toisella puolella tuijottivat kohti kääntyneiden piippujen suihin, eikä yksikään avannut pihtejään puhuakseen.
Käskyyn ei ollut kuulunut oikeutta pelätä.


Glennhu ei ollut taistelija, mutta hänellä oli enenevissä määrin kokemusta Bio-Klaanin jäsenistä. Siksi hän oli täällä, keskellä Välisaaria, keskellä metsää. Hän ja Cyrenda olivat Metru Nuilla saaneet tietää, että pahamainen Ämkoo oli vaihtanut leiriä – ja oli siksi diplomaattisesti käypää riistaa.

Nyt hänen vaimonsa oli riisunut Ämkoon aseista, ja heidän ryhmänsä tähtäsi vaarallista rikollista lukuisin asein. Puolimakutan punaiset silmät tuijottivat ritarikuntalaisia vain kivenheiton päästä.

Ehkä kaikki se, mikä oli mennyt Metru Nuilla pieleen, oli valmistanut Glennhua ja Cyrendaa kohtaamaan klaanilaisia, entisiäkin.

Mutta se ei ollut valmistanut heitä kohtaamaan Nazorak-imperiumia.

”Odottakaas, mikä tuo ään-” Glennhu ehti aloittaa. Etelästä raikasi hirvittävä kuoleman koneiden laulu, josta ritarikuntalainen ehti kuitenkin kuulla vain ensimmäiset nuotit.

Puut kaatuivat, ja Zamor-myrsky iskeytyi ritarikuntalaisiin Ämkoon edessä. Glennhu uskoi näkevänsä, toivoi näkevänsä, rukoili näkevänsä vierellään tutun vihreän välähdyksen, ennen kuin ammukset raastoivat ja repivät hänen pienen kehonsa kappaleiksi.

Konekiväärien tulitus kaatoi tieltään nazorakit ja puut – Mata Nuin palvelija ei ollut siinä suhteessa kummempi.

Kolmetoista sekuntia tulitusta, ja sitten se taukosi. Eversti 437 laski sen riittävän. Mikään ei jäisi henkiin.

Metsää oli kaatunut konekivääririntamasta kauas pohjoiseen tulitusalueen leveydeltä. Lehu-metsän uutta aukiota kasteli nyt seitsemänkymmenen nazorakin vihreä veri ja ritarikuntalaisten verisateenkaari. Puunkappaleet ja ruumiinkappaleet olivat levinneet ympäriinsä. Jossain rojun joukossa ja ruumiinnesteisiin hautautuneena hehkui vielä aurinkotaskukello pientä, hitaasti kuolevaa hohdettaan.

Kivenheiton päässä kuoleman kentästä Ämkoon kuuloaisti toipui tulituksesta. Hän katseli tuhoa edessään.

Pian Ämkoo havaitsi tulituksen aiheuttajat. Eversti 437 ja kaksikymmentä konekivääritaisteluparia astelivat uuden aukioalueen laitaa pitkin mustatakkista miekkataituria kohti.

Kyborgitorakka ei näyttänyt mitään tunteita kauhistuttavan näyn edessä. Miekkapiru oli pelastettu pulasta. Tappiot olivat viisikymmentä keihästaistelijaa ja kaksikymmentä kivääritaistelijaa. Osa aseista ja varusteista oli todennäköisesti uusiokäytettävissä. Vastapuoli eliminoitiin täysin. Eversti 437 suoritti laskemisen – valinta teki itse itsensä.

”Eversti”, koneääni artikuloi.
Miekkapaholainen hymyili vihreällä Mirullaan. ”Eversti. Saitko hyvät ystäväni kiinni?”

Servot rautatorakan niskassa surisivat, kun tämä pudisti kankeasti päätään.
”En.”
Miekkapaholainen naurahti viileästi entiselle vastustajalleen ja nykyiselle taistelutoverilleen.

”Myöhässä kuten aina.”
”Tilanteesi huomioiden… onko sinulla valittamista toiminnastani, eversti?”, 437 lausui neutraalin kylmästi.

Ämkoon katse vakavoitui. Hän tuijotti hetken kyborgi-nazorakin repaleisiin kasvoihin, joissa vankat panssarilevyt pusersivat kasaan niitä kohtia, joissa kitiini ja lihas olivat repeytyneet tai palaneet pois. Sitten Ämkoo käänsi koko rintamasuuntansa kohti veriroiskeiden peltoa, joka kiilteli metsämaaston hävityksestä.

Sarvipää lepuutti silmiään pitkän hetken hyytävässä näyssä.
”Vain se, että he eivät kärsineet tarpeeksi.”

Eikä kumpikaan sanonut muuta.


Konetulituksen raivaaman hakkuuaukion rajalla Guardian ei voinut muuta kuin katsoa. Hän näki, kuinka teräksellä korjattu torakka ja Ämkoo tarttuivat köysitikkaisiin, jotka laskeutuivat metsän yllä paikallaan leijuvasta pommikoneesta. Tikkaat nostettiin ylös, tuulessa hulmuava nahkatakki katosi koneen tummanruskeaan runkoon ja panssaroitu sivuluukku kolahti kiinni.
Ennen kuin Guardian ehti harkita liikahdustakaan, raastoivat pommikoneen moottorien lieskat jo aamuyöhön kahta kirkkaan sinistä viivaa. Moottorien mylvintä etääntyi lopulta vain kaukaiseksi hurinaksi pohjoista tankkausasemaa kohti. Aluksia parveili vain pisteenä horisontin yllä erottuvan Tulikärpäsen ympärillä.

Skakdi käänsi hitaasti selkänsä kirkkaanväristen veriroiskeiden ja hienoksi jauhetun hyhmän maalaamalle joutomaalle. Hänen ei tarvinnut katsoa sitä enää. Näky ja jokainen siihen johtanut verinen sekunti oli kaiverrettu syvälle hänen silmäänsä.

Hän oli katsellut jähmettyneenä, miten tuomiota jakanut ritarikuntalaisten rivistö oli hajonnut kappaleiksi Ämkoon edestä. Guardianin oli helppo edelleen nähdä ammusten tulinen rinki riepottelemassa puunsäleitä, metsämaan multaa ja Mata Nuin palvelijoiden haarniskanriekaleita yhtenä hurmeisena myrskynä.

Ja sitä ennen oli ollut hetki, jolloin Gee olisi voinut vetää liipaisimesta.

Guardian käveli rauhallisin askelin syvemmälle metsään, ja kuuli, kuinka nazorak-joukkueenjohtajat jakelivat surisevalla kielellä komentoja syvemmällä aukion takana. Hyönteiset syöksyivät metsään keihäät, pistimet ja kiväärit valmiina katkaisemaan epäonnistuneen operaation arkkitehtien paon.

Pääarkkitehti jäätyi vain sekunneiksi. Pian hän antoi juoksuaskelten viedä. Kivääriään tiukasti puristaen hän tunsi, kuinka hänen harjansa halkoi tuulta, kuinka ohi viuhuvat oksat raapaisivat olkapäitä ja kuinka syke peitti kaiken alleen. Satojen jalkaparien ryminä kaikui metsämaastossa hänen takanaan.

Guardian ei ollut enää tilanteen hallinnassa. Joku muu oli ottanut ohjat. Metsässä juoksi jälleen sama nuorukainen, joka oli pinkonut pakoon vuosia sitten kylmällä aavikolla vasen silmäkuoppa verta valuen.

Nilkka oli lähteä sijoiltaan, kun Guardian kompastui marjapensaan alta ylös puskevaan juureen. Hän ehti olla rinnuksillaan vain sekunteja ennen kuin ponkaisi ylös ja jatkoi juoksemista. Hän juoksi niin kauan, että unohti, kuinka pitkälle oli juossut. Aamuyö alkoi jo kuoriutua pois aamun alta.
Enki oli poissa. Troopperin osasto oli poissa. Tongun osasto oli poissa. Ainoa jatkosuunnitelma oli juosta.

Hyönteismarssin äänet jyräsivät metsää takaa ja ympäriltä. Guardian juoksi kunnes saapui samalle soiselle aukealle, jolle piru oli heidät pysäyttänyt. Samalle, jolla Gee oli nähnyt Miekkapirun ensimmäistä kertaa kuukausiin. Hengitys vihloen hän mätkähti polvilleen ja otti maan mullan kämmenillään vastaan. Vartija-kivääri putosi hänen olaltaan ja kolahti piippu edellä maahan.
Ja kun skakdi nosti katsettaan, hän näki märässä suomaassa metrien päässä vielä pienen vetisen haudan. Joko se, mikä sinne hitaasti upposi, oli jo syvällä maan mudassa, tai sitten joku oli jo kantanut sen pois.

Guardian ei voinut muuta kuin tuijottaa kuoppaa, jonka suohon hitaasti uponnut ruumis oli jälkeensä jättänyt. Raastavan käheällä äänellä hän alkoi puhua tyhjälle metsälle.
”Roqce”, hän yski. ”Zakran. Darkkis. Pordok. Erys.”

Guardian nousi vaivalloisesti seisomaan hengittäen raskaasti.

”Roqce… Zakran… Darkkis…” hän toisti, ja yskäisi vihlovasti, ”… Pordok… Erys.”

Guardian otti huojuvia askelia kohti painaumaa suomaastossa. Hänen kätensä hakeutui ottamaan tukea viereisestä männystä.

”Roqce”, hän pakotti ulos, ”Zakran. Darkkis. Pordok. Erys.”

Koko Guardianin paino laskeutui mäntyä vasten. Kun hän yritti rauhoittaa hengityksensä, pyörivät tapahtumat hänen silmiensä edessä toistuvina kaikuina.

Hän näki yhä ilmassa sätkivät pienet jänteikkäät jalat. Epätoivoisesti punaisen aavekouran puristusta vastaan tappelevat kädet. Kohoilevan rintakehän, ja kultaisen Hahnah-ravun muodon kimaltelevan siitä. Henkeään haukkovan Faxonin. Sen silmien eteen keikahtaneen poliisikypärän.
Löysänä matoralaisen kehon takana roikkuvan sinisen viitan, ja yhtä löysiksi valahtavat pikku raajat.

”Roqce”, skakdi toisti. ”Zakran. Darkkis. Pordok. Erys.”

Guardianin sormet puristuivat nyrkkiin männynrunkoa vasten. Ja sitten, kuin ilman hänen erillistä käskyään, alkoi nyrkki takoa kaarnaa.
Nimet rytmittivät lyöntejä.

”Roqce”, Guardian toisti yhä kovenevalla tahdilla. ”Zakran, Darkkis, Pordok, Erys. Roqce, Zakran, Darkkis, Pordok, Erys.”

Männynrungon siluetin pienimmät oksat näyttivät kuin muodostavan sarvipäisen naamion. Saman naamion, jota Guardian oli tähdännyt ikuisuudelta tuntuvan hetken sormi liipaisimella.

Roqce.

Lyönti toisensa jälkeen sai kaarnan raapiutumaan irti. Lopulta yhdellä lyönnillä männynrunko alkoi vuotaa verta.

Zakran.

Puu vapisi joka iskulla. Guardian tunsi, kuinka hänen kätensä tahti koveni. Sininen iho alkoi kääriytyä rullalle rystysten kohdalta, ja punaoranssi veresliha leimasi osumakohtaa.

Darkkis.

Kipu riipi pitkin hänen koko käsivarttaan, mutta hän ei lopettanut.

PORDOK!

Latva vapisi. Veripisarat valuivat puunsyitä pitkin.

ERYS!

Skakdi karjui villipedon lailla öisessä metsässä. Viimeinen lyönti kulki koko raastavan tuskallisella voimallaan hänen käsivarttaan pitkin rusahtaen aina hänen olkapäähänsä asti.
Guardian huusi raivoisasti ja romahti jälleen polvilleen kosteaan metsämaahan. Kasvot suota vasten hän päästi ulos vielä yhden, pienen ja kuihtuneen sanan:

”Harkel.”

Tuhat pientä veitseniskua

Admin-torni
Komentokammio

Kulu nopeammin.

Rakennus kaikui kylmää hiljaisuuttaan yön tunneista pimeimmällä ja hitaimmalla. Tornin uusi sydän, kauhujen yönä palaneen tilalle rakennettu metalliseinäinen sotahuone, tuntui torniakin kylmemmältä. Joskus kammio oli näyttänyt siltä kuin sinne tullessa olisi astunut jonkun kotiin. Feterrojen iskun jälkeen tilalle oli tehty bunkkeri.
Hämärässä tilassa valaisivat vain lepotiloissa olevien holografisten näyttöjen haalean siniset suorakulmiot, joiden välke heijastui hopeisista seinistä.
Guardian istui huoneen keskellä olevan suurta mustaa monoliittia muistuttavan työpöydän päällä selkä näyttöjä kohti.

Kulu nopeammin, skakdi toisti itselleen. Pimeässä ja hiljaisuudessa odotuksen hetket tuntuivat entistä armottomammilta.

Toisina aikoina Guardian oli pitänyt yön hiljaisuudesta. Nyt, tässä kylmässä bunkkeritilassa, se tuntui kaivautuvan hänen aivojensa läpi etsien ajatuksia, joita skakdi ei juuri nyt olisi välittänyt kohdata.

Helvetti. Kulu nopeammin.

Geen käsi hapuili hetken kahvaa mustan kiiltäväpintaisen pöydän kyljessä, avasi lokeron ja nappasi sieltä pienen haaleanvihreän kivensirun. Skakdi nosti kätensä silmiensä eteen ja ihasteli hetken oktaedrin muotoista läpinäkyvää datakristallia.
Näytöistä hehkuva himmeä valo kimmelsi kristallin läpi paljastaen kiven sisällä olevat hämähäkinseiteiltä näyttävät halkeamat ja railot. Ne näyttivät luonnollisilta, mutta todellisuudessa ne oli kaiverrettu sisälle. Se, miten ne oltiin saatu kiven uumeniin pintaa rikkomatta oli Vartijalle täysi mysteeri.

Gee käveli himmeässä valossa sivupöydälle keittimien ja posliinikupposten vierelle, kyykistyi ja avasi pikkuruisia kaiverroksia ja kristalleja täynnä olevan, kuution muotoisen puisen soittimen. Kun skakdi pujotti datakristallin neliön muotoiseen aukkoon sen sisällä, syttyi soittimen sisältä valonsäde.

Seitinohut, pieni, himmeä valonsäde alkoi lukea railoja ja halkeamia kristallin sisältä. Pian musiikki työnsi huoneen hiljaisuuden pois tieltään.

Kristallin rahiseva laulu täytti hitaasti kylmää huonetta kuin lattianrajasta nouseva usva. Guardian jäi kuuntelemaan sitä seisaaltaan pieniksi hetkiksi. Hypnoottiset kilahdukset ja skakdille tunnistamattomien koskettimien laulu veivät hänen huomionsa niin täydellisesti, ettei hän huomannut ensi alkuun oven aukeamista.

”Hei”, havahdutti Tawan ääni skakdin. ”Anteeksi, meni ihan kamalan myöhään…”

”Mitä?” Guardian mutisi kääntyen johtajaansa kohti. Tawa seisoi oven edessä näyttäen raukealta, roikotti viittaansa yhdellä olkapäällä rennosti ja pyyhkäisi multaa kämmenpohjaltaan.

”Ai niin, se kukkajuttu”, Guardian nyökytteli. ”Ei se mitään.”
”Kyllä se mitään! Lupauduin kahviseuraksesi ennen kuin katoat. Tosin alkaa ehkä olla liian…”

Tawa menetti uskoaan lauseeseensa, kun hän tuijotti sinisen skakdin skeptisiä kasvoja. Gee osoitti peukalollaan samaan nurkkaan, jossa soittimen valo loihti kristallista musiikkia. Puisen musiikkirasian vierellä höyrysi täysi musta pannullinen.

”Niin”, Tawa naurahti, ”unohdan aina välillä että sinä olet sinä.”
”Lähdemme kolmen tunnin päästä”, Guardian sanoi. ”Eipä tässä olisi järkeä nukkua.”
”Ei järkeä”, Tawa toisti, ”vai et pysty?”
”En tietenkään”, Gee sanoi. ”Entä sinä? On tuolla ihan vain gafnanmarjaakin, jos haluat nuk… jos haluat… jos…”
”Jos haluan?” Tawa onki, ”Niin?”
”Jos sinä siis…”
”Niin, Gee?”

Myös Guardian tuntui ymmärtävän hyvin myöhäisessä vaiheessa lausettaan, kenelle oli sitä todella tarjoamassa, nyökkäsi johtajalleen ja kaappasi lasikaapista kaksi juoma-astiaa.

”Tällainen ei ole varmaan terveellistä”, hän vastasi kumoten kahvia..
”Luuletko, että saisin nukuttua muutenkaan?” Tawa huokaisi.
”Voisit edes teeskennellä minun mielikseni?”

Tawa pyöräytti väsyneitä silmiään ja hymähti. Guardian käveli taisteluvarustus kahisten musiikkisoittimen vierelle ja palasi mustalle pöydälle istahtaneen Tawan vierelle käsissään kaksi juomaa.
”Kiitos”, Tawa sanoi tarttuen toa-kanisterin muotoiseen höyryävään lasiin. ”Hei… tämä musiikki? Selakhia itkee, eikö?”
”Ilmeisesti”, Gee hörppäsi kupistaan. ”En minä näitä oikeasti tunne.”
”Taitaa olla. Miksi tämä?”
”Miksi ei?” Guardian sanoi toivoen selvästi sen tappavan keskustelun ensi alkuunsa.
”Tämä on kaunis tallenne”, Tawa hymähti lempeästi. ”Mutta ethän sinä yleensä välitä näistä.”
”Niin… no, täällä oli liian hiljaista ennen kuin tulit. Joskus arvostin hiljaisuutta… mutta vähitellen siinä alkaa kuulla sellaisia juttuja, jotka yleensä edeltävät helvetinmoista meteliä.”

Tawa nyökkäili katsellen häntä ymmärtäväisenä.
”Pelottaako sinua huominen?”
”Ei.”

Tawa katsoi skakdia niin tiiviisti silmiin, että poispäin katsominen ei auttanut.
”Entä oikeasti?” nainen kysyi.
”Kyllä”, Guardian naurahti ilottomasti. ”Tekeekö tuo vastaus sinua tyytyväisemmäksi?”

Tawa laski katsettaan hieman käsissään olevaan juomaan. Näyttöjen sininen hohde välkkyi visiirilasista.
”Vähän. Oikeastaan aika paljon.”
”Hyvä niin”, Guardian vastasi. ”Koska kuten tosiaan aiemmin sanoin…”

Sininen skakdi veti samasta lipastosta esiin pienen sauvan muotoisen kaukosäätimen ja osoitti sen huolettomasti olkansa yli taaksensa. Jokainen sinihehkuisista holonäytöistä syttyi ja loihti pintaansa tarkkoja kuvia metsäkartoista. Tawa erehtyi katsomaan oman olkansa yli… ja jähmettyi näyn edessä. Kymmeniä pieniä värillisiä pisteitä välkkyi ja liikuskeli kartoilla, joita aukesi uusille ja uusille holonäytöille kaiken aikaa.

”… niin on tämä yksi saatanan työmaa.” Guardian sanoi ottaen pitkän siemauksen kupposestaan.
Sitten hänkin kääntyi kohti karttamerta, jota Tawa katseli ehkä jopa hieman järkyttyneenä.

”Minä…” nainen haki sanojaan vaitonaisena, ”minä en tiennyt, että suunnitelmasi oli näin laaja. Mata Nui.”

”Olenhan kertonut sinulle, mitä aggression arkkitehtuuri tarkoittaa?”

”Vain ne tuhat kertaa, jotka muistan”, Tawa sanoi hymyillen kalseasti, huumorittomasti.

”… niin. Sitten sinä tiedät, mitä haen.”

”Eikö sen käsitteen takana ole… aika hirveä tyyppi?”

”Joo, ehdottomasti”, Guardian nyökkäsi. ”Aivan kamala. Mutta tosi sanavalmis. Se on vähän kiusallista.”

Sähkön neito jäi hetkeksi vangiksi kristallitallenteen musiikkiin. Hän päästi katseensa vaeltelemaan karttojen metsissä, jotka hohtivat epäluonnollisesti kylmän metallisen huoneen seinistä. Lopulta hän pysäytti katseensa taas skakdin väsyneisiin kasvoihin.

”Gee… muistahan aiemman keskustelumme tänään?”
”En minä nyt vielä niin vanha ole. Miten niin?”
”Haluaisin pyytää anteeksi sitä, mitä sanoin.”

Gee hämmentyi. ”Miksi ihmeessä? En… en minä ainakaan muista loukkaantuneeni mistään, eli hyvin tehty.”
”Tai siis… kun sanoin sinulle siitä, kuinka turhalta tämä sota tuntuu, ja kuinka emme voi voittaa tätä vain ampumalla jokaista vihollista?” Tawa sanoi hiljaa. ”Sinulle, joka juokset tuolla oman henkesi uhalla kuin kuka tahansa rivisotilas.”
Sähkön toa lämmitteli käsiään tiukasti juomaansa vasten.
”En minä halunnut sanoa, että teet väärin. En haluaisi ikinä tuomita sinua. Olen oikeasti pahoillani.”
Skakdi tuijotti toaa tämän visiirin peittämiin silmiin hetken hämillään, ja sitten heilautti kättään välinpitämättömästi.
”Äh, älä”, hän murahti. ”Saat anteeksi. Etkä sinä väärässä ollut, järkihän tästä lähti jo kauan sitten Etelämantereelle rantalomalle.”

”Etelämantereelle rantalomalle”, Tawa toisti hiljaa. ”Niin. Ehkä sitten kun kaikki on ohi.”
”Liian kuumaa”, skakdi vastasi.
”Liian kuumaa?” Tawa hymähti hiljaa. ”Sinä olet aavikolta!”
”Ja viihdyn oikein hyvin tässä ilmastossa. Olin rehellisesti kuolla Veljeskunnan saarella… siis lämpöön. Enkä niihin kaikkiin muihin asioihin, jotka meinasivat tappaa siellä. Niin kuin valkoinen turaga. Valkoisen turagan keittotaidot. Valkoisen turagan nyrkit. Valkoinen turaga, sanoinko sen jo? Valkoisen turagan viikset. Ja… olihan siellä kai jotain vihollisiakin?”

”Ei, mutta oikeasti”, Tawa vakavoitui, ”Anteeksi vielä. Kun minä katson tuota karttaa”, hän nyökkäsi ruutuja kohti, ”muistan, kuinka paljon sinä teet tämän kaiken eteen joka päivä. Enkä arvosta sitä tarpeeksi usein ääneen.”

”Teen mitä pystyn”, skakdi lausui. ”Ei se ole kovin paljoa, mutta minä yritän.”

”Minä vain”, Tawa huokaisi, ”minä vain toivoisin, ettei sinunkaan tarvisi enää taistella. Että olisi jokin muu keino.”

”Niin”, skakdi sanoi. ”Ainahan sitä saa toivoa.”

He istuivat hetken musiikki ja kahvin lämmin tuoksu seuranaan. Yössä oli pysähtyneisyyttä, jota kumpikaan ei kokenut pystyvänsä muuttamaan ylimääräisillä sanoilla.
Vaikka heistä molemmista tuntui, että puhuttavaa olisi riittänyt vielä tunneiksi. Tunnit kävivät vähiin.

Perkele, Guardian mietti. Kulu hitaammin.

Hän nousi pöydältä ja jakoi Tawan kanssa katseen.
”Aika mennä”, Gee sanoi.

”Niin”, Tawa vastasi. ”Niin sinun kai on.”

”Minä en ole kertonut sinulle jotain, joka varmaan pitäisi, mutta ei ole ollut aikaa. Liittyen Nimdaan. Ja siihen, mitä meidän pitäisi tehdä.”

”Minusta tuntuu aivan samalta”, toa kuiskasi. ”Ja minäkin haluaisin puhua siitä.”

Guardian nyökkäsi. ”En ole puhunut jostain, josta minun pitäisi. Jostain äärimmäisen tärkeästä. En ole ollut aivan rehellinen… lupaan korjata asian kun palaan.”

”Kun palaat”, Tawa toisti.

”Kun palaan.”

Guardian avasi oven ja heilutti kättään hyvästiksi. Toa vastasi liikkeeseen, mutta tämän ilme olisi halunnut pysäyttää hänet siihen pisteeseen.

Ja vaikka hiljaisuus oli palannut yhtä riipivänä ja odottavana, halusi skakdi nyt jälleen vain hidastaa ajan kulkua.


Telakka

Rauhallisempina aikoina ahdas, ikkunaton komero Telakan eteläpuolella oli toiminut alusten istuimien säilytyspaikkana. Nyt sen pimeyttä valaisivat vain kahden messinkisillä tötteröillä kohdistetun valokiven työpisteeseen osoittamat kirkkaat valokiilat.
Harmaanruskea kiitäjälintu hyppi terhakkaana ympyrää väkevästä puusta veistetyn pöydän päällä. Linnun pää kääntyili rauhattomin liikkein, kun se tarkkaili pienillä silmillään vihreitä käsiä, jotka poimivat pöydällä hujan hajan lojuvia työkaluja. Hetken päästä toinen käsistä heilautti sormeaan, ja lintu tiesi pysähtyä. Vihreä käsi tarttui siivekkääseen, ja nosti sen.

Enki ruuvasi kiitäjän pyrstöpuolelle asennetun väripatruunapesän tiukemmin paikoilleen, ja latasi linnun sitten täyteen hopeisena kiiltäviä väripatruunoita. Lintu sirkutti protestiksi, mutta hiljeni päästyään pian irti matoranin varovaisesta otteesta. Kiitäjä pomppi pöydällä vielä hetken, ja pyrähti sitten lepäämään työpöydän reunalla odottavaan avonaiseen häkkiin.

Akaku-kasvoinen matoran nosti kiviseltä lattialta eteensä paksusta parkkinahasta valmistetun laukun, avasi sen, ja poimi sieltä joukon erilaisin varoitusmerkein kirjailtuja lasisia pulloja. Vihreä mies tarkisti, että kaikkien pullojen korkit olivat varmasti tiukasti kiinni, ja laski ne sitten siistiin riviin eteensä. Kiitäjä kurkisti uteliaana häkkinsä ovensuusta, ja matoran läväytti häkin oven oitis kiinni ja lukkoon.

Matoranin katse valui hitaasti yhden pullon etiketistä toiseen. Kuten aina, pulloja oli kuusi. Enkin ei tarvinnut lukea sinisen pullon etikettiä tietääkseen, että se piti sisällään halvaannuttavaa makika-sammakon myrkkyä. Toisen, oranssinkeltaisena hehkuvan pullon tappavan vaarallinen sisältö oli peräisin tuhonkyyn hampaista. Kolmas pullo oli hieman muita pienempi, ja se oli puhallettu violetista lasista. Enki tarttui siihen, avasi korkin, ja haistoi pulloa. Pistävä haju sai matoranin sulkemaan silmänsä ja ravistamaan päätään. Kivikuoriaisen vihollisen huumaava myrkky ei vaikuttanut olevan vielä pilaantunutta. Viides pullo oli kokonaan läpikuultava, ja se oli vielä puolillaan kaukana Metru Nuilla elävän harvinaisen rukoilijasirkan myrkkyä. Ainetta käytettiin toisinaan unilääkkeenä, mutta Enki tunsi sen vaarallisuuden. Oikein käsiteltynä se saattoi pysäyttää kokonaan uhrinsa elintoiminnot.

Lopulta matoranin huomio päätyi pulloista viimeiseen. Aine sen sisällä oli Enkin itsensä valmistama sekoitus, ja osittain siitä syystä se oli myös matoranin suosikki. Verenkiertoon päästessään muutamakin pisara riitti kaatamaan voimakkaimmankin vihollisen, jättäen tämän kuitenkin henkiin kuulustelujen varalta. Myrkyn resepti oli Enkin suuri ylpeys, ja muiden veljeskuntalaisten uteluista huolimatta salaisuus.

Enki tarttui varustevyöllään roikkuvaan nahkakoteloon ja poimi sen sisältä tummasta teräksestä taotut heittoveitsensä. Vihreä soturi puki käsiinsä tummanruskeat suojahanskat, ja poimi yhden pulloista avatakseen sen. Matoran kuitenkin jäi tuijottamaan heijastusta pullon pinnasta, pysähtyi niille sijoilleen ja puhui:
“En tule yleensä yllätetyksi, herra Guardian. Taisin olla ajatuksissani.”
”Niin taisit”, karhea ääni vastasi takaa. ”Kuinka valmis olet?”

Enki ei kääntynyt adminia kohti, vaan jatkoi puuhiaan. Myrkkypullo aukesi, ja matoran kasteli pöydällä maanneen likaisen kangasrätin. Harmaa teräs kiilteli kosteana, kun Enki laittoi ensimmäisen veitsen sivuun.
“Tässä ei mene kauaa”, matoran vastasi. “Enää viimeinen silaus ja voimme lähteä.”

Sininen skakdi marssi lähemmäs. Tämän vääristynyt heijastus kasvoi pitkulaisen myrkkypullon pinnassa. Vartija-kivääri roikkui Guardianin olkapäältä hänen kylkeään vasten. Molemmat skakdin käsistä tahrivat sinisiä kasvoja tummanvihreillä ja mustilla värimaaleilla. Pian hän laski kätensä kasvoiltaan ja kumartui hieman lähemmäs tutkaillakseen omaa kuvajaistaan suurimman pullon pinnasta. Tyytyväisenä tulokseen skakdi pyyhki lopun värin käsivarsiinsa ja pysähtyi hetkeksi tuijottamaan pöydälle ladottuja pulloja.

”Tuhonkyytä, eikö?” Gee osoitti yhtä.
Enki vastasi nyökkäämällä.
”Aika karseaa tavaraa”, skakdi sanoi. ”Pelotti itseänikin livauttaa tuolla täytetty zamor pyssyn rumpuun… Tosin enemmän minua kyllä pelotti se viimeinen.”
Enkin ilme viesti, että matoralainen ei aikoisi kysyä tarkennuksia siitä viimeisestä, joten luonnollisesti Guardian koki asiakseen tarkentaa siitä viimeisestä:

”Merimiinaluodit. En suosittele.”

Matoran poimi uuden pullon ja oli aikeissa siirtyä seuraavan teräaseen pariin. Tarkat keltaiset silmät huomasivat kuitenkin terässä pienen loven, ja vihreä käsi tarttui teroituskiveen. Skakdin puheille matoran hymähti.
“Ei huolta. En välitä luodeista, kuten tiedät. Niistä lähtee… Liikaa ääntä. Minua rauhoittaa ajatus, että viholliseni eivät huomaa, kun osun ensimmäiseen heistä.”
Skakdi nojaili yhdellä kädellä ahtaan varastohuoneen seinään tarkkaillen Enkin kätten työtä.
”Olen ottanut teiltä oppia tuossa”, Guardian nykäisi varustevyöltään pikkuruisen heittoveitsen, ”ja tuplannut näiden pirulaisten määrän.”

Enki riisui toisen suojakäsineistään ja ojensi kätensä Guardiania kohti. Pienen hämmennyksen jälkeen skakdi ymmärsi ojentaa veitsensä matoranille. Enki pyöritteli heittoasetta arvioivan näköisenä sormiensa välissä. Vaikka veitsi oli Guardianille pieni, näytti se silti matoranin sirossa kädessä hieman koomiselta.
Enki heitti veitsen tottuneen näköisesti ilmaan ja otti sen sitten kahvapuolelta kiinni.
“Hyvää tekoa, mutta hieman etupainoinen.”
Matoran ei antanut veistä takaisin, vaan alkoi teroittaa sitä.
Skakdi naurahti. ”Minun pitäisi varmaan tuoda sinulle kaikki omistamani terät. Mitä tulee vielä siihen äänekkyyteen… kuinka paljon olet puhunut pojillesi operaation luonteesta?”

Hetken verran ainoa Guardianin saama vastaus oli hiomakiven tasainen rahina. Sitten Enki nosti veitsen ylemmäs, sulki toisen silmänsä ja arvioi terää katosta roikkuvan valokiven hohdetta vasten. Veitsi ei ollut tarpeeksi vaarallinen, ja matoran jatkoi teroittamista.
“Veljet eivät kysele”, Enki sanoi. “He tietävät kyllä, minne olemme menossa ja mitä olemme tekemässä. Se riittää heille.”
Matoran arvioi työtään vielä uudemman kerran, ja tarjosi asetta sitten takaisin Guardianille.
”Sitten he tietävät kyllä, että operaatiosta, jos Mata Nui suo, tulee teikäläisille poikkeuksellisen äänekäs”, Gee sanoi sujauttaen terän takaisin taskuunsa. ”Asemiin liikkuessa on pakko edetä huomaamatta… mutta paluumatkalle sellainen luksus voi olla liikaa toivottua.”

Kiitäjälintu kolisteli häkkinsä vesiastiaa ja piipitti. Enki vilkaisi linnun suuntaan ja matoranin vihreälle naamiolle levisi varovainen virne.
“Meillä on kyllä tapamme aiheuttaa meteliä, jos tilanne niin vaatii.”
”Joo”, Guardian mutisi vaitonaisena, ”Tedni näytti kyllä oikein hyvin, että sekin hoituu.”

Enki tiesi mistä admin puhui. Matoran saattoi melkein kuulla Lᴇɢɪᴏᴏɴᴀɴ tuhatpäisen äänen mielessään.

”Mikä hänen tilanteensa muuten on?” skakdi kysyi varoen. ”Olen harkinnut, pitäisikö käydä viemässä kukkia tai jotain syötävää, jota ei tarvitse liiemmin pureskella. Tai, no. Ehkei kuitenkaan… niitä… kukkia…”
Enki ei ollut varma oliko hänen tarkoitus naurahtaa, ja matoran yritti hymyillä.
“Tedni arvostaisi varmasti vierailuanne”, Enki puhui ystävästään. “Hänen tilansa on hämmästyttävää vauhtia paranemaan päin. On itsessään jo pieni ihme, että hän selvisi Valkoisen vanhuksen käsittelystä…”
Enki laski taas yhden myrkkykäsittelyn saaneen terän pöydälle ja tarttui veitsistä viimeiseen.
“Eilen hän yritti hoitajien vastusteluista huolimatta kävellä, mutta se ei tietenkään päättynyt hyvin. Voisitte viedä hänelle niitä kahvion tiskillä myytäviä rusinoita. Jostain ihmeen syystä Tedni pitää niistä.”
Ja rusinalahjaa edes Tedni ei onnistuisi käsittämään väärin, Enki ajatteli sanomatta ajatustaan kuitenkaan ääneen.

”Se voisi toimia”, skakdi nyökkäsi mietteliäänä. ”Entäs… Meneur, oliko se? Sama mies, joka näki Ämkoon viimeistä kertaa. Miten hän voi?”

Myrkkyyn kastettu rätti pysähtyi veitsen pinnalle. Enki tuijotti itseään silmiin kostean veitsen välkehtivän pinnan kautta.
“Hän voi hyvin”, matoran vastasi kuivasti pitäen katseensa veitsessä. “Haava on jo umpeutunut.”
Vaikka Guardian ei tuntenut Veljeskunnan nykyistä johtajaa erityisen hyvin, myös hänen oli vaikea olla huomaamatta merkillistä taukoa tämän sanojen välissä. Skakdi kuitenkin päätti olla utelematta aiheesta tarkemmin.

”Hyvä kuulla. Ehkä vähintään lähetän hänellekin terveiseni Figan kautta. Ajat eivät ole kohdelleet väkeänne kovin hellävaraisesti.”
“Se ei liene tarpeen. Hän poistui sairaalasta jo hetki sitten”, Enki vastasi varoen puhumasta liikaa. Matoran ei nauttinut keskustelun suunnasta. Viimeinen veitsi oli onneksi juuri oikeaan aikaan valmis. Enki nousi tuoliltaan ja poimi heittoaseensa yksi kerrallaan vyökoteloonsa.
“Alan olla valmis”, vihreä mies tokaisi ja kääntyi viimein katsomaan adminia kohti. Kuten aina, Enkin vakavien kasvojen ilmettä oli hyvin vaikea kuvailla. Kaksikon katseenvaihto keskeytyi häkissä meuhkaavan kiitäjälinnun ärhäkkääseen sirkutukseen, ja matoran avasi häkin oven. Pieni lintu loikki Enkin kädelle ja siitä olkapäälle. Se nokki le-matoranin olkapanssaria ja alkoi sitten tapittaa Guardiania pienillä silmillään.
”Hyvä”, Guardian sanoi kohentaen kiväärin hihnaa olallaan ja kääntyi komeron matalaa ovea kohti. ”Lienee aika liikkua.”

Aamuöisen telakkahallin hämärään peittyvissä tiloissa valopisteitä oli vain harvoja. Telakan matoranit työskentelivät lentopelien ja aseiden parissa yötä päivää, mutta syksyn edetessä ja pimentyessä olivat konepajojen yöt hiipuneet jatkuvasti hiljaisemmiksi. Pitkän hallin pohjoinen seinä oli auki. Pimeää kiitorataa ja mustaa taivasta vasten hädin tuskin erottuivat tummanvihreän, täysin äänettömän matoralaisjoukon liikuskelevat siluetit. Guardian ja Enki astelivat hiljaisesti kaikuvan hallin kivilattiaa hahmoja kohti.

”Keitä valitsit joukkioon?” Guardian kysyi katsellen tummaa taivasta mietteliäästi. ”Kaikki samat kuin viimeksi, oletan?”
Kysymys sai ilmeen Guardianin rinnalla astelevan matoranin naamiolla mustumaan. Enki olisi tahtonut vain nyökätä vastaukseksi, mutta sanoi kuitenkin:
“Melkein, herra Guardian. Kaikki viime kerrasta selvinneet.”
Skakdi näytti hetken siltä kuin olisi ollut pysähtymässä, mutta jatkoikin kävelyään.

”Erys”, Gee kuiskasi enemmän itselleen. Hän käänsi katseensa Enkiä kohti. ”Aivan, niin. Olen pahoillani.”
Le-matoran ei vastannut. Erys ei ollut ensimmäinen veli, jonka Enki oli menettänyt, ja matoran tiesi, että tuskin viimeinenkään. Vihreä mies oli kovettanut mielensä tällaisten asioiden vuoksi, mutta matoranin kasvoilla käväisi silti häivähdys kaipuuta.

Se ei jäänyt Guardianiltakaan huomaamatta. Kuin käskynä skakdi lopetti kävelemisen keskellä lähes tyhjää hallia, ja Enki teki samoin.

”En tiedä, kuinka tarkoituksella hän heittäytyi sen ammuksen tielle”, skakdi lausui, ”mutta haluaisin silti, että kertoisit veljillesi, että kukaan ei tule käskemään heitä sellaiseen. Kenelläkään ei ole oikeutta vaatia heiltä sellaista.”
Kiitäjälintu venytteli siipiään matoranin olalla kuin harkiten lentoonlähtöä. Enki tarttui siivekkääseen rahiin oikealla kädellään, ja avasi vasemmalla vyötäisillään roikkuvan tyhjän vyökotelon. Lintu ei tehnyt vastarintaa vaan sujahti kiltisti piiloon matoranin vyölle.

“Erys toimi kuten parhaaksi näki”, Enki murahti. “Kuten me kaikki.”

”Kunnioitan lopun elämääni sitä, mitä hän teki”, skakdi nyökkäsi hiljaa. ”Mutta en halua enää nähdä sellaista.”

Vihreän akakun uumenista tuijottava keltainen katse oli hiljaisen ymmärtäväinen. Enki ei vastannut. Matoranin huulet eivät edes liikahtaneet.
Silloin Guardian pysähtyi hetkeksi miettimään, minkälaisen suuren kivun läpi Enki ja muut veljeskuntalaiset olivat astuneet. Sitä ei vaikeasti järkkyviltä kasvoilta helposti lukenut.
Koti, mestari, ystäviä. Allianssi oli vienyt monilta paljon, mutta harvoilta niin paljoa kuin metsän hiljaiselta kansalta. Moni linnakkeessa harkitsi kostoon tarttumista, mutta veljeskuntalaisilla harkinta oli jo kauan sitten astunut pois kuviosta.

Ja skakdin oli hyvin vaikea tuomita heitä siitä.

”Jatketaan”, Guardian sanoi. ”Meidän täytyy olla liikkeellä ennen ensimmäistä päivänsädettä.”
”Kyllä, admin.”

Kun he alkoivat erottaa hallin suulla liikuskelevien matoralaisten sydänvalot ja silmät, siirtyivät nämä äänettömästi rivistöön. Parinkymmenen veljeskuntalaisen joukkio hyytyi odottamaan komentajiaan katseet kiiluen pimeässä kuin lepattavien kynttilöiden rivistö.
Ja pohjoisesta, muurien takaa erottui ylemmällä maastossa olevaa tummaa puustoa, joka kätkisi taakseen kohta salaisia suunnitelmia jonkin suuren kohtaloksi.

Ennen kuin he saapuivat metsän miesten luo, avasi Guardian vielä kerran suunsa.

”Enki… tiedätkö, mitä tarkoittaa aggression arkkitehtuuri?”
”Termi ei ole tuttu, herra Guardian.”

”Minulle siitä puhui lähinnä aika hirveä paskiainen”, Guardian sanoi kohentaen kiväärin hihnaa olkapäällään, ”mutta, hävettää lähes myöntää, hänellä oli pointti.”


”Sota, nuorukaiseni, on arkkitehtuuria.

Pohjapiirustuksia rakennelmalle, joka tuhoaa ja tappaa.
Mitä olisi rakennus ilman piirustuksia? Mihin kivenhakkaajat tietäisivät laskea vankat perustuksensa?

Ja mitäpä olisi palatsi ilman perustuksia? Jos haluan rakentaa vuosituhansia seisovan palatsin, voinko vain tuoda sen kaukomailta paikalleen?

Ei, sillä maasto on petollinen. Luonto on petollinen. Uljaskin palatsi kaatuu ja sirpaloituu vain pölyksi, jos sitä ei valeta tiukasti kiinni maastoon, jonka sen ruhtinas on sille valinnut.

Ja jos sota on arkkitehtuuria ja rakentamista, mitä ovat perustukset, nuorukainen?

Perustuksinani toimii tuhat pientä veitseniskua. Jokainen niistä on kuin yksittäinen kivi, mutta yhdessä ne ovat järkkymättömiä.

Eikä viholliseni ehdi edes huomata ennen kuin hän on jo vuotanut kuiviin.”

Varjottu,
Odinalla, kuusi vuotta ennen suurta metrulaista sotaa

Metamorfoosi

Klaani, sairasosasto


Kauttaaltaan siteisiin kääritty le-matoran makasi hiljaa sairaalavuoteessaan kuunnellen lepohuoneen raksuttavaa seinäkelloa. Tik. Tok. Tik. Tok. Huoneessa oli le-matoranin lisäksi muitakin potilaita. He kaikki nukkuivat. Entisen Ämkoon veljeskunnan viestinviejä ei kuitenkaan saanut unta. Aina silmänsä ummistettuaan Tedni näki sielunsa silmin raivohullun valkean turagan lähestyvän nyrkin. Le-matoran ei ollut nukkunut silmäystäkään sairasosastolle joutumisensa jälkeen.

”Minähän vain autoin”, Tedni murisi ääneen. ”Pingviinikyyti ei ehkä ollut mukavin mahdollinen kulkutapa, mutta minä sentään autoin!” Matoranin kärsineille kasvoille levisi myrtynyt ilme. Toden totta, kukaan muu ei ollut edes yrittänyt lähteä pelastamaan Guardiania ja Bakmeita torakoiden valtaamalta viidakkosaarelta. Tämä saattoi tosin osittain johtua siitä, että Tedni oli pitänyt adminin ja turagan ahdingon muilta veljeskuntalaisilta salassa, mutta silti!

Enki oli käynyt aamulla kääntymässä sairasosastolla. Tednin toveri oli tuonut sairaalavuoteen viereiselle pienelle yöpöydälle rasian tummaa suklaata, ja läjän sarjakuvia. Tedni olisi lukenut noita sarjakuvia tosi mielellään jos olisi voinut liikuttaa käsiään. Suklaakin kelpaisi. Oikeastaan mikä tahansa huomion kellon raksutuksesta vievä asia kelpaisi.

Vaan silloin saapui sairaalahuoneeseen pelastus! Tarkalleen ottaen ruskeankirjavan matatu-kasvoisen naismatoranin muotoinen pelastus. Tedni kohotti tuskaisasti kasvojaan saapunutta hoitajaa kohti, ja koitti sitten saada äänekkäästi rykimällä neidin huomion. Hoitaja kuitenkin lähti käymään sairaalavuoteita läpi yksi kerrallaan, ja Tedni sai odottaa vielä hetken.

”Kuinka täällä jaksellaan”, hoitaja huikkasi rutiininomaisesti saavuttuaan vihdoin turkoosinvihreän muumion tykö. Tednin naamalle levisi välittömästi leveä virne. Virne, josta puuttui muutamia hampaita.
”Heti paremmin kun sinä tulit, beibi”, Tedni aloitti tuijottaen hoitajaa aivan liian tarkkaan. Sairasosastolla työskentelevä po-matoran käänsi kasvonsa pois ja koitti olla välittämättä Tednin lähentely-yrityksistä.
”Onko olossasi tapahtunut mitään muutoksia?” hoitaja kysyi varovasti tarttuen Tednin sängyn vierellä pönöttävään metalliseen telineeseen. Matoran poisti telineestä tyhjän lääkepussin, ja vaihtoi sen tilalle uuden.
”Kaikki sattuu”, kuului Tednin vastaus. ”Vain säkenöivä seurasi tuntuu auttavan kipui-…”
”Vaihdamme sinulle nyt vahvemmat lääkkeet”, hoitaja keskeytti ja toi tippaletkun lähemmäs Tedniä. Hoitaja tökki hetken Tednin kättä etsien sopivaa kohtaa, ja tökkäsi sitten letkun paikoilleen.
”Koita viimein nukkua”, hoitaja neuvoi kun vihreä lääke alkoi valua Tednin elimistöön. Le-matoran koitti keksiä jotain nasevaa sanottavaa aiheesta ’yksin on niin ikävä nukkua’, mutta hoitaja ehti jo kipittää tiehensä. Tedni jäi kuuntelemaan naisen loittonevia askeleita. Jossain kaukana jyrähti. Ulkona alkoi sataa.

Tedni painoi siteisiin käärityn päänsä sairasvuoteen kuhmuraiseen tyynyyn hieman myrtynyt ilme kasvoillaan. Oliko valkean turagan antama karmiva turpasauna lyönyt le-matoranista tämän ylitsepursuavan karisman pihalle, vai miksi ihmeessä äskeinen viettely-yritys ei tuntunut tehoavan? Tednistä tuntui miltei siltä, kuin hän ei olisi ollut tilanteessa täysin mukana. Kuin jokin olisi häirinnyt hänen suoritustaan. Tunne, melkein kuin…

Yhtäkkiä Tedni hätkähti ulos omituisista ajatuksistaan. Matoran nosti kipeää päätään hieman koholle, ja huomasi sitten peittonsa päällä tanssivan pikkiriikkisen Guardianin.


OOOOOO


”Twist twist!” pieni sininen skakdi huikkasi ketkuttaen itseään villisti puolelta toiselle oudon musiikin tahdittamana. Sitten se jatkoi: ”Liike lähtee lantiosta!”
”Öh, herra Guardian”, Tedni puhui varovasti. ”Miksi te-”
”Miten pestään hampaat kun ei ole sormia!” kääpiöadmin huusi jatkaen tanssiaan. Hikipisarat valuivat Tednin naamaa pitkin, eikä matoran tiennyt mitä vastata.
”Kysy siltä! Kysy kysy!” Guardian jatkoi.
”Keneltä minun pitää…” Tedni koitti puhua, mutta Gee keskeytti tämän olemalla yhtäkkiä monta Geetä.


OOOOOO


”Twist twist!” Huusivat kaikki Guardianit iloisessa kuorossa. Pienet siniset miehet tanssahtelivat Tednin päällä tarkasti samassa tahdissa, ja outo musiikki tuntui voimistuvan. Tedni tunsi kuinka hänen vartalonsa alkoi muuttua ihmeen kevyeksi. Sairaalahuone tuntui yhtaikaa suunnattomalta, ja samalla niin pieneltä. Guardianit olivat samaa mieltä. Ne lukivat Tednin ajatukset, ja puhuivat yhteen ääneen:
”Tämä huone on liian suuri pieni meille kaikille! Twist twist! Lähde mukaamme!”
”Mutta enhän minä voi liikkua tässä kunnossa!” le-matoran parkaisi. Silloin Tedni kuitenkin ymmärsi pienten Guardianien tarkoituksen. He olivat tulleet parantamaan Tednin taianomaisella tanssillaan! Ja kyllä, kuin taikaiskusta Tedni tunsi murtuneiden luidensa korjaantuvan aivan itsestään, ja matoran huomasi olevansa taas täysin terve. Entisen Ämkoon veljeskunnan viestinviejä syöksyi ohjuksen lailla (kirjaimellisesti) ylös sängystään, ja lähti lentämään kohti sairaalahuoneen kattoa. Katossa matorania odotti keltaista valoa ympärilleen loistava ulottuvuuksien välinen portti. Tednin oli päästävä porttiin ennen kuin se sulkeutuisi. Portin takana odotti totuus maailmasta. Ikuinen valo ja onni.

Kuudennen todellisuuden siunattu vuoristo

Vihreä kuu kiersi vaaleanpunaisena hehkuvaa taivasta kuin eksynyt ilmapallo. Tednin kirkkaanpunaiset kasvot heiluivat luonnottoman villisti ympäriinsä kun matoran ihaili ympärillään avautuvaa taianomaista maailmaa. Kuudennen todellisuuden siunattu vuoristo levittäytyi horisontissa. Vuorten lumihuiput eivät olleet lunta. Ne olivat sitä erittäin herkullista kiisseliä jota Tedni oli kerran päässyt jossain maistamaan. Sitä sellaista vaaleaa hyvää sellaista sellaista.
”Spiff! Odota!” huudahti pieni Guardian liidellen Tednin ohi keltaisella pilvellä ratsastaen. Le-matoran pysähtyi katsomaan taskukokoista kumppaniaan kysyvänä, ja pikku-G, tuo kuudennen todellisuuden henkiopas, alkoi kertoa:
”Meidän täytyy pysäyttää sielunvihollinen! Hän on liittäytynyt vihullisen leiriin ja aikoo viedä meiltä nenät!”
”Mutta eihän meillä ole-”
”AIVAN! Ja katso, tuolla hän on!”
Tedni kääntyi katsomaan suuntaan johon pikku-G osoitti, ja matoran kauhistui.
”Siellä hän on! Mämkoo!”


OOOOOO


Valtava Mämkoo osoitteli tosi rumasti valtavalla varjoraajallaan hyvien puolella olevaa kaksikkoa kohti.
”Tosi rumaa hei! Twist twist!” pieni Guardian torui ja leijaili pilvellään ylemmäs. Skakdi viittoi Tedniä lentämään perässä, ja matoran päätti olevansa lentokone ja nousi taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle


PORSUNÄÄSTÄINEN


OOOOOO


Tedni istui punaisella taivaalla laukkaavan Porsunäästäisen selässä kuunnellen maailman joka nurkasta soivaa outoa musiikkia. Porsunäästäisen laihat jalat hakkasivat ilmaa vieden astraalirahia suunnattomalla vauhdilla eteenpäin kohti todellisuuden todellisinta luonnetta.
”Huh huh”, Tedni mietti.
”Minä syön sen!” Porsunäästäinen vastasi karvaisella äänellä.
”Mitä sinä aiot syödä?”
”Maailman!” Porsunäästäinen jatkoi. ”Kikanalon vuosi! Maailmankierto alkaa alusta!”
”Oletko sinä jumala?” Tedni kysyi.
”Olen!”
”Eikö Mata Nui ole jumala?”
”Minä söin sen!”

Tedni tunsi outoa huminaa aivoissaan. Sitten matoran huomasi näkevänsä kaiken, mutta samalla ei yhtään mitään. Hän oli kaiken aikaa ollut suuri Porsunäästäinen itsekin. Me kaikki olemme olleet Porsunäästäisiä kaiken aikaa! Kaikessa oli yhtäkkiä järkeä! Aivan mahtavaa!

”Mᴀʜᴛᴀᴠᴀᴀ!”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.


OOOOOO


”OooOooOooo!!” matoran ihaili.
Tedni ei ollut uskoa silmiään. Kaikki oli niin valoisaa ja kaunista. Violettina hohtavat kaikkivaltiaat sielupingviinit leijailivat maailman kauneuden miltei sokaiseman matoranin ympärillä. Tapiiri sanoo ammuu.
”Aᴍᴍᴜᴜ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
Rauhan ja rakkauden tunne valtasi le-matoranin. Sielupingviinit kasvoivat suuremmiksi ja räjähtivät sitten yksi kerrallaan liekehtiviksi pyrstötähdiksi. Valoisa maailma Tednin ympärillä sai aivan uudenlaisia muotoja. Matoran näki niissä menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden. Rauha oli kaikkialla. Maailmassa ei ollut enää sotia. Oli vain hassuja värejä, ja rauha. Rauha. Rauha.


OOOOOOOOO

Klaani, sairasosasto

Tedni sai viimein nukuttua.

Tulivuorisaari

Kanohi
Yuurein tulivuorisaaren ainoa huippu kurottui yksinäisen näköisenä harmaan pilvipeitteen täyttämää iltataivasta kohti. Yleensä saaren mahtavat rantakalliot saivat suojella rantaa meren raivokkaalta pauhulta, mutta tänään sille ei ollut tarvetta. Meri oli rauhallinen ja tyyni, eikä aaltojen hiljaisen huokailun lisäksi kuulunut juuri muuta kuin ruokailevien merilintujen kimeitä huutoja.

Ilman toa makasi laiskasti pienen purjeveneen pohjalla puoliksi nukkuen. Tummapuisen veneen likaisenvalkea purje pullisteli urheana puskien alusta kohti kaukana erottuvaa saarta. Aina välillä toa kohotti toista kättään ja komensi tuulta käymään uudestaan purjeen kimppuun. Merivesi muuttui vaaleammaksi kun vene tavoitti matalikon, ja matkaaja saattoi jo erottaa rannan valkean pohjahiekan sekä sitä koristavat harvat näkinkengät.

Pitkän merimatkan väsyttämä soturi nousi istumaan, sitten seisomaan, ja katsoi sitten jo aivan lähellä olevaa rantaa. Kallioista hiekkasärkkää ympäröi huojuva meriheinä, eikä puita taikka muita kasveja näkynyt missään. Loitompana rantakallion kainalossa nökötti pieni ajopuista ja oksista koottu maja. Saarella siis oli elämää.

”Täällä voin levätä hetken, kunnes jatkan taas matkaa”, toa mietti itsekseen, ja sitoi samalla veneen pohjalla maanneen miekan vyötäisilleen. ”Päivän tai kaksi, ehkä. Täydennän ruokavarastoni ja nukun muutaman yön kiinteällä maalla.”
Ilman toan sinivihreät panssarit olivat likaiset merellä matkaamisen jäljiltä. Jos soturi löytäisi saarelta joen tai lähteen, voisi hän peseytyä. Ajatus merivedessä lutraamisesta ei ilman henkeä innostanut, sillä siitä hän oli saanut jo tarpeekseen. Ensiksi toa kuitenkin laski purjeensa, kiskoi veneensä rantaan ja kätki sen sitten rantakaislikon sekaan. Toa painoi läheisten kallioiden muodot mieleensä, löytääkseen paikalle vielä myöhemmin. Sitten hän käänsi katseensa aiemmin huomaamaansa majaa päin ja lähti kulkemaan sitä kohti.


Ilman toa saapui matalan majan tykö ja koputti varovasti sen ovea. Vastausta ei kuulunut. Toa katseli vielä ympärilleen hakien maisemasta muita elonmerkkejä. Kalliot näyttivät autioilta. Lisää meriheinää. Kas, jalanjälkiä hietikossa. Joku taatusti asui täällä. Pienet jalanjäljet – sekä majan koko – kielivät matoraneista. Asukkaat siis tuskin osoittautuisivat vaarallisiksi, taikka edes vihamielisiksi.

”K-kuka olet!” kuului yhtäkkiä tärisevä huuto kalliokivien juurelta. Soturi kääntyi yllättyneenä katsomaan, ja näki kuin näkikin lyhyenlaisen ruskean matoranin. Pienen olennon rau-kasvoilta paistoi hämmennys ja pelko.
”Minä olen toa Äm-”, ilman henki aloitti, mutta matoran keskeytti hänet.
”Sinä et saisi olla täällä! Herra ei pidä tunkeilijoista!”
Toa hämmentyi ja otti askeleen kummallista matorania kohti. Matoran vuorostaan perääntyi kivikkoon.
”Herra? Mistä sinä oikein puhut? Mikä tämä paikka on?”
”Tulivuoren herra ei pidä tunkeilijoista!” Matoran huusi. ”Meillä on täällä hyvä olla! Mene pois!”

Soturi asteli aivan matoranin eteen ja polvistui. Silloin toa tajusi katsoa pientä matorania tarkemmin. Tohungan harmaanruskea naamio oli kauttaaltaan tumman ruven peitossa, ja outo jälki näkyi levinneen myös pitkälle pienen olennon vartaloon. Valo matoranin silmissä oli hailakka, miltei väritön.
”Oletko sinä sairas?” Ilman toa kysyi. ”Voinko minä auttaa jotenkin?”
”M-meillä on täällä hyvä olla!” toisti matoran kuin paniikissa. Sitten pelon täyttämä saaren asukki kääntyi ympäri ja lähti pinkomaan pakoon kallionseinämän taakse pöyristynyt toa-soturi aivan kannoillaan.


Ilman toa syöksyi vikkelän matoranin perässä pitkälle rantakallion seinämän viertä pitkin, ja sukelsi sitten yllättäen kallion seinään louhittuun tunneliin. Seurasi jyrkkä alamäki, ja ikuisuudelta tuntuvan ajojahdin aikana kaksikko tunkeutui syvälle saaren peruskallion sisälle. Toisinaan toa joutui hidastamaan tahtia ollakseen lyömättä pääntänsä ahtaan ja pimeän tunnelin kattoon. Hetken ajan toa luuli matoranin jo eksyttäneen hänet, kunnes tunnelin päässä erottui yhtäkkiä valoa.

Toan vihreille kasvoille levisi hämmästys kun tämä asteli peremmälle kallioon louhittuun halliin. Korkealla katossa roikkui siellä täällä oranssinpunaisia valokiviä, jotka langettivat lämpimän loisteensa pitkin maanalaista kylää. Tilan seinustat olivat kauttaaltaan täynnä pieniä asumuksia, joista osa oli koottu puusta, osa taas louhittu suoraan raskaaseen kallioon. Kylän ilma oli tunkkaista, ja se haisi savulta ja palaneelta metallilta. Sinivihreä soturi kurtisti kulmiaan huomatessaan hukanneensa matoranin, jota oli vielä hetki sitten jahdannut.

Mutta matoraneja maan alla onneksi riitti. Hämmentyneet kyläläiset kurkistelivat asumustensa ovista ja ikkunoista, mutta harva uskalsi lähestyä paikalle varoittamatta ilmestynyttä toaa. Pieni ta-matoraneista koostuva vartiosto kuitenkin ilmestyi jostain kylän varjoista keihäidensä kanssa syöksyen sitten uhmakkaasti muukalaista kohti.

”Hei, en minä halua pahaa”, toa puhui ja kohotti tyhjät kämmenensä päänsä tasalle. Toa ei voinut olla panematta merkille, että pienet punaiset vartijat eivät myöskään näyttäneet voivan hyvin. Näiden punaiset väsyneet kasvot näyttivät aivan yhtälailla oudon taudin piinaamilta, kuin saastuneilta.
”Nimeni on Ämkoo”, toa esittäytyi ja jatkoi: ”Etsin vain ruokaa ja yösijaa. En ole kylällenne vaaraksi.”
”Tulivuoren herra ei pidä tunkeilijoista!” huusi yksi matoraneista nostaen keihäänsä Ämkoon kasvojen tasalle. ”Me emme tarvitse toaa! Meillä on täällä hyvä olla!”
Toa Ämkoo tarttui matoranien kauhuksi keihääseen ja väänsi sen sitten tiukalla kädenliikkeellä poikki. Nyrpiintynyt soturi heitti keihään terän luolan kivilattialle, ja murisi sitten:
”Hyvä on, hyvä on! Kuka tämä herranne edes oikein on? Turaga? Viekää minut hänen luokseen. Vaihtaisin mielelläni muutaman sanan hänen kanssaan.”
Matoranit perääntyivät hieman vilkuillen vuoron perään toaa, sitten toisiaan. Lopulta yksi heistä huudahti: ”Turaga!” Muut yhtyivät huutoon, ja turaga-sanaa toistaen joukkio piiritti toan. Kyläläiset huitoivat Ämkoota keihäillään kuin komentaen tätä seuraamaan, ja utelias miekkamies päätti totella.

Vartijat kuljettivat Ämkoota hitaasti maanalaisen kylän poikki, ja toa sai mahdollisuuden tarkastella ympärillään levittyvää paikkaa tarkemmin. Asumusten seassa toa erotti käytäviä, jotka näyttivät jatkuvan yhä syvemmälle saaren maaperään. Siellä täällä toa erotti suuria rakennuksia, joiden ikkunoista paistoi punaisten liekkien roihu. Tulisijoja? Jostain kantautui vaimeaa takomisen ääntä. Mitä matoranit oikein louhivat syvältä maan alta? Ilman toa oli ennenkin vieraillut maanalaisissa kylissä, mutta niiden arkkitehtuurissa olivat näkyneet maankuoren alta löytyneet rikkaudet ja arvometallit. Tämä kylä näytti köyhältä, ja vain pieni osa matoraneista näytti olevan maan alla elämiseen sopeutuneita onu-matoraneja. Ämkoo ei ymmärtänyt mikä sai tämän värikkään kansan työskentelemään kaivoskylässä maan alla.

Matka päättyi kivihallin perukoilla huojuvan oksista ja nahkavuodista rakennetun ruskeankirjavan telttarakennuksen ovensuuhun. Ta-matoranit kääntyivät kaikki katsomaan toaa, ja joukon päällikkö viittoi salkoaseellaan teltan matalaa oviaukkoa kohti. Ilman toa vilkaisi ensiksi teltan sisään epäluuloisena, mutta kumartui sitten ja astui varovasti sisään.

Turagan teltan katosta roikkui sekalainen määrä köysiin sidottuja rohtoja, erilaisia taikaesineitä sekä jo kauan sitten loppuun palaneita suitsukkeita. Teltan ilma tuntui vielä myrkyllisemmältä kuin sen ulkopuolella, ja Ämkoo ei voinut olla yskimättä kovaan ääneen käydessään peremmälle. Teltan lattialle oli levitetty erilaisten rahi-eläinten nahkoja ja turkkeja. Oviaukosta vasemmalla lepäsi pieni lahopuinen pöytä, ja sen päällä sotkuinen kasa papereita ja kirjoitusvälineitä. Ämkoon huomio kiinnittyi kuitenkin teltan perimmäisessä nurkassa kohoavaan korkeaan istuimeen, ja hahmoon joka sen päällä lojui.

Turaga oli kamalassa kunnossa. Rupinen rutto oli repinyt vanhuksen naamion täysin tunnistamattomaksi, eikä toalla ollut toivoakaan arvata turagan väriä taikka elementtiä. Vanhuksen panssarit olivat kauttaaltaan kamalan sairauden peitossa, ja ainoa elämän merkki oli vanhuksen puoliksi ummistetuissa silmissä palava vaimea valo. Turagan toisella puolella seisoi akaku-kasvoinen ga-matoran – tartunnan saanut hänkin – vesiastian ja vaalean pellavapyyhkeen kanssa. Matoran pyyhki vanhuksen kasvoja viileällä vedellä yrittäen tehdä turagan oloa edes vähän paremmaksi.

Hetken ajan Ämkoo oli sanaton. Ilman toa hiipi varovasti lähemmäs ja uskalsi kysyä sitten:
”Tulivuoren herra?” Ämkoo kysyi, mutta sanat olivat vähällä paeta toan huulilta. Kysymys oli naurettava. Oli sairas turaga kuka tahansa, niin tuollainen titteli tuntui kituvaa vanhusta katsoessa lähinnä huonolta vitsiltä.
Valo turagan silmissä muuttui hieman kirkkaammaksi kun tämä yritti nostaa päätään nähdäkseen saapujan paremmin. Vanha viisas maisteli toan kysymystä hetken mielessään, ja alkoi sitten nauraa räkättää heikolla, karhealla äänellään. Nauru keskeytyi kovaan yskimiseen ja rykimiseen. Ga-matoran auttoi turagan pään parempaan asentoon, jotta vanhus näkisi vieraan paremmin.
”Typerä toa”, turaga puhui. ”Etkö sinä tiedä missä olet? Ei, minä en ole tulivuoren herra. Sitä kunniaa ei ole minulle suotu.”
”Kuka hän sitten on?” Ämkoo tivasi vilkuillen ympärilleen. Ilma teltassa tuntui muuttuvan raskaammaksi. ”Ja missä minä olen? Olen matkalainen, ja saavuin saarellenne sattuman kautta.”
Ga-matoran tarjosi turagalle juotavaa. Vanhus kieltäytyi.
”Tämä on Yuurei”, turaga puhui. ”Tervetuloa Miekkajumalan saarelle, ilman toa.”

Sinivihreän soturin selkäpiihin hiipi outo epäilys. Toa luotti vaistoihinsa, ja muuttui varovaiseksi. Ämkoo ottikin hitaan askeleen lähemmäs teltan oviaukkoa. Toan käsi hapuili varovasti tämän vyötäisillä roikkuvaa mahtavaa miekkaa.
”Miekkajumala? En tiedä ketä kumarratte, mutta titteleitä hänellä tuntuu olevan. Puhu minulle suoraan ja kerro mitä täällä oikein tapahtuu.”

Turagan sumea katse painui alas, kunnes se pysähtyi toan kantamaan aseeseen. Kuin taikaiskusta rävähtivät turagan puolisokeat silmät auki, ja vanhus puhui:
”Sinulla on hieno miekka, toa. Mikä sen nimi on?”
Ämkoo ei pitänyt oudon vanhuksen reaktiosta.
”Et ole kertonut edes omaa nimeäsi, vanhus. Etkä vieläkään vastannut kysymykseeni.”

Silloin sairauden riivaama turaga nousi ylös tuolistaan. Vanhuksen liikkeet näyttivät vaivalloisilta, ja jollain oudolla tavalla vääriltä. Vanhusta lääkinnyt ga-matoran kiljaisi ja syöksyi kauemmas kun väri turagan silmissä alkoi hakea punaista sävyä.
”Minä haluan nähdä miekkasi, toa”, turagan suu puhui. Vanhuksen heikko ääni oli muuttunut matalaksi, uhkaavaksi.
”Tuota, minä lähden nyt”, Ämkoo huikkasi ja kääntyi syöksyäkseen ulos teltasta. Ilman toa ei voinut kuitenkaan olla katsomatta vielä kerran sairasta vanhusta kohti. Se oli huono idea.

Turaga oli kaatunut alas tuoliltaan, ja tämän riutuneet raajat kurottelivat Ämkoon miekkaa kohti. Vanhuksen suu sylki sanoja kielellä jota Ämkoo ei ymmärtänyt, ja kylänvanhimman silmäkuopissa paloi punainen hohde, kuin tämän silmät oltaisiin korvattu hehkuvilla kekäleillä. Kammottava näky sai Ämkoon pistämään jalat alleen.

”Poikani!” ääni turagan suusta huusi. ”Tuokaa miekka minulle!”

Ämkoo juoksi keskelle suurta kivihallia etsien käytävää josta oli paikkaan alun perin tullut. Luolaston pimeät nurkat näyttivät kuitenkin kaikki maan alla kulkemiseen tottumattomalle toalle aivan samanlaisilta. Eksynyt ilman toa syöksähteli sinne tänne yrittäen kysyä apua kyläläisiltä, mutta matoranit kavahtivat kauemmas pysyen vaiti.

Mutta silloin jostain kuului huuto.
”Jumalan pojat!” yksi kylän matoraneista huusi kauhuissaan juosten pakoon yhteen pienistä luolista. ”Jumalan pojat ovat tulossa!”

”Jumalan pojat!” toistivat muut matoranit kauhuissaan ja pakenivat kukin minnekin. Ämkoo jäi hämmästyneenä seuraamaan luolaston autioitumista kun matoranit pakenivat koteihinsa ja luoliinsa.
”Mitä helvettiä täällä tapahtuu”, sai Ämkoo sanotuksi, mutta sitten toa hiljeni kuuntelemaan kaukaisuudesta kuuluvaa outoa ääntä. Tällä kertaa äänessä ei ollut matoran. Ei, olento oli jokin aivan muu.

Suuresta valottomasta luolasta kuului tukahtunutta karjuntaa, jollaista toa ei ollut kuullut koskaan aiemmin. Ääni oli kuin jonkin unohdetun rahi-pedon verenhimoista huutoa, samalla kuin kauhistunutta valitusta. Ja ääniä oli useita. Jokin, ei, jotkin lähestyivät avaraa kivisalia, ja Ämkoo tiesi mitä olennot etsivät.

Ämkoon katse oli nauliutunut hirviömäisten äänten suuntaan, eikä toa siksi ensiksi huomannut takaansa vierelleen syöksynyttä tummaa matorania. Vihreää mirua kasvoillaan kantava mustanvihreä tohunga ilmestyi toan rinnalle, kiskoi tätä käsivarresta ja puhui:
”Jos haluat selvitä tästä, lähdet nyt mukaani! Heti!”

Matoran repi äimistyneen toan väkivalloin mukaansa. Pienen vastarinnan jälkeen ilman toa kuitenkin lähti seuraamaan juoksevaa matorania, kiroten mielessään sitä hetkeä kun oli päättänyt rantautua koko pirun saarelle.
”Perkele soikoon, mitä tämä on?” Ämkoo ärjyi. ”Mitä nuo ovat? Mitä täällä tapahtuu?
”Ei ole aikaa selittää!” kuului matoranin vastaus. ”Saat tietää kaiken kunhan olemme turvassa, mutta nyt… juokse!”

Vihreäkasvoinen matoran repi pienen valokiven irti luolan seinustasta ja sukelsi sitten yhteen ahtaista käytävistä toa-soturi perässään. Matoran juoksi henkensä edestä tarkistaen välillä, että toa oli yhä mukana. Ämkoo pysytteli parhaansa mukaan vikkelän matoranin kannoilla, liukastellen välillä käytävän kostealla lattialla. Pian luolan täytti meriveden haju, ja Ämkoo ymmärsi matkan käyvän kohti rantaa. Perästäpäin kuului Jumalan poikien karjunta. Olennot eivät olleet menettäneet saaliinsa vainua, ja Ämkoo aisti hirviöiden lähestyvän.

Matoran ja toa loikkasivat ulos luolasta laskeutuen rannan sankkaan heinikkoon. Aurinko oli alkanut jo laskea, ja sen viimeiset lämpimät säteet värjäsivät havisevat rantakasvit ruosteenpunaisiksi.

”Meidän on päästävä ylös!” matoran puhui ja osoitti kohti korkeita kallioita. ”Onko sinusta kiipeäjäksi?”
Ilman toa olisi voinut loukkaantua kysymyksestä. Ämkoon naamion väri kirkastui kun kulmikas kanohi miru alkoi hehkua.
”Hyppää kyytiin!” toa komensi, ja matoran teki työtä käskettyä. Kun kyläläinen oli kavunnut Ämkoon selkään, vapautti toa naamiovoimansa kohoten kohti taivaita matoran selässään.

Kallion päällä avautui laakea kirjavan kasvuston peittämä alue, joka muuttui vähän matkan päässä sankaksi metsäksi. Matoran loikkasi alas toan selästä, ja lähti sitten juoksemaan sinertävien lehtien värittämää sankkaa puustoa kohti. Ämkoo pysytteli matoranin perässä.

Matka taittui metsässä nopeammin kuin maan alla. Tumma le-matoran syöksyi metsikön halki hakien välillä vauhtia puiden alimmista oksista, eikä ilman toalla ollut vaikeuksia pysyä seuralaisensa perässä. Mutta iloitsemiseen ei ollut silti aihetta. Jumalan poikien huudot lähestyivät. Metsä kävi myöskin koko ajan pimeämmäksi.

Saavutettuaan yhden muita selvästi suuremman puun hidasti le-matoran vauhtiaan. Matoran kiersi puun paksun ja sokkeloisen juurakon ja työnsi yhden sokkelojuurista sivuun. Sen alta paljastui pikkuruisen käytävän ahdas suuaukko.
”Et voi olla tosissasi”, Ämkoo valitti. ”Minä en suostu taas maan alle.”
”Pidä kiirettä”, matoran ärähti ja viittoi salakäytävän suuntaan. ”Ja pidä kiirettä!”

Toa sai juuri ja juuri ahdettua itsensä matoranin kokoiselle olennolle suunniteltuun käytäväntapaiseen. Le-matoran hyppäsi toan perään sulkien salaisen käytävän suuaukon huolellisesti perässään. Jumalan pojat eivät saavuttaneet saalistaan tällä kertaa.


Ämkoo joutui kulkemaan kumarassa ihmetellessään metsän alla kulkevaa mullantuoksuista käytäväverkostoa. Ahtaat käytävät oli tuettu metsikön puista rakennetuilla paaluilla, ja seinien pehmeään maa-ainekseen oli sinne tänne upotettu kylästä anastettuja valokiviä. Käytäväkompleksi kuhisi matoraneja, jotka kaikki tulivat ihmeissään katsomaan juuri saapunutta toaa. Yksi muita vanhemman näköinen harmaa matoran, valkoinen kanohi kualsi kasvoillaan, harppoi tervehtimään saapuneita.

”Leiter!” ko-matoran tervehti innoissaan ja halasi le-matoran-ystäväänsä. ”Onneksi lähdit pelastamaan tämän muukalaisen! En uskaltanut edes toivoa, että kyseessä oli toa!”
”Minä-”, Ämkoo aloitti, mutta tuli Leiteriksi paljastuneen le-matoranin keskeyttämäksi:
”Arnuk”, Leiter tervehti takaisin nostaen kämmenensä toverinsa olkapäälle. ”Selvisimme viime hetkellä. Paholainen lähetti haaskalintunsa peräämme, ja ehdimme täpärästi pakoon.”
”Niinkö siinä kävi! Mutta onneksi selvisitte”, Arnuk puhui ja astui sitten Ämkoon eteen. Ko-matoran nyökkäsi ja tarjosi sitten toalle kättään. ”Esittäytyminen lienee paikallaan. Olen Arnuk. Johdan ystäväni Leiterin kanssa Yuurein saaren vastarintaliikettä.”
”Minä, öh, Ämkoo. Nimeni on Ämkoo”, ilman toa vastasi ja ravisti leveästi hymyilevän matoranin kättä. ”Tahtoisin kysyä, että mikä ihmeen vastarintaliike, mutta en ole saanut tänään vastausta ensimmäisiinkään kysymyksiini. Kylän turaga ei tuntunut olevan juttutuulella.”
Ilme Arnukin kasvoilla mustui kun Ämkoo mainitsi kylän turagan.
”Turaga Joshan kohtalo on valitettava”, ko-matoran puhui pudistaen päätään. ”Mutta, toa hyvä, olet varmasti väsynyt ja nälkäinen. Me vastaamme kyllä kaikkiin kysymyksiisi, mutta salli meidän ensiksi tarjota sinulle ruokaa.”


”Makuta?” Ämkoo toisti epäuskoisena repien matoranien tarjoamaa vaaleaa leipää syötävän kokoisiksi paloiksi. Ilman toa kastoi leipää korkeareunaisessa puuastiassa höyryävään vihreään keittoon ja tunki sen sitten nälkäisenä suuhunsa. Toaa vastapäätä istuva valkeanharmaa matoran nyökkäsi nojaten samalla ahtaan luolahuoneen ruskeaan maaseinään.

”Yuurein Makuta, tulivuoren langennut miekkajumala”, Arnuk puhui pyöritellen sormiaan. ”Elimme helppoa ja loistokasta elämää saaren rannikolla ennen paholaisen saapumista. Elantomme hankimme viljelemällä maata, kalastamalla… Mutta ryöstämällä maan ikikalliolta sen arvometallit? Hah, emme koskaan. Mitäpä me maan rikkauksilla. Me pärjäsimme ilman.”
”Mutta mitä Makuta niillä tekee?” ilman toa kysyi ja ryysti keittonsa loppuun. Ämkoo oli kuullut tarinoita makutoista, langenneista enkeleistä, suuren hengen veljistä. Osan tarinoista toa oli kuullut itsensä Bakmein suusta, ja jopa valkea turaga oli puhunut noista pimeyden hengistä varoen. Ämkoo ei pitänyt suunnasta jonka ko-matoranin tarina oli ottamassa.

”Minä en tiedä mitä Makuta luulee saavuttavansa”, matoran puhui. ”Mutta sen tiedän, että se piru orjuutti monet ystävistäni työskentelemään kaivoksiinsa pitkin saarta. Sinä kävit niistä yhdessä, etkä todellakaan ole nähnyt pahinta.”
”Monet ystävistämme ovat jo kuolleet noihin kirottuihin kaivoksiin”, huoneen nurkassa koko tämän ajan seisonut Leiter puhui. ”Jotkut meistä onnistuivat pakenemaan, kuten näet. Mutta Makuta ei ole tyytyväinen ellei koko saaren kansa ole hänen valtansa alla. Sinä näit mitä hän oli tehnyt kyläläisille sekä turagalle.”
”Se sairaus on siis Makutan työtä?” toa kysyi kummissaan. ”Mitä se hirviö luulee voittavansa työläisiään kiduttamalla?”
”Makuta yrittää kiristää meidät antautumaan”, Leiter vastasi. ”Tauti piinaa ystäviämme niin kauan kuin me vastustamme miekkajumalan valtaa.”
”Tämä ei voi jatkua”, puhui vuorostaan Arnuk. ”Siksi Suuri Henki lähetti meille sinut.”
”Hetkinen!” Ämkoo murahti ja mulkaisi ko-matorania vihaisena. ”Minä en ole missään vaiheessa lupautunut auttamaan teitä.”
”Minä en haluaisi sanoa tätä, mutta taidat olla ainoa toivomme”, le-matoran puhui ja istui Ämkoon viereen. ”Toana varmasti ymmärrät, että tehtäväsi on suojella matoraneja. Ja me tarvitsisimme juuri nyt todella apua.”
”No helvetti”, ilman toa kirosi. ”Mitä minun sitten pitää tehdä? Kävelenkö vain Makutan tykö ja lyön siltä pään irti?”
Arnuk nauroi.
”Olisipa se niin helppoa!” jään matoran sanoi. ”Aivan ensiksi lähdet aamulla mukaamme. Kumppanimme pitävät leiriä saaren länsipuolella. Kokoonnumme siellä, ja päätämme sitten tulevasta. Mutta nyt, toa, lepää. Usko minua, tarvitset sitä.”


Ämkoo vietti yönsä vastarintaliikkeen luolatukikohtaan sijatussa vuoteessa. Karu olkipatja ei ollut kovin kummoinen peti, mutta oli se kuitenkin parempi kuin purjeveneen vaappuva pohja. Ilman Toa tuijotti himmeän valokiven värittämää luolan kattoa rauhattomin mielin pidellen tiukasti kiinni vierellään lepäävästä miekasta.

”Makuta”, mietti toa hiljaa ääneen. Miekkamies oli matkoillaan nähnyt paljon. Toa oli kohdannut pimeyden metsästäjiä, zyglakeja, monia nimettömiä hirviöitä… Mutta varjojen hengen kanssa toa ei ollut koskaan kamppaillut. Makutat olivat olleet vain pelottavia nimiä Atyan ja Bakmein tarinoissa, vanhoja legendoja, melkein taruolentoja. Mutta nyt Ämkoo lepäsi piilossa sellaisen hirviön saarella. Olisiko matoranien auttaminen yhtä kuin itsemurha? Ämkoo tiesi voivansa halutessaan paeta. Mutta jokin outo ääni toan mielen perukoilla käski käymään epätoivoiseen taisteluun. Ehkä toa uskoi voivansa tällä tavalla sovittaa aiemmat syntinsä. Tai ehkä hän oli uhkarohkea ja utelias. Tai vain tyhmä. Ämkoo ei ollut enää varma itsekään.

Toa kääntyi kyljelleen ja sulki silmänsä. Miehen nukahdettua tämän mieli täyttyi outojen elävien varjojen täyttämistä sekavista painajaisunista.


Elettiin aamun ensimmäisiä tunteja kun vastarintaliikkeen matoranit pakkasivat tavaransa ja lähtivät matkaan. Matoranit olivat tarjonneet toalle tumman matkaviitan, johon kietoutuneena soturi kulki Leiterin kanssa joukon edellä. Le-matoran esitteli toalle saaren maastoa. Matka kävi läpi metsän sen laidalle, josta alkoi vehreä jokien halkoma avomaasto.

”En voi olla huomaamatta”, ilman toa aloitti puhumaan aamuaurinkojen säteiden kurkistaessa esiin pilviverhon takaa, ”että emme kulje suoraan. Emmekö saavuttaisi saaren länsipuolen nopeammin kulkemalla tulivuoren juurta pitkin?”
”Nopeampaa se toki olisi”, le-matoran vastasi ja korjasi reppunsa asentoa. ”Mutta myös liian vaarallista.”
Ämkoo uskoi ymmärtäneensä mistä oli kyse.
”Makutan pojat?”, toa arvasi.
”Heh, niiltä emme ole turvassa missään”, Leiter naurahti surkeana. ”Tulivuoren rinteillä olisimme tietenkin lähempänä Makutaa, ja siinä olisi omat riskinsä, mutta noilla rinteillä asuu jokin jota pelkään ehkä jopa enemmän kuin miekkajumalan kätyreitä.”

Ämkoo ei ollut varma tahtoiko tietää mitä Leiter tarkoitti. Eräs kaksikon takana kulkevista matoraneista kuitenkin päätti liittyä keskusteluun. Onu-matoran heilutti käsiään kuin havainnollistaakseen jotain valtavaa, ja sitten matoran puhui:
”Akuhi Nui! Suuri Silmä! Auringonsyöjä! Olemme mennyttä jos erehdymme sen reviirille!”
Leiter viittoi kumppaniaan vaikenemaan. Ämkoo aikoi kysyä jotain, mutta päätti sitten pysyä hiljaa.

Kului tunti, kului toinen, kolmannen kohdalla Ämkoo menetti ajantajun. Kaksoinauringot valuivat verkkaisesti taivaankantta pitkin seuraten matoran-joukon matkaa. Aamu muuttui päiväksi, päivä illaksi. Vehreä tasanko alkoi muuttua vähäkasvuiseksi hiekkamaaksi. Siellä täällä kasvoi vaaleavartisia pensaita. Leiter neuvoi olemaan syömättä niiden marjoja.

”Väkemme vaikuttaa väsyneeltä”, Leiterin rinnalle kiiruhtanut Arnuk sanoi. ”Luulen, että meidän on pysähdyttävä hetkeksi.”
”Aukealle leiriytyminen ei innosta minua”, mietti Leiter. ”Mutta on totta, että olemme kulkeneet pitkään. Leiriydytään hetkeksi tuolle mäelle. Jatkamme matkaa kun joukkomme ovat saaneet syödä ja lepuuttaa jalkojaan.”
Leiter viittoi matoranit hieman etäämpänä kohoavan matalan mäen tykö. Leiter toivoi mäen antavan joukolle hyvät näköalat ympäristöön ja siten hieman turvaa.

Arnuk alkoi sytyttää nuotiota. Ämkoo istahti kivelle ko-matoranin viereen ja kiskoi sitten valkean miekkansa huotrastaan.
”Komea miekka”, Arnuk puhui vilkuillen sivusilmällä ilman toan asetta.
”Makuta taisi olla samaa mieltä”, Ämkoo murahti katsellen aseensa valkeanhehkuista terää. ”Minusta tuntuu, että paholainen puhui minulle turagan suulla.”
Arnuk hymähti vastaukseksi.

”Mitä tulee miekkoihin”, puhui vuorostaan nuotion lämpöön istahtanut Leiter, ”sinun lienee hyvä tietää, että Tulivuoren Makutan kerrotaan olevan lyömätön miekkamittelössä. Olkoot sapelisi kuinka hieno tahansa, sinun kannattaa varmaan keksiä jokin muu keino pirun kukistamiseen.”
”Hah”, Ämkoo naurahti kuivasti. ”Tunnetteko tarinaa Valkeasta Turagasta?”
Arnuk ja Leiter pudistivat päätään. Hieman etäämpänä ruokatarvikkeiden kimpussa työskennellyt ta-matoran kuitenkin liittyi seuraan, ja alkoi säestää innoissaan:
”Minä tiedän! Valkea Turaga Bakmei! Olen kuullut tarinoita. Tai oikeastaan myyttejä. Kerrotaan, että Turaga Bakmei on taistelutaitoineen kuin toisesta maailmasta! Kuin hirviö!”
”Voin allekirjoittaa tuon”, ilman toa nauroi ja pani miekkansa sivummas. ”Varsinkin viimeisen.”
”Mutta Turaga taitaa olla pelkkää tarinaa”, tulen matoran lisäsi vähemmän innostuneena. ”Jos tämä maailma pitäisi sisällään sellaisia sankareita, meidän ei tarvitsisi pelätä Makutan kaltaisia langenneita henkiä.”
Ämkoo kurotti ja nappasi leivän yhdeltä ohitseen kulkeneelta matoranilta.
”Sankareista en tiedä”, Ämkoo sanoi, ja alkoi aterioida. ”Mutta Bakmei on minun opettajani.”
Kuului hämmästynyttä ja ihailevaa huokailua. Osa matoraneista ei tosin selvästikään uskonut mahtailevan ilman toan väittämää. Nuotion liekit rätisivät kirkkaankeltaisina huokuen lämpöä ympärilleen kun miekkamies tarinoi ympärilleen kokoontuneille matoraneille Bakmein taidoista, ja toan läpikäymästä Valkean Turagan kovasta koulutuksesta. Hetken ajan ilmassa saattoi aistia toivoa.


Ilta oli jo pakenemassa yön tieltä, kun Ämkoo vihdoin päätti tarinansa. Kertomusta kuulemaan kokoontuneen vastarintalaiset heittelivät vielä riviensä takaa hämmentyneitä kysymyksiä, eikä osa heistä ollut vieläkään vakuuttunut toan puheista. Hekin kuitenkin tahtoivat uskoa toan kykyihin. Jos vihreäkasvoinen soturi todella taitoi Turaga Bakmein Aamuyön Muakan, ei kamppailu saaren paholaista vastaan ollutkaan ehkä täysin mahdoton ajatus.

”Kerro vielä miekastasi!” yksi matoraneista huusi. ”Jos kerran sait sen Bakmeilta, se ei taatusti ole tavallinen miekka!”
”Oikeassa olet”, toa vastasi. ”Tämä miekka on Ääri, toinen mahtavista Ikimiekoista, ja…”

Toan tarinan keskeytti jostain pimeydestä kuulunut kammottava ääni. Miekkamies ja matoranit tunnistivat käheän karjunnan välittömästi. Arnuk alkoi polkea nuotiota sammuksiin, huutaen:
”Ne kirotut ovat löytäneet meidät! Piiloutukaa!”
Mutta laakealla iltahämärän värittämällä mäellä ei ollut liiemmin piilopaikkoja. Kauhistuneet matoranit säntäilivät kukin minnekin sammuttaen nuotioitaan ja soihtujaan, tarttuen samalla aseisiin.
Leiter pysytteli hiljaa ilman toan rinnalla. Ämkoo oli kohottanut valkean miekkansa kasvojensa tasalle, ja juuri nyt miekkasankari yritti totuttaa silmänsä pimeyteen.
”Makutan pojat”, Ämkoo kuiskasi hiljaa. ”Mitä ne oikein ovat?”
Leiter sitoi mustasta nahasta valmistetun nuoliviinin olalleen.
”Vanha kieli tuntee ne nimellä rahkshi. Makutan lapsia, jotka varjojen paholainen on repinyt henkiin omasta lihastaan.”
Kylmä hiki valui miekkamiehen naamiota pitkin. Huutoja kuului lisää, tällä kertaa useita. Makutan pojat lähestyivät mäkeä joka puolelta.
”Minä todella toivon, että olet tarinoittesi mittainen taistelija”, le-matoran sanoi ja jännitti jousensa. Matoran tähtäsi ampuma-aseellaan pimeyteen lähestyvien äänten suuntaan. Ilme tämän miru-kasvoilla oli synkkä ja vakava. Lähestyvien petojen äänet sekoittuivat mäellä säntäilevien kauhistuneiden matoranien epätoivoisiin sotahuutoihin. Jotain liikahti pimeydessä, ja Leiter vapautti ensimmäisen nuolensa. Ammus katosi maaston hämärään tavoittamatta kohdettaan.

Silloin Ämkoo näki ensimmäisen rahkshin nousevan mäelle. Olento oli pitkä, laiha ja se käveli kumarassa. Se oli kokonaan tummista teräslevyistä kootun lustohaarniskan ympäröimä, ja sen kumarassa kyttyräselässä kasvoi jotain, joka näytti aivan rikkinäiseltä siipiparilta. Tuo kammottava harja heilahti puolelta toiselle olennon kävellessä raskain askelin ilman toaa kohti. Kammottavinta rahkshissa oli kuitenkin sen pää. Kasvojen tilalla oliolla oli terävänokkainen kypärä, joka muistutti Ämkoota jostakin kammottavasta petolinnusta. Pään kummallekin puolelle oltiin maalattu elottomat punaiset silmät, joiden tyhjä katse sai kylmät väreet kapuamaan toan selkäytimeen.

Makutan äpärä pysähtyi mäen laelle ja käänteli hirveää päätään. Sitten se kohotti aseensa, pitkän salkoaseen jonka päähän oli sidottu pitkä musta terä, ja karjaisi. Sillä samalla hetkellä repesi hirviön nokkakypärä auki neljään osaan, paljastaen kypärän alla piileskelevän kuvottavan iilimatomaisen olennon.
”Kraata”, sai Leiter pelkonsa seasta sanotuksi. ”Rahkshin ainoa heikko kohta.”

Ämkoo oli jo aikeissa syöksyä kauhean hirviön kimppuun, mutta silloin loputkin Makutan pojat nousivat mäelle. Matoranit ja toa olivat nyt viiden sihisevän hirviön ympäröimät. Tulivuoren paholainen oli antanut lapsilleen vain yhden tehtävän: tappakaa matoranit, ja anastakaa toalta tämän kantama miekka.

”Helvetissä tavataan, pojat!” Arnuk huusi ja syöksyi raskasta sotavasaraa kantaen ensimmäisen rahkshin kimppuun. Hetken ajan varjojen hirviö näytti tuijottavan höykkäävää valkeaa matorania hämillään, kuin yllättyen siitä, että pieni olento uskalsi tehdä vastarintaa. Sitten rahkshi kuitenkin käänsi keihäänsä ko-matorania kohti, ja vastasi hyökkäykseen.

Yksi varjon äpäristä lähti harppomaan ilman toaa kohti. Ämkoo heilautti tyhjää kättään kahdesti päänsä yläpuolella, ja osoitti nyrkillään sitten hyökkäävää hirviötä kohti. Taivaan voimat vastasivat ilman toan kutsuun, ja mahtava tuulenpuuska heitti rääkyvän olennon kauemmas. Toinen rahksheista oli kuitenkin ehtinyt jo toan rinnalle, ja Ämkoo ehti juuri ja juuri väistää mustan keihäänkärjen, joka tavoitteli miekkamiehen kasvoja.

Leiter oli kierähtänyt kauemmas, ja le-matoran yritti tarjota suojatulta pakeneville ystävilleen. Pienet nuolet tuskin edes läpäisivät varjo-olentojen väkivahvoja panssareita, ja Leiterin ainoa toivo oli saada osuma rahkshin kraataan. Panssareiden peittämän limahirviön surmaaminen ei kuitenkaan ollut lainkaan helppoa, varsinkaan kun pedot pysyivät jatkuvassa liikkeessä saalistaessaan karkuun juoksevia matoraneja.

Arnuk taisteli urheasti kuin välittämättä tilanteen epätoivoisuudesta. Raskas sotavasara iskeytyi kerta toisensa jälkeen rahkshin keihääseen, mutta pienen matoranin ase ei käynyt lähelläkään vihollisen panssareita. Lopulta ko-matoranin puolustus petti, ja Makutan pojan tumma keihäs pakotti itsensä matoranin rintakehän läpi.

Leiter huusi kauhuissaan ja lähti juoksemaan osuman saanutta ystäväänsä kohti. Silloin kuitenkin toinen rahksheista huomasi vihreänaamioisen tarkka-ampujan, ja hyppäsi tämän kimppuun. Ämkoo kuitenkin ennätti väliin, loikaten koko painollaan pitkäraajaisen hirviön päälle kaataen tämän alleen. Raivostunut rahkshi sähisi vihaisena hakien pitkillä sormillaan Ämkoon kasvoja ja kaulaa. Ilman toa teki väkivaltaista vastarintaa painaen vihreät nyrkkinsä rahkshin ruskeanharmaan kypärän läpi, ja repien tämän sitten auki. Myrkynvihreä kraata rääkyi sylkien läpikuultavaa limaa ympärilleen. Rahkshin kädet ylettivät lopulta toan kurkulle, ja hirviö alkoi kuristaa.

Silloin musta nuoli lävisti varjomadon toisen silmän ja tunkeutui tämän aivoihin. Leiter päästi irti nuolesta, ja Ämkoo repi itsensä irti kuolevan rahkshin otteesta. Miekkamies nousi yskien seisomaan tönäisten le-matoranin olkapäätä kiitokseksi. Kumpikin käänsi katseensa kauempana makaavan ko-matoranin suuntaan tietäen, että oli jo liian myöhäistä.
”Meidän on paettava ennen kuin kuolemme kaikki”, toa ähisi katsellen ympärilleen. Mäki oli jo kauttaaltaan täynnä vastarintaa tehneiden kyläläisten ruumiita. Neljä saalistuksen huumaamaa rahkshia juoksi viimeisten selviytyjien perässä valmiina tekemään näistäkin selvää.
”Minne me pakenisimme”, le-matoran sanoi, eikä edes odottanut vastausta. Avomaastossa pakeneminen tarkoitti vain hieman hitaampaa kuolemaa, eikä le-matoran nähnyt enää muuta mahdollisuutta kuin yrittää viedä mahdollisimman monta varjojen herran kätyreistä mukanaan.
”Kokoa selviytyjät yhteen”, miekkasankari komensi käynnistäessään naamionsa. Kanohi miru alkoi hehkua ja ilman toa kohosi naamionsa voimin taivaalle.

Leiter kutsui viimeiset selviytyjät luokseen häiriten vihollisia viimeisillä nuolillaan. Hätääntyneet matoranit lähtivätkin juoksemaan ystäväänsä kohti, mutta matoraneja paljon suuremmat pedot pysyivät helposti näiden kintereillä.
Silloin taivaalta iskeytynyt puhuri kuitenkin halkaisi joukon. Makutan pojat iskivät keihäänsä kiinni saviseen maahan yrittäen pysyä paikallaan kun ilmamassat alkoivat raivota näiden ympärillä. Matoranit ehtivät väistyä syntyvän pyörremyrskyn tieltä, ja lopulta tuuli repi kyläläisten kammottavat viholliset mukaansa. Ilman toa puristi tärisevät nyrkkinsä yhteen ja pakotti myrskytuulen matkoihinsa rahkshit mukanaan.

Laskeuduttuaan alas huohottava toa putosi polvilleen ja oli vähällä pyörtyä. Soturi kuitenkin pakotti itsensä seisomaan miekkaansa nojaten, ja käskytti luokseen juosseita kumppaneitaan:
”Pelasin meille vain aikaa! Seuratkaa!”


Himmeät tähdet kiipeilivät pitkin taivasta kun surun ja kauhun murtamat selviytyjät seurasivat väsynyttä toaa. Tasanko oli muuttunut epätasaiseksi, ja siellä täällä pimeydessä saattoi erottaa hietikosta pilkistävää huokoista laavakiveä. Jostain kaukaa kantautui pöllön huhuilu.

”Tämä on huono idea”, joukon ainoa po-matoran puhui. ”Etkö ymmärrä minne olet johdattamassa meitä!”
Toa murahti vastaukseksi ja kiristi vauhtiaan. Makutan poikien karmiva valitus oli toistaiseksi kadonnut, mutta soturi oli varma, että hirviöt eivät olleet kovin kaukana.
”Olemme Akuhi Nuin mailla”, po-matoran jatkoi. ”Jos emme tule Makutan poikien tappamiksi, saaren vanha jumala syö meidät.”
”Kertokaa toki jos teillä on parempia ideoita”, Ämkoo ärähti lopulta. ”Mikä tämä Akuhinne sitten ikinä onkaan, hyvällä tuurilla saamme usutettua hirviöt toistensa kimppuun.”
”Sinä et ymmärrä!” ruskea kyläläinen jatkoi. ”Kukaan ei ole uskaltautunut Auringonsyöjän reviirille sen jälkeen kun Makuta langetti valtansa saaren ylle! Saaren muinainen kansa palvoi suurta Akuhia jumalana, ja hekin pelkäsivät hirviötä! Mieluummin antaudun rahksheille kuin ryhdyn Suuren Silmän ateriaksi!”
Kuhmuraisesta maasta kohosi yksi muita suurempi kivenlohkare. Uupunut toa istahti sen juurelle, ja neuvoi matoraneja tekemään samoin. Kukaan ei uskaltanut sytyttää tulta, ja joukkio istui hiljaa pimeydessä kuunnellen maisemasta kantautuvia pelottavia ääniä.

Tuon pienen hetken ajan toa yritti levätä. Miekkamiehen katse käväisi taivaalla, ja sen omituisissa tähtikuvioissa. Ämkoo koitti kerätä itselleen rohkeutta miettien entistä opettajaansa, väkivahvaa veden toaa joka olisi varmasti selvinnyt tästäkin tilanteesta.
”Mitä sinä tekisit nyt, Atya”, Ämkoo kysyi mielessään, kun tämän mentorin kasvot palautuivat toan mieleen. Vastaus tuntui selvältä. Atya ei tuntenut pelkoa. Joukkonsa pettänyt ilman toa ei tiennyt miten Atya oli saavuttanut mahtinsa, mutta yksi asia oli selvä. Turaga Bakmein kovasta koulusta selviytyneelle olisi häpeä kuolla tällä Mata Nuin hylkäämällä saarella, vaikka vastassa olikin itse paholainen ja tämän linnunkasvoiset demonit.

Ämkoo havahtui ajatuksistaan kun jostain tulivuoren rinteen korkeuksista kajahti ääni. Ääni muistutti toaa vanhasta vaskitorvesta, ja hetken ajan soturi oli valmis uskomaan, että lähellä oli apujoukkoja. Matoranien kauhistuneet katseet kuitenkin saivat toivonkipinän oitis kaikkoamaan toan mielestä.
”Auringonsyöjä”, Leiter kuiskasi. ”Se on lähellä.”
Ja toden totta, tulivuoren rinnettä kapusi alaspäin hirvittävä menneiden aikojen petoeläin. Suuri Akuhi Nui oli haistanut matkalaiset, ja näitä jäljittävät Makutan äpärät. Tarkkakorvainen saattoi kuulla kuinka tulivuoren laavahiekka rapisi rahi-pedon neljän vahvan jalan alla.
”Me kuolemme”, po-matoran valitti. ”Me kaikki kuolemme!”
”Hiljaa!” Leiter komensi, mutta turhaan. Pakokauhu sai kiven matoranin lopullisesti pois tolaltaan, ja tämä alkoi huutaa:
”Minä antaudun Makutalle! Parempi sekin, kuin tulla Auringonsyöjän syömäksi!”
Ruskea matoran lähti juoksemaan kauhuissaan pimeyteen. Ämkoo oli vähällä syöksyä perään, mutta silloin pimeydestä kuulunut tukahtunut karjunta sai toan pysähtymään aloilleen.
”Idiootti”, Leiter kirosi ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä. ”Paljasti meidät kaikki!”
Rahkshien huudot kiihtyivät ja lähestyivät. Kuului pimeydessä heilahtaneen keihään vihellys ja pienen matoranin kuolinhuuto kun Makutan pojat löysivät saaliinsa. Ämkoo komensi viimeiset matoranit aseisiin ja veti miekkansa jälleen esiin. Jos nyt oli todella aika kuolla, niin toa ainakin kuolisi taistellen.
Rahkshien askeleet lähestyivät. Toa ja matoranit pidättivät hengitystään kun ensimmäisen pedon askeleet kuuluivat jo aivan piilopaikan toiselta puolelta. Ämkoo kuuli kuinka rahkshi haisteli ilmaa, ja kuinka saalistaja kutsui sitten veljensä luokseen.

Silloin toa erotti pimeydessä hehkuvat valtavat silmät. Ne eivät kuuluneet rahkshille. Ei, ne eivät kuuluneet millekään Ämkoon tuntemalle olennolle. Suuri tumma hahmo valui rinnettä pitkin matoran-joukon piilopaikkaa kohti, mutta rahin punaisena loistava katse ei osoittanut toaan taikka kyläläisiin. Akuhi Nui tuijotti reviirillensä tunkeutunutta Makutan äpärää, ja petoeläimen suunnattoman suurissa silmissä loisti alkukantainen viha.

Kaikki tapahtui sekunneissa. Yhtäkkiä rahi-peto ilmestyi aivan Ämkoon vierelle, syöksyi toan ohi, ja sitten se oli rahkshin kimpussa. Kuului kauhistunutta varjo-olennon huutoa, kun rahi-peto riepotteli Makutan lasta puolelta toiselle ja repi sen sitten kappaleiksi. Rahkshin kuollut ruumis kieri vähän matkaa kivikkoista rinnettä pitkin kun Akuhi Nui päästi ilmoille vihaisen röhkäisyn.

Kuunvalo päätti tuona hetkenä valaista tulivuoren rinteen, ja ilman toa uskalsi vilkaista ihmeellistä rahi-eläintä tarkemmin. Näky järkytti ilman toaa, ja tämä älähti ääneen:
”Tuoko on… Auringonsyöjä?”
Ensimmäisenä Ämkoo tuijotti Akuhi Nuin pitkää karvaista kärsää, joka värisi hermostuneen näköisesti punaruskean olennon haistellessa rahkshin etovankatkuista raatoa. Rahin punakarvainen pää oli valtava, eikä siinä siltikään tuntunut olevan tarpeeksi tilaa olennon verestäville punaisille jättiläissilmille. Pään laella heiluivat pienet karvattomat korvat, jotka näyttivät kuuntelevan valppaina ympäristöä. Eläimen ruumis oli roteva ja pitkän karvan peitossa, ja sitä kannattelivat neljä laihaa lihaksikasta jalkaa. Rahin takana heilui köysimäinen karvaton häntä, joka näytti elävän aivan omaa elämäänsä.

Auringonsyöjä nosti hohtavan katseensa Ämkoota kohti ja örähti. Koko rahin ruumis nytkähteli hermostuneena kun petoeläin ihmetteli reviirilleen eksyneitä häirikköjä. Yleensä kukaan tai mikään ei ollut tarpeeksi tyhmä eksyäkseen Akuhi Nuin reviirille. Tänä kohtalokkaana yönä tulivuoren rinteellä kuitenkin riitti väkeä. Tilanne hämmensi ja ahdisti Akuhi Nuita. Yrittikö joku valloittaa sen reviirin?
”P-paikka!” yritti toa käskeä, mutta turhaan. Karvainen auringonsyöjä syöksyi siinä samassa toaa kohti kaataen tämän kumoon. Rahin pitkä kärsä seikkaili pitkin toan vihreitä kasvoja kun eläin koitti päättää olisiko soturista syötäväksi.

Matoranit lähtivät juoksemaan pakoon kukin omaan suuntaansa. Silloin kuitenkin kolme Makutan poikaa ilmestyi huutaen pimeydestä. Ne olivat huomanneet toverinsa kuoleman, ja niillä oli nyt vaikeuksia päättää hyökätäkö matoranien vaiko tuhisevan kärsäperkeleen kimppuun. Yksi rahksheista avasi karmivan kotelokypäränsä ja sähisi uhkaavasti. Sitten se syöksyi rahia kohti ja iski keihäänsä tämän takaruumiiseen.

Rahi rähisi vihoissaan ja loikkasi pois Ämkoon päältä. Ilman toa haukkoi henkeä ja repi itsensä istumaan. Toa katseli epätoivoisena ympärillä leviävää kaaosta, ja huusi:
”Auringonsyöjä? Tuohan on jonkinlainen norsu!”
Leiter auttoi Ämkoon ylös ja ojensi tälle tämän miekan. Le-matoran osoitti alas rinteeseen ja puhui:
”Suunnitelmasi toimii! Paetaan alas kun vielä voimme! Akuhi Nui vei rahkshien huomion!”
Mutta silloin yksi varjo-olennoista pääsi yllättämään kaksikon. Rahkshin keihäs oli vähällä lävistää pienen Leiterin, mutta Ämkoo onnistui potkaisemaan matoranin syrjään. Valkea ikimiekka välähti kuun loisteessa, ja hohtava terä tavoitti rahkshin kaulan juuri oikealla hetkellä. Kraatan hajotessa kappaleiksi elo Makutan pojan ruumiissa sammui, ja varjo-olento lyyhistyi elottomana maahan.

Toinen rahkshi oli kuitenkin ennättänyt Ämkoon taakse. Se potkaisi toan pitkällä koivellaan kumoon, ja kohotti keihäänsä viimeistelläkseen vastustajansa. Leiter huudahti ja syöksyi toan avuksi, mutta rahkshi huitaisi matoranin vaivattomasti sivuun.
Auringonsyöjä repi paraikaa päätä irti kolmannelta rahkshilta. Kärsäeläin kääntyi katsomaan Ämkoon ja terävänokkaisen varjolapsen kuolintaistelua, ja sitten se huomasi maassa makaavan Ämkoon tappaman rahkshin. Pienet rattaat rahin pikkuruisissa aivoissa alkoivat pyöriä. Auringonsyöjä mietti.

Matoranit juoksivat ja kierivät minkä pienistä jaloista pääsivät kauas alamäkeen. Maassa makaava Leiter ei tiennyt seuratako matoraneja vai yrittääkö vielä auttaa taistelevaa toaa. Valinnanvaikeus repi pienen soturin mieltä, ja tämä päätyi heittämään rahkshia mustalla laavakivellä. Kivi kolahti rahkshin lintunaamioon, ja paholaisen kätyrin huomio siirtyi hetkeksi toasta matoraniin. Ämkoo oli aikeissa toimia, mutta silloin tapahtui jotain hyvin odottamatonta.
Suuren Auringonsyöjän pyöreistä silmistä sinkoutunut kirkas valopatsas oli vähällä sokaista toan. Akuhi Nuin kaksoisaurinkojen paisteesta keräämä energia sinkoutui yhtenä mittaamattoman kirkkaana säteenä kauas taivaanrantaan pitäen mennessään korvat täyttävää huminaa. Osuman saanut Makutan poika ei ehtinyt edes huutaa. Rahkshin haarniska paloi hetkessä harmaaksi tuhkaksi, eikä kraatasta jäänyt mitään jäljelle.

Rahkshin pölyiset jäänteet ropisivat maassa makaavan toan päälle, eikä tämä saanut sanaa suustaan. Ämkoo nousi varovasti ylös räpyttäen silmiään, ja pian kirkkaan valon aiheuttamat harhakuvat pakenivat ja toa näki ympäristönsä paremmin. Kaikki rahkshit olivat mennyttä. Matoranit Leiteriä lukuunottamatta olivat jo paenneet, ja yksinäisen le-matoranin hämmästynyt katse kävi vuoroin Ämkoossa, vuoroin suurisilmäisessä pedossa.
Akuhi Nui kuopi maata toisella eturaajallaan ja murisi vihaisesti. Se puhalteli ilmaa ulos kärsästään ja heilautteli piiskamaista häntäänsä ylös ja alas. Ämkoo ymmärsi vihjeen ja nousi seisomaan.
”Norsu”, toa puhui hiljaa ja liikkui Leiteriä kohti. ”Ihan selvä norsu.”
Leiter perääntyi yhdessä Ämkoon kanssa ollen yhä epäuskoinen siitä mitä oli juuri tapahtunut. Pienet kivet kierivät alas rinnettä kun kaksikko valui varovaisin liikkein suuntaan jonne muut matoranit olivat paenneet.
”Tai päästäinen”, Ämkoo pohti. ”Norsu… päästäinen… Norsupäästäinen!”
Mahtava Norsupäästäinen katseli hetken kaksikon pakoa, ja alkoi sitten kaivella rahkshien raadoista syötäväksi kelpaavia osia.


Päästyään alas vuoren rinteeltä joukko lepäsi erään yksinäisen puun juurella, pitäen kukin vuorollaan vahtia. Matoranit nukkuivat levottomasti, ja heidän unensa täyttyivät viime taistelussa kuolleiden kumppanien tuskanhuudoista. Ämkoo taas uneksi koko yön kahdesta valtavasta silmästä, joiden polttava hehku paahtoi jopa hirviömäisen rahkshin hetkessä harmaaksi kasaksi luita ja tuhkaa.

Aamulla vastarintaliikkeen selviytyjät jatkoivat matkaa. He päätyivät taas metsään, jonka vehreä puusto toi aurinkojen loisteen kanssa ainakin hieman turvaa. Matka taittui hiljaa, ja hiljaisuuden rikkoi vain Leiterin ja toan satunnainen sananvaihto. Keskipäivällä joukko pysähtyi syömään, jonka jälkeen he kiirehtivät ehtiäkseen liittolaistensa luo ennen kuin yön pimeys toisi taas uudet vaarat mukanaan.

Metsän reunalla luikerteli syvä joki joka muuttui kuohuvaksi koskeksi. Sen nähdessään Leiter oli vähällä hymyillä, ja matoran huudahti Ämkoolle kosken pauhun yli:
”Vastarintaliikkeen tukikohta on aivan lähellä! Meidän täytyy vain ylittää joki, ja olemme perillä!”
Matoranit kahlasivat joen matalimman kohdan yli kiireellä, sillä kuut olivat jo nousseet tummenevalle taivaalle. Yö teki taas tuloaan, ja jokainen selviytyjistä tahtoi nyt painua maan alle turvaan lepäämään ystäviensä luo.

Joen toisella puolella maasto muuttui jälleen kerran harmaaksi. Maasta nousi joka puolelta korkeita teräviä kivenlohkareita, eikä joidenkin kivien pinnassa elävän sinertävän sammaleen lisäksi missään näkynyt elonmerkkejä. Muutama lintu viisti kujertaen pitkin taivasta, mutta kosken pauhun jäädessä taaemmas oli aivan hiljaista. Leiter asteli joukon edellä, mietteliäs ja hieman huolestunut ilme kasvoillaan.

”Tämä on outoa”, le-matoran puhui. ”Ystäviemme luulisi jo huomanneen meidät. Miksei kukaan ole vastassa?”
Ilman toa pysyi hiljaa. Paha epäilys täytti toan mielen, kun tämä laski mustan viittansa hupun päästään ja vei kätensä varmuuden vuoksi miekkansa kahvalle. Leiterin epävarmuus kieli siitä, että jotain pahaa oli tekeillä. Olivatko Makutan kätyrit ehtineet tänne ennen heitä?
Mutta rahksheja tai muitakaan pimeyden olentoja ei näkynyt, kuten ei myöskään matoraneja. Kaikkialla oli täysin hiljaista, ja kuun kylmä valo maalasi pimeän kalliomaiseman sinertäväksi.
Ämkoo tunsi, kuinka ilma tuntui muuttuvan tukahduttavan raskaaksi. Toa muisti tämän tunteen. Saman tunteen, jonka hän oli tuntenut kuolemaa tekevän riivatun turagan maanalaisessa majassa. Toa kiskaisi miekkansa näkyville ja komensi matoranit piiloutumaan kallioiden taakse. Jokin oli tulossa.

Ämkoo tiesi, että hänen tulisi itsensäkin piiloutua, mutta jokin voima sai toan nauliutumaan niille sijoilleen. Ämkoo laski miekkansa rinnalleen, pidellen tiukasti kiinni sen kahvasta. Toa hengitti kiivaasti ja tämän kasvot hikoilivat. Yhtäkkiä taivas näytti mustemmalta kuin koskaan, ja tuntui kuin ympäröivän kivisen maiseman varjot olisivat heränneet eloon. Varjot liukuivat maata pitkin yhteen Ämkoon edelle, ottivat muodon ja nousivat sitten ylös yön täyttämää taivasta kohti. Leiter ja muut matoranit katsoivat piiloistaan kauhuissaan, kun Langennut miekkajumala ilmestyi toan eteen.

Kanohi
Onnittelen sinua, toa”, Tulivuoren Makuta lausui pehmeällä äänellä, jossa kuului koko yön mustuuden paino. ”Lähetin poikani perääsi, mutta seisot silti siinä. Myönnän, että saatoin aliarvioida sinut.
Ämkoo vapisi katsoessaan edessään seisovaa paholaista. Makuta oli valtava, ainakin kaksi kertaa Ämkoon pituinen. Varjojen herran vartalo oli laiha, ja se oli kokonaan samanlaisten panssareiden peitossa kuin mitä Ämkoo oli rahksheilla nähnyt. Nämä panssarit olivat kuitenkin väreiltään mustaa ja punaista, ja ne kiiltelivät uhkaavasti taivaan kuunsirppien loisteessa. Makutan kasvoilla lepäsi pitkä punainen naamio, jollaista Ämkoo ei ollut aikaisemmin tavannut. Oudon naamion otsasta työntyivät ulos kammottavat pitkät sarvet, jollaiset työntyivät esiin myös naamion poskien aukoista. Naamion silmäaukot olivat pitkät matalat viirut, ja niiden takaa paistoivat kirkkaanpunaisina hehkuvat silmät. Naamion takaa valui Makutan selkäpuolella hopeanharmaana hohtava harja, kuin metalliset hiukset.

Makuta asteli pitkin askelin toaa kohti kohottaen suurten harmaiden sormiensa pitelemää valtavaa mustaa miekkaa. Miekka oli kuin varjo itsessään. Se näytti pelkältä punahehkuiselta tyhjyydeltä Makutan valtavassa kourassa, ja toaa pelotti edes ajatella, että mitä tuollaisen valtavan aseen osuma saattaisi saada aikaan. Miekka Ämkoon kourassa vastasi Makutan varjoterän mustaan hehkuun syttyen palamaan entistäkin kirkkaammin valkoista valoaan, ja ikimiekan hohde sai Makutan pysähtymään aivan Ämkoon eteen.

Minä olen Yuurein Makuta, Tulivuoren Jumala”, Makuta puhui. ”Tunnistan tuon miekan. Mistä olet saanut sen, toa?
”Missä matoranit ovat?” kysyi vuorostaan Ämkoo väistäen varjojen herran kysymyksen. Toa toi miekkansa hitaasti itsensä ja Makutan väliin yrittäen pitää edessään kohoavaan miekkademoniin edes jonkinlaisen etäisyyden.
Meillä kaikilla on heikkoutemme”, varjodemoni puhui raskaalla äänellään. ”Tohungojen heikkous on loputon tyhmyys. Ystävänne antautuivat minulle jo kauan ennen saapumistanne. Joskin se oli heiltä viisas päätös. Te sen sijaan… Kaivoitte oman hautanne kun päätitte kääntyä minua ja poikiani vastaan. Jos olisitte hyväksyneet paikkanne, olisitte säästäneet henkenne.
Pelko oli vähällä saada toan sekoamaan kun tämä katsoi suurta Makutaa suoraan silmiin. Atyan ja Bakmein armottomat opit kuitenkin alkoivat vilistä Ämkoon mielessä, ja tämä sai kerättyä rohkeutensa kuin ihmeen kaupalla kokoon. Toa puristi miekkaansa molemmin käsin ja kohotti sen sitten öistä taivasta kohti.
”Kyläläisten paikka ei ole pimeissä kaivoksissa”, Ämkoo puhui Makutaa uhmaten ja alkoi pyörittää miekkaansa päänsä yläpuolella. ”Lähetä saastaiset lapsesi tekemään kaivuutyöt puolestasi!”
Makuta nauroi hidasta naurua nostaen toisen kätensä kasvojensa tasalle. Maa tuntui jyrisevän kun yön varjot kokoontuivat herransa ympärille.
Minä en tarvitse enää maan aarteita, kiitos sinun”, Makuta sanoi. ”Työni mahtavimman miekan äärellä päättyi, kun sinä toit Ikimiekan saarelleni. Nyt minun tarvitsee vain kiskoa se kuolleista sormistasi, kunhan kerrot ensin missä sen sisar on.
Ämkoo ymmärsi vihdoin kaiken. Sen, miksi saaren matoranit oltiin pakotettu kaivamaan metalleja saaren ikikalliosta. Ja sen, miksi Makuta oli aloittanut raivoisan ajojahdin Ämkoon löytämiseksi. Ilman toa pysäytti miekkansa, ja vihreä elementtivoima alkoi kipinöidä soturin ympärillä.
”Minä olen toa Ämkoo”, miekkamies lausui. ”Turaga Bakmein viimeinen oppilas. Valmistaudu kuolemaan.”
Makutan silmät laajenivat tämän kuullessa Valkean Turagan nimen. Sitten varjojen herra kuitenkin nauroi taasen:
Bakmei! Hah, kuinka sopivaa! Näytä minulle, toa! Näytä minulle Valkoisen Turagan taistelutekniikka!
Ilman toaa ei tarvinnut pyytää kahdesti. Ämkoo heilautti ikiterällä kerran valtavaa Makutaa kohti, ja silloin toan keräämä ilmapatsas hyökkäsi saaren hallitsijan kimppuun. Hetken ajan näytti siltä, että Makuta olisi kaatunut, mutta yön varjot tukivat herraansa ja nostivat tämän takaisin pystyyn. Makuta vastasi hyökkäykseen valtavan miekkansa väkevällä iskulla.

Matoranit tekivät hidasta pakoa takaisin kohti jokea ja sen takana kasvavaa metsikköä. Leiter kuitenkin pysytteli paikoillaan, osittain pelon kangistamana, osin halusta auttaa toaa tämän mahdottomassa mittelössä. Vihreänmusta matoran tiesi, että yö oli kaikista huonoin aika haastaa Makuta taisteluun, ei niin, että se olisi päiväsaikaankaan ollut millään tapaa hyvä idea. Mutta näinä yön pimeinä tunteina luonnon varjot vahvistivat valtiastaan, eikä ilman toalla ollut taidoistaan huolimatta mahdollisuuksia pärjätä tuossa taistelussa. Kaikesta huolimatta Ämkoo kuitenkin taisteli urheasti. Tulivuorisaarellekin kiirinyt Bakmein maine herätti toan sisimmässä pientä toivoa voitosta. Jopa Makuta tunsi Bakmein nimen, ja Ämkoo tunsi vanhan turagan taistelutaidon salat. Ja mitä Atya sanoisikaan kuullessaan Ämkoon vapauttaneen saaren Miekkapaholaisen vallasta! Tämä oli Ämkoon mahdollisuus sovittaa aiemmat virheensä. Hänen täytyi ainoastaan kukistaa jumala.

Makutan varjomiekan väkivaltaiset sivallukset muistuttivat toaa siitä, että tehtävä ei ollut helppo. Makuta liikkui aivan liian nopeasti kokoisekseen, ja Ämkoosta näytti siltä kuin Makuta olisi kaiken aikaa muuttanut muotoaan. Välillä Makuta oli valtava, ja iski Ämkoota kohti korkealta yläilmoista. Yhtäkkiä hänen edessään seisoikin paljon nopeampi ja pienempi olento, joka pisti miekallaan tappavan tarkasti toaa kohti. Yö tanssi villinä Makutan ympärillä, eikä Ämkoon taisteluun valjastamat tuulen voimat tuntuneet saavan paholaisesta lainkaan otetta.

Mutta yhtä asiaa Yuurein makuta varoi ja pelkäsi, ja se oli Ääri. Miekkajumala tunsi Ikimiekan terässä piilevän muinaisen voiman, ja osuma siitä olisi kohtalokas jopa Makutalle itselleen. Siksi paholainen varoi visusti jotta ei saisi pienintäkään haavaa ihmeellisestä miekasta. Pian tuo muinainen ase olisi Makutan hallussa, ja Miekkajumalan kauan jatkunut etsintä mahtavimman miekan löytämikseksi kävisi päätökseen.

Asekätesi on vahva!” Makuta kehui lyöden toan miekallaan kauemmas. Ämkoo sai varjoterästä osuman, ja kaatui kierien kallioiselle pientareelle. ”Mutta se ei riitä minun nujertamiseeni. Anna miekkasi minulle, niin säästän henkesi ja saat palvella minua!
Ämkoo nousi ylös ja sylkäisi Makutan suuntaan.
”Minä en kumarra sinulle”, toa sanoi ja pyyhkäisi verta suupielestään. ”Etkä sinä saa tätä miekkaa. Valkoinen Turaga kaivaa luuni ylös ja tappaa minut uudestaan jos erehdyn antamaan tämän terän kaltaisellesi viholliselle.”
Makuta syöksyi pikimustan liekin lailla lähemmäs Ämkoota muuttuen tällä kertaa pienemmäksi ja solakammaksi. Varjo pysähtyi aivan miekkatoan eteen, ja painoi sitten aseensa Ämkoon miekkaa vasten.
Sinun heikkoutesi on ylpeys”, Makuta ja painoi toan miekkaa koko voimallaan alaspäin. ”Onko etelän toien koodi todella henkeäsi tärkeämpi?
Ämkoo antoi Makutan painon alla periksi ja kierähti täpärästi sivuun varjomiekan tieltä. Toa huudahti huitaisten avokämmenellään Makutaa kohti, ja silloin terävä tuulenpuuska onnistui yllättämään varjo-olennon. Ilman toa loikkasi hieman kauemmas.
”Puhu vain omasta puolestasi”, toa puhui uhmakkaaseen sävyyn. ”Sinä tässä ylpeä olet. Pidät itseäsi voittamattomana, vaikka olet samanlainen kuolevainen kuin me muutkin. Jos kerran olet voittamaton, miksi väistät noin hanakasti miekkani terää?”
Jos Makutan naamio olisi kyennyt ilmeisiin, se olisi nyt hymyillyt. Miekkademoni nousi seisomaan, ja nosti oman varjonsa olkapäilleen mittaviksi mustiksi siiviksi.
Typerä etelän soturi”, Makuta pilkkasi. ”Minun ainoa heikkouteni on kaksoisaurinkojen loiste. Se heikentää minua, mutta nyt on yö. Ja minä olen yö. Kukaan ei kykene peittoamaan minua niin kauan kuin aseenani on yön hämärä ja sen loputon tyhjyys.”
Makuta löi kerran siivillään ja lehahti Ämkoon eteen. Miekkamies iski terällään siivekästä pirua kohti, mutta Makuta onnistui väistämään lyönnin. Sitten Makutan pitkä käsi ojentui Ämkoota kohti ja tarttui tätä kasvoista. Toisella kädellään Makuta tarttui Ämkoon miekkakäteen koittaen vääntää Ikimiekan toan otteesta.
”Valkoisen Turagan opit eivät pelasta sinua, toa. Saatat olla vahva, mutta sinä et ole Bakmei.”

Leiter hyppäsi esiin kiven takaa ja lähti juoksuun auttaakseen uutta ystäväänsä. Mutta matoran tiesi, että ei voisi tehdä mitään. Epätoivossaan matoran ampui viimeisen nuolensa Makutaa kohti, mutta varjojen herra ei tehnyt elettäkään piskuisen iskun torjumiseksi. Makutan ei tarvinnut.
Mutta aivan toinen isku tuli Miekkajumalalle yllätyksenä. Ämkoo avasi suunsa, yski ja kakoi, ja toan suusta työntyi esiin lyhyt molemmin puolin teroitettu tikari. Makuta irrotti nopeasti otteensa toan naamiosta, ja tämä antoi Ämkoolle tilaisuuden tarttua tikariin ja iskeä sillä Makutaa kohti. Tikari pureutui syvälle Makutan kaulaan, ja kivusta huutaen varjo-olento pudotti toan maahan.

Pudottuaan alas miekkamies iski vielä kerran miekallaan Makutaa kohti. Ilmavirta heitti yllätetyn paholaisen kauemmas, ja toa sai tilaisuuden lähteä nopeaan syöksyyn Leiteriä päin. Soturi tarttui matoran-kumppaniaan ranteesta, juoksi minkä jaloistaan pääsi etäämpänä pauhaavalle joelle, ja hyppäsi sitten kuin salamana virran vietäväksi.

Tulivuoren Makuta kirosi tuntemattomalla kielellä ja repi tikarin irti kaulastaan. Sitten Makutan sarvipäinen naamio alkoi palaa kirkkaanpunaisena ja tikarin aiheuttama haava sulkeutui. Siivet Makutan selässä surkastuivat ja katosivat, ja pian varjodemoni liukeni itsekin yöhön. Makuta tiesi, että taistelu ei jäisi tähän.


Ämkoo ja Leiter olivat pitkään pauhuavan virran vietävinä. Vältettyään täpärän hukkumiskuoleman kaksikko nousi lopulta maihin. Aamu sarasti, ja he olivat taas metsässä, mutta tämän metsän puut olivat korkeampia, ja niiden lehdet olivat palavan oranssit. Metsä näytti kauniilta, ja maisema oli jollain oudolla tavalla rauhoittava kaiken kaksikon kokeman kamaluuden keskellä.

”Missähän muut ovat”, Leiter mutisi huoli ystävistään äänessään.
”Varmasti turvassa”, miekkatoa koitti lohduttaa. ”Saavuttivathan he metsän.”
Kaksikko oli hiljaa. Molemmat tiesivät, että Makutan läsnäolo saattoi hyvinkin tarkoittaa, että metsä kuhisi verenhimoisia rahksheja. He saattoivat vain toivoa, että muut matoranit olivat ymmärtäneet piiloutua.
”Minua kiinnostaisi myös tietää”, toa aloitti vuollen katkaisemastaan puunoksasta itselleen keihästä. ”Että missä oikein olemme. Ja mitä teemme seuraavaksi.”
Leiter hymähti katsellessaan kuinka ilman toa kahlasi joen rantavedessä puukeihäänsä kanssa. Le-matoranin katse siirtyi sitten ympäröivään satumaiseen metsään, ja matoran vastasi:
”Tunnen tämän metsän, mutta en ole käynyt täällä aikoihin. Alue oli meille joskus pyhä. Saaren toa asui täällä.”
Ämkoo oli hetken vaiti, kunnes epäonninen kala erehtyi uimaan toan lähelle. Puukeihäs käväisi kerran vedessä, ja sitten toa heitti saalistamansa karpin rannalla istuvalle toverilleen.
”Toa?” Ämkoo kysyi. ”Miksi kuulen tästä vasta nyt?”
Leiter otti kopin ja alkoi tehdä tulta.
”Toa on ollut kuollut jo pitkään. Ajattelin, että tiedolla ei ole nykyhetken kannalta merkitystä.”
Miekkamies nappasi vielä toisen taimenen, hieman aikaisempaa suuremman, ja kahlasi sitten rantaan. Hetken kuluttua kalat paistuivat iloisesti kipinöivän nuotion yllä.
”Makuta siis tappoi hänet”, Ämkoo sanoi pahoittelevaan sävyyn. Toan yllätykseksi Leiterin kasvoilla käväisi kuitenkin outo virne, ja matoran korjasi:
”No… Ei. Sinä näit mihin Auringonsyöjä pystyy. Toamme menehtyi jo ennen kuin Makuta saapui saarelle.”

Ämkoo tiesi, että Leiterin kertomalle ei olisi saanut nauraa. Kaikkien viime päivien kamalien kokemusten keskellä mielikuva valtavan Norsupäästäisen käristämästä huono-onnisesta toasta oli kuitenkin niin typerä, että ilman toa ei voinut olla repeämättä nauruun. Ja ihme kyllä tuohon nauruun yhtyi myös Leiter.
”Teillä on aivan kamala saari”, Ämkoo räkätti ja upotti hampaansa paistettuun kalaan.
”Niin on, mutta se on meidän saaremme”, matoran vastasi ja alkoi itsekin syödä.
Ruokailun ajan kaksikko koitti olla kevein mielin, ja ajattelematta makutaa tai metsässä ehkä vaanivia hirveyksiä. Leiter koitti jopa kertoa toalle vitsin. Ämkoo ei uskaltanut myöntää kuinka huono Leiter oli siinä.

Aamupäivä kului vanhan toan metsässä samoillessa. Kaksikko löysi polun, ja he päättivät seurata sitä. Välillä he pysähtyivät kummastelemaan joihinkin puihin kaiverrettuja outoja merkkejä. Kun niitä katsoi tarpeeksi pitkään, saattoi niissä uskoa erottavan naamioita. Metsä tuntui muutenkin omituiselta. Metsän ilma tuntui raskaalta, mutta ei samalla tavalla raskaalta kuin Makutan ahdistava läsnäolo. Tuntui siltä, kuin metsä olisi koko ajan tunnustellut ja tarkastellut kulkijoita. Ämkoo oli melkein valmis uskomaan, että metsällä oli sielu, ja että ikivanhat puut tahtoivat suojella kovia kokenutta parivaljakkoa.

Aika kului, ja metsä muuttui tiheämmäksi. Puiden lehdet alkoivat saada tummemman, syvemmän värin ja puut muuttuivat paksummiksi. Leiter uskoi heidän saapuneen metsän vanhimpaan osaan. Korkealla kasvava oksisto kahisi hiljaa, ja metsän pohjalla liikkui outoja hyönteisiä, jotka kipittivät pakoon matkalaisten tieltä. Korkealla puissa hyppi myös pieniä apinoita, jotka huutelivat varoitushuutojaan seuraten tarkkaavaisina toan ja matoranin kulkua.

Yhtäkkiä tiheä metsä avautui auringonvalon täyttämäksi aukeaksi. Ämkoo juoksi aukiolle ihmeissään, ja huomasi sitten alueen keskellä kohoavan oudon rakennelman. Se oli miltei kokonaan kuolleiden oksien ja lehtien peitossa, eikä Ämkoo siksi voinut nähdä mikä se oli. Toa kuitenkin tunsi rakennelmasta sykkivän alkukantaisen voiman, eikä toa voinut olla ryntäämättä lähemmäs.
”Mikä se on?” Leiter kysyi kummissaan ilmestyen itsekin aukiolle. Toa kiersi löytämäänsä laitetta hämmästyneenä ja vastasi sitten:
”Suva! Vanhan toanne suva!”
Ämkoo kutsui tuulta luokseen ja puhalsi sitten lehtipeitteen pois ikivanhan suvan yltä. Ja kyllä, se oli todellakin kanohi suva. Pyöreän kivilaitteen keskelle hakattu ikiaikaisen näköiset toa-kasvot tuijottivat ilman toaa tyhjillä harmailla silmillään. Samanlaisia kasvoja oli suvan ympärille hakattu kuusi kappaletta, ja Ämkoon yllätykseksi joitakin niistä koristivat naamiot.
”Minä tunnen nämä naamiot”, Ämkoo puhui innoissaan kiertäen suvaa ympäri. ”Tuo tuossa on kanohi hau, tuo taas kakama, tämä taas rau. Matatu Ja vielä pakari.”

Voimanaamiot olivat Leiterillekin tuttuja. Matoran ei voinut olla ihmettelemättä sitä, että ikivanhat kanohit olivat yhä paikoillaan. Leiter asteli Ämkoon vierelle ja painoi pienen kätensä suvaa vasten. Matoran hätkähti.
”Sinäkin tunnet sen?” Ämkoo kysyi. Matoran vastasi nyökkäämällä, ja toa jatkoi: ”Suva toimii yhä. Metsän, ei, ehkä koko saaren voimat koskettavat meitä sen kautta. Tätä on vaikea selittää, ja en ymmärrä sitä ihan täysin itsekään. Mutta toana minun kai kuuluukin aistia se. Ja oli tuo voima peräisin mistä hyvänsä, se tuntuu vihaiselta.”
Leiter tunsi samoin. Suvaa koskettaessa tuntui kuin koko saari olisi puhunut matoranille, käynyt raivostunutta sanatonta keskustelua. Mutta saaren raivo ei kohdistunut matoraniin, taikka sen enempää tämän vierellä seisovaan toaan. Yuurei vihasi makutaa. Metsien, kallioiden ja vuoren henget tahtoivat vapaaksi pahan hengen vallan alta.
”Mitä luulet”, Leiter pohti. ”Pystyisitkö sinä… käyttämään tätä? Tarkoitan, että sinä olet kuitenkin toa.”
”Jaa”, Ämkoo vastasi. ”Kai se on mahdollista. Tuskin helppoa, mutta suva tuntuu yhteistyökykyiseltä.” Toa siveli ikivanhaa kivirakennelmaa sormillaan. Näytti melkein siltä, että suva olisi vastannut kosketukseen hohtamalla heikkoa vihreää valoa.
”Naamioista olisi taistelussa hyötyä”, le-matoran jutteli toiveikkaana ja irrotti yhden naamioista suvasta. Leiter hankasi suurimmat liat kanohi raun pinnasta ja tarkasteli sitä.
”Mutta en minä sitä hirviötä niiden turvin päihitä”, ilman toa mutisi onnettomana. ”Ellei joku näistä satukin aivan sattumalta olemaan Varjopaholaisen tuhoamisen mahtinaamio…”
Leiter naurahti ja ojensi puhdistamansa naamion Ämkoolle.
”Meidän tuurillamme ei”, matoran sanoi. ”Mutta tuskin näistä haittaakaan on.”

Ilman toa kävi mielessään läpi Makutan kanssa käytyä taistelua pyöritellen vanhaa kanohia käsissään. Mietteliään näköinen toa oli jo painamassa naamiota takaisin paikoilleen, kunnes tämä näytti saaneen idean.
”Minä tiedän mitä me teemme”, Ämkoo nauroi puristaen kanohia tiukasti käsissään. ”Mutta meidän täytyy houkutella Makuta piilostaan juuri oikeaan aikaan.”
Le-matoran katseli toaa kysyvästi. Tajuttuaan, että toa tuskin kertoisi suunnitelmaansa, matoran vastasi:
”Tuota, jos olet varma tästä, niin Makutan houkuttelu tuskin on ongelma. Miekkapaholainen tahtoo sinut. Minä voin hoitaa sen pirun luoksesi.”
”Tekisitkö sen?” Ämkoo kysyi kiitollisena. Jännitys valtasi toan, ja tämä tarttui Leiteriä kämmenestä.
”Minä lupaan, että tämä toimii”, toa lupasi. ”Tai jos ei, niin ainakin lähdemme tyylillä.”
”Voin vain luottaa sinuun”, matoran virnisti. ”Ei minulla ole muutakaan vaihtoehtoa.”

Parivaljakko lupautui tapaamaan toisensa uudestaan kolmen päivän kuluttua paikassa jossa taistelu Makutan kanssa oli tapahtunut. Leiter ei voinut olla pelkäämättä tulevaa, mutta matoran keräsi viimeiset rohkeutensa rippeet ja lähti toimittamaan toan tälle antamaa tehtävää. Ämkoo taas jäi ikivanhan suvan luo etsimään yhteyttä saaren muinaisiin voimiin. Toa tosin tiesi, että hän ei tulisi oleilemaan paikalla kauaa. Hänellä olisi muutakin tekemistä.


”Minulla on viesti toalta!” huusi jyrkälle kalliolle noussut le-matoran pimenevän illan varjoista nousseille Makutan pojille linnunkasvoisten demonien piirittäessä matorania salkoaseidensa kanssa. ”Viesti Tulivuoren herralle! Antakaa minun puhua Makutalle!”

Makutan lapset tarttuivat matoraniin ja lähtivät kuljettamaan Leiteriä herransa luo. Le-matoran saattoi vain toivoa, että selviäisi Ämkoon suunnitelmasta hengissä.


Haastaa minut?” mustalla valtaistuimellaan istuva Tulivuoren valtias toisti katsellen eteensä tuotua pientä kyläläistä. Leiter piti katseensa visusti Makutan tulivuoren seinämään louhitun valtaistuinsalin tummassa lattiassa, ja puhui:

”Toa Ämkoo haluaa haastaa teidät. Kaksitaistelu kosken varrella auringonlaskun aikaan. Voittaja vie Ikimiekan.”
Tulivuoren Makuta nojasi toiseen nyrkkiinsä tuijottaen matorania.
Tämä on ansa”, Miekkajumala puhui sitten. ”Mutta hyvä on. Haluan nähdä mitä Bakmein nulikalla on mielessä. Vie vastaukseni toalle, tohunga.
Le-matoran kumarsi teennäisen nöyrästi ja kääntyi Makutan äpärät kannoillaan. Makuta kohotti kättään ja rahkshit antoivat Leiterin mennä.
Syteen tai saveen”, matoran mietti hiljaa mielessään lähtiessään laskeutumaan alas tulivuoren rinteeseen hakattuja portaita.


”Minä syön sinut jos yrität huijata minua”
”En minä yritä huijata sinua”
”Voin silti syödä sinut”
”Tee miten haluat sitten kun tämä on ohi”

Taivaan vähät pilvet loistivat kullanruskeina ilta-auringon valossa. Koski kuohusi jossain kauempana. Tulivuoren Makuta seisoi suorassa nojaten edessään pitämäänsä mustaan miekkaansa. Välillä varjo-olento taivutteli niskaansa kärsimättömän näköisenä. Lopulta Miekkajumala kyllästyi seisomaan hiljaa kivien ympäröimällä taisteluareenalla, ja tämän raskas ääni rikkoi hiljaisuuden:
Toasi on myöhässä, tohunga.
”Ei huolta, hän saapuu kyllä pian”, Leiter vastasi aukean alueen perältä. Ämkoota ei näkynyt missään, ja Leiter alkoi hermostua.
Toivottavasti. Muuten typerä kujeilunne maksaa henkesi.

”Se tuli minun reviirilleni”
”Tiedän”
”Kukaan ei saa tulla minun reviirilleni. Sinäkin tulit minun reviirilleni!”
”Tein sen vahingossa”
”Se ei tehnyt sitä vahingossa”
”Ei niin”
”Minä syön sen”
”Pidän ajattelutavastasi”

Makuta harkisti jo vakavissaan pienen le-matoranin teurastamista, mutta silloin jostain kuului nopeita askelia kun neljä tavattoman nopeaa koipea hakkasivat maata allaan. Makuta käänsi katseensa pois kosken suunnasta, kauas harmaiden kivipaalujen täyttämään horisonttiin, ja silloin Makuta näki mikä häntä lähestyi.
Onko tuo-

Tulivuorisaaren vanhan jumalan silmät leimusivat vihasta ja katkeruudesta kun se ravasi kohti saaren demonista valloittajaa. Suuren ja mahtavan Norsupäästäisen selässä istui toa Ämkoo, kasvoillaan Rau, kääntämisen naamio.
”Minä syön sen”, Norsupäästäinen uhosi kiihdyttäen vauhtiaan. Ämkoo piteli toisella kädellään tiukasti kiinni päästäisen niskavilloista. Toisessa kädessään toa piteli miekkaansa, jonka terässä välkkyi Norsupäästäisen silmien punainen leimu.
”Syö ihmeessä!” Ämkoo vastasi Päästäiselle nauraen. ”Mutta muistathan mitä sinun täytyy ensiksi tehdä? Muistatko mitä kerroin sinulle?”
”Minä syön sen”, Norsupäästäinen toisti kuuntelematta sanaakaan siitä mitä toa puhui.

Tämä on typerintä mitä olen koskaan nähnyt”, Makuta julisti miltei pettyneenä. Varjojen herra kutsui mielessään poikansa luokseen, ja jossain kauempana rahkshit vastasivat isänsä kutsuun. Makuta kohotti miekkansa ja valmistautui lyömään lähestyvän rahi-pedon kappaleiksi.
Leiter ei tiennyt mitä sanoa. Matoran kuitenkin tiesi mitä oli tulossa, ja kyläläinen tiesi piiloutua välittömästi lähimmän kiven taakse.

”Minun ainoa heikkouteni on kaksoisaurinkojen loiste”, toisti toa Ämkoo Miekkajumalan sanat mielessään.

Makuta ei ymmärtänyt väistyä ajoissa pois ilmaan hypänneen Norsupäästäisen katseen tieltä. Maailman täytti jälleen kerran korvat rikkova humina, kun taivaan aurinkojen polttava energia vapautui Norsupäästäisen valtavista silmistä suoraan kohti pimeyden olentoa. Makuta huusi ja karjui kun valtava valopatsas pakotti tiensä kohteensa läpi. Tuon pienen – mutta Miekkajumalan mielestä ikuisuudelta tuntuneen – hetken ajan maailma oli kirkas, ja varjo sai väistyä valon tieltä. Lopulta viimeinen valonpisara pakeni Norsupäästäisen silmistä, ja kärsäeläin putosi jaloilleen maahan Makutan rinnalle.

Ämkoo hyppäsi alas rahin selästä, ja naamio toan kasvoilla muutti muotoaan. Väkevyyden naamion ilmestyttyä toan kasvoille iski tämä nyrkkinsä maahan lyyhistyneen Makutan riekaleen kasvoihin. Savuava varjohenki älähti tuskasta ja tarttui miekkaansa. Ilman toa kuitenkin onnistui torjumaan Makutan iskun.
Säälittävä pelkuri”, Makuta kirosi ja haki uudestaan muotoaan. Rahkshit huusivat taisteluhuutojaan jossain kaukaisuudessa. Norsupäästäinen haisteli vihaisen näköisenä ilmaa ja lähti juoksemaan Makutan lapsien lähestyviä ääniä kohti.
Ilman toa ei vastannut Makutan syytökseen muuten kuin iskemällä miekkansa uudestaan varjo-olentoa päin. Silloin Makuta kuitenkin kokosi itselleen savuavat siivet, ja heittäytyi niiden voimin kauemmas.
Niin lähellä, toa… Mutta minä kostan tämän. Ja usko minua, sinä et odota innolla sitä päivää!
Makuta nousi taivaalle kuin suurena savuavana peittona, ja lähti sitten liitämään taivasta pitkin tulivuorella sijaitsevaan luolaansa. Ämkoo huusi hetken karzahnia varjoperkeleen perään, ja käynnisti sitten naamionsa.
”Leiter!” toa huusi. ”Pysy hengissä! Ja jos en palaa, ei muisteta pahalla!”
”Odota!” kuului matoranin vastaus kivikon takaa, mutta liian myöhään. Toa oli jo kohonnut ilmaan naamionsa voimin, ja puskenut itsensä tuulten siivin kiivaaseen takaa-ajoon.

Kanohi

Kirottu Auringonsyöjä!”, Tulivuoren Makuta karjui laskeutuessaan korkeakattoisen valtaistuinsalinsa kiviselle portille. Savuava varjokasa otti jälleen tunnistettavamman muodon, mutta entistä pienemmän ja heikomman. Auringonvalo oli repinyt osan Makutan voimasta mennessään, ja paholaisella kestäisi aikansa koota itsensä taas täysiin voimiinsa. Makuta astuikin nyt luolansa pimeyteen nuolemaan haavojaan, odottamaan tilaisuutta seuraavaan iskuunsa.
Mutta Makutan kauhuksi myös ilman toa laskeutui taivaalta tulivuoren rinteelle. Makuta kääntyi katsomaan rinnettä pitkin syöksyvää soturia, ja hyökyi sitten pakoon luolan pimeyteen.
”Odota perkele!” Ämkoo karjui samalla kun naamio toan kasvoilla otti taas uuden muodon. Ämkoo lähti nopeuden naamion siivittämänä kiitämään luolan suuaukkoa kohti.

Hikipisarat lensivät pitkin pimeässä kiviluolassa juoksevan toan kasvoja, kun tämän naamio muuttui takaisin kulmikkaaksi miruksi. Makutan koruttomassa hallissa oli vaikea hengittää, mutta taisteluhurmoksen täyttämä miekkatoa ei enää jaksanut välittää. Ämkoo syöksyi valtaistuinsalin pimeyteen, miekkansa vaimea hohde ainoana valonaan. Pikimustat varjot ahdistelivat toaa joka puolelta, mutta hullua intoa ja taistelutahtoa puhkuen sinivihreä sankari pakotti itsensä eteenpäin, valmiina haastamaan varjojen herran viimeisen kerran.

Makutan riutunut hahmo hyökkäsi esiin luolan pimeydestä. Varjoterä ja Ikimiekka jakoivat tappavia kosketuksia kun väsyneet taistelijat ottivat toisistaan mittaa. Ämkoo komensi Makutan kimppuun hirmuisen myrskytuulen. Makuta vastasi tähän käskyttämällä koko luolan mustuuden toaa päin. Miru vaihtui suojelun naamioksi, ja toa sai hyökkäyksen torjuttua. Miekat tavoittelivat vastustajiaan, ja lopulta taistelijat väsyivät.

Valkoisen turagan taistelutaito…”, Makuta ähisi pysyen hädin tuskin pystyssä. ”Myönnän, että sen voima on uskomaton. Mutta sinä olet silti vain toa.
Ämkoo huohotti raskaasti polvillaan nojaten käsiinsä. Valkoinen ikimiekka makasi salin lattialla toan vieressä.
Sinä hetkenä Makuta pelasi viimeisen korttinsa. Tummanpunainen varjokoura räjähti esiin Makutan rintakehästä, ja lähti luikertamaan sitten väsynyttä toaa kohti. Ämkoo yritti väistää, mutta toan väsyneet jalat eivät enää kannatelleet tätä.
Sinusta tulee osa minua!” Miekkajumala jylisi. ”Saan sekä miekkasi että taistelutaitosi itselleni!
Yllätetty Ämkoo yritti kiskoa itsensä irti varjokouran kynsistä, mutta vastustelu oli turhaa. Makutan ote oli vahva, ja toa lähestyi sekunti sekunnilta ahnetta paholaista. Häviö näytti varmalta, mutta sitten naamio toan kasvoilla vaihtui viimeisen kerran. Telekinesian kanohivoima tarttui lattialla lojuvaan ikiterään ja nosti sen ilmaan.

Makuta päästi tukahtuneen tuskanhuudon kun Ikimiekka syöksyi läpi tämän rintakehän juuri ennen yhdistymistä. Yhtälailla huusi myös kauhistunut ilman toa, joka yritti vielä viimeisillä voimillaan repiä itseään irti pelkäksi hyökyväksi varjomassaksi muuttuvan Makutan otteesta. Ämkoon naamion muoto vilisi villisti kanohista toiseen ja päällekäiset naamiovoimat yrittivät väkisin irroittaa toaa ympäröivästä pimeästä energiasta. Myös Ämkoon panssarit alkoivat vaihtaa väriään ja muotoaan, samalla kun kaikki ympärillä mustui.
Minä olen Makuta!” Miekkajumalan ääni huusi kaikkialla. ”Minä olen varjo! Tyhjyys! Pelkkä toa ei kukista minua!
Makutan ääni muuttui hetki hetkeltä heikommaksi. Ämkoo ei enää tiennyt lainkaan mitä ympärillä tapahtui. Kaikki oli mustaa. Toan päähän sattui. Vielä hetki sitten taistelukenttänä toiminut kiveen hakattu sali oli kadonnut, ja sen tilalla oli yötäkin pimeämpi tila, kuin suonien täyttämä elävä huone. Tila sykki ja liikkui, ja vaikka kaikkialla oli pimeää, näki toa selvästi eteensä.
”Mitä”, Ämkoo kysyi käheällä äänellä, ja katsoi käsiään. Panssarit toan käsivarsissa olivat ottaneet terävämmän muodon, ja ne kiiltelivät kirkkaanmustina. Miekkamies kuuli ääniä, jotka tuntuivat yrittävän repiä toan pään kappaleiksi. Kipu päässä paheni.
Makutan raivoisa karjunta kantautui Ämkoon takaa. Toa kääntyi otsaansa pidellen katsomaan, ja näki järkytyksekseen Makutan pienen, riutuneen hahmon muurautuvan kiinni outoon mustaan seinään. Seinä söi Miekkajumalan sisäänsä, ja punainen hohde paholaisen silmissä muuttui valkeaksi, sitten mustaksi. Makutan karjunta kaikui vielä huoneessa, mutta se kuulosti hetki hetkeltä kaukaisemmalta, menneeltä, kuin vanhalta muistolta.

Ja sitten Miekkapiru avasi ensimmäisen kerran punaiset silmänsä. Ympärillä oli taas Makutan autio valtaistuinsali. Korkea ja kulmikas kivinen tuoli odotti tyhjänä valtiastaan, joka ei siinä enää koskaan istuisi. Salissa kuului ainoastaan entisen ilman toan verinen oksentaminen ja yskiminen, kun tämä lyyhistyi maahan pudonneen miekkansa viereen ja menetti vapisten tajuntansa.
Kanohi
Oli kulunut kuusi päivää Tulivuoren paholaisen kukistumisesta. Merilinnut kirkuivat taivaalla sukeltaen aina välillä kuohuavaan mereen rannan kalojen perään. Mustaan viittaan kääriytynyt hahmo asetteli pienen veneensä purjetta Yuurein saaren rannalla, valmistautuen lähtemään.

”Kyläläiset ymmärtävät kyllä, jos annat heille aikaa”, Leiter sanoi nojaten veneen reunaan. Ämkoo vastasi matoranille happamalla katseella, pysyen hiljaa.
”Koita ymmärtää heitä. Taistelit Makutan kanssa, ja palasit sieltä… tuollaisena. Heillä on aivan hyvä syy uskoa, että sinä olet Makuta itse.”
”Ja siinä on minulle todella hyvä syy lähteä”, Ämkoo vastasi vihaisena ja tarttui veneensä reunaan. Le-matoran katseli kuinka tämän uusi kumppani teki lähtöä. Leiterin vierellä tonki maata Norsupäästäinen, joka kaiketi kuvitteli pääsevänsä veneeseen miekkamiehen mukaan.
”Oli kiva tavata”, Ämkoo murahti hypätessään rantaveteen. Toan kokoinen mustanpuhuva kasa pettymystä ja peitettyä vihaa työnsi veneensä liikkeelle, ja koitti olla katsomatta vielä kerran tulivuoren suuntaan.
”Minä olen sinulle paljon velkaa!” Leiter huusi rannalta kaikkoavalle soturille. Matoran tiesi, että sanoivat kyläläiset sitten mitä tahansa, oli Ämkoo pelastanut heidät kaikki.

Norsupäästäinen lyyhistyi lepäämään vihreänmustan matoranin rinnalle kun tämä katseli kauas merelle katoavan toantapaisen perään. Leiter huokaisi syvään, ja kääntyi puhumaan kärsäeläimelle:
”Kyläläiset uskovat minun olevan mukana Makutan juonessa, kun puollan Ämkoota. Täällä tuskin on sinullekaan enää paljon mitään, joten… Mennäänkö?”
Matoran ei ollut varma ymmärsikö hirmuinen Norsupäästäinen sanaakaan. Suuri rahi kuitenkin röhisi äänekkäästi vastaukseksi, ja lähti ravaamaan kohti rantavettä. Leiter ehti tarttua olentoa hännästä, ja kiivetä sitten sen selkään.

Matoran ei koskaan enää palannut Tulivuorisaarelle.